Kajalan kylän sotilaita

Suomalaiseen elämänmenoon kuuluivat 1700-puolesta välistä lähtien torpat. Torppari oli eräänlainen maanvuokraaja isäntäänsä nähden. Hän maksoi tietyn osuuden vaatimattoman peltotilkkunsa tuotosta talolliselle ja lisäksi hänellä oli ns. päivätyövelvollisuus. Verorasituksesta tuli näin ollen erittäin ankara ja 1900-luvulle tultaessa ristiriitoja syntyi paljon.

Torppareihin voidaan lukea tietyssä määrin myös sotilaat. Kajalankin kylässä asui ruotusotilas, jonka kylän talolliset olivat palkanneet Ruotsi-Suomen armeijaa varten. Sotilaille annettiin ”sukunimi” heidän astuessaan väkeen. Tätä nimeä ei pidä käsittää samalla tavalla kuin nykyisin tuntemaamme suvun nimeä. Jos sotilaan poika astui isänsä jälkeen väkeen, hän saattoi saada aivan toisen nimen.

Sotilaista on mainintoja jo varhaisimmissa rippikirjaniteissä. Vuonna 1723 Kajalassa menivät naimisiin sotilas Erik Lindman ja leskivaimo Valpuri Jaakontytär. Heillä oli ainakin yksi tytär, joka tosin kuoli lapsena.

Seuraava nimeltä mainittu sotilas Henrik Cajander, joka vaimonsa Kirstin kanssa oli muuttanut Kajalaan Sortilan kylästä. Heillä oli ainakin kaksi lasta, joista nuorempi kuoli lapsena.

Vuonna 1769 mainitaan Kiskon kastettujen luettelossa, että Kajalan kylässä on syntynyt lapsi sotilas Abram Cajalinille ja tämän vaimolle Anna Matintyttärelle. Heidät oli vihitty vuotta aiemmin Perniössä, jossa Anna oli Haaroisten kylässä piikana. Abram puolestaan mainitaan Uudenmaan jalkaväkirykmentin sotilaaksi.
Kymmenen vuotta myöhemmin on Abramista tullut Orijärven kuparikaivoksen renki.

1780-luvulta eteenpäin asui Tinon talon Pakkan torpassa sotilas Lasse Stålt perheineen. Hänen vaimonsa oli Esteri Juhontytär. Esteri oli alun perin Marjaniemessä piikomassa, josta sitten lähti sotilaan puolisoksi.

1800-luvun puolelle tultaessa asui Pakkalla sotilas Isak Fall vaimonsa Liisa Matintyttären kanssa. Liisa oli torpparin tytär Kiskon Hongiston kylän Lammijärven torpasta. Heidän poikansa Isak Fall peri isänsä torpan ja 1835 hän nai Viiarin rusthollin torpparin tyttären, Sofian. Sofian kuoltua meni Isak vanhoilla päivillään naimisiin Kaukurin Mustan talon piian, Eufrosyne Mehnlösin kanssa.

Isakin kuoltua leskivaimo Eufrosyne otti miehekseen Mooses Grönblomin, josta tuli Pakkan uusi torppari.

Pyölin ja Pakkan torppien perheiden tarkemmat vaiheet ovat toistaiseksi tutkimatta. Selvältä näyttäisi se, että mitään suoria sukulaisuussuhteita ei päässyt syntymään Kaijan sekä Tinon talollisten ja sotilastorppien asukkaiden kesken. Talolliset naivat talollisten ja torpparit torpparien perillisiä. Näin myös syntyi todellisia torpparisukuja, jotka polvesta toiseen viljelivät samaa torppaa ja tekivät päivätöitä samalle talolle.

Vasta 1910-luvun  suuri murros vei lopullisesti pohjan tältä ”säätyläisyhteiskunnalta” ja kaikista talollisista sekä torppareista tuli maanviljelijöitä. Väestömäärän raju kasvu myös pakotti tilakoon pienentämiseen ja näin suurmaanomistus käytännössä loppui Suomessa.

