1800-luvulla Suomessa köyhäinhoidon vastuu oli jaettu seurakuntien ja kuntien välillä. Kuntien vastuulla oli hoitaa paikallisia köyhiä, kun taas seurakuntien tehtävänä oli auttaa omia jäseniään, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin. Köyhäinhoidon järjestelmä oli hajanainen ja vaihteleva eri puolilla maata. Kuntien köyhäinhoitolaitokset olivat usein vaatimattomia, ja niissä kärsittiin puutteista ja ylikuormituksesta. Useimmiten köyhät joutuivat asumaan erilaisissa laitoksissa tai tilapäismajoituksissa, joissa heidän olonsa olivat huonot. Köyhien auttamiseksi oli myös perustettu erilaisia yhdistyksiä ja järjestöjä, jotka pyrkivät helpottamaan köyhien elämää. Esimerkiksi diakonissalaitokset ja kansanhuoltolaitokset tarjosivat köyhille ruokaa, vaatteita ja muuta tarpeellista apua. Vuonna 1865 annettiin uusi köyhäinhoitolaki, jonka tarkoituksena oli parantaa köyhien elinoloja ja vähentää köyhyyden syitä. Laki määräsi, että jokaisen kunnan oli perustettava köyhäinhoitolaitos ja nimettävä köyhä
Sukututkijan tarinoita sieltä ja täältä jo vuodesta 2006