Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

31.10.2008

Sukututkimuksen tähtihetkiä

Suomessa on harrastettu sukututkimusta jo satoja vuosia. Olivathan perintöasioiden yhteydessä tehdyt selvitykset mitä suurimmassa määrin genealogiaa. Suomen osalta vanhimmat säilyneet asiakirjat ovat 1300-luvulta, mutta voitaneen olettaa jo tätä ennen ihmisten tietäneen oman syntyperänsä ainakin muutaman sukupolven ajalta.

Genealogia Sursillianan kokoaminen oli ehkä ensimmäinen vakavampi yritys koota yksiin kansiin täydellisempiä sukupuita ja 1700-luvulta lähtien maassamme julkaistiin jo vakavasti otettavia sukuselvityksiä. Osmo Durchman kokosi aikoinaan Sukututkija -lehden vuoden 1921 numerossa 1-2 meikäläisen genealogian tärkeimpiä päivämääriä luetteloksi.

Vuoden 1782 elokuussa Tidningar utgifven af ett Sällskap i Åbo eli maamme ensimmäinen sanomalehti julkaisi artikkelin "Underrättelse on den numera utgångna adeliga ätten Ljuster".

Vuonna 1804 aloitti Jakob Alopaeus julkaista teosta "Borgå gymnasii historia", joka sisälsi myös sukututkimuksellista aineistoa.

Vuonna 1823 Erik Johan Frosterus julkaisi Suomen ensimmäisen sukumonografian nimeltään "Anteckningar om Frosteriska slägten".

Vuonna 1827 Gustaf Aminoff julkaisi Johan Fredrik Walleniuksen johdolla ensimmäinen meikäläistä aatelia koskeneen selvityksen "Finska adelns och riddarhusets historia".

Vuonna 1832 aloitti kirkkoherra Carl Henrik Strandberg "Åbo stifts herdaminne" -kirjansa julkaisun.

Vuonna 1847 Jakob Fellmanilta ilmestyi "Anteckningar om Fellmanska slägten". Tässä kirjassa mainitaan tuohon aikaan tuiki harvinaisella tavalla myös suvun naispuolisten jäsenten jälkeläisiä.

Vuonna 1850 ilmestyy Elias Robert Alceniuksen toimesta "Genealogia Sursilliana".

Ensimmäiset aateliskalenterit tulivat saataville 1858 E. von Knorringilta.

Kahta vuotta myöhemmin K. A. Bomansson julkaisi Historiallisessa Arkistossa ensimmäisen suomenkielisen sukututkimuksen. Aiheina hänellä olivat vanhemmat Kurki- ja Svärd -suvut sekä Turun tuomiorovasti Paavali Scheelin syntyperä.

Samana vuonna 1860 tuli markkinoille Wilhelm Gabriel Laguksen "Undersökningar om Finska adels gods och ätter". Saman vuosikymmenen lopulla Matthias Akiander julkaisi "Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarander Borgå stift" -kirjansa.

Vuonna 1874 J. R. Aspelin aloitti "Sukukirjan" julkaisten Morgonbladetissa kirjoituksensa "Anteckningar rörande Finlands ofrälse slägter". Viisi vuotta myöhemmin Oskar Wasastjerna ryhtyi julkaisemaan sarjaa "Ättar-Taflor öfver den på Finlands Riddarhus introducerade adeln". Samaan aikaan Suomen Historiallisen Seura toimitti teoksen "Biografinen nimikirja - Elämäkertoja Suomen entisiltä ja nykyajoilta".

"Stamtafla öfver slägten Runeberg" julkaistiin 1880 R. Renvallin toimesta ja neljää vuotta myöhemmin Otto Donner luetteloi Suomessa vaikuttaneita skotlantilaisia sukuja kirjassaan "A brief sketch of the Scottish families in Finland and Sweden". Ensimmäinen suomalainen sukumonografia oli Lahja Durchmanin "Durchman suvun sukuluettelo" vuodelta 1886.

Luettelo jatkuisi vielä pitkään, mutta tuossa vaiheessa kirjallisuutta alkoi olla jo melko runsaasti. Erityisesti matrikkelit saivat jalansijaa painokoneissa.

30.10.2008

Taalainmaalta Houtskäriin?

Säveltäjä, kansanmusiikintutkija ja kirjailija Armas Launis, ent. Lindberg oli kiinnostunut myös sukujuuristaan. Vuonna 1921 hän julkaisi Sukututkija -lehdessä artikkelin "Esivanhempien muisto". Siinä hän käy perusteellisesti läpi omien vanhempiensa sukuja aloittaen kertomuksensa Korppoon ja Houtskärin saaristopitäjistä. Launiksen mukaan saarien nykyinen asutus on alkuperältään ruotsalaista, etenkin Houtskärin osalta. Todisteena tästä hän pitää pitäjäläisten taalalaista murretta muistuttavaa kieltä. Vaikka naapureidenkin ruotsi viittaa enemmän tai vähemmän Ruotsin emämaan puolelle, ovat merkit juuri Houtskärissä voimakkaimmat.

Niinpä asukkaat uskovat itsekin tulleensa asuinsijoilleen nimenomaan Taalainmaalta. Todisteena on paitsi kieli, myös heidän käyttämänsä vaateparsi. Se muistuttaa yllättävän paljon taalalaismallia, mutta oli jo artikkelin teon aikaan 1900-luvun alkupuolella jäänyt pois käytöstä. Kolmas todiste on vanha kansantaru siitä, miten Houtskär sai nykyisen väestönsä.

"Sittenkun Suomi oli saatettu Ruotsin vallan alaisuuteen, tuli kerran sen maan kuningas laivastoineen Houtskäriin ja koetti saada sieltä luotsia, joka opastaisi hänet Turkuun. Mutta kukaan ei ollut halukas. Lopuksi sai hän kuitenkin erään vaimon luotsikseen.

Kun kuningas sitten tehtävänsä suoritettuaan palasi takaisi, rankaisi hän ankarasti Houtskärin uppiniskaisia asukkaita. Niin paljon kuin vain mahtumaan saatiin ahdettii näitä kuninkaan laivoihin ja vietiin Taalainmaan hedelmättömimmille seuduille. Ne taalalaiset taasen, joiden kotipaikka oli näillä seuduilla, tuotiin Houtskärin luonnonihanalle ja muutenkin auvoitetummalle saarelle. Näiden uusien tulokkaiden jälkeläisiä sanotaan tämän saaren nykyisten asujainten olevan".

29.10.2008

Sjösäng kahdeksan

Pohjan pitäjän eli tulevan Raaseporin kaupungin Starrbölen ja Sjösängin alueella on runsaasti pronssi- ja rautakautisia hautaröykkiöitä. Samalla alueella on myös luultavasti varhaiseen maatalouden harjoittamiseen liittyviä röykkiökasoja. Starrböle-Sjösäng muodostaa kokonaisuuten valtakunnallisesti merkittävän kokonaisuuden, sillä muinaismuistojen määrä on hyvin runsas ja ne sijaitsevat lähellä toisiaan.

Eräs näistä röykkiökasautumista on saanut nimen Sjösäng 8. Alue sijoittuu loivasti etelään viettävän rinteen yläosaan (yksi röykkiö) ja alarinteeseen (kaksi röykkiötä). Viimemainituista toinen sijoittuu pienelle kalliokumpareelle ja on osin hajonnut.Luonto ympärillä on mänty- ja kuusimetsää, jonka pohjassa kasvaa hieman pensaikkoa.

Kallion ylärinteellä sijaitseva röykkiö on hajonnut tien rakentamisen yhteydessä ja mitoiltaan 6,5*5,4*0,4 metriä. Oheinen kuva on alarinteen kasasta, jota olisi hankala huomata ilman Museoviraston pystyttämää kilpeä. Aluskasvillisuus peittää melko perusteellisesti haudan kiviset rakenteet ja sienimetsässä samoileva kulkija voi hyvin ohittaa nämä muinaismuistot niitä noteeraamatta.

Sjösäng 8 peruskunnostettiin vuosina 1994-1995. Sen jälkeen alue sai olla rauhassa aina vuoteen 2003, jonka jälkeen Museovirasto on siirtynyt kohteessa ns. ylläpitävään hoitoon. Tämä tarkoittaa kasvillisuuden poistamista resurssien niin salliessa, jotta muinaismuisto saataisiin säilymään jälkipolville mahdollisimman eheänä. Näitä Sjösängin kahdeksaisen hautoja ei ole tutkittu arkeologisesti. Varsinaiseksi turistikohteeksi röykkiöistä ei ole niiden vaatimattoman ulkomuodon takia.

Nämä haudat ovat jo vuosisatoja sijainneet lähellä, mutta täysin syrjässä alueen keskuksista. Vain muutaman kilometrin päässä sijaitsee Åminnen kartano ja siitä Mustionjokea ylävirtaan päin on Billnäsin l. Pinjaisten ruukki. Karjaan muinaismuistoista rikas keskustaajamakin on melkein kivenheiton päässä. Suomenlahdesta erkaneva Pohjanlahti on aivan alueen vierellä ja sitä kautta varhaiset asukkaat ovat todennäköisesti paikalle saapuneetkin.

Starrbölen-Sjösängin alueella on täytynyt muinoin olla hyvin tiheää asutusta. Asukkaiden asumuksista tai muista jäänteistä ei löytöjä kuitenkaan ole tehty. Vanhoissa kartoissa, kuten 1700-luvun lopun Kuninkaan kartastossa tienoot on merkitty lähinnä metsämaaksi. Näin ainoaksi näkyväksi merkiksi näistä ajoista jääneet jäljelle lukuisat vainajien leposijat.

28.10.2008

Isältä lupa

Vuonna 1862 Lopen pitäjän Läyliäisten kylän Halkivahan talon renki Alexander Lindroos ja piika Henrika Hellberg olivat tykästyneet toisiinsa sen verran, että päättivät mennä naimisiin. Alexander oli syntynyt Uudenmaan Pyhäjärvellä eli nykyisessä Karkkilassa, kun taas Henrikan vanhemmat olivat jo vuosikymmeniä asuneet Läyliäisten Heikkilän talon mailla itsellisinä.

