analytics

Tarulinna Visborg

Tarulinnoja löytyy eri puolilta Suomea runsaasti. Näihin paikkoihin liittyy samalla yleismaailmallisia legendoja siitä, miten rikas talo tuhoutuu omistajien ylpeyden takia. 

Esimerkiksi B. Godenhjelm on kirjoittanut  runon Marttilan ja Kuusjoen rajamailla sijainneesta Kaupinlinnasta, johon liittyy maan ehkä tunnetuin rautaporttitarina.

»Ja rautaportti raskas, se kiinni kumahti, Yltympärillä kaiku etäältä vastasi.»

Se perustuu kansantarinaan, joka kertoo että  Kaupin linnan rautaporttien pauke kuului kauvaksi yli seudun. Kerran ratsasti Kauppi-herra itse poikineen kirkkoon; matkalla kohtasivat he kerjurin joka rukoili almua, mutta turhaan. Sen vuoksi kohtasi ritaria kosto. Kun hän palaa kirkkomatkaltaan, näkee hän linnansa poroksi palaneena, ja kun hän rakennuttaa sen uudelleen, niin minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa, yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa.

Lähellä Kaupin linnaa on Halikon Vaskion kulmalla ollut kuulu Vellon linna. Se oli suurin ja mahtavin kaikista koko kartanorikkaassa Halikon lahden seudustossa ja rikkauksia oli siellä äärettömät määrät. Sekin hävisi, tarinan mukaan kuin Kaupin linna. Vaikka taustalla on voinutkin olla joku todellinen rakennus, ovat legendat legendaa. Ne ovat voineet syntyä, jos paikalta on löydettty autioituneen kylätontin kellarirakenteita tai kivijalan pätkiä. 

Itselleni tuli yllätyksenä, että eräs suorista esivanhemmistani on asunut tämän kaltaisella paikalla. Tähän alueeseen ei liity sen kummempia rautaporttitarinoita, mutta sen sijaan jo 1860-luvulla merkittiin muistiin oheinen pohjapiirros. Nykyisessä Raaseporin kaupungissa, silloisessa Pohjan pitäjässä sijaitseva Degernäs oli keskiaikainen rälssikylä, jossa oli neljä taloa. Kylä on Degersjön järveä hallitsevalla suurella niemellä. Tonttimaa sijaitsee niemen itärannan kumpareella suurin piiirtein vastapäätä Gennäsin kartanoa, Boije af Gennäs -suvun kantatilaa.

Vuonna 1764 Degernäsin Nedergårdin taloon muutti lampuodiksi eli vuokraviljelijäksi esi-isä Erik Abramsson yhdessä vaimonsa Anna Eriksdotterin kanssa. Heidän lapsistaan asuivat tuossa vaiheessa kotonaan Erik, Anna, Henrik, Stina ja Lisa. Oma esi-isäni, sisarussarjan vanhin Abram, oli jo perustanut oman perheensä. Näin siis esisukulaiseni ovat kenties tietämättään asuneet keskellä tarumaisia linnanraunioita!

Kylästä on maininta jo vuodelta 1422, jolloin se kuului Viipurin pyhän Katariinan prebendalle, mutta sen tiedetään olleen jo 1300-luvulla virolaisen Padisen sisterssiläisluostarin hallussa. Degernäsin taloista yksi autioitui 1600-luvulla. Vuonna 1637 kylään perustettiin säterikartano, joka siirtyi vuonna 1689 Fiskarsin ruukin haltuun. Nykyisin kylätontilla on yksi tila.

Oheisessa kuvassa näkyvä kellarirakenne synnytti jo hyvin varhain rikkaan tarinaperinteen. Sen mukaan kylätontilla olisi sijainnut keskiaikainen linna, jonka nimi oli Visborg. Tonttimaan keskellä erottuu nykyisten rakennusten välissä vanhoja rakennusten perustuksia. Itäreunan rinteessä on puolestaan kivikellari. Pääosa raunioista liittyy todennäköisesti 1600-luvun kartanoon eikä keskiaikaiseen linnaan. Paikalla ei ole tehty arkeologisia kaivauksia, vaikka rauniot on kartoitettu jo 1870-luvulla. 

Kuva - Museovirasto

kirjoitus: "Wisborg". Den källarlika delen, å Degernäs Nedergård i Degernäs By och på Degernäs Uddes hals i Degersjö af Pojo Socken i S.V. Nyland S. Finland. Mätt år 1867 af ---. Afkalkerad i Ekenäs 18 9/XI 87 af samma., oikealla alhaalla





Rikas mies menneiltä ajoilta

Pohjanmaan läänin tiliasiakirjoista vuodelta 1683 löytyy oheinen, mielenkiintoinen kuitti. Teksti litteroituna:

"Minä Otzippa Orton poika lupan täydellä todella maxa hyvin uskotun fougdin Isack Hannuxen pojan puolesta Vijsi sata talarita nytt tänä sisällä olewaisella wuodella Decembrixesä hyvin ylös otetulle ja hyvin uskotulle h:r Borgmestarille Oulun Caupungisa Jöran Zadlerille, ja wielä ychdexi wakuden merkixi oman nimeni alle kirjotan. A:o 1681 Datum Uhlo d. 4 Decemb".

Varsinkin varakas herra tuohon maailmanaikaan!


Pohjanmaan läänin tilejä - 9186 Tositekirja 1683-1683, jakso 944, sivu 916: <Minä Otzippa Orton poika Lupan...>; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5955531513&aineistoId=1592462182 / Viitattu 31.5.2023

Vendla -tädin muistelmia osa kaksi

Saavuimme Poriin kuten pakolaiset ainakin. Ei ollut tietoa, minne pääsisi neljän pienen lapsen kanssa edes siksi aikaa, että ehtisi saada jonkin majapaikan. Lähdin asemalta mieheni avustamana erään tuttavani luokse, joka asui kuudennessa osassa. Matka oli pitkä ja olin hyvin väsynyt ennenkuin pääsimme perille. Olisimme ottaneet ajurin, mutta sitä ei saanut, koska niillä näkyi olevan kova kiire. Tuttavani otti kyllä meidät vastaan näennäisellä ilolla ja niin jäimme sinne. Isä sai sanoa perheellensä hyvästit ja niin oli tiemme eronnut. En tiedä, missä ja mitenkä isä yönsä vietti, mutta sen muistan, kun ensin tyynnytin lapseni levolle, niin silloin kevensin raskasta sydäntäni vuodattamalla runsaasti katkeria kyyneleitä. Voi, miten ikävä minun oli silloin elämäntoveriani.

Aamulla kuulin, että Reposaaren miehet vielä ovat Porissa, niin päätin vielä kerran mennä miestäni tapaamaan. Menin siihen aikaan asemalle, kun tiesin heidän lähtevän. Mikä rakkaus ja kaiho täytti rinnan, kun katselin poislähteviä - kuinka äärettömän paljon näki reippaita miehiä, mutta miten paljon myös kohtasi surullisia katseita. Tapasin mieheni rannassa istumassa eräällä kivikasalla veljensä seurassa. Ensi silmäyksellä huomasin, miten hän oli kalpea. Heti hänelle myös tuli kutsu saapua asemalle. Lähdimme yhdessä kävelemään asemaa kohti.

Ei siinä enää monta sanaa vaihdettu. Muistan ne varsin hyvin. Viimeksi hän lausui:  ”koeta kestää lasten tähden”, sekä myös:  ”älä vaan näytä hermostuneelta”. Kiitos niistä sanoista. Ne ovat antaneet minulle voimaa monessa kamppailussa. Sitte hän toimitti minun menemään sisälle lasten luokse, ja arvaanpa syyn siihen. Minä puolestani lausuin toivomuksen, että he pian saapuisivat takaisin ja niin sitä sitte erottiin, ehkä ainiaaksi.

Nyt alkoi sitte minulle koettelemusten sarja ja elämän kova koulu. Ei nyt ollut enää toveria kerallani jakamassa elämän suruja ja huolia. Sillä niitä todellakin on työläisen elämä. Ei ollut rohkaisijaa heikkoina hetkinä. Ei ollut enää lapsillani tukea eikä ennen kaikkea elättäjää. Nyt jäi heikko äiti neljän avuttoman lapsen kanssa outoon kaupunkiin, vierasten ihmisten keskelle, ilman ruokaa ja kotia.

Menin tuttavani luokse, missä lapseni olivat, mutta kohta huomasin, että olin siellä liikaa. Sattumalta näin erään reposaarelaisen punakaartilaisen lesken, joka oleskeli vanhempainsa luona vähällä-Raumalla. Hän toimitti meitä hänenkin luoksensa kävelemään tukalassa tilassamme. Otin siis nuorimman lapsen syliini ja kaksi vanhempaa talutti nuorimman edellistä, joka oli kolmen vuoden ja siis vielä hyvin huono tekemään pitempiä kävelymatkoja. Sitte lähdimme apealla mielellä taivaltamaan vähälle-Raumalle, ja viimeinen punakaartilaisjuna, missä rakkaammekin oli, lähti samalla asemalta.

