Hieman Hedman -sukuisista

Klemet Jakobsson oli Alisen Sääksmäen pitäjän kruununvouti 1655-67 ja Urjalan nimismies vuodesta 1662. Hän oli 1662 isäntänä Urjalan Laukelan kylän Kankaanpään ratsutilalla, jota aikaisemmin 1656 oli hallinnut eräs Sigfred Larsson Svart, vanhan ratsu- ja talonpoikaissäädyn valtiopäivämies. Klemetin menneisyys jää hämärään. Vuonna 1656 hänen sanottiin varustaneen ratsumiehen muutaman talon puolesta Kalvolan Keikkalan kylässä, mutta häntä ei kuitenkaan mainita Kalvolan henkikirjassa.

Klemetin toinen tai mahdollisesti kolmas vaimo viimeistään 1662 oli Brita Andersdotter, joka 1667 yksin vastasi tilasta - Klemet oli nähtävästi hieman aiemmin. Klemetin ensimmäisen (ja mahdollisesti toisen) vaimon nimi ei ole tiedossa.

Brita avioitui uudellen, puolison nimi oli Jakob Tomasson Törnqvist ja vielä hänen jälkeensä tuli Britan kolmanneksi puolisoksi Vihdin kappalainen Joakim Vahenius, joka kuoli vasta 1697. Luultavasti Britaa oli kuollut ennen tätä.

Britan viimeinen liitto jäi lapsettomaksi. Koska niin monta ihmistä oli isännöinyt Kankaanpään ratsutilaa, syntyi Britan ja Vaheniuksen kuolemien jälkeen perintöriitoja mm. Vaheniuksen siskon ja Britan kahden ensimmäistä liistosta olleen pojan kesken. Riitapöytäkirjassa mainitaan (valtakirjan antaneina) henkilöinä Britan ja Klemetin vanhimmat pojat Anders Hedman, Petter Hedman ja heidän veljensä Jakob Hedman sekä neljäntenä vielä Britan ja Törnqvistin liitosta poika Josua Törnqvist.

Koska asiakirjoissa ei erityisesti mainita, että Klemetin vanhin poika Jakob olisi ollut nimenomaan liitosta Britan kanssa, on mahdollista että Klemet oli ollut aviossa jonkun muun kanssa jo ennen Britaa, sillä Jakobin on täytynyt syntyä aivan viimeistään 1650-luvun puolivälissä ollakseen nimismies 1678. Anders ja Petter sen sijaan olivat selvästi Britan poikia.

Klemetin lapsia olivat siis:

1. Jakob Hedman, ratsutilallinen Urjalan Kankaanpäässä, Urjalan nimismies, talonpoikaissäädyn valtiopäivämies 1686, 1689, 1693. Kuollut noin 1718,puoliso Karin Jakobsdotter.
2. Anders Hedman, lääninverotarkastaja Turussa. Kuollut noin 1716 Ruotsissa, toinen puoliso Elisabet Festing, ensimmäisen vaimon nimi ei ole tiedossa.
3. Petter Hedman, nimismies.


Veljekset Hedman lienevät ottaneet nimensä kotitilansa mukaan (kangas, nummi = ruots. hed). Syksyllä 1682 ja vielä keväällä 1685 oli Anders Hedman henkikirjoittaja Ylisessä Satakunnassa. Vuonna 1686 hän oli kruununvoutina Alisessa Satakunnassa, jonka rinnalla hän oli Ulvilan nimismies talvesta 1693 syksylle 1695, jolloin hän sanoutui irti tästä jälkimmäisestä toimestaan. Lääninveronkantajana (lanträntmästare) Anders oli huhtikuussa 1695 ja vielä 1712, jolloin hän perheineen pakeni Ruotsiin hyökkäävien venäläisten tieltä.



Kiitos RR!

Sammatin ensimmäiset häät ilman viinaa

Sammatin Kiikalassa vietettiin maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1900 kummallisia häitä. Hetkeä aiemmin olivat alttarille astuneet kauppias Vihtori Hartzell ja Niemenkylän Mallaan talon tytär Ida Malmgren. Kun juhlakansa saapui morsiamen kotiin juhlia viettämään, puuttuivat pöydistä kokonaan väkijuomat. Sanomalehdissä epäiltiin myöhemmin, että kyseessä saattoivat olla Sammatin ensimmäiset raittiit häät. Tämän todettiin olevan tärkeän askeleen kohti sivistyneempää käytöstä.


Vihtorin ja Idan sukujuurissa on ainakin kahta laajalti selvittämääni sukua; Karjalohjan Tallaan Tallqvisteja sekä Lohjan Varolan Wareliuksia. Näin ollen heidän lapsensa ovat itselleni sukua montaa eri kautta. Itseasiassa oma sukutiedostoni kasvoi jo aikaa sitten sellaisiin mittoihin, että en kovin helposti hahmota näitä kaukaisempia serkkutyttöjäni ja -poikia.

Uusimaa -lehden pieni artikkeli maaliskuulta 1900 antoi muutakin lisätietoa perheestä. Herra Hartzell on nimittäin merkitty kastettujen luetteloon etunimillä Johan Viktor, mutta ilmeisesti hänet tunnettiin täysin suomenkielisessä Sammatissa Vihtorina. Idan nimi ei toisaalta väänny Iitaksi, vaan ainakin sanomalehdessä se on kirjoitettu tiukasti Idaksi.

Vihtori Hartzell tuli sammattilaisille tutuksi paitsi kauppiaana, niin isänsä ja veljensä tavoin myös kirkonvartijana. Isä Christoffer Hartzell oli ollut tarkka-ampujana henkivartiostokaartissa ja osallistunut Krimin sotaan 1850-luvulla. Lisäksi hän oli komppaniansa mukana keisari Aleksanteri II kruunajaisissa Moskovassa. Kirkonvartijana Vihtorille kuuluivat suurin piirtein ne tehtävät, joita nykyisin hoitaa seurakunnan suntio. Olipa kirkonvartija välillä myös unilukkarina herätellen saarnojen aikana nukahtaneita seurakuntalaisia

Eräiden Turussa toimineiden, kaukaisempien sukulaistensa tavoin Vihtori oli siis kauppias. Hän sovelsi nykyisin yleistyneitä toimintatapoja jo reilut sata vuotta sitten, sillä joulun alla 1904 ilmestyi sanomalehtiin hänen ja virkatoveri E. W. Johanssonin oheinen ilmoitus.

Vihtorilla ja Idalla oli viisi omaa lasta sekä lisäksi kasvattityttärenä miehen sisaren lapsi Vihdistä. Viimeksi mainittu asia tuntuu siinä mielessä hämmästyttävältä, että Vihtorilla ei ollut aikuiseksi elänyttä siskoa. Valitettavasti itselläni ei ole ollut mahdollisuutta tarkistaa tätä tuttavaltani saamaani tietoa. Koska lasten vaiheet ulottuvat 1900-luvun loppupuoliskolle saakka, ei niitä ole syytä käsitellä tässä yhteydessä. Todettakaan vain, että Ida Malmgren kuoli 1930 ja Vihtori Hartzell 14 vuotta myöhemmin.

Selviikin lasten omituinen kuolema

Ruoveden Tyrninkylän Selviikin talollisena oli 1800-luvun puolivälissä muuan Hermanni Juhonpoika, joka oli naimisissa Heta Pietarintyttären kanssa. Pariskunnan lapsia olivat Hermannin Joakim (1853), Retriikki Reinholti (1855), Anshelm (1858), Nikolai (1862) ja Aina Maria (1865).

Vuoden 1866 helmikuussa perheen elämä järkkyi täydellisen äkillisesti. Mainituun kuun kolmannen päivän aamulla Anshelm ja Nikolai valittivat kovaa päänsärkyä ja vatsakipua. Oireet pahenivat päivän mittaan entistä rajummiksi. Yrittäessään syödä jotain, oksensivat lapset saman tien kaiken pois. Lopulta he pyysivät vain vettä juodakseen.

Koko helmikuisen päivän molemmat lapset olivat ankarissa kivuissa ja iltaa kohden Nikolai meni puhumattomaksi sekä lopulta tajuttomaksi. Yöllä yhden aikaan hän kuoli tajuihinsa tulematta. Isoveli Anshelm jaksoi taistella vielä muutaman tunnin, mutta neljännen päivän aamulla kello kahdeksan aikaan hänkin menetti henkensä suurissa tuskissa.

Kylillä alkoi nopeasti kiertää huhupuheita, joiden mukaan pojat olisi myrkytetty. Pidetyssä virallisessa tutkimuksesa mitään tälläista ei kuitenkaan havaittu. Lasten vanhemmat ja talon palkolliset kielsivät, että heillä olisi ollut myrkkyä saatavillaan. Näin ollen myöskään lasten ei olisi pitänyt sitä saada mistään. Joka tapauksessa nimismies katsoi parhaaksi antaa luvan ruumiinavauksiin, jotta asiasta päästäisiin täydelliseen selvyyteen. Tämän tapauksen lopputulos ei ole tiedossani ja mielelläni kuulisin mahdollisen oikeudenpäätöksen asiasta.

Aivan puhtoinen pulmunen ei Hermanni Juhonpoika ollut. Vuonna 1861 hänet oli nimittäin tuomittu laittomasta viinanmyynnistä, vaikka Selviikin taloa käytettiin paikallisena käräjäpaikkanakin. Samassa talossa pääsi tutustumaan myös säätyläisväkeen, sillä Rautalammilta kotoisin ollut "läänintohtori" August Eberhard Hirn asusti siellä perheineen vuodesta 1871 lähtien. Selviikin komean päärakennuksen voi vieläkin nähdä, vaikka Googlen avustamana.


Näytä suurempi kartta

Mielenkiintoinen ohjelmasarja jenkeissä

Yhdysvalloissa alkaa NBC:n tuottamana mielenkiintoinen sarja maaliskuun viidentenä. Siinä muutamien Suomessakin hyvin tunnettujen julkkisten sukutarinoilla yritetään vastata kysymykseen "Who Do You Think You Are". Toki on omassa maassammekin nähty vastaavia tuotoksia, tosin lopputulos oli tylsähkö. Tiedä sitten, osaavatko jenkit dramatisoida paremmin:

Walliander -sukuisia Nummen Järvenpään Kiiskiltä

Länsi-Uusimaalaisen Pusulan Anttilan talon Rausjärven torpassa asui 1830-luvulla mylläri Jacob Wiklund vaimonsa Stina Vallianderin kanssa. Rippikirjassa on Stinan patronyymiksi merkitty Johansdotter ja vihittyjen luettelossa hänen kerrotaan olevan torpparin tytär Ahonpään Pietilästä. Lisäksi Stina olisi rippikirjan mukaan syntynyt Nummella 15. päivä huhtikuuta 1805.

