Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

30.6.2010

SUOMALAISTA SUKUTUTKIMUSTA 350 VUOTTA

SUOMALAISTA SUKUTUTKIMUSTA 350 VUOTTA
Juhlaseminaari Helsingissä Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6) 10.-11.9.2010

Suomen Sukututkimusseura järjestää syyskuussa juhlaseminaarin. Järjestelyjaosto takaa, että luvassa on uusia näkökulmia ja avauksia sukututkimuksen menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Millaisia voimahahmoja löytyy suomalaisen sukututkimuksen menneisyydestä? Kuka löysi Sursillien suvun? Miten muut tieteenalat, esimerkiksi historia ja evoluutiotutkimus, toimivat yhteistyössä sukututkimuksen kanssa? Mikä on sukututkimuksen merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa - eilen, nyt ja huomenna?

Seminaarissa kuullaan molempina päivinä neljä esitelmää, joista kolme suomeksi ja yksi ruotsiksi/molemmilla kotimaisilla.
Perjantain 10.9. teemana on "Sukututkimuksen historia ja nykytilanne".
Lauantain 11.9. teemana on "Sukututkimuksen sovellukset".

Seura tarjoaa molempina päivinä kahvituksen, perjantain päivällinen ja lauantain lounas ovat omakustanteiset. Ilmoittautuminen tilaisuuteen viimeistään 6.9.2010 sähköpostitse tarja.piitulainen@genealogia.fi, puhelimitse 010 387 7901 tai yleisellä ilmoittautumislomakkeella Seuran kotisivuilla (www.genealogia.fi). Ilmoita samalla, osallistutko myös päivälliselle, jonka hinta on noin 30 e.

Tervetuloa mukaan kuuntelemaan, keskustelemaan ja juhlimaan sukututkimuksen taivalta! Tarkka ohjelma löytyy alta.

FINLÄNDSK SLÄKTFORSKNING 350 år
den 10-11.9.2010 i Vetenskapernas hus, Kyrkogatan 6, Helsingfors

Genealogiska samfundet i Finland ordnar i september ett festseminarium, som ger nya synpunkter och infallsvinklar på släktforskningens förflutna och framtid.

Hurdana eldsjälar hittar man i den finländska släktforskningens förflutna? Vem upptäckte släkten Sursill? Hurdan är släktforskningens förhållande med andra vetenskaper, tex. historia och biologi? Vilken är släktforskningens betydelse i det finländska samhället - igår, idag och imorgon?

Seminariet bjuder båda dagarna på fyra föreläsningar, varav tre på finska och en på svenska/båda inhemska språk.
Fredagen den 10.9 är temat "Släktforskningens historia och nutid".
Lördag 11.9. är temat "Släktforskningens tillämpningar".

Samfundet bjuder båda dagarna på kaffeservering, fredagens middag och lördagens lunch på egen bekostnad. Anmälan till seminariet senast den 6.9.2010 per e-post till tarja.piitulainen@genealogia.fi, per telefon 010 387 7901 eller på allmänna anmälningsblanketten på Samfundets hemsidor (www.genealogia.fi). Meddela samtidigt om ev. deltagande i middagen, vars pris är ca 30 euro.

Välkomna med att åhöra, diskutera och fira släktforskningens milstolpar!

--------

OHJELMA / PROGRAM

Perjantai 10.9.2010 Sukututkimuksen historia ja nykytilanne
/ Fredagen den 10.9.2010 Släktforskningens historia och nutid

11.00 - 12.00 FT Kari-Matti Piilahti: Sukututkimus sosiaalisten ja yhteiskunnallisten arvojen ilmentäjänä
12.00 - 13.00 FL Tiina Miettinen: Kuka löysi Sursillien suvun? Suurvaltakauden genealogia Ruotsissa ja Suomessa
13.00 - 13.30 Kahvi / Kaffe
13.30 - 14.30 Prof. emeritus Matti Klinge "Sukututkimus ja 'juuret' / Genealogisk forskning och 'rötter'" (osin suomeksi, osin ruotsiksi / delvis på finska/svenska)
14.30 - 15.30 Tutkija Pertti Vuorinen: Keitä olivat Wilskman, Finne ja Durchman? Suomen sukututkimuksen merkkihahmoja
16.30- Päivällinen (omakustanne) / middag (på egen bekostnad)


Lauantai 11.9.2010 Sukututkimuksen sovellukset
/ Lördag 11.9.2010 Släktforskningens tillämpningar

10.00 - 11.00 FT Mirkka Lahdenperä: Sukututkimus evoluutiotutkimuksen apuna
11.00 - 12.00 FT Sanna Kaisa Spoof: Sukuseuratoiminta ja sukututkimus
12.00 - 13.00 Lounas (omakustanne) / Lunch (på egen bekostnad)
13.00 - 14.00 FT Henry Nygård: Släktforskning som historikerns hjälpredskap
14.00 - 14.30 Kahvi / kaffe
14.30 - 15.30 Arkistolaitoksen pääjohtaja, FT Jussi Nuorteva: Arkistolaitoksen ja sukututkimuksen suhde nyt ja tulevaisuudessa
15.30 Toiminnanjohtaja P.T. Kuusiluoman päätössanat

Olga Malmgrenin muistolle

Kirjoittelin viime maaliskuussa taloustirehtööri Henrik Johan Malmgrenista. Yksi hänen ja Matilda Wilhelmina Wathenin neljästä lapsesta oli tytär Olga, joka oli syntynyt Nummen pitäjässä 1869.

Kahdenkymmenen vuoden iässä hän meni naimisiin Vahdon pitäjän Kierikkalassa 1862 syntyneen Johan Erland Hammarenin kanssa. Hammaren oli kouluttanut itsensä insinööriksi ja muuttanut perheineen Hämeenkyröstä 1899 Äänek
oskelle, kolme vuotta aiemmin toimintansa aloittaneen tehtaan palvelukseen. Hän oli ostanut koskialueen Kalle Piiloselta yhdessä veljiensä Lars Johanin ja Edvinin kanssa 1895. Seuraavana vuonna nämä kolme perustivat Äänekoski Aktiebolagetin saaden vuosisadan vaihteessa mukaan vuorineuvos Gösta Sumeliuksen. Tehdas nousi nopeasti kukoistukseen ja jo 1900 sen tuottama kartonki palkittiin Pariisin maailmannäyttelyssä.

Valitettavasti Olga Malmgren ei saanut nauttia puolisonsa menestystarinasta kovin kauaa, sillä hän kuoli syyskuussa 1901. Vaikka rouva Hammaren oli asunut miehensä kanssa Äänekoskella, Laukaan pitäjässä, haudattiin hänet Vihdissä. Siellä hänen isänsä omisti Kirvelän kartanon. Lisäksi hän oli viettänyt viimeiset aikansa sukulaistensa luona Vihdin Leponiemessä.

Uusimaa -sanomalehti kertoi yksityiskohtaisesti hautajaispäivän tunnelmista seuraavaan tapaan;

"Tämän kuun 17. päivänä laskettiin maan poveen Vihdissä Äänekosken tehtaan insinöörin J. E. Hammarenin puoliso, Olga Hammaren, omaa sukua Malmgren. Kirkolle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko; sukulaisia, ystäviä ja paikkakunnan väkeä. Klo kolmen aikaan iltapäivällä alkoivat kellot soida ja pian saapui ruumissaatto kirkolle. Kun ruumisarkku oli nostettu paarille, kannettiin se kirkkoon, jonka vainajan ystävät ja tuttavat olivat tilaisuutta varten aistikkaasti koristaneet. Ruumiin kantoivat kirkkoon vainajan puoliso, isännöitsijä Edvard Hammaren, vainajan veli agronomi Emil Malmgren, kansanopiston opettaja Paasikallio, konttoristi Ahlstedt, opettaja Paavola sekä maanviljelijä Robert Westzynthius ja Hjalmar Mansner. Suruhymnin soidessa kannettiin ruumis kuoriin, jonka jälkeen pastori Palmunen piti ruumissaarnan. Tämän päätyttyä siunasi ruumiin kirkkoherra Wecksell. Sitten kannettin ruumis kirkosta ja ajettiin saatossa hautausmaalle.

Kun ruumis oli laskettu hautaan, luki pastori Palmunen pari raamatunlausetta. Nyt astui vainajan isä, taloustirehtööri Malmgren avoimen haudan reunalle ja piti ytimekkään ja lämpimän puheen kuoleman merkityksestä omistaen muutamia sanoja tyttärensä muistolle. Viimeiset kiitolliset jäähyväiset lausui opettaja Paasikallio omasta, omaistensa ja Äänekosken kansanopiston puolesta, jonka lämmin ystävä vainaja oli.
Kumpu koristettiin lukuisilla seppeleillä.

Paitsi omaisilta ja sukulaisilta, laskettiin seppeleitä Hammarenin perheeltä sekä Anna ja Karl von Christierssonilta, kumpikin Tampereelta; Äänekosken tehtaan päällystöltä ja työväeltä; Äänekosken Naisyhdistykseltä ja Naiskuorolta, Kyröskosken naisilta; entisiltä luokkatovereilta; asemapäällikkö Ahoniuksen perheeltä Suolahdesta; kassööri Ahlstedtin perheeltä Kyröskoskelta, Hämeenkyrön pappilalaisilta.
Sen lisäksi laskettiin lukuisa joukko seppeleitä sekä paikkakunnalla että kauempana olevilta ystäviltä. Kun hauta oli kukilla kaunistettu, puhui valtiopäivämies Hilden valittuja sanoja vainajan puolisolle ja omaisille. Kyröskosken torvisoittokunta opettaja Paavolan johdolla oli saapunut paikalle vielä sävelillä kunnioittamaan vainajan muistoa.

Vainaja oli saavuttanut lempeällä vaatimattoman ihmisystävällisellä luonteellaan suuren ystäväpiirin, joka valtaavasti tuli esille hautajaistilaisuudessa. Kepeät mullat syvästi kaivatun vainajan haudalle!"

29.6.2010

Välähdys Kirjakkalasta

Kirjakkalan ruukki perustettiin vuonna 1686. Se oli ikäjärjestyksessä 11. toimintaoikeuden saanut ruukki koko Suomessa. Perustajana oli Lorenz Creuz nuorempi. Kirjakkalassa sijaitsi tehdas, jossa oli vasarapaja, kankirauta- ja teollisuusteospajoja. Kirjakkalassa elettiin omassa yhdyskunnassa, jossa jokaisella oli oma asunto, laidunmaata, lapsilla oppivelvollisuus ruukin omassa koulussa. Kirjakkalassa tuotettiin mm. ankkureita, rattaan akseleita, rautakankia, nauloja ja viimeisimpänä 1900-luvun alussa rautanappeja Japanin univormuihin. Japanilaiset maksoivat nappinsa aseilla. Nappituotannon vuoksi naispuolisia Kirjakkalan työntekijöitä kutsuttiin usein mm. nappienkeleiksi.

Kirjakkalan teollinen toiminta päättyi II maailmansodan jälkeen vähitellen ja lopullisesti vuonna 1956, kun nappitehdas paloi.


28.6.2010

Ajalin -sukua Koskella Tl

Kiskon pitäjänseppä Erik Ajalin syntyi toukokuussa 1732 Aijalan kylässä. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli Ylettylän Pitkän ratsutilan tytär Kreetta. Hänellä ja Erikillä oli lapset Erik ja Justina. Kreetan kuoltua 1778 meni Erik uudestaan naimisiin jo seuraavana vuonna Suomusjärven Kettulan kylän Sullan talosta kotoisin olleen Anna Erkintyttären kanssa.