Voi, miten ahdas silloin oli sydämeni. Muistin mieheni varoituksen ‘älä näytä vaan hermostuneelta’ ja koetin tukahuttaa kyyneleeni. Asemahuoneen palaessa jätimme kuudennen osan ja jatkoimme vaivalloista kulkuamme Vähälle-Raumalle. Paljon oli muitakin pakolaisia matkalla, pyrkien siivompaan ilmapiiriin pois kaupungista. Valkoiset tulivat heti kaupunkiin viimeisen junan lähdettyä. Niin minäkin toivoin pääseväni pienokaisteni kanssa jonkun sääliväisen ihmisen katon alle, mutta siinä petyin. Perin väsyneenä ja lapset uupuneina saavuimme mainitun lesken luokse. Ei ollut sielläkään tilaa meille pitemmäksi aikaa. Olin siis taas pakotettu turvautumaan kaupunkiin.

 Jonkin aikaa levättyämme lähdimme taas takaisin kaupungille. Päästyämme kuudenteen osaan tuli vastaamme ensimmäinen valkoisten auto ja valkoisia vilisi joka nurkassa jahtaamassa punaisia, ja myöskin pakolaisia. Menin tuttavani luokse takaisin, missä matkatavaranikin oli ja ilmoitin, etten saanut Raumalta olinpaikkaa. Emäntäni hermostui niin, että olisi ajanut meidät kadulle, jos vaan olisin lähtenyt. Mutta sanoin lujasti, etten lähde minkään, ennenkuin saan lapsilleni toisen turvapaikan.

Sitte kuulin, että siinä likellä oli vuokrattavana huone ja niin lähdin heti sinne. Mutta taaskin epäonnistuin. Kuultuaan, mitä natsuunaa olin, vastattiin, että se on jo vuokrattu. Nyt emäntäni raivostui ja uhkasi mennä meidät ilmoittamaan poliisikamariin. Olin nyt sietämättömässä asemassa. Ei ollut huoneita vuokrattavana ja kukaan ei tahtonut ottaa meikäläisiä luoksensa edes hetkeksi. Ei ollut mahdollisuutta päästä pois kaupungista maillekaan päin, jonne mulla oli kova halu, sillä se oli estetty. Ainoastaan passeilla laskettiin, mutta sen saamisessa oli suuret vaikeudet.

Päätin nyt kuitenkin turvata siihen ja lähdin kuulustelemaan passinsaantimahdollisuutta. Mutta mitä kauheita ilmoituksia näinkään joka pylväässä ja kadunkulmassa. Julistuksia ja kuulutuksia oli tiheään ja aina vaan ‘ampumisen uhalla’. Ei ollut niitä hauska lukea, sillä tiesin, että ne toteutettiin. Menin siis poliisikamarin edustalle, josta sain kuulla, että passeja ei anneta pariin päivään. Sain taas palata samalla hyvällä luseeriini, jossa emäntä oli jo niin kyllästynyt meihin, vaikka vasta olimme vuorokauden olleet. Nyt hän kyllä vähän rauhottui, kun sai huomata, että yritin parhaani mukaan pois.


Kuva: Reposaari -  Englund, John, valokuvaaja 1922, Satakunnan Museo



Esipolvikato

Esipolvikato (engl. pedigree collapse) viittaa ilmiöön, jossa sukupuun eri haarat yhdistyvät ja supistuvat, aiheuttaen sen, että yksittäinen henkilö esiintyy useita kertoja samassa sukupuussa. Tämä tapahtuu yleensä, kun lähisukulaiset, kuten serkukset tai pikkuserkukset, avioituvat keskenään useiden sukupolvien aikana.

Esipolvikato voi johtua erilaisista syistä, kuten pienestä yhteisöstä, rajoitetuista mahdollisuuksista avioliittoon tai sosiaalisista tai kulttuurisista tekijöistä. Esimerkiksi kun pieni eristynyt yhteisö elää vuosien ajan, sukulaisuusasteiden rajat alkavat sekoittua, ja sama sukuhaara voi tulla uudelleen ja uudelleen toisiinsa naimisiin.

Esipolvikato aiheuttaa sen, että sukupuu muuttuu laskennallisesti yksinkertaisemmaksi ja tiiviimmäksi. Toisin sanoen, vaikka sukupuuhun voidaan merkitä monia sukupolvia, geneettinen monimuotoisuus vähenee, koska monet samat esivanhemmat esiintyvät useita kertoja. Tämä tarkoittaa, että yksilön perimä voi sisältää samoja geenejä useaan otteeseen, mikä voi altistaa perinnöllisille sairauksille tai lisätä geneettisen monimuotoisuuden puutetta.

Esipolvikatoa voidaan havaita tutkiessa laajaa sukupuuta tai tehdessä sukututkimusta, ja se voi olla mielenkiintoinen ilmiö sukuperinnön ja geneettisen monimuotoisuuden ymmärtämisessä.

Vendla -tädin muistelmia osa yksi

Vuosina 1918-1919

Olen äiti, olen viiden pienen, turvattoman lapsen äiti. Sanon turvattoman, sillä lapsillani ei ole nykyään isää. Lapsistani vanhin on kymmenen vuoden ja nuorin yhden vuoden ikäinen. Itse olen kolmenkymmenenkolmen vuoden vanha. Emme ole mitään tavallisia ihmisiä - olemme ‘punikeita’.

Elämäntoverini ja samalla lasteni hellä isä liittyi Suomen punakaartin Reposaaren osastoon toinen päivä helmikuuta 1918 ja toimi siinä köyhälistön hyväksi siihen asti, kunnes hän oli pakotettu yhdessä toisten osatovereinsa kanssa jättämään perheensä ja omaisensa oman onnensa nojaan. Tämä lähtö tapahtui Reposaarelta 12. pnä huhtikuuta 1918. Mieheni muistoksi mainitsen, että hän täytti juuri sinä päivänä kolmekymmentä vuotta. Punakaartin surullisenkuuluisan kohtalon tietää kaikki, mutta mieheni myöhemmästä kohtalosta ei tiedä kukaan. Ainoastaan se todetaan, että hän seurasi Reposaaren ensimmäistä ja toista komppaniaa siihen asti, että hän on viimeksi nähty Kotkassa sinä päivänä, jolloin valkoiset valloittivat kaupungin ja punaiset joutuivat vangiksi. Huhutaan, että hän olisi päässyt meritse pakenemaan.

Niinkuin mainitsin, lähti mieheni Reposaarelta 12. pnä huhtikuuta ja minä ja lapset seurasimme isää Poriin. Muita punakaartilaisia ei sillä kertaa ollut matkalla, sillä me lähdimme vähän ennen punakaartin varsinaista lähtöä. En tiennyt silloin oikein matkani päämäärää. Sen vain ymmärsin, että mieheni on pakotettu jättämään minut ja lapsensa oman onnensa nojaan ja itse lähtemään kohti synkkää tuntematonta tulevaisuutta. Samalla minulla oli aavistus jostain kamalasta, joka piti seuraamaan sitä väkeä, joka oli tuleva punakaartilaisten tilalle.

Olen jälestäpäin huomannut, että oli onneni, kun lähdin pois paikkakunnalta, sillä hermoni ei olisi kestänyt sitä, mitä valkoiset toimeenpanivat heti tultuaan saarelle. Heti ammuttiin kolme miestä, nimittäin posteljooni Lindberg, Nurmiranta ja talonomistaja Laine. Neljäs ammuttiin viikon päästä, nimittäin Oras. Häntä kiusattiin ensin viikon pakkotöissä. Sitte pantiin toimeen ankaria kotitarkastuksia ja tutkinnoita. Vaino kohdistui erittäin niihin perheisiin, joista mies oli ollut punakaartissa jonakin toimihenkilönä. 

Perinpohjin tarkastettiin ne asunnot, mistä asukkaat olivat poissa. Sitte lukittiin ovet ja lyötiin sinetti oven päälle. Saman kunnian sai siis minunkin asuntoni osakseen, sillä erotuksella että se tarkastettiin huolellisemmin kuin muitten asunnot. Mieheni kuului esikuntaan sekä oli kaartin palkkainmaksajana, sentähden kohdistui vaino erittäin hänen perheeseensä. Oli siis todellakin onni, että poistuin, sillä varmasti olisi minut passitettu Poriin Cygneuskoululle, joka oli vankilana, ja siinä kidutuslaitoksessa en olisi voinut elää. Tai ainakin olisi kiusattu pakkotöissä, sillä se oli niiden kohtalo, jotka joutuivat heidän silmätikuikseen. Kuulin jälestäpäin, kuinka minua etsittiin provninki kädessä, sillä minulta piti saataman paljon tärkeitä tietoja, koska mieheni oli esikunnassa, ja myöskin paljon rahaa.

Menimme hevosella Mäntyluotoon ja siitä junalla Poriin. Voi arvata, minkälaisilla tunteilla jätti kotinsa isä ja äiti. Sinne jäi kaikki kovalla työllä ja nälkää kärsien koottu omaisuus. Kahteen koriin sullottiin mitä ehdittiin kovalla kiireellä. En koskaan unohda sitä katsetta, minkä mieheni loi minuun istuissani rautatievaunussa ja imettäissä lastani. Ymmärsin kovin hyvin sen katseen sisällön. Oi mieheni kallis!

Ymmärsin.

Koetan kestää.



Henkilötietoja:

Vendla Charlotta Kataja o.s. Lindroos
synt.
21.4.1885 Ahlainen,  k. 25.3.1954 Ahlainen
vih. 1907 Ahlainen
Juho Vihtori Kataja (ent. Johan Viktor Kallela)
synt. 12.4.1888 Ahlainen,  k. 14.6.1947 Ahlainen

(c) Juhan Suku-uutiset

Työpaikan löytäminen

 Pestuumarkkinat olivat historiallisia markkinoita, jotka pidettiin eri puolilla Eurooppaa keskiajalta aina 1800-luvun loppupuolelle asti. Nimitys "pestuumarkkinat" juontuu latinan sanasta "pestum", joka tarkoittaa palkkaa tai palkkiota.

