Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on heinäkuu, 2012.

Ingoisberg

Lietoon kuuluvan Ingoisbergin sotilaskartanon isännäksi tuli 1700-luvun puolivälin tienoilla Rehbinderin sotilassuvun jälkeläinen, Berndt Otto. Hän ei ollutkaan kuka tahansa upseeri, sillä herra Rehbinder toimi aikanaan Ruotsin kuninkaan henkilökohtaisena adjutanttina. Hän oli syntynyt 1720-luvulla ja mennyt naimisiin pälkäneläisen Brita Margareta Cedersparren kanssa syksyllä 1752. Vuoteen 1772 mennessä perheeseen syntyi peräti kuusi tytärtä, mutta ei yhtään poikaa.

Vanhimman tyttären, Ulrika Elisabetin puolisoksi tuli kersantti Carl Fredrik Brunow, joka sitten appensa jälkeen isännöi taloa. Helena Charlotta Rehbinderin nai kersantti Peter Isak Nihsberg, kun taas Lovisa Gustavin vei vihille turkulainen kellontekijä Jakob Sylvander.

Järjestyksessä neljäntenä syntynyt Johanna Margareta asui naimattomana Ingoisbergillä kuollen nuorella iällä. Sofia Julianan aviomies oli turkulainen ravintoloitsija Jakob Fredrik Riedell, kun taas sisarusparven nuorin, Beata Catharina oli naimisissa niin…

Ruskon kirkolta

Tarinan mukaan, kun Rusko ja Vahto olivat vielä samaa pitäjää, tuli eteläpään eli Ruskon ja pohjoisen Vahdon miehille riitaa kirkon rakennuspaikasta. Sekä ruskolaisilla että vahtolaisilla oli valittuna oma paikkansa. Kun asiasta ei muuten päästy yksimielisyyteen, päätettiin kummastakin paikasta lähettää soraa näytteeksi kuninkaalle, joka sitten saisi tehdä lopullisen ratkaisun.

Ruskon miehet pelkäsivät kuitenkin, että vahtolaisten hiekka olisi parempaa ja vaihtoivat salaa pussien sisällön. Heidän epäilyksensä ei ollut lainkaan aiheeton, sillä tällä petoksellaan ruskolaiset voittivat riidan saaden kirkon omaan kyläänsä.

Käytännössä ympyrä on jo sulkeutunut vuoden 2009 alussa, sillä tuolloin Rusko ja Vahto jälleen yhdistettiin yhdeksi pitäjäksi - tosin ilman petoksia ja vilppejä.

Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaali tietää kertoa Ruskon kirkosta seurmm. aavaa;

Kivikirkko, keskiaikainen. Korkealla mäellä, keskiaikaisen asiakirjan mukaan "in monte Ruscho" sijaitse…

Isokyrön viimeinen mestattu nainen

Kansantarinoiden mukaan Isokyrön viimeinen mestattu nainen oli Vendla Petterintytär, joka sai tuomionsa lapsenmurhasta. Seppälän Suomalaisen Jaakko Matinpoika oli nainut piika Vendlan kesäkuun lopulla 1757 ja yhteinen lapsi Matti syntyi jo seuraavan vuoden tammikuussa.

Pikkuinen Matti ei ehtinyt elää montaa aikaa, sillä oma äiti tappoi hänet syystä tai toisesta vuonna 1761. Tuossa vaiheessa perhe asui Isokylän Sepän talossa. Tästä teostaan Vendla tuomittiin teilattavaksi. Toisin sanoen pyövelin piti katkaista ensin hänen kaulansa, jonka jälkeen ruumis poltettaisiin roviolla.

Tuomion pantiin täytäntöön tammikuun 30. päivänä vuonna 1765. Virkavalta ilmoitti, että lapsia ei mestauspaikalla suvattaisi. Niinpä eräät poikaviikarit kiipesivät lähistön puihin seuraamaan julmaa toimitusta. Paikka oli erään pienen mäen päällä ja sinne mennessään Vendla sai luvan laulaa. Hän virittikin pienen virren säkeen. Kun mestaaja teki kirveellään työnsä, tippui pyörtyneitä poikia puista toinen toisensa jälk…

Pappissuku Heintzius

1600- ja 1700-luvuilla eli Viipurissa ja Itä-Suomessa Heintzius –nimisiä henkilöitä. Jääsken kirkkoherra Paulus Matthiae Heintzius oli todennäköisesti Savitaipaleen kirkkoherran, Michael Matthiae Heintziuksen veli. Heillä oli vielä sisko Elisabet, joka avioliitossaan viipurilaisen räätäli Jakob Erikinpojan kanssa tuli Krogius- ja Edelheim-sukujen kantaäidiksi.

