Maria Henrika Bergmanin elämänkaaresta

Sammatin Lohilammen kylän Vanhatalon rusthollissa vuonna 1812 syntyneen Maria Henrika Bergmanin pitkä elämä oli vaiherikas. Hänen isänsä Johan B. oli tullut talon isännäksi naituaan edellisen isännän tyttären, Christina Gabrielsdotterin. Christinan suku käytti sukunimeä Enqvist. Hänen isoisänsä sisarpuoli Greta oli Elias Lönnrotin isoisänsä, pitäjänräätäli Matti Lönnrotin äiti. Muiden sukulaistensa kautta Maria Henrika oli lukematon määrä yhteyksiä seudun suurimpiin talollisiin ja rusthollareihin.

Hänen veljensä Johannes jatkoi isänsä jälkeen Vanhatalon rusthollarina puolisonaan Engla Lovisa Forsman Karjalohjan Makkarjoen Vähätalosta. Sisko Amalia Christina mies oli Evert Ekqvist, Karjalohjan Härjänvatsan Vikkaraisen isäntä. Johanin ja Amalian jälkeläisten joukosta voidaan voidaan poimia varatuomari Juho Tammilinna (1908-1944). Hänen isänsä Johannes Lohilampi oli Johan Bergmanin poika, kun taas äiti Wilhelmina Tammilinnan isoäiti oli Amalia Christina Bergman. Käytännössä siis serkku oli mennyt naimisiin pikkuserkkunsa kanssa.


Palataksemme Maria Henrikaan; hän muutti Sammatista Kiskon Viiarin Sepän talon mentyään naimisiin Henrik Henriksson Vimanin kanssa heinäkuussa 1832. Ikävä kyllä Henrik menehtyi jo seuraavan vuoden kesäkuussa "rintatautiin". Yhteisiä lapsia heille ehti syntyä vain yksi, tytär Henrika. Lapsi tuli maailman isänsä kuoleman jälkeen ja maaliskuussa 1834 tyttönen itsekin kuoli.

Maria Henrika pelastajaksi tuli muun suvun lisäksi Henrik Viman pikkuveli Johan. Häitä vietettiin 1834 ja vuoteen 1849 mennessä oli perheeseen syntynyt seitsemän lasta. Luonnollisesti Johanin oli samalla tullut Sepän verotalon uusi rusthollari. Kaikki päättyi kuitenkin Johan Vimanin kuoltua halvauskohtaukseen heinäkuussa 1852. Maria Henrika jäi suuren lapsikatraansa kanssa yksi, mutta tietysti osa lapsista oli jo kyllin vanhoja auttamaan talon pidossa.

Vuoden 1856 kesällä Maria Henrika meni kolmannen kerran vihille. Uusi puoliso oli Suomusjärven Kettulan kylän torpparin, Henrik Wilkin ja vaimonsa Hedvig Abramsdotterin poika Johan Nils. Hän oli mennyt Turun triviaalikouluun 1836, päässyt ylioppilaaksi 1848 ja saanut pappisvihkimyksen Turun hiippakunnassa 1851. Saman tien hänet oli määrätty Kiskon kirkkoherran apulaiseksi ja 1854 hänestä oli tullut pitäjänpedagogi. Neljä vuotta myöhemmin hän Henriksson sai Kiskon kappalaisen viran. Hänellä ja Maria Henrikalla oli kaksi lasta, joista jälkimmäinen menehtyi hyvin pienenä. Kappalainen Johan Nils Henriksson kuoli itse 1866. Seuraavana vuonna tuomiokapituli myönsi Maria Henrikalle ja pariskunnan yhteiselle Ida Maria tyttärelle yhden ylimääräisen armovuoden. Näin heidän taloudellinen tilanteensa ei käynyt toivottomaksi.

Loppuelämänsä Maria Henrika asui Kiskon Viiarilla ja hän kuoli vasta huhtikuussa 1906, lähes 50 vuotta kolmannen miehensä jälkeen. surijoiden joukossa oli jälkeläisiä aina kolmanteen polveen saakka. Muutamia kuukausia kuoleman jälkeen perilliset päättivät myydä Sepän metsistä yhteensä 15880 kappaletta tukkipuita. Itse Seppä jäi suvulle, vaikka siitä vuoteen 1931 mennessä oli erotettu yhdeksän tilaa, yhteisalaltaan 41 hehtaarina. Silti jäljelle jäi vielä yli 370 hehtaaria.

Unohdettu taiteilija

Ensimmäisenä salolaisena taiteilijana voidaan ehkä pitää kuvanveistäjä Volter Johanssonia (1874-1905). Hänen isänsä oli ammatiltaan seppä ja hän piti omaa liikettä Salon Lukkarinmäellä. Jonkinlaisena luonnonlahjakkuutena nuori Volter kävi usein savenvalaja Rosendahlin luona tämän Moisionkujan päässä sijainneessa pajassa. Siellä hän teki veistoksia itsetekemillään työkaluilla.

Kansakoulusta päästyään Volter David Johansson työskenteli jonkin aikaa isänsä kanssa, mutta luontaiset taipumukset vetivät hänet taiteilijan uralle. Johansson opiskeli Helsingin taideteollisuuskoulun muovailuosastolla, missä hän herätti ansaittua huomiota taidoillaan. Hän teki muotokuvia ja puuveistoksia.

Vain kolme vuotta opiskeltuaan joutui Volter Johansson jättämään koulun, sillä hivuttava keuhkotauti pakotti hänet vuodepotilaaksi. Luonteeltaan Johansson oli hiljainen ja vaatimaton, joten hän ei lyhyen elämänsä aikana ehtinyt saavuttaa laajempien piirien huomiota. Sen sijaan sitä lämpimämmät olivat hänen suhteensa lähipiiriin. Volter kuoli joulun alla 1905 naimattomana ja lapsettomana. Hänen hautajaisissaan runoilija Kaarlo Hammar (myöh. Terhi) piti liikuttavan puheen.

David Volterin tai kuten nimi rippikirjoissa kirjoitetaan, David walterin vanhemmat olivat David Juhanpoika ja Justina Lindholm. Isä oli kotoisin Salon Karjaskylän Kollarin talosta, missä tämä oli syntynyt lampuoti Johan Michelssonin ja Ebba Kaisa Johansdotterin perheeseen joulukuun lopulla 1847. Näiden henkilöiden esivanhempia voi helposti seurata aina 1700-luvun alkuun saakka.

Äiti Justinan kotiseuduksi rippikirja kertoo Tammelan, mutta annetulla päivämäärällä ei häntä löydy kyseisen pitäjän kastettujen luettelosta. Näin hänen vanhempansa jäävät toistaiseksi selvittämättä. Poika David Walter on merkitty syntyneeksi Turussa, mutta Saloon hän tuli perheensä mukana Perniöstä 1880-luvun alkupuolella.

Kuvaus nahkurinlesken hautajaisista

Turun kaupungissa vihittiin 1844 nahkurinkisälli Johan Gustaf Michelsson Ilander ja maskulaisen suutarin tytär Amalia Ulrika Linden. Pian vihille menon jälkeen pariskunta muutti Kiskon Kirkonkylään, missä he asuivat Viikarin ja sittemmin Härän talon torpissa.

Kiskon rippikirjojen mukaan Johan Gustaf Ilander olisi syntynyt Uskelassa 1.3.1820. Uskelan tai lähiseurakuntien kastettujen luetteloista ei mainitulta vuodelta löydy sopivaa lasta. Yksi mahdollisuus oli 29.3.1820 Harjolan Ylimmäisten talossa syntynyt Johan Gustaf, jonka isä oli Michel Mattson. Tämä Johan Gustaf muuttaa lopulta Perniöön häviten itseltäni piiloon. Myöskään sukunimi Ilanderista ei ole suuremmin hyötyä, sillä sen käyttäjät ovat HisKin mukaan eri puolilta Suomea ja yksittäistapauksia.

Onneksi on olemassa Suku Forum. Sinne heitettyyn kysymykseen tuli alle vuorokaudessa vastaus, joka sisälsi linkin Johan Gustafin veljeen, Fredrikiin. Näin selviää kuin selviääkin, että nahkurimme oli Perttelin Hämäläisten torpparina 1820-luvulla olleen Michel Eriksson Ilolan ja Anna Kreetta Johansdotterin poika. Johan Gustafin oikea syntymäpäivä on 21. syyskuuta. Myös velipoika käytti ilmeisesti torpan nimestä muodostettu sukunimeä Ilander.

Amalia Ulrikan vanhemmat ovat helpommin selvitettävissä. Amalia oli syntynyt Maskun Ohensaaressa 3.10.1819. Suutari Henrik Linden asui vaimonsa Ulrika Löfbergin kanssa myöhemmin Maarian pitäjässä Iso-Heikkilässä, mistä he lopulta muuttivat Kähäriin. Siellä Ulrika myös kuoli saatuaan halvauskohtauksen maaliskuussa 1835. Henrik meni viitisen vuotta myöhemmin uusiin naimisiin taloudenhoitaja Maria Christina Littsmanin kanssa.


Johan Gustaf Ilanderin kuoltua eli Amalia Ulrika leskenä Kiskon kirkolla. Hänen kuoltuaan joulukuussa 1905 kertoi sanomalehti Uusi Aura hautajaisista seuraavaan tapaan;

Tämän kuun 22. päivänä kätkettiin Kiskon Kalmistossa haudan hiljaiseen lepoon nahkurinleski Amalia Ulrika Ilanderin maalliset jäännökset. Ruumissaaton lähtiessä vainaja asunnosta lauloi saattoseurueesta muodostettu sekakööri "Käyn kuoloa kohden, kussa käynn". Saaton saavuttua haudalle piti kirkkoherra Juuse Säntti liikuttavan puheen ja siunasi vainajan jäännökset haudan lepoon. Sen jälkeen lauloi kööri "Pois maailmasta tästä hartaasti halajan". Kun hauta oli luotu umpeen ja hautakummulle laskettu useita seppeleitä omaisilta ja sukulaisilta, lauloi taaskin kööri "Rakas Jeesus suo mun olla sinun ristis juurella". Ja niin päättyi tämä "viimeinen palvelus" rakastetulle 86-vuotiaalle vanhukselle.

Kuvassa Kiskon kirkkomaata, jonne sekä Johan Gustaf että Amalia Ulrika on haudattu.

Kauppiaan tytär hyväntekijänä ja turkulaisesta köyhäinhoidosta

Keväällä 1871 julkaistiin Turun kaupungissa "Ehdotus ohjesääntöön yleiselle waiwaishoidolle". Tässä parikymmentä sivua käsittävässä dokumentissa käsitellään köyhäinhoitoa monipuolisesti ja osin hyvin modernisti. Tosin pykälä 30 antaa miettimisen aihetta vielä nykyäänkin, kun puhutaan siitä, mitä kaikkea voidaan verovaroin kustantaa;

"Sellaiset raajarikkoiset ja itseänsä elättämään kykenemättömät ihmiset, jotka tiettäwästi irstaisen tai pahantapaisen elämän kautta itse owat olleet köyhyyteensä syypäät taikka owat tulleet törkiöistä rikoksista tuomituiksi, owat, koska he waiwaistenhuoneesen sisään otetaan, erinäisissä huoneissa säilytettäwät eikä muitten waiwaisten joukkoon sekoitettawat, sekä, tilaisuutta siihen ollessa, annettawat hoidettawiksi maalla, kussa heidän entinen elämänsä on wähemmin tunnettu."

Artikla kaksi on otsikoitu "Waroista waiwaishoito-kustannusten maksamiseksi sekä niiden ylöskannosta". Tämä teksti sisältää tietoja aina vuodesta 1786 lähtien niistä yksityishenkilöistä, jotka ovat testamentanneet tai muutoin lahjoittaneet varoja kaupungin köyhäinhoidolle. Luettelon ensimmäinen hyväntekijä on "komisarius" Hans Wiithfooth, joka kolmantena päivänä syyskuuta 1786 antoi tuhat riksiä Ruotsin valtakunnan velkaseteleinä. Tämä vastasi noin 1380 markkaa.

Listan kahdeksantena on kauppiaantytär Anna Maria Lunderberg, joka heinäkuun toisena 1819 antoi testamentillaan samat 1000 riksiä eli 1380 markkaa vaivaishoitoon. Testamentin mukaan pääoman korot piti vuosittain jakaa kuuden kauppiaan- tai käsityöläislesken taikka tyttären kesken, jotka olisivat köyhiä sekä kunniallisia ja rehellisestä käytöksestään tunnettuja. Annan isä Jonas Lunderberg oli syntynyt Kiskon Leilän rusthollissa 1728. Hän omisti Turun kaupungissa talon nro 152, jonka nimenä oli Vesa & Rampu. Samoin hänelle kuului Luostarikorttelin talo nro 120. Jonas työskenteli Turun raastuvanoikeudessa apulaisena, mutta toimi sittemmin kauppiaana. Vuonna 1770 hän osti itselleen Ristimäen rusthollin Raisiosta.