Pestuumarkkinat olivat erityisiä työvoiman hankintamarkkinoita, joilla työnantajat ja työntekijät kohtasivat. Työnantajat, kuten talonpojat, maanomistajat, kauppiaat tai käsityöläiset, etsivät työvoimaa tiettyihin tehtäviin, kuten maanviljelykseen, karjanhoitoon, kaupankäyntiin tai rakennustöihin. Työntekijät, usein köyhät maalaiset tai käsityöläiset, taas etsivät työmahdollisuuksia ja palkkatuloja.

Pestuumarkkinoilla työnantajat ja työntekijät neuvottelivat palkasta ja työehdoista. Työntekijät saattoivat tarjoutua töihin määräajaksi, kuten kesän tai sadonkorjuun ajaksi, tai jopa sitoutua pidempiin työjaksoihin. Työntekijöiden palkkaaminen saattoi sisältää myös muita etuuksia, kuten ruoka- ja asumismahdollisuuksia.

Pestuumarkkinoilla saattoi olla myös muita aktiviteetteja, kuten kauppakojuja, joissa myytiin tarvikkeita ja ruokaa. Markkinat toivat yhteen ihmisiä eri alueilta ja mahdollistivat sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kulttuurien välisen vaihdon. Pestuumarkkinoiden merkitys väheni teollistumisen ja työvoiman muuttuvien rekrytointikäytäntöjen myötä. Työntekijöiden hankinta siirtyi enemmän paikallisten sopimusten ja työnvälitystoimistojen kautta, ja markkinoiden rooli työvoiman hankinnassa pieneni ajan myötä.

Avoimista työpaikoista ilmoitettiin jo kauan sitten myös sanomalehdissä. Kun Kajaanin kaupunkiin tarvittiin keväällä 1823 kipeästi muurarimestaria ja lukkoseppää, tiedotettiin tästä asiasta mm. Turun Wiikko-Sanomissa, vuosina 1820-1831 ilmestyneessä sanomalehdessä.

Kuvan viite Turun Wiikko-Sanomat, 31.05.1823, nro 22, s. 4

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/414982?page=4

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot




Daniel Nyblinin kuvaamat vuonna 1892

Wikipedia tietää kertoa seuraavaa eräästä merkittävän määrän suomalaisia kuvanneesta miehestä:

Carl Petter Daniel Dyrendahl Nyblin (30. kesäkuuta 1856 Drammen, Norja – 19. heinäkuuta 1923 Helsinki) oli norjalaissyntyinen valokuvaaja ja yksi Suomen valokuvaushistorian suurista vaikuttajista.

Nyblin aloitti valokuvaajana vuonna 1875 Oslossa ja työskenteli seuraavana vuonna Helsingissä Charles Riisin ateljeessa. Nyblin perusti oman ateljeen ja valokuvaustarvikeliikkeen vuonna 1877 Helsinkiin.

Nyblin valokuvasi jo 1870-luvulla taiteesta jäljennöksiä, joita hän myi. Kahdeksan jäljennöksistä ilmestyi vuonna 1883 valokuvakansiossa Finsk konst – Suomen taide. Hän kuvasi suomalaisia kansallisromanttisia maisemia ja interiöörejä, taidejäljennöksiä ja kulttuurihenkilöitä. Hän järjesti valokuvausnäyttelyitä ja pyrki edistämään valokuvausta harrastuksena ja ammattina – Nyblin oli sekä harrastajavalokuvaajakerhon että valokuvaajien ammattiyhdistyksen perustajajäsen.

Nyblinin valokuvakokoelma on Kansallismuseon hallussa ja Suomen Sukututkimusseuran jäsenpalvelusta SukuHaku löytyy siihen hakukone. Voit siis hakea henkilön nimellä, löytyykö Nyblinin kokoelmasta kuvaa. Tämä kaikki lähinnä taustatiedoksi, sillä kyseinen kokoelma antaa mahdollisuuksia myös analysointiin - taannoisen blogipostauksen tavoin - nimipilven muodossa. Vuonna 1892 Nyblinin valokuvaamossa otettiin 2621 valokuvaa säilyneiden tietojen perusteella. Näihin kahteen "pilveen" on koottu tuon vuoden yleisimmät sukunimet sekä ammatit.






Naisesta mieheksi ja edelleen saarnaajaksi

Elisessä blogitekstissä kerroin harvinaisesta löydöstä Rovaniemen rippikirjoissa. Nyt Kicken antaman vinkin ansiosta tarina saa kuin saakin jatkoa. Greta Lena siis muuttui 1884 Frans Olofiksi, joka rippikirjan mukaan muutti Ouluun 1884. Todellisuudessa muutto tapahtui vasta seuraavana vuonna, maaliskuun lopppupuolella. Hänestä tuli renki kauppias Ahlstrandille, mutta hyvin pian miehemme alkoi harjoittaa räätälin ammattia.

Frans Olof oli muuton yhteydessä ottanut sukunimen Möller ja vähitellen hänen elämänsä alkoi muuttua vallan toiseen suuntaan. Oulusta hän nimittäin siirtyi opiskelemaan Helsinkiin valmistuen lopulta saarnaajaksi. Sen jälkeen Frans Olof Möller toimi hetken aikaan saarnaajana Helsingissä ja tämän jälkeen pitkän aikaan Muurmannin rannikolla.

Möllerin lapsuuden ympäristö oli vahvasti lestadiolaisen kristillisyyden värittämä. Lestadiolaisuuden piirissä myöskin veljemme ensimmäiset kristilliset herätteensä sai, jopa niin syvällisellä tavalla, että voimme sanoa veli Möllerin omanneen kristillisyyden kuvan lestadiolaisessa muodossa kuolemaansa asti. Asia nimittäin todellisuudessaan oli niin, että mitään muuta uutta veli ei vapaakirkollisuuden piirissä saanut kuin raamatullisen käsityksen sakramenteista ja laajemman käsityksen Kristuksen seurakunnasta. Liikuttavaa oli kuulla veljemme vielä vanhana saarnaajana puhuvan verisestä kirkkotiestä GetsemanestaGolgatalle, jolloin useasti hänen äänensä liikutuksesta värähteli. Näin kuvaili Möllerin toimintaa Joulu-Aatto - niminen julkaisu vuonna 1932.

Sama julkaisu jatkoi kuvailuaan seuraavasti:

Veli Möller oli ammatiltaan räätäli. Vielä saarnatoimessaankin ollessaan hän paljon istui räätälin pöydällä. Mikäli asiaa tunnen, oli hän kätevä ammatissaan ja teki onnistuneita pukuja. Niin kumminkin kävi lopulta, että hän, joka Simonin ja Sebedeuksen pojille sanoi: »Seuraa minua», ja pani heidät jättämään verkkonsa ja venheensä, pani myöskin Olof Möllerin jättämään sakset ja neulan ja muut räätälin työkapineet.

Möllerin käynti Jäämeren rannalla oli kohtalokas siinäkin suhteessa, että hän siellä kohtasi sen henkilön, ivalolaisen Maria Uusitalon, jota pyysi aviopuolisokseen ja jonka vierellä hän viimeiset elämänsä vuodet kilvoitteli ja eli. Ensinnä pystyttivät vaatimattoman ja pienen kotinsa Poriin. Sieltä verrattain pian siirtyivät he Kuopioon. Pieni Hämeenlinna kumminkin tuli Olof Möllerin viimeiseksi maanpäälliseksi asuinpaikaksi. Täällä hän omisti oman kiinteimistön. Vain kaksi tyhjää kättä omaavasta sananpalvelijasta Qli paisunut vuosien kuluessa joltisenkin omaisuuden omistaja. Tulinaan nunniinsa puolesta sairaaloiseksi, hän ei viimeisinä vuosina enää paljon saarnannut ja liikkunut. Hän perusti pienen sekatavarakaupan ja piti myöskin kahvilaliikcttä, kunnes noin vuotta, paria ennen kuolemaansa luovutti nekin pois.

Hämeenlinnassa Frans Olof kuoli huhtikuussa 1923. Kaipaamaan jäi lähinnä puoliso Maria Uusitalo. 

Transhenkilö?

Kiitos vinkistä Raunolle, sillä tämä postaus alkoi hänen antamastaan linkistä. Rovaniemen rippikirjaan 1881-1890 on tehty kerrassaan harvinainen ellei suorastaan ainutlaatuinen merkintä. Se koskee vuonna 1864 Riitta Kreetta Wiiriä, jonka vanhemmat olivat Henrik Wiiri ja vaimonsa Riitta Kreetta Henrikintytär. 
Riitta Kreetalla oli sisarukset Maria Kristiina (1866) ja Iida Kustava (1867). 

Harvinaisuus liittyy papin tekemään merkintää em. rippikirjan huomautussarakkeessa:

"befunnits vid läkare undersökning vara man...."

Samalla etunimet on vedetty yli ja henkilöstä on tullut Frans Olof. Vuonna 1884 tämä sukupuolen muutoksen saanut Frans muuttaa Oulun kaupunkiin. 

