Fordellit

Ainakin jälkipolvien silmin katsottuna ilmestyi eräs Fordell-niminen (Fordel, Fordeel) suku keskiajan lopulla Pohjanmaalle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Suvusta tuli merkittävä kauppias- ja voutisuku alueella. Heidän alkuperää ei tiedetä ja on arveltu kantaisä Jönsin olleen kotoisin Suomesta tai Tukholmasta (koska monet suvun jäsenet viettivät siellä paljon aikaa ja suvulla selvästi oli sinne yhteyksiä) tai jopa Saksasta.

Nimi Fordell kirjattiin ensimmäisen kerran aikakirjoihin Tukholmassa 1485, kun eräs Knut Fordell sai sakkoja yöllisestä häiriköinnistä. Tämän Knutin mahdollisesta sukulaisuudesta Pohjanmaan Fordelleihin ei ole tiedetä.

Kantaisä Jöns Fordell oli 1499 Pohjois-Pohjanmaan laamannikunnan edustajana kuningasvaalilautakunnassa, kun etsittiin Kristian II:lle jatkajaa. Jöns osti samana vuonna 150:llä markalla valtionhoitaja Sten Sture vanhemmalta Turun piispalle kuuluneen tilan Saloisten (Salon; nyk. Raahen alue) pitäjästä. Sen edustalla sijaitsi satama ja markkinapaikka, joka lienee ollut ostajaa kiinnostava. Jönsillä oli lisäksi maata Pyhäjoella sekä Pedersören pitäjässä, jossa jälkimmäisessä hän lienee asunutkin. Siellä oli myöhemmin Fordellsgården ja Pinnonäs –nimiset kartanot, jotka lienevät olleet sama tila ja sijaitsi nykyisen Pietarsaaren kaupungin alle jäänellä alueella. Myöhemmin Pinnonäs muuttui 1590-luvun nuijasodan aikana kruununkartanoksi.

Jöns mainittiin vielä Tukholmassa 1512. Hänellä oli seitsemän perintöön oikeutettua lasta, josta kaksi tunnetaan varmasti nimeltään (Anna ja Knut) ja neljä melkoisella todennäköisyydellä;

1. Anna Fordell, k. viimeistään 1567, pso. tukholmalainen porvari Jöns Jakobsson (eli Raumo Jöns, “Rauman-Jöns”).
2. Brita Fordell, k. noin 1545, pso. Olof Törielsson (Tyrgilsson).
3. Knut Fordell, maakauppias, vouti ja nimismies, pso. Karin Olofsdotter.
4. Jöns Fordell, Pedersören khra 1538-42.
5. Markus Fordell, kauppias, mainittiin 1543 torniolaisena kauppiaana ja norrköpingiläisenä 1548, jolloin hän kävi Pedersöressä kauppamatkalla.
6. Henrik Fordell, tilallinen Saloisissa, eli 1557.
7. ?


Kuva - Haukien kalastusta Olaus Magnuksen teoksesta Historia de gentibus septentrionalibus, 1555. Kyseinen kala oli erittäin suosittu kauppatavara Fordellien aikaan.

Eräs Schultz

Schultz-nimiset (Schult, Schultz, Schoultz, Schultze etc.) suvut ovat hyvin levinneitä ja mm. sen nimisiä kauppiassukuja on vaikuttanut laajasti Itämeren alueella. Turussa 1600-luvulla eläneiden Schultzien kantaisä oli lyypekkiläinen kauppias Jochim Schultz, joka mahdollisesti itsekin ehti asua Turussa, jossa 1611 mainittiin eräs Jochim Skult tai Skultz.


