Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

31.5.2010

Vankikarkurin matka

Joulukuun alussa 1898 pääsi Turun Kakolan vankilasta pakoon eräs Elis Tikkanen, joka oli tuomittu toiskertaisesti varkaudesta kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Tästä ajasta hän oli istunut noin puolet lähtiessään omille teilleen.

Parissa päivässä Tikkanen onnistui kulkemaan aina Liedon ja Tarvasjoen rajamailla olevaan Kättylään saakka. Siellä mies lymysi voudin talon luhdissa vaihtaen samalla vanginvaatteensa isännän sammaleenvihreään trikookankaiseen takkiin ja housuihin. Lisäksi hän otti kolme paitaa mukaansa. Vanginpuvun Tikkanen sulloi omaan reppuunsa.

Talon väki huomasi vähitellen, että luhdissa oli vieraita ja kolmen miehen voimin päätettiin lähteä asiaa tutkimaan. Kättylän isäntä astui ensimmäisenä ovesta saaden saman tien useita puukoniskuja rintaansa. Syntyneessä käsikähmässä Tikkanen pääsi muilta pakoon isännän jäädessä makaamaan kuolemankielissä.

Elis Tikkanen onnistui pakoilemaan lähes vuoden takaa-ajajia ja hänen väitettään matkallaan murhanneen erään miehen Messukylässä, lähellä Tamperetta sijainneessa saunassa. Ajan mittaan jäljittäminen tietenkin lopetettiin ja virkavallalla ei ollut mitään tietoa varkaan ja murhamiehen vaiheista. Lopulta eräs entinen Kakolan vanki, vapaalle jalalle päästyään, antoi Tikkasen ilmi ja kertoi poliiseille tämän lymypaikan.

Elis Tikkanen vangittiin saman tien, vaikka tämä kielsi kaiken sanoen olevansa Kalle Laineen. Kun mikään ei enää auttanut ja lopputulos näytti selvältä, joutui Tikkanen tunnustamaan sekä nimensä että karkaamisensa Kakolasta. Messukylässä tapahtuneen murhan hän kuitenkin kielsi kokonaan. Joka tapauksessa mies kuljetettiin takaisin Kakolaan. Luvassa oli luonnollisesti haaste karkumatkan tapahtumista.

Kuulusteluissa Tikkanen kertoi matkanneensa Messukylästä aina nykyisen itärajamme taakse. Hän oli ollut tukkimiehenä Käkisalmen, Pyhäjoen, Sakkolan ja Johanneksen pitäjissä. Johanneksesta mies jatkoi erään porukan kanssa Tornioon päin, mutta jäätyään työtä vaille, ajautui hän Haaparantaan sekä edelleen Jällivaaran kaivoksille. Kuuden viikon kaivosurakan jälkeen Tikkanen palasi Oulun kautta Viipuriin, missä poliisi sitten hänet pidätti.

Kättylän isäntä makasi pitkään sairaana, mutta toipui lopulta. Luultavasti Messukylän murhakin oli väärä hälytys, sillä jo vuonna 1907 oli Elis Tikkanen jälleen vapaalla jalalla laillisesti. Kaidalle polulle häntä ei kuritushuoneen avulla saatu, sillä kesäkuussa em. vuonna Tikkanen tavattiin Helsingin Sörnäisissä myymässä viinaksia laittomasti. Tämä oli jo toinen kerta, joten raastuvanoikeus antoi hänelle joulukuussa 1907 200 markan sakot ja 20 vuorokautta vankeutta. Lopuksi Tikkanen joutui maksamaan 30 markkaa anniskeluveroa kaupungin rahastoon, koska oli pitänyt salakapakkaa.

28.5.2010

Nuori ylioppilas

Kaarlo Jalmari Nyman syntyi Sammatin Kiikalan kylän Junnin talossa marraskuussa 1879. Hänen vanhempansa olivat Junnin isäntä Karl August Nyman ja Edla Maria Boman. Äiti Edla oli kotoisin Leikkilän kylän Piekan talosta, kun taas isä Karl oli Junnin talossa piikana olleen Eeva Liisa Nymanin avioton poika. Sukunimi Nyman periytyi Eeva Liisalle ja hänen jälkeläisilleen Karjalohjan Immulan rusthollista. Sen vuonna 1720 kuollut isäntä Nils Nyman oli Eeva Liisan isoisän isoisä. Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää, miten avioton piian lapsi sai Junnin isännyyden.


Karl Augustilla ja Edla Marialla oli neljä lasta, joista kolme nuorimmaista menehtyi hyvin pieninä. Esikoispoika Kaarlo Jalmari sen sijaan lähti 1896 Lahden kansanopistoon. Sieltä päästyään nuorukainen opiskeli kotona menestyen niin hyvin, että seuraavana syksynä pystyi suorittamaan Porvoon yhteiskoulun kolmannen luokan tutkinnon.

Pari vuotta myöhemmin hän pääsi Helsinkiin, L. Hagmanin yhteiskoulun kuudennelle luokalle. Keväällä 1902 hän vihdoin suoritti ylioppilastutkinnon. Ikävällä tavalla hänen luontainen tarmokkuutensa koitui myös hänen kohtalokseen. Kaarlo Jalmari Nyman sairastui hivuttavaan keuhkotautiin ja hänet lähetettiin helmikuussa 1903 Saksan Görbersdorffiin hoidattamaan riutunutta terveyttään. Valitettavasti mikään hoito tai lepo ei auttanut ja ylioppilas Nyman kuoli heinäkuun alussa samana vuonna.

Nuoren miehen ystävät muistivat hänet hilpeäluonteisena toverina, jonka kuolema nuorella iällä otettiin järkyttyneenä vastaan. Ruumis tuotiin höyrylaiva Wellamolla Saksasta Suomeen ja sieltä arkku kuljetettiin edelleen Sammattiin haudattavaksi.

Nymanin omat vanhemmat eivät olleet enää elossa, sillä isä Karl August oli kuollut 1893 ja äiti Edla Maria jo 1890. Kaarlo Jalmaria jäikin eniten kaipaamaan hänen jo melko iäkäs äidinäitinsä, Christina Himberg. Tämä oli ottanut edesmenneen miehensä kanssa Kaarlon ja tämän veljen Augustin huostaansa näiden vanhempien kuoltua. Vuodesta 1895 lähtien oli isoäiti huolehtinut yksin tyttärenpojistaan. Veli August oli kuollut 1901 Sammatissa ja Christina itse erkani tästä maailmasta tammikuussa 1908.

27.5.2010

Nuori isäntä Olenius Karjalohjalta

Karjalohjan Kourjoen rusthollin omistajaksi tuli 1800-luvun alkupuoliskolla Oleniusten suku Sammatin Niemenkylän Oinoolta. Ensimmäinen näistä isännistä oli Erik Johan, joka pääsi Kourjoelle naimalla talon edellisen rusthollarin tyttären, Maria Limnellin. Heidän kahdesta lapsestaan tytär Kristina Lovisan nai Lohjan Maikkalan Isotalon rusthollin isäntä Johan Malin. Pikkuveli Henrik Johan Olenius löysi puolisokseen Nummen Immolasta kotoisin olleen Maria Helena Tallqvistin.

Henrik Johanilla ja Maria Helenalla oli neljä lasta; tyttäret Maria Matilda, Josefa Kristina ja Ida Karolina sekä poika Fredrik Ferdinand. Maria Matildan kohtalosta ei itselläni ole tietoja, mutta Josefa Kristinan vei vihille Lohjan Kaijolan talollinen, Erik Wilhelm Korenius. Kuopus Ida Karolinan puoliso oli Karl Vilhelm Wikholm, Karjaan Bällarbyn Teiran isäntä.

Fredrik Ferdinand haki oman nuorikkonsa lähes naapurista, sillä hän nai Ilmoniemen rusthollari Niilo Heermanin tyttären Helena Matildan. Perheen lapsista Hugo otti isännyyden hyvin nuorella iällä isänsä kuoltua.

Hugo Olenius kävi Harjun maatalouskoulua, meni naimisiin Edla Hällströmin kanssa ja otti sukunsa maatilan tarmolla hallintaansa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä ja poika, mutta Hugo itse menehtyi vain hieman alle 31 vuoden iässä ankaraan keuhkotautiin. Ison maatilan hoitamisen lisäksi Olenius oli mukana kaikessa muussakin. Esimerkiksi 1898 hänet oli valittu paikallisen säästöpankin tilintarkastajaksi yhdessä K. O. Melanderin ja poliisi Aholan kanssa. Samaan aikaan Olenius oli myös jäsenenä siinä komiteassa l. toimikunnassa, joka suunnitteli Länsi-Uudellemaalle tulevaa kansanopistoa sekä sen sijainta. Lisäansioita Kourjoella saatiin kesäasunnon vuokraamisesta. Erään lehti-ilmoituksen mukaan "luonnonihanalla paikalla Lohjan järven rannalla oli vuokrattavana kolme huonetta ja keittiö sisältävä mökki".

Päivälehdessä olleessa muistokirjoituksessa nuorena kuollutta isäntä muisteltiin kaiholla mm. seuraavin sanoin;

"Vaikka olikin nuori ja kokematon, osotti kumminkin kohta hänen menettelynsä, että hänellä oli intoa toimeensa. Huolimatta siitä, että hän hoitikin vain kymmenkunta vuotta tilaa, sai hän sen ajanmukaiselle kannalle. Kunnallisiin rientoihin otti hän innokkaasti osaa ja innostutti muitakin. Varsinkin maamiesseura kadotti, melkeinpä voi sanoa, innokkaimman jäsenensä. Sävyisällä ja ystävällisellä luonteellaan sai hän paljon ystäviä."

Hugo Olenius harrasti monien muiden seudun isäntien tavoin kilpa-ajoja hevosilla. Hän oli mukana esimerkiksi vuoden 1896 kevättalvella Puujärvellä pidetyissä kisoissa . Lopputuloksissa Hugo sijoittui neljänneksi tienaten palkintorahoja neljä markkaa ja 40 penniä.

