Perukirjat - kurkistus menneisyyden elämään

Perukirjat ovat kiehtova aikakapseli, joka avaa oven menneiden aikojen ihmisten elämään. Ne eivät ole vain luetteloita omaisuudesta ja veloista, vaan ne kertovat tarinoita ihmisten arjesta, varallisuudesta ja jopa yhteiskunnan rakenteista.

Perukirjojen juuret ulottuvat kauas

Jo ennen nykyisen kaltaisten perukirjojen syntyä oli tapana laatia omaisuusluetteloita perinnönjaon yhteydessä. Suomessa näitä luetteloita on säilynyt 1400-luvulta lähtien, tosin vain harvoja ja ainoastaan aateliston parista. Finströmin kirkosta Ahvenanmaalta on peräisin vanhin Suomessa säilynyt testamentti. Sen teki asemies Kort Hartviksson jo vuonna 1484. Merkittävä historiantutkija Henrik Gabriel Porthan kokosi 1700-luvun loppupuolella Turun akatemiassa keskiaikaista, suomalaista lähdeaineistoa ja elokuussa 1784 Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo -lehdessä julkaistiin hänen toimeksiannostaan tämä historiallinen dokumentti.

Varsinaisen perukirjan muotoutuminen alkoi 1600-luvulla, kun perinnönjaon yhteydessä alettiin maksaa osa omaisuudesta köyhäinkassaan. Tämän osuuden laskemiseksi tarvittiin arvio kuolinpesän arvosta, mikä johti systemaattisempaan perukirjan laatimiseen.

Perukirjat yleistyvät hitaasti

Varhaisia suomalaisia perukirjoja on säilynyt vain vähän, mutta 1700-luvulta alkaen niiden määrä kasvaa. Vuonna 1734 säädetty laki velvoitti perunkirjoituksen tekemisen jokaisesta kuolinpesästä, mutta käytännössä lakia ei aina noudatettu. Perukirjoja saatettiin laatia vuosia tai jopa vuosikymmeniä kuoleman jälkeen, ja joissain tapauksissa niitä ei tehty lainkaan. Vasta 1800-luvun lopulla perukirjojen laatiminen yleistyi merkittävästi.

Perukirja - enemmän kuin vain omaisuusluettelo

Perukirjaan kirjattiin yksityiskohtaisesti vainajan kiinteä omaisuus, irtaimisto, varat ja velat. Perunkirjoituksesta mainittiin myös aika, paikka, osallistujat, vainaja ja hänen kuolinpäivänsä, perilliset sekä mahdolliset holhoojat. Omaisuus lueteltiin ryhmittäin, ja usein mukana oli myös maininta omaisuuden jakamisesta.

Perukirjat tarjoavat arvokkaan kurkistuksen menneisyyteen ja auttavat ymmärtämään, miten ihmisten elämä ja yhteiskunta ovat muuttuneet ajan saatossa. Ne ovat kuin aarrearkku, joka odottaa avaamistaan ja tutkimistaan.

Kansallisarkisto – perukirjojen pääasiallinen koti

Suurin osa Suomen perukirjoista on tallessa Kansallisarkistossa. Ne löytyvät pääasiassa alioikeuksien ja hovioikeuksien arkistoista. Aatelisten perukirjoilla on ollut erityisasema, sillä ne toimitettiin vuoteen 1868 asti hovioikeuksiin. Tämän jälkeen myös aatelisten perukirjat löytyvät alioikeuksien arkistoista.

Kirkonarkistojen perukirjat – leskien tarinoita

Myös kirkonarkistoista eli seurakuntien arkistoista voi löytyä perukirjoja. Nämä liittyvät yleensä tapauksiin, joissa leski meni uudestaan naimisiin. Lesken tuli tällöin todistaa, että edesmenneen puolison kuolinpesä oli selvitetty asianmukaisesti. Todisteena käytettiin usein oikeusviranomaiselle toimitetun perukirjan jäljennöstä.

Perukirjojen jäljille – vinkkejä etsintään

Perukirjojen etsiminen voi tuntua haastavalta, mutta muutamalla vinkillä pääset hyvään alkuun:

1. Aloita Kansallisarkiston digitaalisista aineistoista: Monet perukirjat ovat nykyään digitoituina, ja niitä voi selata kätevästi verkossa.
2. Tarkista oikeat arkistot: Selvitä, minkä oikeusviranomaisen alueella esivanhempasi asuivat, ja suuntaa etsintäsi kyseisen alueen alioikeuden arkistoon.
3. Muista kirkonarkistot: Jos esivanhempasi leski meni uusiin naimisiin, perukirja saattaa löytyä kirkonarkistosta.
4. Kysy apua ammattilaisilta: Kansallisarkiston henkilökunta auttaa mielellään perukirjojen etsinnässä.

Kuvassa kopio isoisäni äidinäidin perukirjasta vuodelta 1900. Kopioitu silloisessa Turun maakunta-arkistossa vuonna 1990 tai 1991.

Vanhalla hautausmaalla

Littiläinen-lehden (14.9.1980) mukaan Kylmäkosken vanhalle hautausmaalle haudattiin ensimmäisenä  luutnantti Otto Segersgrants ja hänen vaimonsa Vilhelmiina Hillebrandt. Haudalla oli aiemmin rautaristi, jossa luki heidän nimensä ja vuosiluvut. Ristiä ei kuitenkaan enää löydy hautausmaalta.

