Loimaan väestö vuonna 1749

Tänään iloitaan Timo Verhon meidän kaikkien iloksi luovuttamasta Loimaan väestö 1749 -dokumentista. Löydät sen täältä! Tiedosto on pdf-muodossa ja siitä on varmasti iloa kaikille ao. pitäjän parissa painiskeleville tutkijoille. Veli-Pekka Toropainen on käynyt Timon työn lävitse, joten virheitä ei pitäisi löytyä!

Loimaan vanha kirkkomaa

Kallion kylän tapaus

Metsämaan rippikirjaa 1881-1891

Räätäli Simo Valinin ja vaimo Heta Kallentyttären poika Kustaa syntyi elokuussa 1827 Loimaaseen kuuluneessa Metsämaan kappelin Kallion kylässä. Samassa kylässä sukunimeä Bergman käyttänyt Kustaa asui myös jatkossakin. Aviopuolisokseen hän löysi piika Valpuri Mikontyttären aviottoman lapsen, Inkilässä samoin vuonna 1827 syntyneen Eeva Stiinan. Kustaa oli isänsä Simon tavoin käsityöläinen, mutta vaatteiden ompelun sijaan hänestä tuli suutari.

Yhteinen elämäntaival päättyi marraskuussa 1889 vaimon kuolemaan, mutta vain hetkeä myöhemmin Kustaa Bergman avioitui uudelleen. Toinen puoliso oli miestään 30 vuotta nuorempi, "kaunis, mutta pahamaineinen" ihminen, kuten häntä sanomalehtiartikkeleissa tämän tapauksen yhteydessä luonnehdittiin. Tämän vaimon, Loimaalla 1857 syntyneen Anna Liisan vanhemmat olivat Onkijoen Ala-Hollon renki Mikko Mikonpoika ja vaimonsa Maija Leena Juhontytär.

Maarian päivänä eli 21. maaliskuuta 1891 alkoi Kallion kylässä tapahtua. Bergmanit asuivat tuolloin Eskon talon tiluksilla, kylän laitamilla. Noin kymmenen aikoihin illalla kyläläiset huomasivat Bergmanien mökin olevan tulessa. Apuun juosseet totesivat sekä asunnon että ulkorakennusten olevan täydessä roihussa. Näytti myös siltä, että tuli olisi alkanut useammasta paikasta yhtä aikaa. Yllätyksekseen sammuttajat näkivät Kustaa Bergmanin tulevan läheisestä metsästä ja pyrkivän sisälle palavaan taloonsa. Kun häntä tästä esteltiin, huomattiin hänen kaulassaan ja vatsassaan suuri haava.

Nyt lähetettiin hakemaan lääkäriä Loimaan kirkolta, joka sitten seuraavana aamuna ehti paikalle yhdessä nimismiehen kanssa. Bergmanin haavat sidottiin ja päivänvalossa aloitettiin myös hiiltyneiden jäännösten tutkiminen. Asunnon sijalta löydettiin pian Anna Liisa Mikontyttären ruumis, jonka todettiin kuolleen väkivallan uhrina jo ennen paloa. Suutari Bergmanin kunto heikkeni päivän mittaan ja sunnuntai-iltana hän menehtyi vammoihinsa. Viimeiseen saakka Bergman väitti kahden miehen tulleen kotiinsa ja näiden sitten puukottaneen häntä pahasti. Toinnuttuaan hieman oli hän omien sanojensa mukaan päässyt ovesta pakoon. Tässä vaiheessa oli huone sitten ollut jo tulessa.

Nimismies totesi tutkinnan jälkeen, että paljon todennäköisempi tapahtumaketju oli vielä murheellisempi. Virkavallan mukaan suutari Bergman oli ensin puukottanut vaimonsa kuoliaaksi, sitten sytyttänyt rakennuksensa tuleen ja lopuksi viillellyt itseään kohtalokkain seurauksin. Syynä näihin synkkiin oletuksiin olivöien puolisoiden värikkäät menneisyydet, joihin kuului tuomioita kaikenlaisista pikkurötöksistä. Tuhoutuneiden rakennusten ja kahden henkilön kuoleman lisäksi Kallion kylän tragediassa menehtyi pari lehmää.

Enemmän Agricolaa

Jören Larsinpoika, todennäköisesti edellisessä artikkelissani mainitun Lassen poika, oli Mikkolan (Pölkin) seuraava isäntä vuosina 1571-87. Hänet mainittiin myös lautamiehenä. Kuten kaikkien muidenkin talonpoikien, kirjattiin Jörenin omaisuutta ns. vuoden 1571 hopeavero-luettelossa. Hänellä oli kupariesineitä n. 1,3 kg edestä, 1 hevonen, 8 nautaa, 5 lammasta, 1 härkä ja 2 sikaa. Irtaimiston arvo oli 74 mk 3 äyriä eli n. puolitoistakertainen verrattuna keskimääräiseen eteläsuomalaiseen talonpojan omaisuuteen.

Bertil Jöreninpoika, Mikkolan (Pölkin) isäntä 1588-1634 ja todennäköisesti edellisen poika, mainittiin 1604 myös naapuritilan eli Peltoisen kylän toisen tilan, myöhemmältä nimeltään Frantsi, viljelijänä. Frantsi oli ollut hylättynä jo kaksi kertaa 1500-luvun loppupuolella. Kuten oletettu isänsäkin, oli Bertil lautamies. Hän oli myös yksi pitäjän varakkaimpia talonpoikia, jolla oli suuret uloslainaukset.
Hänen toinen vaimonsa Karin jäi leskeksi, kun Bertil kuoli ja haudattiin Loimijoella 1631; perinnönjako suoritettiin vuosina 1636 ja 1640. Bertilitä jäi ainakin yksi poika, Jören Bertilinpoika eli Georgius Bartolli Agricola. Tämä saattoi olla joko nimettömäksi jääneen ensimmäisen vaimon tai toisen vaimon Karinin lapsi, todennäköisesti kuitenkin ensimmäisen.

Jören Bertilinpoika mainittiin nuorena pappina ensi kerran ”Pärttylin hallavuonna” 1635. Ajan tavan mukaan hän oppineena käytti nimestänsä latinankielistä muotoa Georgius Bartolli ja liitti siihen vielä lisänimen Agricola. Jörenin nimivalinta viittaa nähtävästi synnyinkylään Peltoiseen, sillä latinan sana agricola tarkoittaa maanviljelija, talonpoika; pappismiehenä hänestä ei varmaankaan ollut haitaksi se, että nimi ehkä assosioitiin Mikael Agricolaan, nimekkääseen 1500-luvun Turun piispaan. Lisänimi "Agricola" oli ollut siellä täällä Euroopassa käytössä lisänimenä jo roomalaisajoista alkaen.

Nuorena pappina Jören myös oli avioitunut ennen vuotta 1635 - vaimo oli nimeltään Elisabet Klemetintytär, jonka mainittiin olleen elossa vielä 1648. Vuonna 1640 Jören oli armonvuodensaarnaajana Loimijoella. Kappalaisena Vihdissä, tai oikeammin Vihdin Pyhäjärven kappeliseurakunnassa (nyk. Karkkila) Jörenin mainittiin 1643, mutta siinä tehtävässä hän oli ilmeisesti jo 1641. Sukutilalle Loimaalle ei nähtävästi jäänyt ketään jatkajaksi, sillä 1645 Jören anoi isänsä Peltoisten taloa itselleen sukuoikeuteen vedoten. Toisen avioliittonsa Jören solmi noin 1650. Morsiamen nimi oli Elisabet Jakobintytär.

Vihdin kirkkoherra Jacobus Petrin kuoltua 1660 alkoi Jörenin sekä edellisen kirkkoherran pojan, Petrus Jacobi Aquilinuksen, armoton taistelu kirkkoherran virasta. Jören sai loppujen lopuksi kuitenkin viran itselleen 1661. Vuonna 1646 osti Jören talon Vihdin Enäjärven Leppärlän kylästä. Vuonna 1670 hän osti Kirkkonummen Kauhalan Juopilan rusthollin luutnantti Gabriel Korpilta 570 kuparitaalarilla .

Jören kuoli 1675 ja haudattiin varmaan tavan mukaan kirkon lattian alle Vihdin Pyhän Birgitan kirkkoon. Leski Elisabet mainittiin Kirkkonummella asuvana vielä 1687. Hän joutui vaikeuksiin toistuvasti uusittavien Kauhalan Juopilan rusthollin ratsumiehen varustelujen vuoksi. Juopila jäi sittemmin pojalle Johanille ja edelleen Jakobille.

Ensimmäisestä liitostaan Jörenillä oli neljä lasta, poika Nicolaus Georgii, josta tuli Messukylän kirkkoherra, poika Jacobus Georgii, josta tuli Kalvolan kirkkoherra, poika Henrik, jonka kohtalo on tuntematon, sekä tytär Elisabet, joka meni naimisissa Pyhäjärven kappalaisen Matias Jacobii Siikaleniuksen kanssa, Pyhäjärven Siikalasta.