Sotilastorpan mies

Uudenmaan rykmentin

lippu

Ruotusotilas Johan Erikinpoika Snäll ja Sukselan Sipilässä asunut Stina Henrikintytär  menivät naimisiin 29.9.1778. Johan oli syntynyt 1754 ja asunut Maikkalan Siirin sotilastorpassa (Nummela nimeltään?) vuodesta 1775. He saivat seitsemän lasta Siirillä vuosina 1779-1792. Syntymämerkinnöistä käy ilmi, että Stina oli ensimmäisen lapsen syntyessä 27-vuotias ja vanhimman lapsen saadessaan 39-vuotias, joten hän oli syntynyt n. 1752-53 (rippikirjassa v. 1753).
   
Vuonna 1694 oltiin sovittu uudesta, vakinaisesta sotamiehen pidon järjestelmästä, ruotujakolaitoksesta, jonka edellyttämät sotilastorpat tosin vasta ison vihan jälkeen 1700-luvun alkupuolella alkoivat kohota kahden, kolmen talon voimin eri puolella Uuttamaata. Olkkalan Siirin maille oli nähtävästi rakennettu sotilastorppa, jota Johanin ja Stinan perhe asutti. Ruotujakolaitos määräsi, että torpan koko tuli olla 9x9 kyynärää (29 m2) ja aitan 6x6 kyynärää (13 m2). Sotamiehen vuosipalkka oli 50 kuparitaalaria ja hänelle kuului lisäksi ruodun talojen maista erotettu puolen tynnyrin (1/4 ha) kokoinen kylvöala, kaalimaa sekä sekä kahden kuormanalan niitty  .

Sodat ovat ihmiskunnan turhimpia keskintöjä, ja Ruotsin 1700-luvulla ns. ”Kustaan sota” 1788-90 älyttömistä älyttömimpiä. Tähän sotaan näyttää Johankin osallistuneen. Sodan tarkoitus ilmeisesti oli, että Kustaa III:n romahtanut suosio olisi kasvanut ja vaikeuksissa olevan valtion talous parantunut. Kustaa arveli tilanteen sopivaksi hyökätä Venäjän kimppuun 1788, kun tämä samanaikaisesti kävi sotaa Turkkia vastaan.


Venäläisillä oli vain 6.000 miestä Pietaria suojelemassa. Ruotsin armeijalla on taas 18.000 sotilasta Suomessa ja sitä vahvennettiin vielä 8.000:lla miehellä Ruotsista. Ongelmana oli nyt vain saada sota käynnistettyä, sillä peruslain mukaan kuningas ei voinut aloittaa hyökkäyssotaa, eivätkä säädyt olleet halukkaita luvan antamiseen. Kesäkuun lopulla tapahtuu sitten sopivasti laukaustenvaihtoa Puumalassa; todennäköisesti asialla oli venäläisiksi pukeutuneita ruotsalaisia.
Johanin joukko-osaston, Uudenmaan rykmentin, ensimmäinen pataljoona oli jo siirretty 12.6. mennessä Elimäelle; 23.6. oli yksi pataljoonista ryhmittäytynyt Ahvenkoskella ja toinen laitettu varuskunnaksi Svartholman linnoitukseen nykyisen Loviisan edustalla.


jatkuu

Torpparisopimus

Tuusulan pitäjän (nykyisin jaettu Tuusulaan kuntaan sekä Keravan ja Järvenpää kaupunkeihin) Järvenpään kylä sijaitsi alunperin Tuusulanjärven kaakkoisrannalla, nykyistä kaupunkia etelämpänä. Siellä oli 1600-luvulla ollut 8 taloa: Kyrölä, Yrjölä, Juhola, Jäppilä, Simola ja Seutula sekä 2 nimetöntä autiotilaa. Mikään näistä taloista ei ollut suuri ja köyhyydestä johtuvia omistusvaihdoksia tapahtui 1700-luvullakin. Kyrölästä, joka vielä 1680-luvulla oli ollut autioluettelossa, tuli 1695 ratsutila ja 1702 sen perintöoikeuden osti Isak Bucht. Vaikka se kaiken aikaa oli kruununtila (omistajalla oli vain perinnöllinen hallintaoikeus, ei omistusoikeutta), sanottiin sitä jo 1740-luvulla kartanoksi. Vuonna 1752 se siirtyi Isak Buchtin pojille: pääosa majoitusmestari Fredrikille (k. 1801) ja yksi kolmannes kersantti Karl Adolf Buchtille (k. 1810). Tämä jälkimmäinen osa tultiin myöhemmin tuntemaan nimeltä Nygård. Kyrölästä kehittyi Järvenpään suurin tila, 1760 Buchtit hankkivat hallintaoikeuden Jäppilän ja Simolan taloihin sekä myöhemmin Seutulaan.