Kyseessä ei siis ilmeisesti ole ollut transsukupuolinen henkilö, joka kokee ristiriitaa biologisen sukupuolensa kanssa. Yksi varhaisimpia dokumentoituja transsukupuolisia Suomessa on vuonna 1915 Lapinlahden mielisairaalaan mielentilatutkimukseen tuotu väärennöksestä tuomittu Esko. Hän oli merkinnyt kirkonkirjoihin nimekseen Esko, vaikka hänen juridisissa papereissaan sukupuoleksi oli merkitty nainen. Esko oli vaatinut lääkäreitä tekemään leikkauksen, jolla hänen sukuelimensä korjattaisiin miehen elimiksi. Hän oli julistanut, että hänellä on oikeus olla mies, vaikka se tarkoittaisi leikkauspöydällä kuolemista.

Harmillisesti Frans Olofin elämän vaihteet Rovaniemeltä lähdön jälkeen ovat tuntemattomat...Vaikka rippikirja kertoo hänen muuttavan Ouluun, ei kaupungin sisäänmuuttaneista löydy häntä eikä myöskään tuon ajanjakson rippikirjojen aakkollisesta henkilöhakemistosta.


Armovuodensaarnaajia

Akatemiasampo on mainio palvelu, jonka avulla voi havainnollistaa henkilöiden, asioiden, paikkojen tai vaikka ammattien välisiä suhteita. Akatemiasammon taustadata on julkisesti saatavilla, joten sen avulla voi itsekin askaroida kaikenlaista. Tällä kertaa innostuin lataamaan kaikkien Akatemiasammosta löytyvien armovuodensaarnaajien tiedot.

Armovuodensaarnaaja oli pappismies, joka ilmestyi seurakuntaan kirkkoherran kuoltua. Armovuosi myönnettiin kuolleen perheelle ja tämän aika he saivat nauttia kyseisen vainajan palkkaetuja. Tuon ajan papin tehtäviä hoiti em. armovuodensaarnaaja. Usein tämä henkilö oli sukua edesmenneelle kirkkoherralle ja saattoipa armovuodensaarnaaja joskus naida kirkkoherran lesken. 

Akatemiasammosta saadun tiedon perusteella vein ilmaiseen My Word Art -palveluun kyseisten henkilöiden sukunimet. Tällä palvelulla voi helposti visualisoida tietomassoja, tässä tapauksessa armovuodensaarnaajien sukunimiä. Mitä isommalla tietty nimi näkyy oheisessa kuvassa, sitä useampi sen niminen henkilö on ollut armovuodensaarnaajana.




Sukututkijan ominaisuuksista

Kyselin ChatGPT:ltä, millaisia ovat hyvän sukututkijan ominaisuudet. Melkoisen järkevän listan tämä tekoäly esitti:

Hyvällä sukututkijalla on useita tärkeitä ominaisuuksia, joista seuraavat ovat erityisen tärkeitä:

Tarkkuus ja huolellisuus: Sukututkija tarvitsee kyvyn käsitellä suurta määrää tietoa ja tarkistaa sen tarkkuus ja luotettavuus.

Kriittinen ajattelu: Hyvä sukututkija kykenee arvioimaan erilaisten lähteiden sisältöä ja arvioimaan niiden luotettavuutta.

Sitkeys: Sukututkimus voi olla aikaa vievää ja haastavaa työtä, joten hyvällä sukututkijalla tulee olla kyky jatkaa työskentelyä vaikeuksienkin yli.

Hyvät viestintätaidot: Sukututkija tarvitsee taitoa esittää tietoa selkeästi ja ymmärrettävästi sekä kykyä kommunikoida muiden tutkijoiden ja perheenjäsenten kanssa.

Luovuus: Sukututkimus voi vaatia kekseliäisyyttä ratkaista ongelmia, joita ei ole helppo löytää tietokannoista tai kirjallisuudesta.

Historiantuntemus: Sukututkimus liittyy usein tietyn aikakauden tai alueen historian tuntemukseen, joten hyvä sukututkija tarvitsee perustiedot historiasta.

Kärsivällisyys: Sukututkimus voi olla pitkä prosessi, joten hyvä sukututkija tarvitsee kärsivällisyyttä, jotta voi löytää kaikki tarvittavat tiedot.


Tekstin kuvituksen Dream - tekoälysovelluksen tekemä kuva aiheesta "hyvä sukututkija".

Uusittu tietokanta Suomen seurakunnista julkaistu

Suomen seurakuntien historia on pitkä ja monivaiheinen. Kristinusko tuli Suomeen ristiretkien myötä 1100-luvulla, ja pian sen jälkeen perustettiin ensimmäiset seurakunnat. Aluksi seurakuntien toiminta oli hyvin vaatimatonta, ja ne toimivat lähinnä pappien kotona tai muissa tiloissa.

Keskiajalla seurakuntien toiminta alkoi kuitenkin kehittyä, ja kirkot alkoivat nousta ympäri maata. Kirkot olivat usein hyvin pieniä ja vaatimattomia, mutta ne olivat tärkeitä paikkoja, joissa ihmiset saattoivat kokoontua rukoilemaan ja osallistumaan jumalanpalveluksiin. Seurakuntien pappien tehtävänä oli myös opettaa ihmisille kristinuskon periaatteita ja ohjata heitä elämässä.

Reformaation myötä 1500-luvulla seurakuntien toiminta muuttui merkittävästi. Suomessa käännyttiin luterilaisuuteen, ja seurakuntien pappien rooli korostui entisestään. Seurakunnat olivat nyt osa valtion hallintoa, ja niiden tehtävänä oli muun muassa pitää huolta köyhistä ja sairaista sekä järjestää koulutusta.

1800-luvulla seurakuntien toimintaan tuli uusia vaikutteita, kun herännäisyysliike alkoi levitä Suomessa. Liikkeen tavoitteena oli palauttaa kristinuskon alkuperäinen henki ja korostaa henkilökohtaista uskoa. Herännäisyysliikkeen vaikutus näkyi myös seurakuntien toiminnassa, kun esimerkiksi rukoushuoneita perustettiin ympäri maata.

Nykyään Suomen seurakunnat toimivat yhä osana valtion hallintoa, mutta niiden toimintaan kuuluu monia muitakin tehtäviä. Seurakuntien tärkeimpiin tehtäviin kuuluu edelleen jumalanpalvelusten järjestäminen, mutta ne myös järjestävät erilaisia tapahtumia ja keräävät varoja hyväntekeväisyyteen. Seurakunnat ovat edelleen tärkeitä paikkoja, joissa ihmiset voivat kohdata toisiaan ja löytää yhteyden uskoon.

Sukututkijan on tärkeää tietää seurakuntien historiasta. Tätä varten Suomen Sukututkimusseura on uudistanut HisKin yhteydessä jo yli 20 vuotta olleen seurakuntatietokantansa. Sieltä saat tietoa mm. siitä, miten seurakunnat ovat jakautuneet, yhdistyneet tai lakanneet yksinkertaisesti olemasta. Samoin saat selityksen mm. siihen, miksi jonkun tietyn seurakunnan kirkonkirjoja ei tietyltä ajalta löydy. Monesti syynä ovat olleet tuhoisat tulipalot, mutta myös sotien aikana pappiloita ja kirkkoja on tuhottu.

Löydät uusitun tietokannan klikkaamalla kuvaa!

Uutta: henkikirjahaku

Suomen Sukututkimusseura julkaisi tänään jännittävän, uuden hankkeen eli henkikirjahaun. Heidän omilla sivuillaan kerrotaan asiasta seuraavaa:

Henkikirjahaku on Suomen Sukututkimusseuran verkkopalvelu, jossa voidaan tehdä hakuja indeksoitujen henkikirjojen sisältöihin esimerkiksi henkilöiden ja paikkojen nimillä. Palvelulla pyritään edistämään ja helpottamaan henkikirjojen käyttöä sukututkimuksessa. Henkikirjoja voidaan käyttää myös korvaavana lähteenä tuhoutuneille kirkonkirjoille. Henkikirjahaun kehittämistä ovat tukeneet Karjalan Kulttuurirahasto, Waldemar von Frenckells stiftelse ja Föreningen Konstsamfundet.


Henkikirjat ovat erittäin tärkeä lähdemateriaali sukututkijalle erityisesti silloin, kun rippikirjat puuttuvat. Niiden avulla voi seurata esisukulaisten jälkiä aina vuoteen 1634, jolloin niitä ensimmäisen kerran alettiin pitää.

Henkikirjat alkavat myllytullimanttaaliluetteloina (svensk. kvarntullsmantalslängd), vuodesta 1634, jolloin ryhdyttiin kantamaan uutta vakinaista veroa keräämällä henkirahaa viljan syöjiltä. Myöhemmin nimitys lyheni manttaaliluetteloksi (svensk. mantalslängd), joka tunnetaan paremmin henkikirjana. Henkikirjan laati pappi, kunnes henkikirjoitus määrättiin manttaalikommissaarien tehtäväksi ja lopulta tehtävä määrättiin henkikirjoittajille. Henkikirja laadittiin vuosittain pidetyn henkikirjoituksen perusteella. Päämiehen lisäksi henkikirjassa tuli mainita muutkin siihen sisältyneet verovelvolliset.

On huomattava, että henkikirjoista et löydä aina kaikkia talon asukkaita. Henkikirjaan nimittäin merkittiin pitkään vain henkirahavelvolliset. Kannattaakin perehtyä Kansallisarkiston Arkistojen Portista löytyvään artikkeliin, jossa esitellään tämän dokumenttisarjan piirteet melko tarkasti.


