Geneanet: Sukututkijan aarreaitta vai digitaalinen sekamelska?

 Geneanet: Sukututkijan aarreaitta vai digitaalinen sekamelska?

Jokainen sukututkimuksen harrastaja törmää ennemmin tai myöhemmin Geneanetiin. Tämä ranskalaislähtöinen, maailmanlaajuiseksi kasvanut palvelu on monelle ensimmäinen kosketus digitaaliseen sukututkimukseen – paikka, josta voi löytyä kauan kadoksissa ollut sukuhaara tai se yksi puuttuva palanen. Mutta kuten kaikilla tehokkailla työkaluilla, myös Geneanetilla on kaksi puolta. Se voi olla korvaamaton aarreaitta tai lähdekritiikin hylkäävä digitaalinen sekamelska.

Pohditaanpa kriittisesti, mitä Geneanet todella tarjoaa ja mitä siltä tulisi varoa.

Vahvuudet: Mikä tekee Geneanetista niin suositun?

Geneanetin suosion ytimessä on muutama kiistaton vahvuus, jotka erottavat sen kilpailijoista.

1. Valtava yhteisöllinen tietomäärä: Geneanetin suurin voima on sen käyttäjäkunta. Palvelussa on yli 5 miljoonaa käyttäjää, jotka ovat jakaneet yli 8 miljardia henkilötietoa sukupuissaan. Tämä tarkoittaa, että on lähes varmaa, että joku jossain on jo tutkinut sinunkin sukuasi. Aloittelijalle tämä on kuin oikotie onneen: muutamalla klikkauksella omaan puuhun voi löytyä satoja uusia nimiä ja kokonaisia sukuhaaroja.

2. "Freemium"-malli, joka oikeasti toimii: Toisin kuin monet amerikkalaiset kilpailijansa (kuten Ancestry), Geneanet tarjoaa erittäin käyttökelpoisen ilmaistason. Voit rakentaa oman sukupuun, selata muiden puita ja nähdä osumia ilman jatkuvaa maksumuurin painostusta. Vaikka Premium-tilaus avaa tarkemmat haut ja suoran pääsyn arkistolähteisiin, ilmaisversiollakin pääsee hämmentävän pitkälle. Tämä tekee siitä erittäin matalan kynnyksen palvelun.

3. Eurooppalainen painotus: Palvelun ranskalaiset juuret näkyvät. Se on erityisen vahva manner-Euroopan, etenkin Ranskan, Belgian, Alankomaiden ja Saksan, sukujen tutkimisessa. Jos sukujuuresi johtavat näille alueille, Geneanet on usein paljon hedelmällisempi paikka kuin amerikkalaiskeskeiset palvelut.

Heikkoudet: Varovaisuutta vaativat piirteet

Sitten kolikon kääntöpuolelle. Geneanetin suurin vahvuus – yhteisöllisyys – on samalla sen akilleenkantapää.

1. Lähdekritiikin musta aukko: Tämä on Geneanetin ja kaikkien vastaavien palveluiden suurin synti. Koska kuka tahansa voi lisätä tietoa ilman lähdevaatimuksia, virheet leviävät kulovalkean tavoin. Yksi henkilö tekee virheen – sekoittaa kaksi samannimistä henkilöä tai kirjaa väärän syntymäajan – ja pian tämä virheellinen tieto on kopioitu kymmeniin, jopa satoihin muihin sukupuihin. Syntyy niin sanottu "pyörölähde", jossa eri sukupuut viittaavat toisiinsa, mutta alkuperäistä, todistettavaa lähdettä ei ole missään.

2. Kopioinnin kulttuuri: Palvelu suorastaan kannustaa tietojen kopiointiin toisilta käyttäjiltä. Vaikka tämä nopeuttaa oman puun kasvattamista, se johtaa usein siihen, että käyttäjä omaksuu sokeasti toisen tekemän tutkimuksen virheineen päivineen. Lopputuloksena on valtava, mutta epäluotettava tietomassa.

3. Käyttöliittymän sekavuus: Vaikka palvelua on modernisoitu, se voi edelleen tuntua hieman vanhanaikaiselta ja sekavalta verrattuna kilpailijoiden hiottuihin käyttöliittymiin. Erilaisten toimintojen ja tietotyyppien (sukupuut, arkistot, postikortit, hautakivet) määrä voi olla uudelle käyttäjälle ylivoimainen.

Nyrkkisääntö: Kohtele Geneanetia kuin valtavaa vihjekirjastoa, älä koskaan lopullisena totuutena. Jos löydät sieltä tiedon, se ei ole todiste. Se on vihje, joka sinun täytyy itse todentaa alkuperäisestä lähteestä, kuten kirkonkirjasta, perukirjasta tai muusta virallisesta asiakirjasta.

Kenelle Geneanet sopii?

• Aloittelijalle: Erinomainen paikka päästä vauhtiin, hahmottaa suvun suuria linjoja ja löytää potentiaalisia tutkimussuuntia. Tärkeintä on ymmärtää heti alusta alkaen lähdekritiikin merkitys.

• Kokeneelle tutkijalle: Verraton työkalu umpikujaan ajautuneiden sukuhaarojen selvittämiseen. Kokenut tutkija osaa suodattaa kohinaa ja käyttää muiden puita ainoastaan vihjeinä, jotka hän tarkistaa itse prikulleen. Se on myös hyvä paikka löytää muita samoja sukuja tutkivia ja verkostoitua heidän kanssaan.

• Sille, joka etsii eläviä sukulaisia: Geneanetin DNA-ominaisuudet ja laaja käyttäjäkunta tekevät siitä hyvän välineen myös geneettiseen sukututkimukseen ja uusien sukulaisten löytämiseen.

Loppupohdinta

Geneanet on kuin jättimäinen, maailmanlaajuinen sukututkijoiden muistivihko – täynnä loistavia oivalluksia, hyödyllisiä muistiinpanoja, mutta myös yliviivauksia, virheitä ja hataria arvauksia. Se on työkalu, jonka arvo riippuu täysin käyttäjästään.

Jos käytät sitä sokeasti kopioiden ja kritiikittömästi uskoen, rakennat todennäköisesti korttitalon, joka sortuu ensimmäiseen tarkempaan tarkasteluun. Mutta jos käytät sitä älykkäästi, kärsivällisesti ja terveen skeptisesti, se voi avata ovia menneisyyteen, joita et olisi koskaan uskonut löytäväsi.

Se ei ole aarreaitta eikä sekamelska – se on molempia. Avain on osata erottaa jalokivet roskasta.

Mitä kokemuksia sinulla on Geneanetista? Jätä kommentti!

MyHeritage LiveMemory - muistoja vai väärennöksiä?

Sukututkimus on perinteisesti ollut arkistojen pölyisten sivujen kääntelyä ja vanhojen valokuvien hiljaista tarkastelua. Olemme yrittäneet kuvitella, millaisia esivanhempamme olivat, millainen ääni heillä oli tai miten he liikkuivat. Viime vuosina teknologia on kuitenkin astunut tähän maailmaan rytinällä. MyHeritage, yksi alan suurimmista toimijoista, on ollut eturintamassa tuomassa tekoälyä sukututkijoiden avuksi. Heidän uusin ominaisuutensa, LiveMemory, jatkaa tätä kehitystä – ja herättää samalla tärkeitä kysymyksiä.