Kuvassa Kourjoen päärakennus 1900-luvun alkupuolella teoksesta Suomen Maatilat, osa I

26.5.2010

Höyrypuuseppä K. K. Tallqvist, Tampere

Tampereella vaikuttanut liikemies Karl Konstantin Tallqvist ei ilmeisesti kuulunut samaan sukuun kuin Karjalohjan Katteluksen ja Tallaan kylistä lähtenyt samanniminen suku. Karl Konstantinin vanhemmat olivat Karl Tallqvist ja vaimonsa Eva Vilhelmiina. Isä Karl oli ammatiltaan puuseppä ja perheeseessä oli 1900-luvun alussa Karl Konstantinin lisäksi kaksi tytärtä, jotka molemmat olivat tahoillaan naimisissa. Isä Karlin sukuperä on toistaiseksi selvittämättä, mutta ainakaan toistaiseksi en ole pystynyt yhdistämään häntä millään tavalla em. Tallqvistien sukuun.

Karl Konstantin syntyi Tampereella eikä ehtinyt koskaan naimisiin ennen melko varhaista kuolemaansa heinäkuussa 1903. Tämä saattoi johtua hänen loppumattomasta työinnostaaan.

Käytyään kansakoulun Karl Konstantin meni työhön puuvillatehtaaseen, mutta siirtyi pian puusepän oppiin. Vapaa-aikanaan nuori Tallqvist luki ahkerasti ja opiskeli omatoimisesti kulttuuria. Niinpä ei ole ihme, että hän aikanaan liittyi mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Opiskelun myötä hänessä heräsi innostus yhteiskunnalllisiin kysymyksiin ja niissäkin Tallqvist osoitti suurta innokkuutta.

Tämän takia hänet valittiin hyvin nuorena Tampereen kaupunginvaltuusmieheksi sekä moninaisia kertoja myös taksoituslautakunnan jäseneksi. Edelleen hän työskenteli Käsityö- ja Tehdasyhdistyksen valtuutettuna vuosikausia. Tallqvist oli tarmokas työväenasian kannattaja. Hän arvosti ammattitaitoa suuresti, mistä hän varmasti puhuikin ollessaan perustajana puuseppäin sairaus-, hautaus- ja eläkerahastossa.

Omaa puusepänliikettään Karl Konstantin Tallqvist laajensi niin, että siitä lopulta tuli kaupungin suurin ja ajanmukaisin. Hänen huonekaluvarastoaan kehuttiin maamme laajimmaksi ja monipuolisimmaksi. Esimerkiksi loppuvuodesta 1901 Tallqvistin lehtimainoksissa kerrottiin tehtaan varastosta löytyvän suoraan mm. 1000 kpl ovia. Huonekalukaupan puolelta tarjottiin samoihin aikoihin "Vieniläisiä Sohvia ja Tuolia, Matrassia, Taulun listoja ja vastaavaa. Liikkeen menestystä saattoi siivittää se tosiasia, että Tallqvist oli ensimmäisten joukossa jakamassa liikevoittoa myös työntekijöille. Liikkeen nimenä oli Tampereen Höyrypuuseppä Karl K. Tallqvist ja sillä oli asiamiehiä suurimmissa kaupungeissa ympäri maata.

Tämän kaiken lisäksi Tallqvist oli mukana perustamassa sekä Ryötön puuhiomoa että Tampereen kaakelitehdasta. Nämä molemmat laitokset muodostuivat myöhemmin osakeyhtiöiksi.


Tallqvistin puuseppäliike myytiin Karl Konstantinin kuoleman jälkeen ja sen toimintaa jatkamaan perustettiin 1924 uusi yhtiö, Höyrypuuseppä Oy. Tämän yhtiön toiminta loppui vasta 1995, mutta työ jatkui Visuvesi Oy:n nimissä samojen omistajien toimesta. Lopulta ns. Santalahden kiinteistössä ollut liike autioitui 1980-luvun alkuun mennessä ja 2001 koko laitos purettiin.

25.5.2010

Palkollisen päästötodistus

Toukokuun 15. päivänä vuonna 1805 annettin yleinen palkka-asetus. Sen yhteydessä valtiovalta katsoi aiheelliseksi julkistaa asiakirjamallin, jota käytettäisiin palkollisen "päästötodistuksena". Otsikkona tällä paljastavalla arviolla oli "Omaisuuksista, Tawoista, Käytöksistä ja Taidoista". Arvosanoja annettiin yhdestä neljään, joista ykkönen tarkoitti "erinomaisesti eli hywin", kakkonen "awullisesti eli jotenkin", kolmonen "huonosti eli wähin" ja nelonen "ei harjoittanut eli tietämätön".

Mallilomake koostui lopulta seuraavista kohdista;

Terwe
Lukewa
Kirjallinen
Ripille käypä
Uskollinen ja luotettawa
Toimellinen
Nöyrä ja siwiä
Siisti
Juoninen ja itsewaltainen
Ahkera
Joutusewa
Silmänpalwelia
Itsensäästäwä
Laiskamainen
Uppiniskainen ja suupaltti
Muistutettawa
Kylänjuoksia
Saamatoin ja hidas
Wiekas ja petollinen
Raitis
Wäkewiä juomia rakastawa
Joutopäiwiä pitänyt
Kirwes-työtä tekewä
Puu työtä tekewä
Sahaus- työtä tekewä
Astioita tehdä
Nikkaroida
Sepän työtä osaawa
Hewoisia hoitaa
Pelto-työtä tekewä
Kylwää
Niittää
Riihtä lämmittää
Talon kaluja hoitawa
Opetusneuwoja ottawa
Kanssa-palkollisia wiettelewä


Rengit ja piiat tekivät vuosittaisen kontrahtinsa Mikkelinpäivänä, joka oli vuodesta 1774 lähtien syyskuun 29. päivänä, mikäli tämä sattui sunnuntaiksi. Jos taas ao. päivä oli arki, siirtyi tämä arkkienkeli Mikaelille alun perin omistettu päivä seuraavaksi sunnuntaiksi. Näihin sopimusten tekoon ja purkamiseen liittyy runsaasti kansanperinnettä, josta itseäni on aina huvittanut tarina eräästä piikatytöstä. Saadessaan viimeisenä työpäivänään palkkansa, oli piika heittänyt kolikon isäntäperheen koiralle todeten samalla "tos' o' sul, kyl' sä ni mont' kertaa pesit astiat mun puolest'".

24.5.2010

Kuinka elää satavuotiaaksi

Englantilainen Sir James Sawyer julkaisi 1900-luvun alussa kirjasen, jossa hän antoi ohjeita aiheesta "Miten elää satavuotiaaksi". Sir Sawyer ei ollut kuka tahansa puoskari, sillä hän toimi jo 1880-luvulla professorina Queen's Collegessa. Sawyerin mukaan sadan vuoden iän saavuttamisessa ei ollut mitään ihmeellistä, mikäli vain noudattaisi hänen antamiaan yksinkertaisia ohjeita;

1)

Nuku kahdeksan tuntia joka yö ja makaa aina oikealla kyljellä

2)

Makuuhuoneessa tulee yhden akkunan olla auki yötä päivää. Aseta varjostin sen eteen välttääksesi vetoa ja siirrä vuoden keskelle lattiaa

3)

Ota joka aamu kohtuullisen lämmin kylpy. Vältä kylmiä suihkuja. Voimistele puoli tuntia ennen suurusta. Syö vähän lihaa ja paljon leipää. Juo aina maitoa

4)

Tee joka aamu ruumiinharjoituksia ulkosalla

5)

Älä pidä kotieläimiä, sillä koira lyhentää sinun elämääsi 10 vuodella, kissa neljällä ja kanarialintu kahdella

6)

Oleksi niin paljon kuin mahdollista maalla, mutta älä asu talonpoikaistaloissa, joissa ei noudateta mitään terveydenhoidannon vaatimuksia

7)

Juo paljon vettä. Vältä kastumista, äläkä asu lokaviemärin läheisyydessä

8)

Vaihda muutamia kertoja ammattia ja levähdä vähintään neljä kuukautta vuodessa

9)

Älä ole kunnianhimoinen, äläkä iske nyrkkiä pöytään joka kerta, kun kaikki ei käy mielesi mukaan. Tällainen nyrkinisku maksaa sinulle aina yhden elinvuoden


Valitettavasti tohtori ja professori Sawyer ei itse tainnut noudattaa näitä sääntöjä, sillä hän menehtyi Warwickin Hattonissa tammikuun 27. päivänä vuonna 1919. Hän oli syntynyt 1843, joten kuollessaan Sawyer oli 75 vuoden ikäinen. Hän oli opiskellut Queen Collegessa, Birminghamissa ja valmistui Lontoon yliopistosta erinomaisin arvosanoin 1867. Lääketieteen tohtoriksi hän tuli 1873. Seuraavien vuosikymmenten aikana James Sawyer työskenteli mm. eri puolilla Birminghamia. Työuransa ohessa hän harrasti mm. heraldiikkaa, politiikkaa ja maataloutta. Näiden lisäksi Sawyer julkaisi suuren määrän lääketieteellistä kirjallisuutta. Aatelisarvon hän sai 1885. Viimeksi mainittuun väitetään politiikan vaikuttaneen huomattavasti enemmän kuin Sawyerin varsinaisten lääketieteellisten ansioiden.

21.5.2010

Suku Forumista

Suomen Sukututkimusseuran perustama Suku Forum on vuoden 2007 kesästä lähtien kerännyt käyttäjiä kiihtyvällä vauhdilla. Rekisteröityneitä forumilaisia on tätä kirjoitettaessa jo reilusti yi 5000. Vakituisia tai satunnaisia kävijöitä on näiden lisäksi moninkertaisesti.

Käsitellyt aiheet Suku Forumilla ovat kulkeneet laidasta laitaan. Kysymyksiä ja ennen kaikkea asiantuntevia vastauksia on tullut aiheesta kuin aiheesta. Forumin luonteeseen kuuluu, että keskustelu on jaettu erilaisilla alaforumeille. Näin vaikkapa Pohjanmaasta kiinnostuneen ei tarvitse kahlata lävitse muuta Suomea koskevaa kirjoittelua, vaan hän voi keskittyä itselleen olennaisimpiin teksteihin.