Vanhojen lähdetietojen mukaan oli näiden Heintziusten isoisä kerimäkiläinen talonpoika nimeltään Hintsanen. Kerimäen tieto voi hyvinkin olla totta, sillä siellä esiintyi 1600-luvun alussa nimi Hintsainen. Saman lähteen mukaan kerimäkeläisellä Hintsasella oli poika Mattias, Heintziusten isä, joka viipurilainen kauppias. Viipurilaisissa aikalaislähteissä ei kuitenkaan mainita yhtään yhtään kauppias Mattias Hintsasta (kylläkin eräs Henrik Jönsinpoika Hintsainen), mutta on mahdollista, että Mattias ei vain käyttänyt sukunimeään, tai että se lähteissä on korvattu jollain korkonimellä.

Paulus tuli ylioppilaaksi Turussa 29.7.1667 ja h…

Hieman von Glan -suvusta

Von Glan –suvun Ruotsin ja sittemmin Suomen sukuhaaran kantaisä oli todennäköisesti se Gerhard von Glan, joka eli Ruotsissa 1600-luvun alussa. Muuta hänestä ei sitten tiedetäkään. Nimestään päätellen hän oli saksalaiselta kielialueelta.

Tukholmalainen siltainspehtori Joachim von Glan, k. 1686, oli ilmeisesti edellä mainitun Gerhardin poika. Joachimin toinen vaimo oli Anna Wickmanintytär, 1636-99, jonka vanhemmat olivat Tukholman leipurikillan oltermanni Wickman Corneliuksenpoika ja tämän toinen puoliso Maria Stefanintytär. Joachimilla ja Annalla oli ainakin kaksi lasta. Giert von Glan oli luutnantti, asui Helsingissä ja oli ilmeisesti vielä 1700-luvulla Uudenmaan ja Hämeen ratsurykmentin palveluksessa. Joachim von Glan oli Tukholman kaupunginkasööri.

Joachim von Glan, 1664-96, oli Tukholman kaupunginkasööri, joka meni 1689 naimisiin Vendela Springerion kanssa. Joachimin kuoltua avioitui Vendela toistamiseen, hänen toiseksi miehekseen tuli kirjanpitäjä Wickman Antoni. Joachimilla ja Ven…

Eräs torppari Liedosta

Liedon Rähälän kylän Liukkaan talon Kujanpään torpparina oli vuodesta 1861 lähtien Kalle Kustaa Simonpoika puolisonaan Ulrika Heikintytär. Torppari Kalle Kustaa, joka välillä työskenteli myös Liukkaalla renkinä, oli syntynyt Sikilän Simolan talossa kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1829. Vaimo Ulrika oli taasen rusthollarin tytär Ankan kylän Ryngön talosta. Pariskunnan häitä oli vietetty syyskuun lopulla vuonna 1859. Tuolloin sulhanen oli ollut renkinä jossain lietolaisessa talossa ja morsian piikana Rähälän kylän Möyrällä.

Kalle Kustaa Simonpoika ja Ulrika Heikintytär viettivät luultavasti melko rauhallista elämää, sillä heillä oli vain yksi lapsi, joulukuussa 1860 syntynyt isänsä täyskaima Kalle Kustaa nuorempi. Elämä kulki normaaleja latujaan poikasen päästessä ripiltä vuonna 1876. Viimeistään 1880-luvun loppupuolella meni Kalle Kustaa naimisiin Emma Nyströmin kanssa, joka toi Kujanpään torppaan myös aviottoman poikansa Frans Augustin. Kallelle ja Emmalle syntyivät pian lapset Venni J…

Veikko Palomaa

Teosofia on yksi monista uskonnollisista liikkeistä. Kirjailija ja toimittaja Veikko Palomaa oli tärkein yksittäinen henkilö, joka levitti tätä maailmankatsomusta työväenliikkeen keskuuteen 1900-luvun alkupuolella. Hän oli käynyt Turun klassista lyseota kevääseen 1889, mutta joutui eromaan oppilaitoksesta tunnustettuaan olevansa aviottoman lapsen isä.