Äskettäin julkaistu LiveMemory-ominaisuus vie valokuvien elävöittämisen askeleen pidemmälle. Kun aiemmat työkalut, kuten Deep Nostalgia, saivat vanhojen kuvien kasvot liikkumaan ja hymyilemään, LiveMemory antaa meille mahdollisuuden luoda lyhyitä, animoituja videoita, joissa esivanhempamme voivat "kertoa" oman elämäntarinansa. Käyttäjä voi syöttää tekstiä, ja tekoäly animoi valokuvan henkilön puhumaan tämän tekstin uskottavalta kuulostavalla äänellä.

Mihin LiveMemorya voisi tarvita?

Ensi alkuun ajatus on kiehtova ja mahdollisuudet tuntuvat loputtomilta:

1. Historian elävöittäminen: Kuvittele näyttäväsi lapsillesi isoisoisäsi kuvan, ja yhtäkkiä hän "kertookin" itse tarinan siitä, miten hän perusti maatilan tai saapui Amerikkaan. Staattisesta hahmosta tulee hetkessä elävä henkilö, mikä tekee historiasta paljon konkreettisempaa ja kiinnostavampaa nuoremmille sukupolville.

2. Tarinankerronnan uusi muoto: Sukujuhlissa tai sosiaalisessa mediassa jaettuna LiveMemory-video voi olla voimakas tapa välittää perheen tarinoita. Se on epäilemättä vaikuttavampi kuin pelkän tekstin tai kuvan jakaminen.

3. Empatian herättäminen: Kun näemme ja kuulemme esivanhemman "kertovan" omista haasteistaan tai iloistaan, se voi auttaa meitä ymmärtämään heidän elämäänsä syvemmin ja tuntemaan vahvempaa yhteyttä heihin.

4. Luova inspiraatio: Ominaisuus voi toimia myös luovana lähtölaukauksena. Kun luot videon, se voi herättää uusia kysymyksiä ja innostaa sinua tutkimaan kyseisen henkilön elämää vieläkin tarkemmin.

5. 
   

Kun todellisuus muuttuu – kolikon kääntöpuoli

Vaikka LiveMemory on kiistatta hauska ja viihdyttävä työkalu, se pakottaa meidät pohtimaan myös muunnetun todellisuuden eettisiä ja historiallisia rajoja.

Suurin huoli liittyy historialliseen tarkkuuteen ja totuudenmukaisuuteen. Animaatio ei ole aito muisto. Se on modernin teknologian luoma tulkinta. Isoisoisä ei oikeasti puhunut niitä sanoja juuri sillä äänensävyllä. Luomalla näitä videoita emme ainoastaan elävöitä historiaa, vaan myös väistämättä muutamme sitä. On olemassa riski, että nämä tekoälyn luomat "muistot" alkavat korvata todellisia, joskus paljon monimutkaisempia ja vivahteikkaampia, totuuksia.

Toinen vakava pohdinnan paikka on kunnioitus vainajaa kohtaan. Onko meillä oikeus laittaa sanoja edesmenneen ihmisen suuhun? Vaikka tarkoitus olisi hyvä, lopputulos voi olla jotain, mitä henkilö itse ei olisi koskaan sanonut tai hyväksynyt. Raja kunnioittavan muistelemisen ja digitaalisen nukkehallinnan välillä on hiuksenhieno. Missä menee hauskanpidon ja hyvän maun raja? Entä jos joku käyttää ominaisuutta luodakseen videoita, jotka ovat epäkunnioittavia tai vääristelevät henkilön perintöä?

Lopulta on myös kysyttävä, yksinkertaistaako tällainen teknologia menneisyyttä liikaa? Ihmisen elämä on täynnä sävyjä, ristiriitoja ja sanomattomia asioita. Tiivistämällä sen lyhyeen, tekoälyn generoimaan videoklippiin saatamme menettää jotain olennaista.

Tasapainoilua hauskanpidon ja historiallisen kunnioituksen välillä

LiveMemory, kuten monet muutkin tekoälytyökalut, ei ole itsessään hyvä tai paha. Sen arvo ja vaarat piilevät siinä, miten me sitä käytämme. Se on kuin tehokas mauste, jota tulee käyttää harkiten.

Parhaimmillaan se on upea työkalu herättämään uteliaisuutta ja toimimaan keskustelunavaajana. Se voi innostaa meitä kaivamaan esiin ne oikeat kirjeet, päiväkirjat ja asiakirjat ja oppimaan lisää. Huonoimmillaan se luo vääriä muistoja ja yksinkertaistaa menneisyyden viihteelliseksi spektaakkeliksi.

Ehkä tärkeintä on läpinäkyvyys. Kun jaamme LiveMemory-luomuksen, meidän tulisi aina tehdä selväksi, että kyseessä on moderni, tekoälyn avulla luotu tulkinta – ei aito historiallinen dokumentti.

Mitä mieltä sinä olet? Onko LiveMemory tervetullut lisä sukututkijan työkalupakkiin vai askel kohti digitaalista historian vääristelyä?

Ukrainassa digitoidaan vauhdilla

Kiovan vaakuna

Kilpajuoksu aikaa vastaan: Miten arkistojen digitointi suojelee Ukrainan sielua sodan keskellä

Kun kansakunta taistelee olemassaolostaan, taistelu ei rajoitu vain taistelukentille. Se käydään myös kulttuurin ja historian rintamalla. Siksi Vinnytsian alueen valtionarkiston ilmoitus sukututkimusasiakirjojen digitoinnin merkittävästä kiihtymisestä on paljon enemmän kuin vain hyvä uutinen sukututkijoille – se on elintärkeä teko Ukrainan kansallisen muistin ja identiteetin suojelemiseksi.

Kulttuuriperintö turvaan tuholta

Jokainen fyysinen arkisto, jokainen vanha kirkonkirja ja asiakirja on Ukrainassa tällä hetkellä vaarassa. Sodan raakuudessa korvaamattomat todisteet sukupolvien ketjuista ja paikallisesta historiasta voivat tuhoutua hetkessä. Ne eivät ole vain papereita; ne ovat kansakunnan sielu, todiste sen historiasta ja ihmisistä maalla, jonka olemassaolo yritetään kiistää.

Tässä valossa Vinnytsian arkiston yhteistyö yhdysvaltalaisen FamilySearch-järjestön kanssa nousee uuteen merkitykseen. Se on kilpajuoksu aikaa ja tuhoa vastaan. Jokainen digitoitu sivu on voitto – se on pala historiaa, joka on siirretty turvaan pommien ja miehityksen uhalta. Kun alkuperäinen asiakirja on vaarassa, sen digitaalinen kopio varmistaa, että tarina säilyy.