Toisaalta forumilla kävijä voi käyttää "Uudet viestit" -toimintoa. Sen avulla näkee yhdellä silmäyksellä, mitä forumilla on tapahtunut viime käynnin jälkeen. Tietyn viestiketjun viimeisimpään viestiin pääsee sitten helposti yhdellä näppäimen painalluksella.

Suomen Sukututkimusseura on ottanut Suku Forumin viralliseksi viestintäkanavakseen. Näin tiedot tapahtumista, julkaisuista ja muusta seuran toiminnasta löytyvät helposti sekä nopeasti. Lisätietojen saaminen on entistä helpompaa, koska seuran vapaaehtoistoimijoista tai toimihenkilöistä joku on lähes aina kirjautuneena forumille. Palautetta on yksinkertaista antaa joko julkisesti tai yksityisesti. Näin Suomen Sukututkimusseura pyrkii lähelle jäseniään ja ennen kaikkea yhdistämään maakunnissa piileviä voimavaroja.

Jotta Suku Forumille jättämäsi kysely saisi varmimmin vastauksen, on tähän koottu pari kolme neuvoa viestin muotoilua varten.

Otsikoi viestisi informatiivisesti, esimerkiksi "Meikäläinen Matti, 1777-1821, Kuusamo".

Kerro mitä olet asiasta jo saanut selville ja mitä lähteitä olet käyttänyt, esimerkiksi "Matin tiedot Kuusamon vuosien 1808-1813 rippikirjasta, kastettujen ja haudattujen luettelosta en ole löytänyt apua, jälkipolvet tutkittu".

Kerro mitä haluaisit tietää, esimerkiksi "onko kenelläkään tietoa Matin vanhemmista tai hänen Anna -siskostaan".

Muista kiittää saamistasi neuvoista. Pari ystävällistä sanaa lämmittää ketä tahansa sukututkijaa.


Suku Forumin lisäominaisuudet, kuten edellä mainittu "Uudet viestit"-toiminto, ovat vain rekisteröityneiden jäsenten käytettävissä. Kannattaa siis tulla mukaan suuren suomalaiseen sukututkimuskeskusteluun, jossa kaikki osapuolet hyötyvät. Yleensä nimittäin myös vastaaja saa itselleen mukavia lisätietoja tai jopa kokonaan uusia sukulaisia. Kysymysten kanssa ei kannata arkailla. Suku Forum palvelee yhtä hyvin aloittelijoita kuin harrastuksessaan pidemmälle ehtineitä.


ps. Muista hyödyntää myös Suku Forumin "Tutkimuslöytöjä" -alaforumia. Siellä voit kertoa jostain omasta sukututkimuslöydöstäsi, jolla arvelet olevan laajempaakin kiinnostusta!

20.5.2010

Unohdettu urkutaiteilijamme Kaarle Saarilahti

Alkusyksystä 1896 piti ruoveteläinen Kaarle Saarilahti kirkkokonsertin Hämeenlinnan kaupungin kirkossa. Tämä vasta 17 -vuotias nuorukainen oli syntynyt 15.1.1879 talollinen Epra Antinpojan ja Henrika Juhantyttären perheeseen sen kuopuksena. Häntä ennen olivat syntyneet Juha Oskari, Vihtori, Miina, Santra ja Akseli. Kaarlen ristimäniminä olivat Kalle Henrikki, kun taas rippikirjassa nimet ovat muodossa Kalle Heikki. Kummeikseen poika oli saanut Herman Järvisen ja Retriikan.

Mikään aivan aloitteleva soittaja Saarilahti ei ollut, sillä em. konsertissa häntä oli nykytermein sanottuna sponsoroimassa itse Oskar Merikanto. Tämä oli Kaarlea reilut 10 vuotta vanhempi. Konsertin lippujen hinta oli markan kappaleelta, mutta lapset ja työväki pääsivät sisälle puoleen hintaan.

Neljä vuotta myöhemmin oli Kaarle Saarilahti Saksan Dresdenissä opiskelemassa urkujensoittoa. Hän antoi siellä ensimmäisen konserttinsa sunnuntaina 25.3.1900. Itseasiassa kyse oli kaikkien aikojen ensimmäisestä suomalaisen taiteilijan ulkomailla pitämästä urkukonsertista. Mikäli on uskominen paikallisen Dresdner Anzeiger -sanomalehden toimittajaa, oli tämä esiintyminen myös menestyksekäs. Lehti kirjoitti tapahtumasta seuraavaa;

"Herra Karl Saarilahti, joka vuosi takaperin pääsi kuninkaallisesta konservatoriosta palkintotodistuksella urkusoitossa ja siitä huolimatta on jatkanut sekä praktillisia että teoreettisia opintojaan erinomaisen urkumestarin herra kanttori Fährmannin johdolla, antoi sunnuntai-iltana Johannes-kirkossa seurakunnan sairasapukassan hyväksi urkukonsertin, jossa oli runsaasti yleisöä.

Jos kohta täydellinen mestaruus saavutetaan vasta monen vuoden harjoituksella, voi jo nyt herra Saarilahtea pitää valmiina taiteilijana urkujensoitossa, varsinkin mitä teknilliseen puoleen asiassa tulee. Ohjelman ensi numerossa, Passacaglia ja fuga Sebastian Bachilta, tuli hänen etevyytensä fugan esittämisessä kuuluviin, ja varsinkin teemojen selvyys, älykäs registreeraus ja tyyneys esityksessä tekivät hyvän vaikutuksen. Samat ansiot tulivat esille Bachin sonaatin toisessa ja kolmannessa osassa.

Uudenaikaisena esityskappaleena seurasi, suurenmoisesti registreerattuna, Fischerin miellyttävä Adagio B-duurissa. Nykyaikaisista koraalimuodostuksista ja koraalifuugista esitti herra Saarilahti opettajansa Hans Fährmannin toisesta sonaatista kolmannen osan, jossa korkeintaan säestys Cantus firmus'elle tenorissa olisi voinut olla heikompi. Teknillisenä loistonumerona soitti Saarilahti kolme hyvin vaikeata variatsioonia As-duurissa Thicleltä. Tässä piti ehdottomasti tuota erinomaisesta tekniikkiä ihmetellä, vaikka kappale itsessään vähemmän soveltuu kirkossa esitettäväksi.
"

Toinen paikallislehti, Dresdner Nachrichten, totesi;

"Sunnuntai-iltana antoi herra Karl Saarilahti, yksi Hans Fährmannin lahjakkaimmista oppilaista, ennen palaamistaan kotimaahansa Suomeen konsertin Johanneskirkossa seurakunnan sairasapukassan hyväksi. Sekä klassillisten urkuteosten (Bach) tulkitsemisessa että nykyaikaisten urkusävellysten "(Fischer, Fährmann ja Thiele) esittämisessä osoittautui herra Saarilahti eteväksi taiteessaan. Hänen tekniikkansa on jo virtuoosimaiseksi kehittynyt, maku selvennyt ja esitys todistaa intelligenssiä ja korkeampaa käsitystä."

Seuraavien vuosien aikana Saarilahti hämmästytti taidoillaan kotimaansa kuulijoita ja hänen konserttejaan kehuttiin lähes poikkeuksetta maamme lehdistössä.

19.5.2010

Kilpajuoksija Renlund Suomesta

Sanfrid Renlund syntyi 14.12.1873. Hänen isänsä Johan oli Vaasan seudulla asunut talollinen. Vuoden 1887 paikkeilla isä Johan muutti siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin asettuen ensin Kaliforniaan ja sieltä edelleen Montanaan. Siellä Johan Renlund omisti hyvin menestyvän maatilan kolmisen mailia Red Lodgen kaupungista. Alueen lounaispuolella leviää valtava Yellowstonen kansallispuisto.

Poika Sandfrid ehti käydä koulua Suomessa ja 18 vuoden iässä hän löysi työpaikan kauppa-apulaisena Red Lodgessa. Vähitellen nuorempi Renlund lähti omilleen perustaen kauppaliikkeen. Kerättyään hieman omaisuutta hankki Sanfrid Renlund itselleen maapaikan kaksi mailia Linleystä länteen. Tämä Carbonin piirikuntaan kuuluva pikkukaupunki sijaitsee noin 11 mailia Red Lodgesta luoteeseen.

Sanfrid Renlund meni vuonna 1893 naimisiin Amanda Takalan kanssa. Heillä oli yksi lapsi, tytär Ellen. Kirjassa "An illustrated history of the Yellowstone Valley : embracing the counties of Park, Sweet Grass, Carbon, Yellowstone, Rosebud, Custer and Dawson, state of Montana" Sanfridin kerrotaan oppineen lukemaan ja kirjoittamaan englantia sujuvasti. Lisäksi hänen sanotaan olleen avarakatseisen, liberaalin ja eteenpäin pyrkivän kansalaisen.

Sanfrid Renlund oli varmasti kaikkea tätä, mutta hän oli myös jotain muuta. Nuorena miehenä hän harrasti nimittäin kilpajuoksua. Niinpä Ameriikan Uutisten kirjeenvaihtaja saattoi lähettää syyskuussa 1894 raportin Red Lodgesta seuraavaan tapaan;

"Me olemme olleet tilaisuudessa näkemään Sanfrid Renlundin neljä kertaa juoksevan kilpaa, joista hän voiton sankarina kaikista palannut. Nyt tämän kuun viidentenä päivänä oli kaikkien kiihkoisin kilpailu. Ja rahaa siinä käytettiin enin mitä on vielä koskaan täkäläisissä kilpailuissa käytetty. Vastustaja S. Renlundilla oli kansallisuudeltansa saksalainen, jonka puolustajina oli punatukkaiset irlantilaiset, vaan suomalainen sai niin loistavan voiton että oli syrjäisen hauska katsella.

Hurraahuudot eivät tahtoneet loppua, minäkin koetin huutaa vointini jälkeen. Sanfrid Renlundista saamme kohta Ameriikan paraan juoksijan, sillä hän on nyt oikein hyvä ja paranee aina vaan harjoituksissa.

Yksi oli huono kohta eilen illallisessa juoksussa, kun sanotiin erään suomalaisen toimittaneen vastapuolueelle kuinka pian se menee 125 jaardia, joka oli eilen illalla määränä, sillä vastaan "petaajia" ei ollut enää ketään, vaikka meidän puolelta tarjottiin rahaa monen miehen; ja vieläpä niinkin, että 25 dollaria 10 dollaria vastaan, mutta ei kukaan rahaansa pannut tietyltä tappion puolelle.