Hautausmaan vanhin hauta muistomerkin perusteella on ratsutilallinen Matti Kanniston hauta vuodelta 1866. Kannisto oli merkittävä henkilö Kuusjoen kylässä, sillä hänen ratsutilansa kuului alueen kantataloihin. Haudan vieressä on myös Kanniston lasten hauta, jonka vanhin hautaus on vuodelta 1869. Toiseksi vanhin hauta muistomerkin perusteella on vuodelta 1868. Se kuuluu Yli-Laadun suvulle, jonka tila on myös yksi Kylmäkosken kantatiloista. Haudan muistomerkki on luonnonkivi, johon kaiverrettu nimi on lähes hävinnyt.

1870-luvun hautauksista on säilynyt kaksi muistomerkkiä. Toinen on rautaristi vuodelta 1878 ja toinen harmaa graniittinen pystymuistomerkki vuodelta 1872. Jälkimmäinen kuuluu Mikko Kärävälle, joka oli isäntänä Kärävän tilalla, jossa pidettiin pitäjänkokouksia 1800-luvulla.

Kylmäkosken vanhaa hautausmaata kiertää pääosin alkuperäinen kivimuuri, joka on säilynyt hyvässä kunnossa ja rakennettu irtokivistä. Pitäjänkokousten pöytäkirjojen mukaan hautausmaata ympäröi kivimuuri jo vuonna 1867. On melko todennäköistä, että kivet ladottiin paikoilleen jo ennen vuotta 1857, jolloin alueelta raivattiin irtokivet ja tuotiin soraa hautausmaan perustaksi.

Kylmäkosken vanha hautausmaa sijaitsee Kylmäkosken terveysasemaa vastapäätä ja lähistöllä virtaa Tarpianjoki. Vanha hautausmaa on ollut käytössä 1857–1889. Kylmäkosken vanha hautausmaa on muinaismuistolain perusteella muinaisjäännös.

Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika

Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika (toim. Jenni Lares, Raisa Maria Toivo ja Mari Välimäki. SKS 2024) tarjoaa laajan ja monipuolisen katsauksen henkilöhistorian tutkimukseen varhaismodernin ajan (noin 1500–1800) kontekstissa. Teoksen toimittaneet tutkijat ovat itsekin tehneet uraauurtavaa työtä varhaismodernin ajan henkilöhistorian parissa, ja tämä asiantuntemus välittyy teoksen artikkeleista. Teos on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen keskittyy tarkastelemaan henkilöhistorian tutkimuksen perinnettä ja toinen osa puolestaan esittelee henkilöhistorian tutkimuksen uusia avauksia. Teoksen vahvuus on sen monipuolisuus. Se ei ole pelkkä kokoelma erilaisia henkilökuvia, vaan artikkelit avaavat henkilöhistorian tutkimuksen kenttää sekä sen metodologiaa ja teoreettisia lähtökohtia. Teos on tervetullut lisä henkilöhistoriaa käsittelevään kirjallisuuteen, sillä se tuo uusia näkökulmia henkilöhistorian tutkimukseen keskiajan ja uuden ajan alun taitteesta.

Teoksen ensimmäinen osa on jaettu neljään lukuun. Kaksi ensimmäistä lukua tarkastelevat varhaismodernia henkilöhistoriaa bibliografisesti ja bibliometrisesti. Tiina Miettinen avaa osion tarkastelemalla varhaismodernin ajan henkilöhistorioiden perinnettä Suomessa 1700-luvulta 1950-luvulle. Hän tuo esiin sen, kuinka varhaisimmat henkilöhistoriat keskittyivät kirkonmiehiin, ja erityisesti piispoihin, ja kuinka naisten elämäkerrat jätettiin yksityisen piiriin, vaikka ne olivat tärkeitä perheen ja suvun identiteetin rakentajia. Mari Välimäki jatkaa henkilöhistorioiden tarkastelua 1950-luvulta 2020-luvulle. Hän osoittaa, että henkilöhistorioiden kirjoittamisen trendit seuraavat historiantutkimuksen yleisiä trendejä. Toisen maailmansodan jälkeen henkilöhistoria menetti suosiotaan, mutta nousi uudelleen 1990-luvun lopulla. Välimäki nostaa myös esille sen, että papiston kiinnostavuus henkilöhistorian kohteena jatkui 1990-luvulle asti, mutta sen jälkeen kohdehenkilöiden kirjo laajeni.

Ensimmäisen osan kaksi viimeistä lukua pureutuvat tarkemmin kahteen teemaan, jotka nousivat esiin kahdessa aiemmassa luvussa. Tiina Miettinen tarkastelee varhaismodernin ajan naisten elämäkertoja 1700-luvulta 2000-luvulle ja osoittaa, kuinka biofiktio on vaikuttanut vahvasti siihen, millaisena naisten elämä on nähty. Mari Välimäki puolestaan keskittyy piispoihin ja osoittaa, kuinka heistä kirjoitetut henkilöhistoriat ovat vuosisadasta toiseen noudattaneet tiettyä kaavaa. Molemmat luvut osoittavat, että henkilöhistorioiden tutkimuskentällä on uudistumisen varaa, ja tähän teoksen toimittajat tarttuvatkin teoksen toisessa osassa.