Ahonpään Pietilästä ei tosin löydy sopivaa torpparipariskuntaa Stinan vanhemmiksi eikä Nummen sen kummemmin kuin Pusulankaan kastetuista HisKin avulla hänen syntymäänsä. Sen sijaan vuosien 1824-1830 rippikirja kertoo, että Stina Johansdotter (em. syntymäajalla) oli Pietilän talon piikana jo ensin mainittuna vuonna. Edellinen rippikirja on vuosilta 1817-1823 ja sieltä selviää hieman lisää.Stina on tullut Pietilään Nummelta 1818. Onneksi Digiarkistosta löytyvät myös Nummen muuttaneet vuosilta 1805-1862. Näiden luetteloiden mukaan Stina Johansdotter asui Pusulaan lähtiessään Nummen Järvenpään Kiiskin talossa.

Kiiskillä oli tuohon aikaan isäntänä kaukainen sukulaiseni Johan Johansson, joka oli naimisissa naapuritalosta Hurulta kotoisin olleen Greta Johansdottern kanssa. Olin jo vuosia sitten merkinnyt HisKin avulla heille neljä lasta. Mutta Stina oli jäänyt huomaamatta, sillä hänen kastettaan ei ole syystä tai toisesta merkitty Nummen kirjoihin. Hänet löytää ainoastaan rippikirjasta.

Tämän jälkeen selvisi monta muutakin avoimeksi jäänyttä kysymystä. Stina Johansdotter nimittäin käyttää naimisiin mentyään sukunimeä Walliander. Samaa sukunimeä kantavat myös hänen veljensä Henrik Johan ja Erik. Ensin mainittu oli torpparina ja lastenopettajana Nummella. Erik Walliander tuli taasen Pusulan Hirvijoen Hannulan talon Saarikon torppariksi naituaan edellisen torpparin lesken.

Useiden Walliander -sukuisten perheiden lapsimäärät olivat melko suuria ja yhtä äkkiä tietokantaani ilmestyikin viitisenkymmentä uutta nimeä. He kaikki ovat todellakin kaukaista sukua Järvenpään Kiiskin talon kautta.

Stinan ja mylläri Jakob Wiklundin perheessä oli yhteensä 11 lasta, joista peräti kuusi ensimmäistä oli tyttäriä. Järjestyksessä kuudes lapsi oli Ulrika Elvina, joka syntyi helmikuussa 1838. Hänen meni hieman yli 30 vuoden iässä naimisiin Hyönölän kylän Yli-Hannulan talollisen pojan, Anders Johan Tötterströmin kanssa. Pariskunta asettui asumaan Pusulan kylän Jaakkolan talon Nummilan torppaan ja vuoteen 1881 mennessä oli heille syntynyt seitsemän lasta. Näistä kolme kuoli jo lapsena.

Perhe-elämä päättyi lokakuussa 1886 julmalla tavalla. Syystä tai toisesta Ulrika Elvinan oma aviomies, torppari Tötterström murhasi vaimonsa kätkien tämä erääseen vesiammeeseen surmatyön jälkeen. Kun vainaja löydettiin hieman myöhemmin, epäiltiin väkivallanteosta heti mm. vainajan omaa miestä. Lisäksi uumoiltiin joidenkin muidenkin miesten osallistuneen tekoon.

Lopulta Anders Johan Tötterström asetettiin virallisesti syytteeseen vaimonsa murhasta ja Lohjan kihlakunnanoikeus totesi hänet ainoaksi syylliseksi. Samaan lopputulokseen tuli myös Turun hovioikeus. Keisarillinen senaatti antoi asiasta lopullisen tuomion ja se oli ankarin mahdollinen; kuolemantuomio. Ajan tavan mukaan tämä alistettiin hänen Keisarillisen Majesteettinsa tutkintoon, koska kuolemantuomioita ei oltu pantu täytäntöön enää 1820-luvun puolivälin jälkeen. Vaikka en ole asiaa selvittänyt, niin todennäköisesti Tötterström karkoitettiin Siperiaan.


Tämän artikkelin kirjoittamisen yhteydessä lisäsin kotisivuilleni Järvenpään kylän Kiiskin talollisen, Yrjön jälkipolvitauluston aina seitsemänteen sukupolveen saakka.

Adam Linden Turkin sodassa 1877

Pälkäneen Onkkalan kylän itsellisten monilukuisessa joukossa asui myös puuseppä Adam Linden, joka oli syntyjään Hauholta. Hänen vaimonsa Eeva Stiina Matintytär oli taasen syntynyt Luopioisissa. Perheessä oli useita lapsia, joista vuonna 1846 syntynyt Adam käytti sekä isänsä sukunimeä että sen lyhennettyä muotoa Lind astuessaan sotapalvelukseen Suomeen kaartissa.

Reilun 30 vuoden iässä karvari Adam Linden oleskeli Hämeenlinnan kaupungissa raajarikkona kävellen kainalosauvojen avulla. Kysyttäessä syytä tähän kertoi Adam olleensa niitä, jotka kesällä 1878 pestattiin Suomen kaartiin ja lähetettiin hetken päästä Turkin sotatantereelle. Venäjän ja Osmanien valtakunnan välillä käytiin sotaa vuosina 1877-1878. Venäläisten joukoissa taistellut kaarti kunnostautui tsaarin mielestä niin hyvin, että hän antoi sille kunnianimen Vanhan kaartin pataljoona. Joukko-osasto tunnetaan nykyisin Kaartin jääkärirykmenttinä.

Kaartin suurin tai ainakin huomattavin taistelu käytiin 24. päivä lokakuuta 1877 sen osallistuessa Gornyj Dubnjakia (nykyisessä Bulgariassa) vastaan tehtyyn rynnäkköön. Suomalaisista sotilaista kaatui 24 miestä, minkä lisäksi viisi upseeria ja 87 sotilasta haavoittu. Viimeksi mainittujen joukossa oli myös puusepän poika Linden. Häntä haastatellut sanomalehtimies kertoi asiaa suurin piirtein seuraavaan tyyliin.

"...kohta, kun Venäjän väki saapui turkkilaisten näkyviin, jälkimmäiset rupesivat ampumaan ja heidän luotinsa sattuivat jo niin kaukaa, ettei kaartilaisten pyssyt, vaikka hyvätkin, kantaneet sinne asti likimainkaan. Sen tähden täytyi heidän olla ampumatta ja rientää keskellä turkkilaisten luotisadetta lähemmäksi, väliin heittäytyen maahan pitkäkseen, jolloin turkkilaiset lakkasivat ampumasta, väliin juosten edelleen, jolloin viholliset taas ampuivat rajusti.

Kysyttäessä miltä tuollainen luotisade tuntui mielessä, vastasi Linden ei muuta pelänneensä kuin ettei hän ymmärtäisi totella komentosanoja, joihin ei hän vielä ollut tottunut.

Sen tähden kuuntelikin hän komentohuutoja hartaammin kuin kuulain viuhkinaa. Juostessa hän ei malttanut pysyä rivissä vaan juoksi edelle, josta hän sai aika nuhteitä. Niin kuin tiedetään, alkoi tämä taistelu jo aamulla varhain ja vasta ehtoolla kello kuuden aikaan päästiin rynnäkköön. Vähän jälkeen puolen päivän sai Linden kuulan rauhasiinsa, joka sieltä tunki selkärankaan saakka ja sinne seisahtui.

Linden l. Lind kaatui kentälle katsoen taaksensa, olisiko sanitäriä lähellä. Vaan semmoista ei näkynyt. Hän rupesi huutamaan apua ja jonkun matkaa hänestä nosti eräs sanitäri päätänsä ojasta, mistä hän oli etsinyt suojaa kuulilta. Tämä sanoi ettei hän uskaltaisi nousta ojasta Lindiä auttamaan, vaan jos Lind pääsisi rämpimällä sinne, niin hän jollain hiljemmällä hetkellä kantaisi hänet poista. Näin myös tapahtui.

Haava sidottiin aluksi, jotta verentulo saataisiin pysähtymään. Kuula kuitenkin poltti Lindin sisälmyksiä ankarasti, joten hän rukoili haavureita ottamaan sen pois. Tämä ei käynyt laatuun ennen kuin päästiin parempaan hospitaaliin. Seuraavana päivänä kannettiin haavoitettuja eilisen tappotantereen läpi, jossa Lind sai nähdä kaikki sen kauhistukset. Vakinaiseen sairashuoneeseen tultua kaivettiin kuula pois ja vähitellen kuljetettiin Lind Bulgarian ja Romanien kautta Venäjällä.

Matka sairasvankkureissa oli sangen vaivalloinen lokaisilla ja kuoppaisilla teillä. Kerran sai Lind ajurikseen erään romanialaisen, jonka kieltä hän ei ymmärtänyt. Tämä ajoi rajusti ja haavaa pakotti kauheasti. Lind pyysi ja rukoili miestä ajamaan hiljaa, vaan tämä ei ensinkään huolinut rukouksista ruoskien hevosiaan, vaikka Lind tarjosi tälle ainoaa ruplaansa.

Venäjällä tuli helpompaa, kun kuljetus tapahtui rautatievaunuissa. Pysähdyspaikoilla tuli usein herroja katselemaan haavoittuneita ja lahjoittamaan näille rahaa. Lind makasi useita kuukausia lasareteissa, kunnes hänet viimein kirjoitettiin Moskovassa ulos terveenä, mutta raajarikkoisena. Pietarissa hänelle annettiin passi Hämeenlinnaan, koska Lind sanoi olevansa kotoisin Hämeenlinnan "kupernista". Hämeenlinnasta piti Lindin vielä päästä Helsinkiin, koska hänen piti saada laillisesti ero kaartista. Muutoin hän jäisi ilman eläkettä, sillä karvarin työtä hän ei enää pystyisi tekemään."

Vuoden 1878 lopulla Turkki ja Venäjä olivat jo solmineen ns. Stefanon rauhan. Sen perusteella piti Venäjän saada 3,5 miljardia markkaa sotakorvauksia. Suomessa uutisoitiin tästä mm. seuraavasti; "Jos nyt turkkilainen rupeaisi wenäläiselle tätä summaa suorittamaan sillä ehdolla, että markka aina minuutin päästä maksettaisiin, niin saisi molemmilla olla hywät ewäät ja ne ehkä sittenkin loppuisiwat kesken. Sillä jos asianomaiset lakkaamatta yöt päiwät kesät talwet pysyisiwät työssä, kuluisi maksuun lähes 7000 wuotta".

