Koulumestari Prunkkalasta

Kesäkuun lopulla 1875 Prunkkalan kirkonkokouksessa käsiteltiin tulevaisuutta ajatellen hyvin merkittävää asiaa, nimittäin kiertokoulun opettajan palkkaamista seurakuntaan. Asiasta oli jo tehty periaatepäätös edellisessä helmikuussa, mutta opettajan tulo vaati vielä tarkempia määräyksiä. Keskustelussa päätettiin, että lastenopettaja eli kierto- ja kyläkoulunmestari palkataan seuraavan vuoden toukokuun ensimmäisestä päivästä eteenpäin. Palkkaus tulisi koostumaan sekä puhtaasta rahasta että luontaisedusta. Ensinnäkin opettajalle oli luvassa pohjapalkaksi seitsemän tynnyriä rukiita. Nämä lankesivat jokaiselle seurakunnan talolle tai talon osalle manttaaliluvun mukaan.

Rahapalkaksi kiertokoulun opettaja saisi kaksikymmentä penniä viikossa maksettavaksi lasten vanhemmilta tahi holhoojilta jokaisen lapsen kohdalta. Vaivaislapset tai vaivaishoidossa varattomiksi todettujen vanhempien lapset saivat opetuksen ilmaiseksi. Opettajan, jota siis myös koulumestariksi kutsuttiin, esimies oli pitäjän kirkkoherra. Mahdollisina sijaisina tulisivat toimimaan kirkkoraadin jäsenet. Näihin päätöksiin piirsivät alle nimensä Liedon kirkkoherra Ramberg sekä isännät Abraham Heikinpoika Seppälä, Kristian Alitalo, Johan Johansson Leppäkosken Ylitalosta sekä Juhan Isotalo. Nimet ovat siinä muodossa kuin ne pöytäkirjaan on kirjoitettu.

Kun toimi oli sitten laitettu avoimeksi, sai Prunkkalan kappeliseurakunta hakemukset Kullaan lukkarinapulaiselta, Isak Johan Lindgreniltä, lastenopettaja Karl Honkaselta Köyliöstä sekä lukkari Gustav Forsinius Prunkkalasta. Kun heidän lähettämänsä paperit oli yhdessä luettu läpi, äänesti koko koulujohtokunta Erik Kapulia lukuunottamatta Lindgrenin puolesta. Herra Kapuli antoi äänensä lukkari Forsiniukselle. Näin valitittiin opettajaksi ensimmäinen toukokuuta 1876 alkaen Isak Johan Lindgren.

Kiukaisissa vuonna 1842 syntynyt Lindgren oli torppari Isak Mäenpää ja Loviisa Mikontyttären lapsi Panelian kylästä. Vaimo Eeva Isakintytär oli hänkin Kiukaisista kotoisin ja miestään pari vuotta nuorempi. Ensimmäinen asuinpaikka löytyi Prunkkalan Isotalosta, mutta 1885 pariskunta asettui Seppälään. Perheessä ei ollut lapsia, mutta muutoissa seurasi mukana kiukaislainen piika Maria Josefina Färdig. Hän lähti 1890 omille teille mentyään naimisiin. Saman vuosikymmenen lopulla kiertokoulun opettajan perheeseen saatiin kasvattilapseksi pieni Helmi-tyttönen. Syy Helmin tuloon juuri tähän perheeseen on selkeä, sillä hänen äitinsä oli em. piika Maria Färdig. Hän asui tuohon aikaan miehensä Juha Tuomisen kanssa Tarvasjoen puolella, Liedonperässä.

Uuden vuosisadan pyörähtäessä käyntiin opettajamme muutti sukunimensä Mäenpääksi. Tämä tapahtui lauantaina 12. päivä toukokuuta vuonna 1906. Tuolloin oli tullut kuluneeksi sata vuotta J.V. Snellmanin syntymästä. Sen kunniaksi yli 25000 kansalaista otti suomalaisen sukunimen. Suntion tehtäviäkin hoitanut Isak Johan Mäenpää kuoli rauhallisesti kotonaan syyskuussa 1914 jättäen jälkeen lesken ja kaksi kasvattitytärtä. Eva Justiina Isakintytär kuoli Seppälässä tammikuun lopulla 1918.

Turha joulujuhla

Prunkkalan kappeliin saatiin oma kansakoulu 1890-luvun alussa. Rakennus kaikkinensa tuli kesällä 1894 valmistuneen selvityksen mukaan maksamaan 12002 silloista markkaa. Tätä tilintekoa Prunkkalan isäntämiehet kuuntelivat rauhallisesti, sillä suurin osa hankkeeseen uhratuista rahoista palautui oman pitäjän asukkaille erilaisten rakennustarvikkeiden myymisen takia. Itseasiassa kuntakokouksen väki oli sangen tyytyväinen lopputulokseen. Valtavaa porua syntyi vasta sen jälkeen, kun koulun tileistä huomattiin jouluna 1893 uhratun peräti 10 markkaa ”jouluhuwin valmistamiseen lapsille”. Tästä syntyi valtava myrsky kahden isännän toimesta ja lopulta muidenkin kärsivällisyys petti.