Teoksen toinen osa sisältää neljä lukua, joissa kussakin esitellään uusia näkökulmia varhaismodernin ajan henkilöhistoriaan. Raisa Maria Toivo avaa osion pohtimalla kokemuksen käsitettä henkilöhistorian tutkimuksessa. Hän esittää, että kokemuksen historian ja henkilöhistorian näkökulmia yhdistämällä voimme analysoida yksilön ja yhteisön suhdetta uudella tavalla. Toivo käyttää esimerkkinä 1600-luvulla eläneen Agata Pekantyttären elämää, joka kietoutui yhteen noitavainojen, katovuosien ja sodan kanssa. Tiina Miettinen tarkastelee luvussaan kolmea 1700-luvun lopulla syntynyttä naimatonta aatelisnaista. Hän osoittaa, kuinka heidän elämänsä on myöhemmissä muistelmissa liitetty osaksi kustavilaista aikaa ja sen paheellisuutta, vaikka todellisuudessa he elivät itsenäistä elämää 1800-luvun Suomessa. Mari Välimäki tarkastelee luvussaan piispa Aeschillus Petraeuksen puolisoa Anna Henriksdotter Kockia. Hän osoittaa, kuinka piispan ura ja talous olivat vahvasti riippuvaisia Annan toiminnasta. Jenni Lares päättää toisen osion tarkastelemalla 1600-luvulla eläneen kersantin lesken Gertrud Hansdotterin elämää. Lares osoittaa, kuinka oikeuslähteistä on mahdollista tehdä henkilöhistoriallista tutkimusta myös henkilöistä, joista ei ole säilynyt omaäänisiä lähteitä.

Teoksen päättää Jenni Lareksen ja Mari Välimäen kirjoittama loppuluku, jossa he pohtivat henkilöhistorian tulevaisuutta varhaismodernin ajan tutkimuksessa. He nostavat esille useita uusia näkökulmia henkilöhistoriaan, kuten esimerkiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden tutkimuksen, posthumanistiset lähtökohdat sekä ihmisen ja ympäristön välisen suhteen tutkimuksen.

Kokonaisuutena teos Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika on ajatuksia herättävä ja monipuolinen katsaus henkilöhistorian tutkimukseen. Se tarjoaa uusia näkökulmia ja menetelmiä menneisyyden ihmisten tutkimiseen ja osoittaa henkilöhistorian tutkimuksen tulevaisuuden mahdollisuudet. Teos sopii kaikille henkilöhistoriasta kiinnostuneille sekä uuden ajan alun tutkijoille. Se on myös erinomainen lähde opiskelijoille, jotka haluavat syventää tietämystään henkilöhistoriasta.



Tämä teksti on Gemini -tekoälyn antaman tekstianalyysin pohjalta muokattu.

Jääsken kirkkoherra Warell

Aina tuntuu mukavalta törmätä sukulaiseen, kun sattumanvaraisesti tutkiskelee vanhoja asiakirjoja. Tällä kertaa silmiini osui Kansallisarkiston digitoimista rippikirjoista kaukainen esisukulaiseni Petrus Warell[1]. joka oli pappi 1700-luvun Suomessa. Hän syntyi noin vuonna 1702 Kosken Tl:n Tuimalan Isotalossa. Hänen isänsä oli Olof Nilsson Warell, joka oli kotoisin Lohjan Varolasta, ja äitinsä Kristina Wallius. Warell aloitti opintonsa Turun katedraalikoulussa vuonna 1717 ja jatkoi niitä Turun akatemiassa, josta hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1723. Hänet vihittiin papiksi Porvoon hiippakunnassa vuonna 1728[2].

Pappisuransa aikana Warell toimi useissa eri seurakunnissa. Hän aloitti Ruokolahden kirkkoherran apulaisena vuonna 1728 ja siirtyi sitten Joutsenon kappalaiseksi vuonna 1729. Vuonna 1745 hänet nimitettiin Jääsken kirkkoherraksi, jossa hän palveli kuolemaansa asti vuoteen 1753.

Warell oli naimisissa Anna Katarina Liliuksen kanssa, jonka isä oli Joutsenon kirkkoherra Gustaf Lilius. Heillä oli useita lapsia, joista kolme poikaa jatkoi isänsä jalanjälkiä kirkon palveluksessa. Kukaan lapsista ei elänyt kovin iäkkääksi eikä Petruksella ja hänen vaimollaan Anna Katarinalla ollut lainkaan lapsenlapsia. Näin tämä sukuhaara Wareliusten -sukua sammui jo 1700 -luvulla.

---

[1] Jääsken seurakunnan arkisto - I Aa:4 Pää- ja rippikirjat 1753-1761, jakso 93: Pastorat; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=9974168823&aineistoId=1851378906 / Viitattu 13.6.2024

[2] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Petter Warell. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=5401>. Luettu 13.6.2024.

Mietteitä historiikin kirjoittamiseen

Oletko koskaan miettinyt, miten historiikki oikein kirjoitetaan? Sukuseuran, kyläyhdistyksen tai vaikkapa yrityksen historiikin kirjoittaminen voi tuntua haastavalta, mutta se on palkitseva tapa tallentaa yhteisön vaiheet ja tarinat jälkipolville. Tässä blogipostauksessa keskitytään historiikin kirjoittamisen keskeisiin vaiheisiin Kimmo Katajalan teoksen "Historiikinkirjoittajan opas" (1990) pohjalta.