Järvenpään alue koki aikamoisen asutusnousun 1700-luvun lopulla, kun sen suuriin pohjoispuolen metsäalueisiin perustettiin Kellokosken kylä sekä Järvenpäähän liitettynä kymmenen kruunun uudistilaa. Näistä uudistiloistakin siirtyi muutamat Buchtien hallintaan: Ånäs ja Kaunisnummi joutuivat majoittaja Fredrikille sekä Murto ja Vähänummi kersantti Karl Buchtille. Myös torpparilaitoksen kehitys edisti osaltaan asutuksen kehittymistä. Kyrölän ensimmäisestä torpparista on maininta v:lta 1732; vuosisadan lopussa oli pääkartanon alaisuudessa 3 ja Nygårdilla 7 torppaa, mm. Heikkilä, Siltala ja Nybacka.

Tuusulan tuomiokirjoissa on melkoisesti tietoja naapurikylän Vanhankylän torpparioloista 1770-luvulta, jota yhtä voisi käyttää tässä esimerkkinä silloisista oloista. Alla oleva, 1772 tehty Mats Karmanin sopimus Tuusulanjärven länsirannan Vanhankylän Jäniksenlinna-nimisesta torpasta, lienee 1700-luvun lopun torpparisopimusten yleisten linjojen mukainen:

1. Mats Karmanin velvollisuutena on 9 v:n kuluessa raivata, ottaa viljelykseen ja panna käyttökelpoiseen kuntoon peltoa 3 ta :n (n. 1,5 ha) kylvö, jonka tulee silloin olla sekä asiaankuuluvilla ojilla että aidoilla varustettu, mikä tapahtuu siellä lähinnä torppaa, sopi-vimmilla ja hänelle näytettävillä paikoilla; myös pitää hänen samana aikanaraivata ja valmistaa niittyä asianmukaisine latoineen 11 ta (n. 5,5 ha), joka pitää ylösottaa ns. Mykkylän suosta.

2. Karmanin tulee rakentaa torppaan täydelliset ja tyydyttivät rakennukset, jotka käsittä-vät tuvan, lampolan, aitan, tallin ja rehuladon; mutta tuparakennuksesta saa 3 tynnyriä rukiita nyt heti, minkä vuoksi mainitun tuvan on oltava ensi syksynä täydellisessä kunnossa valmiina.

3. Sittenkun nämä 9 vapaavuotta ovat ohi, jona aikana hänellä on sama oikeus kuin toisilla torppareilla nauttia ja käyttää isäntäkartanon metsää hyväkseen ilman pienintäkään menoa ja rasitusta, tulee hänen joka viikko tehdä 2 päivätyötä omissa ruuissa joko hevosen kanssa tai jalan, niinkuin vuodenaika edellyttää tai määrätään, sekä että hän vuosittain antaa kehrätä 5 naulaa pellavia, 4 kyynärää verkkoa tai 10 naulaa rohtimia; sitä paitsi on hänen myös vuosittain tehtävä kartanon åuolesta kaupunkimatka joko Porvooseen tai Helsinkiin.

4. Lopuksi on Karmanilla vapaa ja rauhallinen nautinta torppaan kaikkina elinpäivinään ja niin kauan kuin hän tätä uutta torppaa sopimuksen mukaan rakentaa, ottan viljelykseen ja raivaa sekä tekee kaikki edelläkirjoitetut velvollisuudet.

jatkuu.....

Torppari Ville

Janakkalan Viralan kylän Äijälässä syntyi heinäkuussa 1844 torpparin poika Vilhelm. Hänen vanhempansa olivat Erik Johan Johansson ja Greta Johansdotter. Sekä isä että äiti olivat torppareiden lapsia, Erik Johan Äijälästä ja Greta Haagasta. Heidät oli vihitty 1837 ja vuoteen 1856 mennessä pariskunnalle syntyi kahdeksan lasta, joista yksi kuolleena.

