Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

30.11.2011

Mies joka halusi takaisin Pöytyälle

Pöytyän Kumilan kylän Nikulan eli Rantalan rusthollin perillisen, Juho Juhonpojan ja hänen vaimonsa Maria Kaapontyttären ensimmäinen lapsi syntyi joulun alla 1793. Tuomas-poika sai vuoteen 1811 mennessä seuraa Liisasta, Mariasta, Riitasta, Justiinasta, Johannasta, Ulrikasta ja Leenasta. Vaikka ratsutilalta olikin syntyisin, ei isä-Juhosta koskaan tullut rusthollaria, vaan renki ja torppari kotitalonsa maille.

Juho menehtyi vanhuuden heikkouteen kesällä 1842 ja leski Maria kuoli samasta syystä syksyllä 1846. Esikoispojan kohtalo luultavasti suretti molempia aina hautaan saakka, sillä vuonna 1814 Tuomas rahdattiin Pöytyältä Sveaborgiin eli Suomenlinnan vankilaan. Syynä oli varkaus, josta hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen.

Useita vuosikymmeniä myöhemmin eli marraskuun puolivälissä 1870 Pöytyän yhteinen kunnankokous sai pohdittavakseen erikoisen anomuksen. Kruununvoudin antamalla määräyksellä kokoukselta kysyttiin kunnan halua "takasin ottaa elinaikais-vangia Tuomo Martin eli Martti syntynyt Pöytyällä 1793". Tämä oli tuomittu pöytäkirjan mukaan 1818 (edellä 1814) elinkautiseen vankeuteen ja viety pois Pöytyältä.

Nyt tämä lähes 80-vuotias vanhus oli rukoillut Hänen Majesteetiltaan vapaalle jalalle ja kotimaan kamaralle pääsyä. Samoin Tuomo Martti oli ilmoittanut, että voisi elättää itsensä työllä. Tältä pohjalta avasi kunnankokouksen puheenjohtaja, kirkkoherra Viktor Adrian Bergroth keskustelun asiasta.

Pöytyällä oltiin vuonna 1870 joko pitkävihaisia tai hyvin käytännönläheisiä. Lopputulema oli joka tapauksessa se, että Tuomoa ei haluttu takaisin paikkakunnalle. Perustelut olivat sinänsä vankat; hänellä ei ollut enää sukulaisia huolehtimassa eikä mitään elinkeinoa, jota "senikäinen" mies olisi voinut kunniallisesti harjoittaa. Reilut sata vuotta sitten ei ollut mahdollisuuksia turhaan tunteiluun, vaan sangen käytännölliset ja taloudelliset seikat määräsivät lopputuloksen. Vaikka Tuomo Martti oli jo hyvin vanha ja melko todennäköisesti sairas mies, ei häntä haluttu ottaa kuntalaisten vaivoiksi.

Mikäli mies olisi päästetty takaisin Pöytyälle, olisi kuntakokous todennäköisesti joutunut hyvin pian päättämään jollekin isännälle maksettavasta avustuksesta. Köyhät pistettiin armotta ruotuvaivaisiksi eli heille etsittiin halvin mahdollinen hoitopaikka. On vaikea kuvitella, että ikämies olisi pystynyt hankkimaan elantonsa itsenäisesti. Tässä mielessä pöytyäläisten käytös on ymmärrettävää. Kokonaan toinen asia onkin sitten tapauksen inhimillinen puoli. Tuomo Juhonpoika Martti oli kärsinyt rangaistusta jo yli 50 vuoden ajan, joten ehkä olisi ollut syytä päästää hänet kotipitäjään viettämään viimeisiä elonpäiviään.

29.11.2011

Evitskogin Ajalin

Kirkkonummen Evitskogin kylässä asuneen torppari Fredrik Ajalin syntymäpitäjäksi on 1850-luvun rippikirjoissa merkitty Kisko. Koska luulin jo keränneeni talteen kaikki kiskolaiset Ajalinit, olinkin hieman hämmästynyt tästä yllättävästä löydöstäni.

Fredrikin ensimmäinen puoliso oli Maria Christina Velin oli peräti 24 vuotta miestään vanhempi. Edellä mainitussa rippikirjassa Maria Christinan sukunimenä on tosin Eklund, joka oli hänen ensimmäisen puolisonsa nimi. Evitskogin torppari Erik Eklund kuoli "mahakramppeihin" loppusyksystä 1837. Kaksi vuotta myöhemmin silloinen kaivostyöläinen Fredrik "Ojalin" nai sitten lesken. Vihittyjen luettelossa tuoreen sulhasen nimi on siis väärin.

Yhteisiä lapsia Fredrikille ja Maria Christinalle ei syntynyt, varmastikin morsiamen korkean iän takia. Maria Christina menehtyi rintakuumeeseen maaliskuussa 1854 ja noin vuoden päästä Fredrik vei vihille niin ikään kiskolaisen Eeva Lovisa Abramintyttären, joka oli ollut jonkin aikaa piikana Evitskogissa.

Vuosien 1855-1866 välillä heille syntyi viisi lasta Evitskogin, Kylmälän ja Haapajärven kylissä. Valitettavasti suurin osa pienokaisista menehtyi aivan pienenä. Muonatorppariksi joutuneen Fredrikin myöhempiä vaiheita en ole toistaiseksi yrittänyt seurata.


Rippikirjaan merkityn tiedon perusteella Fredrik Ajalin syntyi Kiskossa 2.5.1819. Tuona päivänä syntyi todellakin lapsi Kiskon Haapaniemen itselliselle, Elias Ajalinille ja hänen vaimolleen Eeva Antintyttärelle. Kastettujen luettelossa lapsen nimenä Fredrika, joten sekä miehen etu- että sukunimi esiintyvät historiakirjoissa väärin. Nämä sinänsä ymmärrettävät ja inhimilliset virheet sekoittavat joskus sukututkijaa pitkän aikaa, kunnes rippikirjoja selaamalla asiat selviävät - pääsääntöisesti.

Kiskon Uudenmaan läänin puoleisen rippikirjan 1814-1820 sivulta 23 löytyy em. itsellinen Elias Ajalin, jolle on merkitty syntymäpäiväksi 19.1.1797. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen vanhempansa olivat Toijan kylän Mellerin talon torppari Elias A(i)jalin ja Lena Yrjöntytär. Tosin kastettujen luettelossa ei ole mainittu äidin nimeä, mutta taas kerran rippikirja kertoo koko totuuden. Mistään turhasta mielikuvituksesta ei tätä sukuhaaraa sovi syyttää, sillä isä Eliaksen patronyymi on Eliassaon. Syntymäajaksi on merkitty 21.7.1767, mutta tosiasiassa tämä Elias syntyi tasan kymmenen päivää myöhemmin Tenholan Finbyn kylässä pitäjänsuutari Elias Ajalinin ja Kreetta Juhontyttären perheeseen. Suutari Ajalin muutti hieman myöhemmin Kiskon Kirkonkylään.
Ajalinien kantavanhemmat Juho ja Anna

Hänen vaimonsa Kreetta olikin ollut Kirkonkylän Pappilassa piikana pariskunnan mennessä naimisiin lokakuussa 1766. Tenholan kirjoista selviää Eliaksen syntymäajaksi 12.7.1741 ja ehkä ei niin kovin yllättäen asiat loksahtavat kohdalleen. Alussa mainitsemani kiskolaiset Ajalinit olivat pitäjänseppä Erikin jälkeläisiä ja kuinka ollakaan, Elias oli tämän käsityöläisammattia harjoittaneen ammattilaisen pikkuveli! Veljesten vanhemmat olivat Aijalan kylässä asuneet Juho Yrjönpoika ja Anna Tuomaantytär. Lapsia tällä parilla oli peräti 11 kappaletta vuosien 1723-1747 välillä.

Aijala sijaitsee Kiskon kylistä maantieteellisesti lähimpänä Tenholaa ja näin ollen liikkuminen näiden kahden pitäjän välillä on ollut luontevaa. Olen tässä yhteydessä suomentanut rippikirjoissa annetut nimimuodot, vaikka tälle ei välttämättä ole perusteita. Tenholassa puhuttiin lähes yksinomaan ruotsia samoin kuin Kirkkonummella. Toisaalta Finby oli nimensä mukaisesti "suomalainen" kylä ja siitä koilliseen oleva Svenskby tämän vastakohta. Matkatessaan Svenskbystä Finbyn kautta Aijalaan ohitti kulkija ensin Parkkalan ja sitten Kelkkalan kylät, jotka kaikki tunnetaan runsaista malmivaroistaan. Fredrik Ajalin kantoi ehkä näistä tienoista hieman muistoja, sillä isänsä Eliaksen tavoin hän työskenteli aikanaan Orijärven kaivoksella.

28.11.2011

Sukututkimusvisa

Älypään mainioille viihdesivuille ilmestyi viikonloppuna kiva sukututkimusvisa. Käykääs kurkkaamassa!


Storfinnaksen sukua Sipoosta

Uudenmaan saaristossa kalastaneet virolaiset saivat viikinkiaikana (800 - 1050 aaj.) kilpailijoikseen hämäläiset, jotka alkoivat tehdä kalastus- ja metsästysretkiä rannikolle, mm. nykyisen itä-uusimaalaisen Sipoon alueelle. Sipoonjoki toimi kulkuväylänä Suomenlahden rannikolle, jossa hämäläiset saattoivat käydä kauppaa esim. turkiksilla.

1200- ja 1300-luvulla ruotsalaiset uudisasukkaat purjehtivat Sipoonjokea ylös ja perustivat asuinpaikkansa Sipoonjoen ja sen sivujokien hedelmällisiin laaksoihin. Syy ruotsalaisten maahanmuuttoon oli väestöpaine ja toisaalta mahdollisesti ylhäältä organisoitu, järjestelmällinen muutto. Ruotsalaisten asettuessa asumaan Sipooseen siellä oli jo jonkin verran suomenkielistä asutusta, joka oli peräisin todennäköisesti Hämeestä. Hämäläiset harjoittivat kaskiviljelyä ja asettuivat sen vuoksi asumaan metsäisille alueille Sipoon itä-, koillis- ja lounaisosiin. Myös virolaisia muutti Sipooseen.
Sipoo mainittiin aikakirjoissa Porvoon emäseurakuntaan kuuluvana kappelina ainakin jo vuonna 1340 ja itsenäisenä seurakuntana n. 1405 tai 1425.

Sipoossa on kylä nimeltään Box eli Boxby, aikaisemmin nimeltään Bockom. Etuliite voisi viitata pukkiin (ruots. bock), johonkin etunimeen tai kutsumanimeen. Boxin naapurina oli 1500-luvulle tultaessa yhden talon kylä nimeltään Vajpört. Talo jakautui nähtävästi 1550-luvulla kahteen; nämä tultiin myöhemmin tuntemaan nimillä Storfinnas ja Lillfinnas. Myöhemmin Vajpört yhdistettiin hallinnollisesti Boxiin. Vajpörtin asukkat olivat ainakin joskus nähtävästi olleet suomenkielisiä muuten ruotsinkielisessä ympäristössä. Siihen viittaa Finnaksen nimi (finne, suomalainen) ja se, että (kun Vajpört oli yhdistetty Boxiin) Boxin kylän eteläpäätä kutsuttiin Finnändaniksi, Suomalaispääksi. Siellä on myös jonkun verran suomalaisperäisiä maastonimiä, kuten Elämäåkern ja Lähtmäki åker. Epävarma traditio jopa mainitsee, että siellä olisi ollut suomenkielinen kirkko.