Kansakoulun johtokuntaa haukuttiin tylysti yhteisten varojen väärinkäytöstä. Lopulta isännät katsoivat, että kyseisen johtokunnan täytyy omista rahoistaan maksaa koululle takaisin tuo 10 markkaa. Joulujuhlaa pidettiin täysin joutavana ja turhanpäiväisenä puuhana. Kun vauhtiin päästiin, huomattiin muutakin epämääräisyyttä koulun toiminnassa. Johtokunta oli myynyt vähimmin vaativalle koulun polttopuiden hankinnan. Näitä puita oli käyttänyt myös koululla asuva opettaja Karl Viktor Kankainen. Isännät lupasivat, että tästäkin asiasta johtokunta joutuu tilille seuraavassa tilientarkastuksessa.

Ensimmäistä opettajaa kouluun haettiin kesällä 1893 julkaistuissa lehti-ilmoituksissa. Virkaan valitulle opettajalle luvattiin valtionapu sekä joukko luontaisetuja. Näitä olivat kolme asuinhuonetta, keittiö ja tarvittavat ulkohuoneet. Asunnon valoiksi ja lämmöksi tuli 100 kiloa petroleumia ja 18 metristä syltä halkoja. Peltomaata oli varattu noin hehtaari ja tälle 920 kiloa kylvöheiniä. Laidunta oli yhdelle lehmälle. Lisäksi puhdasta rahaa opettaja saisi 150 markkaa sekä ns. sisäänkirjoitusrahaa yhden markan varakkaampien lasten perheiltä.

Valituksi tuli tuolloin Maarian pitäjässä vaikuttanut Karl Viktor Kankainen, joka oli rippikirjan mukaan syntynyt 1853 Tyrvään pitäjässä. Vaimonsa Olga Matilda Nymanin kanssa heillä oli useita lapsia, joista Viljo, Arvo ja Martta olivat syntyneet Kylmäkoskella. Tytär Aale syntyi perheen asuessa Urjalassa ja vihdoin Prunkkalan vuosina syntyivät Kosti, Tuovi, Laura, Kerttu ja Kaarlo. Kankaisten perhe siis yksistään täytti melkoisen osan luokkahuoneesta. Tosin vanhimman ja nuorimman lapsen ikäero oli 19 vuotta. Lapsista vanhin, Viljo Viktor Valdemar Kankainen seurasi isänsä esimerkkiä työelämässä. Hän pääsi ylioppilaaksi parikymppisenä muuttaen sen jälkeen kansakoulunopettajaksi Itä-Uudenmaan Sipoon pitäjään.

Karl Viktor Kankainen sai 1900 siihen aikaan merkittävän, 80 markan palkankorotuksen vuodessa palveltuaan opettajana yhtäjaksoisesti 10 vuotta. Vuonna 1925 hänelle vihdoin myönnettiin eläke, suuruudeltaan 8000 markkaa vuodessa. Käytännössä Karl Viktor käytti etunimiä Kaarle Vihtori, mutta mm. rippikirjoissa on merkittynä tuo pappien käyttämä ruotsalaistettu versio.
Mainittakoon vielä, että Kaarle Vihtorin ja Olgan poika Kosti Aarno Aleksi Kankainen pääsi ylioppilaaksi 1913 suorittaen tämän jälkeen jumaluusopillisen päästötutkinnon joulun alla 1916 arvosanalla cum laude approbatur.

Prunkkalan penkkijako

Kansallisarkiston Digitaaliarkisto
Auran seurakunnan arkisto

Vuonna 1690 Prunkkalan kappeliseurakunnassa kirkkoraati kokoontui erittäin tärkeään tehtävään.

Yhdessä professori ja Liedon kirkkoherra Pietari Laurbeckiuksen ja kappalainen Henrik Brunkanderin kanssa raadin miehet laativat penkkijaon Prunkkalan kirkkoon. Tuohon aikaan ei sanankuulijan sopinut istua mihin tahansa penkille kirkossa, vaan jokaisella talolla oli tarkkaan säädetty paikkansa. Lisäksi penkit oli jaettu miesten- ja naistenpuoleen.

Prunkkalassa 1690 miestenpuolen ensimmäiselle riville pääsivät istumaan pitäjän aateliset, upseerit ja vieraat. Toista riviä kansoittivat ne kauppiaat, jotka omistivat pitäjässä taloja. Kolmantena sanaa joutuivat kuulemaan nimismies ja Karviaisten kyän Simo Yrjönpoika. Miestenpuolen neljännellä rivillä olivat Karviaisten Abram ja Järsän Jaakko.

Naistenpuolella jako oli hieman samantapainen, sillä eturivissä olivat vieraat, aatelisnaiset ja kappalaisen emäntä. Toisella rivillä kauppiaiden puolisot ja kolmannelle nimismiehen sekä Karviaisten Simo Yrjönpojan puoliso. Neljänteen penkkiriviin jäivät sitten Karviaisten Abramin ja Järsän emännät.