Jonaksen ensimmäinen vaimo oli Eva Lydeman ja tämän kuoltua hän nai Anna Christina Ytterin. Kaikki Jonaksen lapset olivat toisesta aviosta, sillä Eva oli kuollut vain muutaman kuukauden kuluttua vihkimisestä. Anna Maria syntyi perheen esikoisena maaliskuussa 1772. Hän kuoli naimattomana ja lapsettomana heinäkuussa 1819. Edellä mainittu testamentti oli tehty vain muutamia päiviä ennen Anna Marian kuolemaa, joten hän on todennäköisesti tiennyt sairastamansa keuhkotaudin koituvan kohtalokkaaksi hyvin pian.

Olen aikaisemminkin kirjoitellut tästä samasta perheestä.

Voiko tämä olla edes totta - tapaus Granroth

Huom; saman tarinan hieman eri muodossa on julkaissut myös K. Kyläkoski omassa blogissaan 15.7.2009

Pietarsaaren käräjät joutuivat maaliskuussa 1860 käsittelemään juttua, jonka sisältö kuulostaa enemmänkin huonolta kauhufilmiltä kuin tositapahtumilta. Talollinen Kaarle Granroth Pedersören Pirilöstä sai syytteen kahden lapsipuolensa tappamisesta. Vainajat oli kuopattu ojan pohjalle niskat taitettuina. Eräs puolukkametsällä ollut nainen oli nähnyt Granrothin lastensa kanssa metsässä ja tätä kautta osattiin heti epäillä omaa isää näiden murhasta.

Lasten löytymisen jälkeen heräsi epäluuloja siitä, että Granroth olisi murhannut aikoinaan ensimmäisen vaimonsa sekä oman veljensä. Tämän jälkeen hän olisi nainut tämän lesken. Niinpä viisi vuotta kuoleman jälkeen näiden kahden arkut kaivettiin haudoista tarkempia tutkimuksia varten. Molemmista ruumiista löydettiin suuria määriä arsenikkia. Myöhemmin kerrottiin Kaarlen veisanneen ja lukeneen virsiä vaimolleen sekä veljelleen näiden kärsiessä suuria tuskia kuolintoreissaan.

Pedersören haudattujen luettelon mukaan Kaarlen vaimo Kaisa Stina Johansdotter kuoli mahatautiin joulukuun alussa 1854, kun taas Gustaf Granroth menehtyi tammikuun ensimmäisenä 1855. Hänen kohdalleen ei ole merkitty kuolinsyytä. Näin voisi olettaa, että arsenikkimyrkytys olisi todellakin ollut syynä näiden kahden noin 30 vuoden iässä tapahtuneeseen kuolemaan.

Kaarle Granroth meni toisen kerran naimisiin helmikuussa 1856. Uusi puoliso oli siis veli Gustafin leski ja nimeltään Brita Kaisa Johansdotter. Hän toi mukanaan neljän ja yhden vuoden ikäiset lapsensa, Henrikin ja Augustan. Nämä joutuivat isäpuolensa väkivallan kohteeksi lokakuun 15. päivänä 1859 ja tulivat kätketyiksi edellä kerrotulla tavalla.

Kaiken lisäksi eräs työmies, joka oli tehnyt hauta-arkun Kaisa Stinalle, menehtyi myös myrkyn uhrina. Hän oli ennen kuolemaansa humalassa ollessaan uhonnut tietävänsä, miten Granrothin vaimo oikeasti kuoli. Aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, oli Granrothin toisesta aviosta ollut lapsi kuollut pudottuaan lattialle. Tästäkin teosta syytettiin Kaarlea. Haudattujen luetteloo tämä vastasyntynyt on merkitty hätäkasteen saaneksi lapseksi, joka eli vain puoli tuntia. Tämä oletettu, mutta todentamatta jäänyt "onnettomuus" tapahtui maaliskuussa 1859.

Järeän kokoiseksi ulkomuodoltaan mainittu Granroth vakuutti viattomuuttaan. Hänen kerrottiin olleen ahkeran virsien veisaajan ja "herännäisen". Viimeksi mainitun asian aikalaiset arvelivat olleen pelkkää teeskentelyä. Tutkimusten edetessä todettiin Kaarlen tappaneen ensimmäisen vaimonsa syntymättömän lapsen sekä vielä erään miehen, joten kaiken kaikkiaan hänen kontollaan oli kahdeksan murhaa.

Kokonaisuutena teot olivat niin kammottavia, että oikeus määräsi Kaarle Granrothin menettämään päänsä ja oikean kätensä. Käytännössä tämä tarkoitti karkoitusta Siperiaan. Eräälle tuttavalleen Granroth oli katumuksen hetkellä todennut Siperian olevan itselleen vähäisen rangaistuksen. Asiaa esitelleet sanomalehdet totesivat, että kuuluisa Juhani Adaminpoika (teki 10 murhaa) murhasi raakuudesta tai mielisairaudesta, kun taas Granrothin ainoa syy oli tavaranhimo ja rakkaus veljen vaimoon. Veljen lapset omistivat puolet siitä talosta, jossa Kaarle asui.


Kaarle l. Carl Granroth kuului sukuun, jonka yhtenä kantaisänä voidaan pitää Oulun kappalaiseksi 1710 tullut Bengt Granrothia. Hänen puolisonsa oli Uudenkaarlepyyn kirkkoherran, Johan Forsmanin tytär Margareta. Tosin sukua voidaan jäljittää vieläkin kauemmas historian hämäriin, kuten Granroth-Junes -sukuseuran sivuilta voi lukea.

Puhelinyhtiössä silloin ennen

Vuonna 1895 perustettiin Oripään Telefooni Osakeyhtiö, jonka nimi vaihtui 1928 Loimaan Seudun Puhelin Oy:ksi. Vuonna 1990 Auran Puhelin Oy fuusioitiin yhtiöön ja jo tätä ennen 1960-luvulla oli Punkalaitumen Puhelin Oy:n kanssa tehty samanlainen sopimus. Kuten moni lukija tietänee, on Loimaan Seudun Puhelin lakannut olemasta sen tultua osaksi TeliaSonera-konsernia.

Näistä kaikista oltiin tyystin tietämättömiä vuoden 1900 varsinaisen yhtiökokouksen alkaessa Loimaan Seurahuoneella maaliskuisena lauantaipäivänä. Maanviljelijä Lindholmin toimiessa puheenjohtajana ja maanviljelijä Sarellin sihteerinä käsiteltiin vuosikertomus ja tilintarkastajien kertomus. Näiden pohjalta johtokunta sai vastuuvapauden. Samassa yhteydessä johtokunnan puheenjohtajana yhtiön perustamisesta saakka toiminut taloustirehtööri Björni pyysi eroa tehtävästään. Hän kertoi, ettei jatkossa voisi keskittyä Telefooniyhtiön asioihin niiden vaatimalla vakavuudella ja näin hänelle myönnettiin ero luottamustoimestaan kiitosten kera.

Uuteen johtokuntaan tulivat valituiksi herrat Nordfors ja Alaheikkilä Loimaalta, Mäkitalo Oripäästä, Kallo Alastarolta ja Lindholm Pöytyältä. Tilintarkastajina tulisivat olemaan maanviljelijät Kolkkala ja Kuitu Loimaalta.

Vuosikokous päätti myös eräistä muutoksista hinnoittelussa. Yhtiön osakkaat saivat puhelinkoneen 30 markalla vuodessa entisen 35 sijaan, kun taas ilman osaketta soittavat joutuivat maksamaan edelleen 45 markkaa vuodelta. Jälkipolville antaa erityistä ajattelemisen aihetta kokouksen päätös siitä, että niiden, jotka itse tilaavat tahti antavat muiden tilata päihdyttäviä juomia nautintoaineeksi, tulee suorittaa yhtiölle kaksinkertainen vuosimaksu. Jos taas sentraalinhoitaja itse tilaa tai antaa toisten tilata sentraalin kautta väkijuomia, tulee heidän suorittaa 45 markan vuosimaksu.

Tällä hinnoittelupolitiikalla yhtiö toivoi ehkäisevänsä sitä pahennusta, mitä alkoholin tilaaminen puhelimella sai aikaan. Tuohon saakka oli viinaa tilaava asiakas joutunut maksamaan ylimääräiset kaksi markkaa per tilaus, mutta tämä oli johtanut huijauksiin. Oli tullut tavaksi tilata juomat vaikkapa kankaiden nimellä. Tästä oli tietysti sovittu etukäteen Turun kauppiaiden kanssa.

Toinen vakava ongelma tuli yhtiön pylväisiin kiinnitetyistä, yksityisistä puhelinlangoista. Ne haittasivat omien johtojen kunnossapitoa. Jatkossa yksityisten olisi tietyn ajan kuluessa siirrettävä piuhansa erillisille poikkipuille tolpassa.

Muiden asioiden joukossa oli mm. sentraalin perustaminen Ypäjälle ja siitä johdon vetäminen Vesikosken keskusasemalle. Tämä edellyttäisi sitä, että tilaajia tulisi tarpeeksi. Johtokunnan sai tehtäväkseen päättää, pitäisikö Kojonkulmalle menevä linja siirtää Alastarolta Hirvikoskelle. Uuden linjan vetäminen Oripäästä Turkuun jäisi varojen puutteessa tekemättä. Lainaa ei yhtiö halunnut ottaa.

Kehnon sään takia kokouksessa oli paikalla vain toistakymmentä henkeä.

Kuva teoksesta "Telephone lines and their properties" - WJ Hopkins, 1901

Kestikievarinpitäjä Sjöblom Santalasta

Nykyisessä Hangossa, silloisessa Bromarvin Santalan Östergårdissa isännöi 1800-luvun loppupuolella kestikievaristi Erik Konstantin Sjöblom, joka oli syntynyt vuonna 1830. Myös hänen isänsä Henrik oli pitänyt majataloa. Erik Konstantin oli Henrikin ensimmäisestä avioliitosta Hedvig Lisa Sannholmin kanssa. Tämän kuoltua oli isä mennyt uusiin naimisiin Karjalohjan Ilmoniemessä syntyneen Maria Lovisa Tennbergin kanssa. Myös Maria Lovisa oli ollut aiemmin naimisissa, sillä hänen ensimmäinen puolisonsa oli Kiskon Jylyn kylän Kauppilan talollinen Gustaf Kauppila.

Omaksi puolisokseen Erik Konstantin löysi Karjalohjan Ilmoniemen Pukkilasta, missä Edla Josefa Heerman oli syntynyt tammikuussa 1826. Kuten kuvioon sopii, oli hänenkin isänsä Niilo H. ollut kestikievarinpitäjänä ratsutilan isännöinnin lisäksi. Äitinsä Anna Lena Holmbergin kautta Edla Josefalla oli sukuyhteyksiä lukuisiin Kiskon ja Suomusjärven suurimpiin taloihin.

Erik Konstantinilla ja Edla Josefalla oli kaksi lasta, tyttäret Elvina Maria Matilda ja Hulda Helena Christina. Edla kuoli helmikuussa 1908 onnettomuudessa saamiinsa vammoihin. Ilmeisesti tämä isku oli todella raskas Erikille, sillä pariskunta oli ehtinyt olla naimisissa lähes 60 vuoden ajan. Joka tapauksessa kestikievarinpitäjä ja talollinen Erik Konstantin Sjöblom kuoli jo samana vuonna, kesäkuun alussa.

Perheen lisäksi vainajaa muistelivat monet ystävät ja pitäjäläiset suurella lämmöllä. Hän oli vuonna 1897 lahjoittanut 500 markkaa pohjarahastoksi, jonka koroilla oli tarkoitus ylläpitää Bromarvin ja Tammisaaren kaupungin kohta käyttämättömäksi jäävää hautausmaata. Näin oli tarkoitus varmistaa, että vanha kalmisto ei pääsisi unohtumaan ja ränsistymään.

Toisaalta Sjöblom oli joskus myös saamapuolella, sillä Hanko-Hyvinkää -rautatietä rakennettaessa 1896 lunasti rautatiehallitus häneltä 0.75 hehtaarin suuruisen maakaistaleen. Sopivaksi korvaukseksi mainitusta maa-alasta arvioitiin 2250 markkaa, jonka lääninkuvernööri myös vahvisti. Rautatiehallituksen mielestä tämä summa oli liian korkea ja käräjäoikeuden kautta se saikin tingittyä alennusta 300 markkaa.