Kansallinen vastarinta arkistotyöllä

Vinnytsian hanke on osa laajempaa, koko Ukrainan kattavaa operaatiota. Se, että jo 22 muuta arkistoa on mukana vastaavassa yhteistyössä, kertoo järjestelmällisestä ja päättäväisestä pyrkimyksestä suojella kansallista perintöä. Tämä on hiljaista, mutta äärimmäisen tärkeää vastarintaa. Samalla kun sotilaat puolustavat maan rajoja, arkistonhoitajat ja heidän kumppaninsa puolustavat sen historiallista jatkuvuutta ja oikeutusta.

Työ, jota tehdään äärimmäisen haastavissa olosuhteissa, varmistaa, ettei Ukrainan historiaa voida pyyhkiä pois tai kirjoittaa uudelleen. Se takaa, että todisteet ukrainalaisista suvuista ja heidän elämästään säilyvät, vaikka fyysiset rakennukset sortuisivat.

Toivoa tuleville sukupolville

Arkistojen digitointi sodan keskellä on voimakas viesti resilienssistä ja tulevaisuudenuskosta. Se on lupaus siitä, että kun rauha koittaa, ukrainalaisilla ja heidän jälkeläisillään ympäri maailmaa on edelleen pääsy juurilleen. Se varmistaa, että tulevat sukupolvet voivat tutkia, ymmärtää ja tuntea ylpeyttä historiastaan, jota nyt niin päättäväisesti puolustetaan.

Vinnytsian arkiston kiihtynyt työ on siis paljon enemmän kuin tekninen edistysaskel. Se on toivon teko ja olennainen osa taistelua Ukrainan tulevaisuuden puolesta.


Lähde - https://vitatv.com.ua/oblast/vinnytskyy-arkhiv-pryshvydshyv-tempy
Teksti on osin käännetty ja muokattu tekoälyllä.

Ruotsin ritarihuone julkaisee digitaaliset aatelissukutaulut kesällä 2026

 Adliga ätten 226 - Jägerhorn af Storby

Kesäkuussa 2026 Ruotsin ritarihuone juhlistaa 400-vuotista historiaansa avaamalla yleisölle ainutlaatuisen digitaalisen sukututkimuslähteen: päivitetyt sukutaulut kaikista Ruotsissa aateloiduista suvuista. Tämä mittava kokonaisuus tulee olemaan ilmaiseksi kaikkien saatavilla verkossa.

Kyse on noin 350 000 henkilöstä, jotka kuuluvat yhteensä 3 072 aatelissukuun. Näistä 656 sukua elää edelleen. Aineiston laajuus on huikea: se vastaa noin 37 600 A4-sivua, mikä on kolmanneksen enemmän kuin klassisessa painetussa teoksessa Den introducerade svenska adelns ättartavlor, jonka Gustaf Elgenstierna toimitti vuosina 1925–1936.

– Kyseessä on historiallinen aineisto, jonka yksityiskohtaisuus on poikkeuksellista. Kaikki korjaukset, lisäykset ja uudet lähteet on merkitty selkeästi lähdeviittein, kertoo Magnus Bäckmark, ritarihuoneen sukututkija ja projektin vetäjä.

Aatelissukujen tarinat ajan tasalle

Ritarihuoneen sukutaulut sisältävät sukupuukaavion lisäksi tietoa suvun historiasta, henkilöiden syntymä- ja kuolinpaikoista, avioliitoista, jälkeläisistä ja monesti myös lyhyen elämäkerran. Mukana on nyt ensimmäistä kertaa myös tietoja esimerkiksi avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista sekä aateloitujen henkilöiden sisaruksista ja heidän vanhemmistaan – mikäli lähteitä on löytynyt.

Hanke on ollut käynnissä vuodesta 2013, jolloin ritarihuone päätti päivittää ja saattaa nämä arvokkaat tiedot julkisesti saataville.

Lähteitä on hyödynnetty laajasti: vanhan sukutauluarkiston ohella mukana ovat olleet lisäkirjat, historiikit, keskustelufoorumit, ritarihuoneen biografiakokoelma ja monien innokkaiden sukututkijoiden lähettämät tiedot.

Elävä ja päivittyvä sukututkimuksen lähde

Suurin etu digitaalisessa julkaisussa on sen päivitettävyys. Käyttäjät voivat jatkossa ehdottaa korjauksia ja lisäyksiä, jotka hyväksynnän jälkeen voidaan lisätä aineistoon. Näin sukutaulut elävät ja tarkentuvat jatkuvasti.

– Digitalisaatio on seuraava askel Ruotsin laajimman sukudokumentaation kehityksessä. Tämä on elävä teos, joka paranee jatkuvasti, sanoo Bäckmark.

Minerva – aatelissukujen tietokanta jo käytössä

Jo ennen tulevaa julkaisua sukututkijat voivat tutustua ritarihuoneen digitaaliseen Minerva-tietokantaan, jossa on valmiiksi runsaasti tietoa Ruotsin aatelissuvuista – sekä esitellyistä että esittelemättömistä ja ritarihuoneesta poistetuista.

Minervassa voit hakea sukujen perustietoja ja tutkia vaakunoita. Osa suvuista, kuten Adelswärd, Ankarcrona, Hummerhielm, Kruuse af Verchou ja Spens, on saanut erityisen laajan digitaalisen esittelyn.

Tietokanta sisältää lisäksi aineistoa, joka ei ole sidottu tiettyyn sukuun, kuten Peringskiöldin sukututkimuksia, hautausvaakunoita, sinettileimasimia ja erillisiä sukutauluja.

Minerva on avoin kaikille osoitteessa minerva.riddarhuset.se. Ja kesäkuussa 2026 sen rinnalle julkaistaan historian mittavin digitaalinen aatelissukujen kooste. Tämä on ehdoton aarreaitta kaikille, joita kiinnostavat pohjoismaiset aatelissuvut ja niiden värikäs historia.

Lähde - https://svenskhistoria.se/riddarhusets-stamtavlor-blir-tillgangliga-pa-natet/

Kiista sudennahasta

Episodi Kiskon ja Kiikalan syyskäräiltä vuodelta 1735:

Rekijokilainen sahuri Johan Johansson nosti kasvattipoikansa Jöran Johanssonin puolesta kanteen kruununtilallinen Henrich Andersson Kääriä vastaan Hitolasta. Kanne koski osuutta suteen, jonka Jöran oli tappanut viime syksynä ollessaan Henrichin palveluksessa. Johan katsoi, että hänen kasvattipoikansa olisi oikeutettu saamaan maksua suden nahasta tai osuutta sen arvosta.

Henrichin vaimo Maria Bertilsdotter vastasi sairaan miehensä puolesta. Hän kertoi, että kun susi havaittiin pihassa, hän käski Jöranin juosta ulos, ja itse meni myös yhdessä miehensä kanssa ulos. Kun he saapuivat paikalle, koira oli jo saanut suden kiinni ja piti sitä kiinni. Maria tarttui sutta hännästä, ja Jöran löi sitä kirveen lappeella. Lopulta Henrich tappoi suden. Koska koira oli tehnyt suurimman työn, ja Jöran oli vain renki ja velvollinen auttamaan, Maria katsoi, ettei Jöranille kuulunut osuutta.