Vuonna 1690 laadittu penkkijärjestys oli voimassa harvinaisen pitkään, sillä pääkohdiltaan sitä noudatettiin vuoteen 1804 saakka. Syksyllä 1736 tehdyn kirkon korjauksen yhteydessä oli tosin tehty pieniä muutoksia. Kokonaan uusi penkkijärjestys tuli ajankohtaiseksi kuuden kirkon myötä, joka valmistui em. vuotena legendaarisen Mikael Piimäsen johdolla.

Kirkkoihin liittyivät entisaikaan kiinteästi kynttilät, sillä muuta valaistusta ei talvipäivinä juuri ollut. Seurakuntalaisten velvollisuuksiin Prunkkalassa kuuluivat joulukirkkojen kynttilät. Nämä valontuojat valettiin maalaistaloissa itse ja Prunkkalan kappelissa 1700-luvulla joulukynttilöiden hankkiminen oli tarkasti suunniteltu prosessi. Muualta maasta ei tätä perinnettä ole juuri dokumentoitu, jos sellaista on ollutkaan käytössä. Karinaisissa on kuitenkin aikanaan valettu kirkkokynttilät tavallisuudesta poikkeavilla muoteilla muita kynttilöitä suuremmiksi.

Edellä mainittu kirkkoraati, luonnollisesti uusin jäsenin, päätti 1741, että koko manttaalin talosta oli tuotava kaksi kynttilää. Ellei näitä pystynyt tuomaan, joutui maksamaan kahdeksan kupariäyriä kirkonkassaan. Tällä rahalla lukkari sitten osti kynttilät jostain. Määräaika kynttilöiden tuonnille oli Tuomaanpäivä. Talot ja kirkon kynttiläkruunut oli nekin jaettu taitavasti. Karviaisten väki toi kahdeksan kynttilää messinkikruunuun. Käetyn kaksi talollista puolestaan alttarille kolme, Prunkkalan Isotalot saarnastuolin laidalle kaksi ja Järykselä  ja Satopää yhteensä viisi kynttilää papinpenkkiin. Edelleen Laukkaniityn, Leppäkosken, Leikola, Simolan, Järvenojan ja Seppälän talollisten 11 kynttilää sijoitettiin kirkkolaivan alipäässä olleeseen puiseen kruunuun. Samaan tyyliin käytiin läpi kaikki kappeliseurakunnan talot, jokaisella oli oma vastuualueensa valaistuksessa. Kaiken kaikkiaan kirkkoon tarvittiin tuohon aikaan 46 suurta kynttilää.

Prunkkalan kappelin vuoden 1690 penkkijaon löytää kirkon tilikirjasta, kun taas kynttilöiden justeerauksen kirkkoraadin kokouksen pöytäkirjasta tammikuulta 1741.

Sara Kock

Tammikuun lopulla vuonna 1711 haudattiin Auran Käetyn kylässä asunut kauppiaan leski Sara Kock. Hänen miehensä oli päässyt yhdeksi Turun porvareista kevään lopulla 1688 ja toiminut sen jälkeen kauppiaana kaupungissa. Muutamien vuosien päästä eli 1705 hän oli yksi Turun 24:stä vanhimmasta porvarista. Vauraana ja hartaana miehenä hän lahjoitti tuomiokirkolle suuren krusifiksin, joka roikkui aikanaan suuren kuoren sisäänkäynnin kohdalla.

Porvari Johan ja Sara Kock vihittiin 1690. Saran oma isä Nils Svensson Kock oli myös yksi Turun kauppiaista. Nelisen vuotta myöhemmin syntyi Johanin ja Saran ilmeisesti ainoa lapsi, poika Jost Johan. Hänestä tuli aikanaan isänsä tavoin kauppias Turkuun. Jost Johan omisti aikanaan Pöytyän Riihikosken rusthollin. Hän pysyi naimattomana ja lapsettomana koko ikänsä kuollen Turussa kevättalvella 1740.

Sara Kock luultavasti asettui Auraan Käettyyn Isovihan alkamisen jälkeen. Siellä lienee ollut hieman rauhallisempaa kuin levottomassa Turussa. Kauppias Johan oli lähtenyt pakomatkalle Ruotsin suuntaan ja kuollut jossain vaiheessa. Tätä ennen hän kuitenkin joutui viranomaisten hampaisiin. Sara menehtyi tammikuun 13. päivänä 1711, mutta hänet saatiin haudattu vasta saman kuun lopulla. Tämä kesti liian kauan ja Johanille toimitettiin huomautus asiasta.

Johan Schultzin veljistä Joakim opiskeli lakia työskennellen hovioikeudessa asessorina 1720-luvulla. Hänen vaimonsa Elisabet Salamontanuksen kanssa hän omisti mm. Liedon Nautelan talon. Hänet aateloitiin 1698 nimellä Riddercrantz, jonka jälkeen hän oli yksi valtiopäivämiehistäkin. Velipoika Baltzar Schultz oli Turussa raatimiehenä 1692 hankkien elantonsa mm. raatimiehenä ja komissaarina. Kunnallispormestarin arvon hän sai 1710 eroten ehkä ikänsä takia 1727. Hän pakeni sotatoimia Ruotsiin 1713, mutta palasi takaisin rauhanteon jälkeen. Kolmas veli Jost tavataan Narvan varuskunnan rykmentinsotatuomarina 1693. Hän joutui sotavangiksi Venäjälle 1704 Narvan luona, mutta viimeistään 1720 hän oli sotapakolaisena Ruotsin puolella. Suomeen palattuaan hän työskenteli Turun hovioikeuden kanneviskaalina ja asessorina.