Toisesta liitostaan Elisabet Jakontyttären kanssa Jörenillä oli lapset:

1. Johan Agricola, synt. n. 1650, ylioppilas Turussa 1675, Espoon Röylän ratsutilallinen, kuoli 1710 nähtävästi ruttoon. Pso. Helena Regina Boggensköld.
2. Jakob Agricola, joka seurasi veljeään Röylän isäntänä, oli porvarina Helsingissä 1712 ja kuoli 1725. Pso. porvarintytär Hebla Stockman.
3. Margareta Agricola, joka avioitui isänsä kilpakumppanin Petrus Jacobi Aquilinuksen kanssa! Heidän on täytynyt avioitua noin v. 1672-73, jolloin Petruksen on täytynyt olla yli 50-v. ja morsiamen alle 20-v.
4. Katarina Agricola, pso. 1713 Messukylän kappalainen Carolus Georgii Asp, k. 1721.

Eräs monista Agricola-suvuista

Loimijoen pitäjässä oli 1540-luvulla 247 taloa. Kahden talon kylä Peltoinen sijaitsi Loimijoen mutkan sisällä nykyisen Loimaan kaupungin kohdalla - kaupunginosan nimi on edelleenkin Peltoinen. Kylän toisen talon, Mikkolan, isännäksi mainittiin 1542(0)-1570 Lasse Markuksenpoika Peldoij; vaimon nimeä ei tiedetä. Itse Mikkolan tila sai nimensä vasta 1660-luvulla; sen alkuperäinen nimi on saattanut olla Pölkki ja Peltoisten molemmat talot lienevät alun perin olleet osa vastarannan Kemppilän kylää, sillä Peltoinen luettiin Kemppilään maakirjassa 1540-43 ja kymmennyskirjassa 1560.
Kemppilässä asui kaksi Markusta, Nahkan talon isäntä Markus Olofinpoika (main. 1540-71) sekä Pölkin talon isäntä Markus Perinpoika (main. 1540-71), josta jälkimmäinen saattoi olla Lassen isä.

Vuonna 1540 Lasse Markuksenpojalla oli 1 härkä, 3 lehmää, 1 nuori nauta, 2 lammasta, mutta ei hevosta. Siis melko tyypillinen aikansa talonpoika. Siemenviljansa hän lienee ostanut Kokemäen kuninkaankartanosta, sillä esim. 1554 sieltä osti eräs ”Lasse Marcusson Peltoilan” ruista 2,5 pannia, ”Lass Peltoisten” ruista 3 pannia sekä ”Lasse Peltosten” ohraa 2,5 pannia.

Lasse sai vuoden 1550 kesäkäräjillä heinäkuun 30. päivänä kolmen markan sakot siitä, että oli lyönyt Alastaron Annisten Laurens Pusaan mustelman. Tämä ei tarkoita, että Lasse välttämättä olisi ollut luonteeltaan väkivaltainen. Sen ajan ihmiselle oli arvovalta tärkein omistus ja heidän oli pakko puolustaa kunniaansa; käräjille asia vietiin taas sen takia, että oli tärkeä saada koston kierre katkaistua heti alkuunsa. Tuomittu sakkokin, 3 mk, oli käräjien "vakiohinnastohinta" yhdestä mustelmasta. Vertailun vuoksi: tynnyri ruista maksoi silloin neljä markkaa (2-3 tynnyrillä ihminen kitkutti tarvittaessa hengissä vuoden päivät), yhden lampaan arvo oli 1 mk ja esimerkiksi Uudenmaan kuninkaankartanoiden renkien vuosipalkka, tai oikeammin käyttöraha asunnon, ylläpidon ja vaatetuksen lisäksi, oli samaisen sakon arvo 3 mk.

Helmikuussa 1551 todettiin, että Lasse ei ollut pystyttänyt humalatarhaa, kuten kuninkaan käsky vaati. Mainittakoon, että myös Pölkin talon isäntää, Markus Perinpoikaa, Lassen mahdollistä isää, sakotettiin myös samasta laiminlyönnistä. Kevätkäräjillä 24.4.1551 todettiin, että eräs ”Laurens Pelto” oli velkaa Alastaron Bengt Haverille tämän maksaman rovastinkäräjillä Laurille tulleen sakon. Kesäkäräjillä 7.8. 1551 oli eräs ”Lasse Peltouaisten” yksi niistä 12:sta Loimijoen isännästä, jotka vannoivat kirkkoherra Mikaelin puolesta puhdistusvalan Bengt Haverin tätä vastaan esittämien syytösten vuoksi.

Samana vuonna kuin Mikael Agricolasta tuli Turun piispa, 1554, sai Lasse kevätkäräjillä 9.5. sakot, koska tämän aidat ja sillat olivat huonossa kunnossa (samasta laiminlyönnistä hänta sakotettiin muuten myös 1555, 1565, 1568 – sekä 1571 siitä, ettei hän lähtenyt Kokemäen kartanon siltatöihin. Isäehdokas Markus Perinpoikaa oli sakotettu tästä viimeisestä aiheesta jo vuonna 1559). Vuonna 1557 Lasse laiminlöi kyytivuorovelvollisuutensa, kuten myös 1560 ja 1566. Vuonna 1565 Lasse ei suorittanut ajoissa vuotuista veroa eikä muita ulostekoja, eikä maksanut lainkaan vuoden 1566 apuveroa tai vuotuiseen veroon kuuluvaa leipäosuutta.


jatkuu......

Eräs Elgfooth

Olof, Maria, Anders ja anoppi Rungius
Loimaan rippikirjassa 1730-luvulla

Alastaron kappalaiseksi tuli vuonna 1722 herra Olof Elgfooth, joka oli syntynyt Inkerinmaan Skuoritsassa joskus 1690-luvun alkupuolella. Olof oli tullut ylioppilaaksi Uppsalassa kesällä 1719, joten hän oli jo hieman tavallista varttuneempi saadessaan viran Alastarolta.


Puolisonsa Olof löysi aivan läheltä, sillä 1723 hänet vihittiin Loimaan pitäjänapulaisena toimineen Anders Gummeruksen tyttären, Marian kanssa. Morsian oli sulhastaan ainakin kymmenen vuotta nuorempi, sillä hän oli syntynyt 1707. Kuten edellä totesin, ei Olofin tarkka syntymäaika ole tiedossa. Vuosien 1725-1740 välisenä aikana pariskunnalle syntyivät lapset Andreas (1725-1784), Kristina (1727-1798), Margareta (1733-1819) sekä Gustavus (1740-1741). Kuten niin usein tapahtui, pysyivät eloon jääneet lapset tiukasti pappissäädyssä vanhempiensa ja isovanhempiensa tavoin.
Andreaksesta tuli aikaan Säkylän kirkkoherra appensa, Henrik Laihianderin jalanjäljissä. Andreas oli oppinut mies, jolla oli varsinaisen pappisvirkansa ohessa muitakin harrastuksia. Niinpä 1774 julkaistiin Suomessa hänen ruotsin kielestä suomeksi kääntämänsä J. P. Freseniuksen kirja "Rippi- Ja Herran Ehtollisen-Kirja. Edellinen Osa". Tämä uskonnollinen teos oli alun perin ilmestynyt Tukholmassa kolmisen vuotta aiemmin.

Sisko Kristinan mies oli Gabriel Tenlenius, joka ehti ennen Janakkalan kirkkoherraksi nimittämistään olla kappalaisena Alastarolla, joka oli tuohon aikaan Loimaan kappeliseurakunta.

Nuorin tytär Margareta meni naimisiin Anders Lagerbohmin kanssa. Vaikka Anders oli syntynyt ratsutilallisen poikana Kiukaisisssa, oli hän lähtenyt teini-iässä opintielle ja saanut pappisvihkimyksen 1754. Saman tien hänestä tehtiin Kokemäen kirkkoherran apulainen. Satakunnasta hän Lagerbohm muutti muutamaksi ajaksi Tukholmaan, sen suomalaisen seurakunnan virkaa tekeväksi kappalaiseksi. Vihdoin 1767 hänestä tehtiin Huittisten pitäjänapulainen ja tässä virassa hän myös kuoli.

Ajassa taaksepäin mentäessä voimme todeta, että Olof Elgfoothin isä oli ollut alussa mainitun Skuoritsan kirkkoherra nykyisellä Venäjällä. Isoisä Olof Mikaelinpoika oli kuollut Tuutarin kirkkoherrana. Tämä vanhempi Olof oli kotoisin Ruotsin Länsi-Göötanmaalta, luultavasti Vadsbosta. Hän käytti vielä 1645 sukunimeä Attorpius, joka sitten kahta vuotta myöhemmin Olofin ryhtyessä Kupanitsan kirkkoherraksi, oli muuttunut Elgfoothiksi eli hirvenjalaksi. Ehkä suvun sisällä kulki jonkinlainen kirjallinen geeni, sillä myös Olof Attorpius/Elgfooth julkaisi kirjan. Valitettavasti sen nimi "Oratio de minsterio ecclesiastico" ei ainakaan allekirjoittaneelle tunnu kovin mielenkiintoiselta. Kupanitsa samoin kuin Skuoritsa, olivat molemmat Inkerinmaalla sijainneita luterilaisia seurakuntia.