1. Ennen kuin aloitat kirjoittamisen

• Suunnittele huolella: Ennen kuin ryhdyt kirjoitustyöhön, laadi huolellinen suunnitelma. Määrittele historiikin kohde, rajaus ja laajuus. Mieti, ketkä ovat kohderyhmäsi ja mitä haluat historiikilla saavuttaa.
• Kokoa aineistoa: Kerää monipuolisesti aineistoa eri lähteistä. Haastattele ihmisiä, tutki arkistoja, etsi valokuvia ja muita dokumentteja. Muista merkitä lähteet huolellisesti muistiin!
• Jäsentele aineisto: Kun aineistoa on kertynyt riittävästi, jäsentele se loogisesti. Laadi alustava sisällysluettelo, joka auttaa hahmottamaan historiikin kokonaisuutta.

2. Kirjoittamisen vaiheet

• Aloita kirjoittaminen: Kun suunnitelma ja aineisto ovat kunnossa, voit aloittaa kirjoittamisen. Kirjoita selkeästi ja ymmärrettävästi. Käytä kuvitusta elävöittämään tekstiä.
• Tarkista ja muokkaa: Kun teksti on valmis, anna sen "levätä" hetki ja palaa siihen sitten uusin silmin. Tarkista kieliasu, asiavirheet ja lähdeviitteet. Pyydä myös muita lukemaan tekstisi ja antamaan palautetta.
• Viimeistele ja julkaise: Kun olet tyytyväinen tekstiin, viimeistele se ja julkaise historiikki. Valitse sopiva julkaisuformaatti, oli se sitten painettu kirja, sähköinen julkaisu tai verkkosivusto.

3. Vinkkejä haastattelujen tekemiseen

• Valmistaudu hyvin: Tutustu haastateltavaan ja aiheeseen etukäteen. Laadi kysymyslista, mutta ole valmis myös improvisoimaan.
• Ole hyvä kuuntelija: Anna haastateltavan puhua vapaasti ja kuuntele aktiivisesti. Esitä tarkentavia kysymyksiä.
• Nauhoita haastattelu: Nauhoita haastattelu, jotta voit keskittyä kuuntelemiseen ja tehdä myöhemmin muistiinpanot.
• Käsittele aineisto huolellisesti: Litteroi eli kirjoita haastattelu puhtaaksi. Säilytä haastattelu tallessa tulevia tutkijoita varten.

Historiikin kirjoittaminen on matka, joka voi tarjota paljon uusia oivalluksia ja elämyksiä. Tartu siis haasteeseen ja anna yhteisösi tarinan tulla kerrotuksi!

Karkottaminen Siperiaan: Suomen ja Venäjän yhteistyötä rikollisten rankaisemisessa

1800-luvun alun Suomessa rikollisuuden kasvu ja vankiloiden huono kunto johtivat tarpeeseen löytää uusia ratkaisuja rangaistusten täytäntöönpanoon. Samaan aikaan Venäjällä oli käytössä karkotusjärjestelmä, jossa rikollisia lähetettiin Siperiaan. Suomen läheisyys Venäjään ja sen asema osana Venäjän keisarikuntaa avasivat mahdollisuuden hyödyntää tätä käytäntöä myös suomalaisten rikollisten kohdalla.

Karkottamisen synty ja oikeudelliset perusteet

Ensimmäinen ehdotus suomalaisten rikollisten karkottamisesta Siperiaan tehtiin jo Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Ehdotuksen taustalla oli huoli kansalaisten turvallisuudesta ja halu löytää vaihtoehto kuolemanrangaistukselle. Ehdotus kuitenkin hylättiin, koska sen katsottiin vaativan muutoksia lakiin, eikä säädyillä ollut oikeutta tehdä niitä.

Vuonna 1826 annettiin keisarillinen asetus, joka mahdollisti suomalaisten karkottamisen Siperiaan. Asetuksen mukaan karkotettaviksi tulivat henkilöt, jotka oli tuomittu kuolemaan, mutta joiden tuomio oli muutettu elinkautiseksi vankeudeksi. Myöhemmin käytäntö laajennettiin koskemaan myös muita pitkäaikaiseen vankeuteen tuomittuja ja irtolaisuudesta syytettyjä.

Karkotusmatka ja olosuhteet Siperiassa

Karkotetut suomalaiset koottiin Viipuriin, josta heidät lähetettiin Pietarin kautta Siperiaan. Matka oli pitkä ja raskas, ja se tehtiin pääosin jalkaisin. Matkan aikana karkotetut olivat alttiina ankarille sääolosuhteille ja sairauksille. Siperiassa pakkotyöhön tuomitut joutuivat työskentelemään kaivoksissa ja tehtaissa, kun taas siirtolaisiksi lähetetyt saivat mahdollisuuden perustaa oman talouden.

Karkotusten vaikutukset ja lakkauttaminen

Siperiaan karkottamisella oli sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Se vähensi vankiloiden ahtautta Suomessa ja tarjosi joillekin karkotetuille mahdollisuuden uuteen alkuun. Toisaalta karkotus koettiin ankarana rangaistuksena, ja monet karkotetut eivät sopeutuneet Siperian oloihin.

1880-luvulla Venäjällä alettiin suhtautua karkotusjärjestelmään yhä kriittisemmin. Karkotukset koettiin kalliiksi ja tehottomiksi, ja ne aiheuttivat sosiaalisia ongelmia Siperiassa. Lopulta vuonna 1887 karkotukset Suomesta lopetettiin.

