Iso-Heikkilän virkatalo

Nykyisessä Turussa, entisessä Maarian pitäjässä sijainnut Iso-Heikkilän kuninkaankartano ja virkatalo hävisi täydellisesti vuonna 1955, kun kaupunki tarvitsi lisää tilaa teollisuudelle. Silloisen museolautakunnan ponnisteluista huolimatta ei kartanosta jäänyt jäljelle oikeastaan mitään. Se mäkikin, millä tilan rakennukset olivat seisseet satoja vuosia, tasoitettiin ja näin maastosta ei löydy edes kivijalkaa jälkipolvien iloksi.

Onneksi alueesta ja sen rakennuksista tehtiin perusteelliset muistiinpanot ennen purkutöitä. Näistä ja Iso-Heikkilän historiasta kirjoitti Irja Sahlberg kattavan artikkelin Turun kaupungin Historiallisen Museon vuosijulkaisuun 1960-1961 (Turun Sanomalehti ja Kirjapaino Osakeyhtiä, Turku 1962).

Kirjoitelman mukaan varhaisin maininta tästä kuninkaankartanosta löytyy Skoklosterin ns. Turkukodexista vuodelta 1450. Siinä kerrotaan kuuden pitäjän talonpoikien velvollisuudesta kahdeksan juhtapäivätyön
suorittamiseen Turun linnan alaiseen latokartanoon. Satunnaisia merkintöjä on säilynyt Turun linnaläänin verotilissä ja säännönmukaisempia tietoja on olemassa aina vuodesta 1538 lähtien, kun mainitun linnaläänin tilit alkavat.

Isoheikkilän nimi oli aluksi "Åbo slotz ladegårdh", Turun linnan latokartano. Erotuksena toisella puolella kaupunkia sijainneeseen Heikkilän kartanoon sai tämä latokartano nimen Isoheikkilä, kun taas alkuperäinen Heikkilä sai tyytyä Vähä-Heikkilän nimeen. 1500-luvulla kartano oli Turun linnan alaisuudessa, mutta välillä sillä oli oma vouti. Voudit tilittävät tulonsa suoraan Tukholman kamariin.

Isoheikkilä joutui 1600-luvulta alkaen ikäänkuin vuokrakierteeseen. Isäntiä tuli ja meni tiheään. Ensimmäiseksi vuokraajakseen talo sai Kasper Rottermundin, jota myöhemmin mainitaan käskynhaltijana. Hänen tarkempi sukuperänsä on tuntematon. Vuosina 1633-34 linnanpäällikkö Erik Andersson maksoi vuokraa Isoheikkilästä. Ylipäätänsä kruununmiehillä oli etuoikeus tilaan, mutta tästä tehtiin ainakin yksi poikkeus. Vuonna 1639 Pietari Brahe vuokrasi Isoheikkilän porvari Anders Merthenille. Maaherra Melchior von Falckenberg koki tämän loukkauksena. Maaherra kirjoitti Brahelle ja ilmoitti, ettei hänellä "ollut maatilaa missä pitäisi teuraskarjaa, hevosia ja muuta, mitä hän tarvitsi talouteensa". Näin ollen maaherra päätteli hänellä olevan etuoikeuden kartanoon. Melchior von Falckenberg ei saanut vuokrasopimusta puretuksi.


Vuoden 1649 paikkeilla porvar Merthen vihdoin luovutti Isoheikkilän takaisin maaherralle, mutta virassa olikin jo Loretz Creutz vanhempi. Hänen jälkeensä talo luultavasti oli maaherrojen tai vähintäinkin heidän sijaistensa hallussa. Tästä ei tosin ole olemassa dokumentoitua tietoa.


Vuonna 1686 tila siirtyi palkkaetuna, "anslagen på lönen", maaherran sijaisena toimineelta lääninkirjanpitäjä Anders Baggelta maaherra Loretz Creutz nuoremmalle. Hänestä tuli samalla viimeinen Isoheikkilää hallinnnut maaherra. Nimittäin vuonna 1696 esitti Turun läänin jalkaväkirykmentin majuri Gerhard Johan von Löwenwolde, että vanhasta kuninkaankartanosta tehtäisiin hänen virkatalonsa. Ehdotus meni läpi ja näin Isoheikkilässä alkoi sotilaiden aika.

Gerhardilta talo siirtyi 1805 Anders Rahnhielmille, joka oli kotoisin Uskelan pitäjästä. Hän joutui vankeuteen Isovihan aikaan ja oli vielä Venäjällä Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen tehdyssä katselmuksessa. Rahnhielmin vaimoakaan ei tavoitettu, tämä oli jäänyt pakomatkallaan Ruotsin puolelle. Niinpä tila annettiin everstiluutnantti Otto Ernst Taubelle ja jo parisen vuotta myöhemmin majuri Enrst Gustaf von Willebrandille. Majuri oli naimisissa em. Creutz nuoremman tyttären kanssa ja oli jo 43 vuoden ikäinen saadessaan venäläisten pahasti runteleman talon haltuunsa. Hän sai ylennyksen everstiksi 1724, mutta Isoheikkilässä hän asui vielä 12 vuoden ajan.

