Kurkistus 1630-luvulle

Kun selaa vanhoja sanomalehtiä, huomaa, että mikään ei ole lopulta kovin uutta – ihmiset pohtivat yhä rahaa, omaisuutta ja kuolemia. Åbo Tidningar julkaisi marraskuussa 1796 kiinnostavan katsauksen yli 150 vuoden takaiseen aikaan, nimittäin vuoteen 1638. Lehden numerossa 46 esiteltiin silloisia verotuloja ja maanomistuksen tilaa Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa.

Aateliset omistivat – ja saivat vapauksia

Erityisen kiinnostavaa on, kuinka suuri osa verotuloista liittyi aateliston omistamiin tai heille lahjoitettuihin tiloihin. Esimerkiksi Wehmon kihlakunnassa (nykyisen Uudenkaupungin suunnalla) kertyneet verotulot olivat yli 35 000 taalaria, joista huomattava osa koostui ns. aatelisvapaista tiloista. Näitä olivat esimerkiksi:

• Evertti Hornille Kankaisiin lahjoitetut maatilat (jo vuodesta 1614 alkaen).

• Henrik Klasson Loppisiin ja hänen leskelleen annetut tilat.

• Sukuja kuten Tott, Fleming, Oxenstierna ja De la Gardie mainitaan suurina maanomistajina, joiden verovapaudet perustuivat kuninkaallisiin lahjakirjoihin.

Verovapauden syynä saattoi olla sotapalvelus, omaisuuden menettäminen muualla tai valtion tarvitsema laina. Tällaiset järjestelyt ovat oiva muistutus siitä, miten hallinto ja omistajuus kietoutuivat yhteen varhaismodernissa Suomessa.

Kruunun varoja, panttauksia ja perunkirjoituksia

Lehti listasi myös esimerkiksi pantattuja tiloja – erään leskirouvan hallussa oli kaksi tilaa Kemiössä, koska hänen edesmenneensä oli lainannut rahaa kruunulle. Tällaisia panttitiloja hallittiin usein pitkään, vaikka omistus ei siirtynytkään pysyvästi.

Yksi erikoinen maininta koskee "tilapäisiä luovutuksia" aatelille ja virkamiehille – ehkä tapa pitää hallinto uskollisena ja motivoituna. Verohelpotuksia ja maata jaettiin erilaisilla nimikkeillä ja oikeusperusteilla.

Paikallisuutisia ja kadonneita kävelykeppejä

Lehden loppupuoli tarjoaa tutun näkymän arkeen: kuolinilmoituksia, julkisia kuulutuksia, viljamyyntiä ja kadonneita tavaroita. Björneborgin (Porin) koulun oppilas Anders Asp oli kuollut 74-vuotiaana, ja 14-vuotias Margaretha Christina Mennander menehtyi pappilassa. Samassa numerossa ilmoitettiin kadonneesta hopeanupillisesta kävelykepistä ja paperinkeräyksestä, johon sai osallistua "hyvämaineiset henkilöt".

Miksi tämä on kiinnostavaa juuri nyt?

Sukututkijan näkökulmasta tällaiset lähteet ovat aarreaittoja. Ne kertovat paitsi yksittäisistä henkilöistä ja perheistä, myös ajankohdan hallinnollisista käytännöistä, omaisuuden siirtymisestä ja yhteiskunnallisista rakenteista. Samalla ne muistuttavat meitä siitä, kuinka monin tavoin ihmiset 1600- ja 1700-luvuilla olivat sidoksissa valtioon, kuninkaaseen – ja toisiinsa.