Pappien läksiäiset Loimaalla 1901

Loimaan seurakuntaa palvelleet kappalainen Johan Vilhelm Vartiainen ja vt. kirkkoherra Herman Vihtori Selin muuttivat molemmat muualle vuoden 1901 alussa. Vartiainen oli tullut ensimmäisen kappalaisen virkaan 1887, kun taas Selin toimi vuodesta 1895 alkaen kirkkoherran apulaisena sekä myöhemmin vt. kirkkoherrana.

Viimeksi mainittu oli syntynyt nahkurin poikana Vesilahdella ja saanut pappisvihkimyksen 1895. Johan Vilhelm oli taasen torpparin poika Säkylästä ja tullut papiksi jo 1881. Yhteistä näille kahdelle herralle oli hyvin vaatimaton syntyperä, mutta sitäkin suuremmat omat ansiot. Vartiaisesta tuli 1899 Sauvon kirkkoherra ja kahta vuotta myöhemmin hän sai rovastin arvon. Hän toimi myös säätynsä edustajana tsaarin ajan valtiopäivillä.

Herman Vihtori Selin tuli rovastiksi vuonna 1919 ja varsinaisen elämäntyönsä hän teki olemalla peräti 43 vuoden ajan (1906-1949) Lohtajan kirkkoherrana. Jälkikäteen ajateltuna ei ollut ihme, että loimaalaiset halusivat järjestää paikkakunnalta muuttaneille pappismiehilleen heidän arvoisensa läksiäiset. Tilaisuuden pitopaikkana oli kirkonisäntä Nordforsin koti Hirvikoskella.

Nordforsilla oli väljät asuinsijat, mutta silti tila tuntui loppuvan kesken - niin paljon oli seurakuntalaisia tullut kunnioittamaan pidettyjä miehiä. Tilaisuuden aloitti kanttori Lindellin johtama hengellinen kuoro, jonka jälkeen kunnanesimies ja rusthollari Kolkkala piti pitkän puheen Vartiaiselle ja Selinille. Hän viittasi puheessaan juhlavieraiden uupumattomaan työhön raittiuden, sivistyksen ja uskonnon puolesta. Kolkkala sanoi kirkonmiehien toimineen kohottavasti koko maankin sivistyksen hyväksi. Tästä kaikesta loimaalaiset olivat suuressa kiitollisuuden velassa.

Puheen päätyttyä annettiin molemmille papeille kultakello. Toisessa oli kaiverrus "Muisto Loimaan seurakuntalaisilta J. W. Wartiaiselle 1881-1901" ja toisessa "Muisto Loimaan seurakuntalaisilta H. W. Selinille 1895-1901". Vartiaisen ja Selinin vaimot saivat hopeiset kahviastiastot.

Vartiainen kiitti puhujaa ja sanoi tuntevansa kuin olisi lähdössä maailmalle isänkodista. Myös Selin kiitti seurakuntalaisia näiden ystävyydestä ja saamastaan lahjasta.

Tilaisuudessa kuultiin myös muita em. kuoron esityksiä sekä Vartiaisen hengellinen puhe. Vesikosken Rukoushuoneyhdistyksen puolesta tervehdyksen toi kirjakauppias Rahi. Pariskunta Nordforsin tarjosi lopuksi juhlaillallisen, jonka aikana valtiopäivämies Kaarlo Wärri lausui oman tervehdyksensä. Kansakoululaitos antoi oman muistolahjansa pienin tytön lausumalla runolla. Vasta puolen yön aikaan maltettiin lähteä "tästä weljellisestä mieltä ylentäwästä juhlasta, joka kauwan on säilywä seurakuntalaisten muistossa".

Oldenburgin prinssin pistäytyminen Loimaan rautatieasemalla

Tampereella ilmestynyt Tammerfors Aftonbladet julkaisi heinäkuussa 1888 pienen artikkelin Loimaan rautatieasemalla tapahtuneesta selkkauksesta. Tässä pienessä episodissa rauhaisa maalaispitäjä sai vieraakseen kerrassaan korkea-arvoisen henkilön, itsensä prinssi Alexander Petrovich of Oldenburgin. Kyseessä oli yksi Euroopan tärkeimmistä suvuista ja mm. nykyiset Tanskan kuningatar ja Norjan kuningas kuuluvat tämän 1400-luvulta lähtöisin olleen suvun jäseniin. Alexanderin oli järjestyksessä toinen isänsä, Peter Georgievich of Oldenburgin pojista. Sekä isänsä että äitinsä, suurherttuatar Catherine Pavlovna of Russian kautta hänellä oli sukulaisia suurin piirtein kaikissa itäisemmän Euroopan kuningashuoneissa.

Alexander itse toimi keisari Aleksanteri kolmannen, Venäjän tuolloisen tsaarin henkilökohtaisena adjutanttina. Aikalaiset muistivat tätä vuosina 1844-1932 elänyttä sotilasta suurena hyväntekijänä. Vaimonsa, prinsessa Eugenia of Leuchtenbergin kanssa hän perusti kouluja, sairaaloita ja orpokoteja pitkin Venäjää. Kaikenlaiset hyvätekeväisyysorganisaatiot olivat hänen suurensa harrastuksenaan. Ensimmäinen maailmansodan aikana prinssi sai kuuluisuutta kutsumalla haavoittuneita brittiläisiä ja ranskalaisia sotilaita ilmaiseksi Krimille olleeseen hoitolaan.

Venäjän vallankumouksen tiimellyksessä Alexanderin kerrottiin tulleen teloitetuksi yhdessä tsaariperheen kanssa, mutta tosiasiassa hän oli ehtinyt paeta maasta. Piileskeltyään sekä Suomessa että Ranskassa hän lopulta kuoli lähes 90 vuoden iässä Biarritzin rantakaupungissa Biskajanlahden rannalla. 

Tammerfors Aftonbladet kertoi saaneensa "varmaalta taholta tietää", että tätä prinssiä kuljettanut juna oli pysähtynyt Loimaalle heinäkuisena päivänä ja hänen korkea-arvoisuutensa oli rientänyt asema-ravintolaan saadakseen muutamia voileipiä. Lisäksi hän oli tilannut hieman olutta. Joku ravintolan naispuolisista työntekijöistä olikin sitten hetken päästä tuonut nämä herkut prinssille, joka halusi maksaa ne venäläisellä rahalla. Tiedonantajan mukaan työntekijä oli kieltäytynyt ottamasta vastaan vierasta rahaa ja oli näyttänyt suorastaan kiukustuneelta. Koska prinssillä ei ollut suomalaisia rahoja, vei tarjoilija sitten koko tarjottimen pois ja korkea-arvoinen vieras jäi ilman välipalaansa.

Aftonbladetilla ja sitä referoineella Turun Lehdellä oli huoli siitä, että asemapäälliköt jatkossa valitsisivat henkilökuntansa hieman paremmin. Ennen kaikkea työtä tuli tarjota ainoastaan kohteliaille ja muutoin soveliaille.

Vain paria päivää myöhemmin Turun Lehti joutui nöyrästi julkaisemaan liikennetirehtööri Hedman oikaisun Loimaan rautatieasemalla muutamia päiviä aikaisemmin sattuneista tapahtumista.

Kävi ilmi, että Oldenburgin prinssi ei ollut itse edes poistunut junastaan. Hän oli lähettänyt tummaihoisen palvelijansa tilaamaan mainittuja eväitä. Leivät saatuaan palvelija maksoi ne 20 kopeekalla venäläistä rahaa, jota vastaan ravintolan henkilökunnalla ei ollut mitään ongelmia. Hetken päästä mies kuitenkin palasi takaisin pyytäen leipien lisäksi lautasellisen kinkkua ja muuta leikkelettä sekä hieman olutta.

Tällä kertaa maksuksi tarjottiin jotain venäläistä seteliä, jota toimessa ollut aputyttö ei ennestään tuntenut. Tyttönen lähti kysymään neuvoa takahuoneesta, mutta sillä aikaa juna lähtikin jo jatkamaan matkaansa. Näin jouduttiin kiireesti antamaan kyseinen seteli takaisin prinssin palvelijalle, koska leikkeletarjotinta ei vielä ehditty saada valmiiksi.

 Näin yksinkertaisesta ongelmasta oli lopulta ollut kyse, joten tamperelaiset olivat joko saaneet väärää tietoa tai sitten he olivat tieten tahtoen halunneet nähdä tapahtumissa jotain ylimääräistä.