Avioliittoa varten tarvittiin paljon muutakin kuin vain näiden nuorten oma tahto. Jonkinlaiset häät piti järjestää, jonka jälkeen oli todennäköistä hankkia oma asunto ja niin edespäin. Mutta ennen kaikkea tarvittiin morsiamen isältä lupa koko touhulle. Henrikan isän nimi oli Axel Gabriel Hellberg ja hän oli syntynyt Helsingissä rippikirjan mukaan 14. päivä maaliskuuta vuonna 1805. Mainitulla päiväyksellä ei Suomen tulevasta pääkaupungista löydy sopivaa lasta. Näin Axelin sukuperä jää toistaiseksi tuntemattomaksi. Sen sijaan äiti Leena Maria Michelsdotterista löytyy tarkempia tietoja. Hän oli tullut Lopelle Janakkalasta, missä hänen vanhempansa Michel Sigfredsson ja Beata Simonsdotter asuivat tyttärensä syntymän aikaan 24.1.1806. Isä Michel Spjuf mainitaan reserviläisenä ja lopulta itsellisenä mm. Hyvikkälän Klemolassa.

Axel Gabriel Hellbergin lupa avioliiton solmimista varten löytyy Lopen seurakunnan asiakirjoista kuvatuista mikrofilmeistä, rullalta TK 290. Se koostuu muutoin perukirjoista, mutta mukana on useita vastaavia lappusia. Näillä nykylukijan silmin hatarasti kirjoitetuilla, mutta kylläkin hyvin sydämellisillä dokumenteilla on ollut erittäin suuri arvo avioliittoon aikoville. Meille jälkipolville eräs upea anti on Axel Gabriel omin käsin piirtämä puumerkki.

Henrika Hellbergin sulhanen, Alexander Lindroos taasen näki päivänvalon Pyhäjärven UL Haaviston kylässä sijainneessa torpassa. Isä Carl Fredrik L. oli tullut vaimonsa Helena Henriksdotterin kanssa 1820-luvulla Mäen talon torppariksi. Perheeseen syntyi Alexanderin lisäksi viisi muuta lasta, mutta ainakin kaksi heistä kuoli aivan pienenä. Torppareiden nuoremmilla pojilla ei ollut juuri toimeentulon mahdollisuuksia kotonaan ja näin mm. Alexanderin osaksi tuli renkimiehen raskas työ.

Alexander Lindroosin ja Henrika Hellbergin perheen myöhemmistä vaiheista ei itselläni ole tietoja.

27.10.2008

Gammelby Pohjan pitäjässä

Varhaisin kirjallinen tieto Gammelbyn kylästä on vuodelta 1536, jolloin kylässä on ollut kaksi taloa. Kylän nimi viittaa varhaiseen asutukseen, ja se on kuulunut jo 1300-luvulla mainittuun Skavistadin verokuntaan. Vanhin kartta alueelta on isojakokartta vuosilta 1779-1780, jonka mukaan vanhin tunnettu kylätontti on sijainnut metsikön itäosassa. Pitäjänkartan ja uudistuskartan mukaan kylässä on 1800-luvun jälkipuoliskolla ollut vain yksi usean rakennuksen muodostama talo, jonka pihapiiri sijaitsi vanhemmasta rakennusryhmästä 150 m länsiluoteeseen. Vanha kylätontti on tällöin merkitty pelloksi ja niityksi.

Alueella on maastossa useita rakennusjäännöksiä sekä vanhoja peltolohkoja ja pihatasanteita. Vanhemman kylätontin paikalla erottuu ainakin yhden uunillisen rakennuksen pohja (pkoo: 6669299, ikoo: 3312114). Metsikön länsipäässä 1800-luvun kylätontin rakennusten jäännökset ja pihapiirin muodot ovat selvästi havaittavissa. Kylätontin koillisosa on isojakokartan mukaan ulottunut rantaan asti, mutta tämä alue on ilmeisesti tuhoutunut rautatien rakentamisen myötä. Oheiset kuvat ovat tästä melko kookkaanoloisen rakennuksen jäänteistä. Nykyisen paikkaa ympäröi selvästi istutettu metsä, joka tekee miljöön hyvin erikoiseksi. Metsikköön astuessaan on hyvin vaikea kuvitella sitä 1800-luvun pihapiiriä, joka tätä taloa ympäröinyt.

Vanhasta kylätontista noin 50 m kaakkoon (pkoo: 6669248, ikoo: 3312148) on näkyvissä myös yksi uunillinen, kivetty rakennuksenpohja sekä lähes maantasainen, latomusmainen kiveys. Latomusmainen kiveys viittaa siihen, että paikalla voi olla merkkejä myös esihistoriallisesta toiminnasta.


Gammelby kuului Skavistadin verokuntaan, joka lienee käsittänyt Karjaan Kirkkojärven ja Pohjalahden suun välillä olevan hedelmällisen jokilaakson. Karjaalta tunnetaan sananlasku "Ingvalsbyn lähde ja Klinkbackan pellot eivät koskaan petä". Klinkbacka on vasta päätä Gammelbytä oleva kylä, missä on 1900-luvun alkupuolelta lähtien sijainnut paikallinen koulu. Skavistad mainitaan ensimmäisen kerran jo vuonna 1335 eräässä Viron Paadisten luostarin maita koskevassa päätöksessä;

"Jtem eth lathine Gercke Skyttes breff at han gaff Finneby och Skawistade ok the gotz ther til ligge til Pades kloster i Ræfle biscopsdöme. Datum Ræffwalie post sabbato (!) Nicholai anno Domini mcccxxx quinto."

Jarl Gallen on tosin ajoittanut tämän kirjeen vasta vuodella 1350, Historiska Tidskrift f. Finland, sivut 1-27. Skavistad oli kuulunut vuoteen 1326 Suomen käskynhaltija Matis Kettilmundinpojalle. Sen jälkeen vuoteen 1350 Gereke Skyttelle, joka tuolloin oli Varsinais-Suomen vouti. Tätä ennen hänet tiedetään olleen Uudenmaan voutina. Tutkija Gunvor Kerkkonen on huomauttanut, että voudit ja tuomarit hankkivat mielellään maatiloja liikenneväylien varrelta.
Aivan Mustionjoen vartta pitkin kulki ikivanha Kuninkaantien Turusta Viipuriin, joten tätä taustaa vasten valtakunnan suurmiesten mielenkiinto Skavistadia kohtaan oli ymmärrettävää.

Skavistadin tilan on arveltu olleen joko nykyisen Billnäsin ruukin tienoilla tai todennäköisemmin Åminnen kartanon kohdalla. Kummassakaan paikassa ei ole tehty arkeologisia kaivauksia ja Billnäsin kohdalla myöhempi rakentaminen lienee tuhonnut mahdolliset jäännökset jo aikaa sitten. Gammelbyn nimi kertoo sen olleen hyvin vanhan kylän, kuten edellä on jo todettu. Mikäli se jo 1500-luvulla oli "vanha kylä", täytyy sen olla perustetun vähintäänkin 1300-luvulla. Karjaan Ennen ja Nyt -teoksessa mainitaan ruotsalaisista paikannimitutkijoista, jotka sijoittavat 500-600 -luvuille nimet, jotka loppuvat päätteeseen -sta(d) ilman bol -jatketta ja joissa on miehennimi etuliitteenä. Tämän perusteella jokilaakso saattoi tulla asutetuksi jo ennen viikinkiaikaa.

Oheiset kuvat on otettu 12.10.2008 ilmeisestikin Gammelbyn Nedergårdin talon paikalla. Vanhasta pitäjänkartasta selviää talon sijainti. Karttakuvan nuoli osoittaa Nedergårdin sijaintia, kun taas valokuvan nuoli em. talon uunin paikkaa. Punaiset viivat hahmottavat rakennuksen perustuksien sijaintia. Kohteeseen pääsee helpoiten vanhaa Turku-Helsinki -rautatien linjausta pitkin, mutta varsinaiseksi retkikohteeksi tästä historiallisesta paikasta ei ole.

Pohjan keskustan suunnasta tultaessa on ensin ylitettävä käytöstä poistettu rautatiesilta, mikä on lähinnä hengenvaarallinen, ainakin lasten kanssa kulkevalle. Karjaalta päin tultaessa kävelymatkaa tulee melko pitkälti ja loppujen lopuksi nähtävää ei ole paljoa. Tosin sammaleita raottamalla löytää runsaasti jäänteitä elämästä 1800-luvulla ja aiemmin.

Tämä teksti perustuu osin Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaalin tietoihin.

24.10.2008

Sotaveteraaneja vuodelta 1858

Suomen Sodan alkamisesta on tänä vuonna tullut kuluneeksi 200 vuotta. Enää ei tietenkään ole ketään kertomassa tuosta ankarasta ajasta, mutta 1858 oli vielä useita sotaveteraaneja elossa. Heistä kokosi Sanomia Turusta -lehti artikkelin lokakuun 26. päivän ilmestyneeseen niteeseen.

Ensimmäisenä mainitaan Pyhäjärven kappelista, Vihdin pitäjästä peräti kolme uroa; Kyösti Ahl l. Ahlqwist, joka oli syntynyt 1785 ja toiminut ennen sekä jälkeen sotilasuransa pitäjänsuutarina. Sotamiehenä hän oli Uudenmaan jalkaväkirykmentin ensimmäisen majurin komppanian varamies palvellen kolme vuotta Viaporissa, ts. Suomenlinnassa. Vaikka Ahlqwist sai kruunulta avustusta viisi ruplaa ja 75 kopeekkaa, kuului puute olleen jokapäiväinen vieras hänen kodissaan.

Toinen Pyhäjärven miehistä oli Kyösti Ruusi, joka tosin oli syntynyt Lopen pitäjässä myöskin 1785. Hän oli palvellut Pusulan kappelin Ahonpään kylän ruodussa, samalla paikalla ja melkein samaan aikaan kuin em. toinen Kyösti. Kruunulta ei ollut Ruusille apua herunut.

Kolmas Pyhäjärven uro oli Mikko Rusenlöw, joka oli käynyt syntymässä Tammelassa vuonna 1779. Hänen sota-ajastaan ei ollut tarkkaa tietoa, mutta Mikko lienee palvellut Hämeen jääkärien korpraalina.

Marttilan pitäjässä Varsinais-Suomen puolella oli myös kolme Suomen Sodan miestä elossa. Ensinnäkin vuonna 1778 syntynyt Matti Wall, joka oli mennyt väkeen hieman ennen sodan alkamista. Hän oli ollut Viaporia puolustamassa ja joutui myös muiden mukana antautumaan venäläisille siellä. Tämän jälkeen hän sai eron sotaväestä. Nyt hän eli Marttilan vaivaiskassan elatuksella ollen itse voimaton.

Heikki Eskolin oli syntynyt 1787 ja mennyt Suomen "maawartiowäkeen" 1808. Eskolin oli mukana monissa Vaasan seudulla käydyissä taisteluissa ja joutui joukkojensa mukana pakenemaan aina Ruotsiin saakka. Monissa muissakin kahakoissa hän oli mukana selviten aina vahingoittumattomana. Nyt hän eli Marttilassa sokeana ja surkeassa tilassa.

