Pisu

Peltolan siirtolapuutarhaa elokuussa 2012

Turussa Ilpoisissa on laaja siirtolapuutarha, joka leviää mm. historiallisen Pisun talon maille. Aivan vieressä oli myös Kakkaraisen kylä, mutta kainot entisen pääkaupungin asukit päättivät lopulta nimetä nämä seudut uudelleen. Näin me nykyajan ihmiset tunnemme alueen Peltolana, joka turvallisempi, jos kohta tylsempi nimi.


Pisu oli ainakin 1800-luvulla Turun maistraatin palkkatalona, jota isännöivät aivan "tavalliset" talolliset. Esimerkiksi 1850-luvulla Pisun isäntänä oli Liedosta kotoisin ollut Jaakko Matinpoika Lindroos, joka oli vuonna 1848 nainut talon edellisen isännän tyttären, Ulrika Vilhelminan.

Jaakko oli syntynyt Liedon Pokkolan Pakurlan talossa, mutta muuttanut 1848 Hyvättylässä sijainneen kestikievarin isännäksi. Samaan aikaan hän sitten meni naimisiinkin ja pariskunnan ensimmäiset lapset syntyivät Liedossa. Tämä Jokelan kestikievari sijaitsi nykyisen Liedon keskustaajaman tuntumassa, kun taas Pakurlan talo oli muutamia kilometrejä Hämeen Härkätietä Tarvasjoen suuntaan mentäessä tien oikealla puolella.


Koska sattuneesta syystä olen viime aikoina vieraillut Peltolassa usein, alkoi Pisun historia kiinnostaa. Kuten niin monesti ennenkin, löytyy yhtä asiaa ylimalkaisesti katsoessa kaikenlaista muuta kivaa. Turussahan oli tämän viikon maanantaina aamuyöstä erittäin raju ukonilma, joka aiheutti erityisesti vesivahinkoja. Sanomalehti Åbo Tidningar kertoo heinäkuun 14. päivän numerossaan kaksi viikkoa aikaisemmin sunnuntaina tapahtuneesta majesteettisesta ilmiöstä, "ett majestätiskt fenomen". Heinäkuu alkoi Turun seudulla ennen kokemattoman trombin riehuessa. Tämä ilmavirtaus kulki asessori Melartsin huvilan kohdalta Luolavuoreen päin, sieltä Ilpoisten kylän pelloille sekä edelleen Pisun ylitse. Tästä aikalaisten mieliin hyvin jääneestä tapahtumasta on em. lehdessä hyvin seikkaperäinen kertomus.

Toinen mukava huomio Pisun lietolaista isäntää selvittäessä osui silmiin Hyvättylän eli nykyisen Liedon kirkonkylän Jokelan kestikievaria koskevalta rippikirjan sivulta vuosilta 1845-1851. Talon mailla olleen Kuppilan torpparina oli tuohon aikaan "kyrksnickare" Erik Lindholm, joka oli saanut vaimokseen Kiskon pitäjässä syntyneen Anna Greta Uhrin. Viimeksi mainittu oli vihkimisenaikaan syksyllä 1841 piikana Hakulan kylän Ketolan talossa, kun taas Erik asui Nuolemossa.


Anna Gretan (s. 1820) vanhemmat olivat Kiskon Lapin kylän Alhaisten rusthollin lampuoti Anders Uhr ja hänen vaimonsa Maria Pihra. Sekä Anders että Maria kuuluivat ns. vallonisukuihin, joiden esivanhemmat tulivat Suomen rautaruukkien palvelukseen lähinnä Ruotsin kautta.

Tämän hieman sekavan esityksen pohjana on ajatus siitä, että historiallisiin paikkoihin tutustuessa ei koskaan tiedä, mistä loppujen lopuksi itsensä löytää. Tällä kertaa tarina lähti Pisun talolta, johon minulla ei ennen tämän vuoden elokuuta ollut mitään kosketuspintaa. Lopulta päädyin pariskuntaan Uhr/Pihra, joiden on täytynyt tuntea omia, suoria esivanhempiani, sillä he asuivat lähes naapureina Kiskon pitäjän Uudenmaan puoleisessa osassa.