Perheen tyttäret lahjoittivat vanhempiensa kuoleman jälkeen 1909 kartanon Suomen Vapaakirkolle. Nykyisin Santalan kartanossa sijaitsee Suomen Teologinen Opisto, joka tarjoaa koulutusta erityisesti Vapaakirkon seurakuntien työntekijöiksi aikoville. Vanha päärakennus vuodelta 1860 on edelleen käytössä, joten opiskelijat voivat asua Erik Konstantin Sjöblomin ja Edla Josefa Heermanin aikoinaan käyttämissä huoneissa.

Onnettomuus Kemiön saaristossa

Heinäkuinen lauantaipäivä Kemiön Kiilan ja Lapdahlin välisellä merenlahdella päättyi murheellisesti. Kolpörtööri (matkasaarnaaja) Santeri Eklund ja neiti Emilia Broman Salosta olivat lähteneet vesille rouva Hautamäen sekä tämän 10 -vuotiaan tyttären kanssa. Heidän ja ylioppilas Wikströmin tarkoitus oli poistua Salosta lähteneestä laivasta Kiilan laiturille Angelniemellä, jossa Eklundien kesäasunto oli. Syystä tai toisesta Eklund seurueineen ei huomannut jäädä kyydistä oikealla laiturilla, vaan matkasivat aina Lappdaliin saakka. Siellä he hyppäsivät torppari Karlssonin purjeveneeseen, sillä tämä oli ystävällisesti luvannut viedä matkalaiset takaisin Kiilan sillan luona olevaan pysähdyspaikkaan.

Matkustajat tosin olisivat mieluummin ottaneet hevoskyydin, koska arvelivat merimatkoihin tottumattomina pelkäävänsä purjeveneen kyydissä. Torppari kielsi jyrkästi hevosten käytön ja pyysi seuruetta katsomaan venettään. Vaikka tarjottu kulkupeli tuntui hyvältä, keskulteltiin matkaan lähtemisestä pitkän aikaa. Lisäksi henkilöiden painoja ynnättiin, mutta tämä kaiken keskellä torppari Karlsson oli jo laittanut veneensä lähtökuntoon.

Meri on kyseisellä matkalla melko aukea ja tuuli tietysti tavattoman kova, joten ennen pitkää Karlssonin purjevene kaatui kesken eväiden syönnin. Kaikki kuusi matkustajaa joutui veden varaan. Torppari Karlsson itse sekä ylioppilas Wikström pääsivät kipuamaan suurin ponnistuksin kumoon menneen veneen pohjan päälle ja edelleen rantaan. Herra Eklund, neiti Broman ja Vaasasta kotoisin ollut rouva Hautamäki tyttärineen hukkuivat aaltoihin.

Henkiin jääneet kertoivat, että juuri ennen hukkumistaan Eklund oli voimiensa uupuessa lohduttanut itseään ja muita sillä, että Jumalan armo on yhtä suuri, antoi hänelle henkensä maalla tai merellä. Eklundin hengellisyyden ymmärtää, sillä hän oli Evankeliumiyhdistyksen puuhamiehiä ja saavuttanut tässä toimessaan suosiota läpi Suomen. Hän oli kuollessaan vain 32 vuoden ikäinen ja jätti jälkeensä lesken sekä viisi pientä lasta.

Neiti Sofia Emilia Broman oli syntynyt Marttilan Huovariston Broman rusthollissa 1865 ja oli näin 40 vuoden ikäinen hukkuessaan. Hänen vanhempansa olivat Antti Antinpoika (s. 1819) ja Helena Matintytär (s. 1825). Äiti Helena kuoli Sofia Emilian ollessa vain kolmivuotias. Näin Sofia jäi pariskunnan kuopukseksi. Perheen ensimmäinen lapsi oli syntynyt jo 1843, joten pienokaisia riitti perheessä yli 20 vuoden ajaksi. Isä Antti oli tullut Bromanien taloon kotivävyksi Hirvaksen Kylä-rusthollista, kun taas Helena oli Bromania 1820-luvun puolivälistä isännöineen Matti Aataminpojan tytär.

Torppari Karlssonia vastaan ei nostettu minkäänlaista syytettä, sillä hänen katsottiin toimineen hyvässä uskossa. Onnettomuus oli täysin ennalta arvaamaton ja venekin oli tarpeeksi iso kyseiselle henkilömäärälle.

Varkaus Pohjan kirkossa

Pohjan pitäjän seurakuntalaisia kiihdytti helmikuussa 1760 kirkkoon tehty murtovarkaus. Välikäräjät ottivat tapauksen tutkintaansa ja epäilykset kohdistuivat nopeasti lukkari Lundmaniin ja hänen sukulaisiinsa. Mitään varsinaista selvyyttä asiaan ei tosin saatu, joten Lundmania tai ketään muutakaan ei tuomittu eikä oikeastaan edes syytetty.

Itse varkaus oli tapahtunut siten, että varkaat olivat rikkoneen kirkon pohjoisseinän ikkunan. Aukosta he olivat menneet kirkon kautta sakariston holviin, joka oli rikottu. Holvin päältä he olivat laskeutuneet köydellä itse sakaristoon murtaen kolmen kirkkoarkun lukot. Kirkon puolelta oli lopuksi anastettu haavirahat.

Valoa rosvot olivat saaneet saarnatuolista otetuilla kynttilöillä. Ulos miehet menivät pääovesta otettuaan pois siinä olleen ha'alla varustettun rautasalvan.

Tapaus jäi välikäräjiltä kesken ja vasta 17 vuoden päästä majuri Troll otti sen uudestaan esille eräässä kirkonkokouksessa. Hän lupasi huolehtia siitä, että juttu saadaan lailliseen päätökseen. Niinpä se lähetettiin seuraavana vuonna hovioikeuteen, päätös on jäänyt tuntemattomaksi. Ainakaan mitään näyttöä lukkarin Lundmanin mahdollisesta rangaistuksesta ei ole olemassa.

Mainittu lukkari, Gabriel Lundman, oli syntynyt vuonna 1718 ja hänen vaimonsa Sofia Jakobsdotter 1733. Sofia kuoli tammikuussa 1829 todella kunnioitettavassa 95 vuoden iässä, kun taas Gabriel itse oli kuollut jo 1793. Tosin hänkin saavutti yli 70 vuoden iän, joka oli huomattavasti miesten keskimääräistä elinikää korkeampi.

Luultavasti seurakuntalaiset itse eivät uskoneet Lundmanista kovin pahaa, sillä hänen tyttärensä Greta Sofian puoliso Thomas Forsman tuli appensa jalanjäljissä seurakunnan uudeksi lukkariksi. Thomaksen kuoleman jälkeen leski "Madame" Greta Sofia, kuten häntä Pohjan vihittyjen luettelossa tituleerataan, meni naimisiin lukkari Anders Johan Svarströmin kanssa.

Johnny Deppin innoittamaa muistiinpanojen kaivelua

Johnny Deppin tähdittämän, todella mainion "Alice in Wonderland" -elokuvan 3D-version innoittama katsastin omista tiedostoistani hatuntekijöitä. Hullu kuin hattumaakari (mad as a hatter) termi tuli käyttöön niihin aikoihi, kun huopahattuja muotoiltiin höyryttämällä niitä mm. elohopeaa sisältäneellä liuoksella. Elohopea on raskasmetalli, joka ei poistu elimistöstä. Niinpä hatuntekijät saivat ajan mittaan hermostollisia vaurioita, jotka taas ilmenivät "hulluutena".


Ainakaan Nummen Järvenpään Uotilan rusthollin mailla asunut hatuntekijä Elias Forström ei kuollut elohopean uhrina. Hän oli syntynyt pitäjänräätälin poikana 1784 ja kuoli vasta 80 vuoden arvokkaassa iässä 1864. Vaimonsa Maria Lisa oli kotoisin Suomusjärven Kettulan Vanha-Ällipään talosta. Hänkään ei ilmeisesti kärsinyt miehen ammatista, sillä Maria Lisa kuoli vesitautiin 76 -vuotiaana 1867.

Toinen muistiin merkitsemäni tapaus oli tammisaarelainen Carl Johan Eklöf (s. 1792), joka oli kotikaupungissa hattumaakarina 1820-luvulta alkaen. Tämäkin käsityöläinen oli harvinaisen sitkeää laatua, sillä vielä vuonna 1887 hän allekirjoitti yhdessä kauppias Berndt Reinhold Böningin kanssa pöytäkirjan porvareitten vanhimpana. Kyseinen maistraatin päätös koski kaupungin järjestyssääntöjä, jotka mm. kielsivät käsityöläiskisällejä, merimiehiä, oppipoikia, renkejä ja työmiehiä oleskelemasta talvisaikaan ulkosalla kello yhdeksän jälkeen. Kesällä kotiinkutsu tuli tuntia myöhemmin.


Salon kauppalassa oli kaksikin hatuntekijää 1800-luvun alkupuolella. Toinen heistä oli Johan Henrik Hörman, Perttelin Hähkänässä 1792 syntynyt hattumaakarin poika. Hänen puolisonsa oli ruukkirengin tytär Agnetha Örmark Kiskosta. Johan Henrik menehtyi kuumeeseen 47 vuoden iässä, joten hänenkään kohdalla ei voitane puhua hullusta hatuntekijästä.


Adolf Rosenberg syntyi 1766 ja asui Lohjan Kiviniemessä eli suurin piirtein nykyisessä kaupunkitaajamassa. Hänen puolisonsa oli pitäjänpuuseppä Henrik Careliuksen tytät Christina. Adolf kuoli hivutustautiin 56 -vuotiaana kesän lopulla 1822. Christina menehtyi tapaturmaisesti saamiinsa palovammoihin kahdeksaa vuotta myöhemmin. Herra Rosenbergin sairastama tauti saattoi olla monenkin eri asian summa, mutta yleensä hivutustaudilla tai "riisillä" tarkoitettiin pikkulasten sairautta. Siinä potilas kadottaa ruokahalunsa ja käytännössä kuihtuu kuoliaaksi.


Lopuksi itseltäni löytyi Sven Otto Stålhane, komeat sukujuuret omannut hatuntekijäkisälli Helsingin kaupungissa. Hän meni naimisiin erään Fredrika Sandbergin kanssa 1859, mutta kuoli jo paria vuotta myöhemmin. Tätä Sven Otto ei pidä sekoittaa hänen sukulaiseensa, majuri Stålhaneen.

Kuva - Carrol, Lewis 1906: Liisan seikkailut ihmemaailmassa. Kuvittanut John Tenniel. Helsinki, WSOY

Rikkaita pohjanmaalaisia

Mustasaaren pitäjän Voittilan (Voitbyn) kylässä mainittiin 1546-59 talonpoika nimeltään Per Henriksson. Vuonna 1559 hänen talouteen kuului seitsemän henkilöä.

Edellä mainitun Per Henrikssonin poika oli ilmeisesti Henrik Persson. Vuonna 1571 kyseinen Henrik maksoi Voittilassa irtaimistonsa arvon perusteella ylimääräisessä ns. hopeaverotuksessa 5 mk 3 äyriä, mikä on melko olematon summa (vertailun vuoksi: esim. oli Siuntiossa keskiluku 42 mk ja Lohjalla 35 mk). Henrikillä oli ilmeisesti pojat Olof (talonpoika Voitbyssä 1585-1618) ja Erik Hindersson (ks. alla).

Erik Hindersson oli talonpoika Mustasaaren Staversbyn Fant-nimisessä talossa 1594-1614. Vuonna 1605 hänellä oli neljä lehmää ja talossa asui kolme täysi-ikäistä, ns. nokkaveroa maksavaa henkilöä. Erikin puoliso oli todennäköisesti nimettömäksi jäävä Mårten Andersson Fantin leski. Tämä Mårten Fant oli talonpoika Staversbyssä ja kuoli n. 1594. Hänellä oli pojat Olof ja Nils. Olof oli talonpoikana Voittilassa 1620 alkaen, joten hän oli ilmeisesti tullut täysi-ikäiseksi ja jatkoi nyt isänsä talonpitoa Fantilla ja isäpuoli Erik Hindersson siirtyi sukunsa maille Voittilaan, missä hänet tavattiin 1620. Erik Hinderssonilla oli lapset:

1.Tomas Eriksson Fant, talonpoika Voittilassa, ei lapsia, 1650 hän teki syytinkisopimuksen puolesta talosta.
2.Michel Fant, kauppias Vaasassa, noin 1588 - 1658 (tai 59) Vaasa, puolison nimi Anna Eriksdotter.

Näyttää siis siltä, että Erik Hinderssonin pojat alkoivat käyttää sukunimeä, joka oli Michelin äidin kotitilan mukaan otettu. Fant-talossa oli ilmeisesti joskus asunut ajomies, sillä sitä sana fant, vantti tarkoitti keskiajalla ylimyspalvelijaa, pöytäpalvelijaa, ajomiestä, kiertävää laulajaa eli leikaria sekä halventavassa mielessä maankiertäjää. Nimitys on vanha, sitä käytettiin esim. jo 1300-luvulta peräisin olevassa piispa Henrikin surmavirressä, missä piispan ajomiestä kuvataan sanoilla "pildi pikuruinen, wandi waaxahan corcuhuinen". Fant-nimisiä taloja tai henkilöitä oli ympäri Etelä- ja Länsi-Suomen, esim. Anders Fant Espoossa 1433, Sipoon Sundomissa Olaff fant J Sundom ja Punkalaitumella kaksi Vanttilan talon talollista, jotka käyttivät nimeä Fantynen vuonna 1510.