Veikko eli alun perin Kustaa Viktor Vahlsten toimi tämän jälkeen kiertelevänä kirjakauppiaana ja mm. sahatyöläisenä. Hän otti 1891 baptistisen kasteen ryhtyen Turun baptistien suomenkielisen saarnakoulun opettajaksi. Palomaa osoittautui hyvin omintakeiseksi ajattelijaksi ajautuen vähitellen teosofian pariin Pekka Ervastin ja Jean Boldtin Uusi Aika -lehden innoittamana. Kuultuaan ensin mainitun esitelmän alkoi Veikko Palomaa pitämään omia teosofisia esitelmiään Helsingin Sörnäisten työväenyhdistyksen tiloissa.

Loppuelämänsä Palomaa omisti teosofialle tienaten leipänsä toimittaja, kirjailijana sekä suomentajana.

Monissa lähteissä Kustaa Vik…

Somerojan uhrilähteeltä

Kivikautinen Tarvasjoki

Tarvasjoen pitäjä ei juuri pääse kehumaan runsailla esihistoriallisilla löydöillä. Kunnasta löytyy ainoastaan muutama asuinpaikka sekä yksi mahdollinen hautaröykkiö. Tästä viimeksi mainitusta ei ole tehty tarkempaa ajoitusta, vaan Museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaalissa pieni, laakea kivikasa on merkitty määreellä esihistoriallinen. Koska kaivauksia ei ole koskaan tehty, on kohteen ajallinen määrittäminen mahdotonta.

Mahdollinen hautaröykkiö tunnetaan nimellä Mustassuo ja se liittyy viereiseen Mesilän kivikautiseen asuinpaikkaan. Nämä kaksi kohdetta on aikaisemmin tunnettu Mustassuon muinaisjäännösalueena, johon lisäksi kuulunut toinen kivikauden asuinpaikka, Jokela. Kaikki kolme sijaitsevat muutaman sadan metrin päässä toisistaan Tarvasjoelta Paimioon menevän tien sekä Turku-Hämeenlinna tien välisessä maastossa. Hämeenlinnan suunnassa on vielä yksi samalle ajanjaksolle määritelty paikka, Nummela, joka sijaitsee samannimisen talon pihapiirissä, Paimionjoesta 200 metriä…

Jatulintarha

Jatulintarhoja eli labyrintin tapaisia kivimuodostelmia tavataan siellä täällä pitkin Suomen rannikkoa. Ne on ladottu noin kahden tai kolmen nyrkin kokoisista kivistä, jotka sitten muodostavat kehämäisiä sokkeloita. Historioitsija J. Aspelin selvitti näiden historiaa jo vuonna 1877 ilmestyneessä artikkelissaan. Hänen mukaansa kansanperinne kertoi niitä tehdyn pelkästään ajanvietteeksi.




Tämä sinänsä oivallinen selitys on kuitenkin siinä mielessä kummallinen, että jatulintarhoja esiintyy vain saaristossa ja rannikoilla, harvemmin missään muualla. Toinen seikka, mihin Aspelin kiinnittää huomionsa, on hieman yllättävä. Jatulintarhoja löytyi nimittäin myös 1840-luvun Helsingin ala-alkeiskoulun oppilaiden piirustuksien joukosta. Nämä pikkupoikien labyrintit muistuttavat hämmästyttävän paljon mm. Porvoon saaristosta tai Suomenlahden Viirisaarelta löytyneitä latomuksia. Sama aihe on myös muutamissa pronssikaudelle ajoitetuissa koristeaiheissa, kuten oheisista kuvista selviää.




Ruotsin puolella…

Genos 2/2012

Vuoden toinen Genos-lehti ilmestyi tällä viikolla. Tämä jokaisen sukututkijan perusvarastoon kuuluva aviisi on ehtinyt jo 83. vuosikertaansa nykymuodossaan. On nimittäin erittäin harvinaista, että pieni kosmeettisia muutoksia lukuunottamatta joku aikakauslehti pysyy useita vuosikymmeniä samassa kuosissa. Jatkossa on kuulemma lupa odottaa hieman muutoksia, mutta nautitaan nyt tästä uusimmasta versiosta ihan näin.