Kuvassa Alexander Petrovich of Oldenburg

Loimaan Raittiusseuran edesottamuksista

Yksi voimakkaimmista kansalaisliikkeistä ainakin sanomalehtien antaman palstatilan suhteen olivat 1800-luvun loppupuolella kukoistustaan eläneet raittiusseurat. Silloisen sivistyneistön äänitorvena toiminut lehdistö uutisoi jokaisen pienenkin juopottelun vastaiseen taisteluun liittyneen tapahtuman näkyvästi. Näin oli myös toukokuussa 1897, kun Loimaan raittiusseura oli järjestänyt Hirvikosken koululla eli "pitäjän keskipisteessä" kuukausikokouksensa.

Loimaan seurakuntaan kuului tuossa vaiheessa lähes 10,000 henkeä, mutta kuukausikokoukseen tuosta väkipaljoudesta oli ehtinyt kokonaista kolme miestä seuran puheenjohtajan ja kirjurin lisäksi. Näin vain yksi 2000 asukkaasta piti raittiusaatteen hyväksi tehtävää työtä tarpeeksi kiinnostavana ottaakseen osaa illanviettoon. Paikan päälle oli hankittu monipuolista ohjelmaa; esitelmiä, omakustanteista sanomalehteä, satuja, runoja, neliäänistä laulua ja kolme valmiiksi opeteltua vuoropuhelua.

Edes nämä eivät riittäneet laiskoille loimaalaisille. Uusi Auraan kirjoittanut toimittaja oli oikein kiukkuinen. Hänen mukaan sanomalehdistä on nähnyt, miten monessa kunnassa ajetaan yksin voimin, niin sanotut sivistyneet etukynnessä, raittiusasiaa. Loimaalla asiat olivat toisin. Vuosikokoukseenkaan eivät saapuneet edes kaikki seuran jäsenet. Tapahtumien ohjelmistoa pidettiin kuivina, mutta tähän oli toimittajan mielestä mahdollista saada muutosta yhteistyöllä. Jos jokainen tekisi jotain kykynsä mukaan, niin sisältöäkin syntyisi entistä enemmän.

Lopputuloksena kansan passiivisuudesta oli pitäjän nuorison vajoaminen yhä syvemmälle juoppouteen ja raakuuteen. Vaarana oli myös sivettömyyden kasvu, koska kukaan ei halunnut "panna rikkaa ristiin nuorison raitistuttamiseksi".

Eräs kirkkoherran apulainen Myrskylästä

Loimaalta kotoisin ollut Jakob Ammelin tuli 1733 ylioppilaaksi Turussa. Sukunimi oli ilmeisesti muodostettu Alastaron Ämmäisten kylän nimestä. Jakob sai pappisvihkimyksen Porvoossa 1737 ja hän palveli siitä alkaen Myrskylässä kirkkoherran apulaisena ja 1745 alkaen pitäjänapulaisena. Jakob avioitui 29.6. 1739, puoliso oli 1731 kuolleen Myrskylän kirkkoherran tytär Kristina Hacklin. Perhe omisti Myrskylän kirkonkylän Hölppälän rusthollin.


Jakob oli kaikesta päätellen ristiriitainen henkilö. Hänen ammattitaidossaan näyttää olleen puutteita, mutta hän ei ilmeisesti edes välittänyt asiasta. Useaan otteeseen kehoitti konsistori häntä antamaan jonkinlaisia opinnäytteitä, mutta turhaan. Kerrankin odotti tuomiorovasti Nylander häntä Mäntsälään ollessaan siellä tarkastuksella. Jakob ei kuitenkaan ilmestynyt ja sanoi "mielenlevottomuuden" estäneen lukemisen. Lopulta pidettiin pitäjänkokous Jakobin vuoksi. Hänen elämäntapansa oli antanut aihetta epäilyksiin, mm. oli hän vainonnut yhtä sotilaan leskeä ja vielä sysännyt siitä syyn vaimonsa niskoille.


Pitäjänkokouksessa ei kuitenkaan kukaan muu halunnut todistaa Jakobia vastaan kuin ammattitoveri, pitäjänapulainen Barck, jonka mielestä Jakob esitti väärää oppia. Jakobin oli nyt mentävä antamaan tiedonnäytteensä. Porvoossa kävi ilmi, että Jakob ei lainkaan osannut latinaa eikä juurikaan ruotsia, joten hänet pantiin viralta kahdeksaksi kuukaudeksi, jona aikana hänen olisi suoritettava tutkintonsa. Jakob erosi kuitenkin virastaan seuraavana vuonna. Porvoon tuomiokapituli totesi: "Samoihin aikoihin kävi ilmi, että pitäjänapulainen Ammelin Myrskylässä, joka monien vastaavien sankaritekojen jälkeen kerran taas humalassa yhdessä renkinsä kanssa oli repinyt hajalle uunin köyhän lesken mökissä ja kirveellä lyönyt rikki hänen rukkinsa, ei osannut edes kristinuskon pääkappaleita, vielä vähemmän pystyi niitä selittämään" (Porvoon tuomiokapitulin pöytäkirja 7.7.1753).


Ammelinien suuri perhe tuli luultavasti hyvin toimeen Hölppälän ratsutilalla. Vielä 1766 mainittiin Jakobin käyneen ehtoollisella, mutta sen jälkeen hänestä ei enää ole merkintöjä kirkonkirjoissa. Perheeseen syntyi lapset:


1.Maria Kristina Ammelin, s. 27.6.1740.
2.Anna Lisa (Anna Elisabetha) Ammelin, s. 24.8.1741, 2. pso. 1770 Johan Wall(e).
3.Matthias Ammelin, 11.2.1745 - 19.8.1745.
4.Maria Hedvig Ammelin, s. 28.12.1746 Hölpälä (ehkä sama henkilö, joka avioitui Pernajalla 1775 ja kuoli Loviisassa 24.6.1813, 69 v., omainen työnjohtaja Lustig).
5.Hans Henrik Ammelin, s. 26.12.1748 (lienee sama henkilö kuin Hans Hend. Amnelin, joka oli Porvoossa aviossa Greta Lisa Träskmanin kanssa 1770-luvulla).
6.Jakob Ammelin, s. 20.1.1751 Hölpälä, syntynyt kuolleena tai kuoli lapsena.
7.Jakob Ammelin, s. 18.7.1752 kirkonkylässä.
8.Kristina Ammelin, s. 13.4.1754 Hölpälä, lienee sama henkilö kuin Ruotsinpyhtään Tessiöllä asuva Stina Jakobsdotter Ammelin, joka avioitui 28.12.1787 Jöran Thomaessonin kanssa Tessiön Qvarnbystä ja kuoli 81-vuotiaana syytinkileskenä Tessiön Tavastalla (haud. Ahvenkoskella). Kristina oli ilmeisesti ensin avioitunut Tessiön Tavastaksen talollisen veljen Anders Starckin kanssa vuoteen 1778 mennessä; tämä Anders kuoli 1786 hukuttauduttuaan 56-vuotiaana sairauskohtauksessa jokeen (”drängt sig i Ohn i siukdoms yrsell”).
9.Sofia Ammelin (kaks.), s. 11.5.1756.
10.Helena Ammelin (kaks.), s. 11.5.1756.
11.Ulrika Ammelin, s. 24.6.1758, lienee sama henkilö kuin Tessiön Tavastaksella asuva papintytär Ulrica Jacobsdotter Ammelin, joka avioitui 21.10.1779 tilallisen pojan Anders Ericssonin kanssa, Tessiön Danakselta ja kuoli 1832 talollisen leskenä 71-vuoden iässä, haudattu Ahvenkoskelle.
12.Magnus Ammelin, s. 1760 Hölpälä.
13.Juliana Ammelin, s. 24.1.1763 Hölpälä - k. 1837 75-vuoden iässä Ruotsinpyhtään Länsi-Tessiössä kirkkoköyhänä viljatorpparin leskenä, haudattu Ahvenkoskella.
14.Marta Katarina Ammelin, s. kuolleena 22.4.1765 Hölpälä.

Lukkari Churman

Kaarinan Nummella 1847 syntynyt Vilhelm Churman työskenteli Loimaan seurakunnan urkurina ja lukkarina 1800-luvun loppupuoliskolla. Myös Vilhelmin isä oli ollut kirkon palveluksessa, sillä hän toimi Kaarinan lukkarina vuosikausia. Vilhelmin äiti oli Kaisa Jaakontytär, joka oli kotoisin Kuralan Vähä-Rasin talosta. Vähä-Rasi on yksi niistä neljästä talosta, jotka muodostavat nykyisen Kuralan Kylämäen "Elävän Historian Kylän". Rakennukset on kunnostettu 1950-luvun maatilojen aikaisiksi ja lisäksi tällä ikiaikaisella asuinpaikalla sijaitsee kokeellisen arkeologian toimintakeskus.