Miksi siten Sara Kock asui nimenomaan Käetyn kylässä ja missä siellä? Rippikirjoja ei tuolta ajalta ole jäljellä, mutta Suomen Asutuksen Yleisluettelosta tämän tiedon voi kaivaa esiin. Käetyn rusthollin omistivat Schultzin veljekset jonkin aikaa, joten Sara oli majoittunut luultavasti miehensä veljen, Niclas Schultzin hoteisiin. Ainakin Niclas mainitaan rusthollin omistajana vuonna 1713.
Saran ja Johanin pojan Jostin omistama Riihikosken rustholli toimitti sotilaansa henkirakuunrykmentin everstiluutnantin komppanian palvelukseen.

Myöhempinä aikoina talossa vaikuttivat lähinnä talonpoikaista juurta olevat suvut. Tässä tarinassa mainittu Schultzien suku tuli Suomeen Lyypekistä 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kahden veljeksen voimin.

Varamaanmittarin hautapaikka

Helsingfors Dagblad 7.2.1876

Turun kaupungin ruotsalaisessa seurakunnassa kastettiin lokakuussa 1817 raatihuoneen aktuaari Gustaf Stålhandsken ja hänen vaimonsa Gustava Rosenqvistin poika Karl Gustaf. Teini-iässä tämä nuorukainen lähetettiin triviaalikoulun penkille, jossa hän opiskeli nelisen vuotta. Ylioppilaaksi nuorukainen pääsi Helsingissä joulun alla 1839 arvosanalla approbatur. Yliopiston turkulaisen osakunnan jäsen hänestä tuli helmikuussa 184, jonka jälkeen seurasivat maanmittausopinnot.

Opiskelut sujuivat mainiosti ja keväällä 1845 Karl Gustaf Stålhandske nimitettiin maanmittausauskultantiksi. Varamaanmittarin arvo hänelle myönnettiin vuonna 1853. Samoihin aikoihin Karl Gustaf meni naimisiin Lovisa Charlotta Idmanin kanssa, jonka isä oli Huittisissa tilanomistajana ollut merikapteeni Fredrik Idman. Mainittakoon vielä, että Karl Gustaf Stålhandsken siskon,  Amanda Matildan puoliso oli Karvian kappalaisena työskennellyt Richard Teofil Pontelius.

Karl Gustaf ja Lovisa Charlotta asuivat viimeistään 1870-luvulla Pöytyän Lahdon kylässä, missä varamaanmittarimme sitten kuoli tammikuussa 1876. Lapsia ei pariskunnalla ollut ja kaipaamaan jäivät lähimpinä omaisina lesken lisäksi veli, neljä siskoa sekä siskonlapsi.

Varamaanmittari Stålhandske sai viimeisen leposijansa Prunkkalan eli nykyisen Auran kirkon hautausmaalta. Yleisessä kirkonkokouksessa marraskuun ensimmäisenä päivänä 1877 pitäjän miehet vaativat 300 markan korvausta hautapaikasta. Tällä summalla Ståldhansken "hauta sitten saisi seisoa rauhassa kajoamattomana 30 vuotta". Kappalaisena tuolloin Prunkkalassa olleen Johan Holmbergin ehdotuksesta lopulliseksi maksuksi tuli vain 100 markkaa.

Kirjanpitäjä Järvenojalta

Auranmaalla on aikojen kuluessa vaikuttanut useitakin Hilden -sukuisia. Marttilan rakastetusta kirkkoherrasta olen kirjoitellut jo aikaa sitten, mutta myös Prunkkalan silloisesta kappeliseurakunnasta löytyy tämän nimen käyttäjiä.

Vuonna 1749 syntyi Kustavissa pitäjän silloisen kappalaisen, Henrik Hildenin ja hänen vaimonsa Maria Elisabet Demoueun perheeseen poika, jolle annettiin sama etunimi kuin isälleen. Reilun 20 vuoden iässä tapaamme nuoren Henrikin Prunkkalan Järvenojalla sijainneen paperiruukin kisällinä. Huhtikuussa 1771 hän käy Uudessakaupungissa mennäkseen siellä naimisiin. Morsian on porvari Smolanderin tytär Christina. Nuori pari asettuu Järvenojalle, jossa heille syntyvät lapset Abraham, Maria Magdalena, Salome ja Johanna vuoteen 1778 mennessä. Suurin osa lapsista kuoli aivan pienenä.