Kaupanhoitaja Turpeinen

Uusi Aura 9.2.1907 - Kansalliskirjasto

Tarvasjoen silloinen Osuuskauppa sai uuden kaupanhoitajan vuonna 1907 aina kaukaa Savonmaalta,
kun Leppävirralla 1879 syntynyt Nestor Turpeinen aloitti toimessaan. Saman tien löytyi puolisoksi Rautalammilta kotoisin ollut Olga Kristiina Koljonen.  Melko pian häiden jälkeen heille syntyi poika Toivo Nestor ja vain reilua vuotta myöhemmin toinen poika Aimo Olavi. Kovin kauaa ei Euran kappelin osuuskauppa saanut nauttia Turpeisen palveluksista, sillä jo 1910 hän suuntasi perheineen Päijät-Hämeen Asikkalaan. Tarvasjoella viihtyivät jonkin aikaa myös edellä mainittujen henkilöiden lähisukulaiset, kauppa-apulaiset Varma Helena Sakarintytär Turpeinen ja Iida Maria Koljonen. Nestor Turpeinen oli ensin Euran kylässä maakauppiaana ja paikkakunnalle hän muutti Vehmaalta. Vehmaalta oli tullut myös tuleva puoliso Olga Koljonen. Vuosisadan alussa Euralla toimi myös ruoveteläinen kauppias Kustaa Kaseva. Sukunimi Kaseva merkitsee muuten ”kelvollista, pystyvää ja/tai kätevää ihmistä”!

Osuuskaupan nimi oli tosiaan alkujaan Euran kappelin osuuskauppa, sillä Tarvasjoki -nimen pitäjä sai vasta vähän Turpeisen ajan jälkeen. Vuonna 1907 oli kaupalle hankittu jo oma kiinteistö aivan pitäjän keskustasta. Vähitellen osuuskauppa avasi sivuliikkeitä Suurilan, Mäentaan ja Jauholan kyliin vuoteen 1928 mennessä. Osuuskaupalla oli vuosien mittaan kaikenlaista toimintaa, sillä esimerkiksi joulun alla 1906 se antoi vuokralle ”hyvällä liikepaikalla” sijainnen leipuriliikkeen. Kesällä 1909 puolestaan osuuskauppa järjesti Tarvasjoella Lounais-Suomen maanviljelysseuran kaksipäiväisen kasvitarhakurssin.

Liikkeenhoitajina olivat ehtineet toimia Turpeisen lisäksi herrat Järvinen, Helo ja Haapanen. Nestor Turpeinen löysi myöhempinä vuosina tiensä Sumiaisiin, jossa hänen johtamansa liike teki konkurssin 1922. Tuosta alkoi ikävä tapahtumakierre, kun kihlakunnanoikeus määräsi konkurssipesäluettelon tekijöiksi poliisi Kustaa Kauton ja varatuomari Aatto Kaunon. Heidän tekemänsä luettelo ei jostain syystä kelvannut Turpeiselle, joten hän laati omansa. Nämä molemmat pesäluettelot esitettiin oikeudelle, mutta täysin epäselväksi jäi, kumpi niistä oli Turpeisen oikeaksi vannoma. Kauppias nosti kanteen Kauttoa ja Kaunoa kohtaan, mutta tästäpä kihlakunnanoikeus ei pitänyt lainkaan tuomiten tämän vuodeksi kuritushuoneeseen ja olemaan kolme vuotta kansalaisluottamusta vailla. Syynä oli väärän syytteen nostaminen vastaajia vastaan.

Nestor Turpeinen ei tätä suvainnut, vaan valitti asiasta hovioikeuteen. Se käsitteli tapausta alentaen linnatuomion kahdeksaan kuukauteen ja palauttamalla kansalaisluottamuksen. Seuraava valituskierros vei asian korkeimpaan oikeuteen, joka katsoi aiheelliseksi tuomita kauppias Turpeisen vain yhden kuukauden vankeuteen. Tämäkin ratkaisu tuntui konkurssiin menneestä kauppiaastamme epäoikeudenmukaiselta ja hän vetosikin oikeuskansleriin saadakseen vapauttavan tuomion. Oikeuskansleri ilmoitti, ettei asia anna aihetta minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

Mainittakoon vielä, että Nestorin ja kauppa-apulainen Varman isä oli Vehmaan seurakunnan kanttori Sakari Turpeinen, joka oli kotoisin Vesannolta. Perhe tuli Vehmaalle 1882 ja sieltä lapset hajaantuivat eri puolille maata. Vaikka Nestor syntyi Leppävirroilla, oli Varma Vehmaan tyttöjä. Edellä mainittu Olga Koljonen oli tullut Turpeisten pariskunnan mukana Vehmaalle piiaksi. Kun isä Sakari Turpeinen täytti 75 vuotta 1926, oli hän edelleen ”uupumaton seurakunnan laulunjohtaja”.