Nähtävästi oli noin 1588 syntynyt Michel Fant veljeksistä nuorempi; hän lähti kauppiaan tielle läheiseen Vaasan kaupunkiin - eikä huonoa uraa tehnytkään, sillä hänestä tuli aikanaan Vaasan rikkain porvari.

Michel tavataan 1627 mennessä Vaasasta, jolloin hän maksoi veroa 2 hevosesta, 1 lehmästä ja 2 siasta (porvareitten talot olivat siihen aikaan pienoismaataloja). Suurin piirtein samoihin aikoihin hän lienee avioitunut, puoliso oli nimeltään Anna Eriksdotter. Vuonna1636 Michelin ja Annan taloudessa eli viisi aikuista ja heillä oli 2 hevosta, 1 varsa ja 4 lehmää sekä viljelyksessä ½ tynnyrinalan verran viljaa, 1641 muodostui talous 5 aikuisesta, ts. isännästä, emännästä, 2 rengistä ja 1 piiasta. 1650 oli Fanttien talous Vaasan suurin: palveluksessa oli 3 renkiä ja puotiapulaista sekä 2 piikaa. 1653 jätettiin Michel jo yli-ikäisenä pois henkikirjasta, mutta hänellä on 7 renkiä, puotirenkiä ja piikaa.

Michelillä oli talo (vanhan Vaasan) torin eteläpuolella Pitkänkadun varrella. Tontin leveys katua vasten oli 40 m ja pituus kaupunginsalmea kohti 80 m. Vuoden 1650 taksoitusluettelon mukaan oli Michel 150 kuparitaalarin verollaan kaupungin rikkain. Tosin Herman Jesenhausenilla oli sama vero, mutta kolmannella, Hans Hanssonilla, enää vain 80 taaleria. Kaupungin koko vero oli 1200 taaleria ja sitä oli maksamassa yhteensä 119 porvaria. Michel ja Herman Jesenhausen maksoivat yhdessä siten neljänneksen koko kaupungin verosta.

Michel valittiin 1651 mennessä raatimieheksi. Saman vuoden ulosrahtausluettelossa loisti Michel ensimmäisenä; silloin hän vei mm. 74 lästiä pikeä (n. 111.000 l), 73 lästiä tervaa (9.200 l), 655 tynnyriä viljaa ja jauhoa, 21 tynnyriä maltaita, 774 kpl erilaisia vuotia, 18 kpl hylkeennahkoja, 1.600 kpl oravannahkoja, 4 tynnyriä höyheniä, 51 astiaa traania jne. Yhteensä oli Michelin viennin arvo 9.700 kuparitaalaria, lähes 1/6 koko kaupungin viennistä ja siellä oli silloin 49 kauppiasta. Sen lisäksi oli Michelillä rahtisopimuksia, jotka esim. 1653 tuotti 160 hopeataalaria; 1655 sekä 1657 hän rahtasi laivoillaan kruunun puolesta sotaväkeä.

Michel kuoli Vaasassa 1658 (tai 1659), vaimo Anna 1668. Heidän tunnettuja lapsiaan olivat:

1.Nimetön tytär, mahdoll. haud. Vaasassa 2.7.1671, pso. raatimies Olof Larsson.
2.Margareta Fant, kuoll. todenn. 1664, pso. Vaasan kappalainen Petter Jesenhaus.
3.Anna Fant, 1635 - 6.3.1702 Vaasa, asui leskenä talossaan Koivulahdella, pso. kauppias Nils Månsson.
4.Andreas Fant, Vähänkyrön khra, k. 1691, pso. Vöyrin khran tytär Karin Gammal.
5.Erik Fant, noin 1640 - 20.4.1704, raatimies.
6.Elisabet Fant, eli vielä 1690, pso. kauppias Nils Eliasson Gavelius.
7.Isak Fant, ylioppilas Turussa 1661, haud. Turun tuomiokirkkoon 14.8.1664.



Kiitos RR!

Henrik Warelius Kirkkonummelta

Lohjan Varolan talosta lähteneen Warelius-suvun yksi jälkeläinen oli Kirkkonummen Vårnäsin kartanossa 1866 syntynyt Henrik Warelius. Hän kävi ensi Helsingin suomalaista alkeiskoulua, mutta tuli erotetuksi käytyään ilman rehtorin lupaa Kuopion ruotsalaisen koulun juhlassa.

Niinpä tarmokas nuorukainen lähti Ruotsiin saakka opiskelemaan kohteenaan Alnarpsin maatalous- ja meijeri-instituutti. Siellä hän suoritti agronomitutkinnon ja palasi Suomeen ostaen itselleen Kirkkonummen Smedsbyn kartanon vuosiksi 1889-1894. Tämän lisäksi hänellä oli vuokralla Danibackan kruununpuustelli.

Wareliuksen suurin rakkaus oli musiikki ja laulu. Niinpä hän johti Kirkkonummen laulukuoroa vuodesta 1895 aina vuoteen 1914. Henrik osallistui myös Keski-Uudenmaan laulu- ja musiikkiyhdistyksen toimintaan ollen sen puheenjohtajana vuosina 1922-1928. Näiden harrastusten lisäksi hän hoiti muutamia kunnallisia luottamustoimia, kuten Jorvaksessa sijainneen Nägelsin koulun johtokunnan puheenjohtajuus 1924-1933.

Vuodesta 1930 aina kuolemaansa saakka 1934 hän vastasi kotonaan sijainneesta Jorvaksen postikonttorista.

Hyväntekijä Lindroosin testamentti ja sen seuraukset

Salon Fulkkilan kartanon mailla olleessa torpassa syntyi 6.6.1812 poikalapsi, jolle vanhemmat antoivat nimen Johan Gabriel. Isä Aron Michelsson oli rengin poika Pyölin kylästä, kun taas äiti Maja Lisa isä oli rakuuna Mats Kuhla Kavilasta.Aron ja Maja Lisa vihittiin tammikuussa 1809. Tuore pariskunta asui ensin Ragnarpyölissä, mutta asettui nopeasti Fulkkilaan. Vuosien mittaan perheeseen syntyi seitsemän lasta, joissa oli mukana parin päivän ikäisenä kuolleet kaksoset.

Aron Michelsson, joka käytti sukunimeä Lindberg, kuoli hukkumalla marraskuun viimeisenä päivänä 1820 ja näin äiti Maja Lisa jäi yksin kolmen elossa olleen lapsensa kera. Paria vuotta myöhemmin hän meni uudestaan naimisiin renki Johan Eliasson Langin kanssa. Tästä liitosta oli ainakin kolme lasta.

Koska torppari leipä oli kapea ja kaita, lähti Johan Gabriel parikymppisenä omille teilleen Fulkkilan kartanon rengiksi. Hän kuitenkin palasi vielä takaisin kotiinsa isäpuolen komennon alle lähtien myöhemmin uudelleen tien päälle asuen mm. Perttelissä. Näin vuosina hän avioitui Sofia Wilhelmina Löfmanin kanssa. Valitettavasti Sofian sukuperä on tarkasta syntymäpäivästä (21.9.1823) huolimatta jäänyt selvittämättä.

Joka tapauksessa 1870-luvulle tultaessa Johan Gabriel asui Sofiansa kera Salon kauppalassa ja toimi pitäjän jahtivoutina. Hän oli siis oman aikansa virkamiehiä ammatissa, joka loppui 1890-luvun alussa uusien määräyksien myötä. Lapsia heillä ei ollut, vaan ainoat sukulaiset olivat sisarukset perheineen. Kovin huonosti Juha Gabriel nimeä käyttänyt jahtivoutimme ei talouttaan hoitanut, sillä hän omisti oman talon Salossa. Kun Lindroos kuoli kesäkuun 17. päivänä 1893, häntä jäivät kuolinilmoituksen mukaan kaipaamaan "wiheliäinen leski, yksi veli, yksi velipuoli ja yksi sisarpuoli" muiden sukulaisten, ystävien ja "heimolaisten" lisäksi.


Juha Gabriel Lindroos jätti jälkeensä testamentin, jonka ensimmäisessä artiklassa hän määräsi heti kuolemansa jälkeen 4000 markkaa Uskelan kunnan tyttökansakoululle. Niistä pitäisi muodostaa erillinen apurahasto,jonka pääoma ei saisi vähentyä, mutta korot piti vuosittain jakaa köyhimmille oppilaille.

Muun omaisuutensa Lindroos jätti sellaisenaan vaimolleen tämän eliniäksi, mutta tämän kuoltua varat piti antaa suomenkielisen kansakoulun saamiseksi Salon kauppalaan. Puolella rahoista rakennettaisiin itse koulutalo ja loput säästettäisiin rahastoksi vähävaraisille opppilaille vuosittain annettavaksi. Tämän testamentin Juha Gabriel allekirjoitti elokuun viimeisenä päivänä vuonna 1889 omakätisellä puumerkillään todistajien läsnäollessa.


Lindroosin testamentti aiheutti leskivaimo Sofia Löfmanin kuoleman jälkeen kesäkuussa 1898 kiivasta keskustelua ja oikeusjuttuja. Testamentin todistajina aikoinaan olleet henkilöt ja testamentin kirjuri todistivat, että Lindroos oli tarkoittanut omaisuutensa käytettäväksi kansakoulua korkeampaan oppilaitokseen ja näin ollen Salon suomalainen yhteiskoulu vaati varoja suoraan itselleen. Sen sijaan Salon kauppala järjestysmies Långströmin välityksellä halusi rahat itselleen ja edelleen kauppalan kansakoululle. Yhteissummaltaan perintö oli 13-14000 markkaa. Oikeudessa olivat lopulta vastakkain kauppala useine eri todistajineen sekä suomalainen yhteiskoulu. Syyskuun 24. päivä 1899 kihlakunnanoikeus antoi tuomionsa, jonka mukaan rahat kuuluivat Salon suomalaiselle yhteiskoululle. Koululle annettiin myös oikeus vaatia tiliä siitä, miten omaisuutta oli tuohon asti hoidettu.

Salon kauppala veti asian hovioikeuteen, joka antoi oman päätöksensä vuoden 1901 keväällä. Lopputulos ei ilmeisesti ollut aivan se, mitä olisi kauppalan puolelta haluttu. Hovioikeus piti voimassa alemman oikeusasteen tuomion siltä osin, että testamentin katsottiin tarkoittaneen tavallista kansakoulua ylempää oppilaitosta. Hovi määräsi testamentatut varat kauppalalle, jonka tuli käyttää ne nimenomaan tähän määrättyyn tarkoitukseen. Kuolinpesän selvitysmiehen, Enok Wilhelm Nohterin asiaksi tuli antaa asianmukainen selvitys omaisuuden siihenastisesta käytöstä kauppalan hallitukselle sekä huolehtia varojen siirrosta kauppalan rahatoimikamarille. Asia ei päättynyt vielä tässäkään vaiheessa, sillä lopullisen päätös haettiin aina korkeimmasta hallinto-oikeudesta. Se määräsi rahat yksiselitteisesti suomalaiselle yhteiskoululle.


Salon suomalaisen yhteiskoulun omistajana oli kannatusyhdistys ja itse koulu oli saanut perustamisluvan syyskuussa 1897 maanviljelijä Hollmenin ja kansakoulunopettaja Julkusen toimiessa puuhamiehinä. Aloite kouluun tuli pikemminkin Salon ympäröineestä Uskelan pitäjästä kuin kauppalan hallinnosta. Yhteiskoulu toimi yksityisenä vuoteen 1937, jonka jälkeen sen nimeksi tuli Salon yhteislyseo ja edelleen 1976 Hermannin lukio. Hermanni ja Lauri yhdistyivät Salon lukioksi 2005.

Oikeusjuttujen aikaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa koulua käytiin puuseppä Nyströmin talossa Itäisen Siltakadun ja Sairashuoneenkadun kulmauksessa, mistä opetus siirtyi 1901 puuseppä Jalosen taloon Turuntielle.

Kuolemantuomioita ja metsään haudattuja

Heinäkuun puolivälissä 1780 oli eräs värvätty, tenholalainen sotamies, Olof Malmbäck tullut Pohjan pitäjän Åminnen kartanon mailla sijainneeseen krouviin. Krouvinpitäjä Johan oli hänen hyvä ystävänsä, joten yösijan Olof sai samasta sängystä kuin itse krouvari. Olof Malmbäckin puoliso Greta Thomasdotter oli jäänyt kotitorppaan Finbyn Yttergårdissa.

