Juhan suku-uutiset

Blanckenhagen-suvun juuret olivat Pommerissa, missä eräs Jacobus Blanckenhagen Stolpista tuli ylioppilaaksi Rostockissa 1466, eräs Casperus Blanckenhagen Greifswaldin Stettinistä 1502 ja eräs Petrus Blanckenhagen Swinan (Swinemünde) Pastornista kuoli 1576. Seuraavalla vuosisadalla nimeä kantoivat useat pappishenkilöt Pommerissa. Ei tiedetä, tuliko Suomen suvun kantaisä Henrik B. suoraan Pommerista, vai oliko hän sen Simon Blanckenhagenin poika, joka vuodesta 1588 lähtien oli pappina Pärnussa. Tämä pappi-Simon on kantaisä balttilaiselle Blanckenhagen-sukuhaaralle, joka on vieläkin elossa. Simonilla oli ainakin tytär Elisabet ja poika Simon, s. 1589, pappi Räävelissä v. 1617, k. 1640 1. Stolbovan rauhan jälkeen(1617) pyrki kruunu kehittämään valloitetun Käkisalmen läänin oloja, välillä lempeämmin, välillä kovemmin. Eräs keino sitoa alue paremmin valtakuntaan oli rakentaa kaupunkeja. Yksi näistä kaupungeista oli Laatokan pohjoispuoleinen Salmi. Sen ensimmäiseksi pormestariksi ja rajatark

Kiskon Toijan kylään oli jo vuosia yritetty perustaa sahaa mm. herra Montgomerien toimesta joskus 1740-luvulla. Tähän ei kuitenkaan suostuttu, sillä viranomaisten mielestä lähistöllä oli jo aivan tarpeeksi kyseisiä laitoksia. Montgomerie jätti sittemmin yritykset Toijan sahasta ja rakennutti sen sijaan sahan Karjalohjan Kärkelään ja Perniön Kosken ruukille. Kärkelään tuli pari vuosikymmentä myöhemmin muutakin teollisuutta, kun sinne saatiin kuparihytti läheisen Orijärven kaivoksen malmia jalostamaan. Toijakin sai lopulta sahansa sillä heinäkuussa 1744 pidetyillä ylimääräisillä kesäkäräjillä oli käsiteltävänä ainoastaan yksi asia; sahan perustaminen Kiskon Toijan kylään. Kauppias Gustaf Adolf Wittfoth Turusta oli tehnyt paria vuotta aikaisemmin sopimuksen kylän talollisten kanssa sahan perustamisesta. Toijalaisten puolesta tämän asiakirjan allekirjoittivat Georg Schluter, Risto Matinpoika Melleriltä, Heikki Ristonpoika Ilvekseltä, Juho Tanelinpoika Maunulta ja Juho Matinpoika Skepparilt

Footnote on kiva palvelu nippelitiedosta kiinnostuneille. Tämän takia sen esittely on paikallaan tässä blogissa;

Kiskon Kurkelan kylän Pipon ratsutilan isäntäparin Iisakki Iisakinpojan ja Beata Arvidintyttären tultua iäkkäämmiksi, päättivät he luovuttaa tilan kaikkinensa kasvattipojalleen Mikko Mikonpojalle. Kun Mikosta puolestaan aika jättäisi, siirtyisi Pipo hänen omille jälkeläisilleen. Tilan menestyksellinen hoito oli luonnollisesti erittäin vaativaa eikä vanha ja vaivainen Iisak jaksanut enää työskennellä pelloillaan. Tilan luovutusta ei tehty heppoisin perustein ja ehdotkin mietittiin aina tarkkaan. Pipon kohdalla Iisakki ja Mikko tekivät seuraavan sisältöisen sopimuksen; 1. Mikko luovuttaa vuosittain Iisakille ja hänen vaimolleen kaksi tynnyriä ruista ja tynnyrillisen ohraa elannoksi sekä käyttöön ne peltotilkut, joita Iisakin isoisä viljeli, molempien elinajaksi ja toisen puolison kuoleman jälkeen kaksi tynnyriä viljaa. 2. Iisakki saa asuttavakseen talosta kaksi huonetta sekä tallin ja hevosen. Iisakki avustaa heinänkorjuussa. Poika saa käyttää hevosta talvisaikaan silloin, kun Iisakki ei