Öhmanin Villa Turussa, Hämeentullin toisella puolella

Tukholman suomalaisessa seurakunnassa asui 1810-luvun alussa vääpeli Gustaf Adolf Molander yhdessä vaimonsa Anna Maria Vesterlundin kanssa. Perheellä oli ainakin yksi lapsi, elokuussa 1811 syntyyt Gustava Fredrika. Saman vuosikymmenen loppupuolella perhe asui Kaarinassa, mutta kuului Turun ruotsalaiseen seurakuntaan isä Gustafin kuollessa keuhkotautiin loppuvuodesta 1820. Pari vuotta myöhemmin Hänen Keisarillinen Majesteettinsa myönsi armollisesti Anna Marialle pienen eläkkeen. Tästä tiedotettiin Finlands Allmänna Tidning -sanomalehdessä.

Anna Maria asusti leskenä Turussa, mutta vuoden 1825 syksyllä hän meni uudelleen naimisiin hatuntekijöiden oltermannin, Henrik Öhmanin kanssa. Hänen kanssaan Anna Maria sai kaksi poikaa, Carl Augustin (1826) ja Henrik Gustafin (1830). Heidän välissään ehti vielä syntyä yksi lapsi kuolleena.

Tästäkin avioliitosta Anna Maria jäi leskeksi. Henrik Öhman menehtyi reilun vajaan kuudenkymmenen vuoden iässä "vanhuuteen" kesällä 1838. Tämän jälkeen perikunta piti vapaaehtoisen huutokaupan myydäkseen Öhmanin talon Hämeentullin ulkopuolella. Talossa oli irtaimistona mm. maalattuja huonekaluja, miesten arkivaatteita, lasitavaraa, posliinia sekä kaksi kitaraa. Näistä voisi päätellä, että oltermanni Öhman oli aina hoitanut liikettään mallikkaasti.


Kun Anna Maria Öhman - hän ei enää avioitunut uudelleen - itse kuoli syksyllä 1879, häntä ei enää muisteltu hatuntekijän leskenä. Erityisesti kaupungin vanhempi väki tunsi tämän iäkkään leskivaimon hänen pitämästään ravintolasta. Rouva Öhman oli perustanut pienen liikkeensä Hämeentullin taakse hieman ennen Turun paloa vuonna 1827. Sen ensimmäisinä asiakkaina olivat lähinnä ylioppilaat ja akatemian herrat.

Vuosien 1820 ja 1860 välillä, ennen Kupittaan ja Ruissalon ulkoilmaravintoloiden perustamista, oli Öhmanin willa erittäin muodikas paikka. Siellä pidettiin isoja päivällisiä, häitä sekä "syöminki- ja juominkijuhlia". Öhman piti myös huolta sielunravinnosta, sillä ravintolassa esitettiin säännöllisesti musiikkia ja näytelmiä. Kävipä siellä mm. vuonna 1848 vieraileva tivoliseurue. Mikäli sää sattui olemaan huono, pidettiin näytökset ja konsertit puutarhassa.

Kun edellä mainitut uudet paikat avautuivat, jäi rouva Öhmanin liike vähitellen syrjään. Myös omistajan ikääntyminen vaikutti paikan suosioon. Jäljellä jäivät "mahtavuuden ajat, jolloin siellä oli paljon ja oikein hyvästi menestynyttä huvia". Haastaisin mahdolliset turkulaiset lukijani etsimään paikkaa, jossa "Öhmanin Villa" pari sataa vuotta sitten oli.

Rouva Öhmanin kuolemasta uutisoinut Sanomia Turusta päätti artikkelinsa toteamukseen "joku wiisas on sanonut wanhan ansaitsewan kunniaa jo paljaasta siitäkin syystä, että hän kauan on kantanut elämän taakkaa". Anna Maria Vesterlundin sukuperä on itseltäni jäänyt selvittämättä, mutta kuollessaan hän oli 90 vuoden, seitsemän kuukauden ja 26 päivän ikäinen.

Fiskarsin ruukkiyhtiön perustamisesta

Turkulaisen apteekkarin, Johan Jacob Julinin ostettua Fiskarsin ruukkiyhtymän vuonna 1822 alkoi siellä täysin uusi aikakausi. Yksi ensimmäisiä isompia projekteja Julinilla oli koulun rakennuttaminen ruukkiyhteisön tarpeisiin. Niinpä vuodesta 1833 lähtien Fiskarsissa käytiin mm. omaa Bell-Lancaster -koulua, joka toimi viikon jokaisena päivänä. Näin myös työssä käyvät lapset saattoivat opiskella.

Julinin johdolla Fiskarsista tehtiin myös maa- ja metsätalouden roolimalli. Suosituiksi nousivat maatalousnäyttelyt, joissa ruukin uusimpia tuotteita saatiin samalla esitellyksi. Matkoillaan mm. Ruotsissa ja Englannissa Julin keräsi ideoita hienotaepajan perustamiseksi. Paja, joka käsitti karkea- ja hienotakomon, viilamon ja kuparinsepänverstaan, näki päivänvalon 1830-luvun alkupuolella. Seuraavalla vuosikymmenellä pajan uusi, englantilainen johtaja toi muassaan täkäläisiä ammattimiehiä.

Fiskarsiin 1837 perustettu konepaja oli lajissaan Suomen ensimmäinen ja se sai myös kunnian valmistaa maamme ensimmäisen laivahöyrykoneen. Saimaan kanava sai Fiskarsista portti- ja siltaelementtejä. Määrältään valtavaksi nousi 1850-luvulla aloitettu maataloustyökalujen tuotanto. Edelleen 1830-luvulla oli saanut alkunsa ruukin valimo, joka valmisti mm. paistinpannuja ja muuta taloustavaraa. Suurin osa tavarasta kulki läheisen Pohjankurun sataman kautta maailmalle.

Ansioistaan aateloitu von Julin kuoli 1853, jonka jälkeen ruukkia johti erityinen holhoojahallinto nimellä "Bruksbolaget John von Julin". Vuoden 1879 aikana hän, Albert von Julin ja F.L. Heimberger päättivät siirtää toiminnan osakeyhtiöksi, jonka osakepääomaksi tulisi kaksi miljoonaa markkaa jakaantuen 2000 osakkeelle. Tässä yhteydessä sukututkijaa kiinnostanee varsinaisia osakekuvioita enemmän se listaus yhtiön maaomaisuudesta, minkä Fiskarsin ruukki julkisti vuoden 1879 lopulla - summat ovat vuoden 1879 markkoja.

Ensimmäinen osa koostuu ruukin maaomaisuuksista kolmessa eri pitäjässä.

Pohjan pitäjässä

Thorsbyn kolmen manttaalin säteri ja Gesterby - 200,000
Jernvikin rälssitalo ja Böhlen rälssisäteri - 35,000
Borgbyn Uppgårdin verotalo - 10,000
Gennäsin rälssisäteri - 50,000
Antskogin säterirustholli - 50,000
Brunkomin rälssitalo - 10,000
Degernäsin rälssisäteri - 25,000
Qvarnbyn rälssitalo - 20,000
Skarpkullan rälssitalo - 40,000
Skurun rälssitalo - 20,000
Slickon verotalo - 10,000
Trädbollstadin rälssitalo - 12,000

Karjalohjan pitäjässä

Lönnhammarin Maunun verotalo - 28,000

Kiskon pitäjässä

Jylyn verorustholli ja talo - 60,000
Leilän verorustholli sekä
Kärkelän mylly ja maatila - 60,000
Haapaniemen rälssisäteri - 100,000
Orijärven verorustholli - 40,000


Näiden summien lisäksi tuli muutamista taloista irtainta omaisuutta. Loppusummaksi saatiin 821,450 markkaa.

Toinen kokonaisuus olivat maatilat, joista itse ruukkiyhtiö ei ollut riippuvainen.

Pohjan pitäjässä

Persbölen rälssisäteri - 59,000
Ramskullan Smedsin verotalo - 7,500
Starrbölen verotalo - 56,000

Tenholan pitäjässä

Bonäsin rälssitalo - 8,500
Fastarbyn verotalo - 37,500
Gennarbyn rälssisäteri - 56,000
Kullaan verotalo - 22,000

Someron pitäjässä

Merimäen rälssitalo - 100,000

Näiden talojen yhteissummaksi arvotettiin lopulta 270,000 markkaa.


Kolmas osakokonaisuus muodostui itse teollisuuslaitoksista.

Valssilaitos - 242,000
Mekaaninen verstas - 66,000
Hienotaepaja - 62,000
Kupariverstas, jossa mukana
Orijärven kaivoksen, Kärkelän hytin
ja Antskogin valssilaitoksen rakennukset- 112,000
Mylly kaksilla kivillä - 10,000
Antskogin mylly samoin - 16,000
Antskogin vaatetehdas - 16,000
Skurun sahalaitos - 50,000
Emiliedahlin vesisaha ja mylly - 3,000
Varesjoen vesisaha - 1,000
Skurun lastauspaikka ja makasiini - 10,0000
Orijärven kaivos ja sen sinkkimalmikasat - 200,000

Nämä kaikki olivat irtaimistoineen mitattiin 803,000 markan arvoisiksi.

Loppujen lopuksi laskettiin osakepääoma, josta 1,600,000 oli kiinteää omaisuutta, 320,000 vaihto-omaisuutta sekä 80,000 muita menoja. Tästä muodostui yhtiön arvoksin aiemmin mainittu kaksi miljoonaa markkaa.

Perustettava yhtiö aikoi ostaa kaikki ns. von Julinin tehtaat, kaivokset ja muut laitokset laittaakseen ne "käymiseen ja viljelemiseen", kuten asia sanomalehdissä tuolloin ilmaistiin. Itse yhtiö käynnistyi lopulta 1883 jatkaen menestyksekkäästi von Julinin luomalla linjalla. Kymmenkunta vuotta myöhemmin laskettiin Fiskarsin ruukkiyhteisöön kuuluvaksi yli 1000 henkeä, joista varsinaista työväkeä oli 250.

Fiskarsin ruukki on yksi Länsi-Uudenmaan suosituimmista matkakohteista, mutta nykytekniikka mahdollistaa myös nojatuolikierrokset!





Näytä suurempi kartta

Hongiston Isotalo ja Olin -suku

Lohjan Hongiston rusthollista oli lähtöisin eräs Uudenmaan monista Olin-suvuista. Vaikka sukua voisi varmasti tutkia vielä kauemmas menneisyyteen, olen itse ottanut lähtöhenkilöksi kaukaisen serkkutyttöni Helena Palmin kanssa naimisissa olleen Johanl Olinin. Johan oli syntynyt Hongiston Isotalossa 1721 ja Helena noin viitisen vuotta myöhemmin Vihdin Vanhalan Ylöstalossa. Kummankin paikkakunnan kastettujen luettelot ovat tuolta ajalta hävinneet, joten tarkempia tietoja ei ole saatavilla.