Yön aikana Olof sai mielipuolisen kohtauksen ja löi ystävänsä, krouvinpitäjä Johanin kuoliaaksi. Tästä teosta oikeus näki nopeasti yhden ainoan rangaistuksen, kuolemantuomion. Aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, määrättiin murhaaja myös teilattavaksi.

Näihin aikoihin oli Pohjan pitäjän vanha teilauspaikka tullut liian lähelle kasvanutta asutusta. Tämän takia oli luultavaa, että Malmbäckin teloituslava pystytettiin uuteen paikkaan, Lillforstin kruununtilan maille Skurun sillan ja korkean mäen väliseen tasanteeseen. Paikalle kutsuttu pyöveli katkaisi ensin Olofin käden, jonka jälkeen piilukirves löi hänen päänsä poikki. Lopuksi ruumis, käsi ja pää naulattiin puuhun varoitukseksi muulle kansalle ajan armottomista laeista.

Reilut 20 vuotta myöhemmin toinen tenholalainen kohtasi pyövelinsä samalla paikalla. Palvelijatar Juliana Wijssman oli tuomittu murhapoltosta ja varkaudesta. Mestauksen jälkeen hänen ruumiinsa haudattiin Pohjan kirkkomaan laitaan, arvottomaan paikkaan, mikä oli varattu pahimmille rikollisille. Siunattuun kirkkomaahan heitä ei saanut haudata.

Pyöveli saattoi saada myös muita tehtäviä kuin pelkkiä teloituksia. Vuoden 1799 välikäräjillä annettiin pyövelille määräys viedä itsemurhan tehnyt Anders Björk Kuovilan kylästä metsään ja hautaamaan tämän sinne. Björk oli ampunut itsensä vaikka ei ollut "olematta poissa järjeltään", kuten oikeus asian totesi.

Sananen keskiaikaisesta suvusta

Laurens Niklasson oli asemies – tai oikeammin "vaakunamies", sillä ruotsinkielinen käsite "a wapn" tulisi kääntää "vaakunan omistavaksi". Hän avioitui 10.6.1420 laamanni Klaus Flemingin tyttären Ingeborg Flemingin kanssa, antaen tälle huomenlahjaksi Kaarinan Uittamon maatilan. Heillä oli lapset:

1.Niklis Larsson, Lemun Ahtinen, puoliso mahdollisesti Johanna Jönsdotter.
2.Joakim Laurensson, mainitaan 1498 entisenä maanomistajana Ruotsin Esbron pitäjän Asbyssa.

Pojista Niklis Larsson omisti Lemun Ahtisen (Lemo Ahtis). Hän oli mahdollisesti naimisissa Johanna Jönsdotterin, Jöns Rengonpojan tyttären, kanssa.

Jöns Rengonpoika mainittiin kesäkuussa 1477, jolloin asemiehet Jeppe (Jeppe on Jakobin lyhyempi muoto) ja Albrekt Henriksson Görtzhagen hyväksyivät heidän Varissalossa edesmennenneen, rakastetun ("war aelskeligen broder Jönis Renkon-poyca, som i Waritzalo doo") velipuolensa Jöns Rengonpojan lahjoituksen Turun tuomiokirkolle; Jöns lahjoitti maatilan Raision Metsäkylässä "omansa ja vanhempiensa sielujen puolesta" ("for sijn oc sijne foraeldre siaele").

Jöns lienee ollut poika sille saman nimiselle turkulaiskauppiaalle, ("Jöns Ringonpoycka"), joka 1415 menetti kauppatavaransa Pohjanmaan Oulunsalossa novgorodien (karjalaisten) hyökkäyksessä. Ilmeisesti samainen Jöns vanhempi vaihtoi itselleen tilan Raision Mälikkälästä vuonna 1426. Vanhemman Jönsin veli oli ehkä se Raision seurakunnalle niityn lahjoittanut "Nicolaus Regnunpoyka", joka mainittiin vuosina 1419 ja 1421. Jöns Rengonpoika vanhempi oli todennäköisesti sama kuin Halikon Varissalon (Vartsalo) Jöns Laurensson, joka mainittiin myös myöhemminkin. Varissalon Jöns oli nähtävästi läheisissä suhteissa Turun piispanistuimeen, sillä 1426 hän todisti perniöläisten ja halikkolaisten tilojen lahjoitusta tuomiokirkolle, 1429 hän todisti erään lahjoituksen Piikkiössä sekä 1436 hän oli piispan arviomiehenä Halikossa. Mainittakoon vielä, että Varissalo oli piispanistuimelle kuulunut suurtila.

Niklis Larssonin kuoltua avioitui Johanna ahvenanmaalaisen Henrik Nilsson Balkin kanssa. Niklisillä ja Johannalla oli ainakin lapset:

Måns Nilsson, omisti Ahtiksen sekä Pirkkalan Haapaniemen, Alisen Satakunnan kihlakunnantuomari 1533, vouti Viipurin linnassa, naimaton.
Elin Nilsdotter, eli vielä 1556, puoliso rälssimies Sigfrid Hansson Vilken.


Kiitos RR!
Kuvassa Lemun kirkko

Suomen ensimmäinen kuolemaan johtanut sähkötapaturma

Heinäkuun 21. päivä vuonna 1897 tapahtui Kotkan Jumalniemen sahalla ensimmäinen kuolemaan johtanut sähkötapaturma. Tämän Kymin pitäjän puolella aikoinaan sijainneen sahan oli perustanut kauppaneuvos Carl Henrik Ahlqvist (1825-1909), joka toimi sahanomistajana, puutavarakauppiaana ja laivanvarustajana pitkän uransa aikana. Jumalniemen hän myi lopulta 1895 Halla Osakeyhtiölle.

Heinäkuisena iltapäivänä työmies Jeremias Leskinen oli saanut kahden muun miehen kanssa tehtäväkseen laittaa kannen eräisiin nostokoneiden sähkölaitteisiin. Kun kone laitettiin uudelleen käyntiin, oli Leskistä ja kahta muuta käsketty poistumaan laitteen läheisyydestä. Pian heidät kuitenkin kutsuttiin jatkamaan työtään. Leskinen, tietoisena sähkövirran vaarallisuudesta, varoitti toveriaan koskemasta johtoihin. Jostain syystä hän itse tarttui sähkökaapeleihin. Hän ei siis saanut tappavaa sähköiskua varomattomuuttaan, vaan jonkun ilmeisen tapaturman vuoksi. Paikallislehti ihmetteli asiasta raportoidessaan sitä, miksi työmiehiä ylipäätään laitetaan työskentelemään noin voimakkaiden ja eristämättömien johtojen parissa.

Lehti myös muistutti "julistuksesta työntekijöiden suojelemiseksi", jonka 15. pykälä sääti, että erityisellä merkillä piti ilmoittaa jo sammutetun laitteen uudelleen käynnistämisestä. Koko konetta ei olisi saanut käyttää, ennen kuin vaarallinen johto olisi saatu suljetuksi koteloonsa. Vielä vuonna 1895 työnantaja ei ollut millään tavalla korvausvelvollinen työtapaturmista ja niinpä Leskisen viisi lasta ja leskivaimo tulisivat olemaan lujilla. Juridisen vastuun tilalle lehdistö kaipasi moraalista vastuunkantoa. Vaikka asiasta nimittäin pidettiin virallinen poliisitutkinto, ei siihen kutsuttu vainajan omaisia. Kotkan Sanomat kaipaisi virallisen tutkinnan lisäksi ammattitarkastajaa pitämään omaa tutkintoaan. Tämä olisi perusteltua jo siitä syystä, että sähköä käytetään yhä enemmän energianlähteenä teollisuudessa.

Leskinen, tietoisena sähkövirran vaarallisuudesta, varoitti toveriaan koskemasta johtoihin. Jostain syystä hän itse tarttui sähkökaapeleihin. Hän ei siis saanut tappavaa sähköiskua varomattomuuttaan, vaan jonkun ilmeisen tapaturman vuoksi. Paikallislehti ihmetteli asiasta raportoidessaan sitä, miksi työmiehiä ylipäätään laitetaan työskentelemään noin voimakkaiden ja eristämättömien johtojen parissa. Lehti myös muistutti "julistuksesta työntekijöiden suojelemiseksi", jonka 15. pykälä sääti, että erityisellä merkillä piti ilmoittaa jo sammutetun laitteen uudelleen käynnistämisestä. Koko konetta ei olisi saanut käyttää, ennen kuin vaarallinen johto olisi saatu suljetuksi koteloonsa.

Vielä vuonna 1895 työnantaja ei ollut millään tavalla korvausvelvollinen työtapaturmista ja niinpä Leskisen viisi lasta ja leskivaimo tulisivat olemaan lujilla. Juridisen vastuun tilalle lehdistö kaipasi moraalista vastuunkantoa. Vaikka asiasta nimittäin pidettiin virallinen poliisitutkinto, ei siihen kutsuttu vainajan omaisia. Kotkan Sanomat kaipaisi virallisen tutkinnan lisäksi ammattitarkastajaa pitämään omaa tutkintoaan. Tämä olisi perusteltua jo siitä syystä, että sähköä käytetään yhä enemmän energianlähteenä teollisuudessa.

Marttilan kirkon uudet kamiinat

Kesällä 1900 Marttilan kirkko tarvitsi kipeästi uudistusta. Seurakuntalaiset eivät enää halunneet istua kuuntelemaan saarnoja parisataa vuotta vanhan kirkon kylmyydessä, vaan kaipasivat hieman fyysistä lämpöä pelkän hengellisyyden rinnalle. Niinpä kirkkoon päätettiin lopulta tilata lämmitysjärjestelmä.

Tämä annettiin kokkolalaisen yrityksen Veljekset Friis tehtäväksi. Yhtiön olivat perustaneet Kalajoen lukkarin, Johan Friisin pojat Juhani ja Tuomas. Pojat kävivät toimeen jo nuorella iällä, sillä Juhani oli vain 17-vuotias perustaessaan metallivalimon synnyinpitäjäänsä. Kahta vuotta myöhemmin hän sai Tuomaksen mukaan toimintaan ja 1885 kihlakunnanoikeus vahvisti em. toiminimen. Jonkin aikaa yrityksessä oli mukana myös kolmas veli Matti.

Vaikka veljesten sukunimi suomentui Pohjanpaloksi reilut sata vuotta sitten, säilyi tehtaan nimenä Veljekset Friis aina yrityksen lopettamiseen saakka 1960-luvulla. Koska Kalajoella ei ollut rautatietä, oli tuotteita hankala kuljettaa asiakkaille. Niinpä uusi tuotantolaitos päätettiin perustaa Kokkolan Ykspihlajaan, lähelle satamaa. Syksyllä 1895 oli uusi tehdas valmis ja siellä myös rakennettiin Marttilan kirkkoon tilatut lämmityslaitteet. Mistään kovin pienestä laitoksesta ei ollut kyse, sillä valimossa työskenteli 1900-luvun alussa noin 250 henkeä. Suosituimpia artikkeleita olivat kirkonkellot ja valurautakamiinat.

Viimeksi mainittuja oli Marttilaan tilattu yhteensä neljä kappaletta, joista yksi sijoitettiin sakaristoon ja loput kirkkosaliin. Friisien oma asiamies kävi tekemässä asennukset ja tarkastuskokous totesi työn kaikin puolin hyvin suoritetuksi. Niinpä seurakuntalaisten ei enää tarvinnut tulevina talvina palella sunnuntaiaamuisten kirkonmenojen aikaan.


Marttilalaisten oli varmasti helppo tehdä hankintapäätös, sillä monissa lähialueen kirkoissa oli saman yrityksen toimittamia kamiinoita. Näin ainakin Honkilahdella, Säkylässä ja Tammelassa, kymmenistä muista kirkoista puhumattakaan. Itseasiassa kirkkoherra Hilden antoi Veljekset Friisille luvan käyttää seuraavanlaista kiitoskirjettään vuoden 1902 "Hintaluettelossa Kirkon lämmityslaitoksista";

Täten saan todistaa, että ne kolme rimauunia N:o 3, jotka Weljekset Friis'ein konepajasta ostettiin ja sen toimesta asetettiin vuonna 1900 Marttilan emäseurakunnan kirkkoon, ovat kaikin puolin näyttäneet vastaavan tarkoitustansa.

Kirkkoa on lämmitetty ainoastaan aamusella ennen kirkonmenoa ja ovat seurakuntalaiset olleet täysin tyytyväisiä näihin lämmityslaitoksiin.

Marttila 15 p. Maalisk. 1901

Aug. Hilden Marttilan kirkkoherra


Kuvat em. hinnastosta.