Hänen vaimonsa Hilma Lovisa Aulin oli kotoisin Lapin pitäjästä, missä isä Pehr oli ollut tyttärensä syntymän aikaan armovuodensaarnaajana. Kun jonkun seurakunnan pappi oli kuollut, nimitettiin hänelle seuraajaksi armovuodensaarnaaja. Hän sai palkkansa edellisen kirkkoherran leskeltä ja ehkä tästä johtuen sai viranhaltija kantaa tuota pitkää titteliä ensimmäisen vuoden. Pehr Aulin toimi Lapissa myös kappalaisen apulaisena sekä virkasaarnaajana. Hilma Lovisan äiti, saarnaaja Aulinin puoliso Anna Lovisa Rostedt oli rusthollarin tytär Rohdaisten kylästä.

Urkurit ja lukkarit olivat ainakin Varsinais-Suomessa monesti melko vaatimattomista oloista. Tärkeintä oli hyvä ja kantava lauluääni sekä tietysti jonkinlainen soittotaito.
Loimaalla Vilhelm Churman pääsi soittamaan melko uusilla uruilla, sillä C. Bassin ja C. L. Engelin suunnittelema Kanta-Loimaan kirkko oli valmistunut 1830-luvulla. Urkuri Vilhelmin työuralla osui sitten se katastrofaalinen päivä vuonna 1888, kun salama iski kirkkoon. Tästä seurasi valtava roihu, jonka jäljiltä olivat pystyssä vain kuoret. Kaikki puuosat olivat tuhoutuneet. Churman ei enää päässyt koskaan soittamaan samaan kirkkoon, sillä Bror Axel Thulelta tilatut uudet urut valmistuivat vasta 1895, nelisen vuotta myöhemmin kuin kirkon varsinainen korjaus oli saatettu päätökseen.


Jo tätä ennen Churmanin henkilökohtaisessa elämässä oli tapahtunut mittasuhteissaan samankaltainen tilanne. Vuoden 1887 syksyllä Vilhelm joutui hakeutumaan vapaaehtoiseen konkurssiin velkojien tyydyttämiseksi. Samaan aikaan avioliitto Hilma Lovisa Aulinin kanssa oli tullut päätökseen. Niinpä kihlakunnanoikeuden tuomari Erlund allekirjoitti virkansa puolesta lukkari Churmanin velkojainkokousta koskevan ilmoituksen sekä samalla kutsun "pesäerohakemuksen" tekoa varten. Tämä ilmoitus julkaistiin yleisen käytännön mukaisesti Suomen Wirallisessa Lehdessä, jotta "kaikki niin tunnetut kuin tuntemattomat velkojat" saattoivat parin kuukauden kuluessa kokoontua Loimaan Vesikosken Väinölän huvilaan valvomaan mahdollisia saataviaan pariskunnalta.


Päättyi avioliitto sitten lopulta eroon tai ei, ainakin molemmat puolisot on haudattu samaan paikkaan Kanta-Loimaan kirkon vierelle. Vilhelm kuoli 1894 ja Hilma Aulin melko tarkalleen 20 vuotta myöhemmin.

Toisen kerran tuomari Erlundista

Herra Josef Erlund asui 1830-luvulla Turun kaupungissa ja työskenteli merimiehenä. Hänen puolisonsa oli Agatha Charlotta Grönblom. Pariskunnalla oli useita lapsia, joista esikoispoika kuoli hyvin pienenä.

Järjestyksessä seuraavana syntynyt poikalapsi sai nimen Edvard ja vanhempiensa melko vaatimattomasta sukuperästä huolimatta hän onnistui tekemään kelpo karriäärin.

Hän lähti jo varhain opintielle tullen ylioppilaaksi 1857. Vuonna 1859 hänet löytää Helsingin Yliopistolta. Tuolloin ylioppilas Erlund asui Gripenbergin talossa Unioninkadun varrella. Kyseisessä asunnossa sattui muuan aikakirjoihin jäänyt tapaus, kun hän toukokuun lopulla mainittuna vuonna eräänä iltapäivänä kello kahden ja kolmen aikaan huomasi varkaan vierailleen siellä. Saaliksi kyseinen pitkäkyntinen oli saanut Erlundin hopeisen taskunauriin. Poliisilla ei valitettavasti ollut kovinkaan paljon johtolankoja ja tapaus taisi jäädä ratkaisua vaille.


Edvard Erlund suoritti sitten tuomaritutkinnon vuonna 1862 lähtien työhön Turun hovioikeuteen. Siellä hän läpäisi ylemmän kameraalitutkinnon saaden kihlakunnantuomarin arvon 1864.
Seuraavien vuosien aikana Erlund oli kihlakunnantuomarina Vehmaan, Maskun ja Mäntsälän kihlakunnanoikeuksissa, kunnes hän 1886 asettui samaan virkaan Loimaan tuomiokunnassa asuen vuosisadan lopulta lähtien Marttilan Tiipilässä.


Ehkäpä syntyperästään johtuen tuomari Erlund osasi antaa työssään arvoa myös yhteiskunnan vähempiosaisille ja vähävaraisille. Häntä luonnehdittiin tyyneksi ja helläksi mieheksi, joka osasi omalla käytöksellään hiljentää röyhkeimpienkin syytettyjen käytöksen oikeuden edessä. Erlund ei myöskään koskaan kyllästynyt kuuntelemaan todistajien joskus loppumattomilta tuntuvia puheenvuoroja. Kuvaavaa oli hänen jäähyväispuheessaan Marttilan käräjäkunnan lautakunnalle antama ohje; "parempi laiha sovinto kuin lihava riita".

Nuoremmat lakimiehet muistivat Erlundin vieraanvaraisena isäntänä, jonka kotiin kaikki olivat tervetulleita. Hän myös kohteli jokaista vierastaan samalla teeskentelemättömällä tavalla.

Työurallaan Erlund joutui tekemiseen hyvinkin erilaisten asioiden kanssa, mutta yksi mieleenpainuvimmista lienee ollut uskollisuusvalan vannominen Venäjän uudelle keisarille joulukuun kuudentena päivänä 1894. Tämä tapahtui Loimaan seurahuoneella ja siihen ottivat osaa loimaalaisten lisäksi ypäjäläisiä. Virkamiehet lukuun ottamatta kansakoulunopettajia, tekivät valansa Seurahuoneen sisätiloissa, kun muu kansa sai värjötellä ulkona. Vala tehtiin paikalla olleiden mukaan äänekkäästi. Sen loputtua Erlund kohotti kolminkertaisen eläköön -huudon uudelle hallitsijalle. Tosin joidenkin mielestä Erlund lähti puhujalavalta liian aikaisin ja huutoja olisi pitänyt kuulua yhdeksänkertaisesti. Uusi keisari oli surullisen kohtalon saanut Nikolai II.

Vain muutamia päiviä tämän eläkkeelle siirtymisensä jälkeen Edvard Erlund kuoli 64 vuoden iässä. Hänet haudattiin Marttilaan, samaan hautaan noin vuotta aiemmin kuolleen tyttärensä kanssa. Kivinen muistomerkki on edelleen jäljellä.

Kaksoismurha Alastaron Virttaalla

Loimaaseen kuuluva Virttaan kylä sai vuonna 1845 vielä nykyäänkin käytössä olevan kirkkonsa. Jo noin sata vuotta aikaisemmin tiedetään kylässä olleen jonkinlaisen saarnahuoneen. Uusi kirkko tehtiin talkootyönä ja sinne saatiin noin 250 istumapaikkaa. Pyhättö tarvitsi luonnollisesti omat työntekijänsä ja näin paikallinen suutari Joel Samuelsson Grönfors toimi myös lukkarina.

Toukokuun alkupuolella 1867 oli Virttaan kylään ilmestynyt outo mies, joka oli kysellyt paikallisilta lapsilta lukkarin talosta ja omaisuudesta. Kymmenennen päivän illansuussa tuo mies oli sitten saapunut lukkarin töllin luo pyytäen yösijaa. Tämä torppa sijaitsi lähellä kirkkoa ja se käsitti kaksi vastakkaista huonetta joiden välissä oli porstua. Pihalla oli erillinen luhtirivi.

Yön tullen asettui lukkari vaimonsa Valborg Jakobsdotterin kanssa toiseen huoneista ja sinne majoitettiin myös muukalainen. Torpassa asunut suutarin oppipoika sai sijansa vastapäisestä huoneesta.

Keskellä yötä tämä oppipoika tuli juosten läheiseen Mikkolan tölliin apua hakemaan. Poika kertoi, että torpassa oli varas, joka oli uhannut tappaa hänet ja oli jo ehtinyt lyödä kuoliaaksi lukkarin. Nyt lähdettiin hakemaan lisävoimia naapuritalo Tuomolasta, josta sitten neljä miestä riensi suutarille. Vielä yksi mies lähetettiin lisäapua kutsumaan.