Erikillä ja Annalla oli viisi lasta. Näistä vanhin, Elias (s. 1780), muutti vuonna 1813 Kosken Tl pitäjään mentyään tätä ennen naimisiin perniöläisen Katarina Kuulan kanssa. Koskella hän asettui perheineen Koivukylään. Isänsä tavoin Elias oli pitäjänseppä. Tämän perheen vanhin lapsi oli Kiskossa 1813 syntynyt Elias Eliaksenpoika Ajalin. Hän lähti kotitorpasta rengiksi Koivukylän Riddarin taloon 1830-luvun alussa.

Sieltä matka vei saman vuosikymmenen lopulla Marttilan pitäjän puolelle, Heikolaan, missä hän työskenteli seppänä. Samasta kylästä oli löytynyt myös vaimo, piika Stiina Laustenin avioton tytär Maija Stiina. Tuoreen morsiamen isoisä oli edesmennyt kruununnimismies Henrik Johan Lausten. Heikolassa syntyivät Eliakselle ja Maija Stiinalle tyttäret Maria Justiina ja Vilhelmiina.

Vuonna 1842 Elias perheineen palasi takaisin kappeliseurakunnan puolelle, tällä kertaa Kosken kartanon torppariksi ja sepäksi. Asuinpaikkana oli Sillanpään torppa, missä syntyivät lapset Johan ja Amanda. Kartanon läheisyydessä Elias oli reilut kymmenet vuotta, kunnes muutti Patakosken Ojalan torppaan 1856.

Ojalassa syntyivät pojat Matti ja Oskari, joista ensiksi mainittu kuoli pienenä. Samoin Ojalassa kuoli tytär Amanda. Jo Marttilan aikoina oli Eliaksen syntymäaika merkitty kolmea vuotta todellista myöhäisemmäksi ja Koskella myös syntymäpaikka oli vaihtunut Marttilaksi Kiskon sijaan. Nämä ovat tyypillisiä virheitä, joita sattui henkilöiden muuttaessa useita kertoja pitäjistä toiseen. Kaikki dokumentit tehtiin luonnollisesti käsin ja näin oli aina mahdollista tulkita väärin edellisen papin tekemät merkinnät. Kuten oheisessa kuvassa olevasta muuttokirjasta voi huomata, oli syyllinen syntymäpaikan muuttamiseen selkeästi Koskella Tl, sillä ao. dokumentissa tieto on vielä oikein.

Vaimo Maija Stiina menehtyi 1887 ja Elias jäi asumaan Patakoskelle yhdessä poikansa Oskarin kanssa. Torppari Ajalin kuoli toukokuussa 1895, mutta ehti edellisenä vuonna nähdä poikansa menevän naimisiin koskelaisen Amanda Juhantyttären kanssa. Tämä oli kotoisin Mikolan talon Ylhäisten mökistä, jossa hänen isoisänsä Kustaa Antinpoika oli Amandan syntymän aikaan vuonna 1865 torpparina.

25.6.2010

Puhelimien levinnäisyys Suomessa 1895

Suomessa omaksuttiin puhelimen käyttö hyvin nopeasti sen keksimisen jälkeen. Toki laite yleistyi varsin hitaasti ja vain suurimpien taajamien kautta, mutta jo 1800-luvulla oli perustettu useitakin "telefooniyhtiöitä" maaseutupitäjiin. Jonkinlaista osviittaa ensimmäisten parin vuosikymmenen kehityksestä antaa kesällä 1895 julkaistu tilasto maamme puhelimista.
Sen mukaan "telefooni"yhtiöissä oli jäseniä ja näin ollen tilaajia kaikkiaan 7351 kappaletta. Eniten puhelimia oli pääkaupungissamme Helsingissä, jota sitten seurasivat järjestyksessä Viipuri, Turku, Tampere, Vaasa ja Pori. Kaupunkien asukaslukuun suhteutettuna voiton vei piskuinen Maarianhamina, josta löytyi 1895 yksi luuri jokaista 13 asukasta kohden.

Sortavalassa ja Mikkelissä puhelimia per asukas oli 25, Lappeenrannassa 26, Loviisassa 27, Uusi-Kaarlepyyssä 31 sekä Helsingissä 33. Perää piti Länsirannikon satamakaupunki Kaskinen, jossa oli yksi puhelin 137 asujainta kohden koko maan keskiarvon ollessa 51.

Vuosimaksut olivat erittäin sekalaiset, koska ne laskutettiin joka yhtiössä hieman eri tavalla. Puhelimia varten oli tuossa vaiheessa asennettu hieman vajaat 8000 kilometriä kaapeleita. Pisimmät pätkät olivat Etelä-Suomen kaupunkien välisellä osakeyhtiöllä, joka lohkaisi potista 1600 kilometriä. Yllättäen toisena oli Orimattila, jolla kaapeleiden pituus tosin jäi tuhat kilometriä lyhyempi. Kaksilankaisia johtoja oli vain 918 kilometriä, mutta nämä yleistyivät seuraavina vuosina vauhdikkaasti.

Kuvassa Ericsson-Bellin seinäpuhelin 1890-luvun alkupuolelta.

24.6.2010

Tultiin sitä kaukaakin Marttilaan

Marttilan pitäjässä asui 1900-luvun alkuun saakka melko vähän sellaista väkeä, joka olisi tullut nykyistä Turun talousaluetta kauempaa. Poikkeuksena tästä olivat sotilasvirkamiehet ja papisto, joiden asuinpaikka määrättiin ylemmältä taholta. Kuitenkin silloin tällöin paikkakunnalla piipahti pidemmän tai lyhyemmän aikaan hieman eksoottisempiakin kansalaisiamme.

Niinpä tapaamme Vättilän kylän Kylä-Postin talon väen joukosta satulantekijäkisälli Johannes Wilhelminpojan, joka oli tullut Marttilaan Turusta vuonna 1886. Rippikirjan mukaan hän oli syntynyt Ikaalisissa, Pohjois-Satakunnassa. Ikaalisten kastettujen luettelon mukaan tämä heinäkuun kolmantenatoista päivänä 1859 päivän
valon ensi kerran nähnyt nuorukainen oli kotoisin Vatsiaisten kylän Vähä-Luukkaan talosta. Hänen isänsä oli ollut kyseisen talon isäntä 1860-luvun puolen välin tienoille, kunnes oli uuden isännän myötä joutunut tyytymään itsellismiehen rooliin Iso-Luukkaan mailla.


Johanneksen vanhemmat, Vilhelm Juhonpoika ja Fredrika Sofia Matintytär sairastuivat 1870-luvun alussa joutuen lopulta hoidettavaksi Turun sairaalaan. Siellä he molemmat kuolivat vuoden 1873 alkupuoliskolla. Perheen lapsista Kalle Vilhelm, Elina ja Johannes jäivät näin orpoina asumaan kotimökkiinsä. Parin kolmen vuoden sisällä he kaikki muuttivat Ikaalisista Turkuun. Ehkäpä he olivat löytäneet jonkun palveluspaikan käydessään katsomassa vanhempiaan näiden sairaalassaoloaikana.

Turusta Johannes oli sitten matkannut Härkätietä pitkin Laurilan kylän läpi Vättilään ja edelleen Kylä-Postin mailla olleeseen mökkiin. Lokakuun neljäntenä päivänä 1885 Johannes meni naimisiin Laurilan Alitalon piian, Amanda Karoliina Eldströmin (s. 1859) kanssa. Tämä oli tullut Marttilaan Liedosta maaliskuussa 1885 mukanaan yksi avioton lapsi, tytär Aina Maria. Lapsen takia rippikirjoihin on nide toisensa jälkeen muistettu merkitä tieto Amandan ripittäytymisestä salavuoteuden takia. Muuttokirjaan Amanda on merkitty irtolaiseksi, joten hänen onnensa oli palveluspaikan nopea löytyminen. Muussa tapauksessa pitäjän vaivaishuolto ei olisi sallinut välttämättä sallinut hänen jäädä Marttilaan.

Rippikirjan mukaan Amanda Eldström olisi syntynyt Marttilassa, mutta luultavammin hän oli kotoisin Liedosta. Ainakaan hänen syntymäänsä ei löydy Marttilan kastettujen luettelosta.

Johanneksella ja Amanda Karoliinalla oli kolme yhteistä lasta, tyttäret Sandra Karoliina ja Ida Josefiina sekä poika Juho Joonas. Kylä-Postilta perhe muutti 1887 Laurilan Alitalon maille, jossa perheelle teki seuraa seppä Fredrik Sederström. Alitalossa perhe oli vuoden 1895 syyskuuhun, jonka jälkeen he ottivat muuttokirjan Koskelle. Tässä vaiheessa Johannes on ottanut käyttöön sukunimen Lähtinen, nimenomaan ä-kirjaimella varustettuna. Uusi koti löytyi Tuimalan Ali-Isotalon mailta, nykyisestä kuntakeskuksesta.

Lasten aikuistuessa perhe hajaantui Aina Marian lähdettyä 1897 Helsinkiin, Sandra Karoliinan 1902 Halikkoon, Ida Josefiinan 1905 Maariaan ja lopulta Juho Joonaksen 1907 Paimioon. Isä Vilhelm oli kuollut tammikuussa 1899 ja Juhon seuraksi Paimioon lähti myös leski Amanda Karoliina Eldström.


Kuvassa Paimionjokea Laurilan kylässä ylävirtaan päin kuvattuna vuonna 2008 - kuva blogin kirjoittajan ottama

23.6.2010

Lindholmin myllykivi

Perniöstä kotoisin olleet Johan Lindholm ja Eva Gustava Gabrielsdotter muuttivat jo nuorina Uskelaan. Johan työskenteli myllärinä Pettilässä ja meni naimisiin Eva Gustavan kanssa 1854. Tuolloin nuorikko oli piikomassa Villilän kylässä. Tuore aviopari asettui Pettilään muutamaksi vuodeksi, mutta muutti lopulta viereiseen Pertteliin. Siellä heidän kodikseen tuli Kaivolan kylän Kirkonmäki.

Johan Lindholm oli luultavasti luotettava ja tarmokas mies, sillä 1860-luvun loppuun mennessä hänet ehdittiin valita Perttelin pitäjän kirkkovahdiksi. Täten hän toimitti suurin piirtein samoja tehtäviä kuin suntiot ja haudankaivajat nykyisin. Kun Juho keväällä 1902 kuoli, muisteltiin hänen lähes puoli vuosisataa kestänyttä suntion uraansa lämmöllä. Hänen sanottiin olleen niitä pieniä, joiden työ ei kauaksi kuulu, jotka eivät koskaan koeta huomiota herättää, yksi niistä yhteiskunnan muurahaisista, jotka tyytyväisinä raastavat raskasta korttansa yhteiseen kekoon, itse työnsä merkitystä tietämättä. Lindholm oli aina apuna sekä seurakunnalle että pitäjäläisille, vaikka oli koulua käymättömänä "oikea vanhan ajan mies":

Suntion toimensa lisäksi hän oli kolmisenkymmentä vuotta lainajyvästön hoitajana sekä sihteerinä monissa eri kunnallisen elämän lautakunnissa. Olipa hän muutaman vuoden kunnan esimiehenäkin.


Johanin ja Eva Gustavan monista lapsista yksi oli toukokuussa 1866 syntynyt Karl Vilhelm, joka tosin tunnettiin paremmin nimellä Kalle. Hän ryhtyi hankkimaan elantonsa sepän ammatissa työskennellen 1900-luvun alussa Perttelin Isohiiden kylässä. Hänen pajassaan oli yksi hyvin erikoinen esine, käsimylly.

Myllyn päällimmäinen kivi oli aivan normaali, noin 25 senttiä läpimitaltaan ja seitsemän paksuudeltaan. Alimmainen kivi olikin mestarin työtä, sillä samasta kivestä oli tehty sekä kahva ja jauhotorvi. Keskellä kiveä oli noin viisi senttinen syvennys jauhamista varten. Sen syrjässä olleesta torvesta tulivat jauhot ulos. Lindholmin mukaan kivi olisi tuotu Ruotsista satakunta vuotta aiemmin ja siitä lähtien se olisi palvellut pertteliläisiä.