Uskelassa 1788 syntynyt Kaapo Lindroos meni sotaväkeen 1807 ja oli taistelujen alkaessa Viaporissa. Hän joutui taisteluihin mm. Kalajoella ja Hörneforssissa. Tästä taistelusta hän sai urhoollisuuden kunniamerkin, mitä hän vielä 50 vuotta myöhemmin ylpeänä kantoi asuen siis Marttilassa.

Teiskon kappelissa eli 1858 Heikki Udd, joka oli jo yli 80 vuoden ikäinen. Hän oli mennyt sotaväkeen yksitoistavuotiaana ja oli sodan alussa monen muun tavoin Viaporissa. Linnakkeen antautumisen jälkeen hän koki Lapuan ja Paljakan taistelut sekä Ruoveden iskuissa. Niissä pieni joukko suomalaisia ryösti venäläisiltä muonavaroja sekä hävitti siltoja. Rauhan tultua hän saapui kotiinsa Tornion kautta, mutta palveli vielä kolme vuotta väessä. Sen jälkeen hän työskenteli Tampereella 20 vuotta "rääsynkokoojana paperipruukilla". Nyt vanhoilla päivillään hänen voimansa olivat poissa ja Heikki Udd joutui turvautumaan kerjäämiseen sekä onkimiseen hengen pitimikseen.

Kuvan lähdetiedot;

Runeberg, Johan Ludvig - Fänrik Ståls sägner
Helsingfors : G. W. Edlund 1883 : Stockholm, Central-tryckeriet

Kirjan kuvituksen, noin 100 kuvaa, on tehnyt ruotsalainen taidemaalari Johan August Malmström
Tämä kuva on osa suuremmassa kuvasta. Kuvan lähde Kansalliskirjaston verkkopalvelu

23.10.2008

Kohtaaminen New Yorkissa

Kalajoelta kotoisin ollut Gustaf Wendelin lähti Amerikkaan Krimin sodan riehuessa Suomenkin rannikoilla vuoden 1854 tienoilla. Gustaf palveli sisällissodan aikaan amerikkalaisella laivalla ja jäi merimieheksi sodan loputtua. Vanhemmalla iällä hänestä tuli Sandy Hookin majakkalaivan työntekijä.

Gustaf Wendelinillä oli tapana käydä New Yorkissa olleessaan suomalaissyntyisen A. Everstin majatalossa. Siellä hän muutamana iltana törmäsi parikymmentä vuotta nuorempaan suomalaiseen merimieheen. Miehet tutustuivat ja illan mittaan Gustaf alkoi kysellä nuoremmalla kollegaltaan Suomen asioista ja erityisesti kotipitäjästään. Tämä Bostonissa asuva nuorempi mies, Tuomas etunimeltään, oli nimittäin paljastanut syntyneensä Gustafin tavoin Kalajoella.

Gustaf Wendelin kyseli sitten tältä Tuomakselta tuntisiko tämä hänen omia sukulaisiaan. Pienten selvitysten jälkeen puhkesivat Gustafin silmiin kyyneleet hänen huudahtaessaan; "taidatpa olla veljeni!".

Tämä iloinen yllätys oli täyttä totta. Gustaf oli syntynyt 9.12.1830 renki Tuomas Tuomaanpoika Ventelän ja Maria Kustaantyttären vanhimpana lapsena. Pikkuveli Tuomas oli puolestaan syntynyt 22.10.1843.
Kun Gustaf aikoinaan lähti kotipitäjästään, oli pikkuveli vain kuuden vuoden ikäinen. Luultavasti Gustaf ei ollut kuullut kotiväestään mitään ainakaan Amerikkaan lähtönsä jälkeen. Tuomas oli elossa vielä vuonna 1919, kun lähdeteoksena käyttämäni S. Ilmosen "Amerikan Suomalaisten Historiaa I" ilmestyi.

Oheinen kuva on Amerikan sisällissodan aikaan käytössä olleen taistelualus Brooklynin kannelta.

22.10.2008

Amerikan kävijä Soldan

Juhani Ahon appi, August Fredrik Soldan oli syntynyt Sortavalan kaupungissa perheensä viidentenä lapsena heinäkuussa 1817. Isä Carl S. oli syntynyt Kerimäellä vuonna 1782 ja edennyt August Fredrik syntymän aikaan urallaan kruununvoudiksi. Äiti Ulrika Lucander oli puolestaan kotoisin Kivijärveltä ja hänen sukujuurensa vievät mm. Tuderuksien pappissuvun kautta aina Carl Erikinpoika Sursilliin saakka, joka oli Kokkolan kirkkoherrana ainakin vuonna 1582.

August Fredrikin sisaruksista voidaan mainita ainakin häntä kuusi vuotta vanhempi veli Karl Erik, joka pääsi ylioppilaaksi Helsingissä 1831 ja antautui lääketieteelliselle uralle. Hän oli mm. Saimaan kanavarakennuksen lääkärinä 1846 ja edelleen lääkintöylihallituksen ylimääräisenä lääkärinä 1849. Karl Erik Soldan erosi täysin palvelleena Salon piirilääkärinä toimesta 1869 ja kuoli seuraavana vuonna Helsingissä. Hän pysyi koko ikänsä naimattomana.

August Fredrik Soldan palveli Venäjällä insinööriupseerina ja teki sen jälkeen valtion apurahoilla tutkimusmatkoja Keski-Euroopassa. Näiltä reissuilta hän kotiutui 1847 ja kahta vuotta myöhemmin hän astui laivasta New Yorkissa juuri Kalifornian kultakuumeen puhjettua. Hän oli itseasiassa poliittinen pakolainen nykytermein ilmaistuna.

Soldan ei lähtenyt kokeilemaan onneaan raskaaseen kullanhuuhdontatyöhön, vaan värväytyi rautatieinsinööriksi ollen töissä mm. Pennsylvaniassa. Vielä 1900-luvun alkupuolella vanhimmat suomalaiset siirtolaiset muistivat kuulleensa puhuttavan suomalaisesta insinööristä, joka johti töitä Monongahela- ja Ohio-jokien varsilla sekä Pittsburgin seudulla. Kymmeneen vuoteen mahtui myös opetustehtäviä lukioissa, sillä August Fredrik Soldan osasi latinaa, saksaa, ruotsia ja venäjää. Hänen kerrotaan osanneen piirtää karttojakin, mikä tietysti oli luontevaa rautatieinsinöörin toimenkuvaa ajatellen. Soldan kehitti kaiken muun lisäksi tehokkaan maidonsäilöntämenetelmän Amerikassa ollessaan.

Suomeen palattuaan Soldanista tuli pian rahapajan johtaja, missä toimessa hän osoitti suurta taitavuutta. Tämä ura kesti aina hänen kuolemaansa saakka eli vuoteen 1885.

August Fredrik Soldanin harrastuksiin kuului filosofia ja häneltä ilmestyikin Finsk Tidskrift -aikakauskirjassa kirjoitussarja "Herbart och Rein" vuosina 1877-78. Muita julkaisuja olivat jo vuonna 1859 ilmestynyt "Om Lysgas och Dess Användning" sekä 1861 ilmestynyt "Suomen tervanpoltosta ja mitenkä se olisi parannettava". Saksalaissyntyisen vaimonsa Maria Mullerin kanssa hänen oli ainakin kaksi tytärtä, Mathilde ja Vendela Irene. Viimeksi mainittu tuli Suomen kansalle tutuksi Juhani Ahon vaimona.

21.10.2008

Österberg Pusulasta

Eräs esiäitini oli kotoisin Pusulasta, sen nimikylän Öystin talosta. Siellä hänen sukujuuriaan voi seurata aina 1600-luvulle saakka. Tämän Leena syntyi 2.11.1787 Öystillä isäntä Johan Jacobssonin ja vaimonsa Anna Simonsdotterin perheeseen. Leenalla oli neljä sisarusta, joista kaksi kaksi kuoli lapsena. Veli Johanista (s. 1782) tuli Öystin Ylitalon isäntä, kun taas toinen veli Jacob (s. 1784) oli torpparina Pusulan kylässä.

Johan Johanssonilla oli Nummella vuonna 1776 syntyneen vaimonsa Marian kanssa kuusi lasta, joista neljä kuoli pienenä. Heidän perheessään asui elämänsä ehtoopuolen myös Marian äiti, Beata Samuelsdotter. Hänen isänsä oli ollut Nummen Röhkölän kylän Kraamin rusthollari Samuel Salin.

Johanin ja Marian lapsista aikuisikään ehtivät vain vanhin tytär Anna Margareta (s. 1811) ja nuorin poika Karl Kustaa (s. 1819). Anna Margaretan tie vei Karisjärven kylän Heikkalaan, missä hänen puolisonsa Erik Hägerström oli isäntänä. Erik ja Anna Margareta kuolivat molemmat joulukuussa 1855 muutaman viikon välein keuhkokuumeeseen ja/tai rintatautiin. Tätä ennen heille oli ehtinyt syntyä kahdeksan lasta, joista esikoispoika Johan Gustaf jatkoi Heikkalan isäntänä.

Karl Kustaa otti käyttöön sukunimen Österberg, joka on luonnollisesti muodostettu kotitalon mukaan. Kesällä 1840 hän meni naimisiin Sammatin Leikkilän kylän Mikolan talosta kotoisin olleen Ulrika Bomanin kanssa. Pariskunnalle syntyi Öystillä lapset Amanda Maria, Fredrika, Karl Fredrik (kuoli lapsena, ennen saman nimen saaneen veljensä syntymää), Juha Kustaa, Eva Sofia ja Karl Fredrik. Näistä Amanda sai miehekseen Suomelan kylän Maulan talollisen pojan, Johan Fredrik Forsgrenin. Fredrikan nai Seppälän Hirven talollinen, Karl Johan Sederholm. Eva Sofian vei vihille Nummen pitäjän Salon kylän Iso-Markun isäntä Karl Markus Sahlstedt.

Sisaruksien veli Juha Kustaa Österberg nai naapuritalo Anttilassa syntyneen Mathilda Sofia Amnellin asuen tämän kotitalossa itsellisenä. Karl Fredrik nuorempi menehtyi veljensä tavoin aivan pienenä.

Ulrika Boman kuoli huhtikuussa 1880 ja viitisen vuotta myöhemmin Karl Kustaa nai itselleni muutoin tuntemattomaksi jääneen Eva Stolbergin. Hän ehti olla Karl Kustaan kanssa naimisissa ainoastaan muutamia kuukausia miehen kuollessa hengenahdistukseen elokuun puolessa välissä vuonna 1886. Öysti siirtyi kolme vuotta myöhemmin Pusulan seurakunnalle sen uudeksi pappilaksi.