Vanhimmat veroluettelot Sipoossa alkavat vuodelta 1543. Silloin oli Finnaksen isäntänä mies nimeltään Mogns (Måns) Mickelinpoika ja talon koko oli puolitoista veroa. Vuonna 1545 oli koko pitäjässä 220 taloa, joiden veroluku oli yhteensä 122, keskimäärin siis 0,55 manttaalia. Pitäjän toiseksi suurin talonpoikaistalo oli Finnas, 1,5 veroa. Vuoteen 1555 mennessä oli isäntä vaihtunut; uusi isäntä oli nimeltään Siffred Mognsinpoika, ilmiselvästi edellisen isännän poika. Samoihin aikoihin aikoihin kylään ilmestyi talo, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Lillfinnas (suom. Vähäfinnas). Nähtävästi Finnas jaettiin silloin kahteen osaan.
Siffred oli isäntänä ainakin vuoteen 1570 asti. 1570-luvun alkupuolella mainitaan Storfinnaksen kohdalla sana landbo, eli talo saattoi olla vuokraviljelijällä. Joka tapauksessa vuonna 1576 oli isännän nimi Nils Siffredinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika. Samana vuonna venäläiset hyökkäsivät rannikolle. Sipoo oli yksi eniten kärsineitä alueita, lähes puolet asutuksesta hävitettiin. Boxissa poltettiin neljä taloa poroksi. Nils Siffredinpoika oli isäntänä ainakin vuoteen 1590.

Vuonna 1594 mainittiin uusi isäntä, Sigfrid Nilsinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika. Hänet mainittiin isäntänä aina vuoteen 1632. Vuosina 1635-1656 oli vuorossa Bertil Sigfridinpoika, todennäköisesti edellisen poika. Hänen puolisonsa lienee ollut nimeltään Margareta Mattsintytär. Vuonna 1662 astui isännän saappaisiin Erik Bertilinpoika, nimestään päätellen edellisen isännän poika. Hänen vaimonsa oli nimeltään Elin. Elin kuoli 1677 ja Erik avioitui seuraavana vuonna Annan kanssa. Henrik Erikinpoika mainittiin isäntänä 1691. Hänen vaimonsa oli saman niminen kuin äitipuolensa, Anna. Heillä oli lapset Karin, Henrik (pso. Johanna) ja Beata. Katovuosina 1696-1697 neljäsosa sipoolaisista menehtyi nälkään ja kulkutauteihin, lähinnä lavantautiin.
1700-luvulle tultaessa oli Storfinnaksen isäntä nimeltään Henrik Henrikinpoika. Hän oli syntynyt n. 1689 ja kuoli luultavasti 1767. Hänen puolisonsa oli nimeltään Johanna Erikintytär.

jatkuu

27.11.2011

Nuoren naisen päiväkirjasta, osa 2

24.5.1900 jatkuu...


.........."Suomen Laulun" konsertti oli mahtava. He lauloivat sydämellisesti antaumuksella. Paikalla oli tosi paljon väkeä. Kun kävelimme Madden kanssa konsertin jälkeen Espalla, näimme jälleen Totten. Haluaisin toivottaa hänet sinne missä pippuri kasvaa, mutta mitäs se auttaisi - kohteliaisuudesta minun täytyy lähteä hänen kanssaan.

Luulen tulevani ilkeäksi (jälleen), mutta ei ei, se ei saa tapahtua! Mitäs siitä nyt, etten tänään saanut spaseerata rappukäytäväihastukseni kanssa. Korjaan tilanteen joku toinen päivä.

Ehkä olikin vain ihan hyvä, että se sai nähdä, ettei ole ainoa, joka nauttii minun seurastani. Yhden asian päätin; nimittäin sen, etten lyö enää. Pois se minusta, olen päättänyt.

Ajatella, tuskin viikkoa enää ja sitten adjö kolmeksi kuukaudeksi. Mutta en ajattele sitä nyt, nämä viimeiset päivät haluaisin pitää oikein hauskaa. Toivottavasti kaikki menee niin kuin toivon!



Kiitos GM!

26.11.2011

Nuoren naisen päiväkirjasta, osa 1

Suomalaisen aatelissuvun jälkeläinen, neiti Helene von Haartman piti ahkerasti päiväkirjaa ainakin 1900-luvun alussa. Yksi näistä pienistä, vahakantisista vihkosista ajautui haltuuni nettituttavani Jaana Hietalan kautta. Kiitos kovasti tästä mahdollisuudesta kurkistaa reilu vuosisata sitten eläneen, aikuisuuden kynnykselle ehtineen neitosen henkilökohtaiseen elämään. Erittäin kauniilla käsialalla kirjoitettu vihkonen kertoo hänen vaiheistaan 24.5-5.10.1900. Huolellisesti numeroituja sivuja mahtuu tähän jaksoon peräti 107 kappaletta. Julkaisen tässä blogissa näitä päiväkirjamerkintöjä aina lauantaisin seuraavan parin kolmen kuukauden ajan ellei eteeni tule ylivoimaista estettä. Kirjoitukset etenevät kronologisesti ja suomennokset ovat itseni tekemiä - alkuperäisteksti on ruotsiksi. Olen stilisoinut samalla sisältöä diskreetisti.

24.5.


Kello yhdeksän aikaan soitin Sylville ja sain tietää, ettei hän ollut lähdössä merelle tänään. Lähdinkin Madden luo ja päätimme yhdessä mennä ulos kuuntelemaan "Suomen Laulun" konserttia. Kello 10 aikoihin menin takaisin kotiin ja puolen päivän maissa ajattelin lähteä Rosemarien luo. Bulevardilla näin Elsa Bornsdorffin ja menimme yhdessä Espan kulmaan sekä teimme pienen kävelyn Esplanadilla.


Tapasin Einar Kahelinin ja kävelin sitten hänen kanssaan hetken. Espan kulmalla meinasin kaatua ja istuin hämmennyksessäni, kun näin samalla ystäväni Wendtin tulevan luokseni.......

jatkuu huomenna sunnuntaina!

25.11.2011

Murha Tarvasjoella

Vuoden 1872 tammikuulta Marttilan seurakunnan haudattujen luettelosta löytyy Rekoisten torpparin leski Anna Kaisa Jaakkola, jonka kuolinsyyksi on merkitty "mördad", murhattu. Kuka tämä uhri oikein oli ja miksi hänet murhattiin?

Marttilan rippikirjoista käy selville, että Anna Kaisa oli jo yli 76 vuoden ikäinen joutuessaan verityön uhriksi. Rippikirjojen mukaan hän syntyi 1.1.1796 Pöytyällä, mutta tuolla päivämäärällä ei Auranmaan eikä varsinkaan Pöytyän kastetuista löydy sopivaa henkilöä. Rippikirjoja on nykyään helppo selailla netissä ja näin Anna Kaisan vaiheita ennen murheellista loppua on helppo selvittää.

Hänen aviomiehensä, renki, muonatorppari ja lopulta Rekoisten kylän Uudentalon Jaakkolan torppari Jaakki Heikinpoika kuoli jo helmikuussa 1856 vanhuuden heikkouteen. Pariskunta oli mennyt naimisiin 1816. Tuolloin Jaakko oli renkinä Krouvin kylässä, kun taas Anna Kaisa mainitaan vain Kaisa Antintyttärenä. Kun perhe muuttaa hetken päästä Heikolaan, ilmestyykin vaimon nimeksi Anna ja vielä myöhemmin Anna Kaisa Antintytär. Onneksi rippikirjoihin 1817-1822 on merkitty  myös tarkka syntymäpäivä, tosin hyvin epäselvästi ja pienellä käsialalla. Anna Kaisa oli pöytyäläisen rummunsoittajan, Antti Forssin tytär ja syntynyt 22.11.1794. Päiväyksien muuttuminen ei ollut lainkaan harvinaista henkilöiden muuttaessa pitäjästä tai kylästä toiseen. Sen sijaan Jaakko Heikinpojan jäljille ei ole aivan helppo päästä, mutta lopulta muuttokirjoja selaamalla selviää hänen syntyneen 6.6.1787 Kosken Tl Koivukylän Mattilan talossa.

Vuosien 1816-1835 välillä Jaakko ja Anna Kaisa saivat yhteensä 10 lasta, joista suurin osa syntyi Rekoisten kylässä, jonne perhe oli tullut jo 1820-luvun alussa.

Mitä sitten tapahtui vuoden 1872 tammikuussa? Lauantaina, 14. päivänä oli Tuorilan kylän Anttilan torppaan Tarvasjoella tullut nuori nainen yösijaa pyytäen. Tämä hänelle myös luvattiin ja hän viihtyikin paikalla vielä koko sunnuntainkin. Maanantaiaamun tullen hän pyysi lupaa paikata hameensa tietäen, että torpan emännän, Liisa Heikintyttären piti mennä Turun markkinoille. Kotiin jäi ainoastaan eräs toinen torpparin leski, edellä esitelty Anna Kaisa Jaakkola Rekoisista. Torpan omistaja siis lähti Turkuun maanantaina iltapäivästä eikä koko seuraavana päivänä kukaan käynyt mökissä.

Keskiviikkona ohikulkijat huomasivat, että lehmät olivat karkuteillä pihatosta kiljuen tuskasta. Ilmeisesti niitä ei oltu lypsetty ajallaan. Niinpä naapurit riensivät tarkastamaan tilannetta ja löysivät Anna Kaisan makaamassa sängyssä verisenä. Vanhan leskivaimon pää oli murskattu koivuhalolla. Kun omistaja palasi kotiinsa, huomattiin noin 60 markan tulleen varastetuksi, minkä lisäksi torpasta oli viety runsaasti vaatteita ja pari kenkiä. Pitäjän nimismies riensi tutkimusten jälkeen Turkuun löytäen pian "huonomaineisen vaimoihmisen", jonka hän sitten pidätti epäiltynä raa'asta murhasta Tarvasjoella. Tätä naista kuvailtiin "mustanvereväksi, pitkänlängäksi, lihavaksi ja noin 21-vuotiaaksi".

Nainen oli oikealta nimeltään Vilhelmina Jaakontytär ja hän oli kotoisin Punkalaitumelta. Turussa hänet tunnettiin myös Ulrikana tai Josefinana.

24.11.2011

Kappalainen Brander

Mikkelissä 22.4.1822 syntyneestä Fredrik Wilhelm Branderista tuli vuonna 1860 luovutetun Karjalan alueella olleen Kaukolan pitäjän kappalainen. Hän hoiti tätä tointa menestyksellisesti aina kuolemaansa saakka 20.3.1899. Ehtipä hän 1866-69 olla myös seurakuntansa virka- ja armovuodensaarnaaja.

Vaikka Brander oli oppinut ja varmasti viisaskin mies (hän taisi seitsemää kieltä), istui hän myös paljon herraseurassa nauttimassa totilaseja. Kaukolaan oli kerääntynyt jonkin verran eläkkeellä olevia virkamiehiä ja heidän kanssaan kappalainen kävi vilkkaita keskusteluja elämän eri alueilta.

Joskus lauantai-illat tahtoivat venyä tarpeettoman myöhään, joten sunnuntaiset kirkkoonlähdöt olivat välillä vaikeita. Kerran Branderille kävi se unohdus, että jo viikolla valmiiksi kirjoitettu saarna jäi lähtötohinoissa kotiin. Saarnastuoliin noustuaan miehemme alkoi etsiä tuota paperia, mutta ei tietenkään löytänyt. Brander suorastaan tulistui;

"Jeesus, Perkele!


joka käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura ja etsii, kenet nielisi, on nyt niellyt minun saarnani."

Hän otti käteensä jonkun taskustaan löytyneen tyhjän paperin jatkaen;

"Tämä puoli on tyhjä - ja tämäkin puoli on tyhjä......ja tyhjästä se Jumalakin maailman loi."

Näin Brander kehitteli saarnaansa, josta tuli miehen parhaita, niin että vanhat kaukolalaiset muistelivat sitä vielä kauan jälkeenpäin!