Punatukkaiset irlantilaiset koettivat ymmärryksensä jälkeen ilvehtiä suomalaisille. Mutta kyllä ne opetetaan oikein häviämään miesten kanssa. Nyt niillä kuuluu olevan taas yksi, jota ne nyt luulevat paremmaksi kuin Renlund on, vaan aika se näyttää, ja varma olen, ettei se riitä muuta kuin jäämästä Sanfrid Renlundille."


Sanfrid Renlund kuoli 15.10.1951 ja hän lepää Red Lodgen hautausmaalla.



18.5.2010

Toisen kerran tuomari Erlundista

Herra Josef Erlund asui 1830-luvulla Turun kaupungissa ja työskenteli merimiehenä. Hänen puolisonsa oli Agatha Charlotta Grönblom. Pariskunnalla oli useita lapsia, joista esikoispoika kuoli hyvin pienenä.

Järjestyksessä seuraavana syntynyt poikalapsi sai nimen Edvard ja vanhempiensa melko vaatimattomasta sukuperästä huolimatta hän onnistui tekemään kelpo karriäärin.

Hän lähti jo varhain opintielle tullen ylioppilaaksi 1857. Vuonna 1859 hänet löytää Helsingin Yliopistolta. Tuolloin ylioppilas Erlund asui Gripenbergin talossa Unioninkadun varrella. Kyseisessä asunnossa sattui muuan aikakirjoihin jäänyt tapaus, kun hän toukokuun lopulla mainittuna vuonna eräänä iltapäivänä kello kahden ja kolmen aikaan huomasi varkaan vierailleen siellä. Saaliksi kyseinen pitkäkyntinen oli saanut Erlundin hopeisen taskunauriin. Poliisilla ei valitettavasti ollut kovinkaan paljon johtolankoja ja tapaus taisi jäädä ratkaisua vaille.


Edvard Erlund suoritti sitten tuomaritutkinnon vuonna 1862 lähtien työhön Turun hovioikeuteen. Siellä hän läpäisi ylemmän kameraalitutkinnon saaden kihlakunnantuomarin arvon 1864.
Seuraavien vuosien aikana Erlund oli kihlakunnantuomarina Vehmaan, Maskun ja Mäntsälän kihlakunnanoikeuksissa, kunnes hän 1886 asettui samaan virkaan Loimaan tuomiokunnassa asuen vuosisadan lopulta lähtien Marttilan Tiipilässä.


Ehkäpä syntyperästään johtuen tuomari Erlund osasi antaa työssään arvoa myös yhteiskunnan vähempiosaisille ja vähävaraisille. Häntä luonnehdittiin tyyneksi ja helläksi mieheksi, joka osasi omalla käytöksellään hiljentää röyhkeimpienkin syytettyjen käytöksen oikeuden edessä. Erlund ei myöskään koskaan kyllästynyt kuuntelemaan todistajien joskus loppumattomilta tuntuvia puheenvuoroja. Kuvaavaa oli hänen jäähyväispuheessaan Marttilan käräjäkunnan lautakunnalle antama ohje; "parempi laiha sovinto kuin lihava riita".

Nuoremmat lakimiehet muistivat Erlundin vieraanvaraisena isäntänä, jonka kotiin kaikki olivat tervetulleita. Hän myös kohteli jokaista vierastaan samalla teeskentelemättömällä tavalla.

Työurallaan Erlund joutui tekemiseen hyvinkin erilaisten asioiden kanssa, mutta yksi mieleenpainuvimmista lienee ollut uskollisuusvalan vannominen Venäjän uudelle keisarille joulukuun kuudentena päivänä 1894. Tämä tapahtui Loimaan seurahuoneella ja siihen ottivat osaa loimaalaisten lisäksi ypäjäläisiä. Virkamiehet lukuun ottamatta kansakoulunopettajia, tekivät valansa Seurahuoneen sisätiloissa, kun muu kansa sai värjötellä ulkona. Vala tehtiin paikalla olleiden mukaan äänekkäästi. Sen loputtua Erlund kohotti kolminkertaisen eläköön -huudon uudelle hallitsijalle. Tosin joidenkin mielestä Erlund lähti puhujalavalta liian aikaisin ja huutoja olisi pitänyt kuulua yhdeksänkertaisesti. Uusi keisari oli surullisen kohtalon saanut Nikolai II.

Vain muutamia päiviä tämän eläkkeelle siirtymisensä jälkeen Edvard Erlund kuoli 64 vuoden iässä. Hänet haudattiin Marttilaan, samaan hautaan noin vuotta aiemmin kuolleen tyttärensä kanssa. Kivinen muistomerkki on edelleen jäljellä.

17.5.2010

Heikki Heikkilä - suomalaisen sisun perikuva

Marttilan Maunulan kylän Isotalon Välimaan torpassa syntyi joulukuussa 1818 poikalapsi, jolle vanhemmat Juho Heikinpoika ja Leena Matintytär antoivat nimen Heikki. Noin kolmenkymmenen vuoden iässä tämä Heikki löysi vaimokseen Leena Heikintyttären, joka oli Simalassa asuneen seppä Roligin viidestä lapsesta keskimmäinen.

Heikki ja Leena asettuivat asumaan Ruskolaisten kylän Neuvon l. Anttilan talon maille torppareiksi. Siellä heidän lapsikatraansa kasvoi tasaiseen tahtiin ja vuoteen 1861 mennessä oli päivänvalon nähnyt kuusi pienokais
ta. Näistä kaksi nuorinta kuoli aivan pienenä. Vuosisadan loppupuolella isä Heikki otti käyttöön sukunimen Heikkilä, joka samalla oli hänen torppansa nimi.


Heikki Heikkilä kuoli vuoden 1900 syksyllä, nelisen vuotta vaimonsa poismenon jälkeen. Tammikuussa 1901 ilmestyi Uusi Aura -sanomalehdessä hänen ystävänsä tekemä muistokirjoitus. Kirjoittaja luonnehti Heikkiää "korvenkulkijaksi", sillä vielä 80-vuotiaana tämä asteli kotoaan puolitoista peninkulmaa pitkän metsän läpi ja oli perille päästyään reipas ja iloinen kuin vasta levolta noussut". Tämä johtui ystävän mukaan siitä, että Heikki Heikkilä oli jo 60 vuotta sitten käsittänyt ja omistautunut Jumalan autuaaksi tekevälle voimalle. Sen avulla hän oli pystynyt hylkäämään kaiken jumalattoman menon ja elänyt raittiisti sekä siveästi koko elämänsä.

Heikkilä oli nuoruudessa joutunut "kaulaansa myöten ongelmiin", mutta käytyään mm. Pöytyällä kuuntelemassa sikäläistä kirkkoherra Hedbergiä, oli hän saanut uskonnollisen herätyksen. Heikkilällä oli tapana uskonveljiensä kanssa matkata metsien läpi kolmisen peninkulmaa Pöytyän kirkolle sanaa kuulemaan. Näiden kulkueiden sanottiin olleen suorastaan juhlallisia. Samoin hän kävi Perttelissä ja Sauvossa saakka katsomassa toista tunnettua saarnaajaa, herra Hjerpeä.


Jossain välissä Heikki Heikkilä joutui ongelmiin torppansa isännän kanssa ja tämän seurauksena hän menetti koko omaisuutensa raamattuaan myöten. Samalla omin käsin raivatut torpan pellot joutuivat muille. Niinpä hän 79 vuoden iässä rakensi itselleen kaksi huonetta käsittäneen asunnon kivikellarin kera. Tätä tehdessä hän sairastui kolmesti, mutta ei koskaan hellittänyt. Näin aikalaiskuvauksen mukaan Heikkilästä voitiin vain yksinkertaisesti todeta; "Mikä suomalainen sitkeys ja tarmokas elon voima".

14.5.2010

Commerce Tulipalo

Tampereen keskustassa parhaillaan pahasti tuhoutuvan ns. Commerce -rakennuksen suunnitteli vuonna 1899 helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Andersin, Jung & Boman. Yrityksellä oli useita kohteita Tampereella. He olivat esimerkiksi jättäneet alkuvuodesta 1899 kaupungille piirustuksen 41 tulisijaa sisältävästä kivirakennuksesta, joka tulisi nousemaan tontille 47 kymmenennessä kaupunginosassa. Talosta oli tarkoitus tehdä kolmikerroksinen. Arkkitehtien mukaan sen ulkonäkö tulisi olemaan huomiota herättävä ja uudenaikainen.

Commercen talossa on myös aiemmin riehunut tulipaloja ja ensimmäinen niistä oli jo syyskuussa 1899. Tuolloin Rohdoskauppayhtiön kerrottiin säilyttäneen rakennuksen alakerroksessa tulenarkoja tuotteita vastoin voimassa olleita määräyksiä. Näin olleen Tampereen Uutisissa 29.9.1899 arveltiin paloapuyhtiöiden vaativan korvauksia Rohdoskaupalta niiltä osin kuin se itse joutui maksamaan niitä vakuutetuille.

Liedonperän "kuoriusasema"

Suomen ensimmäinen meijeri perustettiin Kurkijoelle vuonna 1857 senaattori Gripenbergin toimesta. Vuosisadan loppuun mennessä lähinnä Tanskasta tulleiden ammattilaisten voimin näitä laitoksia perustettiin ympäri maata. Nykyinen Tarvasjoen pitäjä sai oman meijerinsä Juvan kartanon vuokraajan, Karl Robert Lindströmin toimesta. Hänen vaimonsa oli opiskellut kotimaassaan Tanskassa meijeriköksi. Vuonna 1889 laitoksesta tuli alueellinen Juvan meijeri ja lopulta Tarvasjoen Marttilan Meijeri Oy.

Juvan kartanon karja oli pitäjän suurin, mutta myös muissa kylissä oltiin valveutuneita tuotantoeläinten suhteen. Niinpä Liedonperän tai kuten se aiemmin kirjoitettiin, Lietonperän Isotaloon oli hankittu kappeliseurakunnan ensimmäinen ayrshire-rotuinen karja. Myös Juvalla oli samoihin aikoihin näitä Skotlannin Ayrin kreivikunnasta lähtöisin olevia eläimiä, joita oli tuotu maahamme vuodesta 1845 alkaen.