Vilhelm lähti kotoaan vuoden 1865 lopulla mennen rengiksi Viralan Rekolan rälssitaloon. Siellä hän ehti olla normaalin sopimusajan eli vuoden, jonka jälkeen tie vei Tarimaan Räikälän verotaloon. Räikälässä Vilhelm viihtyi useamman vuoden ja vasta 1871 hän hakeutui uuteen pestiin. Tällä kertaa paikka oli todella upea, sillä Sauvalan kartano oli muodostettu jo 1600-luvulla kylän talonpoikaistaloista. Vuodesta 1864 sen oli omistanut Danielsson -suku.

Vilhelm Eriksson tai Ville, kuten häntä aikalaiset kutsuivat, viihtyi mainiosti Sauvalassa. Myös isäntäväki oli häneen erittäin tyytyväinen ja vuodesta 1892 kartanoa isännöinyt Väinö Danielsson palkitsi renkinsä heti alkajaisiksi kultakellolla. Huhtikuussa 1902 oli Ville Eriksson ehtinyt olla saman työnantajan palveluksessa jo 30 vuotta ja valistunut Sauvolan omistaja päätti antaa hänelle komean kunnianosoituksen.

Villelle annettiin elinkautiseksi eläkkeeksi kaikki se vilja, mitä hän on palveluksessaankin saanut, lehmä, rahaa ja asunnoksi torppa, josta oli aikoinaan tehty kaksi päivää viikkoveroa.

Vaikka tuohon aikaan isäntien ja torppareiden välit olivat kiristymässä äärimmilleen, osoitti tämä yhteistyösuhde molemminpuolista kunnioitusta ja jalomielisyyttä. Mitään laillista pakkoahan ei Danielssonilla eleeseen olisi ollut. Torppariasetus, joka oikeutti torpparin lunastamaan maan itselleen, tuli voimaan vasta 1918.

Ville oli naimisissa Amalia Juhontyttären kanssa, jonka hän luultavasti tapasi ensimmäisen kerran Räikälässä ollessaan. Vihille he menivät joulukuun lopulla 1870. Amalia oli tullut Janakkalaan Varsinais-Suomen rannikolta, Sauvosta edellisen vuoden keväällä. Miksi sitten Amalia päätti lähteä Sauvosta Janakkalaan? Tähän on selkeä vastaus. Hän oli ollut Sauvossa pitäjän kappalaisen, Karl Heikelin piikana. Kun Heikel sai 1868 Janakkalan kirkkoherran viran, otti hän osan palvelusväestään mukaansa uuteen pappilaansa.

Rippikirjojen mukaan Amalia olisi syntynyt Sauvossa 25.5.1847, mutta kastettujen luettelosta en ole häntä onnistunut löytämään.

Hovin torppa

Juvan kartano Tarvasjoella oli vuosisatoja tämän entisen Euran saarnahuonekunnan sydän. Se toi pieneen maaseutupitäjään suuren maailman kaikuja säätyläisten ja sotilasvirkamiesten mukana. Itse tilaa hoitivat monesti lampuodit eli oman aikansa vuokraviljelijät. Kartanon laajat pellot, niityt ja metsät tarvitsivat luonnollisesti runsaasti työvoimaa.

Renkien ja piikojen lisäksi apua saatiin mm. torppareilta. He saivat kartanon mailta pienen maapalasen torppaa ja viljelyksiä varten. Olipa joillain torppareilla lehmä ja muutama kanakin. Torpat toimivat myös kasvavan väestön ja esimerkiksi ikääntyvien sotilaiden eduksi. Niissä asuivat talollisten nuoremmat veljet tai aikuistuvat pojat. Torppien väki saattoi vaihtua tiheään, mutta päinvastaistakin kehitystä on ollut. Saattoipa eräissä tapauksissa syntyä eräänlaisia torpparisukuja, joissa sukupolvesta toiseen pojat seurasivat isiensä jalanjälkiä ja veljet sekä serkut olivat hekin torppareita. Esimerkiksi Karjalohjan eräässä kylässä oli torppia niin paljon, että kansan suussa seutua kutsuttiin torpparikaupungiksi.

Yksi Juvan kartanon torpista oli saanut tavallista komeamman nimen Hovi. Vaikka Tarvasjoella ei pahemmin innostuttu nimien keksimisessä, on muualla Suomessa oltu välillä hyvin mielikuvituksellisia. Mäntsälän Sälinkään kartanon mailta löytyivät mm. Betlehemin, Brasialian, Egyptin, Frankriken ja Mekan torpat. Muita saman pitäjän torppia olivat Englanti, Pariisi, Pelätys ja Meksiko. Yhtä hauskoja, mutta suomalaisempia olivat Sammatin Lihava ja Kohdunpohja.