Turun suvun vanhin tunnettu jäsen oli kuitenkin Jochim Schultz (mahdollisesti edellisen poika), joka syntyi Lyypekissä 24.11.1605. Hän aloitti työuransa kotikaupungissaan sukulaisensa Reggert von Dykin palveluksessa 1621. Turkuun hän tuli 1624 “jotta oppisi jotain suomen ja ruotsin kielistä”. Turussa hänen työnantajansa oli "rehellinen ja ymmärtäväinen" Reggert von Munster. Seuraavana vuonna hän oli Petter Jesenhausenin katupuotirenki ja kauppa-apulainen samaisen luona 1631. Jonkin aikaa Jochim näyttää olleen Porissakin, kunnes hän aloitti oman, Kuurinmaahan suuntautuneen, kauppatoimintansa. Vuonna 1634 hän sai porvarioikeudet Turussa. Jochim menetti 1600-luvun alkupuoliskolla useita laivoja tai osuuksia lasteista haaksirikoissa.

Jochimin ensimmäinen vaimo (14.2.1637) oli kauppiaan tytär Elin Jemse, joka oli syntynyt noin 1620. Elin kuoli kesäkuussa 1652. Jochim avioitui uudelleen seuraavana vuonna kauppiaan tytär Hebla Tavastin kanssa ja 1657 vielä kolmannen kerran, jolloin vaimoksi tuli Elisabet Wernle.

Sairasteltuaan yhdeksän viikkoa, kuoli Jochim 7.4.1662 klo. 10 aamupäivällä ja haudattiin 13.4. tuomiokirkkoon. Ruumisaarnan piti tuomiorovasti Georg Alanus. Jochimilla ja Elinilla oli lapset:

1.Jochim Schultz, k. 1672.
2.Vilhelm Schultz, kauppias Turussa, k. naimattomana 1689.
3.Elin Schultz, synt. n. 1645, pso. 1662 kauppias Bartold Festing.
4.Johan Schultz, kauppias Turussa, k. naimattomana 1725.

Jochimin veli Jost Schultz syntyi “keisarillisessa vapaassa kaupungissa” Lyypekissä 6.11.1615. Koska hänellä oli erityisiä taipumuksia ja haluja kaupantekoon, laitettiin hänet 1631 suomenkauppaa harrastavan lyypekkiläisen kauppiaan Rottgert von Dykin palvelukseen (ehkä sama sukulaiskauppias, jonka palveluksessa veli Jochimkin oli ollut).

Jost siirtyi keväällä 1636 Turkuun oppiakseen kielen. Sieltä hän löysi veljensä “erinomaisessa kunnossa ja menestyvänä” ja työskenteli tämän palveluksessa “sekä katupuodissa, että muuallakin palvelijana ja kaupparenkinä”. Vuonna 1634 hän aloitti oman kauppatoimintansa. Jost avioitui 1.11.1649. Puoliso oli Turussa 16.4.1632 klo 10 illalla syntynyt Magdalena Wernle. Magdalena kuoli 25.1.1667 klo. 4 ja 5 välillä iltapäivällä. Jost avioitui uudelleen 1668, kälynsä siskontyttären Elisabet Vargentin kanssa.

Jost itse oli muuten hyvässä terveydessä, mutta sai jalkavaivan, jonka vuoksi matkusti Tukholmaan. Palattuaan hän sai kuumeen, joka vei hänet onnellisimmille kauppamaille 28.10.1677 klo. 7 illalla. Jost haudattiin 9.12. ja hänen ystävänsä professori Enevald Svenonis piti ruumissaarnan. Jostin sanottiin olleen antelias köyhille ja hän lahjoittikin tuomiokirkolle yhdessä Jochim Vergentinin kanssa Saksassa teetetyn maljan, joka 1650 sijoitettiin urkujen lähelle. Jostilla oli myös talo Paimion Arokylässä.

Kiitos RR!

Anekirja ajan takaa

Paavi Leo X:nen aikaan saapui hänen yliasiamiehensä Arcimboldus, joka toimi myös Milanon arkkipiispana, Ruotsiin tekemään mm. anekauppaa. Hän siis myi ihmisille näiden entiset ja tulevat synnit anteeksi keräten samalla melkoisen kassan vietäväksi Roomaan. Tuo rahaa ja arvotavaroita sisältänyt omaisuus tosin ryöstettiin Archimboldukselta Tanskan tyrannikuninkaan, Kristianin toimesta.