Johanin sisaruksista tunnetaan veljet Michel (1724-1779), Erik (1728-?) ja Nils (1729-1795) sekä siskot Elisabet (1723-) ja Maria. Heistä Michel käytti myös sukunimeä Olin ja oli Turussa porvarina. Hän oli ensin naimisissa leskirouva Maria Woiwalinin kanssa ja tämän kuoltua nai Maria Nymanin. Michel kuitenkin kuoli Lohjan haudattujen luettelon mukaan kotipitäjässään. Nils asui naimattomana kotitalossaan, kun taas Erikin kohtalosta en ole merkinnyt tietoja muistiin. Sisko Marian nai Lohjan Kosken kylän Mikolan talon rusthollari Michel Johansson, mutta Elisabetin myöhemmistä vaiheista ei itselläni ole tietoa.


Johan Olinilla ja Helena Palmilla 10 lasta, joista seitsemän oli tyttäriä. Vanhimman lapsen, Anna Marian puolisoksi tuli Vihdin Ruskealan kylän Alastalon rusthollari Johan. Tämän kuoltua nai Anna Marian kirkkonummelainen GustaV Gestranius, joka jatkoi puolisonsa ensimmäisen miehen jälkeen Alastalon isäntänä.

Helena Kristina Olinin mies oli helsinkiläinen porvari Jacob Silfverberg, kun taas pikkusisko Hedvigin nai Lohjan Skraatilan talollinen Johan Johansson. Johanin kuoltua Hedvig meni naimisiin sukuperältään tuntemattomaksi jääneen Johan Enqvistin kanssa.

Stina Sophia Olinin vei vihille Henrik Johansson, Lohjansaaren Askolan kylän Ylitalon isäntä. Nuorin tyttäristä oli Ulrika Olin, jonka puolisoksi tuli espoolainen talollinen, Erik Rönnberg.

Kolmesta veljeksestä vanhin kuoli lapsena ja seuraavaksi vanhinkin vain parikymppisenä. Nuorin poika Fredrik tuli isänsä jälkeen Hongiston rusthollin isännäksi ja oli naimisissa Vaanilan rusthollin tyttären, Anna Hedda Forsmanin kanssa.

Fredrik olikin viimeinen Olin-suvun edustaja Hongistolla, sillä hänen jälkeensä talon osti Karstun Hemmilässä asunut Israel Weurlander. Leskivaimo Forsman tosin asui edelleen talossa lapsineen, mutta uusi isäntäpari ei ollut enää mitään sukua heille. Nurmijärvellä syntynyt Johan Henrik Nyman ja hänen vihtiläinen vaimonsa Margaretha Wichtman tulivat Hongistolle 1846. Nymanin isännyyttä ei kestänyt kuin pari vuotta, sillä hän kuoli jo 1848. Talon hoito jäi varmasti suurelta osin lesken käsiin, kunnes poika Karl Nyman oli tarpeeksi vanha ottamaan isännyyden.

Hän myi tilan 1880-luvulla ja vuoteen 1904 mennessä Hongiston Isotalon isännäksi oli tullut Edvin Roms. Vuonna 1931 Isotalon tilan pinta-ala oli yli 230 hehtaaria. Herra Roms oli melkein tuplannut viljelysmaat uudisraivauksella, mutta Olinien ajastakin oli jotain jäljellä. Hongiston päärakennus oli vuoden 1780 tienoilta ja korjattu noin sata vuotta myöhemmin. Monen muun lohjalaisen maatilan tavoin Isotalo sai tuloja myymällä viljaa, lihaa ja munia pääkaupunkiseudulle.

Ylemmässä kuvassa Hongiston maisemia vuoden 1931 Suomen maatilat -kirjasta. Nykypäivän näkymiä voit katsella Googlen avulla todella helposti!




Näytä suurempi kartta


Tekstistä korjattu 24.2.2010 etunimivirhe - Helena Palmin puoliso oli tietysti Johan Olin - kiitos kommentoijille!

Härän tila Kiskossa

Kiskon Kirkonkylässä sijaitsevaa Härän taloa hoitivat yleensä lampuodit eli vuokraviljelijät tilan varsinaisen omistajan lukuun. Kiskon rippikirjassa, joka alkaa vuodesta 1780, on "isännäksi" mainittu eräs Pehr Pehrsson. Hänen puolisonsa nimi oli Maria Matsdotter ja perheessä on kaksi lasta; Johan (1761) sekä Lena (1764).

Kiskolaiset olivat yleensä kotoisin oman pitäjänsä lisäksi jostain naapuriseurakunnasta; Pohjasta, Perniöstä, Kiikalasta, Suomusjärveltä, Perttelissä tai yleensä lähialueelta. Kummallista kyllä Pehrin ja Marian vihkimerkintää tai em. kahta lasta ei tuntuisi löytyvän mistään. Vaikka etsintää laajentaa Karjalohjan, Nummen, Salo-Uskelan ja Halikonkin suuntaan, pysyy perhe kadoksissa.

Ongelman ratkaisua olisi tietysti järkevintä hakea Kiskon muuttokirjoista, joita on säilynyt ainakin 1760-luvulta lähtien. Etsiminen on toki hidasta, mutta varmaa. Tämä oli tilanne parikymmentä vuotta sitten, sillä vuonna 2010 on sukututkijalla netissä vaikka mitä tietolähteitä. Edellä esitellyt rippikirjat löytyvät Digiarkistosta ja HisKi taasen tarjoaa kastettujen sekä vihittyjen luetteloita lähes koko Varsinais-Suomen alueelta.


Näin aikaa vievän kierroksen muuttokirjarullien perässä voi unohtaa ja tehdä HisKi-haun Varsinais-Suomen vihittyjen luetteloista pariskunnasta Pehr Pehrsson ja Maria Matsdotter. Heti ensimmäinen hakutulos vaikuttaa lupaavalta, sillä Kaarinassa on 1759 vihitty samannimiset henkilöt. Sen sijaan muita sopivia kandidaatteja ei näyttäisi löytyvän. Jos sitten samalta alueelta hakee Pehrille ja Marialle lapsia, napsahtaa Kaarinasta napakymppi; siellä syntyvät Johan ja Lena juuri em. vuosina. Paikkana on Lemun kylän Kreulan talo, jonka vävyksi Pehr l. Petter on tullut naituaan talon tyttären. Kreulan tunnetumpi nimi on Ylilemu. Härän huomattavasti vaatimattoman tilan tavoin Ylilemun varsinaiset omistajat olivat antaneet tilan hoidon lampuodeille.

Pehrin ja Maria syntymävuosiksi on Kiskossa merkitty 1737 sekä 1739. Heidän sukuperänsä selvittäminen vaatisi Kaarinan rippikirjojen läpikäyntiä ja tähän ei ole toistaiseksi mahdollisuutta internetin välityksellä. Näin täytyy vain todeta, että Pehr ja Maria perheineen muuttivat 1783 tai 1784 naapuritaloon, Immoisten rustholliin. Siellä isäntänä oli Gustaf Hartzell.

Härällä asuivat lähinnä Kiskon pitkäaikaisen kirkkoherran, Elias Roosin aikuiset tyttäret, kunnes vuosisadan lopulla kersantti Elias Roos, kirkkoherran poika otti talon kokonaan itselleen. Toki Härällä oli jatkuvasti runsaasti palvelusväkeä, sillä ison tilan hoito vaati paljon työteliäitä käsipareja.

Elias Roosin muutettua jossain vaiheessa muualle, tuli Härän isännäksi 1810-luvulla Michel Michelsson vaimonsa Anna Lisan kanssa. He olivat molemmat kiskolaisia, Michel Orijärven Paavon talon jälkeläinen, kun taas Anna Lisa oli Leilän rusthollin lampuodin tytär. He jäävät Härälle koko elämänsä ajaksi. Vähitellen Michel ottaa käyttöön sukunimen Orenius ja tulee valituksi pitäjän kirkkovahdiksi. Hän kuolee 1830-luvulla ja poika David tulee Härän uudeksi isännäksi.

David menehtyy nuorella iällä ja velipoika Gustaf ottaa ohjat käsiinsä. Hän oppinut mies ja toiminut mm. kruununnimismiehenä sekä ylimääräisenä lääninkanslistina. Veljensä tavoin Gustaf kuoli melko varhain eli vuonna 1858. Leski Erika, joka oli kotoisin Kaukurin kylän Uotilan rusthollista, jäi asumaan Härälle. Lopulta poika Kaarlen vartuttua voitiin tilanpito antaa hänen osaaviin käsiinsä.

Kun Kaarle lähestyi 50 ikävuottaan, hän päätti vapaaehtoisella huutokaupalla luopua Härän tilasta, jossa suku oli asunut vuodesta 1810 lähtien. Tilalla oli 1/3 manttaalia, joka oli sama määrä kuin vuoden jo yli sata vuotta aiemmin. Huutokauppailmoituksen mukaan talolla oli metsää yli oman tarpeen, torpparit tekivät 184 työpäivää lukuunottamatta naisten päiviä, muut tilan mailla asuvat maksoivat vuodessa 189 markkaa. Viljelysmaat olivat yhdeksän palstaisessa kiertoviljelyksessä, hyvässä kunnossa ja hyvälaatuisia. Rakennustenkin kerrottiin olevan kelpo kunnossa ja talolla oli vedellä käyvä pärehöylä. Rehutuloilla elätetään 12 lehmää, 3-4 hevosta sekä muuta karjaa.

Kaarle Orenius pidätti itselleen oikeuden tunnin ajan miettiä hyväksyykö kolmesta tarjouksesta korkeimman vai hylkääkö kaikki. Jos tila myytäisiin, pitäisi ostajan maksaa heti 1000 markkkaa. Talon saisi haltuunsa kolmisen kuukautta myöhemmin eli marraskuussa 1903.

Opettaja ja sukututkija Sourander

Emil Johan Sourander syntyi Porin kaupungissa helmikuun 17. päivänä 1851. Hänen vanhempansa oli piirilääkäri Johan Ernst Sourander ja vaimonsa Charlotta af Forselles. Isän puolelta suku oli asunut Porissa jo ainakin 1700-luvun alkupuolelta lähtien. Isänisä Jakob S. oli naimisissa Anna Maria Moliisin kanssa ja ansaitsi elantonsa kauppiaana. Myös varhemmat sukupolvet olivat kauppiaita tai porvareita Porissa. Vuoteen 1754 saakka perhe käytti sukunimeä Sorander. Suvun jälkeläisiin kuuluivat mm. Mäntsälän Sälinkään lasitehtaan johtaja Leopold, Ahvenanmaan Degerbyn tullinhoitaja Johan Filip sekä valtioneuvos Gustaf Ferdinand Sourander.

Emil Johanin äidin, Charlottan vanhemmat taasen olivat Georg Henrik Samuel af Forselles, Ruotsi-Norjan pääkonsuli Turussa sekä vaimonsa Beata Charlotta Adriana von Arckenholt. Kyseisen af Forselles suvun kantaisäksi voitaisiin ottaa vaikka Loviisan pormestari, kauppaneuvos Jakob af Forselles, joka kuoli 1768.