Fredrik Wilhelm Brander oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisestä puolisostaan Alvina Lundbergista hän sai eron 1858 ja 1865 kappalaisemme avioitui Maria Nikolajeva Kanninin kanssa. Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1839 oli Brander toiminut muutamia aikoja kotiopettajana kreivi Mussin-Puskinin luona Venäjällä. Vapaa-aikoinaan hän käänsi Kalevalaa. Saatuaan pappisvihkimyksen 1845 työskenteli Brander pappina Uudellakirkolla Vl, Muolaassa, Viipurissa, Heinjoella, Ruokolahdella ja Räisälässä ennen Kaukolaan tuloaan.

23.11.2011

Sika pankkiirina

Tarvasjoen Seppälän kylässä tapahtui ulkopuolisten silmissä naurettavan hauska episodi syksyllä 1908. Eräs kylän pientilallisista ei luottanut pankkeihin, vaan halusi pitää rahat itsellään turvassa. Niinpä hän oli koonnut omaisuutensa pieneen rahakukkaroon ja kätkenyt sen patjansa olkiin kertomatta koko asiasta mitään vaimolleen.

Kun tilallisemme sitten kerran olisi tarvinnut hieman rahaa, olikin kätköpaikka tyhjä. Saman tien mies kävi utelemaan vaimoltaan, olisiko tämä löytänyt kukkaron ja pannut sen sitten jonnekin muualle talteen.

Vaimo ei tiennyt rahoista mitään, mutta sanoi vaihtaneensa patjojen oljet vähän aikaa sitten. Vanhat, käytetyt oljet hän oli vienyt pahnoiksi talon sikolättiin.

Niinpä mies pisti pystyyn täydellisen "kotitarkastuksen" sikalassa, mutta ikävä kyllä rahat ja kukkaro pysyivät kateissa. Pakon edessä lahdattiin nyt itse sika, koska olihan ilmeistä, että elukka oli pistellyt parempiin suihin miehen säästöt.

Possun vatsasta löytyikin muutamia kolikoita, mutta "suurimman osan rahoista oli tuo sikamainen kassanhoitaja häwittänyt".

22.11.2011

Kaisa itkee....

Karjaan harmaakivinen pitäjänkirkko vihittiin vuonna 1470, mutta samalla paikalla on luultavasti sijainnut jonkinlainen pyhättö jo saman vuosisadan alussa. Tätä ennenkin on Karjaalla täytynyt olla joku merkittävä kirkkorakennus, sillä 1352 siellä sijaitsi länsi-uusimaalainen hallintoistuin eli kuninkaallinen pastoraatti. Toisaalta vuonna 1373 pidettiin Karjaalla suuri kokous, jossa piispa neuvotteli kansan ja Uudenmaan papiston kanssa kirkonverosta. Tämä ensimmäinen kirkko oli puurakenteinen, eikä sen sijainnista toistaiseksi ole löydetty arkeologisia todisteita.

Vanhoissa tarinoissa tuo kirkko on sijoitettu mm. Lepinjärven läheisyydessä sijaitsevalla Sutarkullan peltomäelle, jossa on yhä vieläkin näkyvillä kivistä muurirakennetta. Pohjoisemmalla Karjaalla, Kasabyn Enboskassa kerrotaan olleen ikään kuin vajonneiden hautojen kuoppia. Näistä ei 1900-luvulle tultaessa ollut enää mitään tietoa.

Kirkkojärven rannalla olevaan nykyiseen kirkkoon liittyy kansanuskomus, jonka mukaan sen olisi rakentanut nainen. Karjalohjan Lönnhammarin l. Linhamarin kylästä on säilynyt seuraava taru;

"Kun Karjaan kirkko piti rakentaa, oli vaikeata löytää rakennusmestaria, joka osasi muurata kirkonseinät kohtisuoraan. Monet lähetettiin pois sopimattomina ja lopulta uskottiin työ naisrakennusmestarille, jonka nimi oli Katarina. Mutta hänkään ei onnistunut, minkä vuoksi häntä rangaistiin jollakin tavalla. Ja vielä nykyään kirkonkellojen soidessa ihmiset sanovat; "Kaisa itkee".

Minkä takia sitten juuri Kaisan piti itkeä eikä esimerkiksi huomattavasti arvostetumman pyhimyksen eli Marian? Syynä tähän saattaisi eräiden tutkijoiden mukaan olla kirkkomaan vanhimman tunnetun hautakiven nimen. Joskus vuoden 1870 jälkeen katosi kalkkikivinen muistokivi, jossa oli seuraava teksti;

(anno) d(omi)ni MCCCCXIV obitj kate(r)ina vxor tome ciuis i(n) rase(r)ch o(r)ate p(ro) ea - Vuonna 1414 kuoli Katariina, Raaseporin porvarin Tuomaan vaimo; rukoilkaa hänen puolestaan.

Tämä lyhyt, ajalle tyypillinen värssy antaa toisenkin mielenkiintoisen pohdinnan aiheen. Porvareita oli vain kaupungeissa eikä Karjaa ollut sellainen. Tammisaarikin perustettiin vasta Kustaa Vaasan toimesta ja Raaseporilla tarkoitettiin kyseisen nimistä linnaa, jonka Bo Joninpoika Grip oli perustanut 1380-luvun tienoilla. Tämän linnan lähellä sijaitsi "Tunan kaupunki", paikka, josta vasta muutama vuosi sitten on löydetty konkreettisia todisteita. Tosin jo 1800-luvulla eräs kirkonmies tiesi kertoa millaisia löytöjä Raaseporin linnan läheltä, Snappertunan kirkon viereisiltä pelloilta on tehty.

Olin itse lukenut tästä Katariinan kadonneesta hautakivestä aivan 1980-luvun alussa. Vaikka kiveä ei ole löydetty reiluun sataan vuoteen, on siitä olemassa oheinen piirros kirjassa "Kuvallinen Suomen Historia - vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka - toinen osa". Kirjan julkaisi Gummerus vuonna 1898 ja sen tekijänä oli O. A. Forström. Kyseisen historiateoksen ykkösosassa mainitaan kuvittajaksi Usko Nyström (k. 1925), mutta itse uskoisin tämän kuvan olevan muinaistutkija ja kuvataiteilija Elias Brennerin (1647-1717) käsialaa. Hän vietti vuonna 1671 paljon aikaa Uudellamaalla jäljentäen mm. kirkoista hautakiviä sekä vaakunoita. Hänen ansiostaan tunnetaan paljon sellaista, minkä sodat ja tulipalot ovat sittemmin tuhonneet.

21.11.2011

Nikulan sukua Pornaisista

Halkian kylän Iso-Nikulaa 1930-luvun alussa
Pornainen (ruots. Borgnäs), vanhoina aikoina myös Porneesi ja Kirveskoski (nykyinen kirkonkylä), oli vuoteen 1729 asti osa Porvoon emäseurakuntaa, josta lähtien se oli omaa kirkkoa ja pappia ylläpitävä kappeliseurakunta. Itsenäinen kirkkoherrakunta Pornaisista tuli 1896.
Pitäjän pohjoispää muodostuu Halkian kylästä ja Kupsenkylästä. Halkia (ruots. Halkis) mainittiin jo 1471 (Halkis) ja 1540 (Halkisby). Keskellä Halkian kylää kohisee Halkiankoski eli Ryöpyn koski, joka pitäjän alueella on suurin Mustijoen kymmenestä koskesta - putouskorkeus on noin 12 m. Aikojen saatossa on kosken rannalla toiminut mm. saha, mylly sekä sähkölaitos.

Halkian talojen nimiä olivat Nikula, Erikas, Frantsila (Fransila), Halla, Huovila, Kippilä, Monsola, Penttilä, Poteri ja Silli eli Seppä. Vehmaalla kumpareella maantien vieressä sijaitsevasta Nikulasta sanotaan, että se oli Halkian ensimmäinen talo. Kuka tämä Niku oli joka antoi nimensä tilalle, jää tietämättä, mutta 1730-luvulla siellä oli isäntäparina Simon Jöraninpoika, n. 1687 - 16.1.1763, ja Maria Joha-nintytär, 1698 - 5.6.1772. Nimestään päätellen oli Maria Johanintytär mahdollisesti aikaisemman isäntäparin Johan Tomaksenpojan ja Magdalenan tytär. Rippikirjassa 1760 oli talon isäntänä Anna-tyttären puoliso Erik Johaninpoika.

Nikulan jokin aikaisempi isäntä oli ryhtynyt rusthollariksi 1620/1630-luvulla. Sellaisena se säilyi aina suuren Pohjan sotaan asti 1700-luvun alussa .
Simonilla ja Marialla oli lapset:

1. Anna Simonintytär, n. 1716 - 96, pso. Erik Johaninpoika Sillin eli Sepän talosta.
2. Anders Simoninpoika, s. n. 1721, Nikula 1:n isäntä, pso. Karin Henrikintytär.
3. Karl Simoninpoika, s. n. 1730, puoliso Karin Henrikintytär.
4. Maria Simonintytär, 1738 – 38.


Anna Simonintytär avioitui 14.10.1739 Erik Johaninpojan kanssa Halkian Sillin eli Sepän talosta. Heidän aikana Halkian mahtitalo Nikula halottiin kahteen osaan; Anna ja Erik tulivat isäntäväeksi Nikula II:n, Annan veli Anders oli Nikula I:n isäntä.
Kuudennusmies Erik kuoli 21.7.1778, leski Anna 5.9.1796. Sitä ennen heille ehti syntyä:

1. Maria Erikintytär, s. 27.5.1742
2. Johan Erikinpoika, 1.5.1745 - 29.12.1816, isäntä Nikulan halotulle osalle Nikula 2, kuudennusmies
3. Matts Erikinpoika, s. 3.8.1748, pso. 1778 Anna Sigfridintytär, s. 1761, Askolan Särkijärveltä.
4. Elisabeth Erikintytär, s. 15.7.1751
5. Margeta Erikintytär, 9.5.1753 – 31.5.1754
6. Erik Erikinpoika, s. 6.2.1755
7. Margeta Erikintytär, s. 13.7.1758


Talollisen poika Matts Erikinpoika Pornaisten Halkiasta avioitui 20.11.1778 Anna Sigfridintyttären kanssa. Anna, s. 5.5.1761, oli Askolan Särkijärven kylältä. Hänen vanhempansa Sigfrid Eliaanpoika ja Maria Erikintytär olivat talollisia Särkijärvellä .
Aluksi he asuivat nähtävästi Annan kotitilalla, sillä heillä ehti syntyä ainakin yksi lapsi Särkijärvellä, ennen kuin seuraavat kaksi syntyivät Halkian Nikulassa, Mattsin kotitilalla.
Matts ja Anna muuttivat 1780-luvulla Pornaisista Mäntsälään. Sieltä heidät tavataan myöhemmin Ohkolan Mäkelän talossa lampuoteina ja Mäntsälässä syntyi lisää lapsia. Mäkelässä asuivat myöhemmin myös Annan vanhemmat Sigfrid Eliaanpoika ja Maria Erikintytär.
Ohkolan Mäkelän lampuoti oli vielä 1809 Matti nimeltään, ehkä juuri samainen Matts Erikinpoika .

Matts ja Anna saivat lapset:

1. Erik Mattsinpoika, s. 3.5.1780 Askolan Särkijärvi
2. Maria Mattsintyär, s. 13.9.1781 Pornaisten Halkian Nikula
3. Margeta Mattsintytär, s. 30.10.1785 Pornaisten Halkian Nikula
4. Anna Mattsintytär, s. 1788 Mäntsälän Ohkola
5. Johan Mattsinpoika, s. 1791 Mäntsälän Ohkola
6. Greta Lisa Mattsintytär, s. 1793 Mäntsälän Ohkola, pso. 18.10.1828 tuusulalainen renki Karl Gustav Rosenqvist, s. 10.2.1805. Greta Lisa oli avioituessaan piikana Mäntsälän Ohkolan Hannulassa eli Yrjölässä.
7. Johanna Mattsintytär, s. 1799 Mäntsälän Ohkola.