Suomalaisen sisun perikuva?

Kaarinan rippikirjasta 1825-1832

Turun ylioppilaskylän liepeillä sijaitsi aikoinaan Kairisten kylä, jossa oli kaksi parhaiden perinteiden mukaan nimettyä tilaa; Alastalo ja Ylöstalo. Lisäksi kylässä oli muutamia torppia, joista yksi oli nimeltään Karhula. Sen emännäksi tuli syksyllä 1797 eräs Riitta Matintytär, joka oli syntynyt nykyisen Tarvasjoen Suurilan kylän Maunun talon mailla sijainneessa rakuunan torpassa. Hänen isänsä Matti Yrjönpoika mainitaan välillä sukunimellä Blomberg tai Lunberg miehen sukkuloidessa Tarvasjoen, Turun ja Kaarinan välillä milloin rakuunanan, milloin kuorma-ajurina ja lopulta tiilitehtaan työmiehenä. Sotilasuran jälkeen olikin syytä löytää lisätöitä, jos halusi saada leivän lapsilleen ja vaimo Anna Niilontyttärelle. Anna oli kotoisin Horristen kylästä.

Riitta Matintytär meni ensimmäisen kerran naimisiin renki Simo Matinpojan kanssa vuonna 1791. Tuohon aikaan Riitta työskenteli piikana jossain Nummenpakan talossa. Vuotta myöhemmin, perheen esikoisen syntyessä, oli Simo töissä Laukkavuoressa sijainneella tiilitehtaalla. Lokakuussa 1794 pariskunta sai kaksostytöt Kaisan ja Liisan perheen asuessa Kairisten kylässä. Pienen perheen onni sammui isä Simon kuoltua jonkinlaiseen selkävikaan seuraavana vuonna.

Kesäkuussa 1796 leski Riitan nai renkimies Heikki Matinpoika. Seuraavan vuoden lopulla syntyi yhteinen tytär Anna Helena. Tälläkään kertaa onni ei ollut suosiollinen, sillä marraskuussa 1801 Heikki haudattiin poltetautiin kuolleena. Näin Riitasta tuli leski jo toisen kerran, mutta lokakuun viimeisenä päivänä 1803 Nummenpakan renki Erkki Erkinpoika nai Riitan. Kolmannen aviomiehensä kanssa Riitta sai tytär Ulrikan ja poika Efraimin.

Kun Suomen Sota vuonna 1808 alkoi, joutui Turun seutukin toteamaan vihollisjoukkojen tihutyöt. Vaikka siviiliväestöä ei tällä kertaa kohdeltu yhtä ankarasti kuin esimerkiksi Isovihan aikaan sata vuotta aikaisemmin, osui kohtalon koura sitäkin pahemmin Riitan perheeseen. Kesäkuun 26. päivä Kaarinan pitäjän haudattujen luettelossa vuodelta 1808 on nimittäin hyvin murheellinen. Kairisten kylän Karhulan torppari Erkki Erkinpoika, hänen tytärpuolensa Anna Helena (11v), tytär Ulrika (3,5v) ja poika Efraim (1v) on merkitty haudatuiksi tuolloin kuolinsyyn ollessa "mördad af ryssar" - murhattu venäläisten toimesta.

Riittaa kohtasi varmasti elämänsä suurin murhe. Hän oli menettänyt jo kaksi aviomiestään ja nyt kolmas oli tullut murhatuksi. Aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, myös hänen kolme pientä lastaan koki saman kohtalon.