Suomen Sukututkimusseuran henkikirjahaku ei tällä hetkellä ole valmis palvelu, vaan se tulee kehittymään jatkuvasti. Nyt kun henkikirjahaku on julkistettu, tapahtuu sen täydentäminen käyttäjälähtöisesti.

Julkistamisen jälkeen Henkikirjahaun kehittämistä jatketaan käyttäjälähtöisesti. Ei siis ole mitään salaperäistä tehdasta, joka tekisi meille haun valmiiksi. Me kaikki sukututkijat tai muutoin asiasta kiinnostuneet voimme osallistua palvelun kehittämiseen sekä sisällön täydentämiseen. Lisätietoja saa Suomen Sukututkimusseuran verkkopalveluasiantuntijalta.


Kuva: Oulun läänin henkikirjat - Ou:23 Henkikirja 1831-1831, jakso 38, sivu 37: Hyrynsalmi etusivu; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5272483589&aineistoId=1637718698 / Viitattu 29.3.2023





Eräs saha Halikossa

Maamme vanhimpina sahalaitoksina on monesti pidetty Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Kymenkartanoon, Perniöön, Viipuriin ja Espooseen kruunun toimesta pystytettyjä vesisahoja. Näiden sahojen tärkein tehtävä oli tuottaa se sahatavara, mitä linnoissa ja latokartanoissa tarvittiin. Raaka-aineena nämä sahat käyttivät ns. verotukkeja eli talollisilta veroparseleina kerättyjä puolta. Samoihin aikoihin myös eräillä aatelismiehillä oli omia, yksityisiä sahoja.

Monia pitäjänhistorioita ja muita selvityksiä kirjoittaneen Aulis Ojan mukaan Varsinais-Suomesta löytyy em. kruununsahoja varhaisempia vesisahoja. Tietoja näistä on säilynyt mm. Eerik Flemingin maakirjassa. Tuo mainittu maakirja sisältää erilaisia maanjakoon liittyviä tuomioita vuosien 1420–1551 väliltä.  Samoin siitä löytyy muitakin omaisuuteen liittyviä dokumentteja sekä merkintöjä Flemingin suvun jäsenistä ja heidän sukulaisuussuhteistaan.

Aulis Ojan kirjoitusten perusteella löytyy Eerik Flemingin maakirjan sivulta 45[1] lyhyt dokumentti, joka kuuluu suomeksi jota kuinkin näin:



”Samoin olen antanut kappaleen peltoa ja niittyä Kuttilan pellon vierestä sepälle, joka pitää kunnossa molempien sahamyllyjen kaikki rautakapineet”. Täten saamme tietoomme, että nykyisessä Salon kaupungissa, silloisessa Halikon pitäjässä oli jo noin 480 vuotta sitten peräti kaksi sahaa. Edellä mainitusta tekstistä ei harmillisesti selviä, missä nämä laitokset täsmälleen olivat. Onneksi toisaalla maakirjassa[2] on eräs käräjätuomio, josta saadaan arvokasta lisätietoa. Vaskion Sauvonkylän talolliset olivat vuonna 1533 myyneet Flemingille 20 markan hinnasta sahamyllyn paikan Hossostenkoski nimisessä myllyojassa sekä oikeuden samaa sahamyllyä varten vapaasti hakata tukkeja heidän metsistään niin paljon kuin häntä halutti. Samoin annettiin lupa pitää tätä sahamyllyä niin kauan kuin Fleming tai hänen perillisensä sitä halusivat.




Nykyiseltä kartalta on turha enää etsiä Hossostenkoskea, mutta kiertotietä voidaan päästä melko varmaan paikan tunnistukseen. Sauvonkylän ja Ruuhikosken rajana 1700-luvulla oli Sahanoja, joka taasen on nykyinen Sauvonkylän Pitkäkoski. Toinen sahamylly saattoi olla sepän oman mökin alapuolelle Kuttilan eli Sahan Sahankoskeen. Tämän Aulis Oja perustelee sillä, että 1500-luvun loppupuoliskolla veroluetteloissa Kuttilan eli Vähä-Kuttilan nimi muuttuu niissä Sahaksi. Samoin silloinen Vanha-Kuttila muuntuu pelkäksi Kuttilaksi.

Aulis Ojan mukaan Sauvonkylän saha lienee perustettu heti koskien ostamisen jälkeen eli kesällä 1533. Sen sijaan Kuttilan saha vaikuttaisi tätä vanhemmalta, ehkä jopa keskiajan lopulla perustetulta. Tietysti on vaikeaa edes määritellä, mitä tarkoittaa keskiajan loppupuoli. Vadstenan luostarin maakirjan[3] mukaan Kuttila on 1464–1531 ollut Naantalin luostarin hallussa. Ruotsissa puolestaan on aikoinaan huomattu, että sikäläinen sahateollisuus lähti liikenteeseen Vadstenan luostarin toimesta. Niinpä ei lienee kaukaa haettua, että myös Naantalin luostari olisi ryhtynyt samanlaiseen toimintaan. Kustaa Vaasan kirje[4] vuodelta 1541 mainitsee, että Marttilan, Pöytyä ja Paimion talolliset pitivät vanhastaan tapana veistää lautoja. Kuttilan ja Sauvonkylän sahat olivatkin vanhassa Marttilan hallintopitäjässä, keskellä rikkaita metsämaita.



[1] Erik Flemingin maakirja (kokoelma) - Maakirja 1420-1551, jakso 24, sivu 44-45; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=4547244761&aineistoId=1509538800 / Viitattu 21.3.2023

[2] Erik Flemingin maakirja (kokoelma) - Maakirja 1420-1551, jakso 80; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=4547244893&aineistoId=1509538800 / Viitattu 21.3.2023

[3] Vadstena klosters jordebok 1500, Carl Silfverstolpe (Historiska Handlingar XVI)

[4] Konung Gustaf den förstes registratur XIII, s. 193-194

Kuka oli ensimmäinen sukututkija?

HUOM: Tämä teksti on tehty tekoälyn ehdottaman tekstin pohjalta. On hyvä huomata, että tekoälysovellukset eivät ole millään tavalla täydellisiä tällä hetkellä. Sinänsä nämä alla olevat henkilöt ovat olleet varhaisia sukututkijoita, mutta heitäkin ennen on sukujensa saloista kiinnostuneita löytynyt. Suhtaudu siis terveen kriittisesti tähän tekstiin!


Sukututkimuksen historia ulottuu kauas menneisyyteen, ja on vaikea nimetä yhtä tiettyä henkilöä ensimmäiseksi sukututkijaksi. Tieto omasta suvusta ja sen historiasta on kiinnostanut ihmisiä kautta aikojen, ja esimerkiksi eri aatelissukujen historioiden kirjoittaminen on ollut yleistä jo keskiajalla.

Kuitenkin modernin sukututkimuksen perustana pidetään yleisesti genealogiaan erikoistuneita oppineita, jotka toimivat Euroopassa 1500-luvulta lähtien. Heidän tavoitteenaan oli koota tietoa erityisesti aatelisten sukujen historiasta ja sukulaisuussuhteista. Tämä tieto tallennettiin usein heraldisiin rekistereihin, jotka sisälsivät tietoa sukujen vaakunoista, tunnuksista ja mottoista.

Yksi merkittävä sukututkija oli saksalainen Johann Siebmacher, joka julkaisi 1600-luvun alussa sarjan heraldisia teoksia. Myös ranskalainen Jean-Baptiste Rietstap on tunnettu heraldiikan tutkija ja hänen teoksensa Coats of Arms of the Nobility sisältää tietoa monista eurooppalaisista aatelissuvuista.



Sukututkimus on kuitenkin kehittynyt huomattavasti viime vuosisatojen aikana, kun arkistot ja muut lähteet ovat tullut laajemmin saataville. Nykyään sukututkimusta tehdään ympäri maailman, ja se on monille harrastus tai intohimo.



Eikä pidä unohtaa Johannes Terseurusta, joka oli ruotsalainen teologi ja piispa. Hän toimi Turun piispana vuosina 1658–1664. Ennen piispan virkaa hän toimi vuodesta 1640 kaunopuheisuuden (latinan kielen ym) ja sitten teologian professorina Turun akatemiassa vuosina 1640–1658. Turun piispana ollessaan Terserus aloitti Genealogia Sursillianan kokoamisen. 



Ensimmäisessä kuvassa sivu herra Johann Siebmacherin julkaisemasta teoksesta Neuer Siebmacher. Tällä sivulla on herttuallisia vaakunoita. Toisessa kuvassa komeilee herra Rietstap ja kolmannessa piispa Terserus


Sukututkimuksen aloittamien

Sukututkimuksen aloittamiseen on useita tapoja, ja tässä on muutamia vinkkejä aloittelijoille:

1. Kerää tietoa perheestäsi: Aloita sukututkimus keräämällä tietoa omasta perheestäsi, kuten syntymäajat ja -paikat, avioliitot ja kuolemat. Pyydä sukulaisiltasi tietoja heidän vanhemmistaan, isovanhemmistaan ja muista sukulaisistaan.

2. Käytä sukututkimusohjelmaa: Sukututkimusohjelmat, kuten Ancestry.com, MyHeritage tai FamilySearch, voivat auttaa sinua tallentamaan tietoja ja rakentamaan sukupuuta. Näiden ohjelmien avulla voit myös löytää tietoja muilta sukututkijoilta ja löytää yhteyksiä muihin sukuhaarojen tutkijoihin.