Keväällä 1908 pidettiin Marttilassa kuntakokousta varsin reippaissa tunnelmissa. Pitäjän mahtimiehenä pitkään ollut nimismies Edvard Sjöman hoiti tuohon aikaan enää yhtä kunnallista luottamustoimea, nimittäin kunnallisten tilien tarkastajan tehtävää. Kokoukseen osallistujat yllättyivät siitä, miten erikoiseen tapaan herra Sjöman oli edellisen vuoden tilintarkastuskertomuksen tehnyt. Koska ajat olivat poliittisesti hyvin levottomat, pitivät monet Sjömanin papereita hyökkäyksenä suomalaista puoluetta vastaan. Kun kuntakok ous alkoi, yritti Sjöman saada sen loppumaan samantien vedoten johonkin muotoseikkaan. Tämä epäonnistui ja niin joutuivat osallistujat tutkimaan edellisvuoden tilejä mm. Karvelan ja Ollilan kansakoulujen osalta. Tilintarkastaja oli tehnyt pikkutarkkaa työtä ja huomannut Ollilan koulun johtokunnan tehneen suuren rikoksen. Yhteen opettajan kamareista oli ostettu korkkimatto, mitä tosin ei oltu edes maksettu kunnan varoista. Opettaja Ansas kysyikin, miksi Sjöman ei ollut a

Karinaisten Tuomolassa syntyi lokakuussa 1797 poikalapsi Antti Matinpojan ja Kirsti Heikintyttären perheeseen. Perheensä kuopuksena syntynyt poika sai saman etunimen kuin Tuomolan isäntänä tuolloin ollut isänsä. Tultaessa 1810-luvulle Tuomolassa asuivat isän, äidin ja Antin lisäksi kaksi hänen vanhempaa sisarustaan eli Matti ja Maria. Tuomolan seuraavaksi isännäksi tuli isoveli Matti vaimonaan Tilkaisten rusthollarin tytär Liisa. Kun Matti sitten menehtyi 40 vuoden iässä "hivutustautiin", meni Liisa uusiin naimisiin Mäenpään Värrin isännän, Mikko Yrjönpojan kanssa. Mikosta tulikin sitten Tuomolan uusi isäntä. Hänen jälkeensä isäntäpariksi tuli em. Matin poika Antti puolisonaan Kuuskosken Isotalon tytär Johanna. Samaan aikaan, kun veli Matti oli Tuomolan talollisena, asusti Antti Antinpoika vaimonsa Liisa Mikontyttären kanssa talolle kuuluneessa Kujalan torpassa. Vuosien 1819-1839 välisenä aikana perheeseen syntyi kahdeksan lasta; Liisa, Matti, Ulrika, Vilhelmina, Kustaa, Antt

Elämä 1800-luvun alussa oli kovaa ja työntäyteistä. Tavallisen talonpojan ajasta suurin osa meni elannon hankkimiseen. Suurin osa väestöstä oli maanviljelijöitä, osa heistä hankki lisäelantoa myös erilaisilla käsityöammateilla. Vain pieni osa väestöstä kykeni elättämään itsensä muilla tavoin. Oppineilla, papistolla ja säätyläisilläkin oli yleensä maatilat, joita oli hoidettava jokapäiväisen leivän turvaamiseksi. Tavallisen ihmisen päivän täytti työnteko aamusta iltaan. Oli kylvötöitä, käsitöitä, metsätöitä, metsästystä, kalastusta, kyläyhteisön yhteisiä töitä, taksvärkkitöitä jne. Kaikki työ tähtäsi ruoan saamiseksi pöytään. Ruoka ja sen hankkiminen olivat vakavia asioita, sillä nälänhädät ja nälkäkuolemat olivat yleisiä tuohon aikaan Suomessa. Vuodet 1807 ja 1808 olivat katovuosia. Nälkää suurempia kuolleisuuden aiheuttajia olivat silti kulkutaudit. Kulkutaudit levisivät helposti tiiviissä kyläyhteisössä ja kiertelevät kerjäläiset siirsivät ruokaa etsiessään tautia kylistä toiseen. Vo