Jossain vaiheessa Juvan meijeri avasi sivutoimipisteen Liedonperään. Kyseessä oli ainoastaan yhden "pikku meijerskan" kirjaimellisesti pyörittämä, käsikäyttöinen separaattori. Virallisesti puhuttiin "kuoriusasemasta". Esimerkiksi vuonna 1898 tarvittiin uutta työntekijää Liedonperään ja hakemukset piti jättää herra Heermanille. Mukaan oli liitettävä omakätisesti kirjoitettu hakukirje, palkkavaatimus ja todistus "tawallisen käsi-separaattorin hoitamisesta". Vaikka varmaa tietoa asiasta ei ole käsiini osunut, pitäisi Isotaloa todennäköisimpänä sijoituspaikkana tälle arvokkaalle työtehtävälle.

Kauppaneuvos Jukka R. Heinon mukaan Perniö ja Tarvasjoki olivat niitä pitäjiä, joista aikoinaan lähti eniten väkeä meijerioppilaitoksiin. Juvan meijerin ensimmäisiä ellei ensimmäinen kuorima-aseman hoitaja oli Emilia Brunow. Liedonperän sivupisteen hoitajista ei ole tietoa, mutta seuraavan kerran uutta meijerskaa haettiin jo toukokuussa 1901. Tuolloin lehti-ilmoituksen oli
meijeriyhtiön puolesta allekirjoittanut Kalle Vähätalo.

Kuorimisasemalle Isotalon ja varmaan muidenkin lähitalojen isännät saattoivat tuoda vastalypsetyn maidon, jotta siitä erotettiin kerma. Tämä kerma sitten rahdattiin edelleen Juvankosken yläpuolella sijainneeseen meijeriin. Teollinen maitoseparaattori oli tuossa vaiheessa melko tuore aparaatti, sillä tanskalainen Nielsen ja ruotsalainen de Laval oli kumpikin tahollaan keksineet sen vasta 1878. Sen sijaan käsikäyttöisiä laitteita oli ollut jo aiemmin. Useasti ne oli sijoitettu talon saunaan ja tästä syystä maastamme on aikojen saatossa löytynyt useita saunameijereitä.

Kuvassa Alpha De Laval suunnittelema käsiseparaattori vuodelta 1900

13.5.2010

Hieman varhaisesta Blåfield -suvusta

Bengt Jönsson oli asemies ja porvari Turussa. Hänen isänsä oli mahdollisesti se Jöns Bengtsson, joka mainittiin Maskun kihlakunnantuomarina 1438, sinettitodistajana Turussa 1442 sekä maaoikeuden jäsenenä. Bengt sai uskollisuudestaan ja palveluksistaan rälssikirjeen 3valtionhoitaja Sten Sturelta Turun linnassa 12.11.1476. Rälssikirjeessä oli myös selostettu Bengtin vaakunan ulkomuoto: "sinisellä pohjalla leijonanpää, kieli ulkona, kypärässä kaksi lippua, vesilehti kummassakin lipussa".

Bengt toimi laamannina ainakin 1477. Hänen vaimonsa oli Beata Eriksdotter, keskiaikaista Tavast -sukua. Vuonna 1479 antoi pariskunta Beatan vanhempien suostumuksella tämän perintötilan Nousiaisten Poutusen vaihtokaupassa Naantalin luostarille, saaden tilalle kivitalon Turussa. Talo sijaitsi Kirkkokadulla, torin itäisessä kulmassa ("... vedh torgeth a Kirkiogatwnne, widh östir hörnedh...". Suurin piirtein samalla paikalla sijaitsee nykyisin Kulttuurikeskus.

Bengtin ja Beatan pojanpojanpojanpoika Ivar Gustafsson otettiin Ruotsin ritarihuoneelle 1638 nimellä Blåfjeld no. 22 ja tämän
jälkeläiset myöhemmin Suomen ritarihuoneelle nimellä Blåfield no. 22. Suku on nykyään Suomen vanhin ja myös jäsenmäärältään suurimpia aatelissukuja.

Edellisten poika oli Mickel Bengtsson, joka eli ainakin vielä 1530. Hän omisti nähtävästi Sauvon Liesniemen, jossa hänen puolisonsa Beata Eriksdotter "hustru Beata till Liesniemi", sopi perintöasioistaan serkkujensa kanssa 1546. Beata eli vielä 1570 ja solmi Mickelin kuoltua uuden avioliiton kirjuri Per Mattssonin kanssa.

Mickelillä oli lapset:

1.Nils Mickelsson, Liesniemen omistaja, sai kruunulta 1556 luovutetun Ulvilan Holman tilalle rälssitilakseen Sauvon Saustilan, k. 1562, puoliso Ingeborg Broke.
2.Anna Mickelsdotter, puoliso 1546 rälssimies Gustav Nilsson, Stiernkors -sukua.

Kiitos RR!

12.5.2010

Asemapäällikkö Landgrenin kohtalo

Axel Emmerik Landgren oli syntynyt 1846 Nilsiässä, missä hänen isänsä Johan Fredrik oli ollut lukkarina. Lukkari Landgren oli hakenut vaimonsa Kustaava Olivia Ruuthin Porvoon kaupungista kolmisen vuotta aikaisemmin. Pariskunnalle syntyi vuoteen 1862 mennessä 12 lasta, joista Emmerik oli kolmanneksi vanhin. Isä Johan Fredrikn veli Lars Anders oli samoihin aikoihin kirkkoherrana Pälkjärvellä ja Mäntyharjulla.

Herra Landgren saapui Turku-Toijalan radan varrella sijainneeseen Auran asemataajamaan vuonna 1891
tehtävänään toimia asemapäällikkönä. Hänet opittiin pian tuntemaan hiljaisena ja täsmällisenä virkamiehenä, joka nautti läheistensä suosiota. Ennen Auraan tuloaan hän oli ehtinyt työskennellä samoissa tehtävissä mm. Alavudella ja Nikolainkaupungissa eli Vaasassa. Valitettavasti herra Landgrenin ruumiilliset ja henkiset voimat heikkenivät iän myötä ja vuoden 1900 tammikuussa rasitus kävi ylivoimaiseksi.

Landgren oli ollut jo jonkin aikaa virkavapaalla sairauden takia, mutta hänen oli määrä palata toimeensa tammikuun 12. päivänä. Lääkäri antoi hänelle kuitenkin lisää sairaslomaa, sillä paraneminen ei ollut edennyt toivotulla tavalla. Syystä tai toisesta asemapäällikkö Landgren joutui neljä päivää myöhemmin aamupäivällä mielenhäiriöön juoden pullollisen karboolihappoa. Tätä myrkkyä, joka tunnetaan myös yleisnimellä fenoli, käytetään mm. räjähteiden, maalien ja lääkkeiden valmistuksessa. Se syövyttää voimakkaasti ihoa ja limakalvoja vaurioittaen samalla maksaa sekä munuaisia.

Heti, kun tapahtuma oli huomattu, pyydettiin apua Turun kaupungista. Sieltä lähti lääkäri kohti Auraa ylimääräisellä veturilla, mutta tämän tultua kello yhden aikoihin perille oli kaikki jo myöhäistä. Axel Emmerik Landgren menehtyi suuriin tuskiin ja häntä jäivät kaipaamaan puoliso Idan lisäksi perheen alaikäiset lapset.


Vaikka Axel Emmerikin ja hänen vanhempiensa nimet olivat kovin ruotsinvoittoisia, heidän sukujuurensa lähtivät Savon sydänmailta. Äiti Kustaava Ruuth oli syntynyt Nurmijärvellä, mutta hänen vanhempansa olivat kotoisin Pielavedeltä. Johan Fredrikin isänisä Lasse Niilonpoika Laukkanen oli taasen uudistalollinen Rautalammin Äyräpäässä. Lasse lähetti poikansa, Johan Fredrikin isän, Andersin Kuopion triviaalikouluun ja lopulta hänestä tuli Uukuniemen kirkkoherra. Johan Fredrik Landgren asui 1850-luvulta alkaen Kalimaniemen talossa, jonka nimi lyheni aikaa myöten Kalimaksi. Vuonna 1906 lukkari Landgrenin jälkipolvet suomensivat sukunimensä samoin Kalimaksi.

11.5.2010

Svebilius -sukuisia

Erään suositun teorian mukaan oli Svebiliusten Suomen-haaran juuret Gotlannissa. Siellä oli asunut visbyläinen kauppias Per Andersson, k. 1655, jonka puoliso Lisbet Andersdotter, 1625-1692, avioitui uudelleen 1665 käräjänotaari Lars Göran Svebiliuksen (1621-1679), piispa Svebiliuksen veljen kanssa. Lars ei saanut lapsia vaimonsa kanssa, mutta hän adoptoi Lisbetin tyttölapsen (tai lapset) Lisbetin ensimmäisestä liitosta. Ottotytär (etunimi ei ole jäänyt jälkipolvien tietoon) ....Persdotter otti käyttöönsä isäpuolensa sukunimen Svebilius ja meni naimisiin visbyläisen tullikirjurin Petter Pettersson Oxen kanssa. Heillä oli poika Petter Oxendahl, joka oli suutari Kokkolassa.

Näin olisi Petterin poika, pappismies Petter Oxendahl (nuor.) lähes 90 v. myöhemmin (1743), voinut aikuisiällä vaihtaa nimensä Svebiliukseksi isänäitinsä isäpuolen mukaan. Nimi Svebilius ei välttämättä sano suomalaiselle juuri mitään, mutta ruotsalaisen korvissa se on melkein yhtä kaikuva nimi kun esim. Mikael Agricola täällä; Olof Swebilius (1624-1700) oli näet eräs Ruotsin nimekkäimpiä Upsalan arkkipiispoja. Upsalan piispa oli 1800-luvun alkuun asti myös Suomen arkkipiispa. Nimen on siis täytynyt olla suomalaiselle pappismiehelle arvokas ja sen käyttö näppärä keino korostaa sukulaisuutta entiseen arkkipiispaan. Juuri siinä piileekin tämän hämmästyttävän teorian vahvuus: Svebilius-nimen ottaminen käyttöön ilman oikeutusta olisi vähintäänkin herättänyt ammattiveljesten hilpeän huomion ja mahdollisesti Ruotsin suvun vihan. Olihan piispa Swebilius kuollutkin vasta muutama vuosikymmen aikaisemmin. Teorian huono puoli on siihen sisältyvä outo suvun siirtyminen Visbystä Kokkolaan.