Paavilla oli kova rahantarve, sillä hänen hovinsa kulutti surutta edeltäjien keräämiä varoja. Sanotaankin Leo X:nen käyttäneen rahaa yhtä paljon kuin kolme edellistä paavia yhteensä. Niinpä aneita myytiin aggressiivisesti kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Samaan aikaan Martti Lutherin aloittama uskonpuhdistus kohdistui pitkälti paavinvallan epäkohtiin.


Vastineeksi syntiensä myymisestä sai kyseinen henkilö erityisen anekirjan. Näitä dokumentteja on säilynyt vain muutamia ja eräs niistä on liimattu aikoinaan Naantalin kirkonarkistossa olleeseen paavin ajan psalttariin eli laulukirjaan. Kyseinen kappale on lyypekkiläisen Bartholomeus Gothanin painama.

Anekirja ei ole aivan kokonainen, sillä yksikään säilynyt rivi ei ole täydellinen. Anekirja oli annettu "dilecto nobis in christo religioso pat(ri) (p)etro ioh" eli "meidän rakastamallemme Kristuksessa hurskaalle isä Pietari Johanneksenpojalle" viidentenä päivänä joulukuuta vuotta 1518.

Kuntakokous meni ketuiksi

Kunnanvaltuustojen kokoukset saattavat joskus olla hyvin värikkäitä ja pitkiä. Aina tähän ei toki ole tarvetta, jos käsiteltäviä asioita on hyvin vähän tai ne on valmisteltu huolellisesti.

Eräänlainen Suomen ennätys voitaneen lukea Marttilan pitäjän tammikuun 16. päivän kohdalta vuodelta 1887. Silloin kokoontui nykymuotoisen kuntahallinnon esimuoto, kunnalliskokous.

Sen asialistalla oli tuona talvisena päivänä kokonaista yksi asia, joka kokonaisuudessaan kuului seuraavasti; "Pappilan torpparin poika Kalle Jaakola toi esiin ketun naha, josta karwat pois leikattiin, ja sanoi wiime tuorstaina ampumalla haaskalta ketun saaneensa, josta pyysi palkintoa ja päätettiin hänelle metsästyssääntömme jälkeen maksaa 3 markkaa".

Koska muita asioita ei ollut käsiteltävänä, puheenjohtaja nuiji saman tien päätöksen pöytään ja lopetti kokouksen. Pöytäkirjantarkastajiksi valitut talolliset Kustaa Tattari, Kalle Juusela ja Juho Tapani olivat hekin kaikki paikallaa. He totesivat pöytäkirjan asianmukaiseksi ja varmensivat sen omilla allekirjoituksillaan.

Ketut olivat talonpoikien mielestä vihoviimeisiä petoja ja niinpä mm. Oulun läänin metsästysyhdistyksen vuosikokous oli 1877 päättänyt maksaa kahden markan palkkion jokaisesta ketunpennun nahkasta, joka oli vielä liian pieni kaupantekoon.

Alunperin suomenkielen sana raha tarkoitti nimenomaan eläimennahkaa. Kansanrunoudessa kerrotaan miten "putos puhas (=orava) lumelle, raha hangelle hajosi". Samalla tavalla myös ketunnahalla saattoi maksaa hankintojaan tai kruununveroja. Vielä niinkin myöhään kuin 1607 määräsi Ruotsin kuningas Kaarle IX maksettavaksi vuosittain ketun jokaiselta verolta. Veroa ei välttämättä maksettu nimenomaan ketunnahoissa, vaan sitä pidettiin arvoyksikkönä mihin muita arvoturkiksia verrattiin. Esimerkiksi suden- ja karhunnahan arvo oli kolme kettua, kun taas ahman sai kahdella ketulla. Saukonnahan arvo oli sama kuin ketun, mutta ilves oli arvotettu peräti kymmenen ketun arvoiseksi.

Kiikalan seurakunnan 600 -vuotisjuhlilta

Varsinais-Suomen Kiikalassa järjestettiin vuonna 1932 pitäjän 600 -vuotisjuhlallisuuksia. Kiikalan kirkossa niihin oli yhdistetty uudistusjuhlat, sillä korjattu pyhättö oli saanut mm. uudet kirkkotekstiilit. Niinpä kirkkosali oli ääriään myöten täynnä väkeä lauantaina 15. päivä lokakuuta.

