Kultturelli venäläinen sotamies

Kuhmalahden lukkarin, Johan Simonsson Pendolinin ja vaimonsa Christina Gabrielsdotterin toiseksi nuorin lapsi Adolf syntyi maaliskuun lopulla 1762. Kymmenen vuoden iässä poika lähetettiin Turun katedraalikouluun. Ilmeisen menestyksekkäiden opintojen jälkeen Adolf pääsi ylioppilaaksi kesällä 1781. Tämän jälkeen hän jatkoi opiskelua saaden pappisvihkimyksen Viipurin hiippakunnassa vuonna 1787.

Samoin tein hänestä tehtiin Viipurin tuomiorovastin apulainen ja tuomiokapitulin notaari. Varapastorin arvon hän sai jo 1791. Kolme vuotta myöhemmin Adolfista tuli Viipurin luostarikirkon kappalainen l. diakoni. Samana vuonna hänet nimitettiin tuomiokapitulin jäseneksi. Rovastin arvon Adolf Pendolin sai 1801. Hän sai nimityksen Sortavalan kirkkoherraksi 1805, mutta tuohon virkaan hän ei koskaan mennyt. Vuodesta 1817 hän oli Viipurin ensimmäisenä kappalaisena. Samassa kaupungissa hän myös kuoli 1834.

Adolf mainitaan satakuntalaisen osakunnan jäsenenä 18.6.1781 ja tuolloin hän jo käytti sukunimeä
Penselius/Penzelius. Heinäkuussa 1799 Adolf Penzelius vei vihille viipurilaisen Charlotta Molitorin. Pariskunnalla oli kahdeksan yhteistä lasta; Georg Adolf, Carl Adolf, Elisabet Charlotta, Catharina Sara Christina, Alexander Wilhelm, Juliana Amalia, Petteri Wilhelm ja Sophia Adventura. Tyttäristä Julianan vei vihille majuri Jegor Groen ja isosisko Sara christinan kauppias Carl Wrigstedt.

Arkkidiakoni Adolf Penzelius kuoli helmikuussa 1834 ja leski Charlotta menehtyi halvaukseen saman vuoden syyskuussa. Lapsista Petteri Wilhelm mainitaan kapteenina hänen kuoltua keuhkotautiin keväällä 1861. Kolmea vuotta aiemmin oli sisko Fredrika Charlotta kuollut samaan sairauteen Viipurin kaupungin köyhäinhuoneessa.

Penzeliusten lasten kohtalo oli siis osin julma, vaikka vanhempien kuoleman jälkeen näiden omaisuus oli pistetty julkisen huutokaupan kohteeksi. Tähän huutokauppatilaisuuteen liittyen on säilynyt rovasti Gustaf Vilhelm Vireniuksen kertoma opettavainen tarina.

Kun huutokaupalla vuonna 1835 myytiin Penzeliukselta jäänyttä omaisuutta, oli huutajien joukossa eräs venäläinen sotamies. Hän osti hevosen ja yhdet rattaat. Niillä sotamies oli jo poistumassa huutokaupasta, kun hän toisessa kamarissa näki suuren joukon kirjoja. Venäläinen pysähtyi kysymään, olisivatko nuo kirjatkin myynnissä ja edelleen hän uteli, josko niiden joukossa olisi suomenkielisiä teoksia.

Saatuaan myöntävän vastauksen molempiin kysymyksiin, jäi sotamies odottamaan. Kirjat nimittäin tulivat myyntiin huutokaupan viimeisinä tavaroina. Kun meklari sitten alkoi niitä myynneskellä, osti venäläinen sotamiehemme niistä jokaisen. Mies ylitti huudoillaan kaikki muut huutokauppaan tulleet.

Lopulta hän tuli ostaneeksi suomalaisen Raamatun, Uuden Testamentin, virsikirjan ja monia muita suomenkielisiä kirjoja. Niistä hän joutui maksamaan osin kovankin hinnan. Tämä johtui osaksi siitä, että eräät paikalla olleet halusivat pelleillä vierasmaalaisen kanssa ja piloillaan huudattivat hintaan korkeammaksi.

Tämä omituinen huutaminen sai erään paikalla olleen upseeri kysymään sotamieheltä, olisiko tällä myös rahaa huutojensa maksuksi. "Jiest!" oli venäläinen sanonut kohottaen rahamassinsa lakkaristaan. No osaatkos suomenkieltä oli upseeri jatkanut. "Nieet!" tuli nyt ulos oudon miehen suusta. Nyt alkoivat kaikki läsnäolleet ihmetellä, mistä oikein on kyse.

Venäläinen sotilas valisti heitä seuraavasti;

Olen jo palvellut koko aikani ja tulen Suomesta mennäkseni takaisin synkälle Venäjänmaalle. Sen vuoksi ostin hevosen ja kärryt. En osaa lukea suomea enkä ymmärrä sitä. Mutta olen matkallani nainut suomalaisen naisen, joka on hyvin taitava lukemaan ja lukee mielellään. Kun yhdessä palaamme Venäjälle, vaimoni tapaa tuskin enää koskaan maanmiehiään. Kuitenkin haluan hänen pitävän oman kielensä ja Jumalansa. Joten hänen mielensä nosteeksi sekä huvitukseksi ostin kaikkia niitä kirjoja, joihin minun vähät varani riittivät.

Tämän kuultuaan ei kukaan huutokauppalainen enää halunnut leikillään hintaa korottaa ja niin sotamies osti koko vakallisen suomalaisia kirjoja. Lisäksi erehdyksessä mukaan tuli yksi hepreankielinenkin raamattu, jonka miehemme oli luullut olevan suomalaisen.

Kommentit

Suositut tekstit