18.11.2011

Uhr, josta tuli Wikström

Rättäri Wikströmin perukirjaa
Kansallisarkiston Digitaaliarkisto löytyy mukavasti mm. Karjaan pitäjässä tehtyjä perukirjoja. Eräs niistä koskee vuonna 1846 kuollutta Nybyn kestikievarissa asunutta Carl Erik Wikströmiä, joka jätti jälkeensä leski Sophia Johansdotterin sekä kaksi lasta, Sofian ja Carl Augustin. Koska he olivat vielä alaikäisiä, toimi heidän setänsä, lampuoti Johan Fredrik Uhr edunvalvojana tältä osin.

Vaikka rippikirjassa 1840-luvulla ilmoitetaan Carl Erik syntymäajaksi 12.8.1815 Pohjan pitäjässä, ei tämä pidä paikkaansa. Kestikievarinpitäjämme syntyi jo tasan puoli vuotta aiemmin, helmikuussa. Paikkana oli Bockbodan ratsutilan, jonka lampuotina isä Anders Uhr tuohon aikaan oli. Miksi sitten Carl Erik käytti sukunimeä Wikström eikä isänsä ja setänsä kunniakasta, valloniperäistä nimeä. Nämä vallonit olivat lähtöisin nykyisen Belgian Vallonian maakunnasta, mistä heitä lähti Ruotsiin vuosien 1615-1650 välillä noin tuhat henkeä rautateollisuuden palvelukseen.

Carl Erikin isä Anders oli lokakuussa 1796 nainut Lovisa Wikströmin, jonka isä Henrik (s. 1738) oli ollut Bockbodan talollisena 1700-luvun loppupuoliskolta alkaen. Anders Uhr oli Bockbodassa ns. kotivävynä, mutta tämä yhteiselämä päättyi Lovisan kuoltua vesitautiin kevättalvella 1806. Appi Henrik Wikström alkoi vähitellen ikääntyä ja näin vävystä tuli talon uusi isäntä. Oltuaan viitisen vuotta leskenä avioitui Anders Uhr niin ikään leskenä eläneen Stina Lisa Reismanin kanssa, jonka ensimmäinen puoliso oli ollut rakuuna Michel Hammar. Stina Lisa itse oli syntynyt Fagervikissä 1774 tinaajakisälli Gottfried Fredrik Reismanille ja Elisabet Sjöbergille.

Tässä kuviossa Carl Erikin mielestä oli tärkeintä siirtää sukunimi Wikström jälkeläisille, vaikka biologisesti hän ei ollut mitään sukua Bockbodan Henrikille. Olinkin alun perin onnistunut tekemään vallan vääriä tulkintoja Nybyn kestikievaristista, koska olin tehnyt huolimatonta tutkimusta. Luotin liikaa HisKiin ja saman sukunimen autuaaksia tekemiseen, vaikka minun olisi pitänyt tavata rippikirjaa huomattavasti tarkemmin. Carl Erik Wikström ei nimittäin ollut varsinaisesti kestikievarinpitäjä, vaan "skjuträttare" eli suomalaisittain rättäri, kyydityksen järjestäjä.

17.11.2011

Mies joka ei luottanut pankkeihin

Malmin perhe lastenkirjassa
Virolahden Kallfjerdin eli Sydänkylän Malmin talossa 21.7.1833 syntynyt Kristian Martinpoika asui koko ikänsä syntymäkodissaan. Hän kuoli vatsakatarriin lokakuun toisena päivänä vuonna 1901. Jälkeen jättämässään testamentissa Kristian osoittautui sydämelliseksi hyväntekijäksi, sillä hän oli määrännyt 7,000 markkaan nousseen omaisuutensa jaettavaksi seuraavalla tavalla;

Pakanalähetykselle 4,000 markkaa
Eräälle vaimolle 1,500 markkaa
Veljenpojalle 1,500 markkaa.

Kristian Malmi eli Korpela oli ansainnut ensimmäiset markkansa renkinä ja sitten uutteruudellaan sekä säästäväisyydellään kartuttanut varallisuuttaan pitkin ikäänsä. Hän ei uskonut rahojaan pankkien tai rahalaitosten huostaan, vaan kätki setelinsä tuolinsa istuimen alle rakennettuun laatikkoon. Pankkeja Korpela karsasti sen takia, että epäili niiden vain petkuttavan rahat tavalliselta ihmiseltä. Tietysti omaisuus olisi entisestään paisunut, mikäli rahat olisivat olleet pankissa korkoa kasvamassa.

Nykyistä, eurooppalaista taloudellista tilannetta katsoessa ja talousasiantuntijoiden lausuntoja kuunnellessa täytyy myöntää, että Kristian Martinpoika Korpelan epäluulo rahoituslaitoksia kohtaan ei ollut vallan väärä....

16.11.2011

Ellisen perheestä

Toukokuussa 1823 syntyi Pöytyän Ellisten kylässä yksi pitäjän harvoista ylioppilaaksi 1800-luvulla päässeistä henkilöistä. Tuolloin saivat Ritarin rusthollin isäntä Simo Matinpoika ja hänen vaimonsa Maria Jaakontytär pojan, jolle antoivat nimen Erik. Nuorukainen kävi Turun lukiota 1845-1847 saaden yksityistodistuksen ja valmistuen ylioppilaaksi Helsingissä 1849. Helsingissä sen takia, että hieman Turun palon jälkeen oli koko entisen pääkaupungin yliopisto siirretty sinne. Helsingin Yliopisto oli ruotsinkielinen ja vasta vuonna 1920 Turku sai oman, suomenkielisen laitoksensa.

Opiskeltuaan kolmisen vuotta teologisessa tiedekunnassa oli Erik, joka tässä vaiheessa käytti sukunimeä Ellinen, valmis papiksi vihkimiseen. Tämä juhlallinen toimitus tapahtui Turussa maaliskuun viimeisenä päivänä 1852. Hänen ensimmäiset työpaikkansa olivat Nousiaisten ja Karjalohjan seurakunnissa.

Viimeksi mainitussa pitäjässä Erik Ellinen työskenteli vt. pitäjänapulaisena sekä kirkkoherran apulaisena. Nousiaisissa hän oli toiminut ns. välisaarnaajana.

Karjalohjalle tultuaan Erik ehti myös naimisiin kokkolalaissyntyisen Mathilda Dorothea Kjemmerin kanssa. Appi Anders Kjemmeri oli tunnettu kauppias ja raatimies tässä pohjanmaalaisessa rannikkokaupungissa. Äitinsä Margaretha Gustava Laurinin puolelta Mathilda Dorothea saattoi joidenkin sukututkijoiden mielestä johtaa sukujuurensa lähes 1000 vuotta taaksepäin aina legendaariseen Tord i Byriin, joka antoi kastaa itsensä kristityksi 992 kuningas Erik Segersällsin l. Voittoisan hallitessa Ruotsia. Tämä ei kuitenkaan perustu historiallisiin faktoihin, mutta nuoren pappimme vaimo oli joka tapauksessa sukua alilaamanni Anders Japson Burelle. Tämä eli 1500-luvun alkupuolella. Bureja pidetään ehkä merkittävimpänä ruotsalaisena sukuna genealogisessa kirjallisuudessa samaan tapaan kuin Sursilleja Suomessa.


Palataksemme Erik Elliseen; hänet nimitettiin Sammatin kappalaiseksi 1855, mutta virkaansa hän astui vasta kolmea vuotta myöhemmin. Ikävä kyllä uransa hyvään alkuun saanut Ellinen sairastui kohtalokkaasti keuhkotautiin. Hän kuoli lokakuun toisena päivänä 1858 ja hänet haudattiin Sammatin pienen puukirkon vierelle.

Leski Mathilda Dorotea Kjemmer ei koskaan mennyt uusiin naimisiin ja kuoli vasta 1910 elettyään leskenä yli 50 vuoden ajan. Pariskunnan Karjalohjan vuosina syntyivät tyttäret Sigrid ja Matilda. Heistä Matilda mainitaan myöhemmin tyttökoulun opettajattarena, kun taas Sigridin puolisoksi tuli Karjalohjan kirkkoherrana vuosina 1878-1905 toiminut Berndt Johan Anthoni. Heidät vihittiin keväällä 1894, jolloin sulhanen oli ehtinyt jo yli kuusikymppiseksi morsiamen lähetessä 40 syntymäpäiväänsä. Sigrid Ellinen jätti lähtemättömän jälkensä suomalaisen kansankulttuurin historiaan todistamalla Elias Lönnrotin testamentin yhdessä Mathilda Holmin kanssa.

15.11.2011

Lyhyt lisä Wilstadius-sukuisiin

Mattias Wilstadius oli auskultantti 1703, vänrikki 1712 ja kapteeni 1722. Hänen pso. oli Margareta Forsman, s. 1667 . Margareta mainittiin 1715 pakolaisluettelossa Ruotsissa. Vuonna 1716 hänet mainittiin taas, nyt hänellä oli nimismies Weckströmin seitsemän lasta, tyttärenlapsensa, huolettavanaan.
Härnösandin tuomiokapitulin pakolaisluettelossa, Säbron seurakunnasta, keskisen Ruotsin itäran-nikolla, mainittiin pakolaisluettelossa 1718-20, että kapteeni Mattias Wilstadius oli tullut vihollisen ryöstämäksi Sundsvallin tienoolla, “Matthias Wilstadius, Capitain fr: Nykarleby i: Säbro förs. af fienden plundrat vid Sundsvald”.

Mattiaksella ja Margaretalla oli ainakin tytär Ebba Kristina Wilstadius.

***

Ebba Kristina Wilstadiuksen puoliso oli nimismies(?) Johan(?) Weckström. Weckströmin etunimi, kuten juurensa ja kotipaikkansakin, jäävät ikuisiksi ajoiksi salaisuudeksi. Erään nimismies Johan Weckströmin 7 orpolasta mainittiin pakolaisluetteloissa 1713-15. Mahdollisesti oli Weckström Vehkalahdelta , jolloin sukunimi saattoi olla muodostettu paikkakuntanimen mukaan. Heillä oli lapset:

1. Gottfrid Johan Weckström, kaupunginkasööri 1730.
2. Ebba Margareta Weckström , 8.3.1708 –14.4.1767 Paimio, pso. kruununvouti Jakob Hedman.
3. 5 muuta lasta?

Pakolaistiedot: Johanna Aminoff-Winberg, Suomen pakolaisista Isonvihan aikana (lisensiaattitutkinto). Näyttää siltä, että suku oli useassakin polvessa pakolaisina: isoisoäiti, leski Sara Rothovia (joka mahdollisesti huolehti pojantyttären lapsista) kuolemaansa asti 1715/16, isoäiti Margareta Forsman (joka ilmeisesti 1716 alkaen huolehti lapsenlapsistaan), sekä isoisä Mattias Wilstadius, joka joko pakolaisena joutui erilleen muista, tai osallistui sotatoimiin tai Länsi-Pohjan torjuntataisteluihin venaläisiä vastaan ennen n. 1718. Ebba Margareta Weckström mahdollisesti tapasi tulevan aviomiehensä Jakob Hedmanin jo lapsena pakolaisena Ruotsissa, sillä Hedmanitkin olivat siellä.

Eräs Johan Peripoika Forsman oli ainakin 1660-73 hopmanni, vouti, Claes Tottn kreivikunnassa Pohjanmaalla. Turussa mainittiin 1692, että kämnerioikeuden notaari Boetius Forsman oli yksi viidestä hakijasta vapautuneeseen raatimiehenpaikkaan. Nämä saattoivat olla Margaretan sukulaisia.