Emil Johan Sourander pääsi ylioppilaaksi 1874 ja opiskeli tämän jälkeen matematiikkaa Helsingin sekä Pariisin yliopistoissa. Filosofian kandidaatti hänestä tuli 1877 ja kaksi vuotta myöhemmin Emil Johan julkaisi väitöskirjansa "Etudes nouvelles des lignes et surfaces de second degre". Vuonna 1882 hän sai maisterinseppeleen toisella kunniasijalla ja tuli samalla vihityksi tohtoriksi. Opiskelujen lisäksi Emil Johan osallistui innokkaasti ylioppilaskuntien toimintaan.

Sourander oli useita vuosia matematiikan opettajana Helsingin ruotsalaisessa yksityislyseossa, ruotsalaisessa tyttökoulussa, Oulun yksityisessä suomalaisessa lyseossa ja Viipurin suomalaisessa lyseossa. Viipurissa hän opetti matematiikan lisäksi ranskaa. Vuonna 1888 Sourander nimitettiin matematiikan ja fysiikan lehtoriksi Kuopion lyseoon. Tässä virassa hän pysyi aina kuolemaansa saakka vuoden 1901 joulukuussa.

Emil Johanin kerrotaan olleen opettajana erinomaisen uutteran ja ankaran tarkkaavaisen. Niinpä hänen opiskelijoidensa tulokset olivat tavallista parempia.

Matematiikan lisäksi Sourander harrasti ahkerasti Suomen keskiajan sukuhistorian ja talouselämän tutkimusta. Hän jätti kuollessaan joulukuussa 1901 jälkeensä suuren määrän muistiinpanoja, joita monet aikalaistutkijat innokkaasti hyödynsivät.

Sukututkimuksen käyttö juoppouden tutkimisessa

Vuonna 1903 julkaistiin sanomalehdissämme tietoja erään amerikkalaisen lääkärin selvityksistä, joissa hän oli käyttänyt sukututkimusta hyvin poleemisella tavalla.

Tutkijamme selvitti erään hollantilaisen, vuonna 1740 Amerikkaan tulleen siirtolaisen jälkeläisiä aina seitsemänteen sukupolveen saakka sekä mies- että naislinjojen osalta. Yhteensä henkilöitä sukutauluihin kertyi 540. Tutkijan merkittävin havainto oli se, että suurin osa jälkeläisistä oli langennut juoppouteen perheen kantaäidin tavoin. Tämä koski kumpaakin sukupuolta.

Mainittu lääkäri, Richard Louis Dugdale kiinnostui tapauksesta, kun hän huomasi eräässä vankilassa kuuden tuomiotaan suorittavan henkilön olevan samaa sukua.


Naisista peräti 174 oli prostitoitua eli sukupolvesta riippuen 40-70% prosenttia oli harjoittanut tätä maailman vanhimmaksi sanottua ammattia.

Miehistä 18 oli omistanut porttolan, 77 tehnyt murhan tahi muun törkeän rikoksen ja 236 oli joutunut turvautumaan vaivaisapuun. Viimeksi mainituista 64 oli kuollut köyhäintalossa ja 35 hospitaalissa. Vain 120 henkeä oli elättänyt itsensä rehellisellä työllä ja näistäkin 10 oli oppinut ammattinsa vankilassa. Kaikkiaan oli suku tullut maksamaan yhteiskunnalle 197 vuoden aikana vähintään miljoona dollaria.

Tutkija löysi tästä hollantilaista juurta olevasta sukuryppäästä vain yhden ainoan valopilkun; se kuoli sukupuuttoon 1800-luvulla! Herra Dugdalen tutkimuksen voi lukea kokonaisuudessaan täällä.


Tämä hieman kyseenalainen tutkimus tuli esille, kun professori Wallis piti syksyllä 1903 esitelmää tukholmalaisille lääkäreille. Hänen omien tutkimustensa mukaan alkoholi oli suora syypää sille, että jälkipolvien yhteiskunnallinen asema heikkeni vuosi vuodelta. Ruotsissa oli tuossa vaiheessa tehty jo lähes 20 vuoden ajan selvityksiä vankeinhoitohallituksen virallisista tilastoista. Niiden mukaan yli 70 prosenttia vankeusrangaistukseen tuomituista miehistä oli tehnyt rötöksensä humalassa tai he olivat alkoholisteja.

Edelleen Walls vetosi unkarilaisiin tutkimuksiin, joiden mukaan tylsämielisten ja idioottien jälkeläisten määrä korreloi alkoholin kulutukseen.


Jukes -perheen sukupuun löydät tästä alta.

Lyhytelokuva Västeråsin historiasta

Jouni Meriläisen lyhyt, mutta informatiivinen elokuva "Historiallinen Västerås". Filmi on vapaassa jakelussa.

Lukkarin anomus

Vanhoista sanomalehdistä löytää mielenkiintoisia pikkutarinoita, joiden asettaminen todellisiin, historiallisiin tapahtumiin voi välillä olla hieman hankalaa - joskus jopa mahdotonta. Vai pystyisikö joku selvittämään oheisen anomuksen oikean tekijän?


Eräs sotavanhus aikoi hakea apua kruunulta kirjoittaen tavallisuudesta poikkeavan luettelon omista ansioistaan;


"Minun isänisäni oli kirkkoherran neljä peninkulmaan Turusta Helsinkiin, isäni oli nainut kirkkoherran tyttären, joka oli Hämeenlinnan kaupungin ja maan emä- ja kappeliseurakunnan kappalaisena. Mutta hän hylkäsi minun kuin jäniksen pojan, jollaisena tulin sotamieheksi Karjalan jalkaväkeen, mikä minulle oli sota-aikana hyvin vaarallinen. Kuitenki sain kunnian karkulaisena viedä viisitoista venäläistä Kuopioon, jossa olen kaksikymmentä vuotta ollut lukkarina R-n seurakunnassa. Poikani on kymmenen vuotta suurella vaivalla samassa seurakunnassa ollut kellonsoittajana, vaikka hänellä ei ole puolta ruumista. Oh! miten paljon minulla olisi lisättävää, vaan murhe lähestyy ja minun täytyy lopettaa."


Yllä mainittu juttu oli vuodelta 1864, kun taas lokakuussa 1903 Vaasan tienoilla tiedettiin kertoa erään toisen lukkarin jättäneen konsistoriumille tämän anomuksen;

"Minä olen naimisen kautta saanut lehmän, mutta seurakunta ei tahdo rakentaa sille asuinsijaa. Pyydän sentähden nöyrimmästi, että korkeasti kunnioitettava konsistoriumi ottaisi minun lehmäni suosiolliseen huomioonsa."

Merimies Vendelin kadoksissa

Vuoden 1902 aluksi ilmestyi Suomen Wiralliseen Lehteen seuraava kuulutus;

"Sittenkuin vuodesta 1879 teillä tietymättömillä olevan merimiehen, Arpalahden yksinäiseltä tilalta Suomusjärven kappelissa, Karl Fredrik Vendelinin läheisimmät sukulaiset ovat anoneet että Karl Fredrik Vendelin julistettaisiin kuolleeksi, on Kihlakunnanoikeus Kiskon ja Kiikalan pitäjien sekä Suomusjärven kappelin käräjäkunnassa, nojauten Lakiin kadonneen henkilön julistamisesta kuolleeksi, annettu 28:pnä Huhtikuuta kuluvana vuonna, tänä päivänä päättänyt täten kutsua ja haastaa Karl Fredrik Vendelinin viimeistään tulevan 1902 vuoden varsinaisten syyskäräjien käräjäkunnassa ensimmäisenä oikeudenkäyntipäivänä ennen kello seitsemän (7) illalla ilmoittautumaan Oikeudelle, uhalla että Kihlakunnanoikeus muuten, ellei laillista estettä ilmaannu, julistaa hänet kuolleeksi.

Tämän ohessa kehoitetaan kaikki, jotka voivat antaa tietoa elääkö Karl Fredrik Vendelin, joka on syntynyt Kesäkuun 11 päivänä 1861, vai onko hän kuollut, saman ajan kuluessa sen Oikeudelle ilmoittamaan."


Kuulutuksen oli allekirjoittanut virkansa puolesta Björn Schauman Suomusjärven käräjillä syyskuussa 1901.


Karl Fredrik oli syntynyt Kiskon Sortilan kylän Alhaisten tilalla, jonne hänen isänpuoleiset isovanhempansa Anders Johan W. ja Hedda Lisa Stark olivat tulleet 1810-luvulla. Viimeistään vuodesta 1849 lähtien heidän poikansa, Karl Fredrik isä Anders Vilhelm otti Alhaisten isännyyden, kunnes 1863 siirtyi Suomusjärven Arpalahden ikivanhaan rustholliin. Vikka Anders Vilhelm virallisesti muutti Arpalahteen vasta vuoden 1864 lopulla, oli hän jo marraskuussa 1860 ollut allekirjoittamassa erästä protokollaa talon puolesta.

Isoisä Anders Johan Wendelin oli syntynyt Karjalohjan Kärkelän kuparihytillä 1785, kun taas isoäiti Hedda Lisa oli Pohjan pitäjän Fiskarin ruukin seppien vanhimman tytär ja miestään kolmisen vuotta vanhempi. Tämä Wendelin -suku voidaan johtaa Tenholan Kelkkalan kylän Mellangårdin isäntänä 1700-luvun puolivälin tienoilla olleeseen Abraham Abrahamssoniin, jonka isä oli asunut läheisellä Kosken ruukilla. Sukunimi Wendelin on oman tulkintani mukaan tullut ammattinimikkeestä "rostvändare" , raudanvääntäjä.

Edellä mainittu virallinen ilmoitus aiheutti sukulaisten kesken hieman epäselvyyttä, sillä perinnönjakajia oli useita eikä kaikilta ristiriidoilta vältytty. Karl Fredrikin kohtalo on jäänyt tähän päivään saakka arvoitukseksi. Luultavasti hän kuoli jossain kaukaisessa satamassa eikä tästä tullut koskaan tietoa kotimaahan saakka.

Susi vei tytön

Auran jo kadonneen Skinnarlan Vanhatalon torpassa syntyi 1838 poikalapsi, joka sai nimen Jaakko vanhemmiltaan, Jaakko Simonpojalta ja Ulrika Erkintyttäreltä. Muutamia vuosia myöhemmin eli 1845 muutaman kilometrin päässä Karviaisten kylän Järsän talossa näki päivänvalon pieni tyttövauva, jonka vanhemmat olivat rusthollari Yrjö Tuomaanpoika ja Valpuri Salomonintytär. He antoivat lapselleen nimen Juliana.

