Turun uusin hautausmaa

Vuoden 1784 kirkonkokouksessa päättivät Turun tuomiokirkon ruotsalaiset ja suomalaiset jäsenet, että 10. päivästä toukokuuta alkaen vainajia ei enää haudattaisi kirkon alla oleviin hautoihin. Niille oli tarkoitus löytää soveliaampi sija jostain silloisen kaupunkitaajaman ulkopuolelta. Varsinkin kesäkuumilla lattian alta nouseva haju oli kammottava puhumattakaan vanhasta käytännöstä johtuvista terveyshaitoista.

Tuo edellä mainittu kirkonkokous oli halunnut sijoittaa uuden
hautausmaan ns. piispan pellolle, josta se määräsikin kaksi tynnyrinalaa varattavaksi tälle. Piispa olisi saanut korvaukseksi 16 tynnyriä jyviä.

Tästä suunnitelmasta ei loppujen lopuksi tullut valmista ja vasta 20 vuotta myöhemmin, piispan käräjillä kesäkuun 29. päivä 1804 otettiin asia uudelleen käsittelyyn. Aiempi ehdotus piispan pellosta todettiin uusissa keskusteluissa täysin sopimattomaksi, koska sen todettiin olevan kovaa savimaata. Se olisi vaatinut laskelmien mukaan satatuhatta kuormaa sisusmultaa, jotta hautaaminen olisi saatu edes jotenkin onnistumaan. Lisäksi 16 jyvätynnyrin maksu piispalle olisi käynyt seurakuntalaisille kovin raskaaksi.

Niinpä piispan johdolla määrättiin uudeksi paikaksi ns. Skanssin malmi, missä tietysti tänä päivänäkin sijaitsee Turun "uusi" hautausmaa. Aluksi rajattiin kivimuurilla kolmen tynnyrin ala maata kolmen kyynärän korkeudelta, kymmenen korttelin leveydeltä pohjasta katsoen sekä seitsemän korttelin leveydeltä yläosasta. Tämä työ tuli maksamaan 2000 riksiä, minkä lisäksi tulivat kaupunkilaisten päivätyöt. Tuomiokirkon suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Alexander Lauraeus vihki tämän uuden hautausmaan 22.9.1807.

Reilun 30 vuoden kuluttua oli tuo kolmen tynnyrin ala käynyt auttamatta liian pieneksi. Kirkonkokous helmikuun 25. päivä vuonna 1839 päätti lisätä vielä yhden tynnyrin alan, jonka ympärille muurattiin em. kaltainen aita. Lisäosa valmistui 7.10.1849. Edellisen 42 vuoden aikana oli hautausmaalle kätketty 18.000 vainajan maalliset jäännökset.

Muukin kirkollinen omaisuus vaati hoitoa ja uudistamista. Tuomiokirkon urut olivat palaneet Turun palossa 1827 tuhkaksi ja seurakuntalaisten keskuudessa oli suurta epätoivoa rakkaan kotikirkon korjaamisesta tältäkin osin. Kuten aina ennenkin, olivat yksittäiset lahjoittajat suureksi avuksi seurakunnalleen. Paakari-oltermanni Carl Wahlgrenin leski Maria Dahl määräsi testamentillaan toukokuussa 1834 peräti 16200 hopearuplaa urkujen rakentamista varten.

Urkuja rakentamaan palkattiin Gustav Andersson, yksi Ruotsin tunnetuimmista alan miehistä. Hänen yhtiönsä teki sekä Ouluun että Turkuun uudet, suuret urut 1830-40 -lukujen taitteessa. Anderssonin tekemissä uruissa oli "tumma ja leveä, voimakas sointi, jossa basso korostui vahvasti, mutta diskanttiakaan ei oltu unohdettu". Hänen oppilaansa ja työnsä jatkaja, myöhemmällä iällään suomalaistunut Anders Thule jatkoi Anderssonin linjaa tehden tukevarakenteisia soittimia, missä oli suurikokoisia yksityiskohtia. Thule oli itseasiassa johtanut Oulun ja sen jälkeen Turun kirkkojen urkujen pystyttämistä. Luultavasti hän hoiti myös urkujen ns. äänittämisen suurelta osin.

Kommentit

Suositut tekstit