22.6.2010

Kalle Heikki "Fänrik" Toivonen

Tammikuussa 1903 oli Marttilan Tiipilän käräjätaloon kokoontunut suuri joukko väkeä nähdäkseen edes vilauksen aikansa antisankarista, Fänrikistä. Raskaasti kahlehdittu Fänrik eli Kalle Heikki Toivonen oli tuotu kuuntelemaan tuomiota Kyrön rautatieasemalla tekemästään kassakaapin murrosta. Tämä entinen kaartilainen oli elänyt viimeiset vuodet tehden pieniä varkauksia ympäri eteläisempää Suomea.

Tapahtumat alkoivat vyöryä jo vuotta aiemmin. Kalle Toivonen oli karannut vanginvartijaltaan Pirkkalan Hennerin käräjätalosta heinäkuussa 1902. Sieltä karkulainen oli kulkenut Kyrön rautatieasemalle ja tyhjentänyt aseman kassakaapin. Näin saaduilla rahoilla mies suuntasi Turun kaupunkiin ostaen itselleen uudet vaatteet. Mukaan lähti lisäksi luvatta polkupyörä. Sen hän myi Lapin pitäjässä kulkien jalan Poriin. Porissa hän varasti toisen pyörän erään kahvilan pihalta ajaen sillä edelleen Noormarkkuun.

Porilainen etsivä ja ylikonstaapeli Anttila lähti Toivosen jäljille saaden vangittua tämän oman henkensä uhalla. Porin raastuvanoikeudessa varkaalle luettiin viiden vuoden kuritushuonerangaistus. Koska mies oli alun perin vangittuna Pirkkalan kihlakunnanoikeudessa, joutui hän nyt vastaamaan syytteisiin sielläkin. Lokakuussa 1902 Fänrik sai peräti kuuden vuoden kuritushuonerangaistuksen Siurossa tekemästään polkupyörävarkaudesta ja vielä neljä vuotta pakomatkallaan anastamasta veneestä.

Tämän jälkeen Fänrik tuotiin Marttilan Tiipilään, mutta tammikuinen oikeusistunto jäi torsoksi. Todistusaineisto ei ollut vielä täydellinen ja juttu lykättiin. Pari kuukautta myöhemmin pidetyt käräjät venähtivät sitten seitsemän päivän mittaisiksi ja suurinta mielenkiintoa kansassa herätti tietysti Fänrik. Kyseenalaista kunnia saavuttanut varkaamme ei yrittänytkään kiistää syyllisyyttään, mutta sen sijaan hän sanoi joutuneensa vangiksi pelkästään luonteensa takia. Fänrik väitti olleensa tilaisuudessa tappamaan poliisin eli em. etsivä Anttilan, mutta luonto ei antanut periksi. Mestarivaras arveli itse, että "jos linnasta mahtaa saada noin pahan luonnon". Käräjiä seuraamaan tulleita marttilalaisia Fänrik lohdutti sanoen "Hyvästi, älkää minua surko. En minä linnassa kauvan viitsi olla". Edes painavat kahleet eivät lannistaneet iloluontoisen Toivosen mieltä ja lehtitiedon mukaan "wartian seuraamana wietiin tuo nykyinen yhteiskunnan wainiolta poimittu kukkanen wanginkuljettajan taloon". Tämä tarkoitti luultavasti pari vuotta sitten purettua Vallan taloa Mäntsälän kylässä. Siellä Kalle Heikki ”Fänrik” Toivosen otti hoteisiinsa Kaarle Vilhelm Valta (ent. Paltta), joka oli muuttanut taloon 1897.

21.6.2010

Kansakoulu Karvelaan

Vuoden 1900 lopulla oli Marttilassa vihdoin saatu varmuus Karvelan koulun rakentamisesta. Tämä uusi opinahjo oli tarkoitus saada valmiiksi seuraavana vuonna ja näin ollen Prunkilan kansakoulun johtokunta ryhtyi uutterasti toimeen.

Useiss
a lehdissä julkaistiin ilmoitus "suuresta urakkahuutokaupasta", joka pidettäisiin lokakuun 25. päivänä kello 12 aikaan Karvelan Vähätalon tuvassa. Se, joka esittäisi edullisimman tarjouksen, saisi tehtäväkseen kylään hankittavan kansakoulun päärakennuksen ja ulkohuoneiden kivi-, salvos- ja valmistustyöt. Piirustukset oli jo laadittu ja työn hyvästä sekä kelvollisesta valmistuksesta em. johtokunta tuli vaatimaan varmat ja hyvät takaukset.


Vain par kuukautta myöhemmin oltiin Prunkkalan kappelissa samoissa puuhissa. Karinaisten kylään tulevan kansakoulun kivityö, rakennus vesikattoon saakka sekä muu valmistaminen luvattiin, kuten Marttilassa, halvimman tarjouksen tehneelle. Samassa huutokaupassa oli mahdollisuus tehdä esitys myös kouluun tulevien pulpettien teosta. Lisäksi kunnan toimikunta myi myös muutamia vanhoja huoneita, yhden asuntorivin kokonaisuudessaan, kaksi navettaa ja yhden tallin. Nämä tietysti menivät korkeimman summan luvanneelle.

Vaikka kunta ja valtio antoivat rahaa koulua sekä sen opettajia varten, avustukset eivät riittäneet aivan kaikkeen. Tämän takia erilaiset yhdistykset kokosivat varoja koulun tarpeita varten järjestämällä mm. illanviettoja ja muita juhlia. Prunkilan kansakoulua varten hankittavaa urkuharmonia varten pani Marttilan Alikulman nuorisoseura toimeen arpajaiset joulunpyhinä 1900. Tilaisuus pidettiin Vättilän Kalliolla ja samaan aikaan Ylikulman nuorisoseura vietti iltamia Ollilan kansakoululla. Siellä oli luvassa mm. Tukkijoella -näytelmä. Asioista sanomalehteen kirjoittanut nimismies Edvard Sjöman oli erityisen iloinen siitä, että täkäläiset nuoriseurat aikoivat viettää joulun juhlat "wiinattomasti ja hauskasti".

Kun Karvelan koulutalo vuonna 1901 valmistui, tarvittiin sinne luonnollisesti myös opettajia. Aluksi tähän ylempään sekakansakouluun haettiin tyttöjen käsitöiden opettajatarta sekä miesopettajaa. Käsitöiden opettamisesta oli luvassa noin 150 markan vuotuinen rahapalkka, kun taas miespuolinen kandidaatti tuli saamaan väliaikaiseksi määritellystä virastaan huomattavasti suuremman korvauksen. Rahan lisäksi luvassa oli reilun puolen hehtaarin pelto- ja puutarhamaata sekä asunto. Kun näitä työpaikkailmoituksia julkaistiin Uusi Aura -lehdessä kesäkuun lopulla, oli koulun rakennustyö vielä kesken.

Tämän vuosituhannen alussa satavuotias kouluvanhus tuli tunnetuksi Härkätien Kievarina.

18.6.2010

Torppari Ville

Janakkalan Viralan kylän Äijälässä syntyi heinäkuussa 1844 torpparin poika Vilhelm. Hänen vanhempansa olivat Erik Johan Johansson ja Greta Johansdotter. Sekä isä että äiti olivat torppareiden lapsia, Erik Johan Äijälästä ja Greta Haagasta. Heidät oli vihitty 1837 ja vuoteen 1856 mennessä pariskunnalle syntyi kahdeksan lasta, joista yksi kuolleena.

Vilhelm lähti kotoaan vuoden 1865 lopulla mennen rengiksi Viralan Rekolan rälssitaloon. Siellä hän ehti olla normaalin sopimusajan eli vuoden, jonka jälkeen tie vei Tarimaan Räikälän verotaloon. Räikälässä Vilhelm viihtyi useamman vuoden ja vasta 1871 hän hakeutui uuteen pestiin. Tällä kertaa paikka oli todella upea, sillä Sauvalan kartano oli muodostettu jo 1600-luvulla kylän talonpoikaistaloista. Vuodesta 1864 sen oli omistanut Danielsson -suku.

Vilhelm Eriksson tai Ville, kuten häntä aikalaiset kutsuivat, viihtyi mainiosti Sauvalassa. Myös isäntäväki oli häneen erittäin tyytyväinen ja vuodesta 1892 kartanoa isännöinyt Väinö Danielsson palkitsi renkinsä heti alkajaisiksi kultakellolla. Huhtikuussa 1902 oli Ville Eriksson ehtinyt olla saman työnantajan palveluksessa jo 30 vuotta ja valistunut Sauvolan omistaja päätti antaa hänelle komean kunnianosoituksen.

Villelle annettiin elinkautiseksi eläkkeeksi kaikki se vilja, mitä hän on palveluksessaankin saanut, lehmä, rahaa ja asunnoksi torppa, josta oli aikoinaan tehty kaksi päivää viikkoveroa.

Vaikka tuohon aikaan isäntien ja torppareiden välit olivat kiristymässä äärimmilleen, osoitti tämä yhteistyösuhde molemminpuolista kunnioitusta ja jalomielisyyttä. Mitään laillista pakkoahan ei Danielssonilla eleeseen olisi ollut. Torppariasetus, joka oikeutti torpparin lunastamaan maan itselleen, tuli voimaan vasta 1918.

Ville oli naimisissa Amalia Juhontyttären kanssa, jonka hän luultavasti tapasi ensimmäisen kerran Räikälässä ollessaan. Vihille he menivät joulukuun lopulla 1870. Amalia oli tullut Janakkalaan Varsinais-Suomen rannikolta, Sauvosta edellisen vuoden keväällä. Miksi sitten Amalia päätti lähteä Sauvosta Janakkalaan? Tähän on selkeä vastaus. Hän oli ollut Sauvossa pitäjän kappalaisen, Karl Heikelin piikana. Kun Heikel sai 1868 Janakkalan kirkkoherran viran, otti hän osan palvelusväestään mukaansa uuteen pappilaansa.

Rippikirjojen mukaan Amalia olisi syntynyt Sauvossa 25.5.1847, mutta kastettujen luettelosta en ole häntä onnistunut löytämään.

17.6.2010

Sammakkoarkkuja

Kuopion tuomiokirkkoa korjailtiin vuoden 1901 kesällä. Tämän työn yhteydessä kirkon kivijalasta löytyi viisi pienen pientä ruumisarkkua, pituudeltaan noin korttelin eli 15 sentin verran. Nämä arkut tietysti avattiin saman tien ja sisältö oli yllättävä.

Kuhunkin laatikkoon oli kätketty sammakko ja palanen nuotan peräverkkoa. Aivan samanlaiseen yllätykseen päädytt
iin jo viisi vuotta aiemmin, silloinkin korjaustöiden yhteydessä. Koska koko kivijalan pituus oli tuolloin ollut esillä, pääteltiin näiden 1901 löydettyjen viiden arkun tulleen kätketyiksi vuosittain kirkon juurelle tuon ajankohdan jälkeen.

Kun 1895 oli löydetty ensimmäinen sammakkoarkku, sai sanomalehti Uusi Suometar aihetta seuraavaan pohdiskeluun;

"Pakanuus piilee vielä kristityn kuoren alla aivan piispan jalkain juuressa Kuopiossa. Tuomiokirkon siltaa purkaessa löydettiin näet sakastin puoleisen sillan alta aivan läheltä sillassa olevaa luukkua kolmattakymmentä pientä leppäistä kuolleen kirstua ja jokaiseen kirstuun oli asetettu sammakko makaamaan ja kolme kappaletta nuotan perästä leikattua palasta pään alle. Yksi vainajista oli vasta tänä kesänä pantu - -. Vanhat ukot arvelevat tällä tavoin otettavan kalaonni pois naapurilta, ja niinpä valitetaankin, että lähitienoilla leikellään joka kevät nuotan periin isoja reikiä, jotka ovat luultavasti tehdyt tätä tarkoitusta varten. Milloinhan hävinnee tuo katala taikausko lopen maastamme?"