Kuitenkin, sovinnon nimissä, Maria tarjoutui antamaan yhtenä lahjana lanttukuorman, mutta Johan ei ollut tähän tyytyväinen, vaan vaati oikeuden päätöstä, erityisesti koska hänen kulujaan ei ollut korvattu näin vähäisellä tarjouksella. Koska myös myönnettiin, että koira oli saanut suden kiinni, päätettiin, että Henrichin koiran ansiosta susi saatiin kiinni, eikä muut olleet ratkaisevalla tavalla siihen osallistuneet. Siksi sekä Henrichin kasvattipoika että tämän vaimo olivat kyllä auttaneet, mutta Jöran ei ollut oikeutettu saaliin osaan, kun hänen kasvatti-isänsä ei myöskään ollut hyväksynyt Marian tarjoamaa vapaaehtoista lahjaa.

Lähde - Piikkiön ja Halikon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - KO a:43 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1735-1735, jakso 571, sivu 559: 29.-31.10.1735

Varkaus ruukilla

Kiskonjoki Kosken ruukilla 2021

Per Samuel Ihlström oli Suomen vuorikomissaarina asuen 1800-luvun taitteessa Perniön Kosken ruukilla[i]. Hän oli oman alansa vankka ammattilainen, sillä ns. vuoriteollisuudella oli merkittävä vaikutus valtakunnan talouteen.  Vuorikomissaari oli virkamies kaivosteollisuudessa vuosina 1739–1858. Tämän tehtävänä oli etsiä ja tutkia uusia malmiesiintymiä[ii]. Esimerkiksi Ihlström oli vuonna 1792 lähetetty Savon ja Karjalan suunnalle etsimään uusia suo- ja järvimalmiesiintymiä. Väitöskirjansa aihe oli ollut  Academisk afhandling om allmänna författningar vid stål-verken[iii] vuonna 1788. Per Samuel Ihlström oli kotoisin Taalainmaalta.

Herra Ihlström joutui työssään kohtaamaan monenlaisia haasteita ja eräs näistä tapahtui keväällä vuonna 1800 em. Kosken kartanossa[iv].

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä (13.–14. toukokuuta) tapahtui murto Kosken ruukinkartanossa, josta varastettiin hopeinen taskukello, Bregpetin valmistama, litteä ja leveämuotoinen. Viisarit tummuneet ja kultaus kulunut, kellotaulu valkoiseksi emaloitu ja kokonaan vahingoittunut, valmistajan nimi merkitty, alla sana "Paris". Ketju oli terästä, yksinkertainen pitkänomainen lenkkiketju, ja kellon avain sileää, kiillotettua metallia, kahdeksankulmainen.

Samalla kertaa vietiin myös keskikokoinen meripihkapiippu, punertava, jossa pohjassa ja kaulassa kaksi suurta tummaa täplää. Piipun pää oli muuten täplikäs ja sekoitemateriaalia. Hopeinen koriste, uusi, leimalla varustettu kannessa, muuten kiinnitetty niin kutsutulla turbanipäällä.

Henkilö, joka palauttaa nämä esineet tai osoittaa varkaan, voi ilmoittautua apteekkari Mjödhille Turussa tai allekirjoittaneelle ja saa palkkioksi 5 riikintaalaria. Ilmoittajan nimi pidetään salassa, jos niin halutaan. Jos varastetut tavarat on myyty tai pantattu, allekirjoittanut oikea omistaja lunastaa ne takaisin.

Kosken ruukki, 7. kesäkuuta 1800

P. S. Ihlström

 

---

[i] Kosken tehdas rippikirja 1802-1829 (JK869 I Aa3:4)  Sivu 11 Bergs Commissarien Ihlström, Jäderberg, Inspectoren Bodin, Dreilick, Laurin, Björklöf ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=5323&pnum=14 / Viitattu 03.06.2025

[ii] Mikkonen, T. (2007). Järvimalmin jalostusta Ilomantsissa. Tekniikan Waiheita, 25(4), 17–20. Noudettu osoitteesta https://journal.fi/tekniikanwaiheita/article/view/63864

 [iii] https://uu.diva-portal.org/smash/record.jsf?pid=diva2%3A1176652&dswid=2613

[iv] Åbo Tidning, 13.06.1800, nro 27, s. 4

Uudenkaupungin palo 1793

Viime keskiviikkona, tämän kuun 22. päivänä eli helluntaipäivänä (1793), syttyi täällä kaupungin itäosassa tulipalo kello 2 iltapäivällä. Se levisi voimakkaassa myrskyssä iltaan mennessä, ja kello 5 paloa ei vieläkään saatu hallintaan. Tulipalo poltti maan tasalle 21 tonttia.

Tämän lisäksi noin 40 porvarien omistamaa, rannalle rakennettua varastoa ja kauppapuotia, jotka sisälsivät kaikenlaisia kauppatavaroita, tuhoutuivat. Samoin paloi saman verran lastiveneitä ja suuri määrä vientiin tarkoitettuja metsäntuotteita, kuten lautoja, hirsiä, rimoja, polttopuita, kaarnapaketteja, erilaisia puisia astioita ja muuta sellaista – kaikki joutuivat liekkien saaliiksi.

Koska käytössä olleet sammutusvälineet olivat huonossa kunnossa, ja suurin osa kaupungin väestä oli merimatkoilla poissa, palon sammuttaminen oli sekä vaikeaa että hidasta. Näistä syistä pelättiin syystä, että suurin osa kaupungista tuhoutuu.

Kaupungin perustamisen jälkeen ei sitä ole kohdannut näin suuri onnettomuus. Nyt katosi savuna ilmaan monta sen parhaiten rakennetuista taloista, ja monet menettivät samalla suurimman osan irtaimistaan.

Monet köyhät ovat nyt samalla kertaa sekä ilman leipää että ilman kattoa päänsä päällä. Heillä ei ole muuta mahdollisuutta selvitä kuin turvautua lähimmäisten sääliin ja apuun – niiden kansalaisten, joita tällaiset tuhoisat onnettomuudet eivät ole kohdanneet.

Kaikki, jotka kristillisestä myötätunnosta tahtovat auttaa onnettomuuden uhreja, voivat toimittaa lahjoituksensa kaupungin kirkkoherralle, herra Jac. Beckmanille. Hän on lupautunut ottamaan ne vastaan ja jakamaan avun niille, jotka ovat suurimmassa hädässä, olosuhteet huomioon ottaen, ja antaa tästä rahojen käytöstä myöhemmin tilin näissä sanomalehdissä.

Tämä valtava tulipalo ei aiheuttanut ainakaan Uudenkaupungin haudattujen luettelon perusteella kuolonuhreja. Kuvituksena oleva kartta on suurin piirtein palon ajalta ja kuuluu Fredrik Adolf Wiblingenin kokoelmaan. Hän oli vuosina 1756-1805 elänyt maanmittar, joka piirsi kaupunkikarttoja palotorjuntaa varten. Tarkoituksena oli, että palontorjunta pääsisi mahdollisimman helposti kohteeseen.