”KIRJALLISUUS JA YHTEISKUNTA” STUDIA GENERALIA -luentosarja Turun yliopistossa syksyllä 2009 Kaikille avoimet luennot pidetään torstaisin kello 18.15. Turun yliopiston päärakennuksen Tauno Nurmela -salissa yliopistonmäellä (luentosali I). Monika Fagerholmin luento 19.11. pidetään Calonian ensimmäisessä kerroksessa suuressa auditoriossa (Cal1). Luentosarja on järjestetty yhteistyössä Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen, yleisen kirjallisuustieteen ja luovan kirjoittamisen opiskelijoiden yhdistys Kammio ry:n kanssa. Luennot: 15.10. Tutkija, FT Jussi Ojajärvi: ”Kapitalismi kirjallisuudessa”. 29.10. Taiteilija, professori Teemu Mäki: ”Mikä on taiteen tehtävä?” 5.11. Kirjailija Kjell Westö: ”Missä kuljemme nyt?” 12.11. Esikoiskirjailijat Helmi Kekkonen, Leena Parkkinen ja Niina Petander: ”Tuoreesta kulmasta”. Keskustelua johdattelee kirjailija Niina Repo. 19.11. Kirjailija Monika Fagerholm: ”Romaani maailmana/maailmassa.” 26.11. Käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija, näyttelijä

Muutama aika sitten lehdistössämme kerrottiin Uudenkaupungin autotehtaan saavaan urakakseen norjalaisten sähköautojen valmistamisen. Tämä luvattiin varmistavan työpaikat isolle joukolle ammattilaisia. Sähköautojen markkinoiden oletettiin samassa yhteydessä kasvavan merkittävästi. Historiallisesti ajatellen voisi väittää, että ”jo on aikakin”. Nimittäin jo kesäkuussa 1907 suomalainenkin lehdistö uutisoi Atlantin takana tapahtuvista ihmeistä; ”Näyttää siltä kuin automobiilikin kävisi läpi saman kehitysjakson kuin polkupyöräkin, joka noin 20 vuotta sitten oli ylellisyys- tai urheilutavaraa, mutta nyt jo on halpa kulkuneuvo, jonka voivat muutkin kuin rikkaat hankkia itselleen. Niin tulee myös käymään automobiilin, jos Edisonin uusin keksintö tällä alalla toteutuu. Tämä uusi keksintö kohdistuu akkumulaattoripatteriin, joka tulee muuttamaan koko automobiiliteollisuuden niin, että jokainen voi hankkia itselleen automobiilin, sillä se ei tule kalliimmaksi kuin 250 markkaa. Kaksi suurta tehdast

Perniön Haarlassa 1830 syntynyt Kalle Petterinpoika (Carl Pettersson) tuli joskus 1830- ja 1840-lukujen vaihteessa Karjalohjan Murron Jokipeltoon rengiksi, mistä hän muutaman vuoden päästä jatkoi matkaansa Saarenpään perinteikkääseen rustholliin. Murrolla ollessaan hän oli ottanut käyttöön sukunimen Viman. Saarenpäästä hän muutti Pyölin kylän Kiertilään 1851 ja edelleen Huilun taloon 1872. Loppukeväästä 1866 hän oli mennyt naimisiin Tervan talossa syntyneen Maria Vilhelmiina A bramintyttären kanssa. Pariskunnasta tuli Huilun vuokraviljelijöitä eli he viljelivät Ahllundin perheen omistamaa tilaa korvausta vastaan. Vuosien varrella perheeseen syntyi kahdeksan lasta, joista esikoistytär Amanda menehtyi jo vauvaiässä. Muista lapsista Matilda Karoliinan puolisoksi valikoitui Sammatin Lankin isäntä Kaarle Hellgren. Ida Vilhelminan nai Elias Perho, työnjohtaja ja muonamies Suomusjärveltä. Johanna Elvina kuoli naimattomana Karjalohjalla. Neljäs sisar Sigrid Maria sai miehekseen Karjalohjan Ali