Vuonna 1870 näiden kahden tiet kohtasivat. Skinnarlan Vanhatalon torpparinpoika Jaakko ja Karviaisten Keski-Järsän rusthollarin tytär Juliana saivat toisensa Auran eli silloisen Prunkkalan kappelin kirkossa, Tampereentien varrella. Jo tätä ennen oli Jaakko ehtinyt olla kolmisen vuotta naimisissa erään Vilhelmiina Juhontyttären kanssa, mutta tämä liitto oli päättynyt vaimon kuolemaan.


Jaakko, joka oli jossain välissä ottanut sukunimen Latvala, asettui Julianansa kanssa asumaan Karviaisten kylään, vaimon kotitalon alaiseen torppaan. Siellä perheen lapsikatras kasvoi vuosi toisensa jälkeen.


Prunkkalan kappelissa osa taloissa oli metsien kätköissä ja varsinkin torpat oli saatettu rakentaa syrjäisiin paikkoihin. Tämä koitui Jaakko Latvalan ja Julianan kolmivuotiaan tyttären kohtaloksi toukokuisena lauantai-iltana kello kuuden maissa. Tyttönen oli ollut leikkimässä pienen matkan päässä kodistaan, kun metsästä ilmestynyt susi nappasi onnettoman lapsen mukaan. Takaa-ajoon lähdettiin heti, kun oli huomattu tytön kadonneen. Suden jäljiltä löytyi vain joitain vaatteiden kappaleita.

Asiaa tarkemmin selviteltäessä arveltiin eläimen olleen saman, joka aiemmin päivällä oli yrittänyt hyökätä melkein naapurissa olleen Ristimäen torpan lasten kimppuun. Vanhempien rynnättyä apuun, oli susi joutunut pakosalle.

Prunkkalan kappeliseurakunnan pohjoispuolelta levisi laaja erämaa, joka itse asiassa jatkui Pirkanmaalle saakka. Näissä suurissa metsissä vaelsi 1800-luvun lopulla lukemattomia ilveksiä, karhuja, susia ja pienempiä petoja. Yhteiselo ihmisten ja eläinten välillä ei ollut mutkatonta. Pitäjissä oli entisaikaan ollut erityisiä jahtivouteja, joiden piti huolehtia petojen metsästykseen liittyvien välineiden riittävyydestä. Lähialueemme ja koko Suomen kuuluisin jahtivouti lienee ollut somerolainen Erkki Haka, joka 1700-luvun lopulla metsästi yksin lähes kaikki kotipitäjänsä pedot. Jahtivoudin virka lakkautettiin vasta 1891 annetulla asetuksella.

Käytännössä jahtivoudin tehtävä oli koko lailla toivoton, sillä yhden miehen vastuulla saattoi olla satoja neliökilometrejä. Hänellä oli oikeus nimismiehen avustamana pakottaa pitäjän miehet mukaan jahtiin, mutta välillä tätä työtä lyötiin laimin. Maaseudulla piti kiirettä muutoinkin ja aina ei osattu suhtautua metsäneläviin riittävällä kunnioituksella.

Piilokuva lauantaille 6. helmikuuta 2010

Eurooppalaisten alkuperä

Tällä kertaa hieman tavallisesta poikkeavaa esitystä eurooppalaisten alkuperästä geenitutkimuksen silmin;

Juvanderin veljeksistä

Helsingin Yliopiston ylioppilasmatrikkelista 1640-1852 löytyvät veljekset Gustaf ja Josef Juvander. Näistä viimeksi mainittu tuli ylioppilaaksi Turussa 1821 jatkaen opintojaan turkulaisen osakunnan jäsenenä. Kameraalitutkinnon Josef suoritti joulukuussa 1828, mutta jo kahta vuotta myöhemmin hänen elämänsä päättyi perheen kotitalossa, Häntälän kylän Junnilla. Josef olisi täyttänyt 35 vuotta muutamaa kuukautta myöhemmin.

Josefia 13 vuotta vanhempi Gustaf kävi Turun katedraalikoulua 1799-1805 päästen ylioppilaaksi viimeksi mainittuna vuonna. Jo kahta vuotta myöhemmin hänet vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa. Ensimmäinen virka oli kappalaisen apulaisena Kuorevedellä. Sama pitäjä sai hänestä armovuodensaarnaajan 1811, mutta kolmisen vuotta myöhemmin Gustafin löytää Längelmäeltä virkaa tekevänä pitäjänapulaisena. Seuraavana vuonna eli 1815 hän nimitettiin vakinaiseksi tähän virkaan.
Vuonna 1811 Gustaf oli nainut Kuoreveden kappalaisen tyttären, Anna Lovisa Salveniuksen. Pariskunnalle syntyi kaksi lasta, tyttäret Amanda Elovisa Maria Kuorevedellä ja Flora Gustava Längelmäellä. Yhteiselo päättyi kuitenkin jo syksyllä 1816 Gustafin menehdyttyä vain vajaa 34 vuoden iässä.


Veljekset Gustaf ja Josef olivat syntyneet Suomusjärven Häntälän kylän Junnin talossa. Heidän vanhempansa Johan Eriksson ja Anna Simonsdotter olivat tulleet 1770-luvun alkupuolella tilalle, jossa oli asunut mm. kruununnimismies Carl Lacman perheineen. Johanin ja Annan syntymävuodet löytyvät Suomusjärven rippikirjoista, miehen osalta jopa päivämäärän kera. Ongelmaksi muodostuu, että suomusjärveläiset kirkkoherrat eivät katsoneet aiheelliseksi merkitä henkilöiden syntymäpitäjää rippikirjoihin.

Suomusjärvi toki löytyy kattavasti HisKistä, mutta siitäkään ei ole nyt apua. Ainakaan Suomusjärvellä ei vuosina 1749 (Johan) ja 1756 (Anna) syntynyt yhtään sopivaa henkilöä. Myöskään vihittyjen luettelosta ei löydy Johania ja Annaa. Hakua voi toki laajentaa vaikka koko Varsinais-Suomen alueelle, mutta siltikään ei heidän vihkimistään ei löydä kovin helposti. On toki luultavaa, että Suomusjärvelle muuttaneet ovat tulleet naapuripitäjistä tahi näiden naapureista. Kovin kaukaa eivät tavalliset isäntämiehet lähteneet uutta taloaan hakemaan. Tämä on havainto on omiin kokemuksiini perustuva.

Niinpä huomio kiinnittyy kahteen vihkitapahtumaan Somerolla vuosina 1773 ja 1775. Ensin mainitussa tapauksessa Keltiäisten Seppälän talon leski-isäntä Johan Eriksson nai Kivisojan Leivon piian, Anna Simonsdotterin. Tämä pariskunta löytyy jatkossa Seppälästä, joten he eivät voi tulla kyseeseen.

Sen sijaan ensimmäisenä päivänä lokakuuta 1775 vihityt pitäjänseppä Johan Eriksson Nokka Talvisillan kylästä ja piika Anna Simonsdotter samasta kylästä vaikuttavat lupaavammalta pariskunnalta. Johan Eriksson löytyykin Someron vuosien 1764-69 rippikirjasta yhtenä Nokan talon isännän , Erik Bertilssonin ja vaimonsa Maria Bertilsdotterin lapsista. Hänen syntymäajakseen on rippikirjaan merkitty 4.12.1749, joka sitten myöhemmin Suomusjärvellä muuttuu toiseksi päiväksi joulukuuta. Vuosien 1770-76 rippikirjasta löytyy naapuritalo Nikkarilta Uskelasta Somerolle tullut piika Anna, joka 1775 muuttaa Nokalle. Hänen syntymäajakseen on merkitty pelkästään 1756 ilman päivämäärää.

Johanin sukua pystyisi luultavasti seuraamaan taaksepäin useammankin sukupolven, mutta Annan vanhemmat jäävät selvittämättä. Rippikirjasta tulkitsemani tekstin mukaan hän olisi tullut Somerolle - kuten edellä mainitsin - Uskelasta. Mutta Uskelan tahi siihen tiivisti liittyvän Salon kastettujen luetteloista ei Annaa löydy. Yksi mahdollisuus, jota tosin voi ilman mahdollisia muuttaneiden luetteloita todentaa, olisi Perttelin Haalin kartanon sahurin, Simo Clemetssonin syyskuussa 1755 syntynyt Anna-tytär. Tältä tyttäreltä löytyy ensimmäinen ripilläkäyntimerkintä vuodelta 1772 ja toisaalta Somerolle tullut Anna käy ensiripillä 1773.

Kauppias Öhmanin salaperäinen katoaminen

Karjalohjan Lohjantaipaleen Ylhäisillä vuonna 1863 syntyneen Kaarlo Kustaa Öhmanin vanhemmat olivat renki Henrik Johan Ö. ja vaimonsa Ulrika Kustava Karell. Äiti Ulrika oli ollut naimisissa siuntiolaisen Samuel Engbergin kanssa, joka oli tullut Ylhäisten isännäksi appensa jälkeen vuonna 1845. Jostain syystä rusthollari Engbergin elämä ei sujunut Lohjantaipaleella kovin hyvin ja hän päätti päivänsä hirttäytymällä toukokuussa 1847. Ulrikan ja Samuelin ainut lapsia, Karl Anders, menehtyi kevättalvella 1849.

Kolmisen vuotta myöhemmin, syksyllä 1850 Ulrika otti miehekseen talon silloisen rengin, Pyölin kylän Lassin talon tyttären Marian aviottoman pojan, Henrik Johan Öhmanin. Ulrika kuoli 1872 ja 15 vuotta myöhemmin Öhman meni naimisiin lukkari Grönbergin lesken, Matilda Ekqvistin kanssa.

Tästä aviosta syntyivät pojat Henrik Johan, Karl Henrik, Anders Johan ja Kaarlo Kustaa. Kaksi ensin mainittua kuoli lapsena, kun taas Anders Johan meni naimisiin Nummen Oinolan Päkärin talon tyttären, Agneta Helanderin kanssa. Hänestä tuli sitten talon uusi isäntä ja 1900-luvun alussa Antti muutti sukunimensä Saarioksi.

TYttäriä Henrik Johanilla ja Ulrikalla oli kaksi. Heistä nuorempi oli Matilda Kustava, jonka vei vihille Lohjan Muijalasta kotoisin ollut Gustaf Berndt Soltin. Kotitalostaan sukunimensä saanut Gustaf ei jäänyt jatkamaan isiensä perintöä, vaan asettui Mustlahden Ylhäisille Karjalohjalla. Heidän jälkeläisensä asuvat talossa vielä 2000-luvulle tultaessa.

Matildaa pari vuotta vanhempi sisko Josefa Johanna sai puolisokseen Israel Rautellin, jonka sukujuuret olivat Suomusjärvellä ja Kiskossa. Hänellä ei ollut yhteyksiä - ainakaan kovin läheisiä - Lohjan Routiolta lähteneeseen, samannimiseen sukuun. Israel otti Lohjantaipaleen Ylhäisten talon hallintaansa appensa jälkeen.

