Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

31.7.2010

Muistutus mustikka-ajasta

Tällä kertaa vain linkki vuoden takaiseen aiheeseen näin lepopäivän ratoksi - klikkaa vain otsikkotekstiä!

30.7.2010

Dufva, osa kaksi

Kerstinillä ja Olofilla oli poika Bengt Olofsson, jonka kotitila oli Porvoon pitäjän Munkkala. Hänen puolisonsa sanottiin olleen Katarina Danske, Karjaan Dönsbyn Henrik Perssonin ja Lohjan Veijolan (Veiby) Anna Persdotterin tytär. Katarinan vaakunakuviossa oli saman tiedon mukaan kaksi mustaa hevosenkenkää valkoisella vinopalkilla.

Vaimoon liittyvät nimet sekä vaakunatieto ovat Jaakko Teitin käsialaa 1550-luvulta, eikä kummastakaan ole aikalaismerkintöjä. Karjaalla eli 1400-luvulla suku, jota kutsutaan asuinpaikkansa mukaan Dönsbyn suvuksi. Tämän suvun jälkeläisillä oli 1500-luvulla vaakunassaan yksi hevosenkenkä, joka muistuttaisi Katarinan kahden kengän vaakunaa. Dönsbyn suvulla oli myös tiiviit sukuyhteydet Lohjaan, joten nämäkin tiedot tuntuvat luontevilta. Katarina lienee syntynyt 1400-luvun ensi puoliskolla (lastensa syntymäajoista päätellen), eikä Karjaan Dönsbyssä tai Lohjan Veijolassa niihin aikoihin tavata Henrik Persson tai Anna Persdotter -nimisiä henkilöitä. Tämä voi kuitenkin yksinkertaisesti johtua aikakauden niukoista asiakirjalähteistä tai siitä, että Jaakko Teitti joko sai 1500-luvulla tehtyihinsä kyselyihinsä väärät nimet tai hän kirjasi ne väärin; olihan aikaakin kulunut jo yli 100 vuotta. Toisaalta oli Teitti itse kotoisin Pernajalta, joten olisi luullut hänen tunteneen Munkkalan asiat melko hyvin.

Lisänimi Danske, tanskalainen, on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen, sillä Dönsbyn läheisyydessä, Österbyn yökunnassa, on paikkanimi Danskarbackgärdan, joka viittaisi siellä joskus sijainneeseen talon- tai kylännimeen Danskarbacka. Ja kaiken huippuna: sattumaa tai ei, mutta Karjaan Dönsbykin arvioidaan olleen Paadisten luostarin entisiä maita. Joka tapauksessa Dönsbystä hieman Pohjanlahdelle päin oleva Skavistad eli suurin piirtein nykyinen Billnäsin ruukki kuului aikanaan luostarille.


Bengtillä oli lapset:


1. ? Henrik Bengtsson, omisti Porvoon pitäjän Vekkosken ja Boegården, jolle hän sai rälssivapauden v. 1535 . Hänen puolisonsa oli joko Elsa, asemies Bengt Hammarin tytär tai hän oli ns. Kråkön sukua.

2. Jakob Bengtsson, Porvoon pit. Näse, puoliso Margareta Tuvesdotter, k. 1532 menn.

3. Brita Bengtsdotter, puoliso oli Porvoon Jakob Lydekesson.

4. Katarina Bengtsdotter, puoliso rälssimies Olof Bodebek Pyhtäältä.

5. Nils Bengtsson, peri Munkkalan, mainittiin ”hyväsukuiseksi” 1488 hänen tavatessaan valtionhoitaja Sten Sturen Turussa sekä esittäessään hänelle ja saaden hyväksytyksi esittämänsä sukuselvityksen, oli Viipurin linnan vouti vuonna 1495. Puoliso Suneva Pedersdotter.

6. Ragnhild Bengtsdotter, puoliso Nils Olofsson, nimismies 1480, Porvoon pitäjän Peippolasta, ns. Ållongren -sukua.

7. Cicilia Bengtsdotter, puoliso Itä-Uudenmaan laamanni Sigfrid Andersson (Rålamb).


Kysymysmerkillä varustetun Henrikin kuuluminen sisarusparveen tuntuu oudolta. Henrikin on täytynyt olla syntynynyt viimeistään 1460-luvulla, koska isoisä Olof Benktsson oli syntynyt jo 1300-luvun lopulla ja veli Nils mainittiin ”hyväsukuisena” miehenä jo 1488. Henrik olisi siis saanut rälssoikeuden 1535, jolloin hän oli vähintään 65 vuotta. Ei mahdotonta, mutta todennäköisempää olisi, että Vekkosken ja Boegårdenin Henrik oli sukuun kuulumaton henkilö.


Kiitos RR!

29.7.2010

Dufva, osa yksi

Myöhemmin Dufvana tunnetuksi tulleen suvun kantaisä Olof Bengtsson mainittiin ehkä ensimmäisen kerran vuonna 1408, kun eräs sen niminen henkilö maksoi Viipurin linnapäällikkö Tord Bonden asiamiehenä velan eestiläiselle Paadisten luostarille. Hänen äitinsä olisi 1550-luvun lähteen mukaan ollut Olof Tavastin tytär Ingrid (”ägde herr Olof Tawasts dotter, hon skall hafva hetat Ingrid”). Tälle tiedolle ei kuitenkaan löydy vahvistusta keskiaikaisten Tavastien sukupuusta tai muualtakaan.

Turussa päivätyssä kirjeessä mainitaan toisaalta eräs Jusse Dufva jo 10.6.1407, mutta hänen yhteyksistään Olofiin en ole itse tietoinen. Tämä Jusse osti mainittuna vuonna 500 markalla "Muurilan, Niemen ja Sotalan - Murila, Nemis och Sotala". Kauppakirjan vahvistivat sineiteillään Klaus Fleming, Kalus Lydikenpoika, Rötger Ingesson, Olof Matsson, Stigholfs, Olof Andersson ja Peder Magnusson.

Olofin vaimo oli nähtävästi nimeltään Kerstin Stoltefot. Täyttä varmuutta asiasta ei ole, sillä etunimi mainittiin vasta 1550-luvulla. Sukunimi on pääteltävissä siitä, että Kerstinin veli tai velipuoli, Taivassalon kirkkoherra (ent. Pernajan kirkkoherra) Helvik Stoltefot luovutti 12.3.1413 kaiken perintöosuutensa Pernajan Torsbyssä Olofille, ”ystävälleen ja sukulaiselleen”, ja 1419 puolet Pyhtään Kullasta.

Olof Bengtsson sai 17.5.1413 rälssikirjeen Vadstenassa unionikuningas Erik Pommerilaiselta kaikelle maaomaisuudelleen (”frelse vpå altt hans godz, som han rätteliga fångitt hafver”). Samana vuonna hän osallistui myös käräjiin Porvoossa, nähtävästi voudin ominaisuudessa. Asiakirjassa vuodelta 1421 häntä nimenomaan sanotaankin voudiksi. Olofin Porvoon pitäjän Munkkalan (Munkby) tilasta tuli suvun kantatila ja Helvikiltä saatu Pernajan Torsbykin (myöh. Nybondas) oli osittain suvun omistuksessa vuoteen 1662 asti.

Edellä mainitulla vaikutusvaltaisella eestiläisellä Paadisten luostarilla oli keskiajalla mittavia omistuksia Suomenlahden pohjoisrannalla ja mm. kalastusoikeuksia Vantaanjoella. Helsingin Munkkiniemi, Kirkkonummen Munkkulla sekä monet muut vastaavat paikat Uudellamaalla ovat saaneet nimensä munkkiveljesten mukaan. Olof ja hänen lankonsa Helvik näyttivät olleen tiiviissä tekemisissä luostarin kanssa, sillä:

- Olof oli nähtävästi asiamiehenä Viipurin linnapäällikön ja luostarin välillä 1408 (ks. edellä).

- Olofin kotitilan Munkkalan (Västra Munkby) nimi on todennäköisesti saanut nimensä luostariveljistä ja se oli ehkä tullut hänen omistukseensa vasta 1400-luvun alussa, siis niihin aikoihin, kun luostari luopuili Suomen puoleisista omistuksistaan. Tämä on kuitenkin ristiriidassa toisen arvion kanssa, jonka mukaan Munkkala olisi ollut jo suvun aiempien polvien hallussa. Jos tämä jälkimmäinen arvio on oikea, tarkoittaisi se että suvulla on voinut olla kytkentöjä luostariin jo ennen Olofiakin.

- Olofin harvinaisen nopea rälssioikeuden saaminen omistuksiinsa saattaa myös selittyä poliittisen tai puolustuksellisen tyhjiön muodostumisella luostarin vetäydyttyä; Helvik luovutti Torsbyn omistuksensa Olofille maaliskuussa 1413 ja Olof sai rälssioikeuden kaikelle omistukselleen jo kaksi kuukautta myöhemmin.


- Ottaen huomioon, että Stoltefotien juuria oli Balttiassa ja että suku muutoinkin oli tekemisissä Padisten kanssa, on todennäköistä, että Torsbyn tilakin oli joskus kuulunut luostarin omistuksiin.

- Luostarilla oli Porvoon seurakunnan ja sen kappeliseurakuntien, mm. Pernajan, patronaattioikeus eli pappien nimittämisoikeus vuosina 1351-1428, joten Helvik oli tullut Pernajan kirkkoherran virkaansa nimenomaan luostarin luvalla.

Olofista ja Kerstistä tuli kantavanhempia suvulle, joka tultiin myöhempien polvien aikana tuntemaan nimellä Dufva. Ensimerkintä "Dufve" esiintyy 1500-luvun loppupuoliskolla; suku otettiin Ruotsin ritarihuoneelle 1625 nimellä Dufva no. 95, mutta nimilinjat kuolivat kuitenkin n. 1750. Dufva, "Kyyhky" ei sukunimenä ole harvinainen ja sen nimisiä sukuja on aikojen saatossa ollut Suomessa moniakin, tavallisimmin kuitenkin 1700-luvulta lähtien sotilasnimenä. Myöhempien aikojen ruotusotilaan, jolla ei palvelukseen astuessa välttämättä ollut sukunimeä, piti saada lyhyt, ytimekäs ja helposti muistettava ”sukunimi” - Suomen tunnetuin Dufva-henkilö, Sven, olikin sotilas. Nämä myöhemmät Dufva-suvut eivät kuitenkaan liity mitenkään tähän Porvoon pitäjän keskiaikaiseen rälssisukuun.



Tarina jatkuu huomenna!

28.7.2010

Boije (af Gennäs) -sukua

Anders Boijan mainittiin asiakirjalähteissä vain yhden kerran, kun hän 21.6.1503 oli maakatselmusmiehenä Pohjan pitäjässä. Vanhojen sukutarinoiden mukaan (joita tukevat myös myöhemmät suvun maaomistukset ja vaakunatieto) oli hänen vaimonsa Brita Rötgersdotter. Britalle tämä oli toinen avioliitto, ensimmäinen liitto oli ollut erään Nils Månssonin kanssa. Anders otti tai sai lisänimekseen Boijan, josta seuraavissa polvissa tuli sukunimi Boije, vaimonsa suvun vaakunan mukaan.