Iin pitäjän rovastintarkastuksessa vuonna 1687 syytettiin erästä Jaakko Olavinpoika Huovista siitä, että hän ei kesällä lauantaisin niittänyt tai korjannut heiniä lainkaan. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän omalaatuiseen menettelyyn, vastasi Jaakko sen olevan vanhastaan tapana. Jos hän tästä tavasta luopuisi, ei hänen karjallaan olisi enää mitään onnea eikä hänen muillakaan töillä menestystä. Edelleen Jaakko Huovinen kertoi, että pitäjässä oli monta muutakin, jotka eivät lauantaisin tehneet heinää. Nimismies haastoi näistä teoista ja ajatuksista Huovisen maallisen oikeuden eteen. Kolmisen vuotta myöhemmin kerrotaan näiden "päivien valitsijoiden" hävinneen kirkkoherran huolenpidon kautta. Tosin vielä 1691 piispa joutui varoittamaan tästä taikauskoisesta tavasta. Vuonna 1694 kaksi iiläistä sai syytteen hämäläisten saattamisesta lappalaisten luo maksua vastaan. Seuraavana vuonna Ylivieskassa oli eräs nainen epäiltynä noituudesta ja samaan aikaan Kalajoen Haapajärvellä varoitti r

Tarvasjoen Mäentaan kylässä asui 1820-luvulta lähtien kersantti Anders Wilhelm Spoof puolisonsa Sophia Elisabeth von Hansenin ja lastensa kanssa. Kersantti Spoof, joka sai lopulta ylennyksen vänrikiksi, oli kotoisin Lempäälän pitäjän Kukkolan ratsutilalta. Hänen veljenpoikansa Otto Reinhold Spoof työskenteli 1830-luvulla perämiehenä porilaisella laivalla Dygden. Tämän laiva joutui niin hurjiin seikkailuihin vuoden 1837 syksyllä. Kun Dygden seilasi marraskuun yhdeksäntenä päivänä 1837 Atlantilla, törmäsi englantilaisen prikiin nimeltä Caledonian. Tämä laiva oli joutunut haaksirikkoon, jonka jälkeen se oli ajelehtinut avuttomana Irlannin länsipuolisilla vesillä. Ruokavarojen huvetessa oli laivalla ryhdytty epätoivoisiin tekoihin. Heikoimmassa kunnossa olevat miehet olivat antaneet muille luvan heidän murhaamiseksi. Jäljelle jääneet olisivat sitten juoneet tapettujen veren selvitäkseen itse. Juuri kun nuori laivapoika James Rimer oli tulossa vuoroon, ilmestyi Dygden paikalle ja nuorukaine

Kun herännäiskirjalija Leontine Castren kuoli lokakuussa 1895, kirjoitti mm. Juhani Aho hänestä muistosanoja hieman tähän tapaan; "Tämän kuun 26. päivänä kuoli Kauhavalla leskirouva Betty Leontine Castren, yksi noita vanhoja heränneitä, joita vielä muutamia tapaa siellä täällä kaukaisissa maaseuduissa. Rouva Castren otti vilkkaasti ja syvästi osaa siihen liikkeeseen ja oli sen merkillisempiä luonteita. Hän oli syntynyt 30.9.1817 Oravaisten Kimon ruukin kirjanpitäjän, Johan Fredrik Reuterin ja vaimonsa Gustava Elisabet von Essenin toiseksi vanhimpana lapsena. Hänen sisariaan olivat Ernst Odert, Hilda Edvina, Edvard Theodor Titus, Johan Edvard ja Emma Charlotta. Etunimeä Leontine käyttänyt nuori nainen joutui jo varhain herännäisyysliikkeen piiriin asuessaan Maalahdella tohtori Wigeliuksen perheessä ja hieman myöhemmin Jonas Laguksen luona. Lahjakkaana ja vilkkaana naisena oli luopuminen maallisesta maailmasta hänelle kenties vaikeampaa kuin monelle muulle. Varsinainen herätys tapah