Kapteeni Vetrio

Helsingin Kaivohuone viihdytti ja viihdyttää tietysti edelleen asiakkaitaan sen kotimaisilla että ulkomaisilla esiintyjillä. Vuoden 1893 alkusyksystä yleisöä viihdytti ja varmasti myös järkytti amerikkalainen "kapteeni Vetrio" - myrkynsyöjä.

Esityksensä aluksi Vetrio ripotteli sahajauhoja lautaselleen, kaatoi niiden päälle lamppuöljyä, maisteli seosta hieman, sytytti sitten koko hoidon tuleen ja söi näin syntyneen lämpimän puuron.

Seuraavaksi mies hörppäsi hieman vettä, otti kovan kivihiilenkimpaleen puraisten sitä hampaat narskuen ja syöden irti saamansa palasen saman tien. Samaa tietä kulkeutuivat porsliinit, kukkaruukut ja rautapellit. Salaatin puolta saivat hoidella kalossit, nahanpalat ja saippua. Juhla-ateriaan kuului tietysti myös viiniä kapteenin tapaan; Vetrio sekoitti vesilasiin rikkiä ja hiilihydraattia saaden aikaan punaisen myrkkyjuoman, jonka hän esityksensä lopuksi kulautti kurkustaan alas.

Kapteeni Vetrion taiteilijanimeä käyttänyt myrkynsyöjämme huomasi omituiset kykynsä sattumalta. Hän asui joskus 1880-1890-lukujen vaihteessa ranskalaisessa pensionaatissa, missä erästä myrkkyä oli joutunut ruoan joukkoon. Aterialla olleista Vetrio oli ainoa, joka ei sairastunut tapahtuneen johdosta. Älykkäänä hän huomasi tilaisuutensa tulleen ja alkoi kiertää maailmalla rautavatsaisena miehenä, joka pystyi syömään mitä vain. Useat viranomaiset ja tohtorit, jotka olivat tutkineet kapteeni Vetrion esityksiä, väittivät niiden olevan täysin aitoja.

Hieman sen jälkeen, kun Vetrio oli käynyt Kaivohuoneella, uutisoitiin Suomessa hänen kuolleen eräässä berliiniläisessä sairaalassa. Menehtymiseen olisi ollut syynä hänen esityksissään syömät 100-150 tulitikkua per päivä. Nämä olisivat aiheuttaneet lopulta rikkimyrkytyksen, joka olisi ollut kohtalokas kapteeni Vetriolle.


Ilmeisesti tämä tieto oli koko lailla perätön, sillä vielä 1900-luvun alussa samanniminen esiintyjä kiersi pitkin maailmaa mielipuolisia kykyjään hyödyntäen. Lokakuussa 1900 hän oli jälleen Berliinissä, missä hänen yleisönään oli mm. poliisiupseereita ja lääkäreitä. Heidän edessään hän istuutui pöydän ääreen, johon oli katettu useita lautaisia. Yhdellä niistä oli vihreää jauhetta, "keisarinvihreää", toisella sinertävää eli "ultramarinaa" ja kolmannella keltaista jauhetta, joka oli tehty tulikivestä ja booraksista. Viimeksi mainittua ainetta käytettään mm. hyönteisten torjuntaan ja homeenestoon.

Lautasten takana oli pulloja, joissa oli strykniiniä, atropiiniä, arsenikkia ja fosforia. Kapteeni piti ensin pienen esitelmän siitä, miten oli myrkkyihin tottunut. Tämän jälkeen hän tyhjensi lautasensa yksin toisensa jälkeen ja ryyppäsi kyytipojaksi pullojen sisällön. Paikalla ollut tohtori tutki kaikki aineet ja totesi niiden olleen aitoja.

Terveisiä Turun sukututkimuspäiviltä

Turun Sukututkimuspäivät on nyt vietetty ja luennoilla riitti kuulijoita lähes tungokseen asti. Suomen Sukututkimusseuran nettisivuilta löytyy muutaman päivän ajan kaikille vapaasti katsottavaksi Veli-Pekka Toropaisen esitys Turun pyöveleistä. Suosittelen vahvasti, mutta en heikkohermoisille....

Pikkukuvissa tunnelmia sunnuntailta - Veli-Pekka Toropainen keskustelemassa Genoksen päätoimittajan, Tiina Miettisen kanssa, Turun Seudun Sukututkijat vastasivat paikallistasolla nappiin menneistä järjestelyistä. ja esitteilleasettajien joukossa oli ilahduttavasti myös Arkistolaitos.

Päivien luennot tulevat muutaman viikon kuluessa Suomen Sukututkimusseuran internet-sivujen jäsenpuolelle. Näin seura pyrkii palvelemaan eri puolilla maata asuvia jäseniään. Iso kiitos vapaaehtoiselle kuvaajalle, T. Kulmalalle. Jatkossa voit katsella esityksiä silloin, kun se itsellesi parhaiten sopii.

Valitettavasti esityksissä käytettyjen kalvojen ja oheismateriaalien kuvaaminen ei käytännön syistä aina onnistu kovin hyvin. Mutta ei anneta tämän haitata liikaa - sukututkija oppii harrastuksessaan nopeasti sen, että aina joku lähde puuttuu, on vahingoittunut tai ei ole muutoin saatavilla!

Vuoden sukukirja 2009

Turun valtakunnallisilla sukututkimuspäivillä valittiin tänään vuoden sukukirja 2009. Kunnia meni Pirjo Terhon teokselle "Paraisten Blomström-suku. Kilpailun raatiin kuuluivat fil. tri Jukka Partanen (puheenjohtaja), Teuvo Ikonen ja fil. maist. Marketta Kännö. He perustelivat valintaansa seuraavasti;

Sukukirjassa selvitetään Paraisten pitäjänräätälinä 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa toimineen Karl Henrikinpoika Blomströmin ja hänen puolisonsa Lovisa Ulrika Nordqvistin esi- ja jälkipolvia. Ammattitaitoisesti tehdyn sukukirjan aikaulottuvuus on pitkä, sillä ensimmäiset esipolvet on voitu ajoittaa 1500-luvulle. Esipolvet on selvitetty selkeästi ja sukukirja on rakenteeltaan ja luettavuudeltaan hyvä, sillä tekstin yhteyteen sijoitetut sukukaaviot ja -taulut sitovat suvun henkilöt tekstiin hyvin. Tekstien ja sukutaulujen osuus on tasapainoinen. Kirjassa on käytetty runsaasti mm. tuomiokirjalähteitä, joiden avulla suvun jäsenten elämänvaiheista on saatu esille mielenkiintoisia vaiheita. Lähteitä on käytetty laajasti ja ne on dokumentoitu hyvin. Hakemistot ovat hyvät ja riittävät. Kirjaa täydentää monipuolinen kartta-aineisto ja kuvitus.

Turun Sukututkimuspäiviltä 6.3.2010

Välähdys Turun Sukututkimuspäiviltä 6.3.2010

Taloustirehtööri Malmgren

Karjalohjan Pellonkylän Alhaisten rusthollissa lokakuussa 1837 syntynyt Henrik Johan Malmgren oli yksi Länsi-Uusimaan merkittävimmistä yhteiskuntavaikuttajista. Kun hän menehtyi Vihdin Kirvelässä maaliskuussa 1903, julkaisi Uusimaa -lehti hänestä seuraavan muistokirjoituksen.

"Henrik Johan Malmgren Vihdin pitäjän Kirvelästä ummisti toissapäivänä silmänsä viimeiseen lepoon. Harva mies on ollut niin tuttu maakunnassamme yleistoimiensa kautta kuin vainaja. Koko elämänsä on kuva sitkeästä, eteenpäin pyrkivästä ihmisestä, joka vastuksista huolimatta viepi tahtonsa perille, voittaa etuja itselleen ja muille. Hän oli syntynut talonpoikaiskodissa, eikä ollut lapsuudessaan mitään erityistä opetusta nauttinut.

Mutta nuoruuden voimat vaativat häntä maailmalle laajentamaan näköalojansa ja hankkimaan toimeentuloansa. Se ei ollutkaan seikkailun halua kotoisella kukkarolla, kuten usein nykyajan nuorilla, vaan voittojen hankkimista omalla työllä. Ensimmäinen hänen mainittavimpia yrityksiään oli lyöttäytyä maanmittarien kanssa Venäjälle maanmittariapulaiseksi, jona hän 1860-luvulla useita vuosia toimi menestyksellä. Monia sekä naurettavia että vakavia muistoja oli hänellä, sitten myöhemmällä iällään kerrottavana tältä ajalta.

Palattuaan kotimaahan hankki hän itselleen maatilan Nummen pitäjästä (vaimon kotitalo l. Oittilan Paakkala). Täällä hän osoitti heti, että vieraan maan kokemukset olivat terästäneet vain hänen mieltänsä puskemaan kotimaan maakamaraan ja sitä hedelmälliseksi saattamaan. Samalla sai hän luottamusta osakseen ympäristöltä ja oli kymmenkunta vuotta Nummen kuntakokouksen puheenjohtajana. 1870-luvulla tarttui hän itse mielestäänkin uhkarohkeaan yritykseen ostamalla Kirvelän suuren säteritilan ynnä muita tiloja. Yritys perustui pieneen säästöön, ihmisten luottoon ja siihen lujaan ajatukseen, että jos elämän ikää annetaan ja työtä lujasti tekee, niin joskus voi ruveta työnsä hedelmiänsä nauttimaan. Kolmenkymmenen vuoden työ onkin saanut suurta aikaan sekä maanviljelyksen laajentamiseen katsoen tiluksilla että muuten kotinsa taloudelliseen varallisuuteen.

Tämänlaista edistysmiestä tarvitsevat yleiset luottamustyöt, eikä vainajaa säästetty niiltä. Miltei viimeiseen asti hän oli yhäti rattailla, ajaen yksin vallattomilla varsoillansa kokouksiin. Kaikki osoitti, että vanhassa ja jo työssä sekä taudissa riutuneessa ruumiissa voi olla nuorekas sydän. Muutamia niistä monista luottamustoimista olemme tässä tilaisuudessa mainitsemaan. Vihdin kuntakokouksen puheenjohtajana hän istui yhdeksän vuotta, säästöpankin jäsenenä ja puheenjohtajana parikymmentä vuotta, valtiopäivillä 1894, kerran maallikkojäsenenä Raaseporin itäisestä rovastikunnasta kirkolliskokouksessa. Erityisesti oli vainajan lemmikkeinä kaksi henkistä yritystä, raittiusasia ja kansanopistoasia.

Juoppouden turmeluksen hän tuli suvussaankin huomaamaan. Muistamme hänen kertomuksensa, kuinka hän, huomaten itsekin olevansa vaarassa, eikä vain itse vaan hänen poikansakin, joutua samoille jäljille kuin moni hänen esi-isistään oli joutunut, teki kerran poikansa kanssa yhteisen raittiussopimuksen, jota he sitten yhdessä ovat pitäneet ja jonka eteen muidenkin hyväksi taistelleet. Hän olikin Vihdin raittiusseuran perustaja ja sen puheenjohtajana monet vuodet. Toinen oli kansanopisto, jonka perustajia ja vaalijoita hän alusta asti oli. Monikin sanoi hänelle, kun hän ajoi hevosella johonkin kansanopiston kokoukseen; mitä kouluista on, ethän itsekään ole niitä tarvinnut, mutta hoputti vain virkkuansa ja oli miltei aina ensimmäisenä kokouksessa.

Hän se kyllin tiesi, kuinka liian rautaista tahtoa tarvitaan, jos mieli yksin pyrkiä päämääräänsä ja kuinka yhteisvoimilla saadaan heikommatkin luonteet johdatetuiksi eteenpäin. Siitä syystä hän iloitsi voivansa kasvavalle nuorisolle kansanopiston kautta tarjota lukuisia tiedon tilaisuuksia ja samalla pelastaa sitä monesta vaikeudesta, johon yksinäinen maailman puskija niin usein joutuu. Elämänsä suurimpana aarteenaan vainaja piti jumalanpelkoa, jota hänen vaiherikas kohtalonsa oli omiaan syventämään. Taloustirehtööri H. J. Malmgren on jättänyt itsestään maakuntaansa ikuisen muiston, jota mekin siunaamme."


Henrik Johan Malmgren isä oli poikansa täyskaima ja syntynyt Karjalohjan Puujärvellä 1814. Hän kävi koulua Turussa ja osasi mm. latinaa. Vuodesta 1835 lähtien hän oli Pellonkylän Alhaisten rusthollarina. Puoliso Maria Hedvig Skogberg oli kotoisin Lohjan Jalassaaren Iivarin talosta. Hieman kummallisesti sekä Henrik Johan että Maria Hedvigin äiti oli nimeltään Christina Stigell. He molemmat olivat kotoisin Nummen Oittilan kylästä, mutta eivät olleet ainakaan kovin läheistä sukua keskenään. Itseasiassa olisin kiinnostunut selvennyksistä Oittilan kylän isäntien ja emäntien suhteen. Yritän saada niistä tolkkua muuta vuosi sitten, mutta tietoihin taisi jäädä kosolti erheitä. Sukutauluston kuvassa näkyvistä tiedoista kiitokset erityisesti T. Haatiolle.