Myöhemmin Boije-suvun vaakunassa oli kolme ”poijuiksi” (poiju = boj), kypäräksi, ammukseksi, kypäräksi tai vastaaviksi arvailtua esinettä; samanlainen aihe oli ollut myös appi-Rötgerillä, joka eli vielä keväällä 1498, mutta oli kuollut vuoteen 1503 mennessä.

Andersista ja Britasta alkanut suku otettiin v. 1629 Ruotsin ritarihuoneeseen nimellä
Boije af Gennäs, no. 16, (suvun vapaaherrallinen haara vuonna 1777, numerolla 294) sekä Suomen ritarihuoneeseen v. 1818, no. 1 (vapaherrallinen haara v. 1818, no. 20). Nimi elää vielä sekä Suomessa että Ruotsissa.

Andersin ja Britan lapsia olivat:

1. Beata Andersdotter Boije, jonka puoliso sukukirjojen mukaan oli Måns Andersson Grabbe, Kirkkonummen Koskiksen omistaja.

2. Margareta Andersdotter Boije, joka mainittiin leskenä vuonna 1567, hänen oltuaan naimisissa Siuntion Tjusterbystä kotoisin olevan nimismies Greger Jönssonin kanssa.

3. Erik Boije sai perinnönjaossa äidinisänsä Rötgerin aikoinaan omistaman Pohjan Dalkarbyn vuonna 1537. Hän oli mm. linnapäällikkö Hämeenlinnassa 1530 ja itäisen Karjalan kihlakunnantuomari vuodesta 1535. Hänen puolisonsa oli Cecilia Gudmundsdotter Lammilta.

4. Nils Boije sai perintönä äidinisänsä aikoinaan omistaman Gennäsin. Hänet mainittiin asemiehenä 1523, Raaseporin voutina 1530 ja 1537 muonitusmarskina. Hänellä oli vaihtelevia alueläänityksiä, mm. 1537 Vehmaa ja Mynämäki sekä kaksi pitäjää Raaseporin linnaläänissä. Sotaeverstinä hänet mainittiin 1542 ja hän oli samoihin aikoihin lyömässä Dacke-kapinaa Itä-Göötanmaalla. Hän oli ritari 1554, valtaneuvos 1565 ja Viipurin linnan ja läänin päällikkö 1565. Tanskan sodassa hän oli mukana sotaeverstinä, jolloin hän valloitti Varbergin linnan 1565, mutta erotettiin Bohusin linnan epäonnistuneen piirityksen jälkeen. Etelä-Suomen laamanni ja Suomen käskynhaltija 1568; kuoli 1568 loppupuolella. Hänen vaimonsa oli Brita Horn, linnanvouti Krister Klasson Hornin tytär.

5. Karin Andersdotter Boije, jonka puoliso oli Halikon Fulkilan Hans Persson (Starck-sukua). ”Pohjan kylän Karin” eli vielä 1542.

6. Elin Andersdotter Boije, jonka puoliso oli Klas Grabbe.

7. Ragnhild Andersdotter Boije, jonka puoliso oli Turun pormestari Simon Andersson. Ragnhild oli ilmeisesti Perniön Arpalahden perijä



Suvun kantatilasta nykyisen Raaseporin kaupungin alueella kirjoittelin pari vuotta sitten tähän tapaan.


Kiitos RR!

27.7.2010

Kollega Acrinius Helsingistä

Helsingin triviaalikoulussa oli vuonna 1688 75 oppilasta ja 4 opettajaa. Kolme vuotta myöhemmin oli oppilasmäärä jo 126. Yksi oppilaista niihin aikoihin oli Zacharias Erici Acrinius . Hän siirtyi Turun yliopistoon ja suoritti ylioppilastutkinnon 1692/93. Entisen koulunsa, Helsingin triviaalikoulun alemmaksi kollegaksi (opettajaksi) hänet nimitettiin 1698, ylemmäksi kollegaksi 1704.

Niihin aikoihin maata vaivasi suuret katovuodet (1695, 1696, 1697), jolloin neljännes Helsinginkin väestöstä kuoli nälkään ja ennen kaikkea tauteihin. Samana vuonna kuin Zacharias nimitettiin opettajaksi vaivasi lisäksi rutto Suomea ja esim. opiskelupaikkakunnalla Turussakin kuoli neljännes asukkaista.

Zacharias avioitui 10.1.1701 Sipoon kirkkoherran tyttären Maria Strengin kanssa, jonka veli Lorentz muuten kirjoittautui triviaalikoulun oppilaaksi 1704. Zacharias ja Maria saivat Helsingissä lapset:

1. Zachris Acrinius, s. 25.7.1706.
2. Maria Acrinia, s. 24.4.1708.
3. Christina Acrinia (kaks.), s. 3.5.1710.
4. Margaretha Acrinia (kaks.), s. 3.5.1710.
5. Elsa Acrinia, s. 19.12.1711.
6. Carl Acrinius, kauppias Helsingissä, pso. tukholmalainen pikkuserkkunsa Anna Maria Ingman, muutti nähtävästi Ruotsiin .
7. Hedvig Acrinia, synt. viimeistään n. 1723, pso. noin 1749 Samuel Smaléen.



Vuoden 1710 kastettujen lasten Kristinan ja Margaretan syntymämerkinnöissä on lisäsana "Burtz". Helsingissä oli sen niminen porvari, jolla oli talo paraatipaikalla torin eteläpuolella. Korttelin nykyinen nimi on Leijona-kortteli ja Helsingin kaupungintalo sijaitsee sen vastakkaisella puolella. Acriniukset todennäköisesti asuivat Burtzin talossa; kyseessä ehkä oli Marian tädin mies Johan Burtz.

Viimeistään samana vuonna alkoivat vuonna 1700 alkanut Suuri Pohjan sotakin ja sen sivuvaikutukset näkyä Helsingin kaduilla. Ruotsi oli ollut menestykäs sodan alkuvaiheissa ja suurvalta-Ruotsi mahtavimmillaan. Kuningas Kaarle XII keskittyi kuitenkin liikaa sodankäyntiin Puolassa, mikä jätti tilaa tsaari Pietarille. Tämä valloitti Nevan varrella olleen Nevanlinnan kaupungin, aloitti nimikkokaupunkinsa rakentamisen 1703 ja jatkoi hyökkäystä Inkerinmaalla ja Balttiassa. Vuonna 1705 venäläiset piirittivät jo Viipuria eikä ruotsalaisilla ollut Balttiassa enää kuin Riika, Pärnu ja Tallinna. Pakolaisia virtasi Suomeen. Nähtävästi he toivat ruton, joka elokuusta joulukuuhun 1710 tappoi runsaasti ihmisiä Helsingissäkin. Vähän aikaisemmin perustettuun Kampin hautausmaahan (nyk. Vanha kirkkopuisto, "Ruttopuisto") haudattiin 1185 ruttoon kuollutta. Vakituisia asukkaita kaupungissa oli tuohon aikaan alle kolme tuhatta.

1713 aloittivat venäläiset hyökkäyksensä Helsinkiin mereltä päin. Kolmeen sataan lotjaan oli sijoitettu 12.000 jalkamiestä ja parisataa kasakkaa. Ensimmäinen maihinnousuyritys torjuttiin. Ruotsalaiset olivat sijoittaneet voimansa pitkin koko etelärannikkoa, joten Helsingissä oli vain 1.800 puolustajaa. Nykyisen Senaatintorin, Kauppatorin ja Pohjoisrannan rantoja oli varustettu maavallein ja tykistöpatterein. Tykistö torjui ensin venäläisten hyökkäyksen, mutta seuraavana yönä he nousivat maihin Katajanokalla ja raahasivat tykkinsä nykyisen Uspenskin katedraalin kallioille, mistä käsin kaupunki oli venäläisten tykinputkien armoilla. Tämä oli oikeastaan tarkoitettu harhautukseksi, sillä päähyökkäyksen piti tapahtua Hietalahteen.

Puolustajat päättivät kuitenkin tyhjentää ja polttaa kaupungin vielä samana yönä. Kruununmakasiinin 2.000 tynnyriä ruista paloivat kaupungin rakennusten ja kaiken muun maallisen mammonan ohella poroksi. Venäläiset yrittivät ensin sammuttaa paloa, mutta huomattuaan sen mahdottomaksi he viimeistelivät tuhon. Vielä tällä kertaa venäläiset eivät jääneet kaupunkiin, mutta palasivat heinäkuussa, nyt jääden moneksi vuodeksi.


Ns. isovihan aikana vuosina 1713-21 oli Suomi venäläisten miehittämä. Zacharias oli sen ajan Espoon vt. kirkkoherrana saaden rovasti Ritzin vahvistuksen virkamääräykselle 1717, mutta ei saanut pitää virkaa enää rauhanteon jälkeen 1721.

Kun rauhan jälkeen Helsingissä pidettiin ensimmäistä kokousta raatihuoneella 23. 11.1721, oli paikalla vain yksi raatimies, kaksi kauppiasta ja seitsemän muuta porvaria; samaan aikaan oli kaupungissa vielä 80 venäläistä sekä 10 rääveliläistä ja viipurilaista kaupustelijaa.

Opettaja ("Superior Collega") Zach. Acrinius haudattiin Helsingissä 9.10.1722 (tai –23). Maria kuoli noin 1735.

Karttaa klikkaamalla voit suurentaa sen luettavampaan muotoon.




Kiitos RR!

26.7.2010

Matka Lönnrotin juurille Sammattiin

Vuoden 1901 kesällä tapahtuneesta Sammatin matkasta julkaistiin syksymmällä Mikkelin Sanomissa oheinen kertomus. Lehtiartikkelin allekirjoittana on nimimerkki "Ilia".


"Harva on se suomalainen mies tai nainen , joka ei tied
ä mikä paikka Suomessa Sammatti on. Suomen lapset jo tuntevat "Paikkarin torppaa" eli "Torppa Sammatissa", Maamme sekä muista lukukirjoista.

Sinäkin, lukijani, tunnet sen? Ja siis tiedät, että Sammatin kappeli Uudellamaalla on suuren kansalaisemme Elias Lönnrotin syntymäseutu, ja Paikkarin torppa hänen syntymä- ja lapsuutensa koti?

Tämän kesän kauniimmalla ajalla kävin erään toverin kanssa siellä ja olenkin sen johdosta tilaisuudessa tässä lausua lukijalleni Paikkarista mitä herttaisimman, miltei suusanallisen tervehdyksen!

Oli sunnuntain iltapuoli, kun kuljettuamme jonkun verran Sammatin kappelia, saavuimme sen kirkolle sekä hautausmaalle, joka ympäröi kirkkoa. Sinne tultua kohtaa silmää heti musta, marmorinen hautapatsas, joka on korkeampi ja uhkeampi muita samannimellisiään siellä.