3. Tutki kirkonkirjoja: Kirkonkirjat ovat yksi yleisimmistä lähteistä sukututkimuksessa. Ne voivat antaa tietoa kasteista, vihkimisistä ja hautajaisista, ja ne ovat usein saatavilla paikalliskirjastoissa tai arkistoissa.

4. Tutki muita arkistoja: Museot, kirjastot ja arkistot voivat olla hyödyllisiä lähteitä sukututkimuksessa. Ne voivat tarjota tietoa esimerkiksi maahanmuutosta, sotapalveluksesta tai oikeudenkäynneistä.

5. Haastattele sukulaisia: Haastattele sukulaisiasi, jotka tuntevat perheesi historiaa. He voivat antaa tietoa, jota et löydä mistään muualta.

6. Ota selvää sukunimestäsi: Selvitä sukunimesi alkuperä ja merkitys. Tämä voi auttaa sinua löytämään yhteyksiä muihin sukuhaarojen tutkijoihin ja auttaa sinua selvittämään mahdollisia oikeinkirjoitusvirheitä tai muita nimiin liittyviä ongelmia. Tosin Suomessa sukunimi ei välttämättä kerro mitään sukulaisuuksistasi.

Sukututkimus voi olla haastavaa, mutta se voi myös olla hyvin palkitsevaa. Muista aloittaa perustiedosta ja edetä askel askeleelta. Ajan myötä saatat löytää uusia tietoja ja saada selville mielenkiintoisia yksityiskohtia omasta suvustasi.

Kirkkopalon jälkeen

Osmo Durchman kokosi Suomen Sukututkimusseuran jäsenjulkaisuun, Aikakauskirja Genokseen 1930-luvulla tietoja kirkkojen ja pappiloiden tuhoutumisista. Näistä tiedoista on paljon hyötyä tutkijalle, joka ihmettelee esimerkiksi rippikirjojen puuttumista tietyistä seurakunnista. Paloja on ollut 1600-luvulta lähtien, kun kirkonkirjoja ylipäätänsä alettiin pitämään, runsaasti. Toisaalta hämmästyttävän vähän on kokonaisuutena katsottuna tästä kirkollisesta materiaalista tuhoutunut.

Eräitä näistä tapauksista olivat Kannuksen kirkon ja kellotapulin tuhonnut tulipalo 31.7.1813. Tuon samaisena päivänä oli ehditty soittaa seurakunnan kappalaisen, Karl Borgin kuolinkellot. Toinen tulipalo riehui vajaata vuotta aiemmin eli 22.8.1812 Valkjärven kirkossa. Koko rakennus tuhoutui tässä palossa.

Tietoja kirkkorakennusten ja pappiloiden tulipaloista löytyy mm. piispan- ja rovastintarkastusten pöytäkirjoista. Myös tuomiokapitulien asiakirjoista innokas sukututkija voi etsiä näiden onnettomien tapausten syitä ja seurauksia. Yksi seuraus oli luonnollisesti uuden kirkon pystyttäminen, joka ei monelle seurakunnalle ollut mitenkään mahdollista omin varoin.

Tämän takia em. Kannuksen ja Valkjärven kirkkojen uudelleenrakentamisesta voi löytää tietoja yllättävän kaukaisistakin paikoista, tässä tapauksessa Länsi-Uudenmaan Snappertunan kirkontileistä vuodelta 1817. Kyseisenä vuonna Snappertunan seurakunta maksoi avustuksia moneen paikkaan, mm. merimieshuoneelle, evankeliseen työhön Lapinmaalla sekä Valkjärven ja Kannuksen kirkkojen rakentamisesta aiheutuneisiin kustannuksiin. 

Kannuksen kohdalla palosta onnistuttiin pelastamaan muun muassa alttaritaulut, ehtoollispikarit sekä puinen pienoislaiva. Nykyinen, kolmas kirkko rakennettiin Intendentinkonttorin suunnitelmien mukaisesti 1815–1817. Voit siis yhä tänä päivänä omin silmin nähdä, mihin länsiuusimaalaiset kolehtivarat osaksi käytettiin.


Kuva - Snappertunan seurakunnan arkisto - Kirkonkassan tilikirja 1816-1898, Kansallisarkisto

Epidemioista

Suomen historiassa on ollut useita merkittäviä epidemioita, joista suurimmat ja vaikutuksiltaan merkittävimmät ovat olleet seuraavat:

Isoviha (1700-luvun alku) - Ruotsin ja Venäjän välisen Isoviha-sodan aikana Suomessa riehui useita tautiepidemioita, kuten ruttoa ja lavantautia. Sodan ja epidemian yhteisvaikutus oli tuhoisa, ja arvioiden mukaan Suomen väkiluku laski noin kolmannekseen sodan ja sen seurausten takia.

Koleraepidemia (1800-luvun puoliväli) - Koleraepidemia rantautui Suomeen ensimmäisen kerran vuonna 1831, ja uusiutui useita kertoja seuraavina vuosikymmeninä. Koleraepidemiat olivat tuolloin pelättyjä ja usein nopeasti leviäviä, ja ne vaativat suuren määrän uhreja.

Tuberkuloosiepidemia (1800- ja 1900-lukujen vaihde) - Tuberkuloosi oli yleinen ja pelätty sairaus 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussakin. Se oli yksi yleisimmistä kuolinsyistä, erityisesti kaupungeissa asuvien keskuudessa. Tuberkuloosin hoitoon kehitettiin tehokkaita lääkkeitä vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen.

Aivokalvontulehdusepidemia (1940-luvun alku) - Toisen maailmansodan aikana Suomessa riehui useita aivokalvontulehduksen epidemioita, jotka aiheuttivat suurta pelkoa ja huolta. Epidemian torjumiseksi otettiin käyttöön mm. rokotusohjelma.

H1N1-influenssapandemia (2009-2010) - Vuonna 2009 levinnyt H1N1-influenssa levisi nopeasti ympäri maailmaa, ja se aiheutti Suomessakin useita kuolemantapauksia. Pandemian torjumiseksi otettiin käyttöön mm. rokotusohjelma.

Sekä tietenkin vuodesta 2021 maatamme vaivannut koronaepidemia.....

Valistusjuliste: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö, valmistaja ; Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys, valmistuttaja 1920–1929 - Helsingin kaupunginmuseo




Keskiajan kivikirkon rakentamisesta

Kuva JP Vuorela 2022
Keskiajan kivikirkot rakennettiin yleensä vähitellen useiden vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen aikana, ja rakennusprosessi oli usein hyvin työvoimavaltaista. Rakennustöiden aloittamiseen tarvittiin ensin suunnitelmat ja luvat, ja usein myös kerättiin lahjoituksia kirkon rakentamiseen.

Kivikirkkojen rakentaminen aloitettiin yleensä kaivamalla maahan syviä kuoppia, joihin asetettiin kivipylväitä tai perustuksia. Näiden päälle asetettiin sitten harkkoja tai kiviä, jotka muodostivat kirkon seinät. Kivien liittämiseen käytettiin yleensä laastia tai savea, ja saumat täytettiin usein kalkilla tai saven ja olkien seoksella.

Kivikirkkojen rakentamisessa oli monia erikoistekniikoita ja -työkaluja, joita käytettiin eri vaiheissa. Esimerkiksi tyypillisiä työkaluja olivat vasarat, kirveet, taltat ja sorkkarauta, joita käytettiin kivien muotoiluun ja asetteluun. Rakennuksen koristeellisten yksityiskohtien, kuten veistosten ja kaiverrusten, tekemiseen tarvittiin usein erikoistaitoja ja -työkaluja, kuten kaiverrusveitsiä ja teriä.

Kivikirkkojen rakentamiseen osallistui yleensä suuri joukko ihmisiä, kuten käsityöläisiä, rakennusmiehiä, kivihiomojen työntekijöitä ja muita ammattilaisia. Usein paikallinen väestö osallistui myös talkoovoimin rakennustöihin.

Kivikirkkojen rakentamiseen liittyi myös usein erilaisia rituaaleja ja uskonnollisia tapahtumia. Esimerkiksi kirkon peruskiven asettamiseen liittyi usein juhlallisuus, ja kirkon vihkiminen oli merkittävä tapahtuma, joka keräsi paikalle suuren määrän ihmisiä.

Kuvassa Sastamalan eli entisen Karkun pitäjän Pyhän Marian kirkko syyskuussa 2022.

Suomen sodasta 1808-1809

Suomen sota oli konflikti, joka käytiin vuosina 1808-1809 Venäjän ja Ruotsin välillä. Sota käytiin pääasiassa Suomessa, ja sen lopputuloksena Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjän vallan alle.

Syynä sotaan oli useita tekijöitä, kuten Venäjän halu laajentaa valtapiiriään Pohjois-Euroopassa, taloudelliset erimielisyydet ja Ruotsin sisäiset valtataistelut. Sodan ensimmäiset taistelut käytiin helmikuussa 1808, kun Venäjän armeija ylitti Kymijoen. Ruotsin armeija oli huonosti valmistautunut ja Venäjän ylivoima osoittautui liian suureksi. Venäjän armeija eteni nopeasti kohti Tukholmaa ja valtasi suurimman osan Suomesta.

