Lukkarista ja kansan sivistämisestä Heinijoella

Kun kirkkoherra Viktor Adrian Bergroth oli pitämässä lukusia Yläneen Heinijoen kylässä keväällä 1861, otti hän puheeksi omasta mielestään erittäin tärkeän asian. Herra Bergrothin totesi heinijokelaisten asuvat kaukana kirkosta ja kaiken lisäksi heillä ei ollut edes maantietä, mitä pitkin kulkea sinne. Tämä oli kirkkoherran mukaan suureksi vahingoksi ja esteeksi "hengellisessä ja ajallisessa edistymisessä". Maantie oli tärkeä eritoten sen takia, että sen kautta lapset voisi lähettää sunnuntaikouluun, jota pitäjän lukkari tuohon aikaan piti.
Kinkeripiirin eli yökunnan jäsenet totesivat olevansa samaa mieltä kirkkoherransa kanssa tästä asiasta. Itseasiassa he olivat hakeneet esivallalta jo "20 ajastaikaa" lupaa maantien rakentamiseen, mutta turhaan. Heinijokilaisten mukaan Yläneen mahtavimmat olivat juonitelleet koko hanketta vastaan ja ehdottaneet tien tekemistä "mitättömään metsään, rahkain, soitten ja nevain ylitse". Hakemus oli ollut esillä syyskäräjillä ja uudelleen kevään puolella, mutta lupaa sille ei oltu vielä saatu.

Nyt otettiin Bergrothin johdolla esille vaihtoehtoinen suunnitelma eli oman koulun järjestäminen Heinijoelle. Koska oman väen joukosta ei pätevää opettajaa löytynyt, pyysivät seurakuntalaiset lukkaria tähän tärkeään tehtävään. Tämän ollessa myöntyväinen, lyötiin lukkoon seuraava sopimus;
1. talolliset antavat vuorottain koululle ja opettajalle huoneet, ruokaa ja ylöspidon ilman maksua.

2. talollisten ja torppareitten lapsista maksetaan jokaiselta 10 kopeekka hopeassa viikolta eli 40 kopeekkaa kuukaudelta

3. mökkiläisten lapsista maksetaan viisi kopeekkaa hopeassa viikolta eli 20 kopeekkaa kuukaudelta

4. sangen köyhien ihmisten lapsista ei lukkari pyydä mitään

5. koulu aloitetaan Maarian päivästä ja pidetään neljä viikkoa

Näin Maarian eli maaliskuun 23. päivänä 1861 aloitettiin koulutyö yli 30 lapsen ollessa oppilaina.

Seurakunnan lukkari Petteri Baernfeldt oli toimelias mies mitä tuli pitäjäläisten sivistämiseen. Vuotta aiemmin hän oli kirjoitellut Sanomia Turkuun -lehteen yläneläisistä vähemmän mairittelevia lausuntoja. Hänen mukaansa Yläneellä oli vieläkin muutamia täysi-ikäisiä ja jo vanhuuden puolelle kääntyneitä henkilöitä, jotka eivät osaa lukea eivätkä käy ripillä. He elävät "keskellä kristikuntaa kuin pakanat mitään tietämättä siitä suuresta lunastuksen työstä, joka heitäkin varten tehty on". Oli kesällä 1860 päässyt ripille mies, jolla oli ikää peräti 65 vuotta!

Sanomia Turusta 29.04.1876
Baernfeldt itse oli kotoisin Kankaanpäästä ja tullut virkaansa vuonna 1859 edellisen lukkarin kuoltua. Hän asui Merikarvialta kotoisin olleen vaimonsa Kreetta Liisa Brandin kanssa Yläneen Kirkonkylän Yli-Heikkilän rusthollin torpassa. Oppinsa lukkarin toimeen hän oli saanut jo kotipitäjässään ja Yläneelle hän tuli Velkualta yhdessä puolisonsa ja poikansa Petteri Oskarin kanssa. Lukkari Baernfeldt oli todella ahkera työssään, sillä jo 1851 Velkualla ollessaan hän "aikoi antaa pränttiin uuden ja sangen tarpeellisen Suomalaisten ja Ruotsalaisten Wirsien Nuotti-kirjan. Nuotit merkitään numeroilla, jotka taidetaan ilman opettajata Wiolilla ja Wirsi-kanteleella soittaa". Yli-Heikkilän torpasta Baernfeldt vaimoineen muutti Kirkonkylän Alajoen Anttilan perintötaloon, josta he pyysivät lainhuudatusta Virallisessa Lehdessä huhtikuussa 1878. Omena ei pudonnut kauas puusta, sillä poika Petter Oskar oli ammatiltaan lastenopettaja työskennellen mm. Raisiossa. Hänen edesottamuksistaan lisää toisella kerralla.
 
Tuohon aikaan eli 1860-luvulla Heinijoen kylässä oli kaksi manttaalia rusthollia eli viiteen osaan jaettu Jaakkolan ratsutila ja kolmeen osaan lohkottu Laurilan ratsutila. Jaakkolassa oli yhteensä 26 huonekuntaa ja yhteensä asujaimia tilan alueella oli peräti 146. Laurilassa oli 23 huonekuntaa ja 130 henkeä. Ajojuhtia näillä kahdella suurtilalla oli yhteensä 65 kappaletta. Tämä 276 hengen väkimäärä jäi edelleen odottelemaan peninkulman mittaista maantietään. Tosin jo 1830- ja 1840-luvuilla oli Iso-Laurilan toimelias isäntä Kustaa Juhanpoika Lukkala suunnitellut ja lähes yksin myös tehnyt maantien kirkonkylään taloltaan. Toiset kyläläiset olisivat halunneet tien kulkevan Uudenkartanon eli Huvituksen kautta. Ilmeisesti tämä tie ei ollut kelvollinen enää 1860-luvulla tai sitten heinijokelaiset halusivat ns. virallisen tien matkojaan varten.

Kommentit

Suositut tekstit