Sinne tulija heti suuntaa askeleensa ja aivan oikein, patsaasta hän lukeekin "Elias Lönnrot" ja nimen alla hän näkee kanteleen, jonka koristaa yksinkertainen laakerioksa.

Ihmetellen matkustaja tämän haudan äärellä seisoo, kiitollisella mielellä siitä, että Jumala antoi tälle maalle tällaisen pojan syntyä, joka puutteista ja monista vastuksista huolimatta, suurella ahkeruudella ja tahdonlujuudella murti itsellensä tien ja oman uran korkeaan oppiin, jota myöten hän sittemmin isänmaalle antoi sen kauneimman muinaisuuden aarteet. Hän se päivänvaloon saattoi Suomen kansan verrattoman, omantakeisen runokokoelman, johon Suomen historia oli kätketty. Kalevala ja Kanteletar on sen nimi.

Niin, suuren työnsä päätyttyä hän nyt tuossa lepää patsaan alla, jonka Suomi hänelle pystytti. Sen patsaan luona on niin hiljaista, ainoastaan pieni lintunen uskaltaa siellä viserrellä ja hypätä oksalta oksalle sypressi- ynnä muilla pensailla, joilla hautakumpu on kaunistettu. Haudoilla vallitsee aina äänettömyys, ei edes kuisketta kuulu. Siellä on iänkaikkisuuden rajamaa, josta ei enää mitään sanomaa tuoda tälle puolen haudan.

Mutta hiljempää kuin Elias Lönnrotin haudalla on, ei missään voi olla! Hän ei lepää siellä yksin, vaan saman hautakummun alla lepäävät hänen rakastettunsa; vaimo ja kolme tytärtä. Niillä on oma yhteinen hautapatsas. Välilaulelmana mainitsen tässä, että Lönnrotin vanhin tytär Maria kuoli seminaarin oppilaana vuonna 1894. Siihen aikaan oli tavallista, että Suomen kuuluisat miehet lähettivät tyttärensä seminaariin. Samaan aikaan oli myös Uno Cygnaeuksen ainoa tytär seminaarin oppilaana.

Vielä muistelemme kuin suurella kaiholla, me toverit, surimme ja kaipasimme Maria ystäväämme, tuota ihmetyttöä, jonka olennossa ilmestyi ylevyyden ja runouden leim
aukset salaperäisinä, vastustamattomina!

Sammatin hautausmaalla makaa Lönnrotin muukin heimo, vaikkakin heidän hautakumpunsa ovat vieraille tuntemattomat.

Haudoilta siirryimme pieneen puukirkkoon, jonka akkunoista auringonsäteet niin kodikkaasti sisäänvirtasi vaatimattomaan temppeliin. Siinä pieni alttari, jonka luona Eliaskin ensikertaa notkisti polviaan, kun uudisti kasteenliittoaan.

Siinä pienet urutkin, ja pientä oli siellä kaikki muukin sisustus, mutta kuitenkin kyllin suurta Sammatin seurakunnalle, jonka jäsenluku ei nouse paljon päälle kahdeksansadan.

Kirkosta jatkoimme matkaamme noin neljän kilometrin verran. Seutu Sammatissa on yksinäistä salomaata, oikeata nummea. Eniten käy kulku havumetsän läpi, jossa vähän väliä joku kätketty järvi näyttää kirkasta pintaansa.

Tällä matkalla kuletaan myöskin erään omituisesti kauniin koivikon läpi. Koivut siinä hentoine runkoineen muodostavat aivan kuin lumilinnan, niin hohtavan valkea on se koivikko. Nyt seisahdumme erään pienen mutta soman kodin veräjälle. Astut siitä pihamaalle, jossa lapsiparven keskellä istuu nuori opettaja, puhuen lapsille päivän tekstistä.

Astumme edelleen köynnöskasvilla varjostetulle kuistille. Siellä tapaamme hänen, jonka täällä etsimme; Miina Lönnrotin. Hän on Elias Lönnrotin veljentytär. Elian toimesta oli tämä koti Miinalle hankittu vanhuuden kodiksi.


Siinä oli edessämme korkeavartaloinen nainen, joka oli hoitanut Elias Lönnrotin taloutta ja kotia siitä asti, kun Lönnrot jäi leskeksi, hänen kuolemaansa saakka. Kun katseli tuota luonnostaan niin hienon ylevää ja samalla niin lapsellisen nöyrää naista, niin olin vakuutettu sen arvostelun totuudesta minkä naapurit hänestä lausuivat; "Siinä Miinassa meillä on niin kallis, kallis aarre!"

Ja hänen syväaatteiset, mustat, säihkyvät silmänsäkin todistivat, että hänessäkin oli Lönnrot suvun merkit, jotka ovat hurskaus, nero ja vilpitön nöyryys.

Mielenkiinnolla kuunneltuamme Miinan kertomat, muutamissa piirteistään suuresta vainajasta ja hänen omaisistaan, lausuimme jäähyväisemme ja lähdimme sieltä vähän matkan päässä sijaitsevaan Paikkarin torppaan, joka on kuvattuna useassa sekä kirjassa että kuvalehdessä. Niistä oli se minullekin ennestään tuttu.

Mutta sitä kotirauhaa ja sitä erämaan hiljaisuutta et voi tuntea ellet astu Paikkarin torpan pihalle ja sieltä sisälle porstuaan, tupaan ja kammariin. Tupaan tultuasi täytyy sinun mielesi tyyntyä, sillä niin sen vaikutus on tuliaan.

Tuvassa ollessamme katselimme ympärillämme olevia esineitä, heti silmämme sattui lattialla olevan lapsen kätkyeen ja jakkaraan kätkyen vieressä. Siinä kätkyessä nukkui pieni Elias lapsen ensimmäiset viattomat unensa. Ja jakkaralla istui hellä äiti lastansa tuudittaen.

Täällä siis Elias Lönnrot aloitti elämäänsä. Ja elämää, joka tuli niin sisältörikkaaksi ja siunausta tuottavaksi Suomen kansalle. Tässä pienessä torpassa se mies sai alkunsa ja ensimmäiset havaintonsa, sekä ensimmäiset vaikutuksensa. Mies jonka mielilaus myöhempinä aikoina oli "Suuri maallinen rakkautemme olkoon aina isänmaahamme kiinnitetty; suurin rikkautemme sen laillinen turva ja vaaus, ja suurin ilomme sen kaikinpuolinen onni ja menestys."

Niin, katselkaamme vielä tuvassa olevia esineitä ja mainitkaamme tässä, esimerkiksi peräseinälle riippuvaa kannelta, jonka kieliä kosketteli Elias Lönnrotin ahkerat sormet kun hän, tiedemies, hengellisenä runoilijanakin sepitti monta kaunista, vakavaa laulua, joista monta virttä löytyy virsikirjastammekin. Samalla kanteleella hän joka aamu varhain soitti ja lauloi virsiä ennenkuin hän alkoi päivänsä työn.

Jo ennen mainitulla tuvan peräseinällä kanteleen vieressä riippuu muiden muassa myöskin isot räätälin sakset, joita Lönnrotin isä, joka oli pitäjänräätäli, käytti ahkerasti ammatissaan. Samoja saksia käytti Eliaskin, sillä hänkin auttoi isäänsä räätälin työssä sekkä ennen kouluun menoansa että koulun loma-ajoilla.

Tuvan muukin sisustus on niinkuin Suomen talonpojan koti tavallisesti on sisustettu. Pitkä pöytä, penkit, sängyt, seinäkello ja vieläpä äidin rukkikin, sekä kaappi että astiahyllykin. Siinä koko tuvan kalusto. Mutta huomattava on, että kaikki mikä tuvassa on, on harvinaisen puhdasta ja siistiä.

Tätä kaikkea tarkastettuamme ja vielä pihalla katseltuamme kaunista ympäristöä, sekä kuunneltuamme Valkjärven aaltojen loisketta vasten Paikkarin rantaa, niin olimme saaneet käsityksen siitä, mitä tämä merkillinen paikka itsessään kätkee.

Aika on rientänyt, ja pois on meidän lähteminen, mutta tunnustaa täytyy, että ero täältä tuntui ikävältä. Vielä poimimme kukkaisia Paikkarin torpan pihamaalta, joita paluumatkallemme laskimme haudalle, tervehdykseksi Paikkarista.

Hevonen se taasen kiidätti meitä sieltä kotiinpäin, mutta matkallamme oli vielä yksi tärkeä paikka nähtävänä noin kilometrin matkan päässä kirkolta. Ja lähestymme taloa, jonka rakennukset ovat uudet ja tarkoituksen mukaiset.

Sen tarkoituksen huomaakin tulija heti, kun lukee portailla olevan kirjoituksen; ""Elias Lönnrotin emäntäkoulu".

Lönnrot oli huomannut, että monen kansannaisen emäntätaito oli monin kohdin puutteellinen ja sen tähden hän testamentissaan määräsi rahaston, jolla perustettiin emäntäkoulu Sammattiin.

Emäntäkoulussa saavat nuoret naiset kouluopetusta tärkeimmissä oppiaineissa, sekä käsitöissä niinkuin kankaankutomisessa ym. Myöskin opetetaa siellä ruanlaittamista ja puutarhanhoitoa ynnä muita emännille ja yleensä naisille hyödyllisiä tietoja.

Kotimatkalla oli mielemme kiintynyt kaikkeen, mitä tällä matkalla olimme sekä nähneet että kuulleet Lönnrotista ja koetimmekin luoda jonkun kuvan, mekin hänen elämästään, jota sinä päivänä olimme seuranneet kehdosta hautaan saakka.

Me saimmekin jonkunlaisen yleissilmäyksen siitä, kun alotimme sitä Paikkarin torpasta haudalle marmoripatsaaseen asti. Tiesimme, että Lönnrotin elämä oli ollut yksi ainoa pitkä, uuttera ja harras työpäivä ihmiskunnan palveluksessa.

Mutta sinä, isänmaa, sinä tiedät paljon enemmän kuin me, sinä tiedät kuinka syvä ja rikas Elias Lönnrotin elämä oli!"




23.7.2010

Ei mitään uutta auringon alla!

Viimeisen vuoden aikana Suomessa ja muuallakin on noussut kovaa porua amerikkalaisen Googlen katunäkymiä kuvaavista autoista. Ne ovat joidenkin mielestä loukanneet yksityisyyttä ja Google itse on myöntänyt keränneessä tarpeettomia tietoja matkan varrelle sattuneista langattomista lähiverkoista.

Sukututkimuksesta innostuneelle nuo Googlen "Street View" palvelut tuovat erinomaista lisäväriä vaikkapa näin blogin kirjoittajan kannalta. On mukava lisätä jotain vanhaa suvun asuinpaikkaa esittelevään artikkeliin kuvaa talon nykyisyydestä. Street View avulla voi myös helposti etukäteen tarkistaa, missä oma sukututkimuksellinen retkikohde täsmälleen sijaitsee.

