Kirjanpainajan omaelämänkerta jatkuu

...........jatkoa perjantailta

"Taudista toivuttuani palasin vielä samana vuonna Turkuun Adolf Serenille, entiselle palveluskumppanilleni, joka jo oli saanut puotinsa varustetuksi tarpeellisimmilla kauppatavaroilla. Viimeisinä vuosinani hänellä rupesin saamaan palkkaakin, mutta vaan puoleksi mitä muualla annettiin, 150 riksiä; siihen asti en muuta kun vaatteet ja ruuan.


En tuota palkkaa olisi sentään tarvinnut vähäksyä, jos olisin voinut estää äyrit luistamasta sormistani muuhun kun vaatteisin mutta minulla oli muuta tarvetta, johon en saanut estetyksi rahaa menemästä, nimittäin kirjoihin. Niitä tarttui pian pikkunen kaapillinen, ja kun se tuli ahtaaksi, oli suurempi kaappi ostaminen. Romaania ei ainoakaan ollut niiden joukossa, enkä koskaan ole yhtäkään semmosta lukenut, ainoastansa muutamasta nimilehden, ja siinä on ollut kaikki.

Kun menot rupesi kiipeemään yli tulojen, täytyi pyytääni palkan lisäystä, mutta kun siitä pahastuttiin minua, niin päätin muuttaa, jos sovelias paikka ilmaantuisi; kun siis suwella vuonna 1834 pyydettiin minua kauppamies Nils Daniel Indrenille, muutin sinne kohta heinäkuussa. Siellä oli palkkani runsaasti 300 riksiä, joululahjojen kanssa yhteen, sen tähden karttuikin vielä karttumistansa kirjoja kaappiini, josta sitte pi
ispan nimi, jonka virkakumppanit jo Serenillä ollessani antoivat lystiksensä minulle pilkkanimeksi, rupesi täällä voittamaan oman nimeni.

Vähää ennen joulua 1837 (5. joulukuuta) täytyi minun jättää tämän kodon sentähden kun velkojat olivat saatavistansa pakottaneet isäntäni luopumaan koko tavarastansa. Siinä samassa ei ollut minulle samallaista virkaa saatavana, mutta kun kenraalikonsuli af Forselles tarjosi minulle hyvin tulokkaan viran kontuoristansa, otin sen, mutta puolen vuoden perästä, elokuussa vuonna 1838, kun kauppamies Johan Daniel Jylen pyysi minua taas entiseen totuttuun virkaani, puodi- ja konttuori-töitänsä toimittamaan, muutin sinne saman kuun 27. päivänä. Ensimmäisenä vuotena siellä opettelin saksaa, ja sitten lisääntyi sen kielisiäkin kirjoja kaappiini.

Aikaan olin jo tähän virkaani ruvennut suuttumaan. Se oli tullut minulle ylön "pirkalliseksi", mutta kun en muuta soveliasta saanut, täytyi siinä pysyäni. Kauppamieheksi ei tehnyt ollenkaan mieleni ja häviämisen pelko ei antanut hädänkään pakottaa minua siihen. Muu sovelias virka oli vaan aina mielessäni, sitä ikävöitsin suuresti mutta en saanut.

Talvella 1842 lähetti salaneuvos Anders Henric Falck pyytämään minua Leineperin (Fredriksfors) pruukin isännöitsijäksi. Siihen tiesin olevani varsin taitamaton, mutta kun hän takasi siinä toimeen tulevani,
eikä helpottanut käymästä kimppuuni, niin suostuin pyyntöönsä, en kuitenkaan halusta siihen vieraaseen virkaan, vaan päästäkseni pois tiskin takaa.

Maaliskuun 8. päivänä lähdin siis Jyleniltä Kauttuaan ja sieltä isännältä ohjeet ja säännöt saatuani Leineperiin. En ollut vielä monta kuukautta ollut paikassani, kun hän antoi minulle pruukin tirehtöörin nimen ja kutsui itsekin minua siksi. Erinomasen hyvä oli hän kohtaani, parempi kun yksikään isännistäni siihen asti. Hänen puolestansa olisi siis kyllä kelvannut siellä olla, mutta työ, jota oli paljo, rupesi väsyttämään minua. Se kirjuri, joka kontuori-avukseni annettiin, oli varsin taitamaton, niin että minun täytyi opettaa häntä ja tehdä sekä hänen että omat työni.

Työtä kesti sen tähden aina puoli yöhön asti, ja kun en istualliseen työhön ollut tottunut, enkä alinomaiseen harmiin, jota semmosessa suuressa väkijoukossa sain, rupesi terveyteni huononemaan päivä päivältä ja halu päästä pois lisääntymään suuresti. Minä pyysin siis eroa virastani; sitä ei tahdottu antaa, mutta kun pari kolme kertaa toistin pyyntöäni, annettiin minulle muuttokirja toisena päivänä huhtikuuta vuonna 1845.

Turkuun lähdin kohta sen jälkeen, vaikkei mitään paikkaa tiedossani ollut, ja sinne päästyäni tuli Frenckelleille kirjuriksi (bokhållare) 30. päivänä elokuussa. Siellä oli minulla huoleempi ja murheettomampi olo kun missään sitä ennen. Muun työni lisänä oli minulla kirjoja suomennettavana. Siellä ollessani ostin neljänneksen Lilljan & Co:n kirjapainosta. Se oli minulla joulukuun 16. päivästä 1850 samaan aikaan asti 1854, mutta kun yksi Frenckelleistä, nimittäin maisteri Johan Christoffer, kuoli tammikuussa 1856, möi hänen eloon jääneet veljensä Turussa olevan kirjapainon minulle, joka sitte samana vuonna kesäkuun ensimmäisenä päivänä tuli omakseni ja on nyt vieläkin (1874)."

Kyseinen Frenckellien Turun kirjapaino oli se osa jo vuonna 1642 perustettua perheyritystä, joka oli jäänyt vanhaan pääkaupunkiin Turun palon jälkeen. Varsinainen Frenckellien kirjapaino oli siirtynyt yliopiston tavoin Helsinkiin. Se oli pitkään Suomen vanhin yritys, kunnes ajautui konkurssiin vuoden 2008 syksyllä.

Johan Fredrik Granlundin kuoleman jälkeen hänen omaisuutensa tuli pohjaksi Helsingin Ateneumin rakentamiselle. Jo ennen kirjapainon hankintaa, 1851, oli Granlund perustanut Turun Kirjanpainajien Hautausapukassan. Tämä kassan toiminnasta sai alkunsa Suomen kirjatyöntekijäin ammattiyhdistystoiminta. Hänen suurta rakkauta äidinkieleen osoitti myös yhteistyö Elias Lönnrotin kanssa tämän kootessa Suomalais-Ruotsalaista -sanakirjaa. Teoksen valmistumista Granlund ei tosin ehtinyt nähdä. Hänen suomennoksistaan ainutkertaisin lienee Kokki-Kirja, ensimmäinen suomalainen keittokirja.

Kuvat teoksesta "A Short History of the Printing Press and of the Improvements in Printing Machinery from the Time of Gutenberg up to the Present Day - Robert Hoe, New York, 1902"

Kommentit

Suositut tekstit