Armahduskysymys ja karkotettujen paluu

Vaikka karkotukset loppuivat, jäi Siperiaan yhä suuri joukko suomalaisia. Vuonna 1908 eduskunta teki aloitteen karkotettujen armahtamiseksi ja heidän mahdolliseksi paluuksi Suomeen. Senaatti kuitenkin vastusti anomusta vedoten karkotettujen korkeaan ikään ja vaikeuksiin sopeutua takaisin Suomen oloihin. Keisari hylkäsi armonanomuksen vuonna 1914.

Siperiaan karkottaminen oli merkittävä luku Suomen rikos- ja vankeinhoidon historiassa. Se oli aikanaan kiistanalainen käytäntö, joka herätti keskustelua sekä oikeudellisista että inhimillisistä näkökohdista. Vaikka karkotukset loppuivatkin, niiden vaikutukset tuntuivat vielä pitkään karkotettujen ja heidän jälkeläistensä elämässä.

Blogin kuvituksena kansi kirjasesta, jonka löydät Kansalliskirjaston Doria -palvelusta täältä. 

Lähteet 

Kansallisarkisto - Arkistojen Portti

Alpo Juntunen - Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa

Eräs ammattikunnan jäsen Helsingistä

Ammattikuntalaitos oli keskiajalla Euroopassa vallinnut järjestelmä, jonka mukaan vain tietyn ammattikunnan jäsenet saivat harjoittaa ammattiaan. Suomessa ammattikuntalaitos toimi 1600-luvulta vuoteen 1868 asti, jolloin elinkeinovapauslaki lakkautti ammattikunnat.

Ammattikuntien tehtävät

Ammattikunnat olivat eri käsityöläisammattiryhmien muodostamia yhdistyksiä, joilla oli tärkeä rooli ammatinharjoittajien elämässä. Ammattikunnan tehtäviin kuuluivat:

Työn laadun valvonta: Ammattikunnat varmistivat, että käsityöläismestarit tuottivat laadukkaita tuotteita ja palveluita.

Jäsenten tukeminen: Ammattikunnat auttoivat jäseniään esimerkiksi taloudellisissa vaikeuksissa.

Riitojen ratkaiseminen: Ammattikunnat käsittelivät jäsenten välisiä riita-asioita.

Laittoman ammatinharjoittamisen estäminen: Ammattikunnat valvoivat, ettei kukaan harjoittanut käsityöammatteja ilman lupaa.

 

Ammattikuntien toiminta

Ammattikunnat toimivat eri puolilla Suomea, muun muassa Helsingissä, Turussa, Viipurissa ja useissa muissa kaupungeissa. Jokaisella käsityöläisammatilla oli oma ammattikuntansa. Ammattikunnan ylintä päätösvaltaa käytti ammattikunnan kokous, ja tärkeimmät luottamushenkilöt olivat ammattikunnan vanhin (oltermanni) ja kaksi apulaista.

 

Ammattikuntien loppu

Elinkeinovapauslaki vuonna 1868 lopetti ammattikuntien toiminnan Suomessa. Tämän jälkeen ammatinharjoittaminen vapautui, eikä ammattikuntien jäsenyys ollut enää edellytys ammatin harjoittamiselle.

Maalari Clarberg

 

Helsingissä toimi toistakymmentä eri ammattikuntaa. Yksi niistä oli maalarien ammattikunta, johon vuoden 1775 paikkeilla liittyi kaupungin maistraatin luvalla herra Malachias Clarberg. Hän oli syntynyt Ruotsin maalla vuonna 1737 ja saanut mestarikirjansa Tukholman ammattikunnalta 1774. Helsinkiin tullessaan hän joutui antamaan uuden mestarinäytteen, joka oli jollain tapaa hieman erikoinen. Clarbergin piti nimittäin maalata ”barnamoderskansa skylt” eli kätilön kyltti[1]!

Malachias Clarbergin[2] ensimmäinen puoliso oli Maria Johanna Pekander, jonka kanssa maalarimme vihittiin syksyllä 1775. Tämän kuoltua nai Clarberg Anna Beata Törnemanin, joka toi perheeseen edellisestä avioliitosta olleen tyttärensä Sara Ekebladin.  Maalarimestari Malachias kuoli Helsingissä vuonna 1790 ja Anna Beata neljää vuotta myöhemmin Hämeenlinnassa. Annan ensimmäinen puoliso oli ollut helsinkiläinen kauppias Nils Ekeblad. Heidän tyttärensä Sara asui 1700- ja 1800- lukujen vaihteessa Tammisaaren kaupungissa.

---

[1] Maalarilehti nro 5 & 6, 1948 Suomen Maalarimestariliiton Helsingin osaston 50v juhlanumero

[2] Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto - I Aa:4 Rippikirja 1785-1794, jakso 168, sivu 165: Tavast-Gatan ; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6435081173&aineistoId=1845754858 / Viitattu 10.6.2024

Sukututkimus: Talo- ja sukuhistorian selvittäminen rippikirjojen jälkeen

Sukututkimus on kiehtova matka menneisyyteen, jossa pääsemme tutustumaan esi-isiemme elämään ja tarinoihin. Usein tutkimus aloitetaan rippikirjoista, mutta mitä tehdä, kun ne loppuvat?

 Tässä blogikirjoituksessa perehdymme siihen, miten voit jatkaa tutkimustasi ja selvittää talo- ja sukuhistoriaasi rippikirjojen jälkeen. Tämä on lyhyt tiivistelmä kursseillani käyttämistäni materiaaleista.