Kaikki uusi ja outo herättää aina kummastusta sekä epäilyjä. Niinpä nämä Street View -näkymiin liittyvä ihmettelyt ja jopa poliisitutkinnat eivät ole oikeastaan mitään uutta auringon alla. Vuonna 1893 joutuivat Karjalohjalla kokoontuneet käräjät käsittelemään Puujärven kylässä asuneen talollisen, Juhana Järvisen kannetta. Tämän kanteen aiheena oli se, että rusthollarin poika Oskari Kilpinen oli vuoden 1892 helluntaipyhänä valokuvannut osia Puujärven kylästä.

Käräjäoikeus tarkasteli asiaa hetken ja lennätti tämän naurettavan kanteen ulos käräjätuvasta. Voi vain kuvitella, mitä herra Järvinen olisikaan ajatellut alla olevasta katunäkymästä!




Näytä suurempi kartta

22.7.2010

Lukkari Churman

Kaarinan Nummella 1847 syntynyt Vilhelm Churman työskenteli Loimaan seurakunnan urkurina ja lukkarina 1800-luvun loppupuoliskolla. Myös Vilhelmin isä oli ollut kirkon palveluksessa, sillä hän toimi Kaarinan lukkarina vuosikausia. Vilhelmin äiti oli Kaisa Jaakontytär, joka oli kotoisin Kuralan Vähä-Rasin talosta. Vähä-Rasi on yksi niistä neljästä talosta, jotka muodostavat nykyisen Kuralan Kylämäen "Elävän Historian Kylän". Rakennukset on kunnostettu 1950-luvun maatilojen aikaisiksi ja lisäksi tällä ikiaikaisella asuinpaikalla sijaitsee kokeellisen arkeologian toimintakeskus.

Hänen vaimonsa Hilma Lovisa Aulin oli kotoisin Lapin pitäjästä, m
issä isä Pehr oli ollut tyttärensä syntymän aikaan armovuodensaarnaajana. Kun jonkun seurakunnan pappi oli kuollut, nimitettiin hänelle seuraajaksi armovuodensaarnaaja. Hän sai palkkansa edellisen kirkkoherran leskeltä ja ehkä tästä johtuen sai viranhaltija kantaa tuota pitkää titteliä ensimmäisen vuoden. Pehr Aulin toimi Lapissa myös kappalaisen apulaisena sekä virkasaarnaajana. Hilma Lovisan äiti, saarnaaja Aulinin puoliso Anna Lovisa Rostedt oli rusthollarin tytär Rohdaisten kylästä.

Urkurit ja lukkarit olivat ainakin Varsinais-Suomessa monesti melko vaatimattomista oloista. Tärkeintä oli hyvä ja kantava lauluääni sekä tietysti jonkinlainen soittotaito.
Loimaalla Vilhelm Churman pääsi soittamaan melko uusilla uruilla, sillä C. Bassin ja C. L. Engelin suunnittelema Kanta-Loimaan kirkko oli valmistunut 1830-luvulla. Urkuri Vilhelmin työuralla osui sitten se katastrofaalinen päivä vuonna 1888, kun salama iski kirkkoon. Tästä seurasi valtava roihu, jonka jäljiltä olivat pystyssä vain kuoret. Kaikki puuosat olivat tuhoutuneet. Churman ei enää päässyt koskaan soittamaan samaan kirkkoon, sillä Bror Axel Thulelta tilatut uudet urut valmistuivat vasta 1895, nelisen vuotta myöhemmin kuin kirkon varsinainen korjaus oli saatettu päätökseen.


Jo tätä ennen Churmanin henkilökohtaisessa elämässä oli tapahtunut mittasuhteissaan samankaltainen tilanne. Vuoden 1887 syksyllä Vilhelm joutui hakeutumaan vapaaehtoiseen konkurssiin velkojien tyydyttämiseksi. Samaan aikaan avioliitto Hilma Lovisa Aulinin kanssa oli tullut päätökseen. Niinpä kihlakunnanoikeuden tuomari Erlund allekirjoitti virkansa puolesta lukkari Churmanin velkojainkokousta koskevan ilmoituksen sekä samalla kutsun "pesäerohakemuksen" tekoa varten. Tämä ilmoitus julkaistiin yleisen käytännön mukaisesti Suomen Wirallisessa Lehdessä, jotta "kaikki niin tunnetut kuin tuntemattomat velkojat" saattoivat parin kuukauden kuluessa kokoontua Loimaan Vesikosken Väinölän huvilaan valvomaan mahdollisia saataviaan pariskunnalta.


Päättyi avioliitto sitten lopulta eroon tai ei, ainakin molemmat puolisot on haudattu samaan paikkaan Kanta-Loimaan kirkon vierelle. Vilhelm kuoli 1894 ja Hilma Aulin melko tarkalleen 20 vuotta myöhemmin.

21.7.2010

Mandi Sjöblom ja Hilda Normala

Marttilan hautausmaalta löytyy kaunis muistokivi, jonka ääressä lepäävät Mandi Sjöblom ja Hilda Normala. Kiveen kiinnitetyssä laatassa on miehen pää ja teksti "Eläinten ystävä opett. Mandi Sjöblom". Kuka tämä nainen siis oli?

Mandi eli ristimänimiltään Amanda Aleksandra syntyi syyskuussa 1858 Rymättylässä. Hänen vanhempansa
olivat pitäjänräätäli Gustaf S. ja vaimonsa Fredrika Fagerlund, jotka asuivat perheineen Salon kylässä. Vuoden 1880 elokuussa Amanda hyväksyttiin Jyväskylän suomenkieliseen kansakoulunopettajaseminaariin. Tämä maamme ensimmäinen kansakouluihin opettajia valmistava laitos oli perustettu 1863 Uno Cygnaeuksen johdolla.

Opettajiksi aikovilta vaadittiin "korkeaa siveellisyyttä, lähimmäisenrakkautta, oikeudenmukaisuutta ja uskonnollisuutta. Lisäksi piti olla luonteeltaan käytännöllinen ja kätevä." Amanda l. Mandi Sjöblom ei voinut opiskella yliopistossa, sillä se sallittiin naisille maassamme vasta 1901. Tosin jo vuodesta 1870 alkaen heillä oli mahdollisuus anoa erillisoikeutta yliopisto-opintoihin.

Jyväskylässä opiskellessaan sai Mandi vuonna 1883 opettajan paikan Säkylän kansakoulusta. Viimeistään 1886, jolloin hän oli jo valmistunut seminaarista, hänet valittiin Mäntän tehtaan koulun opettajaksi. Tämä oli pitäjän ensimmäinen kansakoulu, joka oli perustettu hiomon työläisten pyydettyä tehtailija G. A. Serlachiukselta opetusta lapsilleen. Muutaman vuoden kuluttua opettajattaremme siirtyi Kuorevedelle paikallisen koulun palvelukseen.

Kuorevedellä hänen harras uskonnollisuutensa ilmeni monissa muodoissa. Neiti Sjöblom piti raamatunselitystunteja sunnuntaisin koululaisilleen, kiersi kutsuttuna kylästä kylään puhumassa uskon asioista sekä opetti pyhäkoulussa. Vähitellen hänestä tuli paikallisen kirkkoherran, Axel Hellstenin luotettu. Tämä johti syyskuussa 1895 dramaattisiin tapahtumiin tässä keskisuomalaisessa seurakunnassa.

Kun Hellstenillä oli omien sanojensa mukaan kyseisenä sunnuntaina laillinen este jumalanpalveluksen aikaan, oli hän pyytänyt neiti Sjöblomia pitämään sen sijasta "rukoushetken tekstin selityksineen kirkossa kirkkoneuvoston ja seurakunnan luvalla ja kirkkoherran myönnytyksellä, määräyksellä, että se oli toimitettava kirkkolain säädöksen mukaan. Tästä röyhkeästä teosta tuomitsi Turun tuomiokapituli kirkkoherran erotettavaksi virastaan kuudeksi kuukaudeksi, koska hän oli ollut niin rohkea, ettei Kristuksen sanojen mukaan tehnyt eroa miehen ja naisen välillä. Hovioikeus vahvisti tämän rangaistuksen, jonka jälkeen asia lähti senaatin käsittelyyn. Se langetti lopullisena päätöksen neljän kuukauden virasta erottamisen ja sinä aika Hellsten menettäisi puolet laillisista tuloistaan sekä puolet sivutuloista. Kaiken lisäksi hänen piti antaa sijaiselleen ilmainen asunto.

Kuoreveden kunnan kanssa Mandi sai taistella omasta palkastaan. Kunta oli pidättänyt alusta saakka 100 markkaa siitä korvauksesta, mikä senaatin päätöksen mukaan olisi kuulunut opettajattarelle. Tästä seurasi oikeustaistelu, joka keväällä 1898 sai Mandille edullisen päätöksen. Kunta velvoitettiin maksamaan nuo puuttuvat sataset vuosilta 1891 - 1896 ja lisäksi 30 markkaa oikeudenkäyntikuluja. Valistuneena naisena Sjöblom osasi pitää puoliaan kunnan virkamiehiä vastaan.

Uskonnon lisäksi Mandi Sjöblom ansioitui varhain eläinsuojelussa. Jo vuonna 1893 hän sai vastaanottaa eläinsuojeluyhdistyksen kunniamerkin Tampereella. Vuosien mittaan Mandi levitti tietoutta erilaisissa tilaisuuksissa, pitäen samalla esillä myös raittiudensanomaa. Hänen kohderyhmänsä olivat erityisesti lapset ja heidän vanhempansa. Neiti Sjöblom katsoi kasvatuksella olevan erittäin suuren merkityksen eläinsuojelutyössä. Ilmeisesti hän oli vakuuttava puhuja, sillä esimerkiksi Hauholla perustettiin heti hänen esitelmänsä jälkeen oma eläinsuojeluyhdistys. Mandi piti mukanaan myös aiheeseen liittyvää kirjallisuutta myyden sitä innokkaimmille seuraajilleen.

Kuka sitten oli Hilda Normala? Vaikka Hilda oli vain 11 vuotta Mandia nuorempi, oli hän tämän kasvattitytär. Hilda Nylund, kuten hänet aikanaan tunnettiin, oli syntynyt piika Miina Samulintytär Ollilan aviottomana lapsena Keuruulla 1869. Hän oli usein mukana Mandin pitäessä raamatunselitystuntejaan tai eläinsuojeluluentojaan. Kuorevedellä pidetyssä pyhäkoulujuhlassa Mikkelin päivänä 1896 Hilda ja Mandi esiintyivät yhdessä pitäen pyhäkoulun oppiaineista ns. malliluennot.

Amanda Aleksandra "Mandi" Sjöblom ja Hilda, joka oli suomentanut sukunimensä Normalaksi, asuivat lopulta Marttilassa. Naimattomina ikänsä pysyneistä ystävyksistä Mandi kuoli 1836 ja Hilda 1952.