Pääartikkeleina ovat tällä kertaa Maija Ojalan "Tuntematon käsityöläinen", Hilding Klingenbergin "Uppgiftsfördelningen och utbildningen inom den äldre militärmedicinen i Sverige och Finland" ja Andrei Kalinitchevin "Inkeriläinen perhe ja Inkerin väestön rakenne 1880-luvulla". Lisäksi Veli Pekka Toropainen tekee selkoa Tammelan ja Someron manttaaliveroista vapautetuista henkilöistä vuodelta 1727. Pääkirjoituksessaan Tiina Miettinen käsittelee lehden kansikuvassa komeilevaa Suvivirttä. Vaikka en hänen lopputulemaansa asiasta jaa, on itse teksti luon…

Muisto Naantalista

Ruotsalainen herra Hulphers käväisi Naantalissa elokuussa 1760. Hän kirjasi matkansa muistot talteen, jotka sitten G. E. Leinberg julkaisi.


Hulpsersin muistiinpanoista käy ilmi, että Naantalissa oli tuolloin noin 700 asukasta. Heistä peräti 110 oli porvareita ja 30 leskiä. Kadut olivat kapeita ja huonosti kivettyjä. Pitkiä katuja oli vain kaksi ja avoimia toreja yksi.

Ammattikäsityöläisiä mainitaan kolme; lasimestari, liinankutoja ja räätäli. Muotikauppiaita oli yksi, mutta tämä ei ollut yhteydessä Naantalin vetovoimaan kotiteollisuuden ja kaupan suhteen. Villasukkia tiedettiin kudottavan vuodessa huimat 26,000 paria, jotka yleensä myydään Tukholmassa 14 killingin hintaan. Kutomisen osallistui koko perhe eikä ollut harvinaista nähdä asukkaita kaduilla kudin kädessään.

Tuulimyllyjä Naantalissa oli 19 kappaletta, joka oli vaatimaton määrä Turun 300 myllyn rinnalla.

Pormestarin nimi oli Bånge ja hänen liitettiin seuraava värssy;

"Porvarit, porvarit kokkon kokko
tätä katu, tätä katu tän …

Kuninkaantiellä

Piikkiössä sijainnut Tuorlan kartano mainitaan jo keskiajalla kirkolle kuuluneena tilana, jonka Kustaa Vaasa sitten näppärästi palautti kruunun haltuun. Eräs kuuluisimmista läänityksen saajista Tuorlassa oli Turun piispa Paavali Juusten. Myöhempinä aikoina Tuorlan omistivat mm. Horn-, von Willebrand- ja Svinhufvud-suvut. Monet kartanon vieläkin käytössä olevista rakennuksista syntyivät vuosien 1776-1811 välisenä aikana, jolloin omistajina oli Bremerien kauppiassuku Turusta. Upporikkaisiin porvarisukuun kuului myös kirjailija Fredrika Bremer, joka vietti ensimmäiset neljä elinvuottaan Tuorlassa.


Nykyisellään Tuorlan omistaa Suomen valtio, jolla on siellä maanviljelykseen, puutarhanhoitoon ja floristiikkaan keskittynyt oppilaitos. Kesäisin siellä toimii myös majatalo eikä sovi unohtaa naapurissa olevaa Turun Yliopiston tähtitornia.

Tuorlan läpi kulkee ikivanha Turun ja Viipurin välisen Kuninkaantien linjaus. Turusta päin tuleva kulkija voi muutama kymmenen metriä Tuorlan ohi käveltyään …

Naantali, tuo Turun elättilapsi

Naantalin kylpylä on ollut käsite jo 1800-luvun lopulta alkaen. Vuonna 1871 eräs toimittaja kirjoitti sanomalehti Keski-Suomessa, miten "Naantalille on kylpylä semmoinen laitos, jota paitsi sen suonet kokonaan kuihtuisivat". Tälle Raision Armonlaaksoon perustetun luostarin ympärille kasvaneelle kaupungille kylpylä toikin kokonaan uuden, vilkkaan elämän. Sairaiden ja vanhuuden vaivojen riivamien kerrottiin muuttavan Naantaliin viettämään eläkepäiviään, sillä sen ilmaston uskottiin parantavan vointia. Sanottiin jopa kaupungissa syntyneiden elävän keskimääräistä vanhemmiksi.