1. Suomen Asutuksen Yleisluettelo (SAY):

SAY on erinomainen lähtökohta, kun rippikirjat loppuvat. Se sisältää tietoa taloista ja niiden asukkaista 1500-1800-luvuilla. SAY:n tiedot perustuvat kruunun tiliasiakirjoihin, kuten maakirjoihin ja kymmenysluetteloihin. Luettelo kattaa laajoja alueita Länsi-Suomesta, mutta myös Itä-Suomesta löytyy jonkin verran tietoa.

2. Tilojen luokittelu:

Historiassa tilat luokiteltiin eri tavoin. Perintötilat olivat yksityisomistuksessa olevia tiloja, joista maksettiin veroja kruunulle. Kruununtilat olivat valtion omistuksessa, ja niihin sai hallintaoikeuden maaherralta. Rälssitilat olivat verovapaita tiloja, joiden keskus oli usein säteri.

3. Maakirjat:

Maakirjat ovat tärkeitä lähteitä talon historian selvittämisessä. Ne sisältävät tietoa tilan koosta, verotuksesta ja omistajista eri aikoina. Maakirjojen avulla voit selvittää, ketkä ovat omistaneet ja viljelleet maata eri aikoina.

4. Kymmenysluettelot:

Kymmenysluettelot kertovat talojen maksamista veroista ja viljelystä. Niistä voit löytää tietoa esimerkiksi viljelykasveista ja niiden määristä.

5. Autiotila- ja verorästiluettelot:

Nämä luettelot kertovat taloista, jotka olivat jääneet autioiksi tai joilla oli verovelkaa. Ne voivat antaa viitteitä esimerkiksi katovuosista tai muista vaikeista ajoista.

6. Lainhuudot:

Lainhuudot kertovat tilan omistajanvaihdoksista. Niistä voit selvittää, ketkä ovat omistaneet tilan eri aikoina ja miten omistusoikeus on siirtynyt.

7. Kartat:

Kartat ovat hyödyllisiä apuvälineitä talon historian tutkimisessa. Isojako- ja uusjaossa tehdyt kartat voivat kertoa tilan rajoista, rakennuksista ja pelloista. Kartan avulla voit hahmottaa tilan sijainnin ja sen muutokset ajan saatossa.

8. Kruununvoudit:

Kruununvoudit olivat valtion virkamiehiä, joiden tehtäviin kuului muun muassa veronkanto ja oikeudenkäyttö. Kruununvoutien arkistoista voi löytyä tietoa tiloista, niiden asukkaista ja tapahtumista.

9. Kestikievarit:

Kestikievareiden arkistoista voit löytää tietoa matkustajista, heidän reiteistään ja majoittumisestaan. Jos esivanhempasi ovat olleet tekemisissä kestikievareiden kanssa, näistä arkistoista voi löytyä heistä mainintoja.

10. Muut lähteet:

Talon historiaa voi selvittää myös muista lähteistä, kuten sanomalehdistä, valokuvista ja perhekertomuksista. Nämä lähteet voivat antaa värikkään kuvan talon elämästä ja sen asukkaista.

Tutkimus vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Älä lannistu, vaikka kaikki vastaukset eivät heti löytyisi.

Käytä monipuolisesti eri lähteitä. Mitä enemmän tietoa keräät, sitä tarkempi kuva sinulle muodostuu talon historiasta.

Kysy tarvittaessa apua asiantuntijoilta. Sukututkimusseurat ja arkistot tarjoavat usein neuvontaa ja koulutusta.

Sukututkimus on palkitseva harrastus, joka voi johdattaa sinut uusiin löytöihin ja yllättäviin käänteisiin. Jatkamalla tutkimustasi rippikirjojen jälkeen voit syventää tietämystäsi suvustasi ja sen vaiheista.

Hyvää matkaa menneisyyteen!

Sukuyhdistyksen arkistoinnista pari sanaa

Arkistointi on tärkeä osa organisaation toimintaa, olipa kyseessä sitten yritys tai järjestö. Se varmistaa, että tärkeät asiakirjat säilyvät tuleville sukupolville ja että päätöksenteko perustuu luotettavaan tietoon. Mutta mitä arkistointi oikeastaan tarkoittaa ja miten se tulisi tehdä? Tässä blogipostauksessa pureudumme arkistoinnin saloihin ja annamme käytännön vinkkejä onnistuneeseen arkistointiin.

Miksi arkistoidaan?

Arkistojen asiakirjat ovat arvokkaita vanhoja asioita selvitettäessä ja tietoja etsittäessä. Ne ovat korvaamattomia lähteitä historiantutkimuksessa ja voivat auttaa selvittämään esimerkiksi eläke- ja ikälisiin liittyviä asioita. Arkisto on paitsi organisaation myös kansakunnan muisti.

Mitä arkistoidaan?

Arkistoidaan pääsääntöisesti organisaation itse tuottamat asiakirjat, kuten pöytäkirjat, toimintakertomukset, kirjeenvaihto, sopimukset, valokuvat ja tallenteet. Kaikki asiakirjat ennen vuotta 1920 sekä kriisi- ja poikkeusaikojen asiakirjat säilytetään aina.

Mitä ei tarvitse säilyttää?

Kaikkea ei tarvitse säilyttää. Esimerkiksi saapuneet kiertokirjeet, tiedotteet, mainokset ja tiliotteet voi yleensä hävittää.