Episodi vankilasta

Turun lääninvankilassa sattui kuolemaan johtanut puukotus syyskuisena torstaipäivänä vuonna 1901. Vanginvartija Emil Helenius ja vanki Frans Grönroos menivät kello kuuden maissa illan suussa vankikoppiin, jossa istui August Albin Björklund. Raunistulan kylässä, silloisessa Maarian pitäjässä asunut, parikymppinen Björklund oli tuomittu yhden vuoden kuritushuonerangaistukseen toiskertaisesta varkaudesta.

Kun Helenius ja Grönroos astuivat koppiin, hyökkäsi Björklund täysin yllättäen heidän kimppuunsa lyöden veitsellä ison haavan viimeksi mainitun kylkeen ja vasempaan käsivarteen. Tämän jälkeen nuorukainen iski Heleniuksen rintaan, sydämen tienoille, ammottavan haavan. Helenius yritti paeta ikkunalaudalle, mutta Björklund onnistui katkaisemaan veitsellään tämän pikkusormen lähes poikki. Hetkistä myöhemmin oli vanginvartijamme hengetön. Tässä vaiheessa muut vartijat olivat ehtineet paikalle metelöinnin takia. Yksi heistä löi käteen sattuneella hammaspuulla Björklundia päähän. Kuitenkin ennen kuin Björklund onnistuttiin tekemään vaarattomaksi, ehti hän lyödä vanginvartija Oskar Halinille haavan rinnan yläosaan. Tämä ei onneksi ollut tappava osuma ja Grönrooskin toipui myös saamistaan vammoista. Loppujen lopuksi siivoja Mannsten kiersi veitsen puukottajan kädestä, mutta pieniä haavaumia tuli yhden jos toisenkin vartaloon. Björklund teki koko ajan vasta rintaa ja vielä rautoihin laitettuna hän uhkasi "näyttävänsä". Halin toimitettiin sairaalaan hoidettavaksi. Tämä väkivaltainen, kuolemaan johtanut episodi oli laajuudessaan miesmuistiin ensimmäinen Turun vankiloissa.


August Albin Björklundia kuvailtiin "lyhyenlännäksi, synkkämieliseksi ja vähäpuheiseksi mieheksi". Suoritetussa tutkimuksessa häntä ei pidetty mielenvikaisena ja syytetty itse sanoi puukottaneensa, koska muut olivat virnistäneet. Tapahtuman pyörteissä olleet todistavat ettei teolle ollut minkäälaista syytä. Hänet oli vangittu ensimmäisen kerran marraskuussa 1899, kun hän oli muutamien muiden nuorten kanssa murtautuneet Vartiovuorenpuistossa olleeseen ravintolaan anastaen sieltä suuren määrän pöytähopeita ja vastaavia.

Hän oli syntynyt Vehmaalla helmikuun 21. päivä vuonna 1881, mutta tullut perheensä mukana Raunistulaan lapsena. Ensimmäisen kerran August Albin pujahtaa aikakirjoihin jo heinäkuussa 1886. Hän oli tiistaisena kesäpäivänä kiivennyt erään portin päälle Raunistulassa ja sen äkisti kaatuessa taittanut jalkansa sairaalareissun veroisesti. Näihin aikoihin hän oli jo varmaan tutustunut tulevan "Vartiovuorenpuiston varasliiton" jäseniin, joita olivat työmiehenpojat Frans Andersson ja Johan Matsson, ajurinpoika Johan Virtanen sekä muurarinpoika Karl Evert Karlsson August Albinin lisäksi. Tämän joukon poliisi saalisti vuoden 1899 lopulla em. rikoksesta syytettynä. Iältään nuoret olivat 15-23 -vuotiaita.