Näitä kalastustaikojen tekoon tarkoitettuja arkkuja löydettiin viime vuosisadan alussa myös Tuusniemeltä. Kuopion arkut olivat siis leppäpuisia, sillä kasvava leppä erittää veren kaltaista nestettä nuorena. Sammakko, joka oli kiinnitetty arkkuun neulalla, oli saanut päälleen kolme verkonpalasta. Neulassa roikkui lisäksi valkoinen lanka. Kirkon juurelle nämä taikaesineet joutuivat lähinnä siksi, että kirkot olivat kansan mielestä voimallisia paikkoja. Mitä lähemmäksi alttaria arkun sai ujutettua, sitä parempi oli sen taikavoima.


Kuvassa Kuopion tuomiokirkosta 1895 löytynyt sammakkoarkku. Kuva Museoviraston sivulta.

16.6.2010

Takalan emännän kohtalo

Somerniemen Vesanojan Ketun eli Takalan puolen manttaalin verotalon isäntä 1800-luvun lopulla oli Erik Johan Johansson puolisonaan Eva Lovisa Fabiansdotter. He molemmat olivat kotoisin Janakkalasta, missä Erik Johan oli syntynyt 1829 lampuodin poikana Vähikkälässä ja Eva Lovisa kestikievarinpitäjän tyttärenä samassa kylässä.

Viimeistään 1856 oli Erik Johan jo ehtinyt Somerniemen Vesanojalle, mutta tuli takaisin Janakkalaan mennäkseen vihille Eva Lovisan kanssa heinäkuussa em. vuonna. Perheessä oli useita lapsia, joista 1890-luvulle tultaessa olivat elossa Oskar (1863), Josef (1865), Hilma Wilhelmina (1870), Johannes (1872) ja Viktor (1876). Takalan talossa asui tuossa vaiheessa myös Josefin vaimo Maria Vilhelmina Nikkilä, joka oli kotoisin Urjalasta. Josefin oli talon varsinainen isäntä vuodesta 1899 lähtien. Johanneksen ja Viktor kohdalla tietää Somerniemen rippikirja kertoa heidän olleen sotapalvelukseen kelpaamattomien.

Itse maatila oli reilun kokoinen, sillä vaikka siitä oli vuoteen 1931 mennessä erotettu jo viisi palstatilaa, oli maata jäljellä vielä 178 hehtaaria. Suurin osa tästä oli metsämaata, mutta peltomaitakin löytyi kolmisenkymmentä hehtaaria. Talo sai uuden päärakennuksen 1895 ja Suomen maatilat -kirjasarjan mukaan siellä oli 1931 kotieläimiä seuraavasti; neljä hevosta, 13 lehmää, 25 sikaa, 15 lammasta ja 10 kanaa.

Vanhan isäntäparin, Erik Johan ja Eva Lovisan yhteiselo päättyi erittäin murheellisellä tavalla syyskuisena sunnuntaina vuonna 1901. Pariskunta teki kyseisen päivän aamuna lähtöä Someron kirkolle ottaakseen osaa kirkkoherran vaaliin. Heti pihasta lähdettyään rattaita vetänyt hevonen pillastui jostain syystä. Kulkupeli kaatui tien sivuun ja siinä ollutta ulkorakennusta vasten. Eva Lovisa jäi pahasti alle tilanteessa ja kun hevonen sekä rattaat saatiin korjattua pois, oli hän menehtynyt vammoihinsa. Myös Erik Johan sai vaarallisen voimakkaan iskun päähänsä, mutta toipui lopulta. Mukana kyydissä oli myös nuori isäntä Josef, mutta hän "pelasti notkeampana jäsenensä eheinä hyppäämällä wiime hetkellä pois rattailta".

Vesanoja ja viereinen Keltiäinen kuuluivat aikoinaan samaan jakokuntaan. Vesanojalla oli alunperin kaksi kantataloa, Visa ja Kettu. Näistä ovat tänä päivänä olemassa Visasta lohkottu Erkkala sekä Ketun osatalo Takala. Viimeksi mainittu sijaitsee ikivanhalla kylätontilla ja kulttuurihistoriallisesti erittäin arvokas. Vesanojan kylän tunnetuin hahmo lienee Visan tietäjä. Tämän ennustajan lahjojakin omanneen henkilön kerrotaan kävelleen kuivin jaloin järven poikki Somerniemen kirkkoon. Siellä tietäjä olisi nähnyt pirun kirjoittavan kirkossa nukkuvien nimiä veriseen hevosenvuotaan.


Kuvassa Takalan vuoden 1895 päärakennus kirjasta Suomen maatilat, osa II

15.6.2010

Kapellimestari Hausen Turusta

Anton Rudolf Hausen syntyi elokuussa 1824 ja hänet kastettiin Viipurin saksalaisessa seurakunnassa. Isä Carl Möllhausen oli laulajana teatterissa ja hänen puolisonsa, Antonin äiti, oli Adelgunda Charlotta Heintz. Samaan aikaan Viipurissa vaikutti eräs toinenkin muusikko, Theodor Görcke, jonka vaimo oli Frederica Heintz. Ehkäpä nämä kaksi naista olivat sisaruksia. Joka tapauksesa Möllhausenin suku oli kotoisin "Itämeren rannikolta".

Koulu- ja musiikkiopintojen jälkeen nuori Anton Rudolf muutti Turkuun, missä hänen isäpuolensa, Wilhelm Friedrich Siber, oli kapellimestarina. Adelgunda Charlotta Heintz oli laillisesti eronnut laulaja Möllhausenista ja mennyt syksyllä 1843 naimisiin Siberin kanssa.

Kapellimestari Siberin orkesteria pidettiin yleisesti hyvin hoidettuna ja vuonna 1855 poika Anton otti isäpuolensa tehtävät itselleen. Samalla hän jatkoi Siberin 1838 perustaman musiikkikoulun kehittämistä. Orkesterin soittajat olivat pääasiassa tämän koulun oppilaita. Anton, joka lyhensi sukunimensä Hauseniksi, pysyi johtajana aina vuoteen 1868. Tuolloin tehtiin muutamia järjestelyjä ja Antonista tuli orkesterin sellisti. Tässä toimessaan hän pysyi aina vuoteen 1895 pistäen lopulta sellon lepoon noin 40 vuotta kestäneen muusikkouran jälkeen.

Anton Rudolfin puoliso oli turkulainen laivurin tytär Amanda Kristiana Dahlström. Hausen menehtyi alkuvuodesta 1903 ja leski Amanda 1916. Heidät on haudattu Turun Uudelle hautausmaalle. Itse hautajaisista julkaisi Åbo Underrättelser seuraavan kuvauksen 29.3.1903;

"Stoftet af musikern Anton Rudolf Hausen vigdes i går till grafvens ro på stadens gamla begrafningsplats i närvaro af talrika anhöriga och vänner. Medan kistan bars till grafven, utförde medlemmar af Musikaliska sällskapets orkester Chopins sorgmarsch. Före akten, som förrättades af pastor A. Malin, uppstämde en mansqvartett under direktör O. Pahlmans ledning "Jag går mot döden, hvar jag går", samt efter densamma andra strofen till nämnda psalm.


Sedan grafven igenmyllats, smyckades kullen med vackra blomsterkransar af anhöriga. På Musikaliska sällskapets vägnar nedlade dess kassör, handlade W. Gädeke, en praktfull krans som en sista gård af tacksamhet för den åldrige musikveteranens långvariga tjänst inom Sällskapet. Medan på grafven ytterligare nedlades flera kransar från vänner och bekanta härstädes, sjöng qvartetten ännu en sång."


Varsin sopivat hautajaiset sai tämä pitkän päivätyön turkulaisessa musiikkielämässä tehnyt mies. Monissa muistokirjoituksissa hänen sanottiin olleen sydämellisen isähahmon, joka oli ystävällinen paitsi kotonaan, myös orkesterinsa parissa.

14.6.2010

Lyhyt katsaus lasitehtailija Alftaniin

Perttelin Inkereen lasitehtaan omistajan, Magnus Leonard Alftanin ja hänen puolisonsa Karolina Sofia Paulinin lapsista Viktor Hugo Alfons syntyi ao. pitäjässä syyskuussa 1838. Isä Magnus oli tullut laitoksen isännäksi 1831 hankkien pian omistukseensa myös läheisen Kiikalan Johannislundin lasitehtaan. Pulloja ja ikkunalasia tuottanut Inkere toimi tiiviissä yhteistyössä Johannislundin kanssa, kunnes kannattavuusongelmat alkoivat haitata sen toimintaa.

Lopulta Inkere luovutettiin konkurssiin 1865 ja näin 71 vuotta toiminut tehdas joutui lopettamaan toimintansa. Johannislund, joka oli perustettu 1813, jatkoi sen sijaan tuotantoaan aina vuoteen 1960. Magnus Leonard Alftan kuol
i 1859 ja toimintaa Johannislundissa jatkoi hänen leskensä Karolina Sofia Paulin. Tämä uudisti laitosta suuresti hankkimalla sille lisää viljelysmaita ja metsää, uusimalla osan tehtaasta ja hankkimalla ulkomaisia ammattimiehiä. Vähitellen tuotannossa siirryttiin pääasiassa ikkunalasiin.

Vuonna 1865 tehdas kuitenkin paloi ja vaikka se rakennettiin uudelleen, oli leskirouvalla edessään konkurssi. Varatuomari Snellman osti laitoksen 1869 ja hänen kuoltuaan jo seuraavana vuonna sen peri ensimmäisen omistajan pojanpoika Karl Wilhelm von Torcken. Hän puolestaan myi talousvaikeuksissaan puolet Johannislundista Viktor Hugo Alfons Alftanille, joka oli jo 1866 ostanut Pusulasta Ariman lasitehtaan.

Alftanin ja von Torckenin yhteistyötä kesti nelisen vuotta, jonka jälkeen viimeksi mainittu lunasti koko tehtaan itselleen. Alfons Alftan keräsi tästä sijoituksestaan mukavat voitot. Ariman tehdasta Alftan pyöritti vuoteen 1893 luovuttaen sen tuolloin tulevalle vävylleen, Karl Taxellille. Alftanin jätti itselleen kalkkiuunin ja Patakosken sahan Somerniemellä sekä Knuutilan tilan Pusulan kirkonkylässä. Viimeksi mainitun hän nimesi uudelleen Sohlbackaksi.

Viktor Hugo Alfons oli suorittanut aikanaan oppikurssin Turun ylemmässä alkeiskoulussa ja tullut ylioppilaaksi 1859. Heti tämän jälkeen hän hyppäsi liike-elämän rattaisiin. Tehtailija Alftan kuoli marraskuussa 1901 ja häntä jäivät suremaan lähinnä leski sekä viisi lasta.

Mitä tulee Alftan -sukuun, on sen alkuperä herättänyt menneinä vuosina useita kysymyksiä. Hattulan kirkkoherra Abraham Alftanuksen vuonna 1695 kirjattujen muistiinpanojen perusteella julkaistiin Alftanien sukukronikka 1770-luvulla (Samuel Loenbom, Upplysningar i Svenska Historien, 1773, s. 82 - 85). Suvun kantaisä oli kronikan mukaan Hans Eriksson, vahtimestari Tukholman linnassa (kuninkaan sihteeri) ja kuningatar Kaarina Maununtyttären veljen vävy.