Satakuntaan lähteneet Heermannit

Karjalohjalla vihittiin kesäkuun lopulla 1818 Mustlahden Ylhäisten rusthollarin poika Evert Heerman ja Sakkolan Heikintalon rusthollarin tytär Anna Greta Saxell. Äidin puolelta Evert oli sukua Sammatin Kiikalan Kottarin ratsutilallisille.

Pian avioitumisen jälkeen tuore pariskunta muutti Tallaan kylän Pöykärille, jossa Evert hoiti taloa lampuotina. Sieltä Heerman vei perheensä Härjänvatsan kylään, Rannanpellon talon maille viimeistään 1823. Siellä hänet mainitaan itsellisenä. Karjalohjalta Evert Heerman ja Anna Greta Saxell muuttivat Varsinais-Suomen Piikkiöön pari vuotta myöhemmin. Lapsia oli ehtinyt Karjalohjan vuosina syntyä kolme.

Piikkössä Evertistä tuli Kiertilän verotalon renkivouti. Piikkiössä lapsikatras kasvoi kahdella tyttärellä, kunnes Heerman jälleen kerran vaihtoi maisemaa. Tällä kertaa kohteena oli Yläneen pitäjä Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajamailla vuonna 1832. Kovin kauaa perhe ei melko syrjäisessä pitäjässä viihtynyt, sillä jo 1836 Evert oli Leineperin ruukin renkivouti Kullaalla. Tälläkin kertaa visiitti jäi lyhyeksi, sillä kahta vuotta myöhemmin Heermannit asettuivat Raumalle. Tässä välissä oli Evert ehtinyt olla jonkin aikaa tilanvuokraajana Eurajoen Lavilassa. Raumalla Evert Heerman harjoitti värjärin ammattia.

Evertin ja Anna Gretan lapsista Evert Viktor ja Henrik Johan antautuivat samalle alalle, kellosepiksi. Evert Viktor asettui lopulta Uuteenkaupunkiin ja tuli tunnetuksi yhtenä kaupungin merkittävimmistä liikemiehistä. Kun esimerkiksi vuoden 1887 alussa Uudenkaupungin kansainvälinen lennätinasema tarvitsi kipeästi lisätiloja, antoi lennätinhallitus toimitalon rakentamisen Evert Viktor Heermanin huoleksi. Tämän rakennuksen tuli käsittää 24 huonetta, joista kaksi olisi isoja konesaleja. Lisäksi tuli rakennattavaksi tarpeelliset ulkohuoneet. Kaiken tuli olla valmiina jo saman vuoden kesäkuun ensimmäisenä päivänä.

Evert Viktor ehti olla monessa mukana ja niinpä hänen nimensä löytyy mm. Uudenkaupungin Mekaanillisen Tehtaan höyrymyllyn ilmoituksista Uudenkaupungin Sanomissa 1890-luvulla. Kun hän kuoli loppusyksystä 1898, muisteltiin hänen nauttineen suurta luottamusta paikkakunnalla. Hän oli ottanut osaa kunnallisiin toimiin, ollut valtuusmiehenä sekä rahatoimikamarin puheenjohtajana. Elämänsä loppupuolen hän kärsi hivuttavasta taudista, joka viimein vei hänet hautaan.

Evert Viktorin velipoika Henrik Johan Heerman oli kelloseppänä Raumalla. Eräissä yhteyksissä hänen syntymäpaikakseen on merkitty Rauman rippikirjaankin merkitty Karjaa, mutta tosiasiassa hän syntyi Karjalohjan Tallaan Pöykärillä. Kelloseppä Henrik Johan Heermanin puoliso oli porilainen Anna Ulrika Grönlund. Heidän tyttäriään olivat näyttelijä Selma Erika sekä Tampereen pellavatehtaan konepajan johtajan, Karl Richard Munsterhjelmin kanssa avioitunut Hilda Cecilia.



Selman puolisoita olivat Suomalaisen Teatterin näyttelijä Arthur Lundahl, joka kuoli kesällä 1879 sekä norjalainen kauppias Isak Bergström. Selma Erika oli Suomalaisen Teatterin ensimmäinen näyttelijätär ja viimeinen Kaarlo Bergbomin aikalainen. Hänen uransa alkoi Westermarkin teatteriseurueessa ja Suomalaiseen Teatteriin hän pääsi 1872. Selma, joka tunnettiin miehensä sukunimellä Lundahl, sai tehdä heti alkuunsa päärooleja, kuten kuningattaren osan "Maria Tudorissa", Elisabetin "Maria Stuartissa" ja markiisitar Popadourin "Narciss Rameaussa".

Hänen kerrotaan paneutuneen rooleihinsa erityisellä huolella ja tämän ansiosta Selma sai runsaasti lahjoja sekä kiitoksia työstään. Vaikka hänen vuositulonsa nousivat 1877 peräti 2200 markkaan, joutui hänen tahtomattaan osallistumaan ruotsalaisen ja suomalaisen teatteriväen keskinäisiin kahinoihin. Lundahl määrättiin käyttämään kotikielenään suomea, vaikka perhe olikin ruotsinkielinen. Ahkeruus ja loputon työhön keskittyminen aiheutti Selma Lundahlille lopulta kuumetaudin. Tämän seurauksena tullut muistin heikkeneminen vaikutti hänen loppu-uraansa teatterissa.

Hilda Cecilian ja Karl Richard Munsterhjelmin lapsista tytär Elin Vega tuli tunnetuksi opettajana sekä ennen kaikkea lastenkirjailijana. Hän julkaisi kirjoja myös nimillä Elin Munsterhjelm-Harva ja Elin Munsterhjelm-Holmberg. Nimet Holmberg ja Harva tulivat hänen puolisoltaan, uskontotieteilijä Uno Harvalta, joka suomensi sukunimensä Holmberg vuonna 1927. Elin Munsterhjelm toimi Hangon suomalaisen yhteiskoulun rehtorina 1906–1915 ja myöhemmin Helsingissä Suomalaisen tyttökoulun luonnonhistorian ja maantieteen opettajana.

Uno Harva teki useita tutkimusmatkoja Etelä-Venäjän ja Siperian suomensukuisten kansojen keskuuteen. Näiden ja muiden tutkimustensa pohjalta hän esitti ajatuksen siitä, että Sampo tarkoittaisi kansainvälisesti tunnettua maailmanpuuta. Harva nimitettiin Turun Yliopiston sosiologian professoriksi ja hän loi perusteet uskontotieteen vakiintumiselle omaksi tieteenalakseen. Luottamustoimina Uno Harvalla oli mm. Porthan-Seuran esimiehenä toimiminen vuosina 1936-49 ja Kalevalaseuran varapuheenjohtajuus 1930-1931. Harva julkaisi useita, erityisesti suomensukuisten kansojen uskontoja käsitteleviä teoksia. Unon ja Elinin poika oli Helsingin Puhelinlaitoksen pitkäaikainen toimitusjohtaja, vuorineuvos Martti Harva.


Evertin ja Anna Gretan tyttäristä Sofia Vilhelmina Heerman avioitui porilaisen posteljoonin, Karl Henrik Westermanin kanssa vuoden 1850 alussa. Jo kymmenkunta vuotta aiemmin isosisko Eva Lovisa oli löytänyt puolisokseen "uppsyningsman" Aron Philip Ramstadiuksen. Tämä oli aloittanut uransa räätälinä. Aron kuoli 1866 ja hänen mustaa graniittia ollut hautakivensä oli Porin vanhalla hautausmaalla ainakin vielä 1928.

Kolmas sisko Maria Gustava ei ollut naimisissa, mutta sai 1859 aviottoman pojan, jolle antoi nimen Nikolai. Evertin ja Anna Gretan Gabriel-poika oli ammatiltaan värjäri. Hän oli naimisissa kersantintytär Emilia Lovisa von Köhlerin kanssa ja asui Porin kaupungissa.

Muiden lasten myöhemmistä kohtaloista en ole kerännyt tietoa. Evert Heermanilla ja Anna Greta Saxellilla saattoi olla myös sellaisia jälkeläisiä, joita ei ole mainittu oheisessa jälkipolvitaulustossa. Otan mielelläni vastaan mahdolliset lisäykset ja/tai korjaukset.

Skoptsilaiset kuohitut

Turkulaisen hevoskuskin, Johan Lindströmin ja vaimonsa Anna Österbäckin poika Berndt August ajautui 1850-luvulla omituiseen uskonpiiriin. Hänen tuttavansa ja ikätoverinsa, värjärinkisälli Otto Karell oli näihin aikoihin tullut skoptsien eli kuohittujen uskonlahkon johtohahmoksi. Skoptsilaisuus oli levinnyt Venäjällä ensin Inkerinmaan suomalaisiin seurakuntiin ja edelleen Suomenkin puolelle. Kastroinnin perimmäinen syy oli lihallisista himoista luopuminen. Miehillä tämä tarkoitti lähinnä kivesten ja naisilla rintojen poistoa.
Otto Karell oli kuohittu 1850-luvun lopulla ja lopulta esivalta katsoi hänet uhaksi yhteiskunnalle. Näin Karell ja 19 muuta suomalaista kuohittua päätettiin karkoittaa Siperiaan vuoden 1871 lopulla. Näistä yhdeksän oli miehiä ja loput naisia iältään 28-42 vuoden välillä. Tuomittujen kerrottiin olevan riemuissaan siitä, että he pääsisivät Siperian kylmiin korpiin. Kuohitut väittivät olevansa valmiita Jumalan valtakuntaan ja iloitsevansa tästä onnesta, mikä heitä oli kohdannut.

Suomalaistunut skoptsilaisuus sai alkunsa joskus 1810-luvun alussa, kun eräs Matti Jänis (s. 1793) tutustui kuohittuun venäläissotilaaseen. Pitkien itsetutkiskelujen jälkeen hän antoi leikata itsensä vuonna 1854. Kaksi orjuudesta karannutta suomalaista, Juhana Riikonen ja Jooseppi Muratta, toivat lahkolaisuuden Inkerinmaalle. Miehet olivat itse saaneet oppinsa Peipusjärven rantamailla asuneilta kuohituilta. He Riikonen ja Muratta olivat ensin olleet ns. hyppääjien saarnamiehiä ja tästä hyvästä heidät oli pistetty vankilaan Pietarissa vuonna 1840. Kun toverukset olivat luvanneet hyljätä tämän opin, heidät päästettiin vapaaksi. Vapaalla jalalla he kuitenkin jatkoivat hyppääjien elämäntapaa, kunnes hakivat rauhaa skoptsien joukosta.

Muratta menehtyi kuohitsemisen aiheuttamiin komplikaatiohin heti leikkauksen jälkeen ja hänen kerrotaan tulleen haudatuksi yön pimeydessä Kupanitsan hautausmaalle. Riikonen sai nyt em. August Lindströmin uuden sielunkumppanin. Elokuussa 1859 nämä kaksi miestä lähtivät yhdessä muiden kuohittujen kanssa Sortavalaan, Jaakkimaan ja Uukuniemen levittämään oppiaan. Palattuaan matkalta Pietariin heidät pidätettiin ja lähetettiin Siperiaan rangaistuksena harhaoppien levittämisestä. Näin sekä Riikonen, Karell että Lindström tulivat karkotetuiksi uskonsa takia. Vuosien 1853-1871 välisenä aikana ehti Pietarin vankiloissa kuolla yli 80 kuohittua skoptsiuskoista. Vuosisadan loppuun mennessä tämä omituinen lahko kuoli Suomessa omaan mahdottomuuteensa.

Vielä vuonna 1898 onnistui eräs ruotsalainen matkailija tapaamaan August Lindströmin, joka edelleen asui kaukana Uralin takana, eräässä siperialaisessa skoptsikylässä. Mainittu herra matkasi täkäläisen kuvernöörin seurueessa ja tämän ansiosta järjestyi tapaaminen "erään ruotsia puhuvan suomalaisen kanssa". Tämä oli siis Lindström, jota matkalainen kuvasi keskikokoiseksi, vanhaksi mieheksi, jolla oli säännölliset ja hyvin selvät kasvonpiirteet. Niiden hän katsoi ilmaisevan syvää ajatusta ja intelligenssiä.

Keskusteluissa selvisi edellä kerrottu tarina Lindströmin osalta. Hän kertoi vakuuttuneensa siitä, että kuohitsemisen "tulikasteeseen" alistuminen olisi välttämätöntä taivaanvaltakuntaan pääsemistä varten. Eräs Johannes oli tehnyt tuon vaarallisen operaation. Leikkauksen jälkeen Lindström oli ollut kolme viikkoa vakavasti sairaana ja tullut sen jälkeen karkotetuksi Jakutskiin eliniäkseen. Kaikesta tästä huolimatta August Lindström oli tyyni ja totinen, todellinen ruotsalaisen pietistin muotokuva. Hän odotti onnellisena taivaanvaltakuntaan pääsyään.

