Johan Adolf Oxeniuksen isoisän isoäiti isovihan aikaan

Vihdin Niuhalan kylän Myyrin talossa vuonna 1825 syntynyt Johan Adolf Oxenius löysi vaimonsa, piika Eva Sofia Dahlmanin Helsingin pitäjän Tikkurilasta vuonna 1856. Samoihin aikoihin Johan Adolf työskenteli renkivoutina samassa kylässä.

Pariskunnalla oli yksi poika isä Johanin menehtyessä "rintatautiin" vuoden 1874 huhtikuun viimeisenä päivänä. Renkivoudin titteli oli vaihtunut inspehtoriksi jossain välissä ja tämä on myös kaiverrettu miehen ammatiksi Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla olevaan kiveen.


Johan Adolfin isänpuoleinen suku oli asunut jo pari sataa vuotta Myyrillä. Omiin selvityksiini ja sukuuni johtava reitti löytyy hänen isoisänsä isoäidistä, Karjalohjalla joskus 1600-luvun loppupuolella syntyneestä Sofia Henriksdotterista. Sofian isoisä Henrik oli Katteluksen kylästä lähteneen Tallqvist -suvun varsinainen kantaisä.

Sofian elämä ei ollut helppoa, sillä hänen puolisonsa Johan Oxenius oli Vihdin kappalaisena isovihan ankarina vuosina. Kaarle Soikkeli kertoo Vihdin historia -teoksen kakkososassa ajalle tyypillisestä tapauksesta seuraavasti;


Ison vihan aika Vihdissä.

Kirkon hopeiden ja kassan kohtalo oli vieläkin surullisempi (...viittaa kirkon muuhun omaisuuteen). Ne olivat alkuaan kätketyt muutamaan Vanjärven metsään vuorenkoloon. Mutta uudenvuoden aattona 1713 oli rovasti Thauvonius käskenyt kappalaisen Johan Oxeniuksen tuomaan pienemmän kalkin ja molemmat pateenit takaisin, mutta hopeakannu ja suurempi kalkki saivat jäädä kesään asti piilopaikkaansa, kunnes maa paljastuisi. Mutta samana iltana, kun mainitut esineet oli ehditty tuoda kappalaisen pappilaan, oli komendantti Bils y.m. seuruetta saapunut Vanhalaan. He ajoivat pappilan väen tuvasta, niin ettei kukaan talonväestä saanut sinä yönä nukkua. Tuodut kirkonesineet oli kyllä saatu talon omien kalleuksien (s.o. muutamien hopealusikkojen ja kahden pikarin) kanssa kätketyiksi kirstuun lattian alle. Aamulla kuitenkin, kun yöpyjät olivat talosta poistuneet, havaittiin, että tuolta kätköstä oli varastettu molemmat pateenit sekä pikarit kuin myös pari lusikkaa, mutta kalkki ja muutamia lusikoita oli jätetty kirstuun. Komendantti Bilsiä oli heti pyydetty asiaa tutkimaan, mutta mainittu Bils ei ollut ymmärtänyt kieltä, ja piika, joka oli hänen tulkkinaan, oli matkustanut pois.

Kappalaisen rouva oli sitten lähettänyt sanan miehelleen, joka oli viety joukon kanssa, että tämä kyselisi esineitä, saamatta kuitenkaan mitään tietoa, vaikka komendanttikin oli luvannut joukoltaan asiaa tiedustella. Hopeakannun oli kappalaisen joukko ottanut keväällä 1714 kotiinsa ja piilottanut ruoka-aittaan viljan sekaan, mutta kun taas oli väitetty, etteivät ne olisi varmassa tallessa, harkittiin paremmaksi kätkeä ne metsään. Sen sai tehtäväksi kappalaisen tytär, joka oli Ylöstalon emäntänä, Anna Sofia ja ratsumiehenvaimo Karin Antintytär, jota pidettiin luotettavana henkilönä.