Henrik Johanin ja Ulrikan kuopus oli sitten tarinamme päähenkilö, vuonna 1863 syntynyt Kaarlo Kustaa Öhman. Koska kotitalo jäi lankomiehelle, piti Kaarlo Kustaan etsiä elantonsa muualta. Torppariksi tai rengiksi ryhtyminen ei häntä luultavasti kiinnostanut, sillä viimeistään 1890-luvulla nuorimman Öhmanin tapaa Tampereen kaupungista. Sinne hän oli avannut oman kauppaliikkeen. Keväällä 1893 tapahtui sitten jotain, joka mullisti Kaarlo Kustaa Öhmanin elämän. Toukokuun kolmantena päivänä hän oli hakenut kuuden kuukauden passin ulkomaille ja kolme päivää myöhemmin hän kertoi perheelleen sekä ystävilleen matkustavansa synnyinseudulleen Karjalohjalle.

Kun Kaarlo Kustaa ei palannutkaan tältä kotiseutumatkalta lupaamanaan päivänä, huolestuneet sukulaiset alkoivat kysellä tämän perään. Ainoa tieto, mikä miehestä saatiin, kertoi hänen nähdyn Hyvinkään rautatieasemalla. Karjalohjalla hän ei ollut käynyt lainkaan. Asia jäi täysin auki ja luotettavaksi mieheksi tunnetun Öhmanin katoaminen suureksi mysteeriksi.

Vaikka kauppias Öhmanille oli hyvä luotto liiketovereidensa keskuudessa, ei kestänyt kuin kuukauden päivät näiden jo kaivatessa miestä kipeästi. Jo toukokuun lopussa monet velkojat vaativat Öhmanin liikkeen asettamista konkurssiin ja niinpä oikeus päätti julkisella haasteella kuuluttaa kauppiasta vastaamaan velkojilleen heinäkuun 24. päivään mennessä. Pesällä oli tuossa vaiheessa varoja noin 141000 markkaa, joista 90900 markkaa kiinteistöissä. Velkoja oli taasen suurin piirtein 139000 markkaa, jonka lisäksi Öhmanin kaupalla oli epävarmoja saatavia muutaman tuhannen edestä. Näin velkojien asema oli melko turvattu.

Kaarlo Kustaa Öhman ei palannut Tampereelle heinäkuun 24. päivä eikä antanut muutenkaan kuulua itsestään. Näin uskotut miehet joutuivat kutsumaan koolle velkojien kokouksen elokuun 15. päiväksi Tampereen kauppaseuran huoneistoon. Siellä tulisi sovittavaksi irtaimiston rahaksi muuttaminen, Öhmanin perheen elättäminen sekä muut pesää koskevat asiat. Konkurssilain mukaan poissaolevien tuli tyytyä läsnäolevien päätöksiin.


Vain viikkoa myöhemmin saatiin vihdoin tietää, mitä Kaarlo Kustaa Öhmanin salaperäisen katoamisen takana oikein oli. Hän oli oma-aloitteisesti lähtenyt kotoaan Amerikkaan. Matkansa "lännen vapauteen" kauppias oli aloittanut elämällä hyvin leveästi ja New Yorkiin tullessaan miehen kukkarossa oli ollut vielä 200 dollaria.

Suuressa maassa ja kaupungissa myös kulut olivat suuria. Sen sai Öhman tuta, sillä jo heinäkuun lopulla hänen oli muutettava upeasta hotellistaan halvempaan majoitukseen. Saman tien hän joutui etsimään töitä turvatukseen joka päiväisen leipänsä. Tämä toimi oli löytynyt "skandinavialaiselta ja suomalaiselta siirtolaisyhtiöltä". Tätä yritystä johti herra Grönlund, joka lisäksi kustansi "New-Yorkin Lehteä" sekä joitain kirjoja. Grönlund otti Kaarlo Kustaa Öhmanin kaupparatsukseen lähettäen tämän keräämään tilaajia em. lehdelleen.

Omien sanojensa mukaan Öhman ei aikonut koskaan palata kotimaahansa, vaikka kertoo velkojiltaan saaneen hyviäkin ehtoja, mikäli vain tulisi takaisin Tampereelle. Näin velkojat myivät julkisella konkurssihuutokaupalla Öhmanin kauppatavarat ja huonekalut elokuun viimeisenä päivänä 1893 Kyttälän kaupunginosassa, talossa nro 120.

Käytätkö dna-testausta sukututkimuksessasi?

Avoin luentosarja: Luovaa tietokirjoittamista

Torstaisin klo 18.00 Turun Yliopiston Tauno Nurmela -salissa 11.2. alkaen


Luovan kirjallisuuden luentosarjassa esseistit, oppikirjailijat ja muut tietokirjailijat kertovat työstään.

Tietokirjailijan työtä ei ehkä mielletä samalla tavalla luovaksi toiminnaksi kuin kaunokirjallisuuden kirjoittamista. Sen ajatellaan koostuvan lähinnä tiedon keräämisestä, järjestelemisestä ja esittämisestä. Tietokirjailijat tekevät kuitenkin kirjoittaessaan jatkuvasti valintoja, joista osa on luonteeltaan sisällöllisiä, osa taas selvästi retorisia tai esteettisiä.

Miten viestin saa välitettyä lukijalle? Miten lukijan mielipiteeseen voisi vaikuttaa? Miten esitykseen saisi rakennettua draamallisen kaaren? Suomen eturivin tietokirjailijat avaavat luennoillaan työnsä arkea pohtimalla mm. aiheenvalintaa ja kirjoittamisen kauhua & hurmaa. Luentosarjalla nostetaan esiin myös kysymys tietokirjallisuuden tutkimisesta. Millainen ilmiö tietokirjallisuus on ja millaisista näkökulmista sitä voisi lähestyä tutkimuksen keinoin?

Kurssin ovat järjestäneet yhteistyössä Turun yliopiston luova kirjoittaminen ja Kotimainen kirjallisuus sekä Suomen tietokirjailijat ry.

Luentosarja tapahtuu Turun yliopistossa Tauno Nurmela -salissa torstaisin 11.2. kello 18.15. alkaen.



HELMIKUU

11.2. Hannu Lauerma "Pahuuden anatomia, voiko pahuutta ymmärtää kirjoittamalla?"

18.2. Olli Löytty "Tieteen popularisoimisesta", Markku Löytönen "Tutkimusmatkalla, tietokirjoittamista lapsille"

MAALISKUU

4.3. Jaakko Hämeen-Anttila "Voiko kirjoittamalla ymmärtää vieraita kulttuureita?"

11.3. Satu Itkonen "Selkokieli kirjoittajan työvälineenä"

18.3. Jaakko Heinimäki ja Arto Kivimäki "Kuinka kirjoittaa antiikin ja raamatun tarinoita lapsille?"

25.3. Mirkka Lappalainen "Herääkö historia kirjoittamalla eloon?"

HUHTIKUU

8.4. Anna Kortelainen "Tietokirjoittamisen hurmio"

22.4. Timo Harakka "Yli hilseen - miten monimutkaisista asioista tehdään selko"

29.4. Pirjo Hiidenmaa ja Maaria Linko "Tietokirjallisuuden tutkimuksesta"

6.5. Antti Nylen ""Essee, tieto- vai kaunolaji?"

Lisätiedot: Niina Repo Turun yliopiston luova kirjoittaminen (tarepo@utu.fi) ja/tai Olli Löytty Turun yliopisto, Kotimainen kirjalllisuus (olselo@utu.fi)



Lyhyet kuvaukset luennoitsijoista:

Teatteritaiteen maisteri Timo Harakka on toimittaja, kolumnisti, kirjailija ja tv-tuottaja. Hän on kirjoittanut reportaaseja ja kolumneja muun muassa HS Nytiin ja Kuukausiliitteeseen, Imageen, Suomen Kuvalehteen ja Metroon. Hän on toiminut tuottajana ja on tuttu muun muassa Ylen keskusteluohjelmista Musta laatikko ja Pressiklubi. Hän on kirjoittanut useita kirjoja, joista viimeisin on Luoton loppu, finanssikriisin syyt ja seuraukset (WSOY 2009).



TM Jaakko Heinimäki työskentelee Helsingissä päätoimisena tietokirjailijana ja kolumnistina. Heinimäki on julkaissut toistakymmentä kirjaa, joista Seitsemän syntiä (1999) oli Tieto-Finlandia -ehdokkaana. Hänen teoksensa käsittelevät pääasiassa etiikkaa ja uskonnonfilosofiaa. Hänen uusin teoksensa on kuvataiteilija Miina Äkkijyrkän henkilökuva Miina – äkkijyrkkä (Wsoy 2009). Heinimäki on kirjoittanut useita uskonnon oppikirjoja peruskoulun yläluokille ja lukioon. Lisäksi hän on tehnyt opintokerhoaineistoja aikuisopiskelijoille ja sähköisiä oppimateriaaleja peruskoulun yläluokille.

FT Pirjo Hiidenmaa on koulutukseltaan suomen kielen tutkija ja hän on työskennellyt kielentutkijana ja -huoltajana Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa sekä lehtorina suomen kielen laitoksella Helsingissä. Hänen erikoisalojaan ovat tekstin ja diskurssin tutkimus sekä tyylintutkimus. Hän on julkaissut tutkimusartikkeleita sekä lukion oppikirjoja. Hänen tunnetuin teoksensa on Suomen kieli - who cares? (Otava 2003). Hiidenmaa työskentelee nykyisin Suomen Akatemiassa kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen yksikön johtajana. Hän on Suomen tietokirjailijat ry:n ja Euroopan kirjailijajärjestöjen liiton puheenjohtaja sekä Helsingin yliopiston dosentti.

Jaakko Hämeen-Anttila on Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen
professori. Hän on julkaissut tieteellisiä tutkimuksia mm. klassisen arabialaisen kirjallisuuden, islamin tutkimuksen ja arabialaisen kulttuurihistorian alalta. Suomeksi hän on julkaissut parikymmentä tietokirjaa mm. Islamin käsikirja; Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juuret; ja Omar Khaijam. Runoilijan elämä. Hänet on palkittu muun muassa Eino Leino palkinnolla (2002) ja Valtion tiedonjulkistamispalkinnolla (2005). Hän on suosittu asiantuntija ja puhuja.

FM Satu Itkonen on vapaa taidearvostelija, -historioitsija, tietokirjailija, museopedagogi ja selkokielikouluttaja. Itkonen on toiminut taiteesta kirjoittamisen ja puhumisen sekä näyttelyiden järjestämisen parissa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän on kirjoittanut satoja artikkeleita eri julkaisuihin sekä 12 taidekirjaa, joista neljä selkokielellä. Satu Itkosen erityisen kiinnostuksen kohteena ovat taiteesta kirjoittaminen ja puhuminen sekä taiteen saavutettavuus.