Kuvan lähde - Wiblingen, Fredik Adolfs  samling, Wiblingen, Fredik Adolfs  samling, SE/KrA/0435/094

 

 

Lähde

Åbo Tidningar, 03.06.1793, nro 23, s. 3

 

Aku Ankka -sarjakuvien sukukäsitys

Mark Worden's Duck Family Tree

Aku Ankka on monille suomalaisille enemmän kuin vain sarjakuvahahmo – hän on lapsuudesta tuttu kumppani, jonka edesottamuksia on seurattu vuosikymmenien ajan. Mutta oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan, millainen sukukäsitys piilee Ankkalinnan hahmojen taustalla? Keitä ovat Akun läheiset, ja mitä heidän suhteensa kertovat meille perheestä, suvusta ja yhteisöstä?

Sukulaisuuden palapeli

Aku Ankka on tunnetusti kolmen veljenpojan, Tupu, Hupu ja Lupun, huoltaja. Mutta missä ovat poikien vanhemmat? Sarjoissa asiaa ei juuri selitellä. Veljenpoikien taustasta on vain epämääräisiä mainintoja – joskus vihjataan, että heidän isänsä on Akun veli, mutta hahmo ei koskaan esiinny tarinoissa. Veljenpojat asuvat pysyvästi Akun kanssa, ja perheen arkielämä rakentuu vahvasti tämän nelikon ympärille. Tämä malli ei ole ydinperhe sanan perinteisessä mielessä, mutta silti hyvin toimiva, lämmin ja pysyvä.

Sarjakuvissa sukulaisuudet esitetään usein melko luovasti. Akun eno, Roope-setä, on yksi rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista hahmoista. Roopen ja Akun suhde on läheinen mutta monimutkainen – he kiistelevät rahasta, työnteosta ja seikkailuista, mutta pitävät toisistaan syvästi. Roope toimii eräänlaisena isähahmona, vaikka hän onkin teknisesti Akun äidin veli. Ankkalinnassa perheenjäsenet eivät aina ole "oikeita" vanhempia tai lapsia, vaan perheyhteys voi muodostua myös muulla tavoin – vastuusta, huolenpidosta ja yhteisestä historiasta.

Poissaolevat vanhemmat ja vahvat huoltajat

Yksi silmiinpistävimmistä piirteistä Aku Ankan maailmassa on se, kuinka monilta hahmoilta puuttuvat näkyvät vanhemmat. Esimerkiksi Mikki Hiirellä, Hessulla tai Iineksellä ei juuri nähdä vanhempia. Sen sijaan korostuvat ystävyyssuhteet, veljenpoikien ja tätien muodostamat yksiköt sekä yhteisöllinen elämäntapa. Tämä luo kuvan maailmasta, jossa perhe ei ole vain biologinen yksikkö, vaan pikemminkin sosiaalinen verkosto.

Aku itse on klassinen esimerkki epätyypillisestä mutta omistautuneesta huoltajasta. Hän ei ole virallinen isä, mutta toimii vanhempana täysipainoisesti. Hän vie pojat kouluun, toruu heitä, lohduttaa ja juhlii heidän saavutuksiaan. Tämä kuvaa vanhemmuutta toimintana, ei tittelinä.

Sukututkimuksellinen näkökulma

Aktiiviset fanit ja sarjakuvahistorian tutkijat ovat koonneet Ankkalinnan sukupuita, ja niiden perusteella Ankan suku on itse asiassa varsin laaja. Carl Barksin ja Don Rosan tarinat ovat syventäneet Roopen, Akun ja muiden hahmojen taustoja: Roopen vanhemmat, Akun äiti Hortensia ja isä Hannu Ankka ovat tunnettuja vain sarjakuvien ulkopuolisista lähteistä tai harvoista takaumista. Näin sarjakuvat jättävät lukijalle tilaa täydentää tarinoita mielikuvituksella tai omilla arvoillaan.

Don Rosan klassikkoteos Roope Ankan elämä ja teot piirtää sukupuusta jopa monisukupolvisen ja maanosat ylittävän tarinan – tosin tämä teos ei ole virallinen Disneyn kaanonin osa. Siinäkin sukuyhteys nähdään välineenä kertoa identiteetistä, juurista ja perinnöstä.

Yhteisö perheenä

Ankkalinnassa perhe ei aina ole biologinen eikä täydellinen, mutta sen merkitys on silti valtava. Sukulaisuudet toimivat tarinoissa identiteetin rakennuspalikoina: kuka on kenenkin veljenpoika, kuka on setä tai täti, kuka on kasvattaja tai kilpailija. Samalla perheyhteys ei rajoitu suvun sisälle. Esimerkiksi Akun ystävyyssuhde Mikkiin tai vihamielinen mutta kiintymystäkin sisältävä suhde Karhukoplan kanssa luovat eräänlaisen laajennetun "sosiaalisen perheen".

Aku Ankka -tarinat kertovat siitä, että sukulaisuus on muutakin kuin geeniperimää. Ne nostavat esiin kysymyksiä vastuusta, huolenpidosta ja siitä, ketkä lopulta muodostavat läheisimpämme – joskus kyse ei ole siitä, kenen kanssa jaat sukunimen, vaan siitä, kenen kanssa jaat arjen.

Kurkistus 1630-luvulle

Kun selaa vanhoja sanomalehtiä, huomaa, että mikään ei ole lopulta kovin uutta – ihmiset pohtivat yhä rahaa, omaisuutta ja kuolemia. Åbo Tidningar julkaisi marraskuussa 1796 kiinnostavan katsauksen yli 150 vuoden takaiseen aikaan, nimittäin vuoteen 1638. Lehden numerossa 46 esiteltiin silloisia verotuloja ja maanomistuksen tilaa Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa.

Aateliset omistivat – ja saivat vapauksia

Erityisen kiinnostavaa on, kuinka suuri osa verotuloista liittyi aateliston omistamiin tai heille lahjoitettuihin tiloihin. Esimerkiksi Wehmon kihlakunnassa (nykyisen Uudenkaupungin suunnalla) kertyneet verotulot olivat yli 35 000 taalaria, joista huomattava osa koostui ns. aatelisvapaista tiloista. Näitä olivat esimerkiksi:

• Evertti Hornille Kankaisiin lahjoitetut maatilat (jo vuodesta 1614 alkaen).

• Henrik Klasson Loppisiin ja hänen leskelleen annetut tilat.

• Sukuja kuten Tott, Fleming, Oxenstierna ja De la Gardie mainitaan suurina maanomistajina, joiden verovapaudet perustuivat kuninkaallisiin lahjakirjoihin.

Verovapauden syynä saattoi olla sotapalvelus, omaisuuden menettäminen muualla tai valtion tarvitsema laina. Tällaiset järjestelyt ovat oiva muistutus siitä, miten hallinto ja omistajuus kietoutuivat yhteen varhaismodernissa Suomessa.