Koska teorialle ei myöskään esitetä minkäänlaisia lähdetietoja, kirjataan tässä suvun kantaisäksi se vanhin perheenjäsen, joka melko todistettavasti kuului Suomen Svebilius-perheeseen: suutarimestari Petter Oxendahl (vanh.). Hän avioitui 19.9.1714 Tukholmassa Marian srk:ssa Sofian (Persdotter Öhmanin?) kanssa. Petter ja Sofia olivat ehkä avioliiton solmimisen aikaan pakolaisina Ruotsissa, sillä 1713 oli Suomessa alkanut isovihan aikainen venäläismiehitys. Perhe asui henkirjan mukaan vuosina 1724-47 Kokkolan 13. korttelissa. Petter Oxendahl haudattiin 10.9.1745 Kokkolassa. Sofia oli kuollut jo aikaisemmin, n. 1742. Kokkolan rippikirjan mukaan vuosilta 1736-41 oli Petter Oxendahl syntynyt 1686 ja Sofia 1682. Heillä oli lapset:

1. Petter Oxendahl, mainittu rippikirjassa 1733.
2. Elisabet Oxendahl, mainittu rippikirjassa 1736-41, asui silloin Tukholmassa.
3. Sofia Oxendahl, 1722 - n. 1742 (rippikirja 1736-41)
4. Maria Oxendahl, s. 1722, k. 4 kk vanhana.

===

II. Petter (Peer, Petrus) Oxendahl (nuor.) syntyi Tukholmassa lokakuussa 1715. Hän opiskeli Vaasan koulussa 1732, tuli ylioppilaaksi Upsalassa 1735 ja Turussa 1743 sekä fil. maisteriksi Turussa 1745. Pappisvihkimyksen hän 12.2.1746. Sitä ennen, 1743, hän oli ottanut käyttöönsä nimen Svebilius (Swebilius).

Petterin puoliso noin vuodesta 1747 oli Maria Margareta Mörner, 13.12.1725- 5.6.1809. Maria oli mahdollisesti Ahvenanmaan Sundin Träsk-rälssitilalla asuneen kapteeni (myös "välborne jägmästaren") Hans Mörnerin, k. 1728, tytär.

Petter sai viran Raahen pedagogiossa ja Turun piispan suosituksesta heti sen jälkeen 1747 Kuusamon seurakunnan vt. kirkkoherrana, kun silloinen viranhoitaja Jakob Chydenius, kuuluisan valtiopäivämiehen ja taloudellisen liberalismin esitaisteilijan, Antti Chydeniuksen isä, siirtyi Kokkolan kirkkoherraksi. Lapin suomalainen papisto nosti kuitenkin metakan ja väitti, ettei Svebilius osannut kunnolla suomea. Heidän edustajanaan Kemin rovasti Isak Ervast tuli kuulustelemaan Svebiliusta ja hänen lausuntonsa oli niin murskaava, ettei tuomiokapituli yksinkertaisesti uskaltanut antaa Svebiliukselle virkaa supisuomalaisesta seurakunnasta. Uutta kirkkoherraa ei kuitenkaan nimitetty ennen kuin vasta v. 1748, johon asti Petter oli vt. pappina Kuusamossa.

Vuonna 1749 Petter oli toimessa Porin koulussa ja rehtorina siellä vuodesta 1755 alkaen. Petter oli Ahvenanmaan Föglön seurakunnan kirkkoherra 20.11.1759 lähtien, aina kuolemaansa asti 21.12.1765. Kuolinmerkinnän mukaan hän oli silloin 53 v. 3 kk. ja 6 pv. ikäinen. Maria eli leskenä vielä pitkän rupeaman, 5.6.1809 asti. Heillä oli lapset:

1.Sofia Maria Svebilius, 11.1.1748 Kuusamo - 1794 Föglö, pso. Gustaf Allenius, Föglön seuraava kirkkoherra.
2.Agata Lovisa, s. 21.9.1750 Pori.
3.Ernestina Charlotta, s. 24.12.1754 Pori.
4.Fredric Vilhelm, s. 18.2.1759 Pori.
5.Elisabet Friederica (kaksonen), s. 28.4.1760 Turku.
6.Emerentia Amalia (kaksonen), s. 28.4.1760 Turku.
7.Ulrica Albertina, s. 13.4.1763 Föglö.
8.Otto Evald, 16.10.1765 - 18.2.1765 Föglö.


Kiitos RR!

10.5.2010

Kansakouluja ja opettajia

Vuoden 1888 helmikuussa Prunkkalassa (nyk. Aura) istuttiin kuntakokouksessa, jossa yhtenä aiheena oli oman kansakoulun perustaminen tähän Liedon kappeliseurakuntaan. Hämmästyttävää kyllä, kokous tuli siihen yksimieliseen päätökseen, että kyseinen "puuha saa jäädä tulewiin aikoihin". Muutamia vuosi aiemmin oli samasta asiasta pidetty kokousta ja tuolloinkin oli lopputuloksena ollut se, että oli odotettava tulevia vuosia. Asiasta uutisoinut sanomalehti Aura totesikin "onpa hauska nähdä milloin tuo otollinen aika Brunkkalan ukoille koittaa!"

Onneksi tuo aika koitti jo muutamia vuosia myöhemmin, sillä kesällä 1893 julistettiin haettavaksi ylemmän kansakoulun miesopettajan virka Prunkkalan kappelissa. Elokuun 21. päivänä virkaa astuvan opettajan kunnalta saama rahapalkka tulisi olemaan vain 150 markkaa sekä varakkaimmilta oppilailta yhden markan suuruinen sisäänkirjoitusraha per lukukausi. Tämän lisäksi valittu henkilö saisi kuitenkin seuraavat luontaisedut;

Kolmen asuinhuoneen mökin kyökillä ja ulkohuoneilla, koulu- ja opettajanhuoneen valaistukseen ja lämmitykseen 100 kiloa petroleumia ja 18 metristä syltää halkoja, hehtaarin pellon, 920 kiloa kylvöheiniä sekä laitumen yhdelle lehmälle. Tämän lisäksi oli luvassa normaali valtionapu”.

Tätä kokonaisansiota voidaan verrata vaikka samana vuonna virkaa valittujen naisopettajien palkkoihin. Esimerkiksi Alastaron Männistön kansakoulun johtokunta lupasi opettajattarelleen valtiolta 600 markkaa ja kunnalta 250 markkaa rahapalkkaa, puolet tyttöjen sisäänkirjoitusrahoista, komean asunnon, ulkohuoneet ja polttopuut. Ilmeisesti Alastarolla oltiin huomattavasti suuripiirteisempiä kuin Prunkkalassa, mutta toki pitäjillä oli kokoeroakin.

Männistön koulu oli saanut nimensä kylän nimestä ja tontin sille oli aikoinan lahjoittanut Antti Mäkimattila. Vaikka johtokunta lupasi uudelle opettajattarelle "komean asunnon", oli kunnallislautakunta päättänyt alun perin rakennuttaa "kouluhuoneet mies- ja naisosastolle, ei ylönmäärin komiat, vaan kuitenkin siis ja ajan vaatimukseen sopivat".

Prunkkalassa koulutoimi sujui, vaikka koulun pihamaalla käyskentelivät niin lehmät kuin äkäinen sonnikin lapsia pelottelemassa. Kansakoulurakennus oli tullut maksamaan noin 12,000 markkaa, mutta tilintarkastuksessa 1894 eräät isännät pillastuivat eräästä 10 markan kuluerästä. Jouluna 1893 oli nimittäin pidetty 48 oppilaalle yhteinen joulujuhla, mihin mainittu summa oli käytetty. Tästä sai koulun johtokunta kuulla kunniansa ja sitä vaadittiin korvaamaan tuo 10 markkaa, koska se oli tuhlattu turhanaikaisiin joutavuuksiin.

Kuvassa kansisivu Johan Gezeliuksen vanhemman kirjasta "Yxi paras lasten tawara"

7.5.2010

Pöytyäläisestä maakauppiaasta

Pöytyällä kauppiaana ja värjärinä toimineen Joel Autiota ja hänen vaimonsa Amaliaa kohtasi järkyttävä onnettomuus kesäkuun 11. päivänä vuonna 1879. Noin kello viiden aikoihin iltapäivällä roihahti heidän Himaisten kylässä sijainneella maatilallaan tulipalo. Hetkessä tuhoutuivat sekä asuinhuoneet että kaikki ulkohuoneet. Lisäksi tuli nielaisi niissä säilytetyt tavarat.

Vahinko oli todella suuri, sillä kauppatavaraa paloi 7,500 edestä ja muuta irtaimistoa meni noin 5,000 markan verran. Huoneiden arvo oli 4,000 markkaa ja silkkaa käteistä rahaakin hävisi taivaan tuuliin parin sadan edestä.

Onneksi rakennukset sekä kauppavarasto oli vakuutettu Kristianiaseurassa yhteensä 11,000 markkaan asti. Sama palo levisi värjäri Erkki Raunion ja itsellismies Matti Peltomaan torppiin, jotka kumpainenkin tuhoutuivat täysin. Raunion mökin arvoksi laskettiin 200 ja Peltomaan asunnon 80 markkaa.

Kauppias Joel Autio ei lannistunut vastoinkäymisistä, sillä hän jatkoi myöhemmin kauppiasuraansa mm. Kaulanperän kylässä. Hänestä tuli myös pitäjäläisten arvostama luottamushenkilö, sillä hän toimi mm. kunnallislautakunnan puheenjohtajana 1880-luvulla. Vähitellen kaupanpito, joka oli lopulta siirtynyt Pöytyän kirkonkylään, alkoi mennä heikommin. Tämän takia herra Autio päätti myydä liiketoimintansa vapaaehtoisella huutokaupalla toukokuussa 1896.