Siten kätkettiin vuorenkoloon, joka oli lähellä pappilaa vastapäätä kirkkoa olevalla niemellä, hopeakannu ja molemmat kalkit, yksi pikari ja 2 lusikkaa, mitkä olivat siellä kesästä lokakuuhun asti. Mutta ristimessun aikana tahtoi rovastivainaja käydä ehtollisella, ja sen tähden käytiin yöllä, niin ettei kukaan näkisi, hakemassa pienempi kalkki; muut esineet olivat tallella ja jäivät edelleen sinne. Mainittu kalkki taas jätettiin kirkkoon kätkettynä.

Kun sitten vähää ennen pyhäinmiestenpäivää tahdottiin tuoda pois muut esineet ja säilyttää ne muualla, olivat ne poissa, eikä kukaan tietänyt, mihin ne olivat joutuneet.

Kirkon varoista oli kappalais-Oxenius-vainajalla ollut osa mukanaan ja osa Vanjärven metsässä, missä hän väkineen oli ollut paossa. Siellä oli kappalainen kätkenyt kukkaron, jossa oli muutama sata taalaria, erään kaatuneen puun alle, mistä hän ei niitä enää löytänyt, vaikka hän ja koko hänen väkensä olivat niitä hakeneet. Tämä asia oli esillä ensi kerran vuoden 1723 talvikäräjillä ja sitten saman vuoden syyskäräjillä, jolloin kirkkoherra Henrik Malm esitti kappalaisen Johan Oxeniuksen leskelle Sofia Tallqvistille vaatimuksen, että tämä viime rovastitarkastuksen päätöksen mukaisesti todistaisi oikeudessa venäläisten vieneen kirkolle kuuluvat yhden hopeakannun ja kullatun pateenin, jotka hän oli kätkenyt ja antanut hävitä, tahi suorittaisi niiden arvon sekä että muuten tekisi tiliä kirkon varoista, nim. 1,500 taalarista kuparirahaa, mitkä olivat olleet hänen miehensä hoidossa.

Kappalaisenleski itse ei ollut saapunut tähän istuntoon, mutta hänen vävynsä Jakob Ilmeen ilmoitti, ettei ensiksi mainittu ollut saanut haastetta kirkkoväärti Rennerfeltiltä. Asia lykkäytyi seuraaviin talvikäräjiin, joilla kappalaisen Oxeniuksen leski kertoi esineiden katoamisesta siten, kuin yllä olemme hänen kuvauksensa mukaan esittäneet.

Kirkkoherra Malm silloin huomautti, että kappalaisen Oxeniuksen olisi aikanaan pitänyt neuvotella pitäjän vanhimpain ja kirkon isännän kanssa, kun asia oli niin tärkeä. Leski ilmoitti siihen, että siten oli tapahtunutkin Jaakko Eerikinpoika Kaharlan y.m. kanssa. Muille vanhemmille hänen miesvainajansa ei ollut voinut asiaa esittää, koska siihen aikaan ihmiset oleskelivat siellä täällä metsissä eivätkä tulleet mihinkään koolle. Mutta he olivat heti siitä saaneet tietää, kuten ratsumestari Rennerfelt totesi.

Kun vielä muutamat henkilöt olivat kappalaisen lesken kertomuksen mukaisesti asiasta todistaneet, lykättiin asia vielä seuraaviin käräjiin. Näissäkään ei se vielä päättynyt, vaan jätettiin erään kuulustelun varaan. Oli näet kulkupuheena käynyt tieto, että Lohjan Roution rustitilallinen Henrik Mikkelinpoika oli antanut Oxeniukselle lainan jotakin hopeaesinettä vastaan.

Asiassa oli siis mainittua rustitilallista kuultava. Muuten päätti oikeus, että kirkon rahoihin nähden oli lesken suoritettava, minkä hänen miehensä oli pitäjäläisiltä kantanut, sekä vaadittava loput heiltä, jollei hän itse tahtonut olla niistä vastaamassa.

Lopullinen päätös ei ole toistaiseksi tunnettu

Kommentit

Suositut tekstit