Karl Kustaa Österberg oli aikalaistensa keskuudessa tunnettu ja luultavasti arvostettu henkilö, koska hän tuli valituksi helmikuussa 1868 Pusulan vastaperustettuun kunnallislautakuntaan. Muita talollisia tuossa lautakunnassa olivat Gustaf Fredrik Packalen Anttilasta, Johan Fredrik Forsgren Maulalta sekä Mikkel Fredrik Johaninpoika Mangård Kärkelän kylästä.

Tarkemmat sukutaulun tästä Österbergien suvusta löydät kotisivuiltani.

20.10.2008

Rambo (e) Suomesta kotoisin?

Peter Gunnarsson Ramboe (Romppainen?) on todistettavasti ensimmäinen suomalainen, joka astui jalallaan Amerikkaan jääden sinne vakituisesti asumaan. Delawaren siirtokuntaan lähetetysssä toisessa retkikunnassa hän palveli ensin merimiehenä ja maihin jäätyään Kristiinan linnakkeen vartiosotilaana.

Petrus Nordman luki hänet keskisen Ruotsin salosuomalaisiin, kun taas Amandus Johansson väitti hänen syntyneen Degersforssin pitäjässä. Siirtokunnan ensimmäisessä asukaslistassa vuodelta 1640 Ramboe on merkitty sotilaaksi, kun taas seuraavassa "rullassa" todetaan hänen työskennelleen Uplannin ja Schuylkilljoen viljelyksillä. Peter Ramboe oli myös ensimmäisiä siirtokunnan vapaamiehiä ja uudisasukkaita Schuylkilljoella, johon vähitellen muodostui laaja suomalainen maanviljelysseutu. Alue sijaitsi suurinpiirtein nykyisen Philadelphian pohjoislaidalla.

Hollantilaisten valloitettua Delawaren siirtokunnan, valittiin Ramboe yhdeksi ns. komitean jäsenistä. Tässä luottamustoimessa hän vuonna 1658 pääsi esittelemään siirtokunnan tarpeita vierailulla olleelle kuvernööri Peter Stuyvesantille. Kun taas hollantilaiset menettivät alueitaan englantilaisille, nautti Peter Ramboe edelleen valtaa pitävien luottamusta ja 1676 hänet valittiin Uplannin oikeuspiirin lautakuntaan. Tässä toimessa hän oli nelisen vuotta, kunnes korkean ikänsä takia sai eron virasta. Hän oli mukana monessa muussakin luottamustoimessa ja elossa vielä siirtokunnan viimeisen väestölaskua tehtäessä vuonna 1693. Tuolloin hänet mainitaan listan ensimmäisenä, kunniavanhuksena. Hän ja eräs Anders Bonde olivat asuneet Delawaren siirtokunnassa peräti 54 vuoden ajan.

Peter Ramboe nuorempi syntyi 1653 ja jatkoi isänsä jalanjäljissä maanviljelystä synnyinseudullaan. Hän sai tunnustusta taitavana kunnallisten asioiden hoitajana ja oli mukana yhden kerran Pennsylvanian siirtovaltion lainlaatijakunnassakin. Hänen veljensä saattoi olla se Gunnar Ramboe, joka myöskin oli tunnettu ja taitava yleisten asioiden hoitaja. Lisäksi mainitaan em. sukulaisina maanviljelijät Anders ja Johan Ramboe. Heistä Anders muutti perheineen Jerseyn valtion puolelle, Raccoonajoen läheisyyteen. Yhteensä tämä suku käsitti vuoden 1693 väkiluettelossa 31 henkilöä. Sitä pidettiin siirtokunnan vanhimpana ja aikalaisten mukaan myös yhtenä arvokkaimmista.

Lähdetiedot ; S. Ilmonen - Amerikan Suomalaisten Historiaa I, Hancock, Michigan U.S.A. 1919

17.10.2008

Rikalan linnamäki

Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaali esittelee tämän kuvissa näkyvän kohteen seuraavalla tavalla;

Rikalan linnavuori sijaitsee 1,5 km Halikon kirkosta lounaaseen, Hirvikallion kylän alueella, Halikonjoen länsipuolella. Se kohoaa jylhänä melko tasaiselta peltoaukealta, jota täplittää metsäisten mäenharjanteiden verkosto. Rikalan Linnamäen koillispuolella kohoaa kuuluisa Rikalan kylämäki.

Linnamäki on savikkoisen peltoalueen keskellä, n. 60 m merenpinnan ja 40 m ympäröivän peltoalueen
yläpuolella. Mäen luoteis-pohjoispuolella kallioseinämä nousee lähes pystysuorasti, loivin kohta on lounaisrinteessä. Alarinteet ovat kauttaaltaan loivasti nousevia ja niillä on luontaista kivikkoa.

Maaperä lakialueella muodostuu avokalliosta, jonka painanteissa on humuspitoista maata ja ilmeisesti paikoin linnan käyttövaiheessa muodostunutta tai paikalle tuotua kulttuurimaata. Rinteet ovat moreeniperäisiä. Lakialue on kuivaa ja pääasiassa
vähäravinteista, mutta kallionotkelmissa valumavesien ja ilmeisesti ihmisen toiminnan vaikutuksesta paikoin melko tuore ja ravinteikas (mustikkatyypin kangas). Rinteet ovat valumavesien vaikutuksesta tuoreet ja ravinteikkaat.

Linnavuoren laella on 180 m pitkä kivivalli, ilmeisesti paaluvarustuksen perustus. Paikalla ei ole tehty arkeologisia kaivauksia, mutta vallin tuntumasta on löytynyt rautakaudentyyppistä keramiikkaa. Museoviraston hoitoalue rajautuu maanomistusolosuhteista johtuen etupäässä Halikon kunnan omistamalle alueelle linnavuoren pohjoispuolella. Lisäksi hoidetaan hyvin hienotunteisesti linnavuoren laelle johtavaa polkua.

Linnavuoren rinteillä kasvaa sankka iäkäs kuusikko, jossa seassa on vähän koivua. Etelärinteellä on paikoin haavikkoa. Lakialueen puusto on harvempaa ja siellä kasvaa pääasiassa mäntyä, mutta myös koivua, pihlajaa ja tammea sekä pohjoisjyrkänteen reunalla tapionpöytökuusi. Pensaskerros on paikoin tiheähkö ja siinä kasvaa vadelmaa, katajaa ja lehtipuiden vesoja.

Linnavuoren laella on runsas varhaisesta ihmistoiminnasta kertova kulttuurikasvilajisto, vaikkei aluetta olekaan perinnemaisemana arvioitu. Ainakin seuraavia lajeja sieltä on tavattu: ahdekaura (Avenula pratensis), sikoangervo (Filipendula vulgaris), litteänurmikka (Poa compressa), mäkivirvilä (Vicia tetrasperma), mäkikuisma (Hypericum perforatum), pölkkyruoho, jänönapila, keto-orvokki, mäkitervakko ja isomaksaruoho.

Linnavuoren laelle johtavan polun alkupäässä on opastetaulu, joka kertoo Turun yliopiston tehneen paikan päällä koetutkimuksia vuosina 2001-2002 . Lakialueella suoritettiin fosforikartoitus, jonka tuloksena havaittiin ihmistoiminnasta johtuvia kohonneita arvoja sekä merkkejä kulttuurikerroksista. Alueelle tehdystä koekuopasta löydettiin rautakaudelle ajoittuvia saviastian palasia. Mäen ensimmäisestä varustamisajasta ja -syystä ei ole vieläkään tarkkaa tietoa. Radiohiiliajoitukset todentavat mäellä olleen toimintaa ainakin merovingi- ja viikinkiajalla. Linnamäki on ollut osa rautakauden Rikalaa ja toiminut asukkaiden turvana. Mäen rinteet olivat aikoinaan puuttomat ja linnavuori on hallinnut ympäröivää maaseutua. Mäen laelta avautuu paikka paikoin mahtavat näköalat, kuten alimmasta kuvasta voit huomata.

Rikalan kylämäellä on ns. muinaispolku, johon voit virtuaalisesti tutustua Museoviraston yhä laajenevan nettitarjonnan kautta!

16.10.2008

Tasan 200 vuotta sitten

Tasan 200 vuotta sitten syntyi esiäitini Stinan isosisko Eva Someron Söderkullassa torppari Henrik Johanssonin ja Maria Johansdotterin perheen kolmantena lapsena. Suomen Sodan käydessä kuumimmillaan kastettiin tämä pikkuinen tyttö seuraavana päivänä ja läsnä olivat lapsen kummit, torppari Gustaf Eriksson, vaimonsa Kaisa Henriksdotter, Sillanpään Möngön talon perillinen Johan Johansson ja "värdinnä" Maria Gabrielsdotter sekä Eva Johansdotter Palikaisista.

Valitettavasti Eva ei koskaan ehtinyt nähdä maaliskuussa 1810 syntynyttä esiäitiäni Stinaa, koska hän menehtyi 5.7.1809 rokkoon. Hänet saatettiin haudan lepoon muutamia päiviä myöhemmin ja tuolloin kannettiin multarahoja 2 taalaria 8 äyriä sekä kellojen soitosta toiset 2 taalaria.

Evan isä Henrik Johansson oli Someron Sillanpään Möngön talollisen poika, josta sitten aikaa myöten tuli Söderkullan Kokkilan torppari. Ensimmäinen vaimo, Evan äiti, Maria Johansdotter oli Kokkilan edellisen torpparin tytär. Hänen kuoltuaan Henrik meni vielä naimisiin erään Maria Andersdotterin kanssa. Kun Henrik kuoli 1823, meni Maria Andersdotterin uudelleen naimisiin Michel Henrikssonin kanssa.

Evan äidinäidin, Brita Johansdotterin sukuperän selvittäminen oli normaalia hieman vaativampaa salapoliisityötä - tai itseasiassa aivan perushelppoa sukututkimusta. Maria Johansdotter syntyi rippikirjan mukaan 30.3.1775. Hänen vanhempansa olivat kastettujen luettelon perusteella torppari Johan Jöransson ja vaimonsa em. Brita Johansdotter. Kuten mainittua, Johan Jöransson oli myös Kokkilassa torpparina. Näin ollen rippikirjoista voi seurata Britan tarinaa ajassa taaksepäin.

Merkintöjen mukaan hän oli syntynyt elokuun 20. päivä vuonna 1751. Mainitulla päivämäärällä ei kuitenkaan kastettujen luettelosta löydy sopivaa henkilöä. Niinpä on turvauduttava rippikirjoihin ja tutkittava mistä Brita oikein Kokkilaan on tullut. Brita saapui Kokkilaan avioiduttuaan Johan Jöranssonin kanssa vuonna 1773. Someron rippikirjat kulkevat normaalikäytännön mukaisesti viiden vuoden jaksoissa. Yksi ajanjakso kattaa tässä tapauksessa vuodet 1771-1776. Näin selviää helposti, että Brita tuli Kokkilaan Hirsjärven Vanhalasta.