Mahdollista sukulaisuutta Kaarina Maununtyttäreen on kuitenkin mahdotonta todeta, sillä aikakauden asiakirjoista ei löydy tällaista Hans Erikssonia ollenkaan, eikä Kaarina Maununtyttären perheestä tiedetä mitään. Alftaneja on muutenkin yritetty liittää Kaarina Maununtyttäreen, sillä Abraham Alftanin ensimmäisen puolison, Emerentia Torskin nimi painettiin kronikkaan virheellisessä muodossa ”Abraham Alftanin äiti Emerentia Tott” (Emerentia Tott oli mukamas ollut Eerik XIV ja Kaarina Maununtyttären tyttären Sigridin ja tämän puolison Henrik Tottin tytär). Sukulaisuuslegendat saattavat johtua myös siitä, että Alftaneja oli myöhemmin Tottien palveluksessa tai siitä, että Tottit omistivat Suomessa myöhemmin tiloja, jotka ehkä olivat aiemmin olleet kantaisä Hansin oletetun anopin, ns. Sjundbyn suvun omistuksessa.


Vaikka kantaisää Hansia ei varmasti pystytä tunnistamaan, lienee hän ollut Kirves-nimistä rälssisukua, koska hänen jälkeläisillään oli tähti ja risti vaakunassaan sekä yhdessä tapauksessa kirves. Jälkimmäinen sopii hyvin Kirves -sukuun ja edelliset Kirves -sukuun naitettuun Särkilahti -sukuun. Hans oli ehkä rälssimies Olof Kirveen (mainittu 1458 - 1476) pojanpoika tai tyttärenpoika.


11.6.2010

Torsten Salomonsson, Ram -sukua

1400-luvulla oli Satakunnassa, Karjalassa ja Norjassa levottomuuksia sekä talonpoikaiskapinointia. Vuonna 1437 nousivat taalainmaalaiset talonpojat aseisiin, ja vermlantilaiset tappoivat marski Karl Knutsson Bonden (Ruotsin todellinen hallitsija ja tuleva kuningas Kaarle VIII) asettaman voudin. Vermlannin liikkeen johtoon nousi alempaa rälssiä edustava Strandin pitäjän Torsten Ingelsson, joka 1436 oli ollut marskin asettama Vermlannin päämies.

Syksyllä 1437 alkoi kapina levitä myös Närken maakunnan talonpoikien keskuuteen
ja Torsten Ingelsson päätti vähän vuodenvaihteen jälkeen hyökätä Örebrohon. Valtaneuvosto toivoi kapinan hiljentämistä rauhallisin keinoin, kuten naapurimaakunnassa Taalainmaalla juuri oli tehty, mutta Karl Knutsson lähetti äkkiä smoolantilaisen Arvid Svahnin sotajoukon paikalle. Svahnin joukko onnistui yhyttämään kapinalliset vähän Örebrosta länteen ja ajoi ne pakosalle. Takaa-ajossa Vermlannin puolelle pyysivät talonpojat aselepoa.

Sellaisesta sovittiinkin sillä ehdolla, että he maksaisivat veronsa eivätkä enää nostaisi kapinalippua. Mutta Norjan vastaisella rajalla Jössingin kihlakunnassa keräsivät talonpojat suuren joukon taisteluun Svahnin osastoa vastaan. Svahn hyökkäsi kuitenkin sinne 120 miehen voimin ja jäätyneet vesitiet tarjosivat nopeaa etenemistä. Jössingin isännät olivat linnoittautuneet erään järven niemenkärkeen. Taistelusta tuli lyhyt, mutta verinen – talonpojat jättivät paetessaan 140 kuollutta jälkeensä.

Svan jatkoi Fryksdaleniin ja Klarälvsdaleniin, jossa kapinan vahvimmat keskukset olivat. Lopulta saatiin kapinajohtaja Torsten Ingelsson ja hänen lähin miehensä vangittua. Torsten Ingelsson ja Jösse Hansson poltettiin roviolla helmikuussa 1438.

Torstenilta jäi mahdollisesti Vermlannin Strandin pitäjässä asuva poika Salomon Torstensson, joka talonpoikien joukossa allekirjoitti Strängnäsin valtiopäivien päätöksen 1529. Salomonilla oli alla olevan pojan Torsten Salomonssonin lisäksi tytär Ingeborg Salomonsdotter, joka avioitui Ingel Knutssonin (Roos af Hjelmsäter-sukua) kanssa.

Torsten Salomonsson sai 1.4.1525 kuningas Kustaa Vaasalta rälssivapauden mailleen Uudenkirkon pitäjän eli nykyisen Kalannin alueella. Hämeen linnan päällikkönä hän oli 1527 - 1529. Samoihin aikoihin hän avioitui Brita Johansdotter Flemingin kanssa, jonka ensimmäinen puoliso oli ollut aiemmin Måns Nilsson Balk.

Vuonna 1534 Torsten liittyi kuninkaan käskystä Viipurin puolustajiin. Vuonna 1535 hän oli amiraalin (laivasto-osaston päällikkö) ominaisuudessa Räävelin eli Tallinnan edustalla. Kreivisodan aikana lyypekkiläiset kaapparialukset käyttivät tukikohtanaan ohimenevästi myös Rääveliä, mikä antoi aiheen Ruotsille lähettää laivasto-osaston paikan päälle. Tallinnan kaupunginarkistossa säilytetään ruotsinkielistä kirjettä, joka on säilynyt siltä matkalta:


"Terveyttä meidän Herraltamme jne. Rehelliset miehet, Räävelin pormestari ja raati. Tiedossamme on, että teillä on hyvien herrojen ja ruhtinaiden kirjeitä ja privilegioita, sen me tiedämme myös, että te olette kirjoittaneet ylhäissyntyiselle ruhtinaalle Kuninkaalliselle Majesteetille kuningas Kustaalle Meidän Armol-liselle Herrallemme ja luvanneet kuuliaisuutta ja uskollisuutta ja pyytäneet Hänen armoltaan samoin kuin muilta hyviltä ja vanhoilta ruhtinailta privilegioita, että teidän vesillänne ja satamassanne vallitsisi rauha ja turvallisuus, minkä meidän Armollinen Herramme on teille luvannut ja myöntänyt, niin kuin myös muut herrat ja ruhtinaat ovat tehneet, että kaikki Hänen Armonsa vartiolaivat ja sotaväki,joiden tehtävänä on pitää kurissa ja tuhota Hänen Armonsa ja valtakunnan vihollisia, pitävät rauhan teidän vesillänne eivätkä ahdista ketään eivätkä hyökkää kenenkään kimppuun.

Mutta me olemme huomanneet, te itse ette halua pitää rauhaa tai pitää voimassa näiden hyvien herrojen privilegioita, vaan te itse autatte Kuninkaallisen Majesteetin, Meidän Armollisen Herramm vihollisia, merirosvoja ja kaappareita ahdistamaan, kaappaa-maan ja tekemään vahinkoa vesillänne Hänen Armonsa alamaisille ja rahvaalle ja niille, jotka käyvät kauppaa kansanne, joiden Hänen Armonsa on teidän hyväksenne sallinut tuoda teille kaikkea hyvää, käydä kauppaa ja vaihtaa teidän kanssanne niin nyt kuin vanhastaankin.

Niinpä te, hyvät miehet, itse tahdotte toimia näin ettekä halua pitää rauhaa mainituilla vesillänne, vaan annatte suojaa ja turvaa Kuninkaallisen Majesteetin, Meidän Armollisen Herramme vihollisille, niin kuin te olette tehneet sekä viime että tänä vuonna, ja annatte heidän ahdistella ja tehdä vahinkoa Kuninkaallisen Majesteetin, Meidän Rakkaan Armollisen Herramme alamaisille, rahvaalle ja nille, jotka käyvät teidän kanssanne kauppaa, heidän vahingokseen ja onnettomuudekseen ja joille he ovet tehneet suurta vahinkoa ennen kuin me tulimme tänne. Kun me tulimme tänne ja meidän piti rangaista ja kurittaa moisia merirosvoja ja heidän miehistöään, silloin te annoitte heille turvakirjeen ja otitte suojelukseenne heidät ja heidän laivansa, tava-ransa ja omaisuutensa, heidät jotka ovat ahdistaneet, ottaneet vangiksi, ryöstäneet ja nylkeneet Armollisen Herramme alamaisia niin että me emme saa heitä käsiimme emmekä voi heitä rangaista jne.

Niinpä koska te itse ette tahdo pitää rauhaa, Kuninkaallinen Majesteetti Meidän Rakas Armollinen Herramme katsoo olevan aihetta kieltää Hänen Armonsa alamaisia tuomasta teille mitään Ruotsista, Suomesta ja Uudeltamaalta. Emmekä mekään tahdo pitää rauhaa kun muutkaan eivät pidä, koska te olette antaneet vihollisten rikkoa rauhan jne. Sen tähden teidän, hyvät miehet täytyy harkita tätä asiaa ja itse olla halukkaita ottamaan sellaisia merirosvoja ja kaappareita niskasta kiinni ja kurittamaan niitä jotka sellaista tekevät, että sellaiset merirosvot eivät voisi tulle Kuninkaallisen Majesteetin Meidän Armollisen Herram-me ja teidän, hyvät miehet, välille eivätkä aiheuttaa epäluuloa Hänen Armonsa ja teidän välillenne jne. On parempi, että sellaiset konnat saavat rangaistuksensa kuin että näin tapahtuu. Siten vallitsisi ystävyys molemmin puolin.

Sen vuoksi pyydämme teitä, hyvät miehet, antamaan meille vastauksen, haluatteko pitää kyseisen laivan suojeluksessanne ja haluatteko antaa sille turvakirjeen. Jos ette halua suojella sitä, niin antakaa sen tulla luoksemme, koska he ovat niin kuuluisiaa erinomaisina kaappareina ja katsokaamme mitä he ja heidän miehistönsä saavat aikaan jne. Tai kenties te, hyvät miehet, tahdotte ottaa kyseisen laivan ja sen miehistön ja pidättää Kuninkaallisen Majesteetin, Meidän Rakkaan Armollisen Herramme tavarat, omaisuuden ja kaiken, mitä siinä laivassa on, Hänen Armonsa hyödyksi siihen asti, kun saatte Hänen Armonsa kirjeen ja annatte meille avoimen kirjeen ja sinettinne siitä, että tahdotte tehdä niin. Mutta jos te ette tahdo antaa meille sitoumuskirjettänne ja sinettiänne Meidän Armollista Herraamme varten, silloin saatte pelätä, että me emme purjehdi täältä ennen Mikaelin päivää, van oleskelemme teidän vesillänne, ahdistelemme ja kaappaamme niin kuin ne toisetkin tekevät, kunnes me saamme Kuninkaalli-selta Majesteetiltä, Armolliselta Herraltamme kirjeen, jolla meille ilmoitetaan, mitä meidän pitää tehdä. Ei mitään muuta erikoisempaa kirjoitettava teille, hyvät miehet tällä kertaa. Jätämme teidät Jumalan ha-tuun."


Redillä sunnuntaina ennen Laurin päivää vuonna 1535.


Päällysmies Torsten Salomonsson

Albrekt Persson
Mårten Smasuen
Nils Eriksson



Torsten kuoli vuoden 1550 paikkeilla. Hänellä ja Britalla oli mittavat maanomistukset. Edellä mainitun Uudenkirkon rälssimaan lisäksi oli Torsten anonut kuninkaalta 1530 takaisin Kemiön Strömman tilaa, jonka appi Johan Fleming oli joutunut luovuttamaan. Huhun mukaan otti ("rappade") Torsten Naantalin luostarilta maata Janakkalan Hyvikkälässä jo ennen Västeråsin päätöstä, joka mahdollisti kirkolle ja luostareille lahjoitettujen tilojen takaisinottoa. Vaimo Brita toi liittoon Uudenkirkon Tuorlahden (Torslax) ja äidinisän omistamat kolme tilaa Porvoon pitäjän Jakarissa (Jackarby). Ensimmäiseltä mieheltään Brita oli saanut huomenlahjaksi Vehmaan Kimokallion ja Mynämäen Ranjoen, sekä perinyt poikansa (ensimmäisestä liitostaan) Johan Månssonin kuoleman jälkeen tämän omistaman Pohjan pitäjän Brödtorpin.