Pahat kielet tosin totesivat kaupungin erinomaisuuden perustuvan vain kylpylään. Sananlasku kertoi asian suoraan; "Älä sure naantalilaisen köyhyyttä, kyll' on Turussa tavaraa". Naantalia pidettiin eräänlaisena Turun elättinä.

Aikoinaan sukkien kudonta muodostin merkittävän elinkeinon kaupungille. Tästä oli kuulemma sekin hyöty, että miehet pysyivät kotona kutimen varressa eivätkä etsiytyneet …

Sonck -epitafi

Lyhyt jatko 7.9.2010 ilmestyneeseen tarinaan "Sananen Sonck -suvun tiimoilta";


Poika Henrik Henrikinpoika Sonck lahjoitti 1653 Rauman kirkkoon teettämänsä epitafin, muistotaulun, jonka alaosaan on perheenjäsenet maalattu rintakuvina.



Epitafin lahjoittajan kauppias Henrik Henrikinpoika Sonckin tiedetään olleen mukana Tanskan sodassa ja jääneen vangiksi. Myöhemmin hän asettui asumaan Tukholmaan. Mahdollisesti Sonckin suvun muotokuvia on ollut myös Oulun tuomiokirkossa: vuonna 1658 Henrik Sonck lahjoitti Oulun kirkkoon kolme muotokuvaa (conterpheior).



Sonckin perheen epitafimaalauksesta on todettu, että se on pystytetty lahjoittajan isän Henrik Andersinpoika Sonckin muistoksi. Itse teoksessa on säilynyt merkintä lahjoittajasta ja lahjoitusvuodesta. Siinä ei sitä vastoin ole merkintää siitä, kenen muistoksi epitafi on teetetty. Myös 1700-luvun puolivälissä tehdyssä Rauman kirkon muinaismuistojen inventoinnissa mainitaan vain lahjoittaja ja toistetaan epitafilaitteessa…

Auran Nahkatehdas Oy

Veljekset Onni Kullervo ja Kalle Rentto hankkivat vuonna 1927 omistukseensa Auran keskustassa sijainneen nahkatehtaan, jonka nimi oli yksinkertaisesti Auran Nahkatehdas Oy. Tärkeimpiä tuotteita tälle 1970-luvulla lopettaneelle tehtaalle olivat sota-ajan saappaat armeijalle sekä myöhemmin vientituotteet itäblokin maihin.

Tehdasrakennus pystytettiin joskus 1920-luvulla ja nahkatehtaan mentyä nurin viereinen kumitehdas (Nahkatehtaan omistajien perustama) käytti sen tiloja varastona. Lopulta kaikki toiminta hiljeni tässä Auranjoen rannalle rakennetussa laitoksessa ja se jäi hiljalleen rapistumaan. Vuonna 2012 pihalla rehottaa metrinen rikkakasvusto, paikat ovat täynnä lasinsirpaleita ja epämääräistä jätettä ja viereinen piharakennuskin on rappiolla.

Auran Nahkatehdas Oy myi suuruuden aikoinaan oman esitteensä mukaan;

Pohjanahkaa, eri lajitteluja
Juhtia
Päällisnahkaa, mustaa ja värillistä
Lampaan-, vasikan-, sänkiäisen- ja kipsinahkaa sekä vuotia
Plattia
Vääristettyjä varsia, takasaumaisia
Väärist…

Paimion Vakkavuorella

Noin kolme kilometriä Paimionjoesta länteen ja 700 metriä vanhasta Valtatie yhdestä sijaitsee mahtava Vakkavuori, jonka laella on pronssikautinen hautaröykkiö. Tämä hautakumpu on kooltaan noin 9,5*9 metriä ja korkeudeltaan enää nelisenkymmentä senttiä. Se on kuitenkin säilynyt melko hyvin, mutta röykkiön keskellä on avoin kuoppa. Haudan kiviä on selvästi käytetty vierelle rakennettuun kehäkivetykseen.