20.7.2010

Hieman arkeologiaa Auran kunnasta

Hiekkakuoppien kaivaminen harjumaisemiin on monesti avannut näköaloja myös menneisyyteen. Auran kunnan Laukkaniitun Vanhatalosta noin kilometrin verran kaakkoon voi löytää metsän siimeksestä laajan sorakuopan, Yliskulmalle johtavan tien pohjoispuolelta. Kuoppa on tehty soraharjun eteläiselle puolelle. Maantien eteläpuolella taasen on jo tyystin metsittyneitä kuoppia, joista vietiin 1800-luvulla soraa Turku-Toijala -rautatien rakentamista varten.

Edellä mainitun iso sorakuopan itäpään eteläreunassa on hyvin hienoa hiekkaa, josta vuoden 1999 arkeologisessa inventoinnissa löytyi palanutta luuta, kvartsi-iskoksia sekä kiviesineen palanen. Kuopan toiselta puolelta vastaavia löytöjä ei ole tehty.

Vuoden 2010 kesällä Vanhatalon nummesta löytyi edelleen pieniä kvartseja aivan metsän pinnan ja hiekkapohjan yhtymäkohdasta.


Vain muutama sata metriä tästä hiekkakuopasta Aurajoelle päin on tien eteläisellä puolella Vanhatalon Hakapelto. Se on loivasti etelään päin viettävä peltorinne, tien pohjoispuolella on mäntykangasta ja kalliota. Maa on soransekaista peltomultaa. Tien varressa on metsikössä vanha sorakuoppa.

Löytöalue on n. 150 m pitkä kaistale tien eteläpuolella. Maantietä on nykyään levennetty ja sen leikkauksesta löytyi vuoden 1999 inventoinnissa kvartsi-iskoksia. Myöhempi tienrakennus on luultavasti tuhonnut suuren osan asuinpaikasta.

Kuvissa ylempänä Vanhatalon nummen hiekkakuopalta löytynyt iskos ja alempana Hakapellon sorakuopan metsikköä.

Koska Laukkaniitun Vanhatalo on erittäin vanhaa asutuskerrostumaa, on kiehtovaa miettiä näiden iskosten tekijöiden ja talon varhaisimpien asujainten mahdollisia sukulaisuuksia. Välissä on toki satoja vuosia ennen kuin pääsemme kirjoitetun historian piiriin, mutta onhan joissain alueen talonpoikaistaloissa asuttu todistetusti 1540-luvulta tälle vuosituhannelle saakka saman suvun piirissä. Miksei sitten sama olisi tapahtunut jo paljon aiemmin. No, tuskinpa tämä on mahdollista, mutta ajatusleikki sentään sallittakoon.

19.7.2010

Karhunojan murheita

Pöytyän Karhunojan kylän läpi virtaa Kaulajoki, joka ei ole mitenkään erityisen vuolas virta. Kuitenkin yli 150 vuotta sitten sen ylittämiseen tarvittiin lauttaa, sillä siltaa ei oltu vielä rakennettu. Vaikka joki oli vain muutamia metrejä leveä, osoittautui sen ylittäminen välillä vaaralliseksi ja ainakin kerran kohtalokkaaksi.

Elokuun kahdeksannen päivän iltana 1866 lähtivät Pietilän talon 16-vuotias tytär ja vuotta vanhempi piika Miina asioille tarkoituksenaan ylittää Kaulajoki. Syystä tai toisesta oli nuorilla naisilla niin kiire, että he su
orastaan juoksivat pienelle lautalle. Siellä oli jo ennestään yksi miespuolinen matkustaja, joka myöhemmin kertoi varoittaneensa tyttöjä lautan kantavuudesta.

Niinpä piika Miina astui takaisin sille lankulle, jota käytettiin astinlautana tarttuen samalla kiinni Pietilän tyttären vaatteisiin. Sillä hetkellä Miinan jalka lipesi ja hän tippui jokeen vetäen perässään toisenkin tytön veden varaan. Koska joen pohja on hyvin mutainen ja penkat ruohon peitossa, oli pelastautuminen mahdotonta. Molemmat vajosivat veteen ja vasta parin tunnin päästä nämä onnettomat löydettiin hengettöminä.

Kaulajoki tai siihen kylän keskellä laskeva pienempi Karhunoja oli koitunut jo tasan 80 vuotta aiemmin yhden pienen tytön turmaksi. Simolan ratsutilan isännän, Jaakko Riveliuksen tytär Kaisa oli saanut 1771 aviottoman lapsen. Tämä Liisa-tyttönen hukkui kotikylänsä läpi virtaavaan uomaan huhtikuun lopulla 1776.

Pietilän talon asukeille tapahtui vähemmän mukavia asioita noin 10 vuotta alussa kuvatun hukkumistapauksen jälkeen. Maaliskuun 15. päivän vastaisena yönä 1876 varkaat murtautuivat Pietilän päärakennuksen saliin ikkunan kautta. Saaliikseen nämä pitkäkyntiset saivat yhden sinisen, topatun päällystakin sarkavuorilla, kolme garibaldi-tyyppistä jakkua, joista yhdessä oli tehdasverkaa kirjavalla, puolivillaisella vuorilla, yhdessä tavallista verkaa sertinkivuorilla ja yhdessä puotikankaasta tehtyä sertinkivuori. Lisäksi heidän mukaansa lähti kaksi paria verkakankaisia housuja ja yksi pari aivinaisia housuja sekä yhdet tehdasverasta tehdyt liinavuoriset liivit sertinkisellä takamuksella.

Sertinki oli palttinasidoksista, melko harvaa puuvillakangasta, johon oli voitu sekoittaa muitakin kuituja. On myös huomattava, miten kotitekoiset kankaat haluttiin erotella tehdasmalleista. Garibaldi-jakku oli tullut muotiin 1860-luvulla, kun nimen sille antanut italialainen vapaustaistelija kävi Lontoossa kääntymässä. Kaikki hänen mukaansa nimetty alkoi käymään kaupaksi todella hyvin ja ilmeisesti villitys levisi Auranmaalle saakka.

Isäntä Juho Pietilä lupasi varkaiden nappaajalle tai vaatteiden palauttajalle "kunniallisen palkinnon".

16.7.2010

Tontereenmäen muinaislinna?

Turusta Tampereelle johtava Ysitien oikealla puolella, pari kilometriä Pöytyän kirkolle johtavasta tienhaarasta eteenpäin kohoaa laajahko Tontereenmäki. Hyvin metsäisen mäen pohjoispäässä on pienempi kalliomuodostuma, jonka laelta löytyy merkillisiä kivirakenteita. Heljä Brusila Turun maakuntamuseosta on vuonna 2006 inventoinut seuraavaa;

"Yksi kivirivi, 2-3 kivivallia ja mahdollisesti myös yksi röykkiö. Kivirivi ja -vallit ovat luode-kaakkosuuntaiset. Yksi niistä on kallion lounaisreunalla pienen jyrkänteen päällä. Tämän rakenteen pituus on 6 metriä. Toinen vallimainen rakenne on edellisestä koilliseen olevan matalan pystyseinämän päällä ja on ladottu kylmämuurauksella. Rakenteen pituus on noin 5 metriä. Näiden kahden rakenteen välistä, läheltä viimeksi mainitun luoteispäätä, alkaa suoralinjainen kivirivi. Kivirivi jatkuu pohjois-luoteeseen noin 9,
5 metrin matkan. Sen etäisyys jyrkänteen lounaisreunalla olevasta, ensin mainitusta vallista on 10 metriä. Myös kaakkoon viettävällä mäen rinteellä on kivivallimuodostelma. Kiviröykkiö sijaitsee puolestaan kylmämuuratun kivivallin kaakkoispäässä. Röykiö on kooltaan 4,5 x 5 metriä."

Vaikka Pöytyältä löytyy perinnetietoa muinaislinnoista, ne eivät liity tähän mäkeen. Itse paikan nimi, Nimen Tontere taustalla on saamenkielinen sana "duoddar", joka merkitsee tunturia. Pöytyän seudulta löytyy ainakin yksi toinen saamelainen nimi, Pöylijoki. Nimi tulee sanasta "bievla", pälvi.

Filosofian maisteri Ante Aikio Oulun yliopistosta on kirjoituksissaan käsitellyt tätä saamelaisperäisten paikkojen nimiprobleemaa. Hänen mukaansa kyseiset nimet liittyvät Varsinais-Suomessa,kuten Sisä-Suomessa ja Lapissa ensi sijaisesti luonnonpaikkoihin. Aikion mukaan rannikolta levittäytynyt suomalainen väestö on vähitellen syrjäyttänyt Kokemäenjoen varrella aiemmin asuneen saamelaiskansan joskus rautakauden puolivälissä. Aivan lounaisimmassa Suomessa tämä tapahtui jo hieman aiemmin. Toisin sanoen em. nimet ovat hyvin vanhaa kerrostumaa ajalta ennen nykyasukkaiden esivanhempia.

Virallinen historiankirjoitus on lähes poikkeuksetta unohtanut saamelaiset asukkaat mm. nimistöä tutkiessaan. Heidän on arveltu Aikion sanoin vain "asustelleen, kalastelleen ja kierrelleen porojensa perässä" halki Suomen. Näin on vähätelty saamelaisasutuksen merkitystä maamme kehityksessä.


Tontereenmäen kivirivit on hyvin vaatimattomia ollakseen jonkun puolustustukseen tarkoitetun rakenteen pohjia, mutta toisaalta ne on aseteltu liian tarkasti pelkiksi pellolta kerätyiksi kasoiksi. Brusilan analysoima kiviröykkiö voisi olla hautapaikka, mutta tämän todentaminen vaatisi kaivauksia. Ryteikköinen metsä, jossa vilisti mahtava pataljoona hevosmuurahaisia, ei ainakaan helpottanut tarkempien havaintojen tekemistä. Ajan puutteen takia jäi myös tarkastamatta mäen toisella puolella oleva rinne, jossa pitäisi olla lisää kivirivejä.

15.7.2010

Wichtmanien hautakappeli

Vihdin Oravalan talon ensimmäinen nimeltä tunnettu omistaja oli Mikko Juhonpoika, joka eli 1500-luvun alkupuolella. Tila on ollut viimeistään vuodesta 1543 lähtien samalla suvulla, ehkä jopa satakunta vuotta aiemmin. Vuodesta 1621 aina 1800-luvun alkupuoliskolle Oravala oli ratsutilana eli rusthollina. Talon jälkeläisistä varusmestari Niilo Heikinpoika (1669 - 1742) otti käyttöön sukunimen Wichtman, jonka myös muu suku vähitellen omaksui itselleen.