Kuvassa Lasse Torstenssonin vaakuna, ikkunamaalaus Pohjan kirkossa. Vaakuna-aihe, muurin- tai keulanmurtaja (ruots. ramm), lienee antanut suvulle nimen.

Kiitos RR!

10.6.2010

Miesten mies, Karl Ervast

Karl Ervast syntyi marraskuun viimeisenä päivänä 1839 Soinin pitäjässä saarnaaja Karl Fredrik E:n ja Eufemia Törnuddin perheeseen. Isä Karl Fredrik oli saanut pappisvihkimyksen 1827 ja tullut Soiniin 1835. Sieltä perhe muutti Alaveteliin 1841 isän tultua pitäjän kappalaiseksi. Siellä hän myös kuoli 1854. Äiti Eufemian isä oli Temmeksen kappalaisena kuollut Matias Törnudd, kun taas hänen äitinsä Beata oli Kempeleen pitäjänapulaisen, Lars Samuel Keckmanin tytär. Näin Karl Ervastin voi sanoa syntyneen todelliseen pappisperheeseen.


Hän opiskeli Vaasan kymnaasissa tullen ylioppilaaksi 1857. Neljän vuoden opiskelun jälkeen hänestä tuli filosofian kandidaatti ja edelleen maisteri 1864. Työuransa hän aloitti Vaasan lyseossa vt. opettajana 1861-1864. Takana oli nimittäin myös kasvatusopinkandidaatin tutkinto. Vuonna 1864 Ervast nimitettiin Kokkolan ylemmän alkeiskoulun uskonnon opettajaksi, missä tehtävässä hän oli seuraavat viisi vuotta. Yhden vuoden hän oli hoitanut lisäksi Vaasan lukion latinankielen lehtorin virkaa.

Vuosiksi 1869-70 ehti Ervast uskonnon, suomen, ja latinan tuntiopettajaksi Helsingin normaalilyseoon, kunnes tuli nimitetyksi Oulun lyseon uskonnon lehtoriksi sekä 1871-1874 sikäläisen tyttökoulun suomenkielen opettajaksi. Seuraavien parin vuosikymmenen aikana Karl Ervast opetti Hämeenlinnan normaalilyseossa. Tämä ura huipentui rehtorin tehtävien hoitamiseen kevätkaudella 1882. Vuodesta 1892 lähtien hän oli Helsingin normaalilyseon uskonnon yliopettaja ja vararehtori.

Näiden virkojen ohella Ervast ehti hoitaa eräitä luottamustoimia ja kierrellä ulkomaillan tutkimassa uskonnon opetusta eri maissa.

Karl Ervast kirjoitti myös koko joukon teologisia kirjoja, kuten "Raamatun historia", Kristillinen uskonoppi" ja "Raamatun historian selityksiä". Merkittävin suuren yleisön kannalta lienee ollut hänen 1888 julkaisema "Suomalais-saksalainen sanakirja".

Luonteeltaan Ervastin kerrotaan olleen todellisen miesten miehen, lujan ja vankka. Tämä koski sekä hänen julkista elämäänsä että toimia koulunopettajana. Hän oli ankara ja vaativa pedagogi, joka kuitenkin sai oppilaansa innostumaan aiheesta kuin aiheesta. Niinpä teologiasta innostuneet oppilaat pitivätkin häntä kaikista vaikuttavimpina oman aikansa hahmona.


Karl Ervastin oli kaksi kertaa naimisissa. Vuonna 1872 hän solmi avioliiton Emilia Törnuddin kanssa, joka kuoli jo muutaman kuukauden päästä. Toiseksi puolisoksi tuli edellisen sisar, Josefina Törnudd vuonna 1874. Siskokset olivat lisäksi Karlin pikkuserkkuja, sillä heidän kaikkien isoisä oli Matias Törnudd.

Ervast kuoli Kalvolan pitäjässä omistamassaan Lepomäen huvilassa elokuun alussa 1902. Lesken lisäksi häntä jäivät lähinnä kaipaamaan kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Lesken kuolinilmoitukseen valitsema Raamatun teksti, heprealaiskirjeen 12. luku sisältää mm. seuraavan kohdan;

"Älä väheksy, poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa."

Tämä kuvasikin oikein hyvin ankaran miehen maineessa ollutta Ervastia.

9.6.2010

Rötger Olofssonista osa II

Edellisen poika Rötger Olofsson eli 1400-luvulla. Hänen asuintila oli Pohjan Gennäs, mutta hän on saattanut omistaa maita myös Pohjan Dalkarbyssa, Djekenkullassa sekä Baggön ja Gullön saaret. Rötgerin vaimo oli Ragnhild Johansdotter, joka melkoisella varmuudella oli Ruotsista kotoisin, sillä hän möi leskenä ollessaan Pohjan Gennäsissä 1508 erään Linköpingin lähellä sijaitsevan tilan Viipurin linnan käskynhaltijalle Erik Turessonille.

Kiitos erään pitkän perintöriidan, joka tapahtumiltaan voidaan verrata Hollywoodin saippuasarjojen parhaimmiston, on Rötgeristä jäänyt hieman enemmän tietoja talteen kuin isästään. Riitaan johtavat syyt käynnistyvät oikeastaan jo kolme sukupolvea aikaisemmista tapahtumista, kun rälssimies Rötger Ingesson naitatti kaksi viidestä tyttärestään käteismyötäjäisillä turkulaisille kauppiaille. Toinen näistä oli Rötger Olofssonin äidinäiti Märta Rötgersdotter. Perheen kolme muuta tytärtä naitettiin rälssimiesten kanssa, kuten Kristina, jonka puolisoksi tuli Olof Skelge. Nämä kolme tytärtä saivat maatiloja myötäjäisiksi. Tyttärien lisäksi kuului perheeseen kaksi poikaa, joista Knut lähti ulkomaille, ja Hans, joka kuoli vähän ennen vanhempiaan. Rälssimiehen kanssa naitetun Kristinan lapsi Lucia Olofsdotter Skelge jäi isättömäksi ja sisarettomaksi, kun isä Olof Skelge kuoli nuorena ja äiti avioitui uudestaan. Lucian holhoojaksi tuli Henrik Svärd, nähtävästi hänen isänsä Olof Skelgen lähisukulainen, joka kuitenkin hänkin kuoli jo vuoteen 1440 mennessä. Lucia Olofsdotterin aviomies noin vuodesta 1438 oli ritari Henrik Klausson, joka kuoli 1458/59. Heidän avioliittonsa jäi lapsettomaksi. Lucia ja hänen puolisonsa Henrik olivat suurlahjoittajia mm. Naantalin luostarille, esim. se Naantalin Ailosten maa, jolle luostari lopullisesti rakennettiin, oli heidän lahjoittama.

Kirjeessään vuodelta 1473(?) selosti Lucia Olofsdotter edesmenneen miehensä siskolle Birgitta Klausdotterille asioiden alkukehitystä: hänen tätinsä tyttärenpoika Rötger Olofsson oli vaatinut Lucialta Sauvon Saustilan ja Hallialan tiloja, koska tämän isoäitinsä Märta oli ollut niihin yhtä oikeutettu kuin Lucian äiti Kristinakin. Lucia oli vastannut, että hän ei ollut koskaan muuta kuullut, kuin että hänen äitinsä Kristina, hänen tätinsä Greta ja Elin olivat rälssisukuihin naitettuina tarkoitettu omistamaan tiloja; tädit Märta ja Karin taas naitettiin Turun porvaristoon kullalla ja rahalla, ilman maatiloja (”Maertha och Kadrin, the waro giffne jn til Abo met gul och peninga, swa at the skulde alder gaa til arffs til fasta godzen”). Rötger oli vastannut, että Rötger Ingessonin kuoleman jälkeen olivat Greta, Elin ja Kristina ottaneet maatilat väkivallalla ja jakaneet ne keskenään; että maatilat edelleen ovat heillä eikä Rötgerin äiti tai Vilmarin lapset olleet saaneet osuuttaan. Sen jälkeen Rötger oli saanut asetettua Lucian Saustilan ja Hallialan tilat hukkaamiskieltoon ja sai Lucian vuokraviljelijät "tottelemattomiksi”. Kihlakunnantuomari Magnus Nilsson, Rötger Olofsson itse, kaksi valtionhoitaja Sten Sturen alaista sekä kolme talonpoikaa olivat tulleet ja antaneet Lucialle haasteen Turun maaoikeuteen. Lucia ei ollut sinne kuitenkaan sairau-deltaan päässyt.

Rötger oli n. 2.8.1472 jälleen tullut tapaamaan Luciaa Naantalin luostarille ja kysyi miksi Lucia ei ollut tullut maaoikeuteen. Rötger vannoi nyt, että hän tulisi nyt saamaan sekä Saustilan että Hallialan, vaikka se maksaisi hänen sydänverensä (”...at han wilde bliffua baade widh Sawstala och Halliala, eller han skulde giffua sith hiaertablodh wth”). Lucia ja Rötger olivat menneet tapaamaan valtiohoitaja Sten Sturea, joka oli maassaa käymässä, ja pyytäneet hänta ratkaisemaan asiassa. Kävi ilmi, että Rötger oli hankkinut hukkaamiskiellon Sten Sturelta kertomalla että hän oli haastanut Lucian oikeuteen jo 4-5 kertaa, Lucian sinne kertaakaan ilmaantumatta. Keskustelun lopputulos oli, että Sten Sture perui hukkaamiskiellon ja päätti, että oikeus ratkaisee asian tammikuussa 1473. Rötgerin lanko, vouti Mårten Jönsson kävi kuitenkin jo 20.12.1472 laittamassa kruununlukot sekä Saustilaan että Hallialaan ja haastoi Lucian Sauvon käräjille.

Kirjeessään myöhäissyksyltä 1476 pyysi Lucia valtionhoitaja Sten Sturea turvaamaan hänen oikeutensa. Asiakirjassa Lucia luetteli äitinsä perheenjäsenet, ja kertoi kuinka perheen nuorin tytär (hänen äitinsä) peri Saustilan. Kun Lucian isä kuoli nuorena, meni hänen äitinsä uusiin naimisiin ja Lucia perintöineen jäi holhoojan Henrik Svärdin suojelukseen. Sen jälkeen oli Lucia ollut ”herransa” Henrik Klaussonin kanssa naimisissa 20 vuotta. Nyt hän oli ollut leskenä 17 vuotta. Koko tänä aikana ei kukaan ollut maininnut, että perintö olisi ollut väärin jaettu, ennen kuin Rötger Olofsson äskettäin oli ottanut asian esille. Hallialan tila oli sitä paitsi Lucian mielestä hänen isänperintöään eikä kuulunut tähän asiaan ollenkaan. Isoisä Rötger Ingesson oli pantannut sen Kort Gartzille 70:stä englannin kultanoobelista ja maksanut sillä tyttären Märtan, Rötger Olofssonin äidinäidin, käteismyötäjäiset. Pantin oli lunastanut Lucian isä Olof Skelge, Rötger Ingessonin kehoituksesta. Halliala oli sitten kulkenut Lucian äidin uuden puolison kautta hänen holhoojalle Henrik Svärdille ja edelleen Lucian puolisolle, joka antoi Hallialan Lucialle huomenlahjana. Lucia jatkoi valittamalla, kuinka hänen miehensä kuoleman jälkeen ovat naapuritilojen talonpojatkin alkaneet luvatta käyttämään hänen kalavesiään ja laidunmaitaan. Lucia pyysi lopuksi Sten Stureä auttamaan häntä oikaisemaan niitä, jotka ovat hänelle väärin tehneet.