Vakkavuoren laelta on äärettömän kaunis näköala moneen ilmansuuntaan. Koska osa kalliosta on aivan paljaana, voi ainakin kiikarilla nähdä kymmenien kilometrien päähän. Tosin näkökentässä on paljain silmin katsottuna lähinnä loputonta metsämaisemaa, mutta kaukaisuudessa voi erottaa merenlahden. Toisessa suunnassa voi seurata nykyisen Ykköstien liikennettä.

Kallion läheisyydessä on laavu, jossa voi halutessaan vaikka yöpyä. Heikkojalkaisilla tai -kuntoisilla ei Vakkavuorelle ole mitään asiaa, sillä polku kulkee paikoin lähes pystysuoraan. Kallio on erinomainen retkikohde, mutta pienimmät la…

Prunkkalan papin saarna

Tarvasjoella kerrotaan kansantarinaa naapurissa sijainneen Prunkkalan kappelin eli nykyisen Auran papista, joka oli sunnuntaina kirkkoon mennessään löytänyt elävän pääskysen aidan raosta. Hän oli ottanut sen mukaansa taskunsa pohjalle.

Saarnatessaan sitten kirkossa Pyhästä Hengestä oli hän todennut seurakunnalleen;







"Te epäuskoiset pakanat, te ette koskaan usko minun sanojani. Jos minä sanon, että Isä on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Poika on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Pyhä Henki on, niin te ette usko sitäkään,

Jos minä sanon, että Pyhä Henki on, niin te ette usko sitäkään. Mutta jotta te uskoisitte, minä tahdon näyttää teille elävän Pyhän Hengen. Ja minä näytän teille elävän Pyhän Hengen."

Samalla pappi otti taskustaan pääskysen aikoen laskea sen lentoon, mutta lintuparka olikin tällä välin kuollut. Silloin pappi lisäsi äskeiseen lauseeseen; "Perkele, se onkin jo kuollut!"



Prunkkala oli suhteellisen nuori kappeli, sillä se tuli erotet…

Outo löytö Saaren kartanolla

Tammelassa sijaitsevaan Saaren kansanpuistoon kirkonkylästä johtova tie on niin kaunis, että superlatiivit alkavat loppua kesken. Ennen muinoin niin mahtava Saaren kartano jää nykyisestä tielinjauksesta jonkin verran sivuun eikä siitä oikein saa kunnon valokuvia yksityisyyttä loukkaamatta. Suomen maatilat -kirjasarjan kakkososa vuodelta 1932 tietää kertoa paikasta seuraavaa;


Käsittää Saaren ratsuvelvollisen säterin sekä sen kanssa yhdysviljelyksessä olevat Kankaisten ja Miekon ulkotilat. Saaren kartano kuului alkujaan Mustialan kuninkaan kartanoon ja oli v:sta 1563 Joensuun Horneilla, jotka kuitenkin menettivät sen Kaarle Herttuan ja Sigismundin välisten riitojen aikana. Tila annettiin 1612 rälssimies Martti Jaakonpojalle, jolta se siirtyi hänen vaimonsa jälkimmäiselle miehelle skotlantilaissukuiselle Frans Johnstonelle. Myöhemmin 1600-luvulla tila oli uudelleen Horneilla. Sen jälkeen mainitaan omistajina sekä Lauritsa Creutz vanhempi että nuorempi ja Pistolhjelm suku, jolta tila naimi…

Kuormurin historia

Henkilöhistorian lisäksi on itseäni alkanut viime vuosina kiehtoa yhä enemmän esineiden menneisyys. Mihin tiettyä tavaraa tarvittiin, kuka sen perheelle hankki, mitä se maksoi, mistä se ostettiin, miten saatiin ylipäätänsä maksettua, missä ja miten sitä käytettiin sekä lopuksi se kaikista mielenkiintoisin asia; miksi kyseinen esine tai laite hävitettiin, unohdettiin, rikottiiin tai hukattiin.

Esimerkkinä voisi olla tämä kotipitäjän metsässä makaava kuormurin ohjaamo. Chevrolet-merkkinen auto on varmasti kustantanut aikaan ihan merkittävän summan, mutta nyt siitä on jäljellä vain kasa ruosteista metallia ja muutama muovin palanen. Kuka tietäisi ensimmäisen ja viimeisen kuskin nimen, kuormurin reitin ja mitä sillä aikanaan kuljetettiin.

Autoharrastajat auttanevat tunnistamaan tarkemman vuosimallin - lisää kuvia täällä!