Samalla isä Henrikistä tulee tämän jo aikoja sitten kadonneen teollisuuslaitoksen kirjanpitäjä. Luultavasti hänellä on nykyajan kirjanpitäjää huomattavasti laajemmat valtuudet, sillä rippikirjojen perusteella Järvenojan ruukilla ei ollut erillistä voutia. Henrik Hildenin kykyjä hoitaa tätä suhteellisen pientä laitosta ei ole syytä epäillä. Hänen isoisänsä oli ollut kauppiaana Oulussa, kun taas setä Matias Hilden toimi Kemin kappalaisena. Henrikin veli Esaias oli isänsä jälkeen Kustavin kappalaisena, minkä lisäksi sisarenpoika työskenteli aikanaan Tyrvään nimismiehenä. Hildenit olivat siis hyvin koulutettuja, sillä kaikki kolme edellä mainittua sukulaismiestä olivat päässeet ylioppilaiksi Turussa.

Prunkkalan rippikirjoissa on pieni aukko 1780-luvun alkupuoliskolla. Hilden perheineen mainitaan Järvenojalla vielä 1780, mutta kun seuraava rippikirjasarja alkaa vuodesta 1785, ei kirjanpitäjä Hildeniä tai vaimo Smolanderia enää löydy.

Itse ruukin omisti sen perustaja, Suomen rikkain mies Jacob Bremer. Laitoksella ei koskaan ollut mitään suurta työntekijämäärää paperimestareiden, valssaajan ja muutamien kisällien lisäksi. Ruukkikirjurin tehtäväkuvaan kuului luultavasti rahaliikenteestä huolehtiminen sekä tilauksien ja toimitusten seuranta. Voisi hyvin kuvitella, että suurin osa tuotannosta meni ensin Turkuun ellei sitä sitten hyödynnetty kokonaan siellä. Kesäisin lienee turvauduttu hevos- tai härkäkärryihin, kun taas talvisin lähetykset pääsivät reen kyytiin. Junarata ilmestyi aivan Järvenojan ruukin liepeille vasta noin sata vuotta sen jälkeen, kun Hilden perheineen olivat kadonnut paikalta. Samoihin aikoihin aloitti toimintansa viereisellä Käyrän tilalla "turvakoti", jonka perusti "Yhdistys turvattomien lasten kasvattamiseksi Suomessa".

Tämän Hilden –suvun Prunkkalan haaran myöhempiä vaiheita en ole selvitellyt. Sen sijaan alussa mainittu Marttilan kirkkoherra August Hilden onkin, yllätys yllätys, kirjanpitäjä Henrikin sukulainen. Kemin kappalaisena toimineen Matias Hildenin yksi poika oli Vesilahden rovasti Karl Konstantin Hilden. Hänellä oli ensimmäisen vaimonsa, Maria Helena Castrenin kanssa poika Erik Niklas. Viimeksi mainittu, aikanaan Akaan kirkkoherraksi ja lopulta lääninrovastiksi ylennyt pappismies ei ollut kukaan muu kuin August Hildenin isä.  Näin tämäkin tarina kiertyy lopulta kovasti auranmaalaiseksi . Tosin Marttilan kirkkoherra tuskin tiesi joskus Prunkkalan kirkossa käydessään, että hänen sukulaismiehensä työskenteli vain vajaan kilometrin päässä edellisen vuosisadan loppupuolella.

Kustaan ylläpito

Auran pitäjänkokouksessa lokakuun 24. päivänä vuonna 1847 tuli käsiteltäväksi heti ensimmäisessä kohdassa maaliskuussa 1839 syntyneen aviottoman Kustaa -pojan kohtalo. Hänen äitinsä Maria Annantytär oli lapsensa syntymän aikaan asunut Leikolan kylän Uudentalon mailla. Kastettujen luettelon mukaan isä oli Akseli Kallenpoika, mutta ilmeisesti hän ei koskaan virallisesti tunnustanut lastaan.

Kustaalla oli sisko Maria, joka oli häntä seitsemisen vuotta vanhempi. Tämäkin lapsi syntyi aviottomana ja myös äiti Maria oli avioton, kuten hänen matronyymistään voi päätellä. Maria Annantyttären äiti oli ollut Leinakkalan Vähätalon piika Anna Esaijantytär. Viimeksi mainittu kuoli saman kylän Ylhäisissä tammikuun alussa 1837 naimattomana.

Maria Annantyttären kohtaloksi tuli kuolla jo loppusyksystä 1841. Näin häneltä jäi seurakunnan huolehdittavaksi kaksi alaikäistä lasta. Koska seurakunnalla ei luonnollisesti ollut mitään erityistä hoitolaitosta tai köyhäintaloa näitä pienokaisia varten, jouduttiin turvautumaan perinteiseen menetelmään.

Pitäjänkokouksessa äiditön Kustaa Marianpoika tarjottiin vuoden ajaksi hoitoon sille, joka tuon ylläpidon halvimmalla tarjoaisi. Pikkupojan kerrottiin edellisen vuoden aikana päntänneen pikku katekismuksen, mutta ennen lukusia hän ei sitä vielä kovin hyvin osannut. Kokouksessa hyväksyttiin se, että rusthollari Samuel Juhonpoika Leikolasta ottaisi pojan huostaansa marraskuun alusta lukien yhdeksi vuodeksi. Isännän piti huolehtia, että poika myös opiskelisi (katekismustaan?). Tästä kaikesta seurakunta tulisi maksamaan Samuel Juhonpojalle kahdeksan hopearuplaa mainitulta ajalta.