Luultavasti uhreiksi joutuivat kotona sattumalta olleet isä ja pienimmät lapset, sillä perheen kolme vanhinta jälkeläistä jäivät henkiin. Riitan esikoispoika Matti muutti 1808 Ruotsiin, Liisa 1813 Turun kaupunkiin ja Kaisa 1815 Maarian pitäjään. Ainoastaan Matti siis lähti matkojen taa siskosten jäädessä melko lähelle äitiään. Riitta joutui hautamaan miehensä ja lapsensa, jonka jälkeen hän eli taas muutaman vuoden leskenä.

Helmikuun lopulla 1810 hän meni neljännen kerran naimisiin leskimies Juho Antinpojan kanssa. Uusioparille syntyi yksi lapsi, Vilhelmiina, joulukuussa 1811 Riitan ollessa jo 43 vuoden ikäinen. Tällä kertaa avio-onnea kesti aina syksyyn 1823. Tuolloin Juho Antinpoika menehtyi keuhkotautiin tai hengenahdistukseen. Näin Riitta jäi jo neljännen kerran leskeksi. Kolme vuotta tästä myös Vilhelmiina kuoli. Pientä lohtua lienee tuonut tytär Liisan avioton lapsia Sofia Vilhelmiina, joka rippikirjamerkintöjen mukaan asui 1820-luvulla isoäitinsä luona äitinsä muutettua Paimioon 1819. Samoin hänellä oli hoivassaan erässä Juljana Eevantytär. Ikänsä puolesta viimeksi mainittu saattoi olla eräänlainen piika, vaikka rippikirja ei tätä erikseen kerro.


Riitta Matintytär, joka oli syntynyt Suurilan Maunun talon mailla 1768 kuoli Kaarinan Kairisten kylän Karhulan torpassa tammikuussa 1850 vanhuuden heikkouteen. Hänen elämänsä oli koko lailla kärsimyksiä täynnä, mutta silti Riitta jaksoi elää yli 81-vuotiaaksi. Rohkenisiko sanoa, että torpparin vaimo Riitta Matintytär oli todellinen suomalaisen sisun perikuva.

Lukkari Churman

Kaarinan Nummella 1847 syntynyt Vilhelm Churman työskenteli Loimaan seurakunnan urkurina ja lukkarina 1800-luvun loppupuoliskolla. Myös Vilhelmin isä oli ollut kirkon palveluksessa, sillä hän toimi Kaarinan lukkarina vuosikausia. Vilhelmin äiti oli Kaisa Jaakontytär, joka oli kotoisin Kuralan Vähä-Rasin talosta. Vähä-Rasi on yksi niistä neljästä talosta, jotka muodostavat nykyisen Kuralan Kylämäen "Elävän Historian Kylän". Rakennukset on kunnostettu 1950-luvun maatilojen aikaisiksi ja lisäksi tällä ikiaikaisella asuinpaikalla sijaitsee kokeellisen arkeologian toimintakeskus.

Hänen vaimonsa Hilma Lovisa Aulin oli kotoisin Lapin pitäjästä, missä isä Pehr oli ollut tyttärensä syntymän aikaan armovuodensaarnaajana. Kun jonkun seurakunnan pappi oli kuollut, nimitettiin hänelle seuraajaksi armovuodensaarnaaja. Hän sai palkkansa edellisen kirkkoherran leskeltä ja ehkä tästä johtuen sai viranhaltija kantaa tuota pitkää titteliä ensimmäisen vuoden. Pehr Aulin toimi Lapissa myös kappalaisen apulaisena sekä virkasaarnaajana. Hilma Lovisan äiti, saarnaaja Aulinin puoliso Anna Lovisa Rostedt oli rusthollarin tytär Rohdaisten kylästä.