Sukututkijoiden keskuudessa tiedetään kertoa (ilman lähdeviitteitä), että poika Gottfrid tuli 1730 Haminan kaupunginkasööriksi ja myöhemmin pormestariksi. Hän muutti sinne Turusta, mutta kotoisin hän kertoi olevansa Vehkalahdelta. Myöhemmin hänestä tuli Rauman pormestari. Gottfridin isä, eli Ebba Weckströmin puoliso, saattoi olla etunimeltään Johan. Jos Gottfrid oli kotoisin Vehkalahdelta, kuten hän kertoi, saattoi isä-Johan olla:
a)       Myllykylän kartanon palveluksessa olleen, Kolsilan Forssellin isännäksi 1676 mainitun Daniel Mattsinpojan poika; Danielilla oli pojat Johan Danielinpoika sekä Daniel Danielinpoika. Kolsila myytiin 1700-luvun alkupuolella, jolloin siellä asui Weckström-nimisiä henkilöitä (Vehkalahden pitäjän historia II, s. 401).
b)        Se sama Johan Weckström, viinuri Gottfried Koopin lanko, joka oli kirjuri 1690, henkikirjoittaja 1693 ja nimismies 1705 (Viipurin historia II, s. 73).

Perhetiedot: CARPELAN 1890, s. 164; sekä Erik Lindh, Alf Brenner; Ingegerd Lundén-Cronström (toim.), SLÄKTBOK, NY FÖLJD I, Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 286 (1941-59), sp. 111-113

14.11.2011

Wilstadiuksista

“Eräällä Wilstadiuksella, mahdollisesti konsuli Wurmsistä”, oli lapset:

1. Jakob Villstadius, asianajaja Turussa 1645, prokuraattori 1656, pormestari Vaasaa 1657, k. 1668. Pso. Maria Henrikintytär.
2. Laurentius Wilstadius, oikeuspormestari Turussa, k. 1703, ks. alla.
3. Brita Wilstadius, pso. Maalahden khra Jacobus Martini Laxenius.
4. Petter Wilstadius, raatimies Vaasassa, k. 1704, pso. tuntematon.

Turun Henrikinkatua heinäkuussa 2009, taustalla Tuomiokirkko
***

Laurentius Wilstadius opiskeli Turun akatemiassa 1668-69, kuuluen smoolantilaiseen osakuntaan. Hänet mainittiin toisena niistä kahdesta asianajajasta, jotka toimivat Turussa 1670-luvulla; Laurentius toimi etupäässä hovioikeuden asianajajana, mutta hänellä oli myös paljon riita- ja muita oikeusjuttuja ajettavanaan alemmissakin oikeusasteissa. Hän oli notaari Turussa 1681, sihteeri 1683 sekä varakihlakunnantuomari Ylisessä Satakunnassa 1687. Vuonna 1690 Laurentius toimi hetken jopa varamaaherrana.
Laurentius osti talon Napaturukadulta Kirkkokorttelissa, joka vastaa nykyistä Henrikinkatua Tuomiokirkon lähellä.
Häntä ehdotettiin jo 1687 Turun pormestariksi epäpäteväksi katsotun Olaus Beckiuksen tilalle, mutta hän ei saanut tarpeeksi kannatusta, eikä hän ainakaan silloin ollut valtaporvareiden mieleen. Häntä vastusti erityisesti Johan Rancken, joka piti Laureniusta kaikkien suutareiden ja räätäleiden ystävänä. Kun 1691 etsittiin uutta oikeuspormestaria Turkuun, suositti maaherra Creutz Laurentiusta virkaan ja kokoon kutsutulle porvaristolle luettiin hänen valtakirja, jota vastaan porvaristolla nyt ei ollut vähäisintäkään huomauttamista. Maaherra oli kirjoittanut kuninkaalle:

“Siinä tapauksessa, jos raatimies Johan Miltopeus ei tulisi tehtävään nimitetyksi sukulaissuhteensa takia Munsteriin, esitän nöyrimmästi Teidän Kuninkaalliselle Majesteetillenne pormestarinvirkaan nimitettäväksi Beckiuksen jälkeen toisen taitavan ja sopivan miehen Laurentius Wilstadiuksen, joka on kauan toiminut asianajajana Teidän Kuninkaallisen Majestettinne Hovioikeudessa ja sen jälkeen ollut täällä lääninsihteerinä ja sai vuonna 1686 T.K.M:nne armollisen, kesäkuun 25. päivänä päivätyn kirjeen perusteella määräyksen Ylisen Satakunnan kihlakunnan tuomariksi, mutta koska edellinen kihlakunnantuomari oli palannut toimeensa, jäi hän ilman virkaa; tosin hän on joutunut Kun. Hovioikeuden määräyksestä ja muutenkin hoitamaan erinäisiä tärkeitä toimia, kuten ylimääräisen laamannin, kihlakunnantuomarin ja pormestarin toimia ja muuta sellaista, koska hän on hyvin taitava lakimies ja lienee siis sangen sopiva pormestarin virkaan, varsinkin kun hän on suurimman osan elämästään asunut tässä kaupungissa ja tuntee siis sen kaupan ja käsityöt ja lisäksi ammattikunnat ovat pyytäneet häntä aikaisemminkin jo ryhtymään pormestarinvirkaan...”


Laurentiuksen vaimo oli Sara Rothovia. Saran isä Gudmund Rothovius syntyi Smoolannin Angelstadin Hornstorpissa, missä hänen isänsä Jakob Birgerinpoika mainitaan talonpoikana. Jakobin veli Isak oli lähetetty opintielle, ja tästä oli tullut pappismies ja lopulta Turun piispa 1627-52. Gudmund tuli ylioppilaaksi Turussa 1640 smoolantilaisen osakunnan jäsenenä. Turun katedraalikoulun kollega, opettaja, hän oli 1646 ja Turun ja Porin läänin ratsuväkirykmentin rykmentinpastori 1651. Turun tuomiokirkon taloudenhoitaja ja tuomiokapitulin notaari hän oli 1655 mennnessä ja puhuja pappeinkokouksessa Turussa saman vuonna. Lopulta hänestä tuli ahvenanmaalaisen Föglön kirkkoherra 1672. Siellä hän kuoli syksyllä 1691. Saran äidin nimi oli Karin ja hänellä oli veli Gabriel, joka oli vt. kirkkoherra Föglössä vuosina 1692-93.

Laurentius kuoli 1703. “Vanha pormestarinleski” Sara kuoli pakolaisena isonvihan aikana Ruotsissa vuoden 1715 lopulla tai 1716 alussa . Heillä oli lapset:

1. Tuntematon, k. 1678.
2. Tuntematon, k. 1687.
3. Tuntematon, k. 1691.
4. Sigrid Wilstadius, pso. raastuvannotaari Mats Humalander.
5. Ingrid Wilstadius.
6. Johan Wilstadius, asianajaja, huononäköinen, hukkui prof. Tammelinin kaivoon 1710, 1.pso. Elisabet Stadia, 2.pso. tuntematon.
7. Jakob Wilstadius, asianajaja, pso. Katarina Lässle.
8. Mattias Wilstadius, kapteeni 1722, ks. alla.
9. Tuntematon tytär, pso. Laitilan rovasti Johan Montin.
10. Laurentius Wilstadius, Ahvenanmaan Finströmin varapastori, myöhemmin Danderydin ja Lidingön khra Ruotsissa.


Perhetiedot: TOR CARPELAN, Åbo i genealogiskt hänseende (1890), s. 163, 164. Tieto, että kantaisä olisi ollut “konsuli Wurmstistä” lienee jälkeläisten keksintöä. Todennäköisempää on, että suvun lähtöpaikka oli esim. Smoolannin Villstad Gislavedin eteläpuolella. Villstadista oli aikojen kuluessa lähtenyt muitakin Wilstadius-nimisiä henkilöitä, joiden jälkeläiset edelleen muodostavat eläviä nimihaaroja. Smoolannin puolesta voisi puhua sekin, että Laurentiuksen vaimo Sara Rothovius oli smoolantilaista sukua. Wilstadiusten kantaisän on täytynyt tulla Suomeen viimeistään joskus 1600-luvun alkupuolella, koska hänellä oli neljä jälkeläistä Suomessa 1600-luvun puoliväliin mennessä. 

11.11.2011

Mun(c)kin jäljillä

Eilinen kirjoitukseni käsitteli Elias Lönnrotin veljenpoikaa. Samassa yhteydessä katselin laajemminkin tämän suvun Karjalohjalla ja Sammatissa asuneita esivanhempia päätyen lopulta vuonna 1792 syntyneeseen Maija Liisa Petterintyttären. Hänen vanhempansa olivat rakuuna Petter Ek ja vaimonsa Maria Björk. Maija Liisa oli syntynyt Pyölin kylässä ja mennessään naimisiin torpparina myöhemmin toimineen Jacob Johan Munkin kanssa 1822 hän työskenteli piikana Lohjantaipaleen Prunkan talossa.

Sulhanen taasen oli tuohon aikaan renkinä Mailan talossa. Vuosien 1818-1824 rippikirjat Karjalohjan osalta ovat kadonneet ja niinpä torppari Munkin sukuperän etsintä osoittautuu hieman hankalaksi. Rippikirjat vuodesta 1824 alkaen antavat syntymäajaksi Jacob Johanille päiväyksen 6.9.1794. Kyseiseen aikaan ei Karjalohjan tai sen kappeliseurakuntana olleen Sammatin kastettujen luettelosta löydy yhtään lasta.

Jos sitten lähdetään tutkimaan vuosien 1812-1818 kirjoja Mailan Norrvikin rusthollin osalta, löytyy sen suuren palvelusväen joukosta piika Maija Liisa Petterintytär, joten hänen palvelusluettelonsa eri taloissa täydentyy tältä osin.

Toisaalta lähiseutua HisKin avulla kartoitettaessa löytyy yksi Jacob Johan Nummen Luttulan ratsutilalta. Syntymäaikana tällä piika Eva Johansdotter Lundin aviottomalla pojalla on 16.9.1794. Erityisen mielenkiintoisen asiasta tekee se tosiseikka, että Evan kanssa samalla rippikirjan sivulla on hieman omituinen maininta "majuri Munckista". Tämä ei käsittääkseni koskaan edes asunut Luttulassa, vaikka taisi omistaa tilan. Eva taasen muuttaa jossain välissä Karjalohjan Tallaan kylään käyttäen sukunimeä Lundahl.

Eräs Johan Munck (huomaa C-kirjain nimessä) putkahtaa samoihin aikoihin eli 1810-luvulla Karjalohjan Murron talon palvelusväen joukkoon, mutta rippikirjassa hänelle ei ole merkitty syntymäaikaa edes vuoden tarkkuudella. Samalla sivulla on myös Johan Adamsson, syntynyt 16.9.1794. Mistään ei selviä, ovatko nämä kaksi henkilöä yksi ja sama mies. Ainakin on mielestäni selvää, että viimeksi mainittu Johan on tuo Luttulassa syntynyt poika.

Johan Munck ja Johan Adamsson ovat kuitenkin kaksi eri henkilöä, sillä heidän rippikirjasta löytyvät kinkerimerkintänsä eroavat toisistaan. Lisäksi renki Johan Munk (ilman tuota maagista C-kirjainta) työskenteli jo vuosien 1803-1806 rippikirjan mukaan Karjalohjalla. Hän oli yksi Gustaf Tallqvistin isännöimän Pellonkylän Ylhäisten rusthollin rengeistä. Samoin kuin edellä mainitussa tapauksessa, esiintyy Munk ilman syntymäaikaa. Kun lisäksi Karjalohjan rippikirjat puuttuvat kokonaan vuosilta 1791-1803, jää hänen sukuperänsä koko lailla tuntemattomaksi. Missään tapauksessa Munk ei oikein voi olla em. Luttulan mies, koska hän olisi ollut turhan nuori rengiksi vielä vuonna 1806.