Sodan käänteentekevä taistelu käytiin huhtikuussa 1808 Ruotsin ja Venäjän armeijoiden välillä Oravaisissa. Taistelu päättyi Ruotsin voittoon, mutta se ei kuitenkaan pysäyttänyt Venäjän armeijan etenemistä. Vuoden 1809 alussa Venäjän ja Ruotsin välillä käytiin rauhanneuvotteluja. Rauhansopimus solmittiin syyskuussa 1809, ja sen seurauksena Suomi siirtyi Venäjän vallan alle. Suomelle myönnettiin kuitenkin autonomia, mikä tarkoitti sitä, että Suomi sai oman hallintonsa ja lainsäädäntönsä, ja suomen kieli tunnustettiin viralliseksi kieleksi.

Suomen sota oli merkittävä käännekohta Suomen historiassa, ja sen seurauksena Suomi joutui osaksi Venäjän keisarikuntaa. Sodan vaikutukset näkyvät edelleen Suomen historiassa ja kulttuurissa.





Miten Suomessa hoidettiin köyhiä 1800 luvulla?

1800-luvulla Suomessa köyhäinhoidon vastuu oli jaettu seurakuntien ja kuntien välillä. Kuntien vastuulla oli hoitaa paikallisia köyhiä, kun taas seurakuntien tehtävänä oli auttaa omia jäseniään, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin.

Köyhäinhoidon järjestelmä oli hajanainen ja vaihteleva eri puolilla maata. Kuntien köyhäinhoitolaitokset olivat usein vaatimattomia, ja niissä kärsittiin puutteista ja ylikuormituksesta. Useimmiten köyhät joutuivat asumaan erilaisissa laitoksissa tai tilapäismajoituksissa, joissa heidän olonsa olivat huonot.

Köyhien auttamiseksi oli myös perustettu erilaisia yhdistyksiä ja järjestöjä, jotka pyrkivät helpottamaan köyhien elämää. Esimerkiksi diakonissalaitokset ja kansanhuoltolaitokset tarjosivat köyhille ruokaa, vaatteita ja muuta tarpeellista apua.

Vuonna 1865 annettiin uusi köyhäinhoitolaki, jonka tarkoituksena oli parantaa köyhien elinoloja ja vähentää köyhyyden syitä. Laki määräsi, että jokaisen kunnan oli perustettava köyhäinhoitolaitos ja nimettävä köyhäinhoitaja. Laki myös määräsi, että köyhillä oli oikeus saada tarpeellinen hoito ja huolenpito, ja että heitä oli kohdeltava inhimillisesti.

Köyhäinhoitolaitosten tilannetta parannettiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, kun ne saivat enemmän resursseja ja ammattitaitoista henkilökuntaa. Samalla köyhäinhoito muuttui yhä ammattimaisemmaksi ja keskitetymmäksi.

Yhteenvetona voidaan todeta, että 1800-luvun Suomessa köyhäinhoidon järjestelmä oli kehittymätön ja puutteellinen. Kuitenkin vuoden 1865 köyhäinhoitolaki oli tärkeä askel kohti parempaa köyhien hoitoa ja huolenpitoa.

Sukututkija ja sanomalehdet

Poliitiikkaa sanomalehdissä
Sukututkija voi hyötyä sanomalehdistä monella tapaa. Sanomalehdet ovat tärkeä historiallinen lähde, josta sukututkija voi löytää tietoa oman sukunsa historiasta ja elinoloista. Sanomalehdet ovat arkistoituja ja niitä on saatavilla monissa kirjastoissa ja arkistoissa.


Sanomalehdet voivat antaa tietoa esimerkiksi seuraavista asioista:


Sukulaisten kuolintiedoista: Sanomalehdet julkaisevat usein kuolinilmoituksia, joista sukututkija voi löytää tietoa sukulaisensa kuolemasta. Kuolinilmoituksista voi saada myös tietoa sukulaisen ammatista, perhesuhteista ja asuinpaikasta.

Henkilöhistoriasta: Sanomalehdet julkaisevat usein artikkeleita paikallisista tapahtumista ja henkilöistä. Näistä artikkeleista voi löytää tietoa oman suvun jäsenistä, jotka ovat olleet mukana merkittävissä tapahtumissa tai tehneet merkittäviä asioita.

Yhteiskunnallisista tapahtumista: Sanomalehdet kertovat yhteiskunnallisista tapahtumista ja ilmiöistä, jotka voivat vaikuttaa suvun jäsenten elämään. Esimerkiksi sota-aikojen uutisoinnista voi saada tietoa suvun jäsenten palveluksesta armeijassa.

Mainoksista: Sanomalehdissä julkaistiin myös mainoksia, jotka voivat antaa tietoa sukulaisten ammateista ja liiketoiminnasta.

Historiallisesta kontekstista: Sanomalehdet ovat arvokas lähde historiallisen kontekstin ymmärtämisessä. Ne voivat antaa tietoa aikakauden yleisistä olosuhteista, kuten poliittisesta ilmapiiristä, taloudellisesta tilanteesta ja yhteiskunnallisista muutoksista, jotka vaikuttivat suvun jäsenten elämään.

Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, miten sukututkija voi hyötyä sanomalehdistä. Sanomalehdet voivat antaa arvokasta tietoa, jota ei välttämättä löydy muualta, ja ne voivat auttaa sukututkijaa ymmärtämään paremmin oman sukunsa historiaa ja elämää.

Geneettisen sukututkimuksen mtDNA testistä sananen

Geneettisessä sukututkimuksessa tutkittava mtDNA tai mitokondriaalinen DNA on geneettinen materiaali, joka löytyy solujemme mitokondrioista. Toisin kuin tuman DNA, joka periytyy molemmilta vanhemmilta, mtDNA periytyy yksinomaan äidiltä, mikä tekee siitä arvokkaan välineen sukututkimuksessa.

Sukututkimuksessa mtDNA:ta käytetään usein jäljittämään ns. suoraa äitilinjaa aina geneettiseen Eevaan saakka, koska se siirtyy muuttumattomana sukupolvelta toiselle. Tämä tarkoittaa, että jos kahdella ihmisellä on sama mtDNA-sekvenssi, he ovat äidin sukulaisia, ja heillä on yhteinen esiäiti.

Analysoimalla yksilöiden mtDNA-näytteitä ja vertaamalla niitä viitetietokantaan, voidaan tunnistaa geneettisiä vastaavuuksia ja mahdollisesti paljastaa tietoja heidän äitien esivanhemmista, kuten heidän etnisestä alkuperästään sekä muuttoliikkeistään todella pitkällä aikavälillä.

On tärkeää huomata, että mtDNA-testaus voi jäljittää vain yhden tietyn linjan henkilön sukupuussa, eikä aina välttämättä ole mahdollista tunnistaa tiettyjä esi-äitejä tai täyttää sukupuun puuttuvia oksia. Yhdessä muun tyyppisten geneettisten testausten ja perinteisen sukututkimustutkimuksen kanssa mtDNA-analyysi voi kuitenkin olla arvokas työkalu ihmisen sukuhistoriaan.



Mitokondriot ja siten mitokondrioiden DNA
 siirtyvät yksinomaan äidiltä jälkeläisille munasolun kautta.


10 syytä harrastaa historiaa

Historia antaa ymmärrystä menneisyydestä ja auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Historiassa voi tutustua erilaisiin kulttuureihin, ihmisiin ja tapahtumiin eri aikakausilta.

Historia auttaa kehittämään kriittistä ajattelua ja tutkimus- ja analyysitaitoja.

Historiassa voi oppia uusia taitoja ja tekniikoita, kuten kirjallisuuden, arkistojen ja dokumenttien tutkimista.

Historia tarjoaa mahdollisuuden tutustua merkittäviin henkilöihin ja tapahtumiin, joilla on ollut merkittävä rooli maailmanhistoriassa.

Historia auttaa ymmärtämään erilaisia poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia ilmiöitä ja niiden vaikutuksia eri aikakausilla.

Historia tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää erilaisia ihmisten uskomuksia ja arvoja eri aikakausilta.

Historiallisten tapahtumien ja henkilöiden tutkiminen tarjoaa inspiraatiota ja luovuutta henkilökohtaiseen elämään ja taiteeseen.

Historia tarjoaa mahdollisuuden oppia menneisyyden virheistä ja käyttää tätä tietoa kehitettäessä parempaa tulevaisuutta.

Historia tarjoaa mahdollisuuden löytää yhteyksiä eri kulttuureihin ja ihmisiin, ja auttaa ymmärtämään, että maailmassa on monenlaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Se auttaa myös kehittämään empatiaa ja ymmärrystä erilaisia ihmisiä ja kulttuureja kohtaan.

Miten tehdä sukututkimusta?

Tässä ovat muutamia vinkkejä, joiden avulla voit tehdä sukututkimusta:

Käytä perinteisiä lähteitä: Aloita tutkimuksesi perinteisistä lähteistä, kuten kirkonkirjoista, henkikirjoista tai vaikka hautakivistä. Nämä lähteet ovat hyvä paikka aloittaa, sillä ne tarjoavat perustiedot sukulaistesi henkilötiedoista ja elämänvaiheista.

Tutki verkossa olevia lähteitä: Verkossa on runsaasti sukututkimustietoja, ja useat arkistot ja kirjastot julkaisevat digitoidun aineiston verkossa. Tärkeitä verkossa olevia lähteitä ovat esimerkiksi Digihakemisto ja Kansalliskirjaston sanomalehtiarkisto.