Urkurit ja lukkarit olivat ainakin Varsinais-Suomessa monesti melko vaatimattomista oloista. Tärkeintä oli hyvä ja kantava lauluääni sekä tietysti jonkinlainen soittotaito.
Loimaalla Vilhelm Churman pääsi soittamaan melko uusilla uruilla, sillä C. Bassin ja C. L. Engelin suunnittelema Kanta-Loimaan kirkko oli valmistunut 1830-luvulla. Urkuri Vilhelmin työuralla osui sitten se katastrofaalinen päivä vuonna 1888, kun salama iski kirkkoon. Tästä seurasi valtava roihu, jonka jäljiltä olivat pystyssä vain kuoret. Kaikki puuosat olivat tuhoutuneet. Churman ei enää päässyt koskaan soittamaan samaan kirkkoon, sillä Bror Axel Thulelta tilatut uudet urut valmistuivat vasta 1895, nelisen vuotta myöhemmin kuin kirkon varsinainen korjaus oli saatettu päätökseen.


Jo tätä ennen Churmanin henkilökohtaisessa elämässä oli tapahtunut mittasuhteissaan samankaltainen tilanne. Vuoden 1887 syksyllä Vilhelm joutui hakeutumaan vapaaehtoiseen konkurssiin velkojien tyydyttämiseksi. Samaan aikaan avioliitto Hilma Lovisa Aulinin kanssa oli tullut päätökseen. Niinpä kihlakunnanoikeuden tuomari Erlund allekirjoitti virkansa puolesta lukkari Churmanin velkojainkokousta koskevan ilmoituksen sekä samalla kutsun "pesäerohakemuksen" tekoa varten. Tämä ilmoitus julkaistiin yleisen käytännön mukaisesti Suomen Wirallisessa Lehdessä, jotta "kaikki niin tunnetut kuin tuntemattomat velkojat" saattoivat parin kuukauden kuluessa kokoontua Loimaan Vesikosken Väinölän huvilaan valvomaan mahdollisia saataviaan pariskunnalta.


Päättyi avioliitto sitten lopulta eroon tai ei, ainakin molemmat puolisot on haudattu samaan paikkaan Kanta-Loimaan kirkon vierelle. Vilhelm kuoli 1894 ja Hilma Aulin melko tarkalleen 20 vuotta myöhemmin.

Härän tila Kiskossa

Kiskon Kirkonkylässä sijaitsevaa Härän taloa hoitivat yleensä lampuodit eli vuokraviljelijät tilan varsinaisen omistajan lukuun. Kiskon rippikirjassa, joka alkaa vuodesta 1780, on "isännäksi" mainittu eräs Pehr Pehrsson. Hänen puolisonsa nimi oli Maria Matsdotter ja perheessä on kaksi lasta; Johan (1761) sekä Lena (1764).

Kiskolaiset olivat yleensä kotoisin oman pitäjänsä lisäksi jostain naapuriseurakunnasta; Pohjasta, Perniöstä, Kiikalasta, Suomusjärveltä, Perttelissä tai yleensä lähialueelta. Kummallista kyllä Pehrin ja Marian vihkimerkintää tai em. kahta lasta ei tuntuisi löytyvän mistään. Vaikka etsintää laajentaa Karjalohjan, Nummen, Salo-Uskelan ja Halikonkin suuntaan, pysyy perhe kadoksissa.

Ongelman ratkaisua olisi tietysti järkevintä hakea Kiskon muuttokirjoista, joita on säilynyt ainakin 1760-luvulta lähtien. Etsiminen on toki hidasta, mutta varmaa. Tämä oli tilanne parikymmentä vuotta sitten, sillä vuonna 2010 on sukututkijalla netissä vaikka mitä tietolähteitä. Edellä esitellyt rippikirjat löytyvät Digiarkistosta ja HisKi taasen tarjoaa kastettujen sekä vihittyjen luetteloita lähes koko Varsinais-Suomen alueelta.