Miten ja mihin arkistoidaan?

Arkistointiin on tärkeää valita kuiva, puhdas ja paloturvallinen tila. Asiakirjat säilytetään arkistokelpoisissa kansioissa ja laatikoissa, joista on poistettu klemmarit, teipit ja muut haitalliset materiaalit. Valokuvat, ääni- ja kuvatallenteet sekä sähköiset asiakirjat vaativat erityistä huomiota arkistoinnissa.

Vanhat asiakirjat päätearkistoon

Vanhat asiakirjat voidaan siirtää päätearkistoon, kuten yksityiseen keskusarkistoon tai maakunta-arkistoon. Nämä arkistot tarjoavat ammattimaiset puitteet asiakirjojen säilytykselle ja tutkimukselle.

Arkistointi on investointi tulevaisuuteen. Se auttaa säilyttämään organisaation historian ja tiedon sekä tukee päätöksentekoa ja toimintaa. Panostamalla arkistointiin varmistat, että tieto säilyy ja on käytettävissä myös tulevaisuudessa.

Lisätietoja:

Yksityiset keskusarkistot: www.yksityisetkeskusarkistot.fi

Arkistolaitoksen päätös arkistokelpoisista materiaaleista: http://www.arkisto.fi/fi/arkistokelpoisuusluettelo-2011/

Tärkeää:

Arkistointi on jatkuva prosessi, joka vaatii säännöllistä huomiota.

Kysy tarvittaessa neuvoa arkistoinnin ammattilaisilta.

Toivottavasti tämä blogipostaus on auttanut sinua ymmärtämään arkistoinnin merkityksen ja antanut käytännön vinkkejä arkistointiin. Muista, että hyvin hoidettu arkisto on arvokas voimavara organisaatiolle!

Kutsukaa kätilö

Lokakuun 25. päivänä 1778 järjestettiin Vihdin kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen yleinen pitäjänkokous[1], johon osallistuivat seurakunnan kirkkoherra ja pitäjän talonisännät. Kokouksessa rovasti esitti seuraavan asian: Kuninkaallinen lääkintäkollegio oli helmikuun 28. päivänä lähettänyt kirjeen, jossa viitattiin Hänen Majesteettinsa Kuninkaan edellisen vuoden lokakuun kirjelmään sekä armollisesti vahvistettuun kätilöohjesääntöön. Kirjeessä pyydettiin maaherroja huolehtimaan siitä, että kaikissa pitäjissä, joissa ei ollut valantehnyttä kätilöä, valittaisiin yksi tai useampi kätilöoppilas Tukholman yleiseen kätilöopistoon lähetettäväksi Kynttilän- tai Mikkelinmessun aikaan.

Rovasti kertoi, että tuomiokapituli oli velvoittanut kirkkoherrat edistämään tätä hyödyllistä hanketta, ja kuninkaan käskynhaltija oli vaatinut ohjesäännön toteuttamista julistuksessa, joka oli luettu kirkossa. Hän kehotti seurakuntalaisia joko kutsumaan kätilön Tukholmasta tai lähettämään sinne oppilaan. Pitäjäläiset tunnustivat "alamaisella kunnioituksella Majesteetin armollisen huolenpidon" ja päättivät ryhtyä toimiin. He antoivat valtiopäivämies Heikki Tarttilalle, joka oleskeli Tukholmassa, tehtäväksi tiedustella, löytyisikö kätilö, joka osaisi sekä ruotsia että suomea, ja millä ehdoin tämä olisi saatavilla. Muussa tapauksessa oli tarkoitus lähettää oppilas Tukholmaan.

Heikki Tarttila, joka käytti puumerkkiä kirjoittamisen sijaan, sai tammikuun 24. päivänä[2] seuraavana vuonna ilmoitettua, että Tukholmasta löytyisi kätilö seuraavin ehdoin: matkarahoiksi Suomeen 16 riikin talaria ja 32 killinkiä, vuosipalkaksi kappa rukiita taloa kohden, ja jokaisen kätilön apua saavan vaimon tuli varojensa mukaan antaa jotain ylimääräistä. Näihin ehtoihin suostuttiin, ja asiasta lähetettiin pöytäkirjanote mainitulle kätilölle. Maaliskuun 21. päivänä kirkkoherra ilmoitti[3], että kätilö oli hyväksynyt tarjouksen ja saanut kuninkaallisen lääkintäkollegion määräyksen lähteä Suomeen. Hän oli jo matkalla, ja kuninkaallinen hovisaarnaaja oli lainannut hänelle matkarahat, jotka pyydettiin kiireellisesti lähettämään takaisin. Kassat olivat kuitenkin niin vähäiset, että summa päätettiin jakaa manttaalin mukaan talollisten maksettavaksi.

Valitettavasti kätilö, perniöläisen kersantti Cumlanderin vaimo, ei pitänyt lupaustaan, vaan matkusti Suomeen tultuaan suoraan Perniöön. Hän pyysi lääkintäkollegiota määräämään hänen tilalleen tyttärensä Stina Liisa Cumlanderin, joka oli Tukholman kätilöopistossa oppilaana. Pitäjäläiset suostuivat tähän ehdolla, että jos tytär ei tulisi, äidin tuli saapua seuraavan elokuun aikana. Heinäkuun 13. päivänä esitettiin kuitenkin kersantin kirje, jossa hän totesi ehtojen olevan riittämättömät ja vaimoaan sekä tytärtään vaivaavan ylpeyden, joka estäisi heitä palvelemasta talonpoikaisvaimoja.