Reilut 200 vuotta sitten oli Hovin torpparina Juho Juhonpoika, joka oli naimisissa Maria Juhontyttären kanssa. Pariskunta oli asunut Hovilla jo 1780-luvun alkupuolelta lähtien ja esikoistytär Liisa oli syntynyt siellä marraskuussa 1784.

Noin 20 vuoden iässä Liedosta tullut Heikki Mikonpoika vei Liisan vihille. Appensa jälkeen tuli Heikistä Hovin uusi torppari. Kesällä 1822 näki päivänvalon heidän poikansa Heikki, joka ei sitten enää viihtynytkään Hovilla. Aikuisiässä hän lähti rengiksi läheisen Tyllilän Liivin taloon, mistä hän jatkoi matkaansa Euran kylään. Siellä Heikki oli muonatorpparina muutaman hetken, kunnes hän muutti vaimonsa Eevan kanssa Marttilaan.

Sääty-yhteiskunnan portailla nouseminen ei ollut helppoa ja niin vain kävi, että Heikki Heikinpojasta tuli isänsä tavoin torppari. Paikkana oli Laurilan kylän Keskitalon Paltan torppa. Kun Eeva kuoli talvella 1874, meni Heikki pian uudelleen naimisiin marttilalaisen Kustava Mikontyttären kanssa. Nuorin Heikin lapsista syntyi isän ollessa jo 64 vuoden ikäinen.

Renkivouti Vihdistä

Uudenmaan Pyhäjärven Haaviston kylässä vuonna 1802 syntynyt rengin poika Johan Fredriksson meni naimisiin melkein naapurissa sijainneen Kankurin talon tyttären kanssa. Nuorikko Ulrika Emanuelsdotter oli miestään viisi vuotta nuorempi.

Pariskunta muutti viimeistään 1830-luvun alussa Vihdin Olkkalan kartanoon. Siellä Johan Fredrikistä tuli tilanhoitajan lähin apulainen eli renkivouti. Renkivoudin ohjauksessa taasen olivat torpparit, ulkopalvelijat ja esimerkiksi kartanon käsityöläiset. Lisäksi renkivouti vastasi myös torppareiden rengeistä ja piioista sekä muonatorppareista. Itse Olkkalan kartanossa asui ainoastaan sen omistaja tai hänen asettamansa muu isäntä. Kun Johan Fredrik tuli Ulrikansa kanssa Vihtiin, oli Olkkalan omistajana tiedemies Johan Gadolin. Herra Gadolin oli asettanut kartanonsa hoitajaksi "inspektori" Erik Johan Tallqvistin.

Johan ja Ulrika asuivat Olkkalan mailla olleessa Kuurin torpassa. Torpan nimessä on selvästi balttilainen kaiku. Todennäköisesti samannimisiä torppia oli kaksin kappalein, sillä eräs Gustaf Eriksson perheineen asui ainakin 1840-50 -luvuilla Kuurilla.

Olkkalan kartano sai uuden päärakennuksen vuosien 1843-1845 aikana ja tuolloin renkivoudilla on varmasti pitänyt kiirettä. Johan Fredrikssonin pitkä työura päättyi vuoden 1859 keväällä. Hänen kerrotaan eläneen raitista, siivoa ja nuhteetonta elämää ja sen takia Johanin katoaminen toukokuussa em. vuotta aiheutti suurta hämmästystä.

Sukulaiset, ystävät ja kylänmiehet etsivät häntä viiden päivän ajan, mutta mies pysyi piilossa. Vasta paljon myöhemmin saatiin selvyys Johan poissaoloon. Hän oli nimittäin mennyt syvälle metsään tekemään sysimiilua, mutta sitä sytyttäessä hän oli pudonnut sen sisälle.

Kun miilu oli sitten aikanaan jäähtynyt, löydettiin sen sisältä aikalaiskertomusten mukaan "miehen sydän ja joku luun muruinen hiilten seasta". Näin murheellisesti päättyi 57 vuotiaan kartanolaisen elämä.