Juhla aloitettiin laulamalla virsi 177 ja alttaripalveluksen suorittivat kirkkoherrat Hjalmar Alve ja liturgina E. Kiviluoto. Tervehdyspuheen piti kirkkoherra Alve käyttäen pohjana psalmin sanoja "Sinä, Herra, pysyt aina samana, eikä vuotesi lopu". Aluksi mainitsi Alve, että Jumala on aina sama, jotavastoin ihmisten kesken on toisin. Me kaikki muutumme ja katoamme. Tämän jälkeen huomautti puhuja, kuinka monien vaiheittein alaisena on Kiikalankin seurakunta aikain saatossa ollut.

Siunattu hetki oli varmaankin, kun kirkko valmistui ja siunatut ovat olleet, ne hetket, kun siinä on Jumalaa lähestytty. Nyt on seurakunnan vanha pyhättö uusittu ja harras toivomme on, että se saisi edelleenkin opettaa seurakuntaa etsimään ikiaikojen Jumalaa.

Puhuja lausui lopuksi kaikki vieraat ja seurakuntalaiset tervetulleiksi Herran huoneeseen ja seurakunnan vuosisataisjuhlille. Tämän jälkeen oli vuorossa agronomi Sulho Rantasalon esittämä yksinlaulu kanttori Leinon säestäessä uruilla.

Seuraavaksi tuli Suomusjärven kirkkoherran, rovasti J. H. Pulkin puhe, jossa hän käytti tekstinään Johanneksen ilmestyskirjaa. Rovasti kuvaili, että meidän on aina tämän elämän taisteluissa ja eri vaiheissa luotava katseemme siihen päämäärään, joka on meille asetettu. Hän toivoi Kiikalan seurakunnalle monia siunauksen hetkiä kauniissa, uudistetussa temppelissään.

Puheita seurasi normaali alttaripalvelus ja lehtori V. J. Kallion mielenkiinnolla seurattu esitelmä Kiikalan seurakunnan synnystä ja kehityksestä. Juhla päättyi "Isänmaan virteen".

Ylemmässä kuvassa kirkon vuoden 1932 uusittu alttari, jolle antependumin oli suunnitellut tekstiilitaiteilijatar Elsa Kallio. Alttariliina oli myös valmistettu hänen ateljeessaan. Alemmassa kuvassa uusi messukasukka, joka oli samoin Elsa Kallion sommittelema. Kutomistyön oli tehnyt taiteilijatar Karin Rydman. Kangas oli sinipunertavaa silkkiä, joka oli koristeltu mustalla silkillä ja oikealla kullalla.

Suomalaisia Kiipillä

Massachusettsin osavaltiossa oli 1900-luvun alussa suomenruotsalaisia siirtolaisia enemmän kuin missään muualla Amerikassa. Yhdysvaltojen itäosien valtioista nimenomaan suomalaisia asui eniten juuri siellä.

Muutamia kymmeniä kilometrejä Bostonista pohjoiseen on Gloucesterin kaupunki, joka tunnettiin sata vuotta sitten erityisesti kalastajien paikkana. Kaupunki on lahden poukamassa ja sen pohjoispuolella olevan pitkän niemen nimesivät suomalaiset Kiipiksi.

Kiipillä oli tuolloin neljä kauppalaa, joista jokaisessa asui todella paljon suomalaisia. Itärannalla olivat Rockport ja Pigeon Cove, vastakkaisella puolella niemeä taasen Bay View ja Lanesville. Ensimmäisten maanmiestemme arvellaan tulleen kauppaloihin kesällä 1876. Saapuminen Kiipin niemelle ei ollut kovin arvokas.

Kävi nimittäin niin, että eräästä Bostonin satamassa olleesta laivasta karkasi seitsemän miestä ja samoihin aikoihin Kiipille tuli seitsemän outoa miestä. Poliisit arvelivat kyseessä olevan samojen kavereiden ja heitä lähdettiin hakemaan takaisin laivalleen.