Kun miehet tulivat lukkari-suutarin torpalle, näkivät he miehen juoksemassa pakoon. Takaa-ajoon lähdettiin välittömästi, mutta mies pinkoi maantien toiselle puolelle metsään piiloutuen erään puun juurelle. Täältä hänet kuitenkin löydettiin ja raahattiin takaisin torppaan, jonka ovi oli lukossa. Mieheltä kysyttiin avaimia, mutta hän ei sanojensa mukaan tietänyt niistä mitään. Niinpä avainta käytiin etsimään luhdista, mutta siellä pahantekijä pudottikin avaimensa taskustaan.

Kun lopulta miehet pääsivät torppaan sisälle, kohtasi heitä hurja näky. Kiinniotettu mies oli lyönyt kirveellä sekä lukkari-suutarin että hänen vaimonsa kuoliaaksi. Verinen murha-ase löydettiin myöhemmin ladosta.

Oikeuden eteen tuotu mies ei tunnustanut mitään. Hänen mukaansa torppaan oli tullut ryöväreitä, joita pakoon hän itsekin oli sitten juossut. Takaa-ajajat, jotka oli tuotu todistajiksi istuntoon, kertoivat vaatineensa torpan avainta ja mies oli tuolloin sanonut sen olevan luhdissa oikealla puolella ovea. Sieltä se myös löytyi. Kun tuomari kysyi, mistä mies tämän tiesi, selitti mies vain sanoneensa jotain, kun oli kerta vaadittu.

Puun juurelta, missä rikollinen oli lymynnyt, löydettiin lukkarin kello ja miehen taskusta lukkarin savipiippu. Vieläkin väitti murhaaja, että piippu oli joutunut erehdyksessä hänen "plakkariinsa", kun hän oli illalla tupakoinut lukkarin kanssa.

Oikeus tietysti selvitti miehen henkilöllisyyden. Hän oli salvuntekijän oppipoika Turun kaupungista, nimeltään Kustaa Holmeen. Kustaa oli lehtitietojen mukaan syntynyt Halikossa.

Lukkari-suutarin oppipojan ollessa sairaana ja täten estyneenä todistamaan, saatiin oikeusjuttu päätökseen vasta elokuun ensimmäisenä 1867. Vaikka Holmeen edelleen itsepäisesti kielsi tehneensä tappoja, tuomitsi kihlakunnanoikeus hänet syylliseksi. Rangaistuksena tulisi olemaan kaulan katkaisu ja teilaus. Tuomio alistettiin hovioikeuden tutkintaan, sillä käytännössä kuolemantuomioita ei enää tuohon aikaan pistetty käytäntöön. Kustaa Holmeen karkoitettiin teloituksen sijaan pakkotyöhön Siperiaan. Hän kylläkin anoi armoa, mutta tähän ei suostuttu. Näin ollen Holmeen joutui lähtemään Viipurista tammikuussa 1868 kohti kylmää ja kolkkoa maakuntaa.

Hänen murhaansa henkilöt olivat melko lailla puolustuskyvyttömiä, sillä Joel oli kuollessaan noin 62 vuoden ikäinen ja vaimo Valborg seitsemän vuotta vanhempi. Joel oli syntynyt 3.3.1805 Virttaalla ja hänen vanhempansa olivat renki Samuel Samuelsson ja Kaisa Thomasdotter. Valborg oli myös kotoisin samasta kylästä. Hänen syntymäpäivänsä oli 19.2.1793 ja vanhemmat Sorkan talossa Jacob Johansson sekä vaimonsa Valborg Johansdotter. Jacobin eli Jaakon pikkuveli oli Tuomo Juhonpoika, joka edusti talonpoikaissäätyä Porvoon valtiopäivillä 1809. Filosofian maisteri Kauko Suoja on kirjoittanut hänestä ja Sorkan talosta selvityksen Genos -lehden numeroon 50 vuodelta 1979.

Kuva Henry Lansdellin teoksesta Through Siberia - suomalainen murhamies kuljetusraudoissaan

Puhelinyhtiössä silloin ennen

Vuonna 1895 perustettiin Oripään Telefooni Osakeyhtiö, jonka nimi vaihtui 1928 Loimaan Seudun Puhelin Oy:ksi. Vuonna 1990 Auran Puhelin Oy fuusioitiin yhtiöön ja jo tätä ennen 1960-luvulla oli Punkalaitumen Puhelin Oy:n kanssa tehty samanlainen sopimus. Kuten moni lukija tietänee, on Loimaan Seudun Puhelin lakannut olemasta sen tultua osaksi TeliaSonera-konsernia.

Näistä kaikista oltiin tyystin tietämättömiä vuoden 1900 varsinaisen yhtiökokouksen alkaessa Loimaan Seurahuoneella maaliskuisena lauantaipäivänä. Maanviljelijä Lindholmin toimiessa puheenjohtajana ja maanviljelijä Sarellin sihteerinä käsiteltiin vuosikertomus ja tilintarkastajien kertomus. Näiden pohjalta johtokunta sai vastuuvapauden. Samassa yhteydessä johtokunnan puheenjohtajana yhtiön perustamisesta saakka toiminut taloustirehtööri Björni pyysi eroa tehtävästään. Hän kertoi, ettei jatkossa voisi keskittyä Telefooniyhtiön asioihin niiden vaatimalla vakavuudella ja näin hänelle myönnettiin ero luottamustoimestaan kiitosten kera.

Uuteen johtokuntaan tulivat valituiksi herrat Nordfors ja Alaheikkilä Loimaalta, Mäkitalo Oripäästä, Kallo Alastarolta ja Lindholm Pöytyältä. Tilintarkastajina tulisivat olemaan maanviljelijät Kolkkala ja Kuitu Loimaalta.

Vuosikokous päätti myös eräistä muutoksista hinnoittelussa. Yhtiön osakkaat saivat puhelinkoneen 30 markalla vuodessa entisen 35 sijaan, kun taas ilman osaketta soittavat joutuivat maksamaan edelleen 45 markkaa vuodelta. Jälkipolville antaa erityistä ajattelemisen aihetta kokouksen päätös siitä, että niiden, jotka itse tilaavat tahti antavat muiden tilata päihdyttäviä juomia nautintoaineeksi, tulee suorittaa yhtiölle kaksinkertainen vuosimaksu. Jos taas sentraalinhoitaja itse tilaa tai antaa toisten tilata sentraalin kautta väkijuomia, tulee heidän suorittaa 45 markan vuosimaksu.

Tällä hinnoittelupolitiikalla yhtiö toivoi ehkäisevänsä sitä pahennusta, mitä alkoholin tilaaminen puhelimella sai aikaan. Tuohon saakka oli viinaa tilaava asiakas joutunut maksamaan ylimääräiset kaksi markkaa per tilaus, mutta tämä oli johtanut huijauksiin. Oli tullut tavaksi tilata juomat vaikkapa kankaiden nimellä. Tästä oli tietysti sovittu etukäteen Turun kauppiaiden kanssa.

Toinen vakava ongelma tuli yhtiön pylväisiin kiinnitetyistä, yksityisistä puhelinlangoista. Ne haittasivat omien johtojen kunnossapitoa. Jatkossa yksityisten olisi tietyn ajan kuluessa siirrettävä piuhansa erillisille poikkipuille tolpassa.

Muiden asioiden joukossa oli mm. sentraalin perustaminen Ypäjälle ja siitä johdon vetäminen Vesikosken keskusasemalle. Tämä edellyttäisi sitä, että tilaajia tulisi tarpeeksi. Johtokunnan sai tehtäväkseen päättää, pitäisikö Kojonkulmalle menevä linja siirtää Alastarolta Hirvikoskelle. Uuden linjan vetäminen Oripäästä Turkuun jäisi varojen puutteessa tekemättä. Lainaa ei yhtiö halunnut ottaa.

Kehnon sään takia kokouksessa oli paikalla vain toistakymmentä henkeä.

Kuva teoksesta "Telephone lines and their properties" - WJ Hopkins, 1901

Loimaan perinnesuksi –näyttely Juvalla

Loimaan Juvalla ulkoilukeskuksen huoltorakennukseen on kerätty näyttelyksi parisataa suksiparia, hiihtosauvoja, monoja, suksivoiteita, hiihtoasuja, kansanhiihto- ja kilpailujulisteita, valokuvia, kelkkoja ja 1900-luvun ensimmäisen puoliskon luistimia. Näyttely oli viime talvena auki säännöllisesti lumiajan sunnuntaisin klo 12 - 16 ja arkisin tilauksesta koululaisille ja järjestöille. Opastus on hoitunut talkoolaisten voimin kuten muukin näyttelyn pyörittäminen. Tällä tavalla on tarkoitus jatkaa tänäkin talvena. Aiomme esim. antaa koululaisryhmien kokeilla vanhoja Voitto- tai Y-siteillä varustettuja sälesuksia.