Lehti-ilmoituksen mukaan myyntiin tulisivat päärakennus sisältäen seitsemän huonetta ja kaksi eteistä, kolmen huoneen tuparakennus, talli, navetta, lato, aitta, rekivaja, makasiini, kivikellari, sauna, sikolätti, halkohuone ja muutamia pienempiä rakennuksia. Tontti sinänsä oli vuokralla 30 vuoden sopimuksella. Sitä koristi kaunis puutarha ja kotitarpeisiin tehty pieni perunamaa. Huutokaupassa oli mahdollisuus ostaa myös huone- ja talouskaluja sekä kauppatavaroita, kuten vaakoja.

Itse asiassa tilanne oli kärjistynyt niin pahaksi, että marraskuussa 1899 jouduttiin Pöytyän Kaunelan huvilassa järjestetyssä oikeusistunnossa käsittelemään Aution konkurssivalvontaa. Aiemmin samana vuonna oli annettu asiasta kanne ja ns. vasaran alle joutui hänen koko omaisuutensa. Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Autio joutui leivättömän pöydän ääreen. Vuonna 1888 Autio joutui syytetyksi eräästä sanomalehti Aurassa olleesta kirjoituksestaan. Maakauppias Vinnari, joka myös oli Pöytyältä, väitti kyseisen kirjoituksen loukanneen hänen kunniaansa. Oikeus asettui Aution kannalle siinä, että teksti oli vain kertomus maaseudun elämästä eikä näin ollen voinut loukata ketään yksittäistä henkilöä. Niinpä Joel Autio ja Auran vastaava toimittaja, Edvard Castren selvisivät episodista puhtain paperein.

6.5.2010

Herastuomari Ristimäki

Kustaa Juhonpoika syntyi Karinaisten Suutarlan Siikarlan talossa syksyllä 1822. Noin 24 vuoden iässä hän vei vihille Marttilan Huovariston kylän Bromanin eli Ristimäen verorusthollin tyttären, Maria Julianan. Tämän avioliiton myötä Kustaasta tuli Ristimäen uusi isäntä ja myöhemmin hän omaksui talon nimen sukunimekseen.

Marttilalaiset oppivat pian tuntemaan Ristimäen isännän rehtinä miehenä ja hänet valittiinkin seurakunnan kirkkoväärtiksi jo nuorena. Tässä työssä hän tarvitsi kirjoitustaitoa. Kustaa ei ollut käynyt kouluja, joten hän opetteli taidon itsenäisesti aapisen avulla.

Samoihin aikoihin oli vaivaishoito vielä kirkon huostassa ja niinpä Kustaa Ristimäki valittiin vaivaishoidon rahastonhoitajaksi. Tämän jälkeen uuttera isäntä hoiti näitä kahta luottamustointa aina siihen saakka, kunnes Marttilaan perustettiin kunnallishallitus. Tuolloin hän luopui vaivaishoidon tehtävistä, mutta pysyi edelleen kirkkoväärtinä.

Erityisen ankaraa aikaa hänen urallaan olivat suuret katovuodet 1867 - 1868. Kerjäläislaumojen täyttäessä Härkätien ja omankin väen ollessa heikoilla, joutui Ristimäki lähes yksinään hoitamaan vaivaisia. Kun kunnallishallitus oli ottanut toimen hoitoonsa, huomattiin noin kuuden vuoden kuluttua, että vain Kustaa Ristimäki olisi kyllin pätevä kunnallislautakunnan esimieheksi. Näin hänet kutsuttiin jälleen ottamaan vastuu tärkeästä työstä.

Esimiehenä hän ei levännyt ja pyyteettä hänen kerrotaan hoitaneen tointa, kunnes korkean ikänsä takia pyysi siitä eroa. Kunta lahjoitti hänelle aikoinaan kiitollisena hopeahelaisen merivahapiipun sekä myöhemmin Ristimäen jo erottua kunnan palveluksesta kultaisen taskukellon perineen.

Kolmenkymmenen vuoden ajan Ristimäki oli myös kihlakunnan lautakunnan jäsenenä ja tästä työstä hän sai kiitokseksi hopeisen kunniamitalin Pyhän Annan ritarikunnan nauhassa. Lisäksi hänelle myönnettiin herastuomarin arvo.

Terveyden heikennyttyä siirtyi Kustaa Ristimäki lopullisesti eläkkeelle. Pian uuden vuosisadan alkamisen jälkeen, kesällä 1900 "Ristimäen vanha vaari" kuoli kaikkien rakastamana. Aikalaiset sanoivat hänen olleen vaatimattoman ja hyväluontoisen. Pitäjäläisten lisäksi häntä jäivät lähinnä kaipaamaan leski Maria Juliana, neljä poikaa, kolme tytärtä, kolme vävyä ja miniää, yksi sisar, lastenlapset sekä lastenlastenlapset.

5.5.2010

Kenraali Kulnevin käynti Asikkalan Urajärvellä

Suomen sodassa 1808-1809 taisteli venäläisten puolella kenraali Jakov Petrovitš Kulnev (ven. Яков Петрович Кульнев, 6. elokuuta 1763 – 1. elokuuta 1812). Aikalaiset sanoivat hänen olleen ritarillisen ja urhoollisen miehen. Niinpä ei ollut ihme, että Runeberg käytti kenraalia yhtenä Vänrikki Stoolin tarinoiden sankareista.

Kenraali Kulnev menehtyi heinäkuun 18. päivänä 1812 tykkituleen Kljastitsyn t
aistelussa ranskalaisia vastaan.

Lähes 90 vuotta myöhemmin Suomessa muisteltiin tätä silloista vihollismaan edustajaa seuraavasti;

Asikkalan Urajärven Jussilan talossa eli vielä vuonna 1900 vanhus, iältään päälle yhdeksänkymmenen. Hän ei itsekään enää tiennyt tarkkaa ikäänsä, mutta kirkonkirjojen mukaan hän oli todella hieman yli 90 -vuotias.

Vanhus oli ikää kysyttäessä kertonut seuraavan pienen tarinan;

"Silloin, kun oli vuoden 1808-09 sota, on äitini kertonut, minä olin vielä kehtolapsi. Eräänä kauniina kesäpäivänä marssivat venäläiset Vierumäen ohitse ja tupaamme oli tullut sotamiehiä. Näiden mukana oli ollut komea, partasuinen, sotaherran asuun puette kenraali. Hän, nähdessään lapsen kehdossa, oli ottanut minut syliinsä, hypitellyt jonkun aikaa ja lopuksi suudellut tätä pikku olentoa. Sitten oli kenraali nauraen ja hymyillen laskenut minut takaisin kehtooni. Äitini oli seurannut tätä kaikkea kauhulla."

4.5.2010

Pullerin talolta

Nykyisen Tarvasjoen Seppälän kylässä sijaitseva Pullerin talo on toiminut jo vuosia paikallisen Suurilan kylätoimikunnan kohtaamispaikkana. Pulleri mainitaan rippikirjoissa myös toisintonimillä Buller ja Bullar. Alun perin Seppälässä oli Kokkapää -niminen talo, joka 1730-luvulla jakautui Klemeläksi ja Pulleriksi. Tilat sijaitsivat kahden puolen Kyröntietä. Nimi Kokkapää säilyi tilasta lohkotulla torpalla.

Pullerin isännäksi tuli viimeistään vuonna 1734 rakuuna Risto Simonpoika Suutarlasta. Luultavasti isännyys alkoi em. Kokkapään jaon myötä. Riston puoliso Anna Juhontytär oli kotoisin Närpin talosta. Pariskunta vihittiin joulukuun lopulla 1721.

Mikä sitten oli rakuuna, joista usein puhutaan. Hän oli yksinkertaisesti sotilas, joka liikkui ratsain, mutta taisteli jalan. Rakuunat oli yleensä organisoitu jalkaväkimallin mukaisesti ja rakuunaupseerien arvot noudattivat jalkaväen sotilasarvoja, poikkeuksena Suomen ratsuväessä kapteenin arvoa vastasi ratsumestari ja vänrikin arvoa kornetti. Rakuunoiden aseistuksena oli tyypillisesti lyhyet musketetit tai karbiinit. Rakuunoiden koulutus oli helpompaa ja nopeampaa, koska hevosia ei käytetty taistelussa ja joukkojen perustaminen ja huolto oli halvempaa, koska hevosten ei tarvinnut olla varsinaisesti sotahevosia, vaan huonommatkin, tavalliset hevoset kelpasivat.

Mitä muuta Ristosta selviää rippikirjoista? Kirkko piti hyvää huolta siveellisestä kasvatuksesta ja vuosittain tehtiin kinkereillä merkintöjä seurakuntalaisten taidoista. Jokainen joutui vuorollaan kirkkoherran tai muun pappismiehen kynsiin saaden taitojensa mukaan merkinnän rippikirjan sarakkeisiin. Riston kohdalla asiat olivat hyvin; hän osasi kymmenen käskyä, uskontunnustuksen, herran rukouksen, synnintunnustuksen jne jne. Esimerkiksi uskontunnustuksia oli kolme erilaista; Vähän katekismuksen teksti, Lutherin selitys ja Athanaisuksen uskontunnustus.

Heillä syntyi vuosien 1721 - 1734 välisenä aikana viisi lasta; Valpuri, Juho, Maria, Liisa ja Risto. Esikoistytär Valpurin vaiheista ei ole selvyyttä, mutta pikkusisko Marian vei vihille Tuorilan Jaakko Antinpoika lokakuussa 1748. Nuorimman siskon, Liisan, nai Suitsulan kylän Mikko Heikinpoika.

Kun isä Risto Simonpoika kuoli kesällä 1752, otti pojista Juho ohjat käsiinsä. Hän kävi saman vuoden syksyllä kosiomatkalla Karinaisten Mannin talossa ja tasan 31 vuotta omien vanhempiensa hääpäivää myöhemmin Juho vihittiin Maria Tuomaantyttären kanssa. Vanha emäntä Anna Juhontytär jäi luonnollisesti asumaan taloon kuolleen rintatautiin helmikuussa 1769 kunnioitettavan korkeassa 78 vuoden iässä.