Etsijät löysivätkin seitsemän avopäin, avojaloin ja paitahihasillaan ollutta miestä ruokapöydän äärestä eräästä talosta. Poliisit olivat varmoja, että nämä olivat heidän etsimänsä karkulaiset ja kohottivat revolverinsa uhaten ampua vastustelevia miehiä. Miehet luonnollisesti hätääntyivät tästä ja kaksi heistä pääsi pienessä sekasorrossa pakoon. Lopulta kaikki saatiin kiinni ja pistettiin ROckportin poliisin putkaan eli amerikansuomalaisittain "lakoppiin". Miehet olivat eri kopeissa eivätkä tienneet toisistaan ennen kuin alkoi kuulua suomenkielistä kiroilua joka puolelta. Lopulta eräs tyttö tuli pelastamaan vangit selittäen heidän olevan eri miehiä kuin Bostonin karkulaiset.

Vuoteen 1890 mennessä oli suomalaisten määrä kasvanut niin suureksi, että he perustivat Pigeon Coveen raittiusseuran nimeltä "Valon Leimu". Neljän vuoden päästä Kiipillä asui sitten jo yli 3000 Suomesta lähtenyttä siirtolaista. Kiipin suomalaisuuden loistoaika oli alkanut.

Vaikka aineelliset olosuhteet olivat erinomaiset, ei henkinen elämä kaikilta osin vastannut amerikkalaisten käsityksiä. Varsinkin juopottelu nousi pahaksi ongelmaksi. Sen kautta tappelut ja puukotukset olivat yleisiä harmeja. Kiipin kauppaloissa ei ollut kapakoita, mutta suomalaiset lähtivät joukolla Gloucesterin ravintoloihin. Niinpä kaupungin "lakopit" saivat tiheään asiakkaita maanmiehistämme.

New Yorkissa ilmestyneessä "Mercury" -sanomalehdessä ilmestyi eräs tarina, joka kuvaa hyvin amerikkalaisten käsityksiä suomalaisista;

Eräänä päivänä oli joukko kongressimiehiä Washingtonissa mennyt väsyttävästä ja ikävästä istuntohuoneesta alakerrokseen virkistämään itseään millä aineella kukin luuli sen paraiten voivansa tehdä. Sattumalta oli tuossa joukossa miehiä melkein joka suunnalta Yhdysvaltoja.

Yksi joi kahvia, toinen olutta, kolmas olutta jne.

"Miksi te juotte tuota karvasta ainetta?" kysyi eräs uusenglantilainen totia juovalta.

"Olen kai tottunut siihen kotona", vastasi toinen. "Eikä tämä mitään ole sen suhteen mitä meidän vuoristolaisemme juovat kotona Tennesseessä. Jospa kerran näkisitte heidän juovan ja olevan juovuksissa puhtaasta kotitekoisesta!"

"Luulen nähneeni paljon pahempiakin juoppoja kuin teidän Tennesseenne vuoristolaiset ovatkaan", sanoi uusenglantilainen, "pienessä Rockportin kaupungissa, jossa tapaan viettää kesälomani".

"Muutamia vuosia takaperin oli siellä tuskin yhtään muukalaista, mutta kun avattiin suuri kivimurskaamo, tulvi sinne kauhean paljon suomalaista työväkeä. He olivat hyvin erikseen olevaa väkeä ja asettuivat kaikki yhdessä asumaan muutamia maileja kaupungin pohjoispuolelle. Luonnollisesti vanhat asukkaat eivät juuri olleet mielissään heidän tulostaan ja oli heillä hiukan syytäkin tuohon vastenmielisyyteensä.

Koko viikon olivat nuo uudet tulokkaat ahkerasti työssään, mutta lauantai-iltana tulivat he aina kaupunkiin, ostivat viljalti puhdasta alkoholia ja menivät kotiinsa juomaan sekä päihtymään.