Jotta saisimme edes jonkinlaisen käsityksen maksetun vuosikorvauksen määrästä, voimme tarkastella esimerkiksi Pietarin viljanhintoja saman vuoden kesältä. Sanomalehti Maamiehen Ystävä tietää kertoa, että "Suomen tynnyri rukiita" maksoi seitsemän ruplaa ja 63 kopeekkaa hopeassa. Ohrat hieman alle viisi ruplaa sekä rukiinjauhot kuusi ruplaa ja 78 kopeekkaa. Rusthollari sai siis pojan hoidosta suurin piirten yhden ruistynnyrin hinnan.

Prunkkalan papin saarna

Auran kirkko 2.7.2010

Tarvasjoella kerrotaan kansantarinaa naapurissa sijainneen Prunkkalan kappelin eli nykyisen Auran papista, joka oli sunnuntaina kirkkoon mennessään löytänyt elävän pääskysen aidan raosta. Hän oli ottanut sen mukaansa taskunsa pohjalle.

Saarnatessaan sitten kirkossa Pyhästä Hengestä oli hän todennut seurakunnalleen;

"Te epäuskoiset pakanat, te ette koskaan usko minun sanojani. Jos minä sanon, että Isä on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Poika on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Pyhä Henki on, niin te ette usko sitäkään,

Jos minä sanon, että Pyhä Henki on, niin te ette usko sitäkään. Mutta jotta te uskoisitte, minä tahdon näyttää teille elävän Pyhän Hengen. Ja minä näytän teille elävän Pyhän Hengen."

Samalla pappi otti taskustaan pääskysen aikoen laskea sen lentoon, mutta lintuparka olikin tällä välin kuollut. Silloin pappi lisäsi äskeiseen lauseeseen; "Perkele, se onkin jo kuollut!"

Prunkkala oli suhteellisen nuori kappeli, sillä se tuli erotetuksi Liedon emäseurakunnasta vasta vuonna 1636. Vasta 1908 se määrättiin erotettavaksi itsenäiseksi seurakunnaksi, mutta tämä toteutui vasta 1917. Varsinaista virkapappia Prunkkalalla ei koskaan ollut, sillä ensimmäinen oma sielunpaimen oli vuosina 1777-1819 kappalaisena työskennellyt Samuel Montin. Hänen jälkeen ehtivät kappalaisina ollut herrat Johan Strandell, Erik Almberg, Gustaf Granström, Matias Waldstedt, Johan Holmberg, Isak Tamminen, Juho Koskinen ja viran viimeinen haltija Otto Tupala. Virka nimittäin lakkautettiin 1908. Kappalaisen apuna tai tilalla työskenteli vuosien 1805-1896 välillä 16 ylimääräistä pappia, kukin vain vuoden pari kerrallaan.

Kuvassa näkyvä Auran nykyinen kirkko on vuodelta 180. Sillä oli ainakin kaksi edeltäjää, joista ensimmäinen saattoi olla rakennettu jo 1500-luvun puolella. Järjestyksessä toinen kirkko oli hirsistä salvottu pitkäkirkko. Mainituista hirsistä tehtiin aikanaan asuinrakennus, joka sijaitsee vielä nykyisinkin Turun Kakskerrassa. Kuvan kirkon suunnitteli ja piirsi A. Almfeld Tukholmassa, mutta rakennusmestarina toimi legendaarinen Mikael Piimänen.

Puutarhamestari Hungerlan kylästä

Vuosikymmeniä Tarvasjoella toimineen Metsärannan puutarhan tietävät ainakin kaikki paikalliset. Sen sijaan en ainakaan itse tiennyt, että jo 1800-luvun puolivälissä läheisessä Hungerlan kylässä asui eräs puutarhamestari. Tämän työn taitajia oli maassamme loppujen lopuksi melko niukasti, sillä varsinaisia puutarhoja oli vain vauraimmissa kartanoissa tai rustholleissa. Toki muutamia marjapensaita tai hedelmäpuita saattoi olla pienemmissäkin mökeissä, mutta erillistä puutarhuria ei tarvittu kovin moneen paikkaan.

Vuosien 1854-1861 Auran eli silloisen Prunkkalan kappeliseurakunnan rippikirjoista löytyy mestari Johan Rosenqvist, joka tuolloin eli leskenä. Hänen vaimonsa Stina Uggeldahl nimittäin kuoli syyskuussa 1855. Rosenqvist itse vaipui manan majoille vain puolitoista vuotta myöhemmin, tammikuussa 1857.

