Kehtolapsen myrkytysjuttu

Marttilassa koettiin traagisia tapahtumia elokuussa 1920. Nuorukainen Verner Jokinen sekä eräs Eeva Matilda Juhontytär joutuivat nimittäin syytteeseen yhteisen, noin kolme kuukautta vanhan lapsensa taposta rotanmyrkyllä. Verner ja Eeva olivat asuneet yhdessä avoparina lapsen syntyessä kevään lopulla 1920. Eräänä elokuisena päivänä Jokinen oli tullut kotiin työreissulta Loimaalta. Yöllä hän oli lapsen äidin mukaan hoitanut pienokaista tämän maatessa kehdossaan.

Aamusella lapsi kuitenkin kuoli eikä tuolloin toimitetussa tarkastuksessa löydetty mitään selkeää syytä äkilliselle menehtymiselle. Muutamia aikoja myöhemmin heräsi jostain syystä epäilyjä, että kehtolapsen kuolemassa oli jotain outoa. Hyvin pian tutkinnan alkamisen jälkeen saatiin selville Jokisen ostaneen Loimaan apteekista rotanmyrkkyä. Kun sitten pieni ruumis tutkittiin perusteellisemmin, havaittiin siinä jäänteitä fosforista. Tämä taas oli ja on edelleen olennainen osa nimenomaan rotanmyrkkyä.

Verner Jokinen kielsi syyllisyytensä jyrkästi väittäen, ettei ole edes ostanut mitään myrkkyä mistään apteekista. Hänen hallussaan ollut Loimaan apteekin kuitti todisti aivan toista. Vähitellen hän puhui ristiin myös muista kuolemaan liittyneistä seikoista. Sen sijaan äiti Eeva Juhontytär tuntui olevan lähinnä järkyttynyt syytöksistä eikä häntä täten pidetty syyllisenä.

Asia meni Marttilan ym. pitäjäin välikäräjille kevään lopulla 1921. Loppujen lopuksi oikeus piti syyllisinä sekä Verner Jokista, että hänen avovaimoaan Eevaa. Syytteen he saivat murhasta ja tuomioksi tuli elinkautinen kuritushuoneessa. Koska kyse oli elinkautisesta, meni tapaus jatkokäsittelyyn Turun hovioikeuteen. Saman vuoden elokuussa hovioikeus vahvisti kihlakunnanoikeuden antaman tuomion. Vaikka molemmat olivat tapauksen aikaan asuneet jossain päin Marttilaa, mainitaan heidän hovioikeuden tuomiossa loimaalaisiksi. Marttilassa asui 1910-luvuilla useita sukunimen Jokinen ottaneita eikä heillä kaikilla ollut sukuyhteyttä keskenään. Ennen sukunimilain voimaantuloa vuonna 1921 nimiä saatettiin käyttää, muuttaa ja olla käyttämättä hyvin luovasti.

Sekä isän että äidin tuomitseminen oman lapsensa murhasta oli melko harvinainen tapaus sekä saviseudulla että yleisemmin koko maassa. Valitettavan yleistä oli se onneton kohtalo, joka tuli aviottomien lasten osaksi. Oma äiti saattoi kuristaa tai hyljätä vastasyntyneen, koska katsoi muutoin elämän tulevan vastaisuudessa toivottomaksi. Äidin jäädessä kiinni tässä yhteydessä olivat tuomiot yleensä muutaman vuoden mittaisia. Vastasyntyneen tappo noissa olosuhteissa sai ymmärrystä jopa yleensä kovalta oikeuslaitokselta eikä elinkautisia tuomioita jaettu. Kuolemanrangaistus oli voimassa koko Venäjän vallan ajan, mutta vuoden 1825 jälkeen niitä ei laitettu täytäntöön. Sen sijaan asia meni automaattisesti senaatin käsittelyyn. Siellä tuomitut määrättiin karkoitettavaksi Siperiaan. Viimeinen rauhanajan kuolemantuomio pantiin täytäntöön Pieksämäellä kesän 1825 lopulla. Marttilassa viimeinen teloitus oli tunnetusti Palaisten Hannulan Antin 1824 toimeenpantu kuolemantuomio.