Näyttelyyn tarvitaan täydennystä

Näyttely elää ja täydentyy jatkuvasti ja siksi lähestymme Teitä.

Voisitteko ystävällisesti tuttavapiirissänne pistää sanaa kiertämään, josko ullakoilta löytyisi vanhoja hiihtotamineita tai alussa lueteltujen näyttelyesineiden joukkoon täydennystä?

Suksia ja ruokosauvoja meillä on jo aika mukavasti, mutta esimerkiksi
- nahka- tai kumipohjaisia monoja meillä on liian vähän
- Loimaan seudun kansanhiihto- ja kilpailumainokset kiinnostavat
- samoin kotiseudulla otettuja kaikenlaisia hiihtokuvia haluamme tallettaa. Kuvat voidaan kopioida, eikä niitä tarvitse antaa lopullisesti näyttelyyn.
- Muitakin talvisiin liikkumisiin liittyviä esineitä voi lahjoittamisen lisäksi lainata näyttelyyn.

Näyttelyn aukioloajat

Näyttely pyritään pitämään avoinna säännöllisesti lumiajan sunnuntaisin klo 12 - 16 ja arkisin koululaisille ja järjestöille tilauksesta. Opastus järjestyy sovittaessa.

Risto Heinonen - risto.heinonen@pp1.inet.fi

Jouko Pukki - jouko.pukki@loimaa.fi

ystävällisin terveisin

Loimaan Perinnesuksi
Lähteenmäentie, 32200 Loimaa

Siltavouti Lindström Loimaalta

Marraskuussa 1887 kuoli Loimaan Karhulan kylän Hakkisen talossa varanimismies ja siltavouti Kustaa Lindström, joka oli syntynyt Karinaisten Kiukaisten puustellissa 69 vuotta aikaisemmin. Hänen vanhempansa olivat kersantti Salomon L. ja Riitta Ristontytär, joka oli ollut aiemmin naimisissa lautamies Jaakko Tuomaanpojan kanssa. Vähän Kustaan syntymän jälkeen isä Salomon sai ylennyksen vääpeliksi.

Myös Salomonin oma isä, Turun läänin kuninkaallisen rykmentin furiiri Johan Henrik, oli asunut Kiukaisilla. Hänen äitinsä Johanna Stenberg oli taasen kirjanpitäjän tytär, joka oli syntynyt Halikossa. Furiiri oli aliupseeri, joka huolehti joukko-osastonsa majoituksesta sekä muonituksesta.

Kustaa Lindström oli varmasti yksi pidetyimmistä siltavoudeista Varsinais-Suomessa. Vaikka hänen virkansa ei ollut suuren suuri, hän osoitti siinä aikalaistensa mukaan rehellisyyttä, kohteliaisuutta ja sävyisää käytöstä. Kaikki ominaisuuksia, jotka puuttuivat monilta tuon ajan pappismiehiltäkin. Osoituksensa Lindströmiä kohtaan tunnetusta arvostuksesta, antoivat loimaalaiset hänellä peräti kaksi kertaa kalliita muistolahjoja. Ensin hän sai vastaanottaa kultakellon ja myöhemmin hopeisen kirjoitusvälineistön.

Jos joku loimaalainen tarvitsi silloin tällöin apua, oli siltavoudin ovi aina auki. Hän ei "pivoansa sulkenut eikä tarvitsevan mieltä musertanut". Useat pitäjäläiset turvautuivatkin mielellään Lindströmin apuun.

Kustaa Lindström hoiti asumaansa Hakkisten tilaa mallikelpoisesti. Hän viljeli myöhemmin myös Kulmin puustellia ja nämä molemmat talot hän kunnosti huolellisesti.

Lindström oli naimisissa Marttilan Loven kylässä syntyneen Wilhelmina Christina Tenlenin kanssa, jonka vanhemmat olivat varatuomari Gustaf Adolf T. ja vaimonsa Wilhelmina Wichtman. Mielenkiintoista on todeta, että Christina Tenlenin esi-isistä Per Walstenius oli Loimaan kirkkoherrana 1600-luvulla. Itseasiassa Tenlenit olivat lukuisin siten yhteydessä moniin Varsinais-Suomen pappissukuihin. Rouva Wichtman kuoli jo 1836, vain neljä vuotta Wilhelmina Christinan syntymän jälkeen. Varatuomari Tenlen avioitui uudelleen, tällä kertaa neiti Charlotta Sierckenin kanssa. Gustaf Adolfin kuoltua 1853 muutti Charlotta lastensa ja lapsipuoliensa kanssa Kosken kappeliin, Myllykylän kornetin puustelliin. Kyseinen talo tunnetaan myös nimellä Nyhä.

Viimeisten elinvuosiensa aikana Kustaa Lindström terveys heikkeni ja hän sairasti pitkään. Näin ollen hän ei enää pystynyt hoitamaan virkaansa. Vaikka itse palkka oli aina ollut pieni, oli hän saanut säästettyä kelpo summan rahaa. Näillä hän sai vietettyä loppuelämänsä ilman taloudellisia murheita. Kaipaamaan jäi vaimo Wilhelmina Tenlen, joka laitatti mm. sanomalehti Auraan oheisen kuolinilmoituksen.

Eräs kihlakunnantuomari

Herra Josef Erlund asui 1830-luvulla Turun kaupungissa ja työskenteli merimiehenä. Hänen puolisonsa oli Agatha Charlotta Grönblom. Pariskunnalla oli useita lapsia, joista esikoispoika kuoli hyvin pienenä.

Järjestyksessä seuraavana syntynyt poikalapsi sai nimen Edvard ja vanhempiensa melko vaatimattomasta sukuperästä huolimatta hän onnistui tekemään kelpo karriäärin.

Hän lähti jo varhain opintielle tullen ylioppilaaksi 1857. Vuonna 1859 hänet löytää Helsingin Yliopistolta. Tuolloin ylioppilas Erlund asui Gripenbergin talossa Unioninkadun varrella. Kyseisessä asunnossa sattui muuan aikakirjoihin jäänyt tapaus, kun hän toukokuun lopulla mainittuna vuonna eräänä iltapäivänä kello kahden ja kolmen aikaan huomasi varkaan vierailleen siellä. Saaliksi kyseinen pitkäkyntinen oli saanut Erlundin hopeisen taskunauriin. Poliisilla ei valitettavasti ollut kovinkaan paljon johtolankoja ja tapaus taisi jäädä ratkaisua vaille.

Toinen erikoisempi tapaus hänen elämänsä varrelta oli kotitalon palo, josta "Finska Brandstodsbolaget" maksoi korvauksia 2350 markkaa ja 60 penniä.

Edvard Erlund suoritti sitten tuomaritutkinnon vuonna 1862 lähtien työhön Turun hovioikeuteen. Siellä hän läpäisi ylemmän kameraalitutkinnon saaden kihlakunnantuomarin arvoin 1864.


Seuraavien vuosien aikana Erlund oli kihlakunnantuomarina Vehmaan, Maskun ja Mäntsälän kihlakunnanoikeuksissa, kunnes hän lopulta asettui samaan virkaan Loimaan tuomiokunnassa.

Tässä työssä hän sitten viihtyi aina syksyyn 1900, jolloin hänelle myönnettin ero. Vain muutamia päiviä tämän eläkkeelle siirtymisen jälkeen hän kuoli 64 vuoden iässä. Edvard Erlund on haudattu Marttilaan.

Kirkkoherra, sotilasherra ja kasvattitytär

Kirkkonummen Vårnäsin rusthollissa huhtikuun 27. päivä vuonna 1870 syntynyt Anna Lovisa Vilhelmina Warelius menetti isänsä Wilhelm Ferdinandin ollessaan noin kahden vanha. Wilhelm Ferdinand oli tullut Vårnäsiin Brenner -sukuisten omistajien jälkeen. Hänellä oli takanaan lyhyt opiskelu Helsingin yliopistossa, mutta sieltä Wilhelm oli tullut erotetuksi huonon käytöksen takia. Oltuaan vain muutaman vuoden mainitun kirkkonummelaisen suurtilan isäntänä, hän menehtyi hukkumalla onnettomuudessa.

Wilhelmin vaimo, Annan äiti Vivika Lovisa Elmgren oli kotoisin Marttilan pitäjästä, Lounais-Suomesta. Vivika oli ollut aiemmin naimisissa turkulaisen kauppiaan, Ernst Branderin kanssa. Ernstin kuoltua tämä Marttilan silloisen kirkkoherran tytär nai Wareliuksen. Kun toinenkin puoliso Vivikan viereltä oli kuollut ennen aikojaan, meni hän naimisiin kapteeni Stepan Ivanovitsch Aldadanoffin kanssa.

Tämä liitto päättyi Vivikan kuolemaan helmikuun lopulla 1889. Koska lain edessä Anna Lovisa Vilhelmina oli vielä alaikäinen, tarvittiin hänelle holhooja. Tähän luottamustoimeen tulivat hänen äitinsä sisar Selma Albertina Elmgren ja miehensä kenraalimajuri Fredrik Adrian Elers.