Vanhalan kohdalta rippikirjaa huomataan, että Brita tuli sinne "Lukumieheltä" vuonna 1772 ja hän ehti olla Vanhalassa vain seuraavaan vuoteen saakka eli avioliiton solmimisen ajankohtaan. Lukumies on yksi Kultelan kylän taloista ja rippikirjan sivulta yhdeksän löytää taas Britan. Tuplavarmistuksena on Lukumiehen kohdalla oleva merkintä Brita Johansdotterin muutosta Hirsjärvelle 1772. Brita oli jo vuonna 1771 rippikirjaa aloitettaessa Lukumiehellä, joten on mentävä ajassa taaksepäin varhaisempaan kirjaniteeseen. Sieltä löytyykin Lukumiehen piika Brita, joka on syntynyt 20.8.1751 ja tullut taloon merkintöjen mukaan Kultelan Teereltä eli naapurista.

Teeren talon kohdalta selviää, että vuonna 1768 nuori Brita Johansdotter on matkannut Vilukselaan. Siellä Brita oli pari vuotta piikana Näyskän talossa, kunnes muuttaa Lukumiehelle. Tästä on pakko tehdä se johtopäätös, että Lukumiehen kohdalla rippikirjassa on hieman väärää tietoa ja Brita todellakin oli piikomassa Näyskälle ennen Kultelan kylään palaamistaan.

Teeren torppareina ovat ainakin jo 1730-luvun loppupuolelta lähtien Johan Henriksson (s. 1714) ja Maria Johansdotter (s. 1718). Heillä on Britan lisäksi ainakin neljä lasta, josta yksi kuolee parin vuoden iässä 1758. Johan ja Maria olivat menneet naimisiin Somerolla marraskuussa 1737. Tuolloin Johan asui Kultelan talon torpassa, kun taas Maria tuli Vilukselan kylästä vihittyjen luettelon perusteella. Tämän pidemmälle en ole toistaiseksi onnistunut selvittämään heidän sukuperäänsä.

Kultelan kyläyhdistyksen kotisivujen mukaan paikka olisi saanut nimensä sen yhteisellä kylätontilla sijainneesta "kultoisesta lähteestä". Kylä esiintyy ensimmäisen kerran kirjallisissa dokumenteissa jo vuonna 1492. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Kustaa Vaasan vaatimuksesta aloitetuissa maakirjoissa mainitaan siellä olleen kolme taloa; Hurri, Teeri ja Vakkuri. Seuraavien vuosisatojen aikana taloja tuli ja meni siten, että 1900-luvun alkuun mennessä niitä oli kolmetoista. Alueen savinen maaperä on edesauttanut paikallista savenvalanta- ja tiilenlyöntiperinnettä. Niinpä monissa taloissa on tästä osoituksena kylän mestareitten tekemiä uuneja, minkä lisäksi tiilitykset ovat usein seudun omaa tuotantoa.

15.10.2008

Muikunvuorella

Kaarinan Ravattulan kylän Muikuvuoren alarinteillä sijaitsee laaja muinaismuistokokonaisuus. Siihen kuuluvat rautakautinen hautakenttä, samalta ajanjaksolta peräisin oleva kulttipaikka, usealla eri ajanjaksolla käytössä ollut asuinpaikka sekä historiallisen ajan jäänteitä. Viimeksi mainittu edustaa lähinnä ylemmän kuvan kiviaidan jäänne.

Kulttipaikalla tarkoitetaan tässä yhteydessä lähinnä kahta uhrikiveä. Toinen niistä on suurinpiirtein 2,5 x 1,8 x 1 m:n kokoinen, viisikulmainen kivenjärkäle. Kiven pinta on tasainen, joskin hieman kovertuva ja pohjoiseen nouseva. Siinä on yhteensä 19 uhrikuppia, joista varmoja on kymmenen. Tästä kivestä muutamia metrejä pohjoiseen sijaitsee toinen uhrikivi. Siinä kuppeja on vähintään kaksi, luultavasti kolmekin. Ne on hakattu tai kaiverrettu tasalakiseeen, noin kaksi metriä kanttiinsa olevaan kiveen.

Tämän tyyppiset uhri- tai kuppikivet ovat sijainneet rautakautisten kalmistojen yhteydessä. Ensimmäisen kerran niistä kiinnostuttiin ja niitä tutkittiin vasta 1900-luvun alussa, mutta nykyisin tunnettujen kivien lukumäärä on jo useita satoja.

Urjalan kunnan kirjaston sivuilla kuvataan uhrikiviä seuraavaan tapaan;

Uhrikivissä olevien kuoppien tarkoituksesta on eri mielipiteitä. Kaikkiaan niille on annettu kolme eri selitysmallia, joille on perusteluja perimätiedoissa ja kansanrunoudessa. Koska kivet ovat kalmistojen
tuntumassa, niin yleisesti on oletettu niiden liittyneen vainajanpalvontaan, jopa siten että suvun jokaisella vainajalla olisi ollut oma kuoppa. Toinen olettamus on, että kuopat liittyvät hedelmällisyyskulttiin. Niihin tuotiin mm. poikineen lehmän ensimmäinen "pihkamaito", synnyttäneen naisen ensimmäinen maito, kylvö- ja uutisjyvät, villoja, riista- ja teuraseläinten parhaita paloja jne. tarkoituksena vuodentulon edistäminen ja varmistaminen sekä onnen hankkiminen. Kolmas kuoppien käyttötapa on ollut niiden toimiminen kipukivinä eli tauti on saatu paranemaan niiden avulla.

Nämä kaikki oletukset sopivat Kaarinan Muikkuvuoren kulttipaikkaan erinomaisesti, koska kallion ja Aurajoen välissä on ollut asutusta erittäin kauan ja aluetta on käytetty luonnollisesti laitumenakin. Muinaiset asukkaat on haudattu lähelle kotiaan, joten elämän kiertokulku on tapahtunut melko suppeassa piirissä. Muikunvuoren läheisyydessä on runsaasti esihistoriallisia hautoja ja asuinpaikkoja, joista löydät pienen esittelyn aiemmin julkaisemastani tarinasta tai tästä toisesta kertomuksesta.

14.10.2008

Vähän Sontag -sukuisista

Fagervikin kartanoon tuli ja oikeammin tuotettiin 1700-luvun alkupuoliskolla saksalaisia pläkkiseppiä perheineen. Heidän joukossaan olivat mm. Johan, Gottfried, Erich, Mikael ja Georg Sontag Schneebergistä. Paitsi seppätaitoja toivat he muassaan myös perunoita, jotka näin rantautuivat ensimmäisen kerran Suomen kamaralle. Mielenkiintoista on, että ruukin kirkollisissa dokumenteissa herrat Sontagit perheineen mainitaan alussa nimenomaan saksalaisina. He lienevät omaksuneet uuden kotimaansa tavat nopeasti ja jo 1740-luvulta alkaen Sontagien syntyperää ei enää kirjata sen kummemmin ylös.

Mikael Sontag palasi jossain vaiheessa takaisin Saksanmaalle, mutta hänen vanhimmat poikansa Georg Christoffer, Johan Christian ja Anders menivät tahoillaan naimisiin jääden lopullisesti Suomeen. Näistä Johan Christianilla oli poika Nils, joka kastettiin Fagervikissä 1.4.1744. Hän ilmestyy sepänkisälliksi Mustion ruukille 1769 ja mentyään naimisiin karjaalaisen Anna Östermanin kanssa (s. 1737) muuttaa hän sepäksi Degerbyhyn Karjaalle. Sieltä pariskunta lähtee Karjalohjan Katteluksen ratsutilan torppareiksi vuoden 1779 vaiheilla. Perheen viidestä lapsesta neljä ensimmäistä oli syntynyt Karjaalla ja nuorin Katteluksen torpassa.

1700-luvun loppuun mennessä monet muutkin Fagervikin Sontagit lähtevät etsimään onneaan muualta. Carl, Anders Johan ja Anna Margareta Sontag muuttavat Karjaalle, pläkkisepän oppipoika/renki Carl Henricsson Sontag Billnäsin eli suomalaisittain Pinjaisten ruukille, oppipoika Herman Inkooseen ja pläkkisepän tytär, Salomon Lindströmin vaimo Lovisa Sontag Tammisaareen. Suku kasvoi nopeasti sangen isoksi, joten nämä henkilöt mainitsen ikäänkuin näytteinä muuttoliikkeestä, joka oli yleistä ruukin työväen keskuudessa.

Nils Sontag kuoli Katteluksessa toukokuussa 1808 ja leskeksi jäänyt Anna Thomasdotter Österman seitsemisen vuotta myöhemmin samassa paikassa. Lapsista vanhin oli 8.7.1770 syntynyt Maja Stina, jonka myöhemmistä vaiheista itselläni ei ole tietoa. Perheen vanhin poika Henrik Johan (s. 1772) oli 1799 Karjaan Svarvarbölessä sijainneen muurarintorpan omistajana, mutta jo seuraavana vuonna hänet mainitaan muurarimestarina Inkoon Ingarskilassa yhdessä puolisonsa, Kristina Johansdotterin kanssa. Anna Lisa/Lovisa Sontag oli syntynyt 14.10.1774 ja mennyt naimisiin Mustion ruukinsepän, Gustaf Kyleniuksen kanssa. Ruukkityövuosien jälkeen Gustaf tuli Kattelukseen kengityssepäksi. Albertina Sontagin nai yksi Katteluksen monista torppareista, Carl Johan Brusk.

Nilsin ja Annan nuorin poika, Anders syntyi Katteluksessa 28.8.1779. Hänestä tuli aikuisiällä Katteluksen Alkarin torppari ja seppä. Andersin sukunimi esiintyy eri dokumenteissa myös muodoissa Sontack ja Sonntag. Puolisonsa Greta Stina Nymalmin kanssa hänellä oli viisi lasta, joista tytär Anna Lovisan mainitsin muutama viikko sitten tässä artikkelissa. Näin Turun Yliopiston perustajissa oli ainakin pieni ripaus saksalaisuutta!