Heidät oli vihitty kevättalvella 1816 Kiskon pitäjässä, missä Rosenqvist työskenteli Mommolan kartanon puutarharenkinä. Tuleva vaimo Stina oli saman suurtilan piikana tuohon aikaan. Työnantajana molemmilla oli Mommolan ja siihen hieman aikaisemmin yhdistetyn Skepparsin rusthollin silloinen omistaja, kauppias Christian Hjelmerius. Varsinaisena työnjohtajana lienee ollut vouti Michel Löfström, sillä kiireisellä Hjelmeriuksella tuskin oli aikaa arkirutiinien pyörittämiseen. Kovin kauaa Rosenqvistit eivät Mommolassa olleet, sillä jo 1817 he matkasivat Piikkiön Bussilan säterikartanoon. Samalla isä Johan on ylennyt puutarhamestariksi tässä Hepojoen kylässä sijainneella tilalla. Siellä myös syntyi heidän esikoisena Johan Fredrik vuonna 1820.

Piikkiön rippikirjan mukaan Rosenqvist muuttivat Halikkoon 1820-luvun alkupuolella. Paroni Augusta Armfeltin omistama Viurilan kartano oli tarkempi osoite ja siellä puutarhamestarimme työskenteli vuoteen 1828. Tuolloin uudeksi työnantajaksi tuli silloisen Maarian pitäjän Metsämäen Isotalon omistaja kauppias Erik Johan Hartwall, joka oli hankkinut tämän ikivanhan tilan hovioikeudenneuvos Mikael Liliukselta. Edellä mainituilla kolmella miehellä olikin taatusti varallisuutta ylläpitää puutarhoja.

Metsämäellä Rosenqvistin pariskunta oli vain kolmisen vuotta, sillä 1831 he muuttivat Prunkkalan Hungerlaan. Rippikirjojen mukaan Rosenqvistit asuivat Nummenpään talon mailla. Johanin ja Stinan ainoa lapsi, tuo Piikkiössä syntynyt poika Johan Fredrik, muutti 1835 Turun kaupunkiin. Ilmeisesti hän oli se sama kultaseppäoppilas, joka hukuttautui Aurajokeen talvella 1840/1841. Näin murheellisella tavalla päättyi tämä sukuhaara. Hungerlan Nummenpään valitsemista asuinpaikaksi voi vain arvailla. Luultavasti kyse on ollut silkasta sattumasta, sillä mikään tekijä pariskunnan esivanhemmissa ei anna  vihjettä siihen suuntaan.

Johan Rosenqvist oli syntynyt 1793 Länsi-Uudenmaan Tenholan pitäjässä piika Sofia Johansdotterin aviottomana lapsena. Stinan syntymäajaksi on rippikirjoihin merkitty hieman epämääräistä vain vuosiluku 1789 ja paikaksi Perniö. Koska Uggeldahlien ns. lukkarisuku on tutkittu melko hyvin, väittäisin hänen olleen se Christina Danielsdotter, joka syntyi Perniöön kuuluneella Kosken ruukilla joulukuussa 1783. Hänen isänsä Daniel Uggeldahl oli tuon ruukin tai pikemminkin tehtaan lukkarina tuohon aikaan.

Seppäsuku Nordman

Auran eli silloisen Prunkkalan kappeliseurakunnan rippikirjoja selatessa törmää 1800-luvun alkupuoliskolla pitäjänseppä Anders Nordmaniin, jonka kerrotaan syntyneen Kiskossa vuonna 1796. Koska kyseinen varsinaissuomalainen pitäjä on itselleni ennestään sukututkimuksellisesti erittäin tuttu, kuulosti seppä Nordman varsin vieraalta mieheltä. Koska Auran rippikirja antaa tarkan syntymäajan 21. päivä joulukuuta 1798, on asia helppo tarkastaa. Kiskon kastetuista ei tuolta ajalta löydy ketään sopivaa henkilöä, mutta sen sijaan naapuripitäjä Pohjassa on juuri em. päivänä kastettu Fiskarsin ruukilla seppänä työskennelleen Henrik Nordman Anders-poika. Pienokaisen äiti oli Henrikin vaimo Lovisa Törnqvist, joka oli Perniön Kosken ruukilta lähtöisin ollutta, laajaa seppäsukua.


Henrik Nordman ja Lovisa Törnqvist matkasivat Jokioisten tehtaalle 1800-luvun alkupuolella. Perheeseen kuuluivat pojat Johan, Henrik, Karl, Anders, Petter Adolf ja Nils Gustaf sekä tytär Lovisa Ulrika. Jokioisilla isä Henrik työskenteli ”mästersvän” –nimikkeellä eli hän oli seppämestarin lähin apulainen. Vähitellen lapset katosivat maailmalle.

Esikoispoika Johan muutti Tukholmaan saakka, palasi hetkeksi takaisin ja häipyi sitten loppvuodesta 1818 Ruotsiin.  Seuraavaksi vanhin veljeksistä oli Henrik, mutta hänen vaiheistaan en ole saanut selkoa. Sen sijaan Karl Nordman mainitaan jo 1818 pitäjänseppänä Loimaalla ja kahta vuotta myöhemmin Oripäässä. Hän oli naimisissa Oripään Eskolan talollisen tyttären, Kaisan kanssa ja asui välillä Uudessakaupungissa sekä Säkylässä, kunnes lopulta muutti Pöytyän Karhunojalle. Pariskunnalla oli useita lapsia.