Tuolloin, vuonna 1736, tuli everstiluutnantti Carl Haijen uudeksi isännäksi. Tämä oli Isoheikkilässä neljä vuotta, kunnes se siirtyi majuri Arnold Herman von Höinckenille. Vain muutamia kuukausia myöhemmin
majuri kuoli ja taas kerran talo sai nähdä uuden miehen. Rykmentinkirjuri Carl Ullner määrättiin virkatalon hoitajaksi, kunnes kuningas saisi nimitettyä uuden miehen virkaan. Tämä onnistui vielä vuoden 1740 aikana ja majuri Carl Edvard Fock muutti perheineen Isoheikkilään. Hän asui siellä noin 10 vuotta, kunnes seuraajansa Erik Armfelt saapui taloon. Tämä antoi vastoin kaikkia määräyksiä Isoheikkilän vuokralle kahdelle miehelle, jotka kaiken lisäksi aloittivat virkatalossa kapakkaliikkeen pidon.

Tätä ankeaa vaihetta kesti nelisen vuotta, kunnes Armfelt sai siirron muualle. Majuri Otto Wilhelm Lode hääti kapakoitsijat ja asui Isoheikkilässä 14 vuoden ajan, kunnes toinen majuri, Fredrik von Wallvijk korvasi hänet. Vuonna 1774 tapahtui taas isännänvaihto. Majuri Fockin poika, everstiluutnantti Reinhold Wilhelm Fock palasi isännän sijoille muutamaksi vuodeksi. Jo 1780 haltijaksi tuli majuri Adolf Eherenpol ja neljä vuotta tästä majuri Berndt Otto Stackelberg. Stackelberg viihtyi Isoheikkilässä vuoteen 1789, jolloin everstiluutnantti Carl Mannerheim tuli isännäksi. Carl Mannerheim oli Anjalan liikkeen puuhamiehiä ja sai kuolemantuomion maanpetoksesta. Hän sai armahduksen myöhemmin.

Mannerheim erosi virastaan 1795 ja seuraava majuri kohosi arvoasteikossa niin huikeaa vauhtia, että hän ei oikeastaan ehtinyt Isoheikkilän asioita hoitaakaan. Niinpä 1796 Knut von Troil mainitaan tilalla. Kaksi vuotta myöhemmin mies vaihtui ties monennenko kerran ja majuri, myöhempi kenraalimajuri Heribert Conrad Reuterskiöld tuli taloon. Hän asui harvinaisen kauan Isoheikkilässä eli kuolemaansa saakka vuonna 1821. Hänen leskensä Wivique Lagerborgin nai Turun hovioikeuden presidentti Erik Wallenskiöld, ent. Wallenius. Hän sai myös Isoheikkilän vuokraoikeuden. Kun Erik Wallensköld kuoli 1846, tuli Wiviquesta toisen kerran leski. Muuttokuormaa ei tarvinnut tehdä, koska hänen ainoa elossa ollut lapsensa, valtioneuvos Adolf Waldemar Wallensköld otti tilan hoitoonsa. Vuokra-aika päättyi 1869 ja tilaa tarjottiin nyt Adolf Waldemarille 50 vuoden ajaksi vuokralle. Tämä suostui ehdotukseen.

Wivique kuoli 1872 ja Adolf Waldemar Wallensköld vuotta myöhemmin. Tilan vuokraoikeus olisi jatkunut vuoteen 1919, mutta nyt sen nauttijaksi tuli tarkastaja Johan Vilhelm Jansson, jolle vuokraoikeus siis siirtyi. Jansson luopui tilasta 1908, kun Turun kaupunki otti kartanon itselleen luovuttaen sen agronomi Eino Airiston hoitoon. Kun 50 vuoden vuokrakausi vihdoin 1919 päättyi, lahjoitti silloinen valtioneuvosto tilalta 70 hehtaaria maata Turun Yliopistoseuralle. Tarkoituksena oli perustaa yliopiston keskus Isoheikkilään, mutta tämä hanke ei toteutunut koskaan. Vain pieni tähtitorni pystytettiin Isoheikkilän kukkulalle. Vaihtokaupassa vuonna 1945 tila palautui kaupungille, joka sitten myi sen SOK:lle teollisuuden käyttöön. Saman vuoden aikana kartano rakennuksineen hävitettiin kokonaan.

Kommentit

Suositut tekstit