Näin aikaa vievän kierroksen muuttokirjarullien perässä voi unohtaa ja tehdä HisKi-haun Varsinais-Suomen vihittyjen luetteloista pariskunnasta Pehr Pehrsson ja Maria Matsdotter. Heti ensimmäinen hakutulos vaikuttaa lupaavalta, sillä Kaarinassa on 1759 vihitty samannimiset henkilöt. Sen sijaan muita sopivia kandidaatteja ei näyttäisi löytyvän. Jos sitten samalta alueelta hakee Pehrille ja Marialle lapsia, napsahtaa Kaarinasta napakymppi; siellä syntyvät Johan ja Lena juuri em. vuosina. Paikkana on Lemun kylän Kreulan talo, jonka vävyksi Pehr l. Petter on tullut naituaan talon tyttären. Kreulan tunnetumpi nimi on Ylilemu. Härän huomattavasti vaatimattoman tilan tavoin Ylilemun varsinaiset omistajat olivat antaneet tilan hoidon lampuodeille.

Pehrin ja Maria syntymävuosiksi on Kiskossa merkitty 1737 sekä 1739. Heidän sukuperänsä selvittäminen vaatisi Kaarinan rippikirjojen läpikäyntiä ja tähän ei ole toistaiseksi mahdollisuutta internetin välityksellä. Näin täytyy vain todeta, että Pehr ja Maria perheineen muuttivat 1783 tai 1784 naapuritaloon, Immoisten rustholliin. Siellä isäntänä oli Gustaf Hartzell.

Härällä asuivat lähinnä Kiskon pitkäaikaisen kirkkoherran, Elias Roosin aikuiset tyttäret, kunnes vuosisadan lopulla kersantti Elias Roos, kirkkoherran poika otti talon kokonaan itselleen. Toki Härällä oli jatkuvasti runsaasti palvelusväkeä, sillä ison tilan hoito vaati paljon työteliäitä käsipareja.

Elias Roosin muutettua jossain vaiheessa muualle, tuli Härän isännäksi 1810-luvulla Michel Michelsson vaimonsa Anna Lisan kanssa. He olivat molemmat kiskolaisia, Michel Orijärven Paavon talon jälkeläinen, kun taas Anna Lisa oli Leilän rusthollin lampuodin tytär. He jäävät Härälle koko elämänsä ajaksi. Vähitellen Michel ottaa käyttöön sukunimen Orenius ja tulee valituksi pitäjän kirkkovahdiksi. Hän kuolee 1830-luvulla ja poika David tulee Härän uudeksi isännäksi.

David menehtyy nuorella iällä ja velipoika Gustaf ottaa ohjat käsiinsä. Hän oppinut mies ja toiminut mm. kruununnimismiehenä sekä ylimääräisenä lääninkanslistina. Veljensä tavoin Gustaf kuoli melko varhain eli vuonna 1858. Leski Erika, joka oli kotoisin Kaukurin kylän Uotilan rusthollista, jäi asumaan Härälle. Lopulta poika Kaarlen vartuttua voitiin tilanpito antaa hänen osaaviin käsiinsä.

Kun Kaarle lähestyi 50 ikävuottaan, hän päätti vapaaehtoisella huutokaupalla luopua Härän tilasta, jossa suku oli asunut vuodesta 1810 lähtien. Tilalla oli 1/3 manttaalia, joka oli sama määrä kuin vuoden jo yli sata vuotta aiemmin. Huutokauppailmoituksen mukaan talolla oli metsää yli oman tarpeen, torpparit tekivät 184 työpäivää lukuunottamatta naisten päiviä, muut tilan mailla asuvat maksoivat vuodessa 189 markkaa. Viljelysmaat olivat yhdeksän palstaisessa kiertoviljelyksessä, hyvässä kunnossa ja hyvälaatuisia. Rakennustenkin kerrottiin olevan kelpo kunnossa ja talolla oli vedellä käyvä pärehöylä. Rehutuloilla elätetään 12 lehmää, 3-4 hevosta sekä muuta karjaa.

Kaarle Orenius pidätti itselleen oikeuden tunnin ajan miettiä hyväksyykö kolmesta tarjouksesta korkeimman vai hylkääkö kaikki. Jos tila myytäisiin, pitäisi ostajan maksaa heti 1000 markkkaa. Talon saisi haltuunsa kolmisen kuukautta myöhemmin eli marraskuussa 1903.