Juopumusta seurasi tietysti tappelu. Ja vaikka he tavallisesti käyttivät vain nyrkkejään, tekivät he toisilleen kuitenkin melkoisia vammoja. Voitte helposti käsittää kuinka lujiksi ihmisen nyrkki ja jäntereet kehittyvät, kun hän heiluttelee päiväkaudet raskaita käsivasaroita. Tuskinpa itse sirkuksen voimamieskään olisi antanut lujempia iskuja. Niin pian kuin tappelu alkoi suomalaiskaupungissa, saatiin siitä tietysti heti tieto Rockportiin.

Silloin lähti kaupungin sheriffi, kookas ja harteva mies, jonka merielämä oli karaissut ja rohkaissut katsomaan vaikka itse paholaistakin vasten naamaa, tarpeellisen apujoukon kanssa seipäät kädessä tappelupaikalle. He palasivat tavallisesti noin tunnin perästä takaisin, taluttaen kukin muassaan yhtä jäntevää suomalaista. Ja suomalaiset olivat putkassa maanantaiaamuun asti, jolloin he taas menivät rauhallisesti työhönsä."

Tarina on luonnollisesti kovasti liioiteltu, mutta kuvaa hyvin suomalaissiirtolaisia kohtaan tunnettua ennakkoluuloa. Paikallislehdessä kyseltiin "onko suomalaisilla tunteita?". Toimitus yritti täydellä vakavuudella selittää, että kyllähän niitä tunteita suomalaisillakin on, vaikka ne muuten ovat tuollaisia. Sikäläiset alkuperäisasukit olivat väsänneet ilkeitä sananlaskujakin maanmiehistämme tyyliin "kuusi suomalaista vastaa yhtä koiraa".

Kuvassa Rockportissa sijainneen Bodwell Granite Companyn kivilouhos, jossa myös suomalaisia oli töissä.

Anglosaksien kuukausista

Anglosaksien vanhat kalenterit sisältävät erinomaisia kuvauksia keskiajan maataloudesta. Oheiset kuvat ovat ennen normannien valtaannousua tehdystä kalenterista. Maanviljelijöiden elämän lisäksi olen tähän suomentanut teoksesta Cassell's illustrated history of England selostuksia tarinoista eri kuukausien takana. Osa jutuista voi kuulostaa hieman tutulta, mutta osa lienee tuntemattomia täällä pohjoisemmassa maassamme.

Tammikuu

Saksit kutsuivat tätä susikuukaudeksi, koska pedot olivat tuohon aikaan saalistusviettinsä huipulla. Ajanjakso sanottiin myös "Aefter-Yula" -nimellä. Tämä termi kertookin, mitä kautta kristikunnan suurin juhla on saanut suomalaisen nimensä joulu. Kuvassa neljä härkää vetää kyntöauraa. Hevosia ei siis vielä käytetty tähän työhön ja vielä 1800-luvulla Suomessakin härät saattoivat joutua äkeeseen.

Helmikuu

Viimeisenä talvikuukautena talonpojat hakkaavat polttopuita varastoon. Saksit kutsuivat helmikuuta nimellä "Sprout-kele". Kylmänä talvipäivänä nautittiin keittoa, joka tehtiin ensimmäisinä versovista yrteistä. Laskiaistiistai paistettiin pannukakkuja ja tämä muinaiseen taikauskoon perustunut tapa on jäänyt elämään moniin maihin. Onpa monissa brittiläisen imperiumin maissa kyseistä päivää kutsuttu pannukakkutiistaiksi.

Maaliskuu

Tämän kuukauden saksit omistivat jumalatar Rhoedalle. Maaliskuuta pidettiin myös myrskyaikana. Kaiverretussa kuvassa miehet kaivavat, hakkaavat ja muokkaavat maata antaumuksella. Maaliskuu oli kiihkeää aikaa, sillä sen jälkeen tai oikeastaan jo sen aikana alkoi paasto.