Toisessa kirjeessään myöhäissyksyltä 1476 valitti Lucia maaoikeudelle Rötgerin käytöksestä. Rötger oli laitattanut lukot kolmeen Lucian tilaan ja haastanut hänet Sauvon käräjille. Lucia oli vastannut, että hän hyväksyy vain Sten Sturen ratkaisun asiassa. Rötger oli sen jälkeen mennyt Mårten Jönssonin luo, joka lähetti maavoudin Lucian asuintilalle Mietoisten Kaskisiin. Maavouti vei kaiken Lucian läskin, naudanlihan, kalan, voin, viljan, jopa härät. Lucia oli silloin vuorostaan haastanut Rötgerin maaoikeuteen ja oli vaatinut 400 mk vahingonkorvausta Kaskisen tapahtumista. Rötger oli kuitenkin mennyt yhden Turun porvarin luokse ja istunut piilossa ne kahdeksan päivää, joina oikeus kokoontui.

Maaoikeuden istunnossa 6.11.1476 tuomitsivat valtionhoitaja Sten Sture sekä ritarit Erik Axelsson ja Laurens Axelsson asiassa siitä huolimatta, että Rötger ei ollut saapunut oikeuden eteen. Lucia sai Sauvon tilansa takaisin, kunnes asia lopullisesti käsiteltäisiin. Rötger tuomittiin sakkoihin. Molempien tulisi todistajien avulla selvittää mitä Lucian äiti ja Rötgerin isoäiti olivat perineet ja sen jälkeen heidän tuli tasata, mitä heillä mahdollisesti oli tasattavissa. Lopputulos oli se, että ennen vuotta 1490 saivat Rötger Olofsson ja Mårten Jönsson Gumnäsin ja Annekärrin tilat Pohjan pitäjässä sekä 150 mk sitä vastaan, että luopuivat kaikista lisävaatimuksista. Asia oli ratkaistu siten, että Lucia lahjoitti Saustilan Naantalin luostarille (se viimeistään tekisi lopun kaikista lisävaatimuksista Saustilaan) ja sai tilalle Gumnäsin ja Annnekärrin tilat, jotka hän sitten antoi Rötgerille ja Mårtenille.

Oliko koko asiassa kyse vain ahneesta saalistuksesta Rötgerin ja Mårtenin puolelta? Sellaisen uhriksihan Lucia oli erittäin sopiva, hän oli rikas lapseton leski, jolta puuttui sen ajan turvaverkko, lähisukulaiset. Toisaalta Lucialla on täytynyt olla paljon ystäviä hyvissä asemissa, hänen edesmennyt miehensä oli ollut Suomen ehkä vaikutusvaltaisin mies ja he olivat yhdessä olleet suurlahjoittajia kirkoille ja Naantalin luostarille, joten luulisi, että joku olisi puuttunut asiaan. Rötgerin keinot eivät ehkä olleet niitä siistimpiä, mutta kaikesta päätellen hänen on kuitenkin täytynyt olla ainakin osittain oikeassa. Selitys saattaa löytyä menneissä ajoissa. Koko tilanteeseen ajauduttiin ehkä jo Rötger Ingessonin kuoleman jälkeen. Rötger Ingesson oli varmaan ajatellut ainakin Saustilan tilan pojilleen Knutille ja Hansille, mutta kun toinen ei odotuksista huolimatta koskaan palannut ulkomailta ja toinen kuoli ennen vanhempiaan, jäi tilanne avoimeksi. Saustila meni loppujen lopuksi Rötger Ingessonin kuoltua nuorimmalle tyttärelle, joka ehkä silloin oli lapsista ainoa enää kotonaan asuva. Pojille ehkä tarkoitettu Saustila oli ilmeisesti kuitenkin paljon arvokkaampi kuin käteismyötäjäiset sekä muut aiempina myötäjäisinä annetut tilat ja se olisi tullut jakaa kaikkien siskojen välillä. Tässä on syytä lisätä myös, että perinnöt ei katsottu olevan perinnönsaajan omaisuutta – ne kuuluivat suvulle. Perintö palautui suvulle, jos perinnönsaaja kuoli lapsettomana (mikä oli syy siihen, että Lucia painotti Hallialan olleen nimenomaan hänen isänperintönsä). Rötgerille ehkä tuli kiire selvittää asiat ennen kuin Lucia olisi ehtinyt lahjoittaa pois enempää omaisuuttaan tai ennen kuin Lucian kuoltua ilmaantuisi lisää perinnönjakajia.

Rötger Olofsson sai siis Gumnäsin, mutta tarina jatkuu vielä: pääsiäisviikon keskiviikkona v. 1498 tuli Rötger Naantalin luostarin luostariveljien keskusteluportille ja syytti konfessori Arvidia siitä, ettei tämä ollut pitänyt mitä oli luvannut edesmenneen Lucia-rouvan tilusvaihtojen yhteydessä. Nähtävästi oli luos-tari veloittanut 12 mk lisämaasta, joka oli liitetty alkuperäiseen Gumnäsin sinä aikana kun se oli ollut luostarin omistuksessa. Rötgerin mukaan luostari oli kuitenkin riistänyt lisämaan takaisin luovutuksen jälkeen, mutta pitänyt rahat. Nyt hän halusi sopia riidan. Arvid maksoi Rötgerille 12 markkaa käteisellä ja nähtävästi Gumnäsiin lisätty osa jäi luostarille. Tämä oli samalla viimeinen merkintä Rötger Olofs-sonista.

Ragnhild Johansdotterilla ja Rötger Olofssonilla oli ainakin yksi lapsi, tytär Brita Rötgersdotter. Hän oli naimisissa Anders Boijen kanssa.

8.6.2010

Rötger Olofssonista osa I

Rötger Olofssonin suvun vanhin tunnettu jäsen oli Olof Nilsson Pohjan pitäjästä, ”Olaff Nilesson aff Poya”, joka mainittiin nimeltä eräässä poikansa Rötgerin perintöriidassa 1400-luvun lopulla. Tämä onkin hänestä ainoa varma tieto. Olof Nilsson saattoi mahdollisesti olla sama kuin se Olof Diekn , jonka sanottiin myynneen maata Pohjan pitäjän Gumnäsista Naantalin luostarille; Rötger Olofsson sai 1490-luvulla maa-ta juuri Gumnäsista.

Asiakirjoista mahdollisesti löytyvien lisätietojen kohdistaminen henkilöön, josta ei tiedetä muuta kuin nimi ja kotipaikka, on vaikeaa. Esim. vuonna 1406 antoi Sauvon khra Jöns Pedersson veljenpojalleen Olof Nilssonille maata Tenholan Germundbystä, jonka hän oli ostanut vuonna 1382. Tämä Olof Nilsson sai 8.5.1412 Kalmarissa kuninkaalta rälssioikeuden 2/3 Germundbylle ja möi maan kaksi vuotta myöhemmin piispa Maunu Tavastille. Meidän Olof Nilssonia, Rötgerin isää, ajatellen olisi tämä voinut olla aivan selvä tapaus: oikea nimi, sopiva maantieteellinen sijainti jne. Mutta... ajankohta on väärä. Olof Nilssonin poika Rötger eli vielä v. 1498, joten isä-Olofin on täytynyt syntyä aivan viimeistään 1300/1400-lukujen vaihteessa; todennäköisemmin viimeistään 1410/1420-luvuilla. Hän ei siis ole voinut saada rälssioikeutta v. 1412, koska hän oli siihen aivan liian nuori, ellei peräti vielä syntymätön.

Edellä mainittujen (jotka ovat voineet olla yksi ja sama henkilö) lisäksi eli ja vaikutti Suomessa niihin aikoihin myös muutamia muitakin Olof Diekn –nimisiä henkilöitä, joita on kirjallisuudessa arveltu meidän Olof Nilssoniksi: Eräs Olof Diekn oli Viipurin linnapäällikön Karl Kristerssonin palveluksessa ainakin vuosina 1437 ja 1440. Vuonna 1472 oli Halikon laamannina eräs Olof Diekn, joka myös saattaisi olla oikea Olof. Tästä Halikon-merkinnästä kilpailee vahvempana kuitenkin kemiöläinen Olof Diekn (”Olof Diekn till Brännboda på Kimito”), joka eli samoihin aikoihin.

Kirjallisuudessa on myös esitetty teoria, että Olof Nilssonin isä olisi ollut Uudenmaan laamanni Nils Ingesson Diekn, Rötger Nilssonin äidinisän veli. Tämän puolesta puhuu se, että laamanni Nils Ingesson omisti maata Pohjan pitäjässä, kuten nähtävästi Olofkin. Sitä vastaan puhuu kuitenkin se, että ei löydy mitään asiakirjatietoa, joka kytkisi Olofin ja Nilsin mitenkään yhteen sekä se, että Olof olisi siinä tapauksessa avioitunut serkkunsa tyttären (...Hansdotter van Kampen) kanssa, joka siihen aikaan lienee ollut kielletty liitto.

Lopputulos on siis edelleen sama kuin jo alussa; ainoa varma tieto Olofin henkilöstä on siis että hänen patronyyminsä oli Nilsson ja että hän mahdollisesti oli kotoisin tai asui Pohjan pitäjässä.

Olof Nilsson vaimo oli kauppiaan tytär Hansdotter van Kampen (etunimeä ei valitettavasti löydy asiakirjoista), ja heillä oli poika Rötger Olofsson sekä (myös nimettömäksi jäävä) tytär, jonka puoliso oli vouti Mårten Jönsson.


jatkuu huomenna. . . . .

7.6.2010

Etrurian kilpailut

Reilut sata vuotta sitten siirtolaisvirta Amerikkaan oli jo hieman tyrehtymässä, mutta Atlantin ylittäjiä riitti kuitenkin lähes joka laivaan. Niinpä myös Cunard -linjan Etruria -aluksella oli koko joukko maanmiehiämme loppukesästä 1903. Eräät matkan tapahtumattomuuteen kyllästyneet englantilaiset herrasmiehet päättivät järjestää laivalle urheilukilpailut.

Laivan omassa kirjapainossa painettiin oikeat kutsukortit, joita sitten jaettiin matkustavaisille. Luonnollisesti suomalaiset ottivat näihin rientoihin osaa ja voittivat saman tien kaksi ensimmäistä kilpailua. Tämän jälkeen heille annettiin hienovarainen, mutta jämäkkä porttikielto loppuihin koitoksiin.

Alussa olleen jalkapallon potkukilpailun, jollaista peliä suomalaiset eivät olleet ikinä kokeneet, voitti eräs pohjalainen. Toisen palkinnon, kalliit ja kauniit mansetin napit, sai Juho Paldan Joensuusta.

Köydenvedossa kymmenen muukalaista ryhtyi kilpasille kymmenen suomalaisen kanssa. Lopputuloksena oli, että suomalaiset vetivät muita kuin villarukkasta. Muut matkustajat päättivät sitten kokeilla, kuinka monta miestä tarvitaan suomalaisjoukon voittamiseen tässä lajissa. Nyt köyden päähän kävi peräti 20 miestä, mutta lopputulos oli selvä - suomalaiset vetivät kuin vetivätkin köyden puolelleen.

Tässä vaiheessa muut arvioivat suomalaiset jo kummallisiksi erityisolennoiksi ja erään miehen päähän pälkähti idea syöntikisasta. Tämäkään ei ollut hyvä idea, sillä voittoon ylsi joensuulainen P. Schmatlz. Tapahtuman järjestäjät huomasivat tässä vaiheessa mitä olisi jatkossa odotettavissa ja näin suomalaiset jätettiin kuvainnollisesti sanottuna rannalle lopuista koitoksista.