13.10.2008

Raaseporin linnasta sananen

Land och Stad -sanomalehti esitteli 1890-luvulla mm. suomalaisia, kansallisesti mielenkiintoisia kohteita. Näistä yhdeksi oli valittu syyskuun viimeisenä päivänä 1891 ilmestyneessä numerossa Raaseporin linna. Tämä suorastaan eksoottinen matkailukohde rakennettiin alunperin ehkä enemmänkin kaupallisia kuin sotilaallisia tarkoituksia varten. Nykyaikana linna on tukevasti kiinteällä maalla, mutta rakentamisen aikoihin 1300-luvun lopulla se oli meren äärellä. Suojatakseen Suomenlahdelta Karjaan ja edelleen Hämeen suuntaan johtavia vesireittejä olisi linnan pitänyt sijaita pari kilometrin päässä Husqvarnin luona.

Suurin syy linnan perustamiseen olikin Ruotsin yritys kilpailla Tallinnan hansakaupungin kanssa. Sotilaallinenkin tukikohta siitä lopulta tuli, siksi paljon 1400- ja 1500-luvuilla tanskalaiset ja ruotsalaiset taistelivat sen hallinnasta. Linnan rakentamisesta lienee päättänyt Bo Joninpoika Grip, joka on kenties ollut kautta aikain rikkain Suomessa koskaan elänyt mies. Hänellä oli jossain vaiheessa läänitettynä koko Ruotsin hallussa ollut osa Suomea sekä kolmannes emämaasta. Näillä omistuksillaan hän keräsi mitä satumaisimman yksityisomaisuudenkin. Niinpä hänen kerrotaan olleen kruunun yksityispankkiirina ja lainoittajana. Osaksi tähän vaurauteen vaikutti kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen heikkous hallitsijana. Kuninkaat eivät enää myöhemmin katselleet yhtä suopeasti näin varakkaita alamaisia.

Raaseporin linna rakennettiin useassa eri vaiheessa kehämuurin muodostaessa suurin piirten hevosenkengän muodon. Itse päälinnaan on liitetty kaksi esilinnaa ja kokonaisuuden täydentää massiivinen pyöreä torni. Torni on uusimpien tutkimusten mukaan tehty 1400-luvulla. Linnan ympärillä on ollut paaluvarustus vesitse tapahtuvien hyökkäysten varalta. Tästä on maastossa jäljellä lahoavien pylväiden jäänteitä, joita tarkkaavainen kulkija voi bongata varsinkin linnan luoteis- ja pohjoispuolelta. Lisää tästä aiheesta löydät aiemmin kirjoittamastani artikkelista.

Mustavalkoinen kuva em. sanomalehden etusivulta, kun taas värikuva on otettu elokuussa 2008 suurinpiirtein samasta suunnasta. Linna hylättiin 1550-luvulla ja se ehti olla unohduksissa reilut kolmesataa vuotta, kunnes se kansallistunteen heräämisen myötä joutui restauroijien mielenkiinnon kohteeksi. Raaseporin historia tarjoaa yhä vielä tutkimista ja viimeisimmät arkeologiset kaivaukset linnan läheisyydessä ovat tapahtuneet tänä syksynä. Näissä tietyllä tapaa jopa sensaatiomaisissa kaivauksissa on todettu salaperäisen Tunan kaupungin tai kauppapaikan sijainneen Snappertunan kirkon viereisillä pelloilla. Luultavasti kauppaa tehtiin alunperin itse linnan vierellä, mutta myöhemmin Tuna siirtyi noin kilometrin päässä kohoavan kirkon alapuolelle.

10.10.2008

Kroggårdsmalmen

Oheinen, hieman epätarkka kuva on otettu vuonna 1981 kiertäessäni erästä koulutehtävää varten Karjaan muinaismuistoja. Tarkoitukseni oli tehdä koulutunnille diaesitys pitäjän erittäin rikkaasta muinaisuudesta. En enää muista miten esitykseni kävi, diat ovat joka tapauksessa edelleen tallessa. Museovirasto osaa kertoa tästä keskellä kaupunkia, mutta samalla hyvässä piilossa lymyävästä paikasta seuraavaa;

Kohde sijaitsee Karjaan kaupunkialueella Valimonkadun lounaisreunassa, Helsinki - Turku -radasta 150 m koilliseen Kilan ja Kroggårdin rajalla. Puistoksi jätetty kapea kaistale on lounais - koillis -suuntaisen 1. Salpausselän hiekka- ja soraharjannetta, jossa kasvaa harvaa männikköä. Ympäristö on lähes kokonaan rakennettua. Kaakossa on teollisuusaluetta ja muualla asuinrakennuksia lukuun ottamatta itäpuolisella tontilla sijaitsevaa sähkömuuntamoa. Alue on muodostanut kivikaudella niemenkärjen, jonka länsipuolella on virrannut Salpausselän katkaissut ja Mustionjokea ja Lepinjärveä edeltäneitä merenlahtia yhdistänyt salmi.

Paikka on todettu 1932 (Glässner), jolloin muuntamoa rakennettaessa löydettiin pronssirannerenkaita. Löytöpaikalta on tavattu kalmisto, joka on tutkittu 1932 ja 1937 (Cleve). Kalmiston kokonaislaajuus on ollut arviolta 40 x 20 m. Ensimmäisissä kaivauksissa on tutkittu renkaiden löytöpaikalla tavatut osittain tuhoutuneet kiveykset I-II ja myöhemmissä tutkimuksissa muinaisjäännöksen luoteisosassa todetun tarhakalmiston kiveykset III-IV. Lähinnä muuntamoa sijainneet, nykyisin kokonaan hävitetyt kiveykset I-II ovat olleet luode - kaakko -suuntaisia epäsäännöllisen soikeita ja matalia rakennelmia (6-10 m), joista on tavattu merkkejä ainakin viidestä, mahdollisesti seitsemästä ruumishautauksesta ja niihin liittyviä löytöjä, muun muassa useita rannerenkaita, solkia, putkikirveitä, keihäänkärkiä, veitsiä ja sirppi tai viikate. Kiveyksessä I oli myös puuta ja tuohta ja vainajan on otaksuttu olleen käärittynä tuoheen puuarkussa tai maanneen tuohella peitetyllä puualustalla.

Kalmiston luoteisosassa sijaitsevat kiveykset III-IV on tutkittu 1937, jolloin pintakerroksen alta on paljastunut reunakivin rajatuista soluista muodostuva tarhakalmisto. Neljästä tarhasta koostuvassa kiveyksessä III on todettu ainakin seitsemän, mahdollisesti yhdeksän ruumishautausta. Suurin osa niistä on tarhojen sisältä, yleensä kaksi hautausta yhdessä tarhassa. Kiveyksen III kaakkoisreunaan tehty epäsäännöllisempi kiveys IV on sisältänyt kolme tai neljä tarhaa ja mahdollisesti yhtä monta hautausta. Löytöinä on saatu talteen rannerenkaita, keihäänkärkiä, putkikirveitä, veitsi, sirppejä, hampaita, saviastianpaloja. Kalmisto on ajoitettu löytöjen ja rakenteen perusteella vanhemmalle roomalaisajalle. Kalmistosta ja sen lähiympäristöstä on tavattu myös kivikautiseen asuinpaikkaan viittaavia löytöjä, jotka ilmeisesti liittyvät samaan kokonaisuuteen kuin 100 m lounaaseen sijaitseva Valimonkadun asuinpaikka (KARJAA 56). Kroggårdsmalmenin kiveysten III-IV pohjan tarharakenne on jätetty tutkimusten jälkeen näkyviin. Paikka on aidattu kettingein ja sen vieressä on museoviraston opastaulu sekä karjaalaisten pystyttämä muistokivi.

9.10.2008

Nyby Karjaalla

Joulukuun 14. päivä vuonna 1866 tulivat huutokaupalla myyntiin Sannäsin Nybyn verorustholli sekä "sen alle kuuluwa" Smedsin perintötalo. Sanomia Turusta -lehdessä marraskuussa olleessa ilmoituksessa tehtiin hyvin yksityiskohtaisesti selkoa tämän kunniakkaat perinteet omanneen tilan omaisuudesta. Ensinnäkin todetaan rakennuksien olevan hyvin hoidettujen ja herrasväenrakennuksessa olevan jopa salin. Lisäksi tässä rakennuksessa oli vierashuone, neljä kamaria ja keittiö. Sivurakennuksessa oli leivintupa ja kolme kamaria.

Rustholli kylvi tuohon aikaan vuositasolla "hywään ja wiljawaan" savimaahan 16 tynnyriä rukiita, 15 tynnyriä kevätkylvöä ja 20 tynnyriä perunoita. Niityt tuottivat noin 5,000 leiviskää heiniä, joilla sitten elätettiin Nybyn karja. Siihen kuului seitsemän hevosta, neljä paria härkiä, 15 lehmää, kahdeksan mullikkaa ja 25 lammasta.

Torppareita Nybyn rusthollilla oli seitsemän, jotka omalla ruuallansa tekivät talolle 770 miehen työpäivää vuodessa. Näistä kolmasosa tapahtui juhdan kera, koska näin sopimuksessa oli vaadittu. Apupäiviä 40 pennin palkalla oli vuodessa 420 kappaletta. Vuotuista arentia talo tuotti 320 markkaa sekä runsaasti tallisontaa! Uudisviljelyksellekin oli luvassa runsaasti kelvollista maata, minkä lisäksi Mustionjoesta tai oikeastaan sen muodostamasta Kirkkojärvestä saatiin hyviä kalansaaliita.


Smedsin perintötalon osalta kylvöt olivat 4,5 tynnyriä rukiita, kaksi tynnyriä kevätkylvöä ja kuusi tynnyriä perunoita. Heiniä tuli niityiltä 1,400 leiviskää, millä elätettiin kolme hevosta, kuusi lehmää, kolme mullikkaa ja kymmenen lammasta. Vuokraa Smeds teki rusthollille päin 312 miestyöpäivää vuodessa sekä sen lisäksi 200 apupäivää em. 40 pennin päiväpalkalla. Lisäksi tuli eräitä suorituksia luonnontuotteilla.


Ilmoitus kehuu, että näiden tilojen metsää on kauan säästetty ja hyvin hoidettu. Tämän takia on puuta oman tarpeen lisäksi saatavilla myös myyntiä varten runsaasti. Pohjan pitäjän satamaan on Nybystä noin 12 virstan matka "waltatietä" pitkin. Kyseessä on ikivanha Kuninkaantie Viipurin ja Turun välillä. Nybyn rusthollin läheisyydessä, valtatien varrella sijaitsi myös paikallinen kestikievari.