Oravalalaiset olivat useassa sukupolvessa Vihdin nimismiehinä ja heistä viimeinen oli 1716 lapsettomana kuollut Heikki Jaakonpoika. Tämä leski Greta Stigelia emännöi tilaa hetken verran, kunnes se ankarien riitojen jälkeen jaettiin 1726 Heikin velipuolien, Jaakon ja Juhon kesken. Myös nämä uudet rusthollarit käyttivät nimeä Wichtman. Taloissa asui myös koko joukko muuta sukua, esimerkiksi korpraali Johan Wichtman. Hänellä ja puoliso Anna Grassilla oli useita lapsia, joista 1741 syntynyt asui myöhemmin Inkoon Joddbölen kylän kersantin puustellissa virkansa puolesta. Hänen vaimonsa oli Anna Elisabet Dickman.


Tämän pariskunnan lapsista vanhin oli Johan Fredrik Wichtman, josta tuli vuoteen 1800 mennessä Jokioisten tehtaan kirjanpitäjä. Jollain Turun matkallaan hän meni naimisiin Christina Malmströmin kanssa. Nuori pari asusti vuoden pari Jokioisilla, kunnes muutti Marttilan pitäjään. Siellä Johan Fredrikistä leivottiin tämän alueeltaan melko suuren pitäjän kruununnimismies.

Jokioisilla heille oli jo syntynyt tytär Vendla, joka sitten Marttilassa sai seuraa kolmesta pikkuveljestä, Victor, Knut ja Walentin sekä sisko Vilhelminasta.

Kaikki pojat kuolivat jo pieninä, kun taas tyttäret pääsivät ns. hyviin naimisiin. Vendlan puolisoksi tuli myöhempi Huittisten kruununvouti Henrik Gustaf Magnus Hästesko, joka oli sukujuuriltaan aatelinen. Vilhelminan vei vihille varatuomari ja maanjako-oikeuden puheenjohtaja Gustaf Adolf Tenlen. Valitettavasti Vilhelminan ja Gustaf Adolfin onni kesti vain muutaman vuoden, sillä vaimo kuoli lapsivuoteeseen maaliskuussa 1836.

Samoin kuin Oravalassa, asui Wichtmanien perheessä Loven kylän Kraappalassa suuri joukko lähisukua. Joukkoon mahtuivat niin Johan Fredrikin anoppi Stina Gustafsdotter kuin Inkoosta tulleet omat vanhemmat Fredrik ja Anna. Isä Fredrik kuoli 1815 ja äiti Anna 1828. Kruununvouti ja nimismies Johan Fredrik menehtyi kesällä 1831 ja hänen leskensä Stina Malmström 1852.

Vuonna 1822 oli Marttilan kirkon vierelle pystytetty arvonsa tuntevien Wichtmanien oma hautakappeli, josta suvun jäsenet tästä lähtien saivat viimeisen leposijansa. Yksittäiset säätyläissuvut ryhtyivät erillisten kappeleiden tekoon kirkkoihin hautaamisen loputtua 1700-luvulla. Heillä oli halu erottautua tavallisesta kansasta ja korostaa näin omaa arvokkuuttaan. Wichtmanien kappelin tapaiseen paikkaan hautaamista saatettiin säädellä hyvinkin tarkkaan. Esimerkiksi Pälkäneellä olevaan von Qvantenin kappeliin ei kelvannut sellainen suvun naispuolinen jälkeläinen, joka oli mennyt naimisiin alempisäätyisen miehen kanssa.

Nykyisessä Marttilan pitäjässä Wichtmanien kappeli on ainutlaatuinen muisto menneiden aikojen sääty-yhteiskunnasta ja sellaisena hyvin arvokas jäänne. Kappelin löytää myös 1840-luvulta peräisin olevasta Marttilan kirkon ja kirkkomaan kartasta.

14.7.2010

Eräs ihmiskohtalo Marttilasta

Kosken Tl Tapalan Jaakkolan l. Uotin ratsutilalla 1852 syntynyt Juho Paltta muutti vanhempiensa mukana 9.11.1852 Marttilan Palaisiin. Jäi viisivuotiaana orvoksi, jonka jälkeen häntä hoitivat Marttilan Palaisten Penttilässä eli Paltassa äidinäitinsä Lisa Johansdotter ja Lisan toinen puoliso lampuoti Simon Mattson sekä isänisänsä toinen puoliso Anna Michelsdotter.

Jo rippikirjassa 1860 - 1866 Juho mainitaan ratsutilallisena. Naimisiin hän meni jo 17-vuotiaana. Isäntänä Marttilan Palaisten Paltan eli Penttilän perintöratsutilalla. Oli yli 180 cm pitkä ja ruskeasilmäinen. Juho vieraili kaksi kertaa vuodessa Oripään Uotilassa katsomassa ilmeisesti vaimonsa Anna Elisabet -serkkua (Kustaa Siikarlan Anna Elisabet -siskon tytär, kuoli 17.02.1932). Hän kävi siellä Erkki-nimisellä pienellä hevosella, mikä oli hyvä juoksemaan. Juholla oli korvarengas,ehkä vasemmassa korvassa.

Pyhäpäivinä hänellä oli pitkävartineen piippu ja nahkaesiliina. Paltanmäessä oli elämä hyvin rauhallista ja sopuisaa. Jos jotakuta lapsista piti vähän torua, Juholla oli tapana sanoa "Me tupppaa häppeemää!". Juho Paltta oli pitkä ja laiha varreltaan, puheli kohtuullista vauhtia, tuli hyvin lasten kanssa toimeen ja lapset kulkivat aina perässä, kun hän kävi siellä "mettätaloilla".

Mökit olivat hänelle rakas harrastus, varsinkin se kaukaisempi, suon reunalla oleva. Tuvat olivat tyhjillään, mutta Sauvosta kotoisin ollut Otto Merilahti perheineen asui siellä taaemmassa, Takatalossa. Juho lahjoitti rahaa Turun yliopiston perustamiseen ja oli Marttilan säästöpankin perustajajäsen. Oli avulias, antoi tarvitsijoille kylvösiemeniä lainaksi ja pisti kirjaansa ylös.

Ei ole tietoa, osasiko Juho kirjoittaa, mutta lukea hän osasi, sillä Palttaan tuli sanomalehti "Uusi Aura". Laulaakin Juho osasi, hänellä oli tapana hyräillä kahta virttä, toinen niistä oli "Oi Herra, henkes valo suo, minuhun puhdas sydän luo". (Anni Paltan löydön mukaan virsi on vanhan virsikirjan numero 318 ja uuden painoksen numero 401. Uuteen kirjaan sanoja on nykyaikaistettu.) Juho Paltalla oli tapana sanoa, että "ei saa arvostella liian aikaseen", että "vielä ei tiedä kun ei oo kaikki päivät illassa". (Esteri Paltta) Juho ruokki lampaat itse, koska hän piti niistä. Juho kuoli ojnpenkalle koivun alle Kyheröisen torpan kohdalle ollessaan paluumatkalla Takatalosta, 83-vuotiaana. Vallan Sylvi löysi hänet. Valloilla oli Takatalon luona maata, ja kun Sylvi tuli heinästä, hän löysi Juhon kuolleena ja toi tiedon kotiin, jolloin ruumista lähdettiin hakemaan reellä ja hevosella. Ruumis tuotiin silloin illalla myöhään vierassaliin. Hänellä oli ilmeisesti takintaskussa edelleen syömättä ollutta evästä, liotettua hapanleipää.

Kylänpään Veikko oli ollut viimeinen, joka oli nähnyt Juhon elossa. Oli ollut kuuma kesäpäivä ja hän oli ollut Paltanmäen suuren kuusen alla ja hänellä oli ollut joku kannu kädessä. "Pappa" oli ollut lähdössä Takataloon ja oli ohi kulkiessaan vaihtanut muutaman sanan. Sitten, ajallaan, Vallan Sylvi oli tullut hyvin hengästyneenä, puolijuoksua, ja ilmoittanut, että Juho oli löytynyt tuupertuneena tienposkeen.

Juho, hänen vaimonsa Wilhelmina ja heidän tyttärensä on haudattu Marttilan kirkolle.

13.7.2010

Kauppaliike C. G. Penttinen

Koskella Tl vaikutti vuodesta 1859 lähtien maakauppias C. G. Penttinen. Kyseisenä vuonna tuli vihdoin voimaan maakauppalaki, joka salli kauppojen perustamisen myös maaseudulle. Luonnollisesti laki sisälsi monia varsinaista liiketoimintaa hidastavia rajoituksia, mutta vähitellen toiminta muuttui vapaammaksi.

Carl Gustaf Penttinen oli syntynyt 1834 Someron Lautelan kylän Pentin puolen manttaalin talossa. Hänen isänsä Heikki Heikinpoika oli hyvin vaatimattomista oloista, sillä hänen isänsä Henrik Klippa oli kuollut 1808 ruotuvaivaisena sotilaana Talvisillan Kylä-Teeren talon torpassa. Äiti Maria Eliaksentytär oli puolestaan syntynyt Sarjan Syrjälän torpassa ja mennyt 1826 naimisiin Lautelan Pentin talollisen pojan, Vilhelmin kanssa. Tämän kuoltua vain parin vuoden kuluttua, oli Maria sitten heinäkuussa 1828 nainut Heikin.


Kun Pentin talo samoihin aikoihin jaettiin kahtia, tuli Heikistä sen uusi isäntä. Mitään suoraa sukusidettä ei uudella talollisella ollut lähinaapuriinsa, sillä sitäkin isännöi uusi suku.

Carl Gustaf, joka oli muodostanut sukunimensä kotitalonsa perusteella, löysi oman vaimonsa Kosken Tl Iso-Sorvaston kylän Vanha-Mäkelän verotalosta. Vuonna 1844 syntyneen Maria Heikintyttären vanhemmat olivat Heikki Matinpoika ja lietolaissyntyinen Liisa Matintytär. Molemmat vanhemmat kuolivat 1860 ja teini-ikäinen Maria joutui pärjäämän yksin. Kauppias Penttinen vei hänet lopulta vihille huhtikuussa 1865.


Nuori pari asui aluksi Jättälän Kraatarilla, missä Penttisen ensimmäinen kauppaliikekin sijaitsi. Sieltä he muuttivat kauppoineen Tuimalan kylän Ali-Isotaloon vuosien 1872-73 aikana. Lapsia oli Penttisille ehtinyt tässä vaiheessa syntyä kaksi; pojat Gustaf Edvard ja Karl Verner. Tuimalassa he saivat seuraa Väinö Nikolaista ja Taimi Mariasta.


Maakauppias Penttisellä oli myös haaraliike Marttilan Ollilan kylässä. Elokuussa 1878 merkittiin aikakirjoihin murtovarkaus, sillä 18. päivää vasten yöllä veivät pitkäkyntiset kauppiaamme Ollilan myymälästä 100 markkaa puhdasta rahaa, useita pakkoja verka- ja pumpulikankaita, useita huiveja sekä pienempää tarviketta. Lisätuloja Penttinen sai toimimisesta ns. reservipaikkana Marttilan nimismiespiirin kyytimiehenä. Luvassa oli huikeat 32 penniä virstalta, mikäli joku kulkevainen haluaisi saada kyydin seuraavaan kestikievariin.