Alussa mainittu Anders Nordman lähti Jokioisilta ensin Turkuun muuttaen viimeistään 1820-luvulla Auraan. Ensimmäisen vaimonsa Johanna Tuomaantyttären kanssa Andersilla oli kuusi lasta. Johannan kuoltua pitäjänseppämme nai Riitta Samuelintyttären, jonka kanssa hän sai vielä kaksi lasta. Nimiyhdistelmä Petter Adolf oli hyvin suosittu Nordman-suvussa, sillä yksi em. lapsista oli myös tuon niminen. Mikäli Nordmanit pitivät jonkinlaisia sukujuhlia, on niissä varmasti sattunut hauskoja erehdyksiä – näin voimme ainakin mielikuvituksissamme ajatella.

Nils Gustaf Nordman lähti Jokioisten tehtaalta 1818 Rengon pitäjään eikä hänen vastaisista edesottamuksistaan tunnu löytyvän jälkeäkään.

Henrik Nordmanin ja Lovisa Törnqvistin kaikki yllä mainitut lapset olivat syntyneet Fiskarsin ruukilla, kun taas nuorimmaiset Lovisa Ulrika ja Petter Adolf näkivät päivänvalon ensi kertaa Euran Kauttuan ruukilla, jossa seppäperhe asui muutaman vuoden ennen Jokioisille lähtöään. Tämä Petter Adolf asusti vuodesta 1855 Auran Järvenojan Pelttarilla sekä myöhemmin Jaakkolan talon Sepän torpassa. Leipänsä hän tienasi tarkka-ampujana.

Tästä suvusta ilmestyi muutama aika sitten Ari Vilenin toimittamana kirja Seppien Sukua, joka minulla oli ilo saada omakseni eräältä Auranmaan Viikkolehden Sukututkijan sukanvarresta -artikkelisarjani lukijalta. Kiitos tästä vielä kerran.

Mainittu kirja on erittäin tyylikkäästi toteutettu, kovakantinen, kauniisti taitettu teos. Se sisältää todella runsaasti valokuvia sekä suvun jäsenten pienimuotoisia tarinoita ja muisteluita. Kun lopussa on selkeä henkilöhakemisto, lukee tätä kirjaa ihan ilokseen. Koska Henrikin ja Lovisan jälkeläisiä on tälläkin hetkellä elossa todella suuri määrä, tyytyy tämä blogitekstini kirjaamaan heistä vain edellä mainitut "kantajäsenet".

Paperityöläinen Tunström

Auran rippikirja 1785-1795, Järvenojan ruukki

Pitkäaikainen blogini lukija, nimimerkki Ametsapuro kiinnitti eilen huomioni kolme vuotta sitten tekemääni tekstiin "Se toinen paperitehdas", jossa käsittelin lyhyesti tätä nykyisessä Auran kunnassa sijainnutta Järvenojan "pruukkia". Eräs tehtaan työntekijöistä oli rippikirjan mukaan 1759 syntynyt Jonas Tunström, joka ehti olla elämänsä aikana ainakin kaksi kertaa naimisissa.

Ensimmäinen puoliso oli vuonna 1769 syntynyt Brita Thomasdotter, jonka kanssa Jonaksella oli lapset Maria Christina (1789), Johan Gustav (1790) ja Brita Stina (1793). Britan kuoltua nai Jonas Kaisa Kustaantyttären, joka pian synnytti tytär Marian (1795). Tuossa vaiheessa Jonas Tunström tai Tungström lähteestä riippuen, oli jo muuttanut Tampereen kaupunkiin.

Jonas ja Brita oli vihitty Prunkkalassa (Auran entinen nimi) 10.8.1788 ja tuolloin morsian oli ollut piikomassa paperitehtaan vierellä sijainneessa Käyrän talossa. Kaisa Kustaantytär oli puolestaan kotoisin naapuripitäjä Liedosta, jossa hänen isänsä oli Sikilän kylän Löyhän eli Mäen talollisena. Pariskunta vihittiin Liedossa 16.11.1794.

Vuosien 1785-1795 rippikirjassa on Tunströmin kohdalla hieman suttuinen merkintä, jonka mukaan hän olisi saapunut Järvenojalle Tampereelta. Syntymävuodeksi Jonakselle ilmoitetaan selkeästi 1759, mutta oheinen ilmeisesti syntymäpaikkaa koskeva teksti jää itselleni epäselväksi. Ehkäpä joku lukijani osaa ohjata Ametsapuron eteenpäin tältä osin!

Leideniuksia

Auran Leikolassa 29. päivä joulukuuta 1766 syntyi kaksoset Priitta ja Henrik rusthollari Yrjö Yrjönpojan ja Maria Mikontyttären perheeseen.  Heistä Henrik lähetettiin Turun katedraalikouluun syksyllä 1778. Hän opiskeli menestyksellisesti, sillä joulun alla 1787 Henrikistä tuli ylioppilas. Samalla mies tuli ns. Boreaalisen osakunnan jäseneksi ja opinnot jatkuivat huipentuen pappisvihkimykseen kesällä 1792.

Ensimmