Susi vei tytön

Auran jo kadonneen Skinnarlan Vanhatalon torpassa syntyi 1838 poikalapsi, joka sai nimen Jaakko vanhemmiltaan, Jaakko Simonpojalta ja Ulrika Erkintyttäreltä. Muutamia vuosia myöhemmin eli 1845 muutaman kilometrin päässä Karviaisten kylän Järsän talossa näki päivänvalon pieni tyttövauva, jonka vanhemmat olivat rusthollari Yrjö Tuomaanpoika ja Valpuri Salomonintytär. He antoivat lapselleen nimen Juliana.

Vuonna 1870 näiden kahden tiet kohtasivat. Skinnarlan Vanhatalon torpparinpoika Jaakko ja Karviaisten Keski
-Järsän rusthollarin tytär Juliana saivat toisensa Auran eli silloisen Prunkkalan kappelin kirkossa, Tampereentien varrella. Jo tätä ennen oli Jaakko ehtinyt olla kolmisen vuotta naimisissa erään Vilhelmiina Juhontyttären kanssa, mutta tämä liitto oli päättynyt vaimon kuolemaan.


Jaakko, joka oli jossain välissä ottanut sukunimen Latvala, asettui Julianansa kanssa asumaan Karviaisten kylään, vaimon kotitalon alaiseen torppaan. Siellä perheen lapsikatras kasvoi vuosi toisensa jälkeen.


Prunkkalan kappelissa osa taloissa oli metsien kätköissä ja varsinkin torpat oli saatettu rakentaa syrjäisiin paikkoihin. Tämä koitui Jaakko Latvalan ja Julianan kolmivuotiaan tyttären kohtaloksi toukokuisena lauantai-iltana kello kuuden maissa. Tyttönen oli ollut leikkimässä pienen matkan päässä kodistaan, kun metsästä ilmestynyt susi nappasi onnettoman lapsen mukaan. Takaa-ajoon lähdettiin heti, kun oli huomattu tytön kadonneen. Suden jäljiltä löytyi vain joitain vaatteiden kappaleita.

Asiaa tarkemmin selviteltäessä arveltiin eläimen olleen saman, joka aiemmin päivällä oli yrittänyt hyökätä melkein naapurissa olleen Ristimäen torpan lasten kimppuun. Vanhempien rynnättyä apuun, oli susi joutunut pakosalle.

Prunkkalan kappeliseurakunnan pohjoispuolelta levisi laaja erämaa, joka itse asiassa jatkui Pirkanmaalle saakka. Näissä suurissa metsissä vaelsi 1800-luvun lopulla lukemattomia ilveksiä, karhuja, susia ja pienempiä petoja. Yhteiselo ihmisten ja eläinten välillä ei ollut mutkatonta. Pitäjissä oli entisaikaan ollut erityisiä jahtivouteja, joiden piti huolehtia petojen metsästykseen liittyvien välineiden riittävyydestä. Lähialueemme ja koko Suomen kuuluisin jahtivouti lienee ollut somerolainen Erkki Haka, joka 1700-luvun lopulla metsästi yksin lähes kaikki kotipitäjänsä pedot. Jahtivoudin virka lakkautettiin vasta 1891 annetulla asetuksella.

Käytännössä jahtivoudin tehtävä oli koko lailla toivoton, sillä yhden miehen vastuulla saattoi olla satoja neliökilometrejä. Hänellä oli oikeus nimismiehen avustamana pakottaa pitäjän miehet mukaan jahtiin, mutta välillä tätä työtä lyötiin laimin. Maaseudulla piti kiirettä muutoinkin ja aina ei osattu suhtautua metsäneläviin riittävällä kunnioituksella.

Kommentit

Suositut tekstit