Elers -suku oli lähtöisin Loimaalta ja sen esi-isänä pidetään vuosina 1689-1749 elänyttä Johania. Hänen neljä lastaan asuivat kaikki Loimaan seudulla ja vuonna 1712 syntyneen Claes Johanin pojanpojan poika, Fredrik Adrian Elers nousi yhdeksi suvun maineikkaimmista jälkeläisistä.

Fredrik Adrian syntyi Euran kappelissa (Tarvasjoella) kesällä 1838 ja kuoli Helsingissä tammikuussa 1912. Hänen äitinsä Helena Juhontytär oli kotoisin Marttilan Tiipilän kylän Ali-Martin talosta ja tätä kautta Fredrik Adrian lienee tutustunut tulevaan vaimoonsa, rovasti Johan Elmgrenin tyttäreen, Selma Albertinaan.

Fredrik Adrian Elers meni 1854 vapaaehtoisena Turun ensimmäiseen tarkk'ampujapataljoonaan ja siellä hänestä tehtiin Uskelan komppanian aliupseeri. Itämaisten sodan aikaan 1854-56 Elers oli vanhemman aliupseerin asemassa Turun, Uudenmaan ja Rauman rannikkopuolustuksess. Pari vuotta sodan päättymisestä hänet ylennettiin vänrikiksi Narvan jalkaväkirykmenttiin. Hänen sanotaan kunnostautuneen erityisesti Baloschevan taistelussa 1863.

Turkin sodan alkuvaiheessa Fredrik Adrian loukkasi jalkansa ja tästä vaivasta tuli elinikäinen. Hän joutui reserviin, mutta 1880 Elers palasi aktiivipalvelukseen. Kahdeksan vuotta myöhemmin hänet ylennettiin everstiluutnantiksi ja samalla 50 -vuoden ikään ehtinyt miehemme joutui Kalvarijan sotilaskäskynhaltijaksi Itä-Preussiin, lähelle Königsbergiä. Hieman myöhemmin hän sai everstin arvon ja joutui Stavropoliin, Pohjois-Kaukasiaan samoihin tehtäviin. Fredrik Adrian Elers otti eron armeijastsa 20.5.1895 kenraalimajurin arvolla.

Anna Lovisa Vilhelmina Varelius lienee oleskellut äitinsä ja isäpuolensa kanssa itsekin Kaukasiassa. Äiti Vivika nimittin kuoli 1889 Vladikavkasissa, nykyisen Pohjois-Ossetia-Alanian tasavallan pääkaupungissa. Sinne perheen oli vienyt Stephan Aldadanoffin sotilasura. Hänestä tuli vaimonsa kuoleman aikaan Turkestanin linjapataljoonan komentaja everstin arvolla. Erään sanomalehtileikkeen perusteella näyttäisi siltä, että eversti Aldadanoff kuoli vuotta myöhemmin Samarkandissa.

Ryövärit Loimaalta?

Vuonna 1882 kesäkuun 30. päivän iltana kello 10 maissa oli Maarian pitäjän Saramäen kylän torppari Heikki Rautell palaamassa läävästä asuntoonsa, kun hän tapasi pihallaan "pitkäkaswuisen, mustanwerewän ja mustiin sarkavaatteisiin" puetun, itselleen oudon miehen. Tämä kulkija pyysi vettä juodakseen ja niinpä torppari Rautell otti sangon sekä vesikupin lähtien miehen seuraamana noin 100 askeleen päässä olevalle lähteelle.

Hieman ennen lähteelle tuloa tuntematon alkoikin piestä Rautellia niin kovin, että hän kaatui. Tämänkin jälkeen tummanpuhuva mies iski Heikkiä useita kertoja sangolla ja kivellä. Lyönnit olivat rajuja, koska myöhemmin tapausta tutkittaessa sanko löydettiin säpäleinä paikalta.

Nyt paikalle kiiruhti toinen tuntematon, joka puolestaan alkoi ruhjoa Rautellia. Ensiksi paikalle tullut hurjapää puolestaan kiiruhti torpparin asunnolle. Sieltä hän löysi Rautellin vaimon tuvan takana olleesta huoneesta, missä tämä oli ollut lepäämässä. Kuullessaan oven avautuvan, oli vaimo kysynyt kuka vieras oli. Tähän mies oli vastannut olevansa Loimaalta ja eksyneensä oikealta tieltä.

Rautellin vaimon kerrottua oikean tien pyysi vieras vettä. Vaimon tultua porstuaan sitä antamaan, oli mies iskenyt häntä kivellä päähän. Vaimon kaaduttua maahan oli mies jatkanut pahoinpitelyään ja käskenyt antaa kaikki torpasta löytyvät rahat. Pahoinpidelty vaimo yritti kertoa, että torppa oli vasta ostettu ja rahoja ei ole, raahasi röyhkeä rikollinen hänet takaisin sisälle. Siellä mies ryhtyi etsimään rahoja joka paikasta ja löysikin ruokakomerosta viisi yhden markan kolikkoa, muutamia kuparisia rahoja sekä kolme kultasormusta. Nämä otettuaan mies otti kaapissa olleesta rommipullosta kulauksen ja tarjosi myös rääkätylle naiselle ryyppyä sanoen tämän tarvitsevan sitä näyttääkseen loppujen rahojen säilytyspaikan.

Tällä aikaa oli Heikki Rautell vironnut sen verran, että pääsi juoksemalla karkuun vartijaansa. Heikin koputtaessa torppansa ovea pelästyi sisällä ollut mies paeten toisen oven kautta. Torpparimme oli ehtinyt kuulla vieraan äänen sisältä ja kiiruhti nyt noin 300 askeleen päässä olevaan Marttilan taloon. Sieltä hän sai avukseen useita miehiä ja palasi kotiinsa.

Torpassa joukko tapasi verisen vaimon. Paikalle kutsuttu lääkäri ihmetteli kovasti Heikin ja tämän puolison saamia haavoja sanoen niiden olleen lähes kuolettavia. Vaimo todettiin miehissä erittäin rohkeaksi, koska hän ei lyönneistä huolimatta ollut kertonut loppujen 300 markan ja hopealusikoiden kätköpaikkaa. Tämä noin 60 vuoden ikäinen aviopari toimitettiin Saramäestä lääninsairaalaan hoitoa saamaan. Sen sijaan itse rosvoista ei samantien saatu mitään tietoa, he olivat hävinneet.

Ilmeisesti Rautellin vaimon antama tieto torpan äskettäisestä ostamisesta oli jotakuinkin oikea. Rautelleita ei nimittäin löydy vuoden 1880 Turun ja Porin läänin henkikirjoista. Edellä kuvatun tekstin perusteella näyttäisi siltä, että pariskunnan torppa olisi ollut Marttilan talon mailla. Kartasta ei tähän löydy tarkempaa selkoa, joten ottaisin mielelläni vastaan tarkempia tietoja torpan sijainnista. Saramäen kylän historia on melkoinen ja siellä on asuttu jo tuhansia vuosia. Lisää antoisia tarinoita Saramäen tienoilta löydät täältä. Turun alueen uutisia viimeisen parin vuoden aikana seuranneelle tämä nykyinen Turun kylä tai pitäisikö sanoa kaupunginosa on tullut tutuksi uuden vankilan sijoituspaikkana.

Henrik Rautellin esivanhemmista ei itselläni ole mitään tietoa, mutta lähes varmuudella hän ei kuulunut tutkimaani Lohjan Roution samannimiseen sukuun. Sen sijaan Turussa vaikuttaneisiin porvari-Rautelleihin hänellä saattaisi olla joku yhteys. Tätä sukunimeä esiintyy myös mm. Somerolla ja satunnaisesti muuallakin Suomessa. Näin ollen kyse voi olla ns. otetusta nimestä, jonka käyttäjällä ei välttämättä ole sukulaisuutta muihin samannimisiin.

Eva Ulrika Tenlenius

Alastaron kappeliseurakunnan ja myöhemmin Janakkalan kirkkoherran, Gabriel Tenleniuksen tytär Eva Ulrika löysi puolisokseen Loimaan Seppälässä lokakuun lopussa vuonna 1746 syntyneen Daniel Johan Elersin.

Daniel Johan pääsi ylioppilaaksi 1769. Hänet vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa 18.9.1772 ja samana vuonna hänestä tuli Loimaan kirkkoherran apulainen. Hän asui perheineen Seppälän Alitalossa ja työskenteli myös pitäjänapulaisena.

Eva Ulrika Tenlenius syntyi 13.11.1759 Loimaan Pärnäisissä ja kuoli samoin Loimaalla 1809. Åbo Tidning lehden numerossa 37, joka ilmestyi 10. toukokuuta mainittuna vuonna oli koruton ilmoitus hänen poismenostaan.























Loimaa Elers Tenlenius