Lindströmillä oli hallussaan ruotsalaisia, hengellisiä kirjoja. Näistä arvokkain oli vanha Raamattu, jota hän luki päivittäin. Osan kirjoista oli lahjoittanut vapaaherra Wrede käydessään Siperiassa vuoden 1885 paikkeilla. Lindström muisteli matkalaisille kyynelsilmiin "tuhatjärvistä kotimaataan", mutta lohdutti samalla itseään ajattelemalla pääsyä maahan, jossa "kaikella tuskalla ja vaivalla on loppunsa".


Venäjän viranomaiset törmäsivat skoptseihin ensimmäisen kerran jo 1771 Oryolin alueella. Tuolloin tuomittiin talonpoika Andrei Ivanov itsensä ja kolmentoista muun talollisen silpomisesta ruoskittavaksi sekä tämän jälkeen karkotettavaksi Siperiaan. Häntä avustanut Kondratii Selivanov onnistui pakenemaan, mutta jäi kiinni muutamia vuosia myöhemmin.

Selivanovista tuli lopulta liikkeen johtohahmo. Hän joutui useita kertoja vankeuteen ja välillä mielisairaalaan, mutta tästä kaikesta huolimatta hän kuoli vasta 1832, sadan vuoden iässä. Perustajan ja johtajan kuoleman jälkeenkin liike vain vahvistui. Niinpä vuosien 1847-1866 välillä noin 750 venäläistä lähetettiin Siperiaan. Kuitenkin vielä 1874 laskettiin skoptseja olevan peräti 5444, joista 803 oli kastroinut itsensä.

Venäjällä lahko laski kannattajansa tuhansissa vuonna 1929, mutta vähitellen sen kannatus hävisi.

Kuva skoptsilaisukosta siperialaisessa kylässä kirjasta Through Siberia (1901)

Karmea löytö puuvajasta Turussa

Elokuisena sunnuntaipäivänä vuonna 1860 löydettiin Turussa vaununtekijä Helianderin talon puuvajasta kuivettunut ja osaksi matojen syömä lapsen ruumis. Asiasta raportoitiin saman tien poliiseille, jotka toimittavat pienen vainajan ruumiinavaukseen. Kun puuvajaa sitten miehissä tarkasteltiin enemmänkin, löydettiin sieltä vielä toinenkin vastasyntyneen ruumis.

Nyt poliisipäällikkö antoi määräyksen etsintöjen jatkamisesta entistä tarkemmin ja seuraavana tiistaina tehtiin jo kolmas murheellinen löytö. Tämä ruumis oli pienessä korissa ja laatikossa käärittynä verisiin liinavaatteisiin sekä verhoihin. Näistä muutamissa oli kirjailtuna nimi J. E. Bergenwall.

Paitsi näitä kolmea pientä vastasyntyneen ruumista, löytyi puuvajasta myös rakkauskirjeitä. Ne oli osoitettu Henrika Vilhelmina Kalleniuksella, joka asui yhdessä ruokakauppias Johan Edvard Bergenwallin kanssa. Samassa laatikossa kirjeiden kanssa oli vanha, ruotsinkielinen kirjanen "Kristillisestä avioliitosta", jonka kanteen oli omistajaksi merkitty Maria Vilhelmiina Bergenwall.

Ruuminavaukset tehnyt lääkäri sanoi lasten syntyneen täysiaikaisina. Poliisit pidättivät Henrika Kalleniuksen, sillä hänen tiedettiin olleen raskaana hieman aikaisemmin, vaikkakaan hän ei ollut saatavissa olleiden tietojen mukaan synnyttänyt. Kauppias Bergenwall ja Henrik Kallenius asuivat yhdessä korttelissa numero yksi, lähellä Hämeentullia. He eivät olleet naimisissa.

Aivan kuin edellä mainituissa kolmessa sikiövainajassa ei olisi ollut tarpeeksi, joutuivat viranomaiset toteamaan vielä yhden kuolleen. Viikon kuluttua edellisistä tapahtumista eli seuraavana sunnuntaina löydettiin kuollut lapsi Bergenwallin kotoa. Kun viranomaiset olivat tutkimassa taloa, löysivät he kraatari Rotbergin vihjeen perusteella lukitun arkun mainitusta asunnosta. Avainta kysyttäessä sanoi Bergenwall laatikon kuuluvat Kalleniukselle. Kun tältä pyydettiin avainta, sanoi hän arkun kuuluvan eräälle "Fredrikalle". Tämä oli muka kuollut kaksi vuotta sitten sairaalassa ja arkun avain olisi jäänyt Fredrikan sisarelle. Sisar taas asui Savossa.

Poliisi ei jäänyt etsimään avainta sen kauempaa, vaan määräsi sepän avaamaan arkun tiirikalla. Tässä vaiheessa Kallenius hätääntyi vakuuttaen "ei suinkaan arkkuun panneensa lasta". Kannen alta löytyi kuitenkin em. kuollut lapsi. Kauppias Bergenwall kertoi, että arkussa olleet tavarat olivat Henrik Kalleniuksen lukuunottamatta muutamia nappeja. Oikeuden eteen jouduttuaan Henrika Kallenius kielsi kaikki häneen kohdistuneet syytteet.

Seuraava lehtitieto tästä hurjasta tapahtumasarjasta löytyy vuoden 1863 maaliskuulta. Tuolloin Hänen Keisarillinen Majesteettinsa antoi päätöksensä Henrika Kalleniuksen tapauksesta. Hovioikeus oli tuominnut Henrika kirkonrangaistukseen ja anteeksi anomaan sitä syntiä, että oli salannut neljä sikiötä. Henrika ei ollut tätä tehnyt, joten hänet määrättiin kahdeksaksi päiväksi vesikoppiin. Tämän rangaistuksen oli Majesteettikin vahvistanut. Majesteetin oikeuslaitos päätti, että jos Kallenius vielä vesirangaistuksen jälkeenkin kieltää tapahtuneen, tulee hänet lähettää Lappeenrannan kehruuhuoneeseen. Siellä hänelle piti antaa sopivia "manauksia" ja katumuksen jälkeen Kalleniuksen oli määrä käydä julkiripillä.


Luultavasti kehruuhuone auttoi syntien tunnustuksessa, sillä viisi vuotta myöhemmin Turussa asui itsellisvaimo Henrika Kallenius. Henrika joutui turvautumaan virkavaltaan, kun hänen asunnossaan kävi murtovarkaita. Näiden mukaan oli lähtenyt seinäkello, valkoinen peitto, tyyny ja kriminnahka. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Kallenius joutui varkauden kohteeksi.

Vuonna 1859, kun hän asui yhdessä Bergenwallin kanssa, kävi heidän asunnossaan Eteläisen korttelin numerossa 183 varas, jonka mukaan kulkeutui muhkea saalis. Poliisin annettujen tietojen mukaan tältä yhdessä elävältä pariskunnalta vietiin noin 60 hopearuplan arvoinen kullattu plakkarikello vitjoilla ja avaimella, hopeainen plakkarikello hopeataululla sekä pronssivitjoilla ja avaimella, kolmetoista kultasormusta, kultavitjat, hopeinen soppakauha, tusina hopeisia ruokalusikoita, 38 teelusikkaa, yksi hopeinen lapsenlusikka, kaksi hopeapikaria, yksi kuparikattila, kaksi kuparikastrullia kansineen, yksi kuparivati kansineen, kolme mustaa silkkiliinaa, yksi musta silkkinuttu, kaksi silkkihuivia, viisi silkkistä nenäliinaa, kolme silkkistä kaulaliinaa, kolme naisten leninkiä, yhdeksän paria lakanoita, 30 ruokaliinaa, kahdeksan paitaa, tusinoittain käsiliinoja ja tyynynpäällisiä sekä muuta sekalaisemaa tavaraa. Onneksi varas ja suurin osa omaisuudesta saatiin takaisin.

Henrika Vilhelmina oli syntynyt nahkuri Henrik Kaleniuksen ja Maria Tullströmin perheen kolmantena lapsena Hämeenlinnan kaupungissa 1826. Johan Edvard Bergenwallin vanhemmat olivat Ahlaisten Vähäkylässä asuneet lasimestari Johan B. ja vaimonsa Maria. Isä Johanin suku käytti myös nimeä Tocklin.

Kauppias Bergenwall kuoli helmikuussa 1876 vain 40 vuoden iässä. Häntä jäivät lähinnä kaipaamaan kaksi siskoa. Omituista kylläkin, sillä Johan Edvard oli mennyt vuonna 1862 naimisiin Maria Ottiliana Fleischerin kanssa. Tästä liitosta oli myös lapsia; poika Konrad Olivier, tytär Hilma Zoraida sekä tytär Selma, joka oli kuollut heti synnyttyään.

Konrad Olivierin oli ammatiltaan maanmittari ja hänen puolisokseen tuli vuonna 1896 Hedvig Maria Sjögren.


Kuva teoksesta "Observations on obstetric auscultation, with an analysis of the evidences of pregnancy, and an inquiry into the proofs of the life and death of the ftus in utero (1843)"

Lisää Olin-sukuisia

Vihdin Selkin kylän Hemmin verotalon isännäksi tuli 1850-luvulla Carl Aron Olin, joka kotoisin Nurmijärven Lepsämän Iso-Labbartin talosta. Hänen puolisonsa Ulrika Linden oli syntynyt Vihdin Torholan Ridalin talossa. Hän oli avioitunut 1845 Hemmin isännäksi isänsä jälkeen tulleen Erik Johan Johanssonin kanssa, mutta tämä liitto oli päättynyt miehen kuoltua. Näin Hemmi ajautui lopulta Olinin haltuun.

Carl Aron ja Ulrika saivat yhteensä kuusi lasta, joista ainoastaan esikoisena syntynyt Karl Nikolai l. Kaarlo eli aikuiseksi. Vuosien 1853-1859 välillä syntyneet nuoremmat sisarukset kuolivat kaikki ennen kesää 1860. Isä Carl Aronin kuoltua meni Ulrika naimisiin Nils Tallgrenin kanssa. Tästä tuli sitten Hemmin eli Hemmilän uusi isäntä, kunnes Kaarlo Olin oli tarpeeksi vanha ottamaan vastuun talosta. Hän myös piti hyvää huolta tiluksistaan, kuten oheinen lehti-ilmoitus vuodelta 1900 kertoo.

Ulrika Linden kuoli leskenä 1903. Perilliset päättivät myydä vainajan omaisuutta vapaaehtoisella huutokaupalla. Sanomalehdessä olleen ilmoituksen mukaan Ulrikalla oli kuollessaan mm. kaksi lammasta, yksi karitsa, huonekaluja, naisten ja miesten pitovaatteita sekä liina- ja sänkyvaatteita. Luotettaville ostajille luvattiin peräti viisi kuukautta maksuaikaa.

Vain kahta vuotta myöhemmin, tammikuussa 1905 seurasi Kaarlo Nikolai Olin äitiään rajan taakse. Häntä jäi lähinnä kaipaamaan leski Henrika sekä kolme aikuista poikaa. Perukirjoitus pidettiin pari kuukautta myöhemmin W. Hjeltin johdolla Tyynelän huvilassa, Hemmilän naapurissa. Merkillistä kyllä, sattui samaan lehteen Kaarlon ja Henrikan pojan, Aksel Olinin ilmoitus eräästä varkaudesta. Viimeksi mainitun teksti kannattaa lukea huolellisesti läpi, sillä se antaa kadotetusta omaisuudesta todella perusteellisen selvityksen.

Carl Aron Olinin isä oli Aron Olin. Aronin ensimmäinen puoliso Ulrika Olin oli kotoisin Vihdin Ollilan kylän Sorkin talosta. Ulrika menehtyi lokakuussa 1832 ja Aron nai seuraavana kesänä tämän vanhemman sisaren, Ebba Caisan. Itselleni tuntemattomasta syystä Ebba Caisa asui vihkimisen aikaan Kalvolan pitäjän Kutilan kartanossa. Rippikirjassa ja vihittyjen luettelossa hänet mainitaan "jungfruna", joten aivan tavallinen piika hän ei ainakaan ollut.

Aronin suku oli ollut Iso-Labbartilla jo ainakin 1700-luvun alkupuolelta lähtien eikä sillä ole mitään tiedossa olevaa yhtymäkohtaa Olin-sukuisiin. Näin ollen arvelen Aronin ottaneen sukunimensä vaimonsa suvulta. Sukunimikäytännön ollessa vielä nuorta ei tämä ollut kovinkaan harvinaista.