Vartija Anton Emil Helenius oli ollut pari vuotta naimisissa ja jätti jälkeensä surevan Maria-vaimonsa sekä pienen pojan. Helenius oli tullut ulkovartijaksi kuritushuoneeseen kesällä 1896 ja edelleen lääninvankilaan tammikuussa 1898. Hänen kerrottiin olleen tunnollisen sekä aina täsmällisen miehen.

Finskilän pojat

Stigulf Ragvaldsson mainittiin 1393, kun hän lahjoitti nimeltään tuntemattoman vaimonsa suostumuksella Turun tuomiokirkolle tilan Liedon Hepojoen kylästä, sillä ehdolla että he saisivat 1 mk:n vuosivuokraa vastaan asua siinä elinaikansa. Vuonna 1407 hän oli sinettitodistajana Turussa ja vuonna 1411 on samalta päivältä kaksikin asiakirjaa, jossa mainitaan Stigulf. Silloin hän oli sekä lautamiehenä että sinettitodistajana, josta on päätelty että Stigulf itsekin omisti maata Vehmaalla . Vuonna 1417 Stigulf mainittiin Piikkiössä ja viimeinen merkintä hänestä on noin vuodelta 1420 Turussa. Stigulfista alkanut suku tunnetaan kirjallisuudessa nimellä Finskilän suku, sillä jälkeläiset pitivät 1500-luvulla Sauvon Finskilää kantatilanaan.

Eräs Arvid Ragvaldsson on yksi vuoden 1386 Turun maakäräjien kuninkaalle osoitetun anomuskirjeen allekirjoittajista. Nimen ja vaakunan perusteella kyseinen Arvid oli Stigulfin veli. Tämä Arvid on mielenkiintoinen. Siitä huolimatta, että hänestä ei ole jäänyt muita merkintöjä aikakirjoihin, on hänen yhtenä anomuskirjeen allekirjoittanana kuitenkin täytynyt olla erittäin arvostettu henkilö. Useat muista allekirjoittajista olivat olleet juuri kuolleen laamanni ja läänitysherra Bo Jonsson Gripin palveluksessa – ehkä myös Arvid Ragvaldsson ja siten mahdollisesti myös olettu veli Stigulf Ragvaldsson.

Edellä mainittuja henkilöitä ennen, 1330- ja 1340-luvuilla, elivät Satakunnassa veljekset laamanni Jakob Andrissasson (Andreasson) sekä Kokemäen khra Stigulf Andersson. Heidän vaakunatietonsa (sekä mahdollisesti se, että nimi Stigulf esiintyy heidänkin suvussaan) herättää epäilyn, että Jakob ja Stigulf olivat samaa sukujuurta kuin myöhemmät Stigulf ja Arvid. Siinä tapauksessa Finskilän suvun sukujuuret vievät mahdollisesti Ahvenanmaalle, koska on arveltu 1300-luvun Jakobin ja Stigulfin olleen sieltä kotoisin.


Stigulf Ragvaldssonilla oli pojat:

1. Ragvald Stigulfsson, kihlakunnantuomari Piikkiössä 1451, 1469.

2. Nils Stigulfsson, rälssimies, mainitaan ainakin 1465, vaimonaan Margareta Andersdotter.

Nils Stigulfsson mainittiin 1465, kun hän suoritti maanvaihtoja erään Peder Torstenssonin kanssa. Nils vaihtoi silloin Vallaksen (Mynämäen Vallais?) kylän tilansa Uudenkirkon (nyk. Kalanti) Palilan kylässä sijaitsevaan tilaan. Nilsin vaimo oli Margareta Andersdotter, Ingeborg Frillen ja rälssimies Anders Henrikssonin tytär, Lindelöf - sukua.
Nils nähtävästi kuoli nuorena, sillä vaimo Margareta meni myöhemmin kahteenkin kertaan uusiin naimisiin. Hänen toinen miehensä oli asemies Måns Balk ja kolmas puoliso oli Lasse Frans, joka eli vielä 1486.