Jacob Johan Munk ja Maija Liisa Petterintytär Ek asuivat vuodesta 1822 lähtien Pyölin Mailan ja Huilun talojen mailla. Kun Munk menehtyi maaliskuussa 1860, asui hän leskenä Kuusian kylässä. Maija Liisa Ek oli kuollut horkkaan ja vilutautiin jo kesän lopulla 1832. Tuon ajanjakson kirkonkirjat paljastavat torppari Munkin saaneen rangaistuksen mm. tappelusta. Pariskunnan lapsista poika Carl Gustaf (s. 1829) muutti elokuussa 1837 Pietariin. Lähes samaan aikaan myös Vikkaraisen talon 16-vuotias Henrik Johan lähti onneaan etsimään tuohon suomalaisten runsaasti kansoittamaan suurkaupunkiin. Carl Gustafin visiitti jäi tosin vain vuoden mittaiseksi, sillä hän palasi perheensä luo jo 1838. Tuolloin Johan Munk asusti Kuusian Vanhatalon mailla itsellisenä sekä muonatorpparina. Syntilistaan on rippikirjassa merkitty myös juoppous.

Ajanjaksolla 1838-1844 Johanin lapsista Stina Lisa vierailee Helsingissä Carl Gustafin jäädessä sinne pysyvämmin. Esikoispoika Henrik Johan puolestaan rekrytoidaan Långvikin Kuoksalle rengiksi, josta hän erinäisten vaiheiden jälkeen päätyy työmieheksi Pohjan pitäjän Pinjaisten eli Billnäsin ruukille. Puolisokseen hän saa erään Gustava Vessmanin. Paljon aikaisemmin eli tammikuussa 1833 oli Munkin perheen nuorin lapsin Engla Johanna kuollut, mutta jostain syystä hänen on merkitty ainoastaan Helsingin kaupungin haudattujen luetteloon.

Helsingin kastetuista löytyy sitten Stina Lisa Munkin avioton poika Edvard Alexander. Toisaalta Karjalohjan 1851-1858 rippikirjaniteessä hänen kerrotaan aikovan naimisiin Helsingissä erään työmiehen kanssa, jonka sukunimi on valitettavan epäselvä. Vihittyjen luettelot eivät tätä liitto em. vuosien varrelta kerro. Stina Lisa ilmeisesti asui vuoron perään isänsä luona Kuusian kylässä ja pääkaupungissamme. Tässä vaiheessa on isä Johanin sukunimeen ilmestyneet jälleen tuo jännittävä c-kirjain eli hän on leski Munck.

Mutta minkä takia torpparimme otti tuon sukunimen? Tähän kysymykseen en ankarankaan jäljittämiseen jälkeen pysty vastaamaan. Luttulan rusthollin merkinnät majuri Munckista toivat ratkaisun hetkeksi lähemmäksi, mutta kuten jo edellä on todettu, ei Luttulan Johan Adamsson (s. 16.9.1794) voi oikein olla Johan Munck (s. 6.9.1794). Adamsson -patronyymi, ellei joku lukijani sitä tiedä, indikoi pääsääntöisesti aina henkilön olevan avioton. Otan erittäin mielelläni vastaan ideoita siitä, miten voisin todistaa Johanin sukuperän. Muistutettakoon vielä, että Karjalohjan kirjojen mukaan hän olisi syntynyt ao. pitäjässä. Lisäksi toinen etunimistä (Jacob) ilmestyy ja katoaa matkan varrella salaperäisesti.

10.11.2011

Hullutusta Facebookissa

Facebookissa täytyy kuulemma tehdä kaikkea hullua, joten täältä pesee; lupaan seuraaville 28 Juhan suku-uutisten FB-tykkääjälle "Rahvaaseen vajonneet" -kirjan sähköisessä pdf-muodossa. Lahjoitan samalla itse jokaisesta pdf-kirjasta yhden euron Tarvasjoen Lions Clubin paikalliseen hyväntekeväisyystyöhön eli yhteensä 28 euroa. Summa käytetään kokonaisuudessaan avustuksiin tai stipendeihin.

Joten kun "tykkäät", niin lähetä samalla sähköposti osoitteella palaute (at) varola.fi - pistä viestiin otsikoksi FB ja saat paluupostissa 30.11.2011 mennessä linkin, mistä voit ladata tuon hyväntekeväisyyskirjan.

Suku-uutisten FB-sivulle pääset tästä!


Paperisena versiona kirjan painos on jo loppunut! Tarjous voimassa vain 28 ensimmäiseksi ehtineelle :)

Suku Forumilla uusi alaforumi jäsenille!

Suomen Sukututkimusseuran Suku Forumille avautui hetki sitten uusi, pelkästään jäsenille tarkoitettu alaforumi. Toivottavasti mahdollisimman moni seuran toiminnasta tosissaan kiinnostunut keskustelija jaksaisi jakaa ajatuksiaan yhteisen hyvän tekemisestä!

Lisätietoja tästä!

Frans Fredrik Lönnroth, suuren Eliaksen veljenpoika

Elias Lönnrotin veljenpojan, Frans Fredrik Lönnrothin elämästä ei ainakaan netin välityksellä löydy kovin kummoisia kuvauksia.Tämä on ikävää, sillä Sammatissa vuonna 1830 syntynyt kirkonmies ehti palvella Ristijärven seurakuntaa yhtämittaisesti peräti 47 vuoden ajan.

Frans Fredrikin vanhemmat olivat sekä pitäjänräätälinä että siltavoutina toiminut Henrik Johan Lönnrot ja hänen vaimonsa Kristina Björklund. Hän menetti vanhempansa hyvin nuorena, mutta jo kuuluisuuten noussut ja erittäin hyväsydäminen Elias otti veljenpoikansa huostaansa.Nuorukainen kävi Kuopion yläalkeiskoulua päästen ylioppilaaksi Helsingissä kesällä 1850. Savonmaalle Frans Fredrik oli päätynyt juuri setänsä mukana, sillä tämä toimi tuohon aikaan piirilääkärinä Kajaanissa. Seuraavana keväänä Lönnrothista tuli Pohjalaisen osakunnan jäsen, kun hän aloitti opiskelunsa teologisessa tiedekunnassa. Pappisvihkimyksen Frans Fredrik sai jo joulukuussa 1853, jonka jälkeen hän työskenteli pappina Kiimingissä, Kemijärvellä, Karungissa ja Paltamossa.

Viimeksi mainitusta pitäjästä Frans Frednrik muutti perheineen Ristijärvelle vuonna 1860. Hän oli 1857 nainut Tervolan kappalaisen tyttären, Sofia Amanda Snellmanin. Perheen ainoa lapsi, poika Elias oli syntynyt keväällä 1858 Alakiimingissä.

Myös Elias oli oppinut mies kuuluisan setänsä tavoin. Hän valmistui filosofian maisteriksi 1886, sai pappisvihkimyksen 1887 ja työskenteli mm. Kiimingin kirkkoherrana vuosina 1896-1902. Tämän jälkeen hänet nimitettiin samaan virkaan Alatornioon ja 1906 edelleen Ouluun ja 1914 Sotkamoon. Oulun aikaan hän sai tuomiorovastin arvon. Elias Lönnrot toimi myös säätynsä valtiopäivämiehenä Venäjän vallan aikaan. Hän kuoli Sotkamossa vuonna 1933. Lönnrot oli kolme kertaa naimisissa; 1) 1888 Aina Kristiina Sahlgren, k. 1907; 2) 1907 Hanna Maria Forsell (o.s. Nordlund), k. 1920; 3) 1925 Siiri Elisabet Hurme (o.s. Snellman).

Muutaman vuoden ajan eli 1888-1891 asuivat sekä isä Frans Fredrik että poika Elias vaimoineen Ristijärven Tololassa eli kappalaisen virkatalossa. Tämän jälkeen Elias, jonka nimen isä Frans Fredrik kirjoitti erittäin kauniilla käsialallaan rippikirjaan muodossa Eljas, muutti Leppävirran seurakuntaan.

Sofia Amanda Snellmanin isänisä oli Hyrynsalmen kirkkoherra Johan Snellman, jonka isänisä taasen oli hänen kaimansa, Oulun tullitarkastaja Johan Snellman (k. 1759). Tämän samaisen virkamiehen pojanpojan pojanpoika oli senaattori ja professori Johan Vilhelm Snellman. Frans Fredrikin sedän eli Elias Lönnrothin vaimon, Maria Piponiuksen äidinisän isänisä oli sitten taas tuo samainen tullitarkastaja. Olisi mukava tietää, olivatko Elias, Frans Fredrik sekä heidän puolisonsa tietoisia näistä vaimojen yhteisistä sukujuurista. Luultavaa on, että kulttuuria ja kansanperinnettä rakastaneina ihmisinä nämä suvut ovat tienneet näistä yhteyksistä.


Kuten edellä tuli mainittua, palveli Frans Fredrik Lönnroth seurakuntaansa lähes 50 vuoden ajan ennen kuolemaansa elokuussa 1908. Leski Sofia Amanda oli miestään noin kahdeksan vuotta nuorempi. Hän poistui tästä maailmasta Juhannuksen alla vuonna 1912. Eläessään Frans Fredrik ehti saada rovastin arvon, vaikka työskentelikin "vain" kappalaisena".

9.11.2011

Miten piruilla menestyksellisesti

Uusi Suometar -sanomalehden kesäkuinen numero vuodelta 1879 avaa pienen kurkistusreiän suomalaiseen kansanluonteeseen, jossa ns. "piilopottuilu" on aina ollut arvossaan. Tietysti tuolle termille on olemassa paljon rahvaanomaisempikin synonyymi, mutta jääköön kirjoittamatta näin avoimessa blogissa.

Kesäkuun kuudentena päivänä 1879 tuhoutui nimittäin tulipalossa maakauppias Viktor Wilhelm Löfmanin vuokraama Munkkilan talo Vihdin Ojakkalassa. Herra Löfman lähetti tämän johdosta katkeran tiedotteen puettuna kiitoksen muotoon;


"Kun Munkkilan asuinrakennus Ojakkalan kylässä Vihdin pitäjässä, jossa allekirjoittaja vuokralla asui, tämän kuun 6:na p:nä paloi poroksi, oli tilaisuudessa paljon ihmisiä läsnä, joiden seassa myöskin suuri joukko vallassäätyläisiä; mutta kun ei kukaan muut läsnäolijoista, paitsi kaksi miest, nimittäin kuusamolainen laukkukauppias Oskar Michelsson ja ratavartija Tamelander, rohjenneet vähintäkään apuansa antaa, ei edes niinkään paljoa että olisivat pelastaneet niitä tavaroita, joita nämät kaksi pelkäämätöntä allekirjoittaneen avulla ikkunoista ulosheittivät; niin pyydän tästä urhotyöstä lausua julkisuudessa mainituille miehille; Michelssonille ja Tamelanderille, nöyrimmät kiitokseni urhoollisesta avustansa hädän hetkenä."

Asiat menivät Viktor Wilhelmin kannalta huonoon suuntaan, sillä elokuussa samana vuonna hän pyysi kihlakunnanoikeudelta lupaa luovuttaa kaiken omaisuutensa velkojainsa tyydyttämiseksi. Niinpä kyseinen oikeusaste pyysi Suomen Wirallisessa Lehdessä asianmukaiset kolme kertaa syyskuussa 1879 maakauppias Löfmanin kaikkia velkojia valvomaan saamisiaan 22.12 pidettävillä välikäräjillä. Perusteena oli keisarillinen konkurssisääntö vuodelta 1868.


