Maallista oikeutta ei tarvittu

Pöytyän Auvaisten rusthollarista kotoisin ollut Kaisa Heikintytär meni lokakuussa 1753 naimisiin renki Matti Simonpojan kanssa. Sulhanen oli kotoisin Lankkisten Luukkaalta. Nuori pari asui ensin morsiamen kotitalossa, jossa myös syntyi heidän esikoisensa Valpuri. Parisen vuotta myöhemmin Matista oli tullut Isovihan jälkeen perustetun Kuuskosken sahan sahuri. Vuosikymmenen loppuun mennessä perheeseen syntyi yhteensä viisi lasta, joista neljä ensimmäistä kuoli hyvin pienenä. Haudattujen luettelon mukaan Valpuri menehtyi "paiseisiin", Juho-poika "hinkuyskään" ja Matti-pienokainen "halvaukseen". Lisäksi Liisa-tyttösen vei "kipu". Nämä alunperin ruotsinkieliset termit löytyvät Pöytyän haudattujen luettelossa.

Pöytyän kirkonkokouksen pöytäkirjasta marraskuulta 1756 aukeaa kuitenkin eteemme tyysten toisenlaisia näkymä. Kirkkoherra Antti Lizeliuksen suomeksi kirjoittamien dokumenttien perusteella on meillä jälkipolvilla hyvä syy epäillä, että lasten kuolinsyyt eivät välttämättä kerro koko totuutta. Nimismies Oseenin läsnäollessa kirkonkokous kutsui sahuri Matin vaimoineen todistamaan niistä olosuhteista, joiden takia heidän Matti-poikansa oli kuollut 23. päivän vastaisena yönä syyskuussa samana vuonna. Pariskuntaa varoitettiin "nijn heitä itze , cuin heidän todistaitansackin , nijn totuutta puhumaan , että he valallansa , jos tarvitan , sen vahvista taitavat".

Matti Simonpoika totesi heti alkuunsa, ettei tiedä asiasta mitään sen takia, että oli kyseisenä yönä poissa kotoa. Kaisa Heikintytär vahvisti, että lapsi oli kuollut hänen viereensä vuoteelle, mutta että hän huomasi asian vasta aamulla herättyään. Kaisa myös sanoi, että lapsi oli nukkunut vaatteista tehdyn kasan päällä ja täten ylempänä kuin hän itse. Täten Matti ei olisi voinut mitenkään joutua hänen alleen tukehtuakseen.

Kun tuona syyskuisena aamuna oli asian karmaiseva tila selvinnyt, oli paikalle kutsuttu kirjanpitäjä Stenlund, rakuunan vaimo Riitta ja leskivaimo Kreetta Gotthardintytär sekä tämän oma tytär Riitta katsomaan kuollutta lasta. He olivat todenneet, että lapsessa ei ollut mitään sellaisia jälkiä, joista voitaisiin päätellä äidin maanneen tämän päällä. Kuitenkin huomattiin "että lapsi sitte cuin se oli lijcutettu nähtin hetken ajan perästä vähä vertynexi vasemmalda puolelda , ja sitte cuin lasta cuolin vaatteisijn puetettin rupeisit veripyreet suusta ulos käymään".


Nyt kirkonkokous kysyi pariskunnalta, olivatko perheen kaksi edellistä lasta kuolleet samalla tavalla äitinsä viereen, kuten huhupuheet kertoivat. Kaisa sanoi heidän kyllä kuolleen, mutta aina erikseen tehdylle pedille. Kirkon kuudennusmies Juho Jalkala todisti, että molemmat lapset olivat olleet ennestään sairaita.

Isäntä Juho Kuuskoski sanoi kuulleensa, että keskimmäinen pienokaisista olisi kuollut äitinsä ja em. piika Riitan välille, mutta kun läsnäolevat eivät tästä mitään tienneet, totesi Kuuskoski "ettei hän sitä itze ollut nähnyt , nijn ei hän sitä tiennyt päättä , jos se oli nijn eli ei".


Näiden todistusten jälkeen nimismies ja kuudennusmiehet keskustelivat siitä, pitäisikö asia viedä maallisen oikeuden eteen. Tähän ei kuitenkaan nähty tarpeeksi painavia asianhaaroja, jotta ao. oikeutta olisi ryhdytty rasittamaan.

Päätökseksi tuli lopulta, "että tämä vaimo pitä covasti nuhdeltaman , ettei hän lasta , ennen cuin hän nuckui laskenut kehtoon ; ja että semmoitzesta asiasta jo ennen tätä usiat varoituxet ovat ollet , löyttin cohtullisexi : että hän itzellensä ja muille tästä lähin cartexi ; jotakin raha sackoa sen edestä teke"
.
Tuo nuhtelu tapahtui kirkonkokouksen ja nimismies Oseenin läsnäollessa. Näin Kaisa Heikintytärtä käskettiin yksivakaisesti pitämään lapsestaan tarkan vaarin. Samalla kysyttiin, jos äiti haluaisi tehdä kuuden kuparitaalarin lahjoituksen kirkolle. Tähän Kaisa suostui ja mainittu summa jaettiin kolmeen osaan; kirkolle, vaivaisille ja kirkon kuudennusmiehille.

Kommentit

Suositut tekstit