Avioliitosta

Vielä 1800-luvulla Varsinais-Suomessa katsottiin naisen sopivaksi naimaiäksi noin 20 vuotta. Nuorempana naimisiin menoa kutsuttiin hätänaimiseksi, mutta toisaalta yli 25 vuoden ikäinen morsian oli jo turhan vanha. Sulhasen iällä ei ollut suurtakaan väliä, kunhan se vain oli suurempi kuin morsiamen. Pariskuntaa, jossa mies oli vaimoaan nuorempi, sanottiin takaperoiseksi pariksi.

Vanhempien suurin haaste oli saada omat tyttärensä naitetuksi ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan. Aina tämä ei onnistunut ja jos nuorempi sisko tuli naitetuksi ensin, sanottiin jäljelle jäänyttä seulanpäälliseksi.

Jotta tytär pääsi ylipäätänsä naimisiin, piti hänen osata ainakin leipoa ruistaikina, kutoa sukkaa ja tehdä paita. Bonusta tuli kukan tekemisestä kankaan päälle. Vasta 1880-luvulla esimerkiksi Halikossa tämä ikivanha tapa alkoi jäädä pois käytöstä.

Ulkonaisilla seikoilla ei ollut suurtakaan merkitystä naimakauppoja tehtäessä. Sopivaksi omaisuudeksi nuorelle parille katsottiin tuollainen 10,000 summa. Jos kuultiin tytön olevan ällipään, niin vanhemmat lohduttautuivat sillä, että "kyllä meidän poika ällin pois ottaa". Jonkun epäillessä, että tulevassa liitossa ei olisi rakkautta, huomauttivat vanhemmat "rakkaut, ei simmost ny talonpoikane ihminen tarvit!". Toisaalta joskus jouduttiin hyvin ikäviin tilanteisiin, kun naimiskaupat oli tehty kokonaan vanhempien kesken ja poika tai tytär pakotettiin vasten tahtoaan sopivaan varakkaaseen liittoon.

Poikien kerrotaan Halikossakin pitäneen arvossa sellaista tyttöä. joka oli hyväluontoinen ja hyvännäköinen eikä heti ollu valmis vastaamaan heidän suosionosoituksiinsa. Liian suostuvaista kutsuttiin aljuksi eikä hänelle annettu arvoa. Saatettiin naida oman kylän tyttöjä, mutta useimmiten tämä ei tietenkään ollut mahdollista. Yleensä naitiin vieraista kylistä ja joskus jopa pitäjänrajojen ulkopuolelta. Esimerkiksi vuosien 1831-1835 välillä solmittiin Halikossa 112 avioliittoa, joista vain 21 oli sellaisia, jossa sulhanen oli ulkopaikkakuntalainen. Näistäkin suurin osa oli Uskelasta, Sauvosta, Paimiosta ja Halikon kappeliseurakunnasta, Angelniemeltä.

Intiimejä suhteita ennen avioliittoja ei katsottu hyvällä silmällä, mutta poikien osalta niitä ei pidetty niin raskauttavina kuin tyttöjen.

Varsinaisten häämenojen valmistelut aloitettiin puhemiehen käynnillä morsiamen kotona. Jos hän sai isännältä luvan, tuli puhemies sulhasen kanssa käymään sunnuntai-iltapäivällä. Miehet menivät saliin ja selittivät isännälle tulleensa kosiomatkalle. Mikäli isäntä tähän suostui, lähetettiin perheen emäntä hakemaan morsianta. Jos tämä ei ollut suostuvainen, sanottiin tytön menneen jonnekin pois. Jos taas tyttö katsoi voivansa suostua, antoi sulhanen heti kihlajaislahjat eli sormuksen, silkkiä ja saalin. Tilaisuuden aikana ei nautittu mitään, mutta muutamia päiviä myöhemmin pidettiin sulhasen luona kihlauskestit. Paikalla olivat molempien vanhemmat, sulhasen lähimmät sukulaiset sekä tietenkin puhemies.

Näillä kesteillä morsian sai tulevalta mieheltään lisää lahjoja kuten leninkikankaan, kultakäädyn ja sormuksia. Kukin antoi tietysti varallisuutensa rajoissa. Halikosta kerrotaan, että kello oli sellainen lahja, mitä tässä tilaisuudessa ei ikinä annettu.

Seuraavana perjantaina menivät sulhanen ja morsiamen isä pappilaan ottamaan kuulutuksia ja näistä alkoi sitten hyvin moninaiset hääjärjestelyt, joiden selostamiseen en tällä kertaa lähde. Lopuksi pariskunta asteli alttarille ja meno oli varmasti 1800-luvun Halikossa rauhallisempaa kuin seuraavassa videonpätkässä:




Kommentit

Lähetä kommentti

Suositut tekstit