Penttinen menehtyi alkusyksystä 1891 ja seuraavan vuoden helmikuussa kannettiin lesken käsiin jääneessä kauppapuodissa Tuimalan kylässä kuoleman jälkeen pidettyjen huutokauppojen rahat. Maria Penttinen jatkoi kuitenkin kauppatoimintaa, sillä olihan liike tuossa vaiheessa toiminut jo yli 30 vuotta. Mikään ei kestä ikuisesti ja syksyllä 1909 oli Marian pakko pistää liike myyntiin heikentyneen terveytensä takia.
Useisiin sanomalehtiin toimitetuissa ilmoituksissa rouva Penttinen lupasi myydä kauppatavaransa huokealla hinnalla ja antaa sopukaupalla omistamansa kauppa-, asunto- ja ulkohuoneet joko kaupaksi tai vuokralle.
Apuna tässä kaikessa oli Penttisellä nimismies Edvard Sjöman.

Kaupat saatiin aikaiseksi ja Maria Penttinen lopetti 50 vuotta yhtä mittaa toimineen liikkeensä vuoden 1909 viimeisenä päivänä. Vuoden 1910 alusta lukien kauppa avautui uudelleen ja hyviä tavaroita kohtuuhinnoin sekä rehellisellä kohtelulla lupasi toimittaa Lempäälästä kotoisin ollut Ivar Fallström.

12.7.2010

Suomen ensimmäinen kristillinen hautausmaa?

Liedon Sauvalan kylän asutushistoria alkaa vuoden 500 tienoilta. Alueelta tunnetaan yhteensä kolme rautakautista kalmistoa, joista Ylipää ja Jokipelto olivat käytössä 1000-luvun taitteeseen saakka. Kun tuolloin siirryttiin polttohautaamisesta ruumishautaukseen, tuli ajankohtaiseksi etsiä uusi hautausmaa. Tämä löytyi hiekkapohjaiselta Ristinpellolta, joka on toki saanut nimensä paljon myöhemmin.

Ristinpeltoa on kaivettu vuodesta 1905 lähtien ja löydetty aineisto ajoittuu vuosiin 1050-1150. Kuitenkin paikkaa on käytetty hautauksiin aina varhaiskeskiajalle saakka. Niinpä se on yksi varhaisimmista kristillisistä hautausmaista koko maassa.

Kaiken kaikkiaan alueelta on löydetty 156 hautaa, jotka ovat sijoittueet itä-länsi -suuntaisesti. Niistä ei ole tehty suurempia löytöjä ruumiiden lisäksi, mikä osoittaa omalta osaltaan kristillisyyttä. Aluetta kiertää kiviaita ja sen on tulkittu yhtä vanhaksi kuin kalmisto. Luultavasti aita on ollut siunatun kirkkomaan rajana.

Hautausmaan keskivaiheilta on löydetty 7*7 metriä laajan, neliömaisen rakennuksen ki
vetyt paalunsijat. Perimätieto kalmistosta säilyi Sauvalan kyläläisten keskuudessa vuosisatoja ja vielä 1800-luvulla kerrottiin paikalla sijainneen nunnankappelin tai Liedon vanhimman kirkon. Edellä mainitut paalunsijat on tulkittu kappelin tai kellotapulin rakenteiksi, joten tarinoilla on ollut vankka perusta. Kyseinen rakennelma on luultavasti palanut jo hautausmaan käyttöaikana, sillä varsinkin paalujen sisäpuolelle jääneistä haudoista on löytynyt runsaasti hiilensekaista maata.

Edelleen perimätieto kertoo, että paikalla on ikimuistoisista ajoista seisonut puuristi, sillä jos ristiä ei ole, nousee pellosta joukot keropääpoikia (=munkkeja), jotka öisin vaivaavat.


Ristinpelto löytyy hieman hankalan matkan takaa eikä paikassa sinänsä ole kovin paljon nähtävää, ainakaan kesän hellimän ruohikon rehottaessa korkeana. Maastosta voi löytää fragmentteja oheisen piirroksen esittämistä rajakivistä, mutta itse haudoista ei luonnollisesti ole maanpäällisiä merkkejä.

9.7.2010

Pyhän Henrikin tie

Turusta on aikoinaan johtanut ns. Nunnapolku nykyisten Räntämäen ja Kärsämäen kaupunginosien läpi kohti Ruskon kirkkoa. Toisinaan reittiä on nimitetty myös Pyhän Henrikin tieksi ja se tuli merkityksi myös 1700-luvun loppupuolella tehtyyn Kuninkaan kartastoon.

Vuosisatojen kuluessa on alkuperäinen linjaus jäänyt rakentamisen alle, mutta pieniä välähdyksiä siitä voi edelleen nähdä. Kärsämäen hautausmaan toisella puolella, lähestyttäessä Turun lentokenttää.


Nykyisten Siipi- ja Lentorahdintien vierellä kulkee pari pätkää tätä pyhiinvaeltajien käyttämää reittiä. Länsipuolella Siipitietä löytyy mm. oheinen polku, jonka alkupää on merkitty oranssilla merkkinauhalla tämän vuosituhannen vaeltajia varten.

Tielinjaa voi seurata myös lentokentän pohjoispuolella Ruskon laajojen hiekanottoalueiden keskellä. Kulkuyhteys Ruskon kirkolle katkesi 1950-luvun lopulla, kun lentokenttää rakennettiin. Pyhän Henrikin tien reitti kulki kentän keskiosan poikki.

Kuvaa klikkaamalla löydät Aulis Ojan tekemän analyysin eräistä muinaisista teistämme, esimerkiksi juuri Nunnanpolusta!

8.7.2010

90 ja 90


Maaliskuussa 1865 kuoli silloisen Kiikan pitäjän vanhin ihminen, juuri 90 vuotta täyttänyt leskivaimo Maria Tuomaantytär. Hän oli syntynyt Huittisten Villilän kylän Torkkelin talossa 26.2.1775 isäntä Tuomas Tuomaanpojan ja Kaisa Matintyttären perheeseen.


Kuollessaan hän asui Haapaniemen Ylikokon talon mailla itsellisenä. Avioliitosta Antti Antinpojan, Kokon isännän kanssa, oli Marialla kahdeksan lasta. Lastenlapsia oli ehtinyt syntyä 28 ja lastenlasten lapsia 54. Näin ollen hänellä oli kuollessaan tasan 90 jälkeläistä. Asiasta uutisoi mm. sanomalehti Tähti, joka muisti erityisesti korostaa erästä hyvin merkittävää seikkaa seuraavaan tapaan;

"Ja on mainittava, ettei niistä ole yhtään äpäränä syntynyt"

Ylikokon isäntä isänsä jälkeen oli ollut 1796 syntynyt Juho Antinpoika ja hänen kuoltuaan kolmatta sukupolvea edustanut Juho Vilhelm Juhonpoika.

7.7.2010

Kirkonkirjat nollia ja ykkösiä

Noin 350 vuoden jälkeen rippikirjat siirtyvät sähköiseen muotoon. Toivottavasti myös sukututkijat saavat iloa tästä uudistuksesta. Lue lisää YLEn nettisivuilta!

Kirkonkirjat nollia ja ykkösiä

Yläneen Kappelniityltä

Kappelniitty sijaitsee Yläneen kirkonkylässä Yläneenjoen itäpuolella, vastapäätä Vanhaakartanoa, Korkeakoskelle vievän tien länsipuolella. Kappelniittyyn on Yläneen kirkosta linnuntietä matkaa noin 1000-1200 metriä.

Kappelniitty on loivasti lounaaseen, Yläneenjokeen laskevaa kaakkois-luoteissuuntaista rinnettä. Kappelniityn kaakkoispäätyä rajaa nykyisin omakotitalotontti, luoteispään rajaa vanha kartanoon vievä tie.


Alueella tehdyissä koeluontoisissa tutkimuksissa paikalta on löytynyt esihistoriallisia ja osin keskiaikaisia
asuinpaikkakerrostumia. Merkittävin yksittäinen rakenne on nk. muinaispelto, josta on löydetty jälkiä melko laajalta alueelta, mutta vahvimmat jäljet ovat alueen kaakkoispäässä.


Muinaispelto on jyvien (Triticun compactum ja Hordeum) avulla ajoitettu merovinki - viikinkiajan taitteeseen (1170 +-100). Alueella sijaitsevista rakenteista yhdestä on saatu hiiliajoitus, jonka mukaan rakenne on peräisin keskiajan alusta.

Lisäksi tutkimuksissa on saatu todisteita alueella tapahtuneesta raudanvalmistuksesta. Kansanperinteen mukaan alueella olisi sijainnut varhaiskristillinen kalmisto ja kappelin paikka. Tutkimuksissa tästä ei kuitenkaan ole saatu todisteita. Toisaalta uusimpien selvitysten mukaan kappelin summittainen paikka olisi varmistumassa. Alemman kuvan oikean reunan kuusien suuntaisesti kulkee luultavasti muinaisen kirkkoaidan perustus. Varsinaisen kappelin tai kirkon pohjaa ei ole saatu selville.


Paikalle on kristinuskon Suomeen tulon 850-vuotisjuhlan kunniaksi pystytetty rautainen risti 17.6.1995. Alue on rauhoitettu muinaismuistolain nojalla, mutta on erinomainen retkikohde. Kulkupelit on helpointa jättää vastapäätä sijaitsevan työväentalon pihalle.

6.7.2010

Förvaltare Fagerström Yläneeltä

Abraham Fagerströmin syntyi Kemiön Smedsbölen Västgårdin tilalla 1811. Hänen vanhempansa olivat tulleet talon lampuodeiksi Dragsfjärdin Björkbodan ruukilta. Isä Isaac Eriksson Fagerström oli työskennellyt voutina tässä 1731 perustetussa ruukissa ja äiti Eva Söderbergillä riitti työtä muutaman vuoden välein kasvavan lapsikatraan hoidossa.

Isaac ja Eva olivat menneet vihille loppukesästä 1801. Tuo
lloin sulhanen mainittiin ajurina ja morsian piikana Björkbodassa. Kun perhe muutti 1811 Kemiöön, seurasivat vanhempiaan lapset Johan Fredrik, Isak Adrian ja Eva Catharina. Abrahamin jälkeen syntyivät vielä Anna Lisa ja Charlotta Carolina. Isä Isaacin jälkeen Västergårdin vuokraviljelijänä jatkoi Johan Fredrik, kun taas Isak Adrianista tuli Vestermarkin kylän Österstugan isäntä.

Abraham asui pitkään kotitalossaan, mutta vihdoin 1849 hän muutti Yläneelle. Sinne oli 1828 perustettu Tourulan lasitehdas, jonka palvelukseen Fagerström nyt antautui. Samaan aikaan Tourula oli vaihtanut myös omistajaa. Kauppaneuvos Kingelinin perilliset myivät Tourulan 43,000 hopearuplasta edesmenneen kreivi M. Armfeltin perillisille. Nämä omistivat sen aina vuoteen 1888 myydäkseen sen tuolloin Antti Ahlströmille. Tänä aikana Tourulaan oli liitetty siitä 1663 erotettu puolikas. Tilan ensimmäisten tunnettujen omistajien joukossa 1500-luvun puolivälissä olivat Klaus Stensson ja Kustaa Fincke.