Vaikka tämän kirjoittajalle ei ole suoraa tietoa huutokaupan lopputuloksesta, asui Nybyn rusthollissa vuoden 1870 henkikirjan mukaan paroni von Knorring vaimonsa Ottilian kera. Suomen maatilat -kirjasarjan mukaan Nyby oli "aikaisemmin Fiskarsin ulkotila, mutta joutui vuonna 1878 häälahjana professori Lovenin vaimolle, joka oli omaa sukua Julin. Professori asui Ruotsissa ja hän myi Nybyn 1889 Herman Godeniukselle, jolta se siirtyi Emil Nordströmille kolme vuotta myöhemmin. Edellä mainitun kirjan julkaisun aikaan 1930-luvun alussa tilan omisti Emilin perikunta, joka oli vuokrannut sen Bruno ja Tora Nordströmille. Vielä tuolloin tilaan kuului 415 hehtaaria, josta 40 hehtaaria oli salaojitettua, epätasaista peltomaata. Suurimmat tulonsa talo sai maidon myynnistä Helsingin kaupunkiin.


Ylin kuva, joka on Suomen maatilat -kirjasta, esittää Nybyn päärakennusta. Sen rakensi Abraham Lönnqvist vuonna 1836. Seuraavan vuosisadan alussa tehdyt uudistukset ovat muuttaneet alkuperäistä julkisivua jonkin verran. Talo mainitaan myös Karjaan kaupungin julkaisussa Inventering av det bebyggda kulturarvet 2003, Svartådal delgeneralplan, tekijänä Yrsa Cronhjort 31.8.2003.

8.10.2008

Franzenin runo Julinin kunniaksi

Kiskon Orijärven kaivoksella pidettiin monien kartanoiden ja ruukkien tavoin eräänlaista muistokirjaa, mihin vieraat saattoivat raapustaa muutaman lauseen tai sanasen vierailunsa kunniaksi. Orijärvellä kyseinen kirja otettiin käyttöön 12.3.1820 ja sieltä löytyy mm. seuraavat runonsäkeet;

De jättlika stoder Som sträda ur djupet Mot ljusare rymder Sin hemska gestalt

1860-luvulle tultaessa kirjassa oli jo hyvin runsaasti merkintöjä, mutta eräs arvokkaimmista lienee ollut runoilijan Franz Mikael Franzenin jälkeensä jättämä runo. Hän kirjoitti rivit elokuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1830 Orijärven kaivoksen omistajan, silloisen asessori John Julinin kunniaksi. Runon toisinto löytyy myös Topeliuksen kirjasta "Naturens bok", sen kolmannen painoksen sivulta 113.




7.10.2008

Kaarinan Tähkäpää

Museoviraston uusi kulttuuriympäristön rekisteriportaali on kerrassaan mainio tietopankki. Moni meistä on harva se päivä ajanut työ- tai ostosmatkallaan mitä moninaisempien muinaisjäännösten ohitse tyystin tietämättömänä niiden olemassaolosta. Itselleni täytenä yllätyksenä tulleet paikat olivat mm. Liedon Kotokallio ja siitä parin sadan metrin etäisyydellä, mutta Kaarinan puolella oleva Tähkäpää.

Rekisteriportaalia vapaasti lainaten voi tästä kohteesta todeta mm. seuraavaa;

Tähkäpää sijaitsee Ravattulan ostoskeskuksesta noin 700 m koilliseen, Aurajoen itäpuolella. Paikka on melko jyrkästi etelä-lounaaseen laskevaa mäenrinnettä, josta on edustava näkymä Aurajoelle. Kohde sijaitsee mäen länsi-lounaisrinteellä.

Hautarakennelma on rinteen terassimaisella tasanteella sijaitseva lounais-koillissuuntainen, n. 9x6 metrin suuruinen soikeahko kivikehä. Kehän kaakkois-itäpään kivet ovat varsin suuria, pohjoisreunassa jonkin verran pienempiä. Inventoinnissa vuonna 1998 kehän sisäpuolelle kaivetusta koekuopasta löytyi palanutta luuta, kalliopinnan päälle ladottua kiveystä sekä erittäin tummaa, noensekaista maata.
Kysymyksessä lienee rautakautinen polttokalmisto, jonka tarkempi ajoitus jäi kuitenkin avoimeksi. Kokonaisuudessaan kalmisto vaikuttaa lähes ehjältä. Sammaleen alta esiin pistävien kivien perusteella kalmisto jatkuu todennäköisesti sekä pohjoiseen että kaakkoon.

Mahdollisia asuinpaikkalöytöjä on löytynyt kalmistokiveyksestä noin 120 metriä kaakkoon, samalta mäeltä Hämeentien puolelta. Koekuopista otettiin talteen erittäin runsaasti palanutta savea ja muutama savitiivisteen pala
, joten mäellä saattaa sijaita laajempikin muinaisjäännöskompleksi.

Tavallinen kaduntallaaja ei tätä hautaa löytäisi ilman Museoviraston asettamaa kylttiä. Pohjakasvillisuus peittää nykyisin kohteen todella perusteellisesti ja kivikehän kulkua maastossa on kohtuullisen hankala seurata. Kohde on luonnollisesti lailla suojeltu, joten minkäänlainen kaivaminen maastossa ei tule kysymykseen. Hieman salaperäisyyden verhoa onnistui raottamaan tuulen juurineen kaatama puu. Juurakon alta paljastuu hieman irtokiviä, mutta silmämääräisesti tarkasteltuna kyseinen kohta ei taida olla varsinaisen haudan kohdalla.

Oheiset kuvat on otettu syyskuun 29. päivä ilta-auringon kauniisti valaistessa tätä arvokasta ja erittäin hyvin säilynyttä muinaismuistoaluetta.

6.10.2008

Maunu

Karjalohjan Lönnhammarin eli suomalaisittain Linhammarin kylän Maunun talo oli vielä 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa tiukasti paikkakuntalaisten hallussa. Vuonna 1726 syntyneellä isäntä Nils Matssonilla ja hänen vaimollaan, Suurniemen yksinäistalosta kotoisin olleessa Maria Johansdotterilla (s. 1729) oli seitsemän lasta, joista Maunun talollisena jatkoi 1767 syntynyt Abram. Hän löysi vaimonsa Salon Hämmäisten kylästä, missä rusthollarin tytär Maria Helena Hemanus oli syntynyt maaliskuun lopulla 1781. Pariskunta vihittiin Salossa ja Maunulla heille syntyivät lapset Abram (1802) ja Johan Evert (1805). Nuoremman lapsen syntymää seuranneen vuoden aikana perhe lähti Maunulta Karjaan Sannäsin kylän Nybyn ratsutilalle, minkä isännäksi sukunimeä Lönnqvist käyttävä Abram nyt tuli. Hän rakensi talon vielä nykyisin käytössä olevan päärakennuksen vuonna 1836.

Puoliso Maria Helena menehtyi Nybyssä rintakuumeeseen vuonna 1808 ja vain muutamia kuukausia myöhemmin Abram nai Snappertunassa vääpeli Blanckin ja Anna Lovisa Strangin tyttären, Vendla Gustava Blankin. Nybyssä asui tuohon aikaan myös Abramin velipoika Henrik, joka kuoli siellä loppuvuodesta 1838. Abram Lönnqvist seurasi veljeään paria vuotta myöhemmin ja talvella 1845 Vendla Gustava kuoli vesitautiin. Nybyssä koitti uuden suvun aikana.

Abram Lönnqvistillä ja Vendla Blankilla oli kolme lasta, Aquilina Gustafva (1818-1818), Bror Enoch (1821) ja August Wilhelm (1823). Näistä Abramin kaikkiaan viidestä jälkeläisestä ei itselläni ole tarkempaa tietoa lukuunottamatta vajaan kuukauden ikäisenä kuollut Aquilina tyttöstä.

Lönnhammarin Maunun talossa tapahtui Lönnqvistien jälkeen muutoksia. Siihen muutti Mustion ruukinvoudin poika, kirjanpitäjä Carl Fredrik Kidron vaimonsa Hedvig Sophia Lackmanin kanssa. Kidronin kuoltua nai leskivaimo Lackman nimismies Emanuel Dahlstedtin. Näiden kahden herrasmiehen kanssa Hedvig Sophia sai Maunulla yhteensä viisi lasta vuosien 1806-1819 välillä. Viimeistään 1820-luvun puolivälissä Maunun isännäksi tuli vuonna 1805 syntynyt Carl August Kidron, joka oli naimisissa Charlotta Wilhelmina Sandholmin kanssa. Charlotta oli syntynyt Pohjan pitäjässä, kun taas Carl August Karjaalla. Tämä perhe m
uutti Karjaalle 1837 ja uudeksi isännäksi tälle nyt vuorineuvos von Julinille kuuluvalle tilalle tuli karjaalainen Henrik Wikberg yhdessä vaimonsa Fredrika Lindqvistin kanssa. Tosin Wikberg ei enää ollut isäntä sanan perinteisessä merkityksessä, vaan vuorineuvoksen lampuoti. Henrik Wikberg muuttaa vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa Karjaalle 1845. Talo oli nyt siis käytännössä Fiskars -yhtiön hallussa ja sillä se pysyi ainakin 1930-luvulle saakka, kuten Suomen maatilat, I osa tietää kertoa seuraavin sanoin ja kuvin;

Maunu, 13 km Fiskarin pysäkiltä ja 35 km Tammisaaresta. Omistaja Fiskars Oy, Peltoa 110,5 ha, luonnonniittyä 8,45, ja viljeltyä laidunta 8 ha. Metsä- ym. maat ovat Fiskarin tilan yhteydessä. Pellot, jotka kaikki ovat salaojitetut, ovat jotakuinkin tasaisia savi-, multa- ja hiekkamaita. Talouskeskus viljelysten reunassa. Päärakennus puusta v:lta 1730 ja uusittu 1921, Kotojärven rannalla. Navetta ja talli samoin puusta v:lta 1889; navetassa automaattiset juottolaitteet. Kaikkiin talousrakennuksiin nostaa sähköpumppu veden. Viljelyskiertoja 2: A. puolikesanto, ruis, ohra ja juurikasvit, kaura, 3 heinää, kaura; B. kesanto, ruis, 4 heinää, 2 kauraa. V, 1929 viljeltiin 12,61 ha ruista, 28,68 kauraa, 2 ohraa, 0,7 perunaa, 1,8 rehujuurikasveja ja 49,5 ha heinää; kesantona oli 12,07 sekä muussa käytössä 3,14 ha. Kotieläimiä: 11 hevosta, 47 lehmää ja 1 sonni. Karja Ay-rotua. Suurimmat rahatulot kertyvät myymällä maitoa, viljaa ja rehuja Fiskarin tehtaalle. Sähkövalo ja -voima omasta sähkölaitoksesta.




3.10.2008

Sikalassa silloin ennen ja vähän myöhemmin?