Arto Kivimäki (s. 1963) on tunnustettu kääntäjä ja antiikin maailman asiantuntija. Hän on julkaissut muun muassa kirjan Carpe diem. Hauskaa ja hyödyllistä latinaa (Karisto, 1997) ja yhdessä Pekka Tuomiston kanssa teoksen Rooman keisarit (Karisto, 2000). Sampo Vesterisen kanssa hän on julkaissut teokset Otollinen tilaisuus. Antiikin faabeleita (Tammi, 2002) ja Lainehtiva malja. Antiikin runoja viinistä (Teos, 2004). Vuonna 2005 julkaistiin Arto Kivimäen Odysseia lapsille (Teos) ja vuonna 2008 Antiikin taruja lapsille -sarjan ensimmäinen osa Aikojen alussa (Teos).



FT Anna Kortelainen (s. 1968) on helsinkiläinen kirjailija ja tutkija, joka on julkaissut tusinan verran kirjoja lähinnä naisten historiasta ja kuvataiteesta. Kirjojen lisäksi Kortelainen on kirjoittanut esseitä ja artikkeleita taidehistoriallisiin julkaisuihin, kirjoihin ja näyttelyluetteloihin sekä kolumneja aikakaus- ja sanomalehtiin. Hänet on palkittu useasti, muun muassa Vuoden tiedekirja palkinnolla vuonna 2002. Tieto-Finlandia ehdokkaana hän on ollut kahdesti. Hänellä on 11-vuotias tytär ja paljon haaveita ja kahvitaukoja.



FT Mirkka Lappalainen (s. 1975) on Suomen ja Pohjoismaiden tutkija Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa Suku, valta suurvalta. Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa sai Vasa-museon palkinnon Ruotsissa. Lappalaisen esseekokoelma Maailman painavin raha (2006) valittiin vuoden parhaaksi tiedekirjaksi. Lappalaisen uusin kirja Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (2009) oli arvostelumenestys, joka arvioitiin mm. Historiallisessa Aikakauskirjassa ”lajissaan ainutlaatuiseksi” teokseksi. Mirkka Lappalaiselle myönnettiin vuonna 2009 Suomalais-ruotsalainen kulttuuripalkinto. Hän kirjoittaa kolumneja ja tietokirjakritiikkejä Helsingin Sanomiin.



Psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti Hannu Lauerma on Pykiatrisen vankisairaalan (Turku ja Vantaa) vastaava ylilääkäri, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori sekä psykiatrian dosentti Turun yliopistossa. Hänellä on noin 200 julkaisua, joista 52 kansainvälisesti vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita. Hän on julkaissut kaksi tietokirjaa: Pahuuden anatomia, pahuus, hulluus ja poikkeavuus (Edita Publishing 2009) sekä Huijaus (Kustannus Oy Duodecim 2008). Hänet on palkittu useasti, muun muassa vuonna 2006 Lääketieteen toimittajat ry:n tunnustuspalkinnolla Hyvän Tiedon Omena ja samana vuonna Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkillä.

VTT Maaria Linko on sosiologi ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa. Tällä hetkellä hän on tutkimusvapaalla ja työskentelee yliopistotutkijana Suomen tietokirjailijat ry:ssä ja tutkii tietokirjallisuuden ja tietokirjailijoiden saamaa julkisuutta Suomessa. Hän on aiemmin tutkinut muun muassa tietokirjallisuuspalkintoja,
kaupunkien kulttuurikeskuksia, intohimoisia lukijoita ja taideyleisöjä.

FT Olli Löytty (s. 1966) on tamperelainen tutkija ja tietokirjailija. Väitöskirjassaan hän käsitteli suomalaisten mielikuvia Ambomaasta. Löytty on julkaissut ja toimittanut lukuisia kulttuuria ja kansallista identiteettiä koskevia kirjoituksia ja tutkimuksia. Pamfletiksi luokiteltu esseekirja Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien
kohtaamisista ilmestyi vuonna 2008. Lisäksi hän on julkaissut Kaarina Hazardin kanssa teoksen Tää on taas tätä. Parisuhteen sanakirja (WSOY, 2007). Löytty on opettanut tieteellistä ja tietokirjoittamista useissa eri oppilaitoksissa. Hän ei harrasta mitään mutta suhtautuu harrastajan intohimolla kirjoittamiseen.

FT Markku Löytönen on koulutukseltaan maantieteilijä. Hän on toiminut Helsingin yliopiston kulttuurimaantieteen professorina vuodesta 1999. Vuosina 2008–2009 hän toimi Helsingin yliopiston vararehtorina tehtäväalueenaan yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja tietohallintoasiat. Löytösen tärkeimmät tutkimusaiheet ovat terveysmaantiede, paikkatietojärjestelmät sekä tutkimusmatkailu ja sen historia. Vuonna 1990 hän sai Tieto-Finlandian, tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon ja Vuoden tiedekirja -palkinnon. Yhdistyksen Tietopöllö-palkinnon tieteen popularisoinnista, erityisesti lasten tietokirjallisuudesta hän sai 2004. Vuonna 2009 Löytönen sai ensimmäisen kerran jaetun Lauri Jäntin Säätiön Tieto-Lauri-palkinnon, joka jaetaan parhaalle lasten ja nuorten tietokirjalle.

Antti Nylén (s. 1973) on helsinkiläinen suomentaja ja esseisti. Hän on
suomentanut erityisesti ranskalaisia 1800-luvun klassikoita ja pyrkinyt
suomennostyössään edistämään kriittistä käännöstapaa, jossa klassikkoteksti
taustoitetaan ja tarvittavin kohdin selitetään lukijaa varten. Nylén on 1990-luvun lopulta lähtien julkaissut poleemista esseeproosaa eri kulttuurilehdissä. Lähinnä 2000-luvun alkupuoliskon teksteistä koottu "Vihan ja katkeruuden esseet" ilmestyi vuonna 2007 ja palkittiin Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla.


Kuva: Pieter Claeszoon - Still Life with a Skull and a Writing Quill (1628, Oil on wood; 9 1-2 x 14 1-8 in./ 24.1 x 35.9 cm)

Juutalaismiehen näkemys Suomesta 1900

Herra Harry de Windt sai 1900-luvun alussa toiveen julkaista matkakertomuksen Suomesta. Tuohon aikaan ei anglo-amerikkalaiselle matkaajalle ollut juurikaan saatavilla kirjoja, joista olisi voinut saada kuvan maastamme matkailukohteena. Kirjan esipuheen mukaan useimmilla ihmisille olivat tuttuja lähinnä rouva Tweedie'n kirjanen "Through Finland in Carts" sekä jokaiselta matkusvaiselta löytyvä "Murray's Guide". Nämä molemmat olivat tuohon aikaan jo hieman vanhentuneita, joten em. toiveen esittänyt englantilainen kirjakauppias Pietarista halusi jo jotain uudempaa tarjottavaa asiakkailleen.


Harry de Windt myös toteutti pyydetyn kirjan ja matkallaan Suomessa hän poikkesi mm. Hämeenlinnaan. Sinä päivänä oli hyvin myrskyinen sää ja de Windtin istuessa omasta mielestään hyvin vaatimattomassa, paikallisen hotellin aulassa, oli siellä hänen lisäkseen vain yksi vieras. Tämä mies oli amerikkalaistunut Saksan juutalainen, joka kertoi de Windtille innokkaasti Suomen sen hetkisestä ilmapiiristä koskien juutalaisia. Samalla miehet nauttivat kahvista ja likööristä, jonka maksaminen sivumennen sanoen tuli de Windtin osalle. Samoin kävi punssin kanssa, jota tämä seurallinen mies nautiskeli edelleen kirjailijamme laskuun. Kirjoittajan kannalta oli tietysti hyvä, että samaan aikaan miehestä tuli aina vain puheliaampi.

Hän oli kertomansa mukaan tullut juuri Amerikasta. Tämä matka oli ollut menestyksellinen, mutta de Windtin mukaan mies olisi voinut käyttää vaurauttaan myös uusimmalla hieman vaatekaappinsa sisältöä.

Mies oli syntynyt Hampurissa, mutta muuttanut lapsena vanhempiensa mukana Venäjälle. Sieltä perhe oli karkotettu, joten he olivat asettuneet Helsinkiin. Mies oli aikuisiällä lähtenyt siirtolaiseksi Amerikkaan, sillä hänen mukaansa Suomessa oltiin hyvin suvaitsemattomia juutalaisia kohtaan. Kirjailija de Windt epäili, että runsaissa määrin nautittu punssi olisi saanut miehen puhumaan omiaan.

Hän pysyi väitteessään ja vetosi esimerkiksi siihen, että käytännön elämään liittyvien ongelmien takia Suomessa asui hyvin vähän juutalaisia. Pääasiallisina asuinkaupunkeina näillä harvoilla olivat Turku ja Helsinki. Miehet olivat yleensä olleet armeijan palveluksessa, jonka jälkeen he saivat perheineen jäädä maahamme. Punssia naukkailevan miehen mielestä valtio teki kaiken mahdollisen ajaakseen juutalaiset pois Suomesta, mutta tästä huolimatta miehet sotilasuran jälkeen työllistivät itsensä joko räätäleinä tai kauppiaina pukeutuen vanhoihin, hyvin käytettyihin vaatteisiin.

Toisaalta he maksoivat saman verran veroja kuin muut suomalaiset ja heillä oli samoja etuoikeuksiakin. Yksi merkittävä poikkeus mutkisti Suomen juutalaisten elämää merkittävästi. He eivät voineet mennä naimisiin Suomessa edes omaa uskoaan tunnustavien kanssa. Mikäli joku meni naimisiin ulkomailla ollessaan, evättiin häneltä pääsy takaisin Suomeen.

Yhä enemmän punssissa ollut mies uskoutui de Windtille kertoen sydämensä valitun olleen mieluummin isänmaalleen kuin hänelle uskollinen. Kosiomatka oli päättynyt pettymykseen ja mies purki tunteitaan rajusti de Windtille. Suuttuneen oloisen miehen mukaan suomalaiset kyllä kehuivat hienoja kaupunkejaan, rautateitään, rikkauttaan sekä yritysmaailmaansa. Amerikkalaistuneen miehen mukaan pieninkin Teksasin kaupunki oli suurempi kuin Helsinki eikä hämeenlinnalaiseen hotelliin olisi saanut majoitettua kunnolla koiraakaan. Tämä "yhden hevosen maa" sai miehen hänen sanojensa mukaan sairaaksi eikä hän aikonut koskaan investoida penniäkään Suomeen - ainakaan niin kauan kuin Venäjä oli maan todellinen isäntä.

Viimeksi lauottu toteamus sai de Windtin hymyilemään itsekseen, sillä miehen kulunut musta puku, paperinen kassi ja luultavasti jouluisesta pikkuleipärasiasta saatu "timanttisormus" veivät siltä terävimmän kärjen.