Fagerströmistä tuli sekä tehtaan että Tourulan tilan ykkösmies, sillä sen varsinaiset omistajat asuivat muualla. Fagerström opittiin tuntemaan uutterana ja rehellisenä miehenä. Tehtävät olivat monipuoliset ja jo muutama kuukausi Yläneelle tulonsa jälkeen Fagerström kaupitteli Åbo Tidningarissa vasikoita. Nämä olivat suomalaisrodun ja Ayrshiren-rodun jälkeläisiä. Saatavilla oli sekä härkiä että lehmiä.

Näin ollen ei ollut mikään ihme, että häntä vielä ikämiehenä kysyttiin vastaperustetun kunnallislautakunnan esimieheksi. Tähän luottamustoimeen Abraham oli saanut kokemusta Yläneen köyhäinhoidon johtajan virasta. Kaiken kaikkiaan hän ehti olla esimiehenä yhdeksän vuoden ajan, kunnes kesällä 1883 menehtyi 72 vuoden iässä. Hänet on haudattu Yläneen kirkon vierelle. Abraham Fagerströmin leski Emerentia eli vielä lähes 20 vuotta ja kuoli vasta 1892. Hänen kuolinpesänsä hoitaja G. A. Demander järjesti huutokaupan, jossa myyntiin tuli mm. hevosia, kultaesineitä, hopeaa, huonekaluja, petivaatteita, työkaluja - kaikkea sitä, mitä isossa maalaistalossa oli tarvittu.

Tourulan lasitehdas jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1901 ja sen tekemät esineet ovat luonnollisesti keräilytavaraa.

5.7.2010

Kosken kartanon Nyberg

Kosken kartanon omistajat tai vuokraajat eivät olleet menneinä aikoina paikkakunnalla syntyneitä, vaan muualta tulleita. Tämä sopi kartanolle hyvin, sillä jo sen perustaja eversti Hennig Grass oli ilmestynyt Koskelle Tl Liivinmaalta saakka. Hän huomasi silloin autiona olleen Kosken kylän olevan erinomaisen paikan isolle talolle. Grassin jälkeen kartano siirtyi 1694 hänen vävylleen, tuomari Wallensteinille ja vuonna 1728 Armfeltien suvulle. Heillä tila pysyi reilut sata vuotta, kunnes sen osti Claes de Pont, Someron Lahden kartanosta kotoisin ollut aatelissukuinen herrasmies.

Kun hän siirtyi ajasta ikuisuuteen 1875, piti perikunta kartanoa yllä parikymmentä vuotta vuokraten sen lopulta 1892 työnjohtaja Johannes Julius Nybergille 20 vuodeksi. Kun tämä vuokra-aika oli ohi 1912, järjestettiin huutokauppa, jossa Nyberg sitten huusi tilan itselleen.

"Arrendaattori" Nyberg hän oli syntynyt Nauvossa vuonna 1862. Hänen oma isänsä Johan Nyberg oli tuolloin pehtorina Prostvikissa. Sekä isä että äiti Greta Sofia Gustafsdotter olivat molemmat kotoisin Pohjanmaan rannikolta, Kruunupyystä. Eipä siis ollut ihme, että myös Nybergin vaimo, Maria Naukler oli myös samasta pitäjästä.

Ruotsinkielisessä perheessä eläneeltä Johan Julius Nybergiltä on varmaan kulunut tovi sopeutua verkkaisen suomalaispitäjän elämänmenoon, mutta hänen johdollaan kartano nousi kukoistukseen. Vuokraviljelijä oli parhaassa tapauksessa melko itsenäinen, sillä varsinaista omistajaa lienee kiinnostanut enemmän tilan tuotto ja vuokransaanti kuin sen hoidosta päättäminen. Tämä mahdollisti Nybergin kohdalla ne monet uudistukset, joita hän taitavasti tilalla teki – jo kauan ennen sen ostoa.

Kun maanviljelysneuvoksen arvon saaneen Nybergin perikunta tuli kartanon omistajaksi 1931, oli siitä erotettu 23 tilaa yhteisalaltaan yli 900 hehtaaria. Jäljellä oli reilut viisisataa hehtaaria, josta peltomaan osuus oli 173 ja metsän 267 hehtaaria. Tilan ikivanha päärakennus oli tuhoutunut tulipalossa vuoden 1865 paikkeilla, mutta tilalle oli toki rakennettu uusi, ehompi paria vuotta myöhemmin. Tämä kaksikerroksinen kartano sai 1919 seurakseen asuinrakennuksen. Pihamiljöötä täydensi 1850 valmistunut kivinavetta.

Tilaan kuului kaksi koskea, joista toisessa oli vuokrattu mylly, kun taas toiseen oli tehty oma sähkölaitos. Johannes Nyberg oli erinomainen maanviljelijä ja osallistui aktiivisesti osuustoimintaan sekä muuhun liike-elämään. Kun alueen ensimmäinen puhelinlaitos sai alkunsa joulukuussa 1897, oli Nyberg itseoikeutetusti mukana perustamiskokouksessa. Ammattiin liittyvä toiminta ei estänyt tarmokasta miestä harrastamasta mm. hevosurheilua. Kuinka ollakaan, Nyberg pärjäsi erinomaisesti myös tällä saralla. Esimerkiksi helmikuussa 1902 Turussa järjestetyissä raveissa hänen "Jeppe" -hevosensa voitti kilometrin kilvan ajalla kaksi minuuttia ja neljä sekuntia.


Kuva kirjasta Suomen maatilat, III osa

2.7.2010

Rekottilan haudat

Paimion Rekottilan muinaismuistoja pursuavalle "vuorelle" ei heikkokuntoisilla ole mitään asiaa. Pieneltä kylätieltä lähtevä polku nousee välillä lähes pystysuoraan ylöspäin ja askeleitaan saa varoa joka käänteessä. Nouseminen vielä sujuu, mutta laskeutumisen kanssa pitää olla tarkkana. Vaivojensa palkaksi voikin sitten ihailla fantastisia näkymiä ja tutkia pronssikauden hautaröykkiöitä sekä linnoitusvallin jäänteitä.

Museoviraston muinaisjäännösrekisteri kertoo oheisessa videossa näkyvistä haudoista ja kuvan esittämistä kivipaaseista seuraavaa;

Kohde sijaitsee Vainionojasta n. 120 m länteen. Moottoritie halkaisee kallioalueen aivan röykkiöiden eteläpuolelta. Kohteeseen kuuluu koillis- ja itärinteiltään hyvin jyrkkä, kallioinen n. 30x50 m:n laajuinen ainakin eteläpäästään vallitettu mahdollinen muinaislinna. Linnavuoren laesta n. 70 m lounaaseen kohoavalla mäellä on kolme hautaröykkiötä ja kahden ilmeisesti hajotetun röykkiön pohjakehät. Kaikki viisi röykkiötä sijaitsevat korkealla kalliolla, n. 10 m etäisyydellä toisistaan.

Suurin röykkiö on osaksi hajotettu ja siinä on näkyvillä paasiarkkumainen rakenne. Luoteisessa röykkiössä on myös arkkuladelma näkyvillä, kaakkoinen röykkiö on taas ehjä. Appelgren-Kivalo on kaivanut kaksi röykkiötä ja löytänyt niistä palanutta luuta. Linnavuoren kaakkoiskulman alapuolella kallioseinämässä on mahdollinen kalliomaalaus.


Tuo
sta mahdollisesta kalliomaalauksesta en tietenkään huomannut ottaa kuvaa, vaikka itse seinämää tovin tuijotinkin. Jäkäläkerrostumien alta saattoi amatööri hyvällä onnella havaita jotain piirroksiin viittaavaa, mutta tietenkään en välttämättä ollut edes oikeassa kohdassa. Muodoltaan kallio oli kuitenkin juuri sellainen, mistä muualla Suomessa on kuvia löydetty.




1.7.2010

Salaperäinen torppari Gabriel Matsson

Torppari Gabriel Matsson ilmestyy vuosien 1812-1818 rippikirjaniteessä Uskelan pitäjän Isokylän Hannulan taloon - tai pikemminkin sen yhteen torppaan. Hänen syntymäpaikakseen on merkitty Uskela, mutta syntymäaikaa ei ilmoiteta. Puolisonaan hänellä on entisen sotilaan, Mats Häggin leski Caisa Johansdotter (nimet siinä muodossa kuin ne ovat rippikirjassa).

Caisa ja Gabriel olivat menneet naimisiin elokuun 11. päivänä vuonna 1811. Vihittyjen luettelon mukaan Gabriel asui jo tuolloin Isokylässä. valitettavasti Uskelan vuosien 1810-11 rippikirjat ovat tuhoutuneet ja edellisen jakson kirjoista Gabrielia ei löydy ainakaan Isokylän kohdalta. Gabriel Matsson kuoli jo 1817, haudattujen luettelon mukaan 42 vuoden iässä. Näin ollen hän olisi syntynyt noin 1775. Caisa Johansdotterin perheestä löytyy kylläkin eräs Gabriel Matsson, mutta hän oli syntynyt Mats Häggin ensimmäisestä avioliitosta erään Wilhelmiinan kanssa. Näin hän ei ollut sukua Caisalle eikä Gabrielille.

Tästä muutaman sukupolven takaisesta esi-isästäni löytyy kuitenkin muutamia merkintöjä ennen vuotta 1811. Hän oli renkinä mm. Kupilan talossa, mutta tuolloinkaan Gabrielin syntymävuotta ei ilmoiteta. Syntymäpitäjiä ei tuohon aikaan merkitty lainkaan Uskelan rippikirjoihin. Hämärä merkintä tällä sivulla mainitsee renki Gabrielin tulleen kuulutetuksi Maja Stinan kanssa.

Koska haudattujen luettelon ilmoittamalla iällä ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, tulee mietittäväksi myös se Gabriel Matsson, joka muutti vuoden 1811 alkupuolella Uskelaan. Muuttaneiden luettelossa tämän miehen kerrotaan syntyneen Uskelassa 8.8.1790, mutta tuolla päivämäärällä ei kastettujen luettelosta löydy ketään. Näin koko selvitysyritykselle käy samalla tavalla kuin sille on käynyt jo vuodesta 1989 lähtien; se kuivuu kokoon. Periaatteessa netin kautta on saatavilla tarpeeksi materiaalia, mutta sen huolellinen läpikäyminen ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta. Niin, olen kyllä kolunnut Uskelan rippikirjoja alusta loppuun useammalta vuodelta....

Blogitekstisuositus

Muslimi, josta tuli kristitty

Nakkilan seurakunnan vierasseurakuntalaisten luettelosta löytyy todella mielenkiintoinen tapaus elokuulta 1880. Mainitun kuukauden 15. päiv...