Kirkkonummen Bobäckissä eli Luoman kylässä huhtikuun neljäntenä 1855 syntyneen Löfmanin vanhemmat olivat Tyyriksen rälssitalon isäntä Gabriel August L. ja vaimonsa Erika Sofia Ahlgren. Isä Gabriel oli ollut aiemmin naimisissa Österbyn Teirin talon tyttären, Christina Sofia Nordströmi kanssa ja nainut tämän kuoltua Lappbölen Herlasta kotoisin olleen Erika Sofian. Jotain tuntumaa Viktor Vilhelmille on Ojakkalan eli entisen Niemenkylän asioista voinut tulla sitä kautta, että hänen äidinisänsä Henrik Ahlgren oli talollisen poika Vihdin Leppärlän kylän Fästin tilalta.


Viktor Wilhelm Löfman jätti ilmeisesti Munkkilan tuhoisan palon jälkeen maakauppiaan uran kokonaan. Kuollessaan hänet nimittäin mainitaan maalarina. Kuolinilmoituksessa häntä jäivät lähinnä kaipaamaan vaimo Augusta, neljä veljeä, kolme siskoa sekä joukko muita sukulaisia sekä ystäviä.

8.11.2011

Eräs Hartzellien hautakivi Raisiosta

Aivan liian kesäisellä vaatetuksella tehdyllä Raision kirkkomaan kierroksella tuli jo kolmannen kerran katsastettua tätä vilkkaiden liikenneväylien muodostamaan kolmioon jäänyttä hautausmaata. Päätettyäni jo lähteä pois, satuin vilkaisemaan olkani yli ja huomasin samalla tutun nimen kirkon pääoven lähellä olleessa haudassa.

Siihen oli haudattu pariskunta Kustaa Hartzell (6.4.1862-7.3.1944) ja Edla Sofia (4.6.1867-30.6.1954). Koska tähän mennessä kaikki Hartzell-sukuiset ovat olleet Kiskon Klockarsin eli Lukkarin talon rusthollarina vuonna 1739 kuolleen Zachariaksen jälkeläisiä, oli oletettavaa, että myös Kustaa kuului heihin. Onneksi Digitaalisessa arkistossa ovat Raision kastettujen luettelot aina vuoteen 1871.

Sieltä selvisi helposti, että Kustaa todellakin oli syntynyt 6.4 1862 Raisiossa, Paavolan talossa. Hän oli avioton lapsi, jonka äiti oli piika Agnetha Vilhelmiina Hartzell. Agnetha oli syntynyt Länsi-Uudenmaan Pusulan pitäjän Hattulan kylän Nikkarilla ja tullut Raisioon vanhempiensa mukana pikkutyttönä. Isä Zacharias (huomaa nimen kulkeutuminen suvussa) oli puolestaan syntynyt em. Klockarsin talossa 1791 ja asunut vaimonsa Hedda Stinan kanssa ennen Raisiota ja Pusulaa mm. Somerolla. Raisiossa kotipaikaksi tuli Nuorikkalan kylä. Agnethan sisaruksia olivat Gustaf, Maja Stina ja Greta Lisa.

Kustaa ansaitsi elantonsa leipurina toimien myös kunnallispolitiikassa. Vuoden 1908 keväältä löytyy sanomalehdistä maininta hänen valitsemisestaan siihen lautakuntaa, jonka tehtävänä oli antaa lausunto uudesta kunnallisasetuksesta. Reilut kymmenen vuotta aikaisemmin, heinäkuussa 1896 raportoitiin Raision Kuloisten kylässä tapahtuneesta tulipalosta. Eräs pikkupoika oli nähnyt kuinka pajuvitsoja kuumennettiin työstämistä varten. Hän oli halunnut itsekin kokeilla samaa ja paikaksi osui Hartzellin omistaman ulkorakennuksen edusta. Ikävä kyllä nuori kokeilijamme menetti tilanteen hallinnan ja tuli levisi nopeasti tuhoten rakennuksen kokonaan. Onneksi pojalle ei käynyt mitenkään ja Hartzellinkin oli palovakuuttanut tämän tallin, navetan ja vajan sisältäneen kiinteistön 200 markasta.

7.11.2011

Väärän rahan jäljillä

Alkuvuodesta 1889 Helsingissä löydettiin usealta henkilöltä väärennettyjä rahoja. Poliisin tutkimusten perusteella leivättömän pöydän eteen joutuivat muurari Erik Konstantin Nikander, entinen tarkk'ampuja Reinhold Korhonen, muurari Anders Åkerman, entinen tarkk'ampuja Gustaf Sundström, työmies Klaes Henrik Lindholm ja naimaton nainen Hilma Charlotta Wahlroos. Tuohon aikaan oikeudesssa kutsuttiin virkavallan edustajaa ilmiantajaksi ja tässä roolissa raastuvanoikeuden istunnossa oli paikalla etsiväkonstaapeli Mandelin. Virallisena syyttäjänä istui viskaali Albrecht.

Kun syytetyt tuotiin oikeuden eteen, todettiin heistä seuraavaa;

Nikander tunnusti suoraan rikoksensa. Hän kertoi saaneensa tammikuussa Sundströmiltä Sörnäisissä sijainneen Kaukosen huvilan edustalla kahdeksan kappaletta vääriä markkoja. Ne hän oli erään jo edesmenneen toverinsa, Frimanin, kanssa kaupitellut eri puoteihin heittäen samalla muutaman pois. Maaliskuussa Nikander sanoi tavanneensa Kauppatorilla tarkk'ampuja Salmenin, jolta sai 15 väärää kolikkoa lisää. Niistä hän oli antanut viisi kappaletta Åkermanille ja Korhoselle sekä kaksi Wahlroosille. Pari kolikkoa Nikander sanoi vieneensä eri puoteihin ja yhden viskanneensa pois. Samalla hän oli huomannut eräällä Frimanilla olleen samanlaisia tinarahoja.

Kun sitten Korhonen astui esiin, myönsi hän saaneensa Nikanderilta viisi kolikkoa. Näistä hän oli myynyt kolme, heittänyt yhden pois ja antanut jäljelle jääneen poliisille. Kun Korhoselta tiedusteltiin tämän asunnosta löytyneestä lyijymöhkäleestä ja kahdesta viilasta, tunnusti hän ne omakseen kieltäen tehneensä niillä vääriä rahoja.

Åkermanin myönsi ainoastaan olleensa Nikanderin ja Korhosen seurassa. Hän ei omien sanojensa mukaan tiennyt yhtään mitään puheena olleista rahoista tai niiden valmistuksesta.

Sundström sanoi puolestaan ettei ollut antanut Nikanderilla vääriä rahoja tammikuussa. Hän väitti olleensa töissä Tampereella tuohon aikaan, joten rahojen jakaminen ei olisi ollut edes mahdollista. Sundström ei ollut tavannut Nikanderia tämän ollessa vielä vapaalla jalalla. Hän ei myöskään ollut koskaan ollut Kaukosen huvilalla eikä nähnyt vääriä rahoja missään.

Lindholm oli yhtä tietämätön. Hän kertoi asuneensa yhdessä em. Frimanin kanssa, mutta ei ollut huomannut tällä vääriä kolikoita. Sundström ja Nikander olivat Lindholmin kertomuksen mukaan tavanneet vasta Maarianpäivän jälkeen.

Kun Nikanderilta tivattiin samasta asiasta uudelleen, hän vakuutti kiven kovaan saaneensa rahat tammikuussa.

Neiti Wahlroos kertoi Nikanderin antaneen kaksi väärää markkaa yhden aidon kaksimarkkasen tilalle. Wahlroos ei ollut huomannut niitä vääriksi ennen kuin yrittäessään tarjota niitä Uudenmaankadun varrella olleeseen kauppias Nikanderin puotiin. Sieltä hänet oli sitten kiikutettu suora päätä poliisiasemalle.

Peräti 25 todistajan kuulemisen jälkeen päätyi oikeus siihen lopputulokseen, että vääriä rahoja olivat kaupitelleet lähinnä Nikander, Korhonen ja Åkerman. Tapauksen käsittely jäi vielä kesken, sillä oikeus halusi kuulla kahta uutta syytettyä sekä hankkia uusia todistajia.

Pusulan kirkonkylän Anttilan talon muonatorpparin poikana syntynyt Erik Konstantin Nikander ei ollut ensimmäistä kertaa seppää kyydissä. Noin kahdeksan vuotta aikaisemmin, toukokuussa 1881 hänet oli tuomittu väärän rahan levittämisestä. Rangaistukseksi tuli yhden tunnin istuminen kaularaudassa yleisellä paikalla sekä kolme vuotta kuritushuonetta. Tämä nöyryyttävä kokemus ei siis ollut tarpeeksi ajurin renkinäkin työskenneelle Nikanderille. Hänen melkoisen myrskyisä elämänsä päättyi tammikuun puolivälissä vuonna 1897. Kuollessaan renki Erik Konstantin oli ainoastaan 38 vuoden ikäinen.

4.11.2011

Sukututkijan tietolaarin kultajyviä

Sukututkijan tietolaarin kultajyviä

Episodi vankilasta

Turun lääninvankilassa sattui kuolemaan johtanut puukotus syyskuisena torstaipäivänä vuonna 1901. Vanginvartija Emil Helenius ja vanki Frans Grönroos menivät kello kuuden maissa illan suussa vankikoppiin, jossa istui August Albin Björklund. Raunistulan kylässä, silloisessa Maarian pitäjässä asunut, parikymppinen Björklund oli tuomittu yhden vuoden kuritushuonerangaistukseen toiskertaisesta varkaudesta.

Kun Helenius ja Grönroos astuivat koppiin, hyökkäsi Björklund täysin yllättäen heidän kimppuunsa lyöden veitsellä ison haavan viimeksi mainitun kylkeen ja vasempaan käsivarteen. Tämän jälkeen nuorukainen iski Heleniuksen rintaan, sydämen tienoille, ammottavan haavan. Helenius yritti paeta ikkunalaudalle, mutta Björklund onnistui katkaisemaan veitsellään tämän pikkusormen lähes poikki. Hetkistä myöhemmin oli vanginvartijamme hengetön. Tässä vaiheessa muut vartijat olivat ehtineet paikalle metelöinnin takia. Yksi heistä löi käteen sattuneella hammaspuulla Björklundia päähän. Kuitenkin ennen kuin Björklund onnistuttiin tekemään vaarattomaksi, ehti hän lyödä vanginvartija Oskar Halinille haavan rinnan yläosaan. Tämä ei onneksi ollut tappava osuma ja Grönrooskin toipui myös saamistaan vammoista. Loppujen lopuksi siivoja Mannsten kiersi veitsen puukottajan kädestä, mutta pieniä haavaumia tuli yhden jos toisenkin vartaloon. Björklund teki koko ajan vasta rintaa ja vielä rautoihin laitettuna hän uhkasi "näyttävänsä". Halin toimitettiin sairaalaan hoidettavaksi. Tämä väkivaltainen, kuolemaan johtanut episodi oli laajuudessaan miesmuistiin ensimmäinen Turun vankiloissa.


August Albin Björklundia kuvailtiin "lyhyenlännäksi, synkkämieliseksi ja vähäpuheiseksi mieheksi". Suoritetussa tutkimuksessa häntä ei pidetty mielenvikaisena ja syytetty itse sanoi puukottaneensa, koska muut olivat virnistäneet. Tapahtuman pyörteissä olleet todistavat ettei teolle ollut minkäälaista syytä. Hänet oli vangittu ensimmäisen kerran marraskuussa 1899, kun hän oli muutamien muiden nuorten kanssa murtautuneet Vartiovuorenpuistossa olleeseen ravintolaan anastaen sieltä suuren määrän pöytähopeita ja vastaavia.

Hän oli syntynyt Vehmaalla helmikuun 21. päivä vuonna 1881, mutta tullut perheensä mukana Raunistulaan lapsena. Ensimmäisen kerran August Albin pujahtaa aikakirjoihin jo heinäkuussa 1886. Hän oli tiistaisena kesäpäivänä kiivennyt erään portin päälle Raunistulassa ja sen äkisti kaatuessa taittanut jalkansa sairaalareissun veroisesti. Näihin aikoihin hän oli jo varmaan tutustunut tulevan "Vartiovuorenpuiston varasliiton" jäseniin, joita olivat työmiehenpojat Frans Andersson ja Johan Matsson, ajurinpoika Johan Virtanen sekä muurarinpoika Karl Evert Karlsson August Albinin lisäksi. Tämän joukon poliisi saalisti vuoden 1899 lopulla em. rikoksesta syytettynä. Iältään nuoret olivat 15-23 -vuotiaita.


Vartija Anton Emil Helenius oli ollut pari vuotta naimisissa ja jätti jälkeensä surevan Maria-vaimonsa sekä pienen pojan. Helenius oli tullut ulkovartijaksi kuritushuoneeseen kesällä 1896 ja edelleen lääninvankilaan tammikuussa 1898. Hänen kerrottiin olleen tunnollisen sekä aina täsmällisen miehen.

3.11.2011

Torvisoittoa ja suutareita

Marttilan pitäjän voimakastahtoinen nimismies Edvard Sjöman omasi silmää ja korvaa myös kulttuurille. Hän julkaisi ensimmäisen historiakirjan omasta kotikunnastaan ja 1885 hän oli jo ehtinyt perustaa kymmenmiehisen torvisoittokunnan Marttilaan.

Sjöman kustansi omasta kukkarostaan orkesterin tarvitsemat soittimet, opettajan sekä orkesterinjohtajan. Hän näki lisäksi kovasti vaivaa saadakseen yhtyeensä esiintymään ja harjoittelemaan ahkerasti. Sjömanilla oli onni tai taito saada orkesterin ensimmäiseksi johtajaksi entinen Turun pataljoonan signalisti Juho Forth. Soittamisen lisäksi Forth hoiti jonkin aikaa siltavoudin tehtäviä Marttilassa. Tämä taitava mies oli kysytty alan ammattilainen sillä hän johti myöhemmin mm. Rauman torvisoittokuntaa. Tämän lisäksi Forth hoiti laulunopetusta Rauman alkeiskoulussa ainakin lukukautena 1889-1890. Samalla hän ehti raittiusseuran "lauluköörin" johtajaksi.

Raumalta hän haki ja pääsi Jyväskylän torvisoittokunnan johtajaksi vuonna 1891. Valitettavasti hän nousujohteinen uransa päättyi keuhkotautiin sairastumisen myötä jo saman vuoden syksyllä. Juho Henrik Forth oli kuollessaan ainoastaan reilun 37 vuoden ikäinen. Hän jätti jälkeensä leski Vilhelmiinan. Pariskunta oli ollut lapseton. Kesällä 1898 Vilhelmiinan nai tamperelainen talonomistaja Mäkinen.

Juho oli syntynyt Jokioisten Ojaisten kylässä suutari Matti Fortin ja vaimonsa Kustava Abramintyttären perheeseen syyskuussa 1854. Matti ja Kustava oli vihitty paria vuotta aikaisemmin. Tuohon aikaan Matti Fort työskenteli Jokioisten kartanon omana suutarina, kun taas Kustava oli Pappilassa piikana. Kuten niin monesti aiemminkin käsityöläisten kohdalla, tuli Juho Henrikin pikkuveljestä, Matti Matinpoika Fortistakin suutari. Nuorempi suutari-Matti asui 1910-luvulle tultaessa Tammelan Kuhalan kylässä maksaen kunnallisveroa 1000 markan tuloista vuodelta 1909.

2.11.2011

Hieman lisää Gammal-suvusta Pohjanmaalla

Mathias oli naimissa edellisen kirkkoherran tyttären kanssa. Hänen nimensä oli Brita Jakobintytär Wiloides. Britan isä, Jacobus Martini Wiloides, oli mahdollisesti hänkin syntynyt Turussa, jossa eräs porvari Mårten Wiloi oli merkitty aikakirjoihin 1548-1557. Jacobus oli ollut laivaston saarnaajana 1566-68, Mustasaaren kappalainen 1568-73 ja Vöyrin kirkkoherra 1573-1601. Eteläisen Pohjanmaan sopimusrovasti hän oli vuodesta 1587 alkaen ja allekirjoitti ns. 1593 Upsalan kokouksen päätöskirjan.

Nuijasodan Santavuoren taistelun jälkeen voittaja marski Klaus Fleming piti Pohjanmaan papeille puhuttelun Kyrön pappilassa talvella 1597. Läsnä olivat Isonkyrön kirkkoherra Simon Slurck, Lohtajan Erik Jakobonpoika, Kaarlepyyn Karl Erikinpoika, Pedersören Erik Johanneksenpoika Tenalensis ja Vöyrin Jakob Mårteninpoika Wiloides. Marskin kaikki värikkään sotilaan sanavaraston sisältämät haukkumasanat satelivat pappein ylle. Marski syytti heitä majesteettirikoksesta: he olivat pettäneet uskollisuuslupauksensa kuninkaalle. Sitä seurasi raamatullisia vertauksia huonosta paimenesta ja tälle uskotusta laumasta. Lopuksi marski meni vielä henkilökohtaisuuksiin, etsien pilkkanimiä pappien ulkomuodoille ja virantoimille. Kirkkoherrat selvisivät kuitenkin haukkumisella – läsnä olevat talonpojat sen sijaan piestiin ja johtajat vietiin Turun linnan kuulusteltaviksi.

Jacobus osti 1573 yhden manttalin talon Vöyrin Rökiön kylässä. Se sijaitsi ns. Kalapään tiellä ½ km isolta maantieltä. Tämä talo periytyi Britalle ja vävy Mathiakselle ja se tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Gammal. Sen peri Mathiaksen ja Britan poika Gabriel vuoteen 1642 mennessä. Talo kulki sen jälkeen suvussa, niin että se vielä myöhemmin tunnettiin Gustaf Gammalin mukaan nimellä Göstas.

Mathiaksella ja Britalla oli lapset:

1. Magnus Mathaei Gammal, k. 1636, Pedersören kirkkoherra, pso. 1618 Margareta Knutintytär.
2. Jacobus Mathaei Gammal tai Skepperus, k. 1636 tai 1637, Kokkolan kirkkoherra, 1.pso. Anna Karlintytär, 2.pso. Kirstin Jönsintytär.
3. Gabriel Mathaei Gammal, Vöyrin kirkkoherra 1633-64, josta lisää alla.
4. Martinus Mathei Gammal, kirkkoherra.
5. Margareta Gammal, pso. Maalahden kirkkoherra Canutus Johannis Rudnesius.

***

Gabriel Mathaei Gammal tai Skepperus tuli ylioppilaaksi Upsalassa 8.2.1620. Häntä kutsuttiin 1631 "sanan apulaiseksi Vöyrissä". Hän oli Vöyrin kappalainen sekä kirkkoherra isänsä jälkeen 1633-64. Gabriel solmi ensimmäisen avioliittonsa nähtävästi noin 1630 Limingan kirkkoherran tyttären, Katarina Lithoviuksen kanssa sekä toisen liiton ehkä noin 1650. Jälkimmäinen vaimo oli papintytär Katarina Petri Forselius. Katarinan vanhemmat olivat Ruotsin Nordmalingin (Luulajan lounaispuolella) kirkkoherra Petrus Petri Forselius, khra alk. 1622, k. 1658, ja Anna Erikintytär .

Jotakin tapahtui syksyllä 1664. Gabriel kuoli 28.9., Katarina seuraavana päivänä, Gabrielin ensimmäinen avioliiton vanhin tytär 2.10., sekä vielä yksi lapsi samana syksynä. Huomioiden Gabrielin pitkän ja ahkeran virkakautensa, myönsi hallitus seuraavana vuonna hänen kolmelle täysorvolle lapselle Karinille, Petrukselle ja Margetalle elannoksi ja kasvatusavuksi isänsä vuoden 1665 tulot . Gabrielilla ja ensimmäisellä puolisolla oli neljä lasta, josta Gustavista tuli Vöyrin kirkkoherra 1684. Toisen puolisonsa kanssa oli Gabrielilla lapset:

1. Karin Gammal, pso. Vähäkyrön kirkkoherra Andreas, Fant-sukua.
2. Petrus Gammal, s. 1653, Vöyrin kappalainen, k. 1701, pso. Margareta Peldan.
3. Margeta Gammal, pso. Vaasan porvari Petter Watson.



Kiitos RR!

1.11.2011

Suntio-räätäli Heerman

Helmikuun lopulla 1905 menehtyi Karjalohjan Ilmoniemen Hakosen eli Rasvan talon mailla pitäjän entinen suntio ja räätäli Niilo Gabriel Heerman. Hän oli syntynyt naapuritalo Pukkilan ratsutilalla elokuussa 1825 itsellismies ja torppari Gabriel Heermanin ja vaimonsa Ulrika Tallgrenin esikoisena. Seuraavina vuosina pieni Niilo Gabriel sai seuraa veli Henrik Johanista ja sisko Eeva Lovisasta. Isä Gabrielin isoveli Jeremias oli tuohon aikaan Pukkilan rusthollarina puolisonaan Ulrika Tallqvist.

Niilo Gabriel opiskeli vuodesta 1842 lähtien ammattiinsa Kärkelän kuparihytin räätälin, Nils Gustaf Andströmin johdolla asuen tämän perheessä tässä pienessä teollisuustaajamassa Jylynjärveen laskevan Kärkelänjoen varrella. Sieltä palasi muutaman ajan päästä Ilmoniemen Pukkilan torppaan, joka kuitenkin sijaitsi rippikirjan mukaan Rasvan tilan mailla.

Vuonna 1851 räätälimme, joka nyt mainitaan myös suntiona, meni naimisiin Pappilassa piikana olleen Maja Lisa Johansdotterin kanssa. Tämä oli syntynyt rippikirjan mukaan Rengon pitäjässä 1821. Pariskunnan ensimmäinen ja ilmeisesti myös ainoa lapsi oli poika Gabriel Konstantin, joka syntyi syyskuussa 1854. Hän muutti Tammisaareen loppuvuodesta 1869.

Maja Lisa kuoli helmikuussa 1892 ja noin vuoden kuluttua Nils Gabriel Heerman avioitui uudelleen. Morsian oli miestään 17 vuotta nuorempi Kristina Sofia Malmgren Karjalohjan Pellonkylän Alhaisten entisen rusthollarin, Henrik Malmgrenin tytär.

Poika Gabriel Konstantin lienee kuollut ennen isäänsä, sillä ainakaan Uusimaa-lehdessä 1905 julkaistussa kuolinilmoituksessa ei lapsia mainita lainkaan. Kaipaamaan jäivät lähinnä yksi sisar ja yksi veli. Nils Gabrielin tavoin pikkuveli Henrik Johan oli käsityöläinen. Hän asui vaimonsa Mathilda Elvina Pihlstedtin kanssa Ilmoniemen Pukkilassa ja tienasi elantonsa pitäjänsuutarina. Yksi hänen oppipojistaan oli suora esi-isäni August Fredrik Warelius. Tämän tultua "ylösoppineeksi" tuli uudeksi oppilaaksi eli kisälliksi Wareliuksen serkkupoika Gustaf Adolf Rosendahl.

Veljesten sisko Eeva Lovisa lähti nuorena tyttönä piikomaan Lohjantaipaleen kylän Hakalaan, mutta hänen myöhemmistä vaiheistaan ei itselläni ole toistaiseksi tietoa.

Blogitekstisuositus

Muslimi, josta tuli kristitty

Nakkilan seurakunnan vierasseurakuntalaisten luettelosta löytyy todella mielenkiintoinen tapaus elokuulta 1880. Mainitun kuukauden 15. päiv...