Kruunun varoja, panttauksia ja perunkirjoituksia

Lehti listasi myös esimerkiksi pantattuja tiloja – erään leskirouvan hallussa oli kaksi tilaa Kemiössä, koska hänen edesmenneensä oli lainannut rahaa kruunulle. Tällaisia panttitiloja hallittiin usein pitkään, vaikka omistus ei siirtynytkään pysyvästi.

Yksi erikoinen maininta koskee "tilapäisiä luovutuksia" aatelille ja virkamiehille – ehkä tapa pitää hallinto uskollisena ja motivoituna. Verohelpotuksia ja maata jaettiin erilaisilla nimikkeillä ja oikeusperusteilla.

Paikallisuutisia ja kadonneita kävelykeppejä

Lehden loppupuoli tarjoaa tutun näkymän arkeen: kuolinilmoituksia, julkisia kuulutuksia, viljamyyntiä ja kadonneita tavaroita. Björneborgin (Porin) koulun oppilas Anders Asp oli kuollut 74-vuotiaana, ja 14-vuotias Margaretha Christina Mennander menehtyi pappilassa. Samassa numerossa ilmoitettiin kadonneesta hopeanupillisesta kävelykepistä ja paperinkeräyksestä, johon sai osallistua "hyvämaineiset henkilöt".

Miksi tämä on kiinnostavaa juuri nyt?

Sukututkijan näkökulmasta tällaiset lähteet ovat aarreaittoja. Ne kertovat paitsi yksittäisistä henkilöistä ja perheistä, myös ajankohdan hallinnollisista käytännöistä, omaisuuden siirtymisestä ja yhteiskunnallisista rakenteista. Samalla ne muistuttavat meitä siitä, kuinka monin tavoin ihmiset 1600- ja 1700-luvuilla olivat sidoksissa valtioon, kuninkaaseen – ja toisiinsa.

Tukholman seurakunnista

Kungsholmsin kirkko

Valtakunnan keskipiste ja uskonpuhdistuksen perintö

Ruotsi oli 1600-luvulle tultaessa vakiinnuttanut asemansa luterilaisena kuningaskuntana. Uskonpuhdistus oli jättänyt pysyvän jälkensä, ja kirkolla oli vahva asema yhteiskunnassa. Tukholmassa tämä näkyi luonnollisesti myös seurakuntien toiminnassa. Kaupungin kasvaessa ja väestön lisääntyessä tarve uusille seurakunnille ja kirkkorakennuksille kasvoi.

Keskeiset seurakunnat ja niiden kehitys

Tarkastelujakson aikana Tukholmassa toimi useita merkittäviä evankelis-luterilaisia seurakuntia. Näistä keskeisimpiä olivat:

●     Suurkirkkoseurakunta (Storkyrkoförsamlingen): Tukholman vanhin seurakunta, jonka juuret ulottuvat keskiajalle. Suurkirkko, viralliselta nimeltään Pyhän Nikolain kirkko (Sankt Nikolai kyrka), toimi kruunajaisten ja muiden tärkeiden valtiollisten seremonioiden näyttämönä. Seurakunta oli luonnollisesti kaupungin uskonnollisen elämän keskus.

●     Saksalainen seurakunta (Tyska församlingen): Jo keskiajalla Tukholmassa oli merkittävä saksalaisväestö, ja heillä oli oma kirkkonsa, Pyhän Gertrudin kirkko (Tyska kyrkan, Sankta Gertruds kyrka). Seurakunnalla oli tärkeä rooli saksankielisen väestön hengellisenä kotina ja kulttuurin ylläpitäjänä. Sen vaikutusvalta ulottui kaupankäynnin ja käsityöläisyyden piireihin.

●     Suomalainen seurakunta (Finska församlingen): Suomalaisella väestöllä oli myös pitkään ollut oma kirkollinen toimintansa Tukholmassa. Suomalainen kirkko (Finska kyrkan) vihittiin käyttöön vuonna 1725, mutta suomenkielistä jumalanpalvelustoimintaa oli ollut jo aiemmin. Seurakunta tarjosi hengellistä tukea ja ylläpiti suomalaista kulttuuriperintöä kasvavassa kaupungissa.

●     Muut seurakunnat: Kaupungin kasvaessa perustettiin uusia seurakuntia eri kaupunginosiin palvelemaan kasvavaa väestöä. Esimerkiksi Klaran seurakunta (Klara församling), Jaakobin seurakunta (Jakobs församling) ja Katariinan seurakunta (Katarina församling) olivat merkittäviä ja niiden kirkot ovat edelleen tärkeitä maamerkkejä Tukholmassa. Näiden seurakuntien synty ja kehitys heijastelivat kaupungin laajenemista ja väestönkasvua.

Seurakuntaelämän piirteitä ja muutoksia

1600-luvulta 1900-luvun alkuun seurakuntaelämä Tukholmassa koki monia muutoksia:

●     Ortodoksia ja pietismi: 1600-luvulla luterilainen ortodoksia oli vallitseva suuntaus, joka korosti opin puhtautta ja kirkollista järjestystä. Myöhemmin, erityisesti 1700-luvulla, pietismi alkoi vaikuttaa myös Ruotsissa ja Tukholmassa, tuoden mukanaan henkilökohtaisempaa ja kokemuksellisempaa uskonnäkkemystä.

●     Valistuksen vaikutus: Valistusaatteet vaikuttivat myös kirkolliseen elämään, vaikka Ruotsissa kirkon asema säilyi vahvana. Rationaalisuus ja hyötyajattelu saivat jalansijaa myös teologiassa.

●     Herätysliikkeet: 1800-luvulla erilaiset herätysliikkeet levisivät ja vaikuttivat myös Tukholman seurakunnissa. Nämä liikkeet korostivat henkilökohtaista uskoa ja aktiivista kristillisyyttä, ja ne saattoivat toimia sekä kirkon sisällä että sen ulkopuolella.

●     Kaupungistuminen ja sosiaaliset kysymykset: Tukholman voimakas kasvu 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa toi mukanaan sosiaalisia ongelmia, kuten köyhyyttä ja asuntopulaa. Seurakunnat pyrkivät vastaamaan näihin haasteisiin diakoniatyön ja muun sosiaalisen toiminnan kautta.

●     Kirkko ja valtio: Kirkon ja valtion suhde oli tiivis koko tarkastelujakson ajan. Kirkolla oli virallinen asema ja se vastasi monista yhteiskunnallisista tehtävistä, kuten väestökirjanpidosta ja koululaitoksesta (ainakin osittain ja alkuvaiheessa).

1900-luvun alku – kohti uutta aikaa

1900-luvun alussa Tukholma oli jo moderni suurkaupunki. Teollistuminen ja yhteiskunnalliset muutokset vaikuttivat myös seurakuntien toimintaympäristöön. Uskonnollinen kenttä alkoi monimuotoistua entisestään, vaikka evankelis-luterilaisella kirkolla oli edelleen hallitseva asema. Seurakunnat jatkoivat työtään sopeutuen uusiin haasteisiin ja tarpeisiin.