Huhtikuu

Tämä oli "Oster-monath", sillä Englannissa tuuli kävi keväisin yleensä idästä päin. Kuvassa kolme miestä juhlistaa vuodenaikaa kohottamalla juomamaljojaan. Viikingit olivat tunnetuimpia juomasarvien käyttäjiä. Sarven muotoista astiaa ei tietenkään voinut laskea välillä pöydälle, joten se piti tyhjentää kerralla tai vähintäänkin lyhyen ajan kuluessa. Miesten istuimia vartioi kaksi hurjannäköistä eläintä. Tuoleja tai sohvia ei vielä käytetty istumiseen. Juhlasalien istuimet olivat joko "mede benc" tai "eale becn" - sima- tai olutpenkkejä.

Toukokuu

Kevään viimeinen kuukausi oli "Trimilki", sillä tuolloin karjaa lypsettiin kolmesti päivässä. Kuvassa paimenet vartioivat lampaita ja pässejä. Vapunpäivä oli suuri talonpoikien juhla anglosakseilla ja siitä riemuittiin ylenpalttisesti. Tässä muodossa kyseinen juhla häipyi vähitellen unohduksiin.

Kesäkuu

Kesäkuulla oli kaksikin nimeä "Weyd-monath" ja "Midsummer month". Ensimmäisen takana sanotaan olleen sen, että kesällä karja alkoi "kahlata heinäpeltojen läpi". Weyd on nykyenglanniksi wade. Keskikesän kuukausi ei tarvinne selitystä. Kuvassa miehet työstävät puuta, sillä kesällä saksit lähtivät pitkille matkoilleen ja laivat piti varustaa asianmukaisesti.

Heinäkuu

Saksit antoivat tälle kuulle nimet "Heu-monath" tai "Hey-monath". Silloin oli vuorossa heinänteko, kuten kuvasta voi huomatakin. Toisintonimi kuukaudelle oli "Lida-aftera". Tällä lienee tarkoitettu kuukautta, joka seurasi kesäpäivän tasausta. Lida tai Litha on islanninkielinen sana, joka suoraan käännetty englanniksi tarkoittaa "to move tai pass over".

Elokuu

Saksien "Arn-monath" tai "Barn-monath". Kyseessä elonkorjuukausi. Kuvapiirroksen työvälineet säilyivät mm. Suomessa pitkälle 1900-luvulle suurin piirtein samanlaisina. Kuvan vasemman reunan mies näyttäisi puhaltavan torveen, mutta hänen toimenkuvansa jää hieman epäselväksi. Ehkä hän oli työnjohtaja tai jonkun jahtiryhmän jäsen, joka odotteli tovereitaan pellon reunassa.

Syyskuu

"Gerst-monath" eli ohrakuukausi. Tuolloin pantiin olut käymään. Kuvan miehet ovat villisikajahdissa ja lihaisan aterian kyytipojaksi tuore olut oli varmasti omiaan.

Lokakuu

"Cold-monath" tai "Wyn-monath" - viinikuukausi. Saksit tekivät parasta viiniä, mitä Englanti on koskaan tuottanut. Kuvan miehet ovat harrastavat haukkametsästystä. Tätä jaloa taitoa ylläpidetään vielä nykyisinkin lukuisissa paikoissa ympäri Brittien saarta.

Marraskuu

Marraskuun saksnimenä on - ei kovinkaan yllättäen - "Winth-monath" eli tuulikuukausi. Myrskyt vyörysivät saarimaan ylitse ja tätä kautta laskettiin kestävän aina maaliskuulle saakka. Saksien tapana oli sytyttää alaville paikoille suuria tulia jumalia kunnioittamaan ja ajamaan pois pahoja henkiä. Marraskuussa oli sepän luo hyvä tulla lämmittelemään.

Joulukuu

"Aerra Geola" kuvasi sitä, miten aurinko tuli suureen käännökseensä. Kristinuskon yleistyttyä tuli käyttöön nimi "Heilig-monath", pyhä kuukausi. Joulukuun aikana sakseilla oli runsaasti juhlia ja jouluakin vietettin alunperin Thorin kunniaksi. Pöydissä kiersivät upeat juhlamaljat jumalien kunniaksi. Kuvan miehet nähdään ohraa puimassa, sitä seulomassa ja pois kantamassa.