Tämän vuoksi pitäjäläiset päättivät luopua yrityksestä saada jompikumpi henkilöistä kätilöksi. Rovasti merkitsi pöytäkirjaan, että seurakuntalaisia voidaan pitää onnekkaina, ettei heidän toiveensa toteutunut. Maksettu etumaksu päätettiin kuitenkin periä takaisin, mutta tapauksen seurauksena kätilön hankkiminen pitäjään viivästyi huomattavasti[4].

 

Kuva - Catherine Monvoisin (ca 1640-1680), barnmorska, spåkvinna och giftblandare, avrättad för häxeri 1680 / Le Portrait de la Voisin - Lund University Library

---

[1] Vihdin seurakunnan arkisto - Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1759-1791, jakso 43: 25.10..1778; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6262672456&aineistoId=1837960622 / Viitattu 5.6.2024

[2] Vihdin seurakunnan arkisto - Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1759-1791, jakso 45: 25.10..1778; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6262672450&aineistoId=1837960622 / Viitattu 5.6.2024

[3] Vihdin seurakunnan arkisto - Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1759-1791, jakso 46; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6262672441&aineistoId=1837960622 / Viitattu 5.6.2024

[4] Kätilölehti, 01.10.1935, nro 10, s. 18

Perinnöksiostoja

1600-luvun aikana ja 1700-luvun alun sotien myötä suuri osa Suomen maatiloista siirtyi kruunun omistukseen ja muuttui kruununtiloiksi, joille viljelijät saivat hallintaoikeuden. Vuonna 1723 annettu perinnöksiostoasetus mahdollisti ja säänteli kruununtilojen ostamista perintötiloiksi. Kun tila ostettiin perintö- eli verotilaksi (ruots. skattehemman), siitä tuli ostajan perinnöllistä omaisuutta, turvaten näin ostajan ja hänen jälkeläistensä tulevaisuuden.

Ruotsin vallan aikana perinnöksiostojen vahvistamisesta ja perintökirjojen myöntämisestä vastasi Tukholmassa toimiva kamarikollegio. Suuri osa Suomea koskeneista perinnöksiostoasiakirjoista tuhoutui tulipalossa vuonna 1802. Autonomian aikana perintökirjat myönsi Keisarillinen Suomen senaatti.

Ruotsin vallan aikaisista perinnöksiostoista saa tietoa mm. vuoden 1905 maakirjoista, jotka Kansallisarkisto on jo vuosia sitten digitoinut. Maakirja peilaa talon historiaa pitkälle menneisyyteen. Voit toki käyttää minkä tahansa vuoden maakirjoja, mutta em. vuosi on kirjoitettu suomeksi ja on ainakin omasta mielestäni selkein tapa lähestyä asiaa.

Ruotsin vallan ajan varsinaiset perinnöksiostoasiakirjat löytyvät siis Tukholmasta ja niistä voi pyytää tietoja esimerkiksi sähköpostilla. Kamarikollegion nettisivut ovat täällätäällä.

Jos sinulle riittää pelkkä ostajan nimi, vuosiluku, manttaalien määrä ja hinta, voit hyvällä tuurilla löytää tiedot myös läänintilien alta löytyvistä maakirjoista Ruotsin vallan ajalta. Tässä esimerkkinä Halikon kihlakunnan perinnöksiostoja vuodelta 1797[1].  Kirjurilla on kaiken lisäksi ollut erittäin selkeä ja kaunis käsiala, joten tulkintavaikeuksia ei pitäisi tulla.

Kruununtilan perinnöksiostosumma oli 1700-luvulla vähintään kuuden vuoden maaveron suuruinen. Vuonna 1793 ostohinta korotettiin 10 vuoden veron suuruiseksi. Suomen alueelle perinnöksiostohinnaksi määrättiin kolmen vuoden vero. Summan sai suorittaa kertamaksuna tai vuodesta 1858 lähtien kymmenen vuoden maksuajalla[2].

Kuvassa[3] yksi vuonna 1797 perinnöksiostetuista tiloista, Perniön Aaljoen kylän Värrän talo. Sen osti Petteri Heikinpoika ja ainakin vielä 1930-luvun alussa Suomen maatilat kirjan mukaan sama suku asui Värrällä edelleen. Petterin tyttären Lovisan puoliso oli särkisalolainen Isaac Förbom. Heidän lapsensa ehtivät syntyä perheen asuessa Särkisalon Förbyssä, mutta Petteri Heikinpojan kuoltua vävystä tuli Värrän uusi isäntä. Hänen pojantyttärensä Julia Gustava Förbom nai kiikalalaisen Robert Aleksius Aaltosen, joka oli 1900-luvun alkupuolen isäntänä. Heidän poika Voitto Eino Aaltonen isännöi em. maatilakirjan teon aikaan Värrää.

---

[1] Turun ja Porin läänin tilejä - 7793 Maakirja 1797-1797, jakso 29: <perinnöksiostoja>; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=8948018266&aineistoId=1622505059 / Viitattu 3.6.2024

[2] https://portti.kansallisarkisto.fi/fi/aineisto-oppaat/senaatin-perinn%C3%B6ksiostoasiakirjat

[3] Suomen maatilat, III osa