Tukholman evankelis-luterilaisten seurakuntien historia 1600-luvulta 1900-luvun alkuun on rikas ja monivaiheinen. Se kertoo tarinaa paitsi uskonnollisesta elämästä, myös kaupungin kasvusta, kulttuurien kohtaamisesta ja yhteiskunnallisista muutoksista

Inkerinsuomalaiset seurakunnat ennen 1930-lukua

Inkerin luterilaiset seurakunnat noin vuonna 1925

Inkerinsuomalaisten historia kietoutuu vahvasti luterilaisen kirkon ja seurakuntien ympärille. 1600-luvulta lähtien Inkerinmaalle syntyneet suomalaiskylät muodostivat omia seurakuntiaan, joissa suomen kieli, luterilainen usko ja yhteisöllisyys kulkivat käsi kädessä.

Luterilaisuuden juurtuminen Inkeriin

Ruotsin valtakaudella (1617–1703) Inkerinmaa liitettiin osaksi Ruotsin valtakuntaa Stolbovan rauhan myötä. Ruotsalaiset pyrkivät lujittamaan aluettaan siirtämällä sinne väestöä erityisesti Savosta ja Karjalasta. Näin muodostui suomenkielinen siirtokansa – inkerinsuomalaiset – joilla oli vahva luterilainen tausta.

Luterilainen kirkko sai valtiollista tukea, ja suomenkielisiä seurakuntia alettiin perustaa 1600-luvun puolivälistä lähtien. Kirkko ei ollut pelkästään hengellisen elämän keskus, vaan myös keskeinen osa hallintoa, koulutusta ja identiteetin rakentamista.

Lähde: Kuujo, Eino. Inkerin kirkon vaiheita (1963), s. 11–23.

Seurakuntien järjestäytyminen

1700-luvun alussa Inkerin alue siirtyi takaisin Venäjän alaisuuteen, mutta suomalaiset seurakunnat saivat säilyttää asemansa ja suomenkielisen toimintansa. Luterilainen kirkko toimi Pietarin konsistorin alaisuudessa ja kuului aluksi Viron hiippakuntaan, myöhemmin syntyi oma Inkerin kirkollinen rakenne.

1800-luvulla Inkerin luterilainen kirkko oli hyvin organisoitu. Vuosisadan lopulla alueella oli noin 30 suomalaista luterilaista seurakuntaa, joissa oli vakinaiset kirkot, papit ja seurakuntakouluja. Jumalanpalvelukset pidettiin suomeksi, ja seurakunnat julkaisivat suomenkielistä kirjallisuutta ja virsikirjoja.

Tunnetuimpia seurakuntapaikkoja olivat:

• Tuutari (Duderhof)
• Kelto (Keltto)
• Tyrö (Tserkasovo)
• Lempiälä
• Skvoritsi
• Vuole
• Venjoki
• Pietarin suomalainen Pyhän Marian seurakunta (joka toimi myös kaupunkiseurakuntana)

Lähteet:

• Jussila, Osmo: Inkerin suomalaiset (1987), s. 45–49
• Tuomi, Juhani: Inkerin kansan vaiheet (1942), s. 30–52

Seurakuntien toiminta

Seurakunnat huolehtivat paitsi jumalanpalveluksista myös sielunhoidosta, avioliittojen solmimisesta, hautauksista ja kouluopetuksesta. Kirkolliset koulut olivat tärkein lukutaidon levittäjä. Pappeja koulutettiin Suomen yliopistoissa ja heidät vihittiin tehtävään Venäjän viranomaisten luvalla.

Suomenkielisyys oli tärkeä osa inkerinsuomalaista identiteettiä, ja sen säilymiseen vaikutti keskeisesti juuri seurakuntien toiminta. Kirkollisia kirjoja, kuten virsikirjoja ja postilloja, tilattiin ja lahjoitettiin Suomeen painettuna.

Lähde: Aalto, Seppo. Inkerinsuomalaiset – historia, kulttuuri, identiteetti (SKS, 2003), s. 122–130.

Tilanne ennen vainojen alkua

1900-luvun alkuun mennessä Inkerin luterilainen kirkko oli suurimmillaan. Vuonna 1917 inkeriläisillä oli arviolta noin 120 000 jäsentä luterilaisissa seurakunnissa, ja kirkkoja tai rukoushuoneita oli lähes jokaisessa suomalaiskylässä. Monet seurakunnat toimivat laajalla maantieteellisellä alueella, ja niillä saattoi olla useita kappelikirkkoja tai apupappeja.

Seurakunnat alkoivat kuitenkin ajautua vaikeuksiin pian Neuvostoliiton perustamisen jälkeen. Vuosien 1920–1930 aikana viranomaiset alkoivat kiristää otettaan kirkollisesta toiminnasta. Lopulta 1930-luvulla seurakuntien papisto vangittiin tai karkotettiin, kirkot suljettiin ja luterilainen julkinen toiminta kiellettiin.

Lähde: Kuujo, Eino. Inkerin kirkon vaiheita, s. 84–91.

---

Yhteenveto

Ennen 1930-lukua Inkerin luterilaiset seurakunnat muodostivat tiiviin, suomenkielisen kirkollisen verkoston, joka oli keskeinen osa inkerinsuomalaisten yhteisöelämää. Ne tarjosivat turvaa, koulutusta ja yhteisöllisyyttä vuosisatojen ajan, aina siihen asti, kunnes totalitaarinen valta katkaisi niiden toiminnan – mutta ei sammutta­nut niiden merkitystä historiassa.

---

 

Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen jäsenpuolelta löytyvät seuraavat Inkerin alueen rippikirjat:

Tässä on puhtaaksi kirjoitettu versio tiedostosta, joka sisältää tietoja Inkerin seurakuntien rippikirjoista SSHY:n (Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys) tietokannasta:

 

Hietamäki

Rippikirjat:

• Vuodet: 1782-1793, Kuvia: 250, Lähde: OS213
• Vuodet: 1811-1820, Kuvia: 332, Lähde: OS213
• Vuodet: 1831-1840, Kuvia: 502, Lähde: OS213
• Vuodet: 1861-1870, Kuvia: 528, Lähde: OS214
• Vuodet: 1871-1885, Kuvia: 624, Lähde: OS214

Keltto

Rippikirjat:

• Vuodet: 1770-1779, Kuvia: 196, Lähde: ES225
• Vuodet: 1795-1806, Kuvia: 201, Lähde: ES225
• Vuodet: 1795-1806, Kuvia: 88, Lähde: ES226
• Vuodet: 1871-1885, Kuvia: 565, Lähde: ES226
• Vuodet: 1871-1874, Kuvia: 676, Lähde: OS226-227
• Vuodet: 1873-1882, Kuvia: 618, Lähde: ES227
• Vuodet: 1885-1898, Kuvia: 1286, Lähde: ES227-228
• Vuodet: 1892-1906, Kuvia: 1214, Lähde: ES228-229
• Vuodet: 1907-1921, Kuvia: 1018, Lähde: OS229-230
• Vuodet: 1907-1921, Kuvia: 569, Lähde: OS230-231
• Vuodet: 1907-1921, Kuvia: 399, Lähde: OS231

