Antrean Liikolan joukkomurha 1902

Virolainen Tido Westi oli omiensa sanojensa mukaan ilkikurinen lapsi, jota kotona kohdeltiin hyvin, vaikkakin pahanteosta rangaistiin. Kotona hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan venäjää, viroa sekä jonkin verran saksaa. Isänsä luvalla Tido lähti 17 vuoden iässä koneoppiin jättäen lapsuudenkotinsa.

Vähitellen hän oli oppinut ryypiskelemäänkin, vaikka omien sanojensa mukaan ei ollut kovin usein humalassa.
Westi oli vuoden verran Venäjällä eri konepajoissa, mutta aika-ajoin myös työttömänä. Suomeen hän saapui vuoden 1901 marraskuussa varastettuaan ensin entiseltä työtoveriltaan 35 ruplaa ja joitakin vaatteita. Hän oleskeli Viipurissa ja Helsingissä. Kun rahat olivat loppu, lähti hän erään miehen mukana Antreaan. Siellä Westi asettui Armisen talon palvelukseen. Isäntä Juho Arminen teki hänen kanssaan kolmen kuukauden sopimuksen, jolta ajalta Westi saisi seitsemän markan kuukausipalkan ylläpidon lisäksi.

Armisten talossa opittiin Westi tuntemaan erinomaisen nöyränä ja mallikelpoisena renkinä. Sekä isäntä että emäntä olivat naapureiden mukaan eri yhteyksissä kehuneet häntä. Silti tammikuun 17. päivän vastaisena yönä 1902 tapahtui jotain, mikä saattoi Liikolan kylän ja koko Antrean kauhun valtaan. Myöhemmissä kuulusteluissa renki oli kertonut ajatelleensa, että "kun tapan kaikki, saan rahoja, vaatteita ym ja pääsen sitten rauhassa matkalle". Niinpä hän otti keskellä yötä kirveen käteensä tappaen emäntä Vappu Taurun, pojat Antin sekä Tuomaksen, Pietari Armisen vaimon Helena Myyrän ja Vilppu Laitisen pienen Albin-pojan. Lisäksi Juhon tytär Anna Katri sai hengenvaaralliset vammat päähänsä selviten nipin napin. Hirmutyön jälkeen Tido Westi murtautui vielä talon ulkohuoneeseen vieden sieltä omaisuutta 126 markan arvosta.

Mies saatiin melko nopeasti kiinni ja oikeudessa vaati virallinen syyttäjä Westiä tuomittavaksi kuolemaan murtovarkaudesta sekä tahallisesta, usean hengen murhasta.

Omaisista Juho ja Pietari Arminen pahoittelivat, ettei ole olemassa semmoista lakia, joka mokomasta työstä säätäisi rikoksentekijän silvottavaksi jäsen jäseneltä, jäsen joka päivä. Koska Hammurabin aika oli jo vuosituhansien päässä, päätyi ensimmäinen oikeudenistunto lykkäämään asian käsittelyä, kunnes paikalle saataisiin tulkki. Käsi- ja jalkaraudoissa ollut Tido oli seisonut koko istunnon ajan katse maahan luotuna, liikkumatta. Kun kuolemantuomiosta tuli puhe, oli hän pyytänyt katuvalla äänellä saada tavata isänsä. Westi oli luullut, että tuomio pantaisiin välittömästi täytäntöön.

Kihlakunnanoikeudessa syyttäjä toisti vaatimuksensa kuolemanrangaistuksesta, mutta oikeus päätti langettaa Tido Westille viidestä murhasta elinkautisen kuritushuoneessa, murhayrityksestä Anna Katria kohtaan 10 vuodeksi kuritushuoneeseen, törkeästä varkaudesta neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä menettämään ainaiseksi kansalaisluottamuksensa. Lisäksi mies joutui maksamaan erinäisiä korvauksia.

Oikeudenkäyntejä oli aina huhtikuun alkuun saakka 1902, minkä jälkeen asia siirtyi hovioikeudelle. Tänä aikana Anna Katri oli toipunut kirveen iskuista, vaikkakin hänen muistinsa oli hävinnyt. Vammat olivat olleet niin syviä, että aivot olivat tulleet näkyviin kalloon tulleista koloista.

Hovioikeus vahvisti aikaan Westin tuomion ja niinpä hänet kuljetettiin 23.6.1902 Turun Kakolaan kärsimään elinkautista rangaistustaan kuritushuoneessa.

Kommentit

Suositut tekstit