Etruria -alus oli kastettu 1884 ja seuraavan vuoden huhtikuussa se teki neitsytmatkansa Liverpoolista Queenstowniin sekä edelleen New Yorkiin. Vuoden 1893 aluksi laivaa uudistettiin siten, että ensimmäiseen luokkaan mahtui 550 matkustajaa, toiseen 160 ja kolmanteen 800. Etruria ylitti Atlantin noin kuudessa päivässä. Kuvassa laiva koko komeudessaan - lisätietoja tästä ja muista aluksista löytyy sivulta www.norwayheritage.com

4.6.2010

Neiti Blomqvist

Elisabeth Blomqvist syntyi helmikuussa 1827 Helsingin kaupungissa esikoisena kirjastonhoitaja Alexander B:n ja Christina Charlotta Hassingin perheeseen. Seuraavien vuosien aikana syntyivät nuoremmat sisarukset Alexandra Wilhelmina, Constance Gustava Maria, Maria Kristina Sofia, Daniel Fredrik Robert, Anton Gabriel, Edvard Theodor ja Anna Catarina. Samalla isä Alexander selvitti tiensä Helsingin yliopiston oppineisuuden historian professoriksi. Alexander Blomqvist oli syntynyt aviottomana lapsena Anna Katarina Nybergille ja hänen isänsä oli ruukinpatruuna Alexander Magnus Sederholm. Tämä taas oli kaikkien helsinkiläisten tunteman kauppaneuvos Johan Sederholmin poika.

Elisabethin veljistä Anton ja Edvard olivat kaksosia. Anton teki pitkän päivätyön tutkimalla suomalaisia metsiä ja niiden kasvuolosuhteita. Lopulta hänestä tuli Evon metsäopiston johtaja. Anton Blomqvistin kuoli Hausjärvellä 1904.

Veli Edvard opiskeli Helsingin yksityislyseossa tullen ylioppilaaksi 1852. Tämän jälkeen hän itse opetti em. lyseossa, mutta kuoli jo 1857 Ranskan Montpellier'ssa.

Siskoista Constance Gustava Marian nai yliopistonkamreeri, kollegiasessori Nils Kristian Westermarck. Maria Kristina Sofian sai puolisokseen Aleksanterin yliopiston konsistorin amanuenssi Claes Teodor Sederholm, jolla oli ollut aikanaan kirjakauppa pääkaupungissamme.


Alexander Blomqvist oli hyvin valistunut mies ja niinpä tytär Elisabeth sai kotonaan opetusta. Isän kuoleman jälkeen äiti Christina Charlotta avasi ns. korkeamman tyttökoulun, jossa Elisabeth harjoitteli opettajan ammattia varten. Vuodesta 1852 lähtien Elisabeth ja hänen sisarensa Aleksandra ottivat koulun omaan hallintaansa laajentaen sitä samalla. Tässä työssä Blomqvist osoitti erinomaista järjestelykykyä ja harrastusta mitä tulee naisten kouluttamiseen.

Elisabeth Blomqvist siirtyi 1865 johtamaan valtion ruotsinkielistä naiskoulua ja tässä tehtävässään hän oli lopulta yli 25 vuotta. Blomqvist teki lukuisia opintomatkoja ulkomaille ja kehitti laitosta jatkuvasti. Erityisesti tämä huomattiin matematiikan opetuksessa. Samoin hän yritti avata alempien säätyluokkien tytöille pääsyn naiskouluihin antaen tarkoitukseen varoja myös yksityisesti.

Vuosina 1863 - 64 Blomqvist perusti yksityisen kurssin opettajatarten kouluttamista varten. Tämä projekti kehittyi vähitellen erilliseksi jatko-opistoksi, jonka valtio otti hoitoonsa 1886.

Elisabeth Blomqvistin persoona ja innokkuus työssään teki suuren vaikutuksen hänen nuoriin oppilaisiinsa. Terveyden heikennyttyä 1895 hän joutui jättämään rakastamansa koulun johtajan viran, mutta siitä huolimatta hän seurasi koulumaailmaa kuolemaansa saakka kesällä 1901. Neiti Aleksandra, Elisabethin nuorempi sisko, oli kuollut jo syksyllä 1895. Koulumaailman lisäksi ikänsä naimattomana pysyneet sisarukset omistivat aikaansa myös diakonissatyölle.

Esimerkiksi joulukuussa 1892 Blomqvistin olivat jakamassa joululahjoja, joita Helsingin Kaupunkilähetys oli kerännyt köyhille ja sairaille.

3.6.2010

Kuolleita merimiehiä

Vielä 1900-luvun alkupuolella suomalaisissa sanomalehdissä ilmestyi säännöllisen epäsäännöllisesti tietoja ulkomailla kuolleista merimiehistämme. Tarkoitus oli luonnollisesti antaa tietoja mahdollisille omaisille, mutta myös samalla tiedottaa vainajan perillisille tai muille oikeudenomistajille kuolleen jättämästä omaisuudesta. Esimerkiksi heinäkuussa 1900 Päivälehdessä kerrottiin näistä kolmesta merimiehestä;

Johan Strömberg, joka oli syntynyt 1876 luultavimmin Turun kaupungissa. Hän oli töissä norjalaisella purjelaivalla "Alabama", joka haaksirikkoutui maalis
kuun kahdeksantena 1899. Strömberg jätti jälkeensä 262 markkaa ja 63 penniä. Oikeudenomistajan, joka halusi nämä rahat itselleen, tuli ilmoittautua kenraalikuvernöörin kansliaan.

Karl V. Sjölund oli syntynyt 1848 ja kuollut Englanissa jättäen 58,10 markkaa perinnökseen. Hän oli palvellut niinikään norjalaisella aluksella eli kauppalaiva "Flidillä". Tämäkin omaisuus oli toistaiseksi kenraalikuvernöörin kanslian hoidettavana.

Kolmas vainaja, G. Pyhtinen, oli työskennellyt englantilaisella kauppalaivalla nimeltä "Scottish Glens". Pyhtinen oli kuollut Sydneyssä, Australiassa 22 vuoden ikäisenä 6.3.1899. Hänen perintönsä oli peräti 544 markkaa ja 85 penniä. Luonnollisesti tätäkin asiaa hoiti em. kanslia.

Kauppalaiva "Scottish Glens" oli rakennettu Oswald Mordauntin toimesta 1885 ja se purjehti siis Englannin lipun alla. Laiva oli 2116 bruttorekisteritonnin alus, 280 jalkaa pitkä ja 40 leveä. Varustamona toimi W.H. Ross & Co Liverpoolista.

Vuonna 1922 alkuperäinen omistajayhtiö myi sen suurelle "Additional Arrivals" -nimiselle varustamolle. Tämä kastoi laivan nimelle "Haugar" ja samalla laiva varusteltiin uudelleen , jolloin bruttorekisteritonneiksi tuli 2194. Käyttövoimaksi asennettiin kaksi dieselmoottoria. Toisen Maailmansodan aikaan 1940 laiva sai kolmannen nimensä, Arca SS. Omistajana oli italiainen taho, kun laiva kohtasi loppunsa sukellusvenehyökkäyksessä Aegiaan merellä 26. päivänä lokakuuta 1942.

2.6.2010

Maailman synkin hautakivi

Unkarin toiseksi suurimman kaupungin, Debreczienin hautausmaalla oli aikoinaan hyvin erikoinen ja synkkä hautakivi. Se saattoi olla jopa ainutlaatuinen koko maailmassa.

Muistokivi oli pystytetty varakkaan Moritzien talonpoikaisperheen haudalle. Tämän perheen jäsenistä lähes kaikki kuolivat väkivaltaisesti. Moritzien viimeinen elossa ollut lapsi testamenttasi 14000 floriinia Siebengurgenin sivistysseuralle, joka kiitollisuuden velasta pystytti hautakiven. Siihen kaiverrettiin suomennettuna seuraava kirjoitus;


Tässä lepää Herran nimessä

Josef Moritz s:r,

kuollut 62 ikävuodellaan.

Hänet ampui oma poikansa.


Rouva Josef Moritz s:r,

kuollut 47 ikävuodellaan.

Hänet ampui oma tyttärensä.


Elisabeth Moritz,

kuollut 17 ikävuodellaan itsemurhan
kautta.

Hän ampui oman äitinsä.


Joser Moritz,

kuollut 27 ikävuodellaan vankeudessa.

Hän ampui oman isänsä.



Ijankaikkinen laupeus armahtakoon heidän
syntiset sielunsa.

1.6.2010

Ikävä tapaus Aurajoen partaalta

Vuonna 1903, kesäkuun 20. päivänä, päivällisen jälkeen, katosi Auran kirkon lähellä sijainneen Peltolan torpan yhdeksästä lapsesta kolme omille teilleen vanhempien sitä huomaamatta. Jälkikasvulla oli usein tapana leikkiä itsekseen mökin ympäristössä, joten kukaan ei osannut kaivata lapsia pitkään aikaan.

Torpan pihassa oli sattumalta eräs ohikulkija, joka syötti siellä hevostaan. Appeen päälle tämä mies arveli hevosensa tarvitsevan vettä ja meni noutamaan sitä
vieressä hitaasti virtaavasta Aurajoesta. Virran partaalle tultuaan mies huomasi noin parivuotiaan lapsen istuvan rannalla, jalat vedessä. Lapsi tuntui toistelevan itsekseen "tulkaa jo pois, tulkaa jo pois".

Miehestä tämä kuulosti hieman oudolta ja samalla hän huomasi kahden lapsen vaatteet rantanurmella. Aavistaen jotain pahaa tapahtuneen, tiedusteli mies nyt parivuotiaalta asiasta. Tämä kertoi siskonsa menneen ensin jokeen, jonka jälkeen velikin oli kahlannut sinne, ehkä siskoa pelastamaan. Joutuisasti mies otti seipään, jolla rupesi kokeilemaan joen pohjaa. Kuitenkin Aurajoki oli kyseisellä kohtaa melko syvä ja jyrkkärantainen, joten mies ei puolen tunnin työnkään jälkeen löytänyt mitään.

Hän lähti hakemaan apuvoimia, joita saatiinkin heti paikalle, mutta vasta kello kuuden maissa illansuussa löydettiin onnettomasti hukkuneet sisarukset. Heidän hyväkseen ei luonnollisesti ollut mitään tehtävissä.

Kyseinen torppa sijaitsi Karviaisiin vievän tien varrella ja sitä isännöi Seppälän talon pojan, Kalle Fredrikin vävy, Frans Abrahaminpoika Kerisaari. Tämä oli syntynyt Alastarolla ja mennyt naimisiin Emilia Kallentyttären kanssa 1884. Perhe asui ensin Alastarolla, mutta palasi sitten perheineen vaimon kotikonnuille nykyisen Kirkkotien varrelle. Frans Abrahaminpoika kuoli 1910 ja leski Emilia meni uusiin naimisiin 1917 J.K. Niemelän kanssa muuttaen samalla Oripäähän.

Aurajoki oli arvaamaton savisten rantamaidensa takia. Heinäkuisena sunnuntaina vuonna 1862 kulki Auranmaan läpi voimakas tuuli- ja sadealue. Sekä Aurajoessa, että pienemmissä puroissa vesi nousi hyvin nopeasti tulvaksi saakka. Tulvan mukana lähti hyvä joukko heiniä Ihavan niityiltä sekä naapurikylästä eräs viiden vuoden ikäinen hevonen. Eläin oli yrittänyt uida joen ylitse, mutta voimakas virtaus tempaisi sen mukaansa ja hevonen ajelehti aina Leppäkosken myllylle saakka kohtalokkain seurauksin. Päivä jäi hyvin ihmisten muistiin, sillä vanhempikaan sukupolvi ei ollut kokenut moista rajuilmaa elinaikanaan.


Kiitos A. Vilenille henkilötiedoista ja torpan paikannuksesta!

Kuvassa Aurajokea Auran kirkolta ylävirtaan päin perjantaina 21.5.2010

Blogitekstisuositus

Muslimi, josta tuli kristitty

Nakkilan seurakunnan vierasseurakuntalaisten luettelosta löytyy todella mielenkiintoinen tapaus elokuulta 1880. Mainitun kuukauden 15. päiv...