Lempaala

Rippikirjat:

• Vuodet: 1881-1895, Kuvia: 825, Lähde: OS248

Toksova

Rippikirjat:

• Vuodet: 1910-1924, Kuvia: 813, Lähde: OS243
• Vuodet: 1914-1928, Kuvia: 885, Lähde: OS243-244
• Vuodet: 1914-1928, Kuvia: 844, Lähde: OS244-245

Tuutari

Rippikirjat:

• Vuodet: 1766-1770, Kuvia: 145, Kommentti: Sivut 2-3 tyhjiä, Lähde: OS189
• Vuodet: 1782-1794, Kuvia: 351, Lähde: OS189
• Vuodet: 1794-1805, Kuvia: 348, Kommentti: Kirjan sivut 128-129 tyhjiä, Lähde: OS189
• Vuodet: 1810-1820, Kuvia: 478, Kommentti: Sisältää Hietamäen, Lähde: OS190
• Vuodet: 1821-1830, Kuvia: 551, Kommentti: Sisältää Hietamäen, Lähde: OS190
• Vuodet: 1831-1840, Kuvia: 672, Kommentti: Sisältää Hietamäen, Lähde: OS191
• Vuodet: 1841-1850, Kuvia: 741, Kommentti: Sisältää Hietamäen, Lähde: OS191-192
• Vuodet: 1851-1860, Kuvia: 213, Kommentti: Sisältää Hietamäen, Lähde: OS192
• Vuodet: 1861-1870, Kuvia: 703, Kommentti: Sisältää Hietamäen, Lähde: OS193
• Vuodet: 1871-1885, Kuvia: 896, Kommentti: Sisältää Hietamäen, Lähde: OS193-194
• Vuodet: 1886-1896, Kuvia: 879, Kommentti: Sisältää Hietamäen. Sivut 371-372,411-412,419,427,438 tyhjiä, Lähde: OS194-195
• Vuodet: 1886-1913, Kuvia: 88, Kommentti: Myös sivut 21-24 ja 79 tyhjiä, Lähde: OS195
• Vuodet: 1892-1906, Kuvia: 1784, Kommentti: Osa I. Sivut 172, 236, 251 ja 376-377 tyhjiä, Lähde: OS195-197
• Vuodet: 1892-1906, Kuvia: 662, Kommentti: Osa II. Sivut 1230-1232 tyhjiä, Lähde: OS197
• Vuodet: 1925-1940, Kuvia: 226, Kommentti: Aikuisten kirja III. Rajavuodet eivät ole selvillä, saattavat siis heittää. Kirjan sivu 233 ei pysynyt skannatessa paikoillaan, Lähde: OS188

Venjoki

Rippikirjat:

• Vuodet: 1881-1895, Kuvia: 1016, Lähde: OS223-224
• Vuodet: 1881-1895, Kuvia: 981, Lähde: OS224-225

 

Lähteet yhteenvetona:

1. Kuujo, Eino: Inkerin kirkon vaiheita. Kirjaneliö, 1963.
2. Jussila, Osmo: Inkerin suomalaiset. WSOY, 1987.
3. Aalto, Seppo: Inkerinsuomalaiset – historia, kulttuuri, identiteetti. SKS, 2003.
4. Tuomi, Juhani: Inkerin kansan vaiheet. Otava, 1942.

 

Sisarukset, jotka kohtasivat kohtalonsa yhdessä – tragedia Halikosta vuodelta 1815

Maanmittaushallituksen uudistusarkisto
A9:6/1-3 Hajala; Tiluskartta ja asiakirja
koskien myös Paimion kunnan
Perälän yksinäistä 1796-1796,

Tammikuun lopulla vuonna 1815 Euran kirkkomaalle haudattiin kaksi sisarusta, Margaretha ja Maria Elisabet Ullberg. Molemmat menehtyivät keuhkotautiin vain neljän päivän välein – ja heidät laskettiin haudan lepoon samana päivänä, 29. tammikuuta. Tämä hiljainen hautaus kätkee taakseen tarinan suuresta menetyksestä, köyhyydestä ja aikansa yhteisöllisyydestä.

Sisarukset olivat entisen inspektori Ullbergin tyttäriä, noin kuusikymppisiä. Heidän elämänsä sai käänteen 11. toukokuuta 1814, kun Hajalassa Halikon pitäjässä syttyi tuhoisa tulipalo. Tuli nieli heidän kotinsa, suurimman osan omaisuudesta ja ruokavaroista. Vielä traagisemmaksi tilanteen teki se, että heidän entinen holhoojansa oli jo aiemmin luovuttanut sisarusten rahavarat – noin 250 riikintaaleria – velkojien haltuun. Tämän seurauksena sisarukset joutuivat vararikkoon ja jäivät täysin ilman toimeentuloa.

Vuoden 1814 lopulla sisarukset olivat paitsi kodittomia, myös täysin riippuvaisia hyväntekeväisyydestä. Tuon ajan tapaan heistä kirjoitettiin julkinen avunpyyntö, joka vedottiin "armollisiin kristittyihin" – niihin, joilla vielä oli koti ja leipää. Kirjoituksessa korostettiin heidän säästäväistä ja kunniallista elämäntapaansa sekä epäoikeudenmukaista kohtaloa, joka oli johtanut heidät miltei kerjuulle vanhuuden päivillään.

Apua toivottiin lähetettäväksi Turkuun tai Paattisten kautta Euran pitäjän kirkkoherralle, pastori Arvid Paulinille, joka oli myös filosofian maisteri. Hän toimi tiedonvälittäjänä ja keräysten vastaanottajana – ja näin oli myös osa yhteisön moraalista vastuuta konkreettisessa muodossa.

Ilmeisesti apua myös saatiin ja elämä jatkui ainakin jollain tapaa Hajalan rusthollissa. Heidän yhteinen hautauksensa kuvastaa paitsi sisarten välistä sidettä myös sen ajan yhteiskunnan kovuutta, jossa keuhkotauti saattoi oli kenties tappavin yksittäinen sairaus.

Tämä surullinen tarina muistuttaa meitä sekä historiallisista sosiaaliturvan puutteista että siitä, kuinka tärkeä rooli paikallisilla pastoreilla, kuten Arvid Paulinilla, oli yhteisön auttajina. Samalla se antaa kasvot niille, jotka usein jäivät historiankirjoituksen marginaaliin – hiljaisille naisille, joiden elämä päättyi vailla omaisuutta, mutta ei vailla arvokkuutta.

Kuvituksena Hajalan karttaa vuodelta 1796. Tuolloin em. sisarusten veljentytär oli talon emäntänä. Isäntä taasen oli hänen puolisonsa Henrik Holmberg. Pariskunnalla oli kaksi lasta; pojat Karl Henrik ja Benjamin. Kartassa Holmbergien talon tilukset merkitty kirjaimella B.

Lähteet
Halikon haudattujen luettelot

Halikon rippikirjat

Åbo Tidningar, 27.05.1799, nro 21, s. 4