Juholla ja Marialla oli peräti yhdeksän lasta, joista tosin osa kuoli ajalle tyypillisesti jo hyvin pienenä. Tyttäristä Maria meni naimisiin Paimion Pakulan rusthollari Juho Erkinpojan kanssa lokakuussa 1789. Perheen toiseksi nuorimpana syntynyt Valpuri taasen sai miehekseen läheisen Kallelan kylän Kuukkalan talon vanhan isännän ja leskimiehen, Heikki Sipinpojan. Tämä tapahtui kevättalvella 1803 ja jo neljä vuotta myöhemmin kuoli Heikki. Leski Valpurin myöhemmät vaiheet jäävät avoimeksi.

Juhon ja Marian vanhimmasta pojasta tuli isänsä etunimikaima. Hän ei lähtenyt kovin kauas morsianta hakemaan. Vaimoksi tuli nimittäin tien toisella puolella asunut Klemelän talon tytär Anna Juhontytär maaliskuussa 1792. Isä Juho Ristonpoika oli kuollut pari vuotta aiemmin kuumetautiin ja niinpä nuorempi Juho oli nyt Pullerin isäntänä. Samanlainen tauti oli vienyt myös emäntä Maria Tuomaantyttären.

Juho ja Anna saivat kuusi lasta, joille annettiin nimet Anna Maria, Juho, Liisa, Risto, Valpuri ja Antti. Tosin yleisen käytännön mukaisesti kastettujen luettelossa nimet on osa nimistä ruotsalaisittain kirjoitettuna Johannes, Elisabeth, Christian, Walborg ja Anders. Pullerin perhe oli kuitenkin suomalainen, kuten koko ympäröivä maaseutu. Marttilan laajassa pitäjässä lähinnä pieni joukko säätyläis- ja pappisperheitä oli ruotsinkielisiä. Lisäksi virkataloihinsa määrätyt upseerit olivat monesti äidinkieleltään ruotsalaisia.

Perheen lapsista tytär Liisa lähti Pöytyän Viilalaan, missä hänestä tuli Holpin talon leski-isännän, Matti Matinpojan uusi vaimo talvella 1829. Pikkusisko Valpuri oli kuollut jo vuoden vanhana vuosisadan alussa. Samoin jo ennen Juhon ja Annan avioitumista syntynyt Anna Maria katoaa näköpiiristä parikymppisenä 1810-luvulla.

Pojista Risto saa Pullerin itselleen ja hakee vaimokseen Liisa Heikintyttären Suurilan kylän Mattilasta, vain reilun kilometrin päästä. Heidän lapsikatraansa ei ole vähäinen, sillä vuosien 1822 - 1845 välillä Liisa synnyttää 14 lasta. Tämä taitaa olla Seppälän kylän ennätys ja koko Tarvasjoen pitäjää ajatellen melko ainutlaatuinen saavutus. Apuna perheessä on Riston veli Antti, joka on jäänyt kotitaloonsa rengiksi. Antilla ja hänen vaimollaan Liisa Matintyttärellä oli viisi lasta, joten Pullerin tuvassa ja pihamaalla on varmasti koettu monia vauhdikkaita hetkiä.

Vanha isäntä Juho Juhonpoika kuoli Pullerilla tammikuussa 1837. Emäntä Anna Juhontytär oli kuollut "pistoksiin" jo kesällä 1823. Risto Juhonpojan vei keuhkotauti alkuvuodesta 1846. Emäntä Liisa jatkoi talonpitoa lastensa kanssa, kunnes seuraava sukupolvi oli kyllin vanha ottamaan vastuun. Riston ja Liisan jälkeläiset asuttivat Pulleria vielä ainakin 1960-luvulla, kunnes se lopulta joutui viereisen Seppälän Tiilitehtaan haltuun. Tuossa vaiheessa tilan kokonaisala oli noin 50 hehtaaria, joista noin puolet oli peltoa ja puolet metsää.

Suuri maatilakirja, Osa I kertoi Pullerista seuraavaa;

Omistaja Frans Lehtonen 1896, Selma o.s. Nieminen 1893 Lisätietoja
PULLERI om. vsta 1927 Frans Lehtonen s. 19. 7. -96 ja Selma o.s. Nieminen s. 6. 12. -93. Tämä sukutila, joka on ollut suvulla vsta 1733, sijaitsee Seppälän kylässä kylätien varrella 5,5 km kirkolta. Kokonaispinta-ala 50 ha, josta metsää 23 ha, peltoa 22 ha ja puutarhaa 0,88 ha.


Nimi Pulleri muuntui täysin virallisesti sukunimeksi viimeistään maaliskuussa 1904. Tuolloin Antti Herman Joosepinpoika muutti nimensä Antti Herman Pulleriksi. Tästä hän julkaisi tiedotuksen Suomalainen Wirallinen Lehti -julkaisun numerossa 58 kyseisenä vuonna. Seuraavana vuonna oli oikea buumi nimien vaihdossa, sillä esimerkiksi 12. päivä toukokuuta 1905 sukunimensä suomensi kymmeniä tuhansia suomalaisia. Kyseisenä päivänä oli kulunut 100 vuotta J.V. Snellmanin syntymästä, joten ajankohta oli valittu tätä silmällä pitäen.



Seppälän kylää ei vanhoissa sanomalehdissä yleensä mainita muutoin kuin talokauppojen yhteydessä. Muutamia poikkeuksia tästä kuitenkin löytyy. Marraskuussa 1906 Anttilan torpparin 11-vuotias tytär sytytti naapurissa asuneen leski Eevastinan talon tuleen. Onneksi palo huomattiin nopeasti ja mitään suurempia vahinkoja ei päässyt syntymään. Nuoren tytön tiedettiin harrastaneen ennenkin vastaavia kolttosia.


Kolme vuotta myöhemmin myöhäissyksystä tapahtui Seppälässä hieman tragikoomisempi episodi. Eräs kyläläinen oli kätkenyt rahakukkaronsa sänkynsä olkiin kertomatta tästä vaimolleen mitään. Tarvitessaan sitten kerran rahaa, hän ei löytänytkään lompakkoaan kätköpaikastaan. Mies tietysti kysyi vaimoltaan, olisiko tämä löytänyt piilon ja pistänyt kukkaron jonnekin toisaalle.

Vaimo ei tiennyt tästä mitään, mutta kertoi kyllä vaihtaneensa sänkyjen pehmusteet ja kantaneensa vanhat oljet sikolättiin. Niinpä hän miehen kertoessa tarkemmin arveli kukkaronkin joutuneen sikojen alle.

Näin ollen pariskunta joutui tekemään kotitarkastuksen sikaläävään. Lopputuloksena oli puhdas nolla; rahat olivat kadonneet. Ainoa johtopäätös oli, että perheen possu oli pistellyt rahat suihinsa. Isäntä haki tässä vaiheessa teurastusvälineet ja onneton sika pistettiin samoin tein hengiltä. Sisuskalut pengottiin huolellisesti läpi ja muutamia kolikoita löytyikin. Sen sijaan - kuten lehdessä asia ilmaistiin - suuremman osan rahoista oli sikamainen kassanhoitaja hävittänyt.


Alussa mainittu Klemelä on hävinnyt kokonaan. Tämä tapahtui lopullisesti syksyllä 1903. Tuolloin 1/8 manttaalin arvoinen Klemelä pistettiin myyntiin neljänä erillisenä palstana vapaaehtoisella huutokaupalla maanantaina, lokakuun 26. päivä kello 12 aikaan. Huutokauppailmoituksen mukaan 1/5 hinnasta oli maksettava kuukauden sisällä ja loppuosasta saattoi sopia nykyisen omistajan kanssa. Erikseen tulivat myyntiin Klemelän asuinhuoneet ja kauppaehdot olivat ”yleisesti huokeat”.

Blogin tekijän esitelmä Suurilan Kyläyhdistyksen kevätkokouksessa 25.4.2010 Pullerilla.

3.5.2010

Fonografin kanssa oikeudessa

Loppuvuodesta 1907 uutisoitiin Suomessa seuraavasta, jokseenkin hämmentävästä tapahtumasta Yhdysvalloissa;

Etelä-Carolinassa hakee eräs suuttunut aviomies oikeuden kautta avioeroa "paremmasta" puoliskostaan. Todistuskappaleena hän tuo mukanaaan oikeuteen Edisonin fonografin avulla säilyttämänsä haukkumasaarnan, jon
ka vaimo vihapäissään oli hänelle pitänyt.

Fonografia veivattiin ja vaikutus oli tavaton.
Saarnan kuullessaan sekä tuomari että yleisö pakenivast ulos oikeussalista, pöytäkirjuri pyörtyi ja eräs läsnäoleva oikeudenpalvelija, joka oli aikeessa viikon päästä viettää häitä, teki kauhistuksissaan vakavan itsemurhayrityksen.


Tarina ei valitettavasti kerro oikeudenkäynnin lopputulosta, mutta melko varmasti mies sai haluamansa eron.


Suomessa avioerokäsitettä ei oikeastaan tunnettu ennen 1800-luvun puoliväliä. Edes käsite "perhe" ei ollut vielä tuolloin käytössä, sillä se vakiintui vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Siihen asti mies, nainen ja lapset olivat huonekunta, talo, ruokakunta, jonka päämies oli talon isäntä.

Avioeroon liittyy muutamia vuosilukuja, joista ensimmäinen on 1100. Tuolloin kristinuskon mukana tuli käyttöön avioerokielto. Vasta 1571 uusi kirkkojärjestys mahdollisti eron, jos liiton "pyhyyttä oli loukattu". Vuoden 1734 asetus antoi sitten tuomiovallan asiassa alioikeuksille ja vihdoin 1879 avioeroja alettiin tilastoimaan kunnolla. Arkaaisessa yhteiskunnassa erot olivat hyvin harvinaisia, mutta kaupungistumisen sekä teollistumisen myötä niitä alkoi tulla yhä enemmän.



Kuva kirjasta "Talking machines & records. A handbook for all who use them. Illustrated with examples of different types of instruments, with full instructions for making a simple phonograph, and the production of "blanks" and records" - Selimo Romeo Bottone, 1904



Blogitekstisuositus

Muslimi, josta tuli kristitty

Nakkilan seurakunnan vierasseurakuntalaisten luettelosta löytyy todella mielenkiintoinen tapaus elokuulta 1880. Mainitun kuukauden 15. päiv...