Vendla -tädin muistelmia osa kaksi

Saavuimme Poriin kuten pakolaiset ainakin. Ei ollut tietoa, minne pääsisi neljän pienen lapsen kanssa edes siksi aikaa, että ehtisi saada jonkin majapaikan. Lähdin asemalta mieheni avustamana erään tuttavani luokse, joka asui kuudennessa osassa. Matka oli pitkä ja olin hyvin väsynyt ennenkuin pääsimme perille. Olisimme ottaneet ajurin, mutta sitä ei saanut, koska niillä näkyi olevan kova kiire. Tuttavani otti kyllä meidät vastaan näennäisellä ilolla ja niin jäimme sinne. Isä sai sanoa perheellensä hyvästit ja niin oli tiemme eronnut. En tiedä, missä ja mitenkä isä yönsä vietti, mutta sen muistan, kun ensin tyynnytin lapseni levolle, niin silloin kevensin raskasta sydäntäni vuodattamalla runsaasti katkeria kyyneleitä. Voi, miten ikävä minun oli silloin elämäntoveriani.

Aamulla kuulin, että Reposaaren miehet vielä ovat Porissa, niin päätin vielä kerran mennä miestäni tapaamaan. Menin siihen aikaan asemalle, kun tiesin heidän lähtevän. Mikä rakkaus ja kaiho täytti rinnan, kun katselin poislähteviä - kuinka äärettömän paljon näki reippaita miehiä, mutta miten paljon myös kohtasi surullisia katseita. Tapasin mieheni rannassa istumassa eräällä kivikasalla veljensä seurassa. Ensi silmäyksellä huomasin, miten hän oli kalpea. Heti hänelle myös tuli kutsu saapua asemalle. Lähdimme yhdessä kävelemään asemaa kohti.

Ei siinä enää monta sanaa vaihdettu. Muistan ne varsin hyvin. Viimeksi hän lausui:  ”koeta kestää lasten tähden”, sekä myös:  ”älä vaan näytä hermostuneelta”. Kiitos niistä sanoista. Ne ovat antaneet minulle voimaa monessa kamppailussa. Sitte hän toimitti minun menemään sisälle lasten luokse, ja arvaanpa syyn siihen. Minä puolestani lausuin toivomuksen, että he pian saapuisivat takaisin ja niin sitä sitte erottiin, ehkä ainiaaksi.

Nyt alkoi sitte minulle koettelemusten sarja ja elämän kova koulu. Ei nyt ollut enää toveria kerallani jakamassa elämän suruja ja huolia. Sillä niitä todellakin on työläisen elämä. Ei ollut rohkaisijaa heikkoina hetkinä. Ei ollut enää lapsillani tukea eikä ennen kaikkea elättäjää. Nyt jäi heikko äiti neljän avuttoman lapsen kanssa outoon kaupunkiin, vierasten ihmisten keskelle, ilman ruokaa ja kotia.

Menin tuttavani luokse, missä lapseni olivat, mutta kohta huomasin, että olin siellä liikaa. Sattumalta näin erään reposaarelaisen punakaartilaisen lesken, joka oleskeli vanhempainsa luona vähällä-Raumalla. Hän toimitti meitä hänenkin luoksensa kävelemään tukalassa tilassamme. Otin siis nuorimman lapsen syliini ja kaksi vanhempaa talutti nuorimman edellistä, joka oli kolmen vuoden ja siis vielä hyvin huono tekemään pitempiä kävelymatkoja. Sitte lähdimme apealla mielellä taivaltamaan vähälle-Raumalle, ja viimeinen punakaartilaisjuna, missä rakkaammekin oli, lähti samalla asemalta.

Voi, miten ahdas silloin oli sydämeni. Muistin mieheni varoituksen ‘älä näytä vaan hermostuneelta’ ja koetin tukahuttaa kyyneleeni. Asemahuoneen palaessa jätimme kuudennen osan ja jatkoimme vaivalloista kulkuamme Vähälle-Raumalle. Paljon oli muitakin pakolaisia matkalla, pyrkien siivompaan ilmapiiriin pois kaupungista. Valkoiset tulivat heti kaupunkiin viimeisen junan lähdettyä. Niin minäkin toivoin pääseväni pienokaisteni kanssa jonkun sääliväisen ihmisen katon alle, mutta siinä petyin. Perin väsyneenä ja lapset uupuneina saavuimme mainitun lesken luokse. Ei ollut sielläkään tilaa meille pitemmäksi aikaa. Olin siis taas pakotettu turvautumaan kaupunkiin.

 Jonkin aikaa levättyämme lähdimme taas takaisin kaupungille. Päästyämme kuudenteen osaan tuli vastaamme ensimmäinen valkoisten auto ja valkoisia vilisi joka nurkassa jahtaamassa punaisia, ja myöskin pakolaisia. Menin tuttavani luokse takaisin, missä matkatavaranikin oli ja ilmoitin, etten saanut Raumalta olinpaikkaa. Emäntäni hermostui niin, että olisi ajanut meidät kadulle, jos vaan olisin lähtenyt. Mutta sanoin lujasti, etten lähde minkään, ennenkuin saan lapsilleni toisen turvapaikan.

Sitte kuulin, että siinä likellä oli vuokrattavana huone ja niin lähdin heti sinne. Mutta taaskin epäonnistuin. Kuultuaan, mitä natsuunaa olin, vastattiin, että se on jo vuokrattu. Nyt emäntäni raivostui ja uhkasi mennä meidät ilmoittamaan poliisikamariin. Olin nyt sietämättömässä asemassa. Ei ollut huoneita vuokrattavana ja kukaan ei tahtonut ottaa meikäläisiä luoksensa edes hetkeksi. Ei ollut mahdollisuutta päästä pois kaupungista maillekaan päin, jonne mulla oli kova halu, sillä se oli estetty. Ainoastaan passeilla laskettiin, mutta sen saamisessa oli suuret vaikeudet.

Päätin nyt kuitenkin turvata siihen ja lähdin kuulustelemaan passinsaantimahdollisuutta. Mutta mitä kauheita ilmoituksia näinkään joka pylväässä ja kadunkulmassa. Julistuksia ja kuulutuksia oli tiheään ja aina vaan ‘ampumisen uhalla’. Ei ollut niitä hauska lukea, sillä tiesin, että ne toteutettiin. Menin siis poliisikamarin edustalle, josta sain kuulla, että passeja ei anneta pariin päivään. Sain taas palata samalla hyvällä luseeriini, jossa emäntä oli jo niin kyllästynyt meihin, vaikka vasta olimme vuorokauden olleet. Nyt hän kyllä vähän rauhottui, kun sai huomata, että yritin parhaani mukaan pois.

Kuva: Reposaari -  Englund, John, valokuvaaja 1922, Satakunnan Museo