Land och Stad, lokakuu 1890

Tapahtui Heinäjärvellä marraskuussa 1883

Marraskuun 12. päivä vuonna 1883 lähti seitsemän miestä Pusulan pitäjästä Someron puolelle erääseen huutokauppatilaisuuteen. Matka kulki pienellä veneellä Heinäjärven poikki. Ikävä kyllä vene upposi kesken matkanteon vieden mukanaan kaikki matkustavaiset, joista viisi oli Pusulasta ja kaksi Somerolta, iältään 18-30 vuotta. Kuusi miehistä oli naimattomia, mutta yhtä jäivät kaipaamaan vaimon lisäksi lapset.

Nämä hukkuneet olivat Pusulan puolelta Kärkölän kylän Mangårdin talollisen poika Johan Oskar 26v, Loukun talollisen poika Fredrik Richard 18v, Vedenpuuton talollisen poika Oskari 20v, Söderkullan talollisen poika Oskari Fridolf 25v ja Strandkullan torpan poika Juhani Zakarias 30 vuotta.


Kärkölä oli yksi nuorimmista Pusulan kylistä, joka yritti saada omaa kirkkoa vuoden 1783 paikkeilla. Syynä oli lähinnä se, että kylästä oli kovin pitkä matka pitäjänkirkolle. Vuoden 1783 hanke ei onnistunut, mutta jumalansanan tarvetta paikkailivat kappalaiset, jotka pitivät kerran vuodessa jumalanpalveluksia Kärkölän eri taloissa, yleensä heinä- tai elokuussa. Samaan aikaan olivat myös lukukinkerit.

Tämä ei kyläläisille aivan riittänyt ja Lohjan piispantarkastuksessa vuonna 1836 he anoivat jumalanpalvelusta pidettäväksi joka kuukausi. Tähän suostuttiinkin, mikäli Kärkölän väki itse rakentaisi saarnahuoneensa ja antaisi papille kyyditykset. Nyt kylässä alkoivat ahkerat talkoot ja oma kirkko valmistui vuonna 1842.

Kärkölässä sijaitsee myös Myllymäen torppa, joka on valtakunnallisesti merkittävä ja arvokas harvinaisuus. Kokonaisuutena säilyneeseen tilaan kuuluu asuinrakennuksen lisäksi 16 muuta rakennusta. Perinteistä kansanrakentamista edustavat rakennukset ovat pääosin 1800-luvun loppupuolelta. Rakennuksissa on myös lähes täydellinen irtaimisto. Myllymäki on suojeltu valtion rakennusten suojelusta annetulla asetuksella. Torppa on Museoviraston pysyvä tutkimus- ja korjauskohde. Tästä torpasta on tehty mielenkiintoinen kirja nimeltä "MYLLYMÄEN TORPPA - Elämää Pusulan Kärkölän erämaassa" . Se kertoo torpan historiasta ja ns. Kärkölän erämään ankarasta ympäristöstä susineen ja karhuineen.

Kirjan on tehnyt Pirkko Sihvo ja julkaisijana on ollut Museovirasto. Vaikka painos taitaa olla loppuunmyyty, kirjaa löytyy varmasti oman kirjaston kautta.


2.10.2008

Lukkari Valenius

Pusulan lukkarina 1800-luvun loppupuolella ollut Erik Petter Valenius oli kotoisin Sammatin Myllykylän Isopousulta, missä hänen sukuaan voidaan seurata aina 1600-luvulle saakka. Erik Petterin isä Erik Walenius oli mennyt naimisiin Lohilammen rusthollarin tyttären, Christina Enqvistin kanssa. Tästä avioliitosta oli tusinan verran lapsia. Heistä vuonna 1807 syntynyt poika Henrik Johan tuli Isopousun seuraavaksi isännäksi.

Paria vuotta nuorempi veli Gustaf oli Tammelan pitäjässä varalukkarina ja suntiona. Vuonna 1816 syntynyt Adolf muutti Espooseen 1840, mutta jo neljää vuotta myöhemmin hänet tapaa Nummen Hyvelän kylän Uotilassa renkinä. Vuosikymmenen lopulla hänestä tuli kotitalonsa torppari. Keväällä 1818 syntynyt Kristian lähti perheineen Helsinkiin 1867, mutta palasi lähelle kotitaloaan, Lohjan Karstun Joenpellolle itselliseksi 1883. Vuonna 1821 syntynyt Karl Vallenius työskenteli Sammatissa torpparina, räätälinä ja kanttorina asuen Kaukolan kylän Kirman torpassa.

Erik Petter oli syntynyt helmikuun 18. päivä 1812 ja hänestä tuli Pusulan kappeliseurakunnan lukkari. Lukkarina hän onnistui herättämään arvostusta ja kun pitäjässä perustettiin 9.2.1868 kunnallishallitus, tuli Erik Petteristä kuntakokouksen varaesimies. Hänen poikansa August Valkama oli vuodesta 1879 kuntakokous varsinainen esimies.
Erik Petter Valenius oli myös tarkka ympäristönsä huomioitsija. Niinpä hän pojalleen Augustille lähettämässä kirjeessä vuonna 1878 kuvaili kotipitäjänsä liikenneoloja seuraavaan tapaan;

"Emma tulee ensin rautatietä myöten Helsingistä Järvelän pysäyspaikkaan; me toivomme että sinä, josta vaan mahdollista on, tulisit Järvelään häntä vastaan torstaina siihen aikaan kuin juna sinne kerkii, ettei Emman tarvittisi hollihevoista ottaa, sillä se on epäiltäv
ä, josta hänelle annetaan hollihevoista ja toiseksi, josta on paha kurisia hollimiehiäkin".




1.10.2008

Tuomas Ragvaldinpoika Tyrväältä

Ulla Riitta Waris kirjoitti Historiallisen Arkiston numeroon 61 artikkelin nimellä "Arkkiveisuissa ilmenevä suhtautuminen isänmaahan, kuninkaaseen ja maallisen esivaltaan kustavilaisella ajalla". Tässä yhteydessä hän ottaa esiin mm. tyrvääläisen Tuomas Ragvaldinpojan.

Hän oli syntynyt vuonna 1724 Laukulan kylän Lipun talossa, jonka omisti Tuomaksen isä, Ragvald Hansinpoika. Äiti MargetaErkintytär oli kotoisin Hauniolta ja siellä perhe asuikin vuoteen 1708 saakka Ragvaldin ollessa ratsumiehenä ja jahtivoutina. Yritteliäänä miehenä hän sitten sai ostettua itselleen Lipun talon. Lippu tai nykykielessä Lipu oli ikivanha tila, joka mainitaan ensimmäisen kerran hieman epävarman tulkinnan mukaan jo 1515-1517, mutta viimeistään 1524. Uudesta isännästä tuli vuosien mittaan ilmeisen arvostettu henkilö, koska hänet kuollessaan mainitaan myös kuudennusmiehenä. Lipu siirtyi Ragvaldin kuoleman jälkeen hänen pojalleen Hansille, joka oli syntynyt 1703.

Tuomas oli isoveljeään peräti 21 vuotta nuorempi. Hänen elämänsä ulkonaiset seikat eivät olleet otolliset 1700-luvulla syntyneelle. Tuomaksella oli halkohuuli- ja kitalaki, minkä lisäksi hänestä tuli reilun parinkymmenen vuoden iässä rampa erään kuumetaudin seurauksena. Tuomaksen elämää yritettiin helpottaa Turussa 1763 tehdyllä leikkauksella, mutta ruumiilliseen työhön hän ei tämänkään jälkeen pystynyt - vain ulkonäkö kohentui hieman. Kirjoittamisesta tulikin Tuomaksen ainoa ammatti. Tämä ei tuonut hänelle riittävää elantoa, vaan kirjailija joutui turvautumaan läheistensä hyväntekeväisyyteen ja vanhemmalla iällä köyhäinapuun.

Tuomas Ragvaldinpojan kirjailijanuran tärkeimmät vuodet olivat 1760-1793. Hän asui tuohon aikaan Turussa ja oli naimisissa Mynämäen Nihdeisen kylän Sunin talosta kotoisin olleen Maria Juhontyttären kanssa. Tämä liitto purkautui vaimon uskottomuuteen Wariksen artikkelin mukaan. Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjojen ja haudattujen luettelon mukaan syynä oli Maria menehtyminen influenssaan keskikesällä 1776.

Vuoden 1777 toiseksi viimeisenä päivänä Tuomas avioitui toisen kerran, nyt turkulaisen piian, Liisa Heikintyttären kanssa. Pariskunnalle syntyi Turussa neljä lasta, jonka jälkeen perhe muutti Loimaan Hirvikoskelle. Siellä lapsia siunaantui vielä kaksi lisää. Onnea ei tällä kertaa ollut matkassa ja Tuomas jäi toisen kerran leskeksi vuonna 1788 Liisa kuoltua keuhkotautiin. Wariksen artikkelissa kerrotaan kolmannestakin vaimosta, mutta tästä ei itselläni ole tietoa.Tuomas itse kuoli kivitautiin maaliskuussa 1804.

Tuomas Ragvaldinpoikaa on kuvailtu Suomen arkkiveisujen isäksi. Hän oli ensimmäisiä tavallisen kansan sanaseppoja, joita 1700-luvun jälkipuoliskolla alkoi ilmaantua ympäri maata. Termi arkki-virsi esiintyy suomenkielessä ensimmäisen kerran Tuomaksen vuonna 1762 julkaisemassa tekstissä. Toisaalta arkkiveisujen isän tittelin takaa hänen todella laaja tuotantonsa. Tämän ahkeruuden takana saattoi olla se yksinkertainen tosiasia, että hän yritti ansaita elantonsa kirjoittamalla. Hänen lasketaan kirjoittaneen noin 150 virttä kuudessakymmenessä eri lehtisessä.

Tuomas oli turkulaisen Frenckellin kirjanpainon ahkerimpia asiakkaita ja hänen arkkivirsiensä uusintapainokset hallitsivat markkinoita vuosisadan loppupuolen. Sisällön puolesta tekstit olivat lähinnä henkilörunoja ystäville ja tuttaville, jotka monesti kuuluivat säätyläisiin. Eri yhteiskuntaluokat eivät siis olleet ylitsekäymättömiä ongelmia. Yksi yhdistävä tekijä Tuomas Ragvaldinpojan ja hänen ystäväpiirinsä välillä oli pietismi. Hänen runonsa ovat evankelisuuden ja uskonnollisuuden läpitunkemia tarkoituksena herättää hengellisyyttä lukijoissa. Wariksen mukaan teksteillä ei ole varsinaisia runollisia ansioita.


Blogitekstisuositus

Muslimi, josta tuli kristitty

Nakkilan seurakunnan vierasseurakuntalaisten luettelosta löytyy todella mielenkiintoinen tapaus elokuulta 1880. Mainitun kuukauden 15. päiv...