Hyödynnä sukututkimustyökaluja: Sukututkimustyökalut, kuten Geni, MyHeritage ja Familysearch, tekevät sukututkimuksesta helpompaa ja tehokkaampaa. Näillä työkaluilla voit luoda ja järjestää sukupuita, tallentaa tietoja ja etsiä tietoja verkosta.

Yhteystietojen etsiminen: Etsi yhteystietoja sukulaisistasi, jotta voit saada lisätietoja heidän elämänvaiheistaan ja perhehistoriastaan. Tämä voi sisältää vanhempiesi ja isovanhempiesi ystävien ja naapureiden haastatteluja ja kirjeenvaihtoa.

Osallistu sukututkimusryhmiin: Osallistu verkossa oleviin sukututkimusryhmiin ja keskustele muiden sukututkijoiden kanssa. Tämä voi auttaa sinua löytämään uusia lähteitä ja saamaan apua mahdollisissa sukututkimuksen esteissä.

Muistathan aina, että sukututkimuksessa on tärkeää olla tarkka ja varmistaa löydettyjen tietojen oikeellisuus mahdollisuuksien mukaan.

Millainen on hyvä sukututkija?

Hyvä sukututkija on henkilö, jolla on intohimo historiaa kohtaan ja vahva halu selvittää ja yhdistää perheen menneisyyden palasia. Kokosin tähän muutamia erityispiirteitä, joita sukututkijalla on oltava - ainakin hänen halutessaan saada laadukkaita tuloksia:


Huolellisuus: Sukututkimus vaatii huolellista tutkimusta ja huomiota yksityiskohtiin, sillä jopa pienet virheet voivat vaikuttaa sukupuun tarkkuuteen merkittävästi.


Kärsivällisyys: Sukututkimus voi olla hidasta ja tarkkaa prosessia, ja hyvän sukututkijan täytyy pystyä selvittämään suuria määriä tietoja ja dokumentteja.


Organisaatiotaidot: Sukututkimuksessa on paljon tietoa, ja hyvän sukututkijan täytyy pystyä pitämään kaikki tiedot käsissään ja pysymään organisoituna.


Tutkimustaidot: Sukututkimus vaatii laajan valikoiman tutkimustaitoja, mukaan lukien verkko- ja arkistotutkimukset sekä perheenjäsenten haastattelut.


Kriittinen ajattelu: Sukututkimus usein sisältää vanhan käsialan purkamista, ristiriitaisia tietoja ja puutteellisia tietueita, joten hyvän sukututkijan täytyy pystyä ajattelemaan kriittisesti ja luovasti ratkaistakseen nämä ongelmat.


Uteliaisuus: Sukututkimus on perheen menneisyyden tarinoiden selvittämistä, ja hyvän sukututkijan täytyy olla luonteeltaan utelias ja halukas oppimaan enemmän.


Yksityisyyden ja eettisyyden kunnioitus: Sukututkimus vaatii pääsyä herkkiin ja yksityisiin tietoihin, ja hyvän sukututkijan täytyy aina kunnioittaa yksityisyyttä ja noudattaa eettisiä periaatteita tutkimusta tehdessään.





Erikoinen todistus kirkonmiehestä

Lohjan kirkko 2017 - JP  Vuorela
Kaukainen esienoni, rusthollari Abraham Rautell joutui vuonna 1754 antamaan merkillisen todistuksen Lohjan silloisesta pitäjänapulaisesta ja varapastorista, Henrik Thoreniuksesta. Herra Thorenius syntyi vuoden 1700 paikkeilla Paimiossa ja tuli Turun katedraalikoulun oppilaaksi isovihan jälkeen. Ylioppilas hänestä tuli 1726 ja pappisvihkimyksen hän sai vuonna 1731. Tämän jälkeen hän oli hetken armovuodensaarnaajana Kaarinassa, mutta pidätettiin 1732 virantoimituksesta. Vierailtuaan hetken Paraisilla muutti hän Lohjalle pitäjänapulaisen viran saatuaan 1737. Pikkuvihan vuodet Thorenius vietti Ruotissa.

Henrik Thorenius oli jatkuvasti riidoissa Lohjan kirkkoherran kanssa ja menetti näiden sellkausten takia varapastorin arvonsa vuonna 1752. Hänet myös pidätettiin virantoimituksesta, mutta Lohjalla hän pysyi kuolemaansa saakka vuoteen 1772.

Käräjillä ja Turun akatamian konsistorin pöytäkirjoissa Thorenius mainitaan tiuhaan, mutta tämän kertainen lyhyt ote on vuodelta 1754. Tuolloin em. rusthollari Rautell antoi seuraavan todistuksen kiistakumppani kirkkoherran puuhista - suomennos Gabriel Rein.


Täten todistetaan, että viime joulupäivänä rovastin ja kirkkoherran korkeasti kunnioitettavan ja oppineen hra maist. Abraham Roeringin saarnatessa allekirjoittanut ei voinut päästä selville siitä, käyttikö hän heprean vai saksan kieltä, kuitenkin kuultiin joitakuita sanoja suomeksi, kuten Jesuxen syndymä päivä, jotka saatoin käsittää; vaikka silloin olin kirkossa selvänä, joka täten todistetaan.

Lohjalla 11 p:nä elok. v. 1754.

Abraham Rautell.


Eräs Siren

Vuonna 1884 Marttilan Vättilän Kankareen talon maille asettui koskelainen nuori mies Kustaa Vihtori Siren maakauppiaaksi edellisen maakauppiaan, Fredrik Ågrenin lähdettyä vastaavasti Koskelle Tl. Herra Siren kävi samalla hakemassa morsiamen aina Nousiaista saakka. Ulla Miina Törn oli nuorikon nimi ja hän oli itsellisen tytär Sontamalan kylän Tapanilta. Vielä saman vuoden aikana syntyi perheen esikoinen, poika Juho Jalmari. Kolmisen vuotta myöhemmin syntyi pikkuveli Kustaa Edvard, joka menehtyi imeväisiässä.  Äiti Ulla Miina kuoli kuukautta myöhemmin keuhkotautiin. Seuraavana vuonna isä Kustaa Vihtori meni naimisiin marttilalaisen Edla Karoliina Juhontyttären kanssa, joka oli Vättilän Kylä-Postin rusthollarista kotoisin.

Tuoreelle avioparille syntyi tammikuun 15. päivänä tytär Hilja Lyydia, mutta vain 15 päivää myöhemmin isä Kustaa Vihtori Siren menehtyi ensimmäisen vaimonsa tavoin keuhkotautiin. Edla Karoliina muutti orvoksi jääneen Juho Jalmarin ja Hilja Lyydian kanssa Kylä-Postille. Myös Hilja Lyydiasta tuli täysorpo Edlan kuoltua päivälleen kahta vuotta miestään myöhemmin. Kuolinsyynä oli ”punarokko” eli tulirokko.

Juho Jalmari ja Hilja Lyydia jäivät asumaan Kylä-Postille, mutta uuden vuosisadan saapuessa ensin mainittu muutti Koskelle Tl. Hänet otti hoidettavakseen isänisä Kustaa Tobiasson Dragonoff, joka asui vaimonsa Helena Miina Heikintyttären kanssa Isosorvastolla. Rippikirjassa heidät on merkitty irtolaisten joukkoon.

Maakauppias Kustaa Vihtori Sirenin ura jäi siis kovin lyhyeksi Marttilassa. Hänen sukuperänsä on hieman tavallista eksoottisempi, kuten isoisä Dragonoffin sukunimi jo ennakoikin. Kustaan isä oli Tobias Michelsson Dragonoff, joka syntyi Ypäjällä vuonna 1793. Tobias Dragonoff asui perheineen eräässä Palikkalan kylän torpassa. Tätä kylää kansoitti koko joukko Dragonoff-sukuisia miehiä. Näiden joukossa oli myös yksi tarkk’ampuja, Michel Dragonoff, joka oli em. Tobiaksen velipoika. Pientä hämmennystä asiaan tuo se, että Ypäjällä on ilmeisesti pappi sekoittanut serkkupoikien syntymäaikoja. Kustaa Tobiasson Dragonoff oli syntynyt 22.8.1828, mutta Koskelle Tl muutettuaan hänen syntymäpäiväkseen ilmestyy 3.9.1824. Tuona päivänä syntyi siis hänen tarkk’ampuja-serkkunsa. 

Kustaa Michelsson Dragonoff matkasi joulukuussa 1845 Helsinkiin, jossa hänestä tehtiin Suomen kaartin 4. tarkk’ampujapataljoonan mies numero 73. Siellä hän myös meni naimisiin erään Beata Maria Antintyttären kanssa. Kustaa Tobiasson Dragonoff muutti Kosken Tl Isosorvaston Yli-Mattilan talon mailla olleeseen torppaan vuonna 1854. Puolison hän sai Isosorvastolla asuneen räätälioppilaan tyttärestä, Henrika Vilhelmina Heikintyttärestä.

Tämän suvun kantaisä Suomessa oli sotilas Michel Dragonoff, joka tuli Ypäjän Palikkalan kylään Puolasta ns. Kustaa III:n sodan jälkeen 1790-luvulla. Puoliso Riitta Juhontytär oli  Hänen jälkeläisissään oli toinenkin tarkk’ampuja, Kustaan serkunpoika Juho Dragonoff, myöh. Mäntylä. Hän palveli Hämeenlinnassa vuosina 1880-1883. Tämän puolalaisen sotilaan jälkeläisiä asuu yhä edelleen runsaasti maassamme.

 


Blogitekstisuositus

Habsburgit ja sisäsiittoisuus