Vuonna 1808 rihlakivääri oli huomattavasti tarkempi ase kuin tavallisempi jalkaväkiase muskettikivääri. Rihlakiväärin luoti kantoi myös kauemmaksi. Vuonna 1810 suoritetuissa ampumakokeissa ranskalaisella sileäpiippuisella piilukkokiväärillä, jota tuohon aikaan pidettiin parhaimpiin kuuluvana, saatiin 200 laukauksella 1,8 metriä korkeaan ja 30 metriä leveään lautaseinään seuraavat tulokset: Matka / osumia/200laukausta 75 m / 151 osumaa 150 m / 116 os. 225 m / 75 os. 300 m / 55 os. Edellä oleva osoittaa, että tulta ei kannattanut avata suljettuun vihollisrivistöön kuin korkeintaan 100 - 150 metrin etäisyydeltä. Yksityiseen mieheen osuminen edellytti tietenkin paljon pienempää ampumaetäisyyttä, ehkäpä vain 50 metriä. Kokeissa ammuttiin myös preussilaisella rihlakiväärillä. Sen tarkkuus oli ylivoimainen sileäpiippuiseen nähden, sillä sadalla laukauksella neljä kertaa pienempään maaliin (1,8 x 7,2 m) oli osumaprosentti huomattavasti parempi, mutta tulinopeus kuusi kertaa

Tammelan tuomiokunnan syyskäräjillä 1899 käsiteltiin torpparinleski Wilhelmina Aatamintytär esille tuomaa testamenttia hänen miehensä, Aprahami Erikinpoika Perälän jälkeen. Aprahami l. Abraham oli kuollut edellisen vuoden joulukuussa ja pariskunnalla ei ollut yhteisiä lapsia. Abraham oli ollut jo aiemmin aviossa erään Eeva Antintyttären kanssa, mutta tämäkin avio oli lapseton. Abraham oli mennyt naimisiin Eevan kanssa joulukuussa 1844. Tuolloi n sulhanen oli Jokioisten Jänhijoen Kankon talossa renkinä, kun taas morsiamen isä oli kyseisen tilan lampuotina. Abraham oli itse syntynyt Matkun Rääpän torpparin, Erkki Juhonpojan ja vaimonsa Annastina Pietarintyttären vanhimpana lapsena loppusyksystä 1817. Hänen nuorempia sisaruksiaan olivat Juho Jaakko (s. 1867 - k. 1867), Matti (s. 1822) ja Maria (s. 1825). Heistä Juho Jaakko meni naimisiin Maria Juhontyttären kanssa. Tästä avioliitosta olivat tyttäret Ulla Maria, naimisissa torppari Kalle Kustaa Mäkelän kanssa, Vilhelmina, naimisissa torppa

Teräsmies amerikkalaisen propagandafilmin pääosassa. Lois Lane joutuu kidnapatuksi tapahtumien tuoksinassa, mutta supersankarimme hoitaa homman kotiin. Animaattoreita William Bowsky ja William Henning. Filmi on vuodelta 1942. Samoihin aikoihin oli kaikki vähänkin tunnetut piirroselokuvia tuottaneet yhtiöt valjastettu liittoutuneiden propagandakoneiston osiksi.

Noin 150 vuotta sitten, syyskuun 9. ja 10. päivä pidettiin Oulussa syysmarkkinat. Väkeä ja myytävää ei markkinoille tullut edellisvuosien tapaan. Suurin osa kauppiasta tarjosi Pattijoelta ja Luodosta tuotua silakkaan kahdella ruplalla ja 30 kopeekalla per nelikko. Rukiita myytiin tynnyreittäin ja saman vuoden sadon hinta oli viisi tai neljä ruplaa ja 50 kopeekkaa. Voitakin oli kaupan ja sen ostajat tulivat markkinoille lähinnä Kemin sekä Tornion seutuvilta. Voileiviskän hinnaksi muodostui noin kolme ruplaa ja 20 kopeekkaa. Suolattu lohi maksoi kymmenisen kopeekkaa ja siika noin kuusi kopeekkaa naulalta. Yhdellä ruplalla sai kotiinsa raavasta lihaa leiviskän, mutta lampaanliha oli ruplan ja neljäkymmentä kopeekkaa. Lehmät vaihtoivat omistaa keskimäärin 15 ruplan hintaan, kun taas työhevosista saattoi joutua maksamaan 50 ruplaa. Valikoimaa täydensivät villavaatteiden, sarkakankaiden, pumpulivaatteiden ja liinojen sekä mattojen myyjät. Markkinat olivat pitäjien järjestyksen valvojille yle

Kirjoittelin reilut kaksi vuotta sitten Liedon Vintalan kylässä asuneesta herastuomari Antti Alikirristä , joka on haudattu Liedon keskiaikaisen kivikirkon seinustalle. Lisätietoja etsiessäni päädyin lukemaan Päivälehteä kesäkuulta 1892. Lehdessä on pieni kertomus ylioppilas Hurmeen ja opettaja Kauppisen tutkimusmatkasta Vintalan kylän Merolaan. Tämä paikka mainitaan museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaalissa moniperioidisena muinaisjäännöksenä, johon sisältyy useita eri kohteita. Hurme ja Kauppinen lähtivät vanhoihin löytöihin ja kertomuksiin nojautuen kaivelemaan Merolan maita. Aluksi he kaivoivat syvemmälle erästä jo aiemmin avattua hautaa. Noin 10 jalkaa entistä tutkimustasoa alempaa harrastelijamme löysivät 37 tuuma pitkän ja kolme tuumaa leveän, kaksiteräisen suoran rautamiekan, joka painoi kolme naulaa. Miekan kahvaa rajoittivat kädensijan molemmin puolin pään suuntaan suippenevat, tukevat suoj at. Tuosta löydöstä hieman ylämäkeen päin oli 18 aiemmin torppari Renfor

Turun Nummenpakan syrjällä sijainnut Kallenkuljun tiilitehdas mainitaan ensimmäisen kerran jo vuonna 1712, mutta se on saatettu perustaa jo 1600-luvulla. Kallenkuljussa tehtiin tiiliä enemmän tai vähemmän aktiivisesti aina vuoteen 1916, jolloin se lopetti toimintansa. Tehtaan johtajana 1900-luvun alussa oli herra Gorschelnik, joka omisti paitsi Kallenkuljun, niin myös omaa nimeään kantaneen tiilitehtaan. Tämä Kupittaan rautatieaseman läheisyydessä sijainnut teollisuuslaitos tuli myöhemmin huomattav asti tunnetummaksi Kupittaan Savi -nimellä. Vuonna 1911 tehtailija Gorschelnik joutui ikävän tapaturman uhriksi. Edellä mainittujen kahden tiilitehtaan välillä kulki tuohon aikaan kapea rautatie, jolla tiiliä kuljetettiin vaunuitse. Lauantaiaamuna 21.päivä lokakuuta Gorschelnik käveli mainittua junaraidetta pitkin kohti Kallenkuljua. Tuohon suuntaan raiteet viettivät alamäkeen. Ylemmältä tehtaalta oli lähetetty omalla painollaan vaunu, jossa oli kolme hevoskuormaa tiiliä. Gorschelnik väisti

Vadstenan luostarin perustaman Pyhä Birgitan innoittamana saatiin Suomen Naantaliin oman birgittalaisluostari 1400-luvulla. Pyhän Birgitan alkuperäinen ajatus oli, että luostariin otettaisiin jäseniksi lähinnä ylhäisten sukujen naisia. Näiden oli sitten omalla elämällään luotava jumalaista ja siveellistä esimerkkiä tavalliselle rahvaalle. Niinpä Vadstenassa oli mm. kuninkaantyttäriäkin nunnina. Naantalissa ei tainnut koskaan olla kuninkaallisia muuta kuin ehkä vieraina, mutta sen sijaan Flemingien, Kurkien, Särkilahden, Kirveen, Jägerhornien ja mm. Karpalaisten varhaisia aatelisneitoja siellä kyllä oli. Miten he sitten luostariin päätyivät? Suomen keskiajan historia -teos vuodelta 1898 antaa tähän hieman valaistusta; Kun joku pyrki nunnaksi, käskettiin hänet kolmen kuukauden kuluttua tulemaan takaisin luostariin ilmoittamaan abbedissalle syyt tähän päätökseensä. Sitten jätettiin asia taas avoinaiseksi, kunnes kokonainen vuosi oli kulunut umpeen ensimmäisestä ilmoituksesta. Jos pyrkijä

Vuoden 1784 kirkonkokouksessa päättivät Turun tuomiokirkon ruotsalaiset ja suomalaiset jäsenet, että 10. päivästä toukokuuta alkaen vainajia ei enää haudattaisi kirkon alla oleviin hautoihin. Niille oli tarkoitus löytää soveliaampi sija jostain silloisen kaupunkitaajaman ulkopuolelta. Varsinkin kesäkuumilla lattian alta nouseva haju oli kammottava puhumattakaan vanhasta käytännöstä johtuvista terveyshaitoista. Tuo edellä mainittu kirkonkokous oli halunnut sijoittaa uuden hautausmaan ns. piispan pellolle, josta se määräsikin kaksi tynnyrinalaa varattavaksi tälle. Piispa olisi saanut korvaukseksi 16 tynnyriä jyviä. Tästä suunnitelmasta ei loppujen lopuksi tullut valmista ja vasta 20 vuotta myöhemmin, piispan käräjillä kesäkuun 29. päivä 1804 otettiin asia uudelleen käsittelyyn. Aiempi ehdotus piispan pellosta todettiin uusissa keskusteluissa täysin sopimattomaksi, koska sen todettiin olevan kovaa savimaata. Se olisi vaatinut laskelmien mukaan satatuhatta kuormaa sisusmultaa, jotta hautaa

Kiteen pitäjän Rokkalan kylän talossa kaksi asui 1800-luvulla pariskunta Juho Miettunen ja Anna Pirinen. Heidän tyttärensä Maria oli naimisissa Juho Tornin kanssa ja tämä nuori pari asui samassa taloudessa. Lisäksi ydinperheeseen kuului Marian sisko Anna. Tämä oli tilanne ainakin 1850-luvun lopulta eteenpäin. Kiteen rippikirjaniteen sivu 785 vuosilta 1856-1862 sisältää Rokkalan kylän talon numero kaksi kohdalla tylyn ilmoituksen koskien isäntä Juho Miettusta; "död 9.2.1862 hängt sig". Toisin sanoen Juho oli päättänyt päivänsä itse helmikuun alkupuol ella. Mitä oli mahtanut tapahtua? Kirkkoherra ei ole katsonut tarpeelliseksi merkitä asiaa yhtään tarkemmin, vaikka silloisen lain mukaan kyseessä oli rikos. Oliko kyseessä tilapäinen mielenhäiriö, silkka vahinko tai itsemurhaksi naamioitu murha? Epätietoisuutta hälventää ainakin osaksi ajan sanomalehdistö, joka vielä tuohon aikaan kirjoitti hyvin suorasukaisesti intiimeistäkin asioista. Toki esimerkiksi seksuaalisuuteen liittyvät

Syyskuussa 1896 löydettiin Pohjan pitäjän Fiskarsin tehtailta Perniön Kosken tehtaalle johtavan tien varrelta miehen ruumis. Välittömästi pidetyssä poliisitutkinnassa ei saatu selville tämän paikkakuntalaisille oudon miehen henkilöllisyyttä. Vainajan taskuista löytyi kirje, joka oli leimattu Toijalan asemalla. Muutoin tästä paperilappusesta ei ollut hyötyä tutkinnalle. Edelleen taskuista löytyi lääkeresepti, joka oli annettu nimelle Heiki Siivonen. Merkintöjen mukaan sillä oli ostettu lääkkeitä elokuun kahdeksantena päivänä Fiskarsin tehtaan apteekista. Rahaa miehellä oli ollut mukanaan 25 markkaa ja 95 penniä. Muuta omaisuutta oli hopeinen ankkurikello, kaksi veistä ja pieni pullo jotain lääkeainetta. Näiden lisäksi löydettiin muutaman kymmenen metrin päässä ruumista lojunut kankainen pussi. Sen kätköistä löytyi ruokatavaroita, liinavaatteita, tupakkaa ja voirasia. Poliisi sai lopulta tietoonsa, että tuolloin tekeillä ollut Turku-Karjaa -rautatietä oli ollut ahkeroimassa eräs Heikki S

Sammatin Kaukolan kylän Lassin talon isäntänä oli 1860-luvun alkupuolelta lähtien Elias Lietzen, Lohjan Talpelassa vuonna 1823 syntynyt rusthollarin poika. Hänen vaimonsa Clara Christina Cavonius oli kotoisin Nummen Oittilan kylän Paakkalan rusthollista, missä hän oli syntynyt 1839. Eliaksen ja Claran perheessä oli kahdeksan lasta, joista osa kuoli hyvin pienenä. Eliaksen jälkeen Lassin isännäksi tuli vuonna 1871 syntynyt Kaarlo Eljas, joka oli naimisissa Suomusjärven Koorlan Sepän talosta kotoisin olleen Ida Niemen kanssa. Kaarlon sisaruksista voisi erikseen mainita taidemaalari Kustaa Adolf Lietsalon, jonka vaiheista voit lukea vaikka täältä . Isä Eliaksen aikaan Lassilassa koettiin eräs hyvin ikävä tapaus. Elokuun 27. päivänä iltana 1896 kello yhdeksän aikaa illalla joku sytytti talon riihirakennuksien luona olleen ladon nurkan. Tuli levisi suurella vauhdilla kahteen riiheen ja neljään latoon, polttaen ne täydellisesti. Ladoissa oli ollut kolmen vuoden oljet ja karjan rehua, kun taa

Marttilan kirkkoherrana vuosina 1876-1908 olleen August Hildenin ammatinvalinta ei ollut millään tavalla sattuman kauppaa. Hänen mieslinjainen esipolvensa alkaa oululaisesta kauppiaasta, Henrik Värtöstä, jonka poika Matias otti käyttöön sukunimen Hilden. Matias toimi vuosikausia Kemin kappalaisena ja varapastorina. Hänen kolmas vaimonsa oli Limingan kirkkoherran tytär Susanna Fellman ja tästä aviosta syntyi poika Karl Konstantin, joka päätti pitkän virkauransa Vesilahden kirkkoherrana. Karl Konstantin oli kaksi kertaa naimisissa ja ensimmäisestä aviosta Kemin kirkkoherran tyttären, Maria Helena Castrenin kanssa syntyi Limingan pitäjässä August Hildenin isä Erik Niklas. August Hilden taasen näki päivänvalon ensi kerran Temmeksen kappeliseurakunnan Pyhäjoella heinäkuussa 1834. Erik Niklas Hilden oli pappina Uudessakaarlepyyssä ja Lappajärvellä sekä Temmeksen kappalaisena. Akaan kirkkoherra hänestä tuli 1845 ja rovastin arvo hänelle annettiin 1854. Vuosina 1860-74 Hilden oli lisäksi vt.