Löfving rahakirstun jäljillä Uudellamaalla

jatkoa 22.2.2011 ilmestyneelle tarinalle....

Kovien nälkävuosien jälkeen lienee perheonni kukoistanut Niuhalan ratsutilalla. Vuonna 1700 alkaneen suuren Pohjan sodan häviö johti 1710-luvulla kuitenkin ns. Isonvihan venäläismiehitykseen, jolloin vihollinen teki papistosta väkisin miehitysvallan apureita. Ajat olivat kovia ja esim. Vihdin kirkonkello, hopeat, tekstiilit ym. oli piilotettu ryösteleviltä venäläisiltä. Kirkon kassa ja hopeat kätkettiin Vanjärven kylän metsiin vuorenkoloon.
Uudenvuoden aattona 1713 käski rovasti Thauvonius kappalaistaan Johan Oxeniusta tuomaan pienemmän kalkin ja molemmat pateenit (öylättilautaset) takaisin, mutta hopeakannu ja suurempi kalkki saisivat jäädä piilopaikkaansa kesään asti, kunnes lumet sulaisivat. Mutta samana iltana, kun esineet jo olivat kappalaisen pappilassa Vanhalan kylässä, tuli venäläisten komendantti Bils seurueineen paikalle. He ajoivat pappilan väen tuvasta, niin ettei kukaan talon väestä saanut sinä yönä nukkua.

Kirkon esineet yhdessä talon omien arvotavaroiden (muutama hopealusikka ja kaksi pikaria) kanssa oli piilotettu kirstuun lattian alle. Aamulla, kun yöpyjät olivat poistuneet, huomattiin, että kätköstä oli viety molemmat pateenit, pikarit ja pari lusikkaa; kalkki ja muutama lusikka oli jätetty. Komendantti Bilsiä oli heti pyydetty tutkimaan asiaa, mutta hän ei ymmärtänyt kieltä ja piika, joka oli toiminut hänen tulkkinaan, oli matkustanut pois. Kappalaisen rouva oli sitten lähettänyt sanan miehelleen, joka oli viety joukon mukana, että tämä kyselisi esineitä, tämän saamatta kuitenkaan mitään tietoa, vaikka komendanttikin oli luvannut joukoltaan asiaa tiedustella.


Vihdin Niuhalan kylä (nyk. kirkonkylä) 1700-luvulla. Kylä rajoittui etelässä Kirkkojärveen ja lännes-ä Kirjavanjokeen. Lounaaseen suuntautuvalla niemellä sijaitsi silloinen kirkko, joka nyt on raunioina. Nykyistä Hartanmäellä sijaitsevaa kirkkoa ei vielä tuolloin ollut.

Hopeakannun otti Johanin väki keväällä 1714 kotiinsa ja piilotti ruoka-aittaan viljan sekaan, mutta kun taas oli väitetty, etteivät ne olisi varmassa tallessa, harkittiin paremmaksi kätkeä se metsään. Sen sai tehtäväkseen tytär Anna Sofia, silloin jo Vanhalan Ylöstalon emäntä, sekä ratsumiehen vaimo Karin Andersintytär, jota pidettiin luotettavana henkilönä. Siten kätkettiin vuorenkoloon lähellä pappilaa, kirkkoa   vastapäätä olevalle niemelle, hopeakannu ja molemmat kalkit, yksi pikari ja kaksi lusikkaa, jotka olivat siellä sitten kesästä lokakuuhun asti.

Ristimessun aikana tahtoi rovasti kuitenkin käydä ehtoollisella ja sen vuoksi käytiin yöllä hakemassa pienempi kalkki, joka sen jälkeen jätettiin piilotettuna kirkkoon. Vähän ennen pyhämiesten päivää oli tarkoitus hakea muutkin esineet, mutta ne olivat hävinneet, eikä kukaan tiennyt minne. Vihdin kirkkoherra Thauvonius kuoli 1715. Virkaan ei nimitetty uutta henkilöä, vaan Johan hoiti väliaikaisena seurakunnan kirkkoherran tehtäviä.

Kirkon varoista oli osa ollut Johanilla ja osa piilotettuna Vanjärven metsässä, jonne perhe oli miehityksen alkaessa paennut. Vanjärvelle Johan piilotti muutamaa sataa taalaria sisältäneen kukkaron erään kaatuneen puun alle, mistä he eivät myöhemmin niitä löytäneet, vaikka hän ja koko hänen väkensä niitä etsivät.

Pyhäjärvellä (nyk. Karkkila) kerrottiin, kuinka Johan auttoi kuuluisia Löfvingin metsäsissejä, kun nämä tekivät miehittäjän elämän vaikeaksi:

”Haavistolaisten karkumatka on saattanut tapahtua kuitenkin vasta 1714 kesäkuussa. Silloin Tammelassa (Löfving puhuu Tammelasta, mutta Haavisto kuului Pyhäjärveen eli nykyiseen Karkkilaan) yllätysiskun venäläisiä vastaan tehnyt ruotsalainen sissiryhmä piiloutui Ahmooseen. Kyseessä oli Tapani Löfvingin johtama alle kymmenen miehen joukko, jonka yhteysmies Vihdissä, kappalainen Johan Oxenius oli saanut tietoonsa rykmentin rahakirstua kuljettavan venäläisen joukko-osaston olevan matkalla Hämeenlinnasta kohden Haavistoa. Löfving päätti tehdä arvokkaan kaappauksen. Kesäkuun 24. päivänä 1714 Löf-ving hyökkäsi seitsemän miehen kanssa Haaviston kosken luona sijainneella kentällä lukumäärältään ylivoimaisen venäläisosaston kimppuun. Tämä ehti järjestäytyä ja ampua kolme yhteislaukausta sissejä kohti.

Ruotsalaisilla oli onnea, sillä vain kersantti Holmgren sai luodista pintahaavan jalkaansa. Venäläisten tappiot olivat suuret: joukkoa johtanut luutnantti ja 50 miestä kaatuivat, ja ainoastaan välskäri ja kahdeksan miestä pääsivät pakoon. Rahakirstu, kuormasto, aseet ja hevoset jäivät Löfvingin haltuun. Taistelun jälkeen sissipäällikkö tapasi Oxeniuksen, joka lupasi kiittää saarnastuolista Jumalaa loistavasta voitosta ja siitä, että yhtään sissiä ei kuollut venäläisten luodeista. - Tämä kuvaus esitetään Tapani Löfvingin omassa päiväkirjassa, jossa Löfving taitaa tehdä itsestään todellista suuremman sankarin...

Yhteenotosta on säilynyt myös toinen kertomus. Pyhäjärveläiset välittivät sukupolvelta toiselle tietoa isonvihan aikaisesta Haaviston taistelusta. Kansanperinteen mukaan ´Pyhäjärven pitäjän Haaviston kylässä neljän maantien risteyksessä oli noin 6000 neliömetrin suuruinen pelto ja siihen pellolle oli ison vihan aikana majoittunut venäläisiä, teltta teltassa kiinni ja yöllä kun he nukkuivat sitkeästi, niin Haaviston kylän miähet kokoi ittes yhteen ja kirveitten kanssa tappoivat ensin vahrit ja sitte kaikki toiset perään, ei yksikään päässyt henkissä pois ja hautasivat ruumiit siihen pellon lähelle mettään noin puali kilometriä, jossa vieläkin näkyy semmosia paikkoja, että on ollut kuoppa´. Talonpoikainen versio on realistisempi kuin kuuluisan sissipäällikön.

Nämä kaksi kertomusta yhdistämällä voi Haaviston taistelun todellisen kulun rekonstruoida. Tammelasta Ahmoolle siirtyneet sissit olivat saaneet kappalainen Oxeniukselta tiedon rahakirstua kuljettavista venäläisistä. Tapani Löfving päätti käydä sotilaiden kimppuun. Sissipäällikkö tajusi avoimen taistelun mielettömyyden: yöllinen yllätys oli ainoa mahdollisuus. Tilaisuus tarjoutui venäläisten leiriytyessä Haaviston tienvarsipellolle. Mikä oli talonpoikien ja mikä oli sissien osuus yöllisessä verilöylyssä, jää selvittämättä. Joka tapauksessa lähes kaikki venäläiset saivat surmansa. Vain muutama sotilas pääsi karkuun. Tapani Löfvingille tuli kiire jatkaa matkaansa; talonpojat valmistautuivat perheineen ja tavaroineen vetäytymään metsän kätköihin. Kappalainen Oxenius ei todellisuudessa pitänyt kiitossaarnaa suuren voiton kunniaksi, vaan vaikeni visusti omasta osuudestaan  . Tapani Löfving muotoili päiväkirjaansa yöllisen teurastuksen tapahtumat kunnialliseksi yhteenotoksi, ja talonpoikaistaloissa säilyi pari vuosisataa realistinen kuvaus taistelusta ilman mainintoja sisseistä.”  (Aalto - Rentola: Karkkilan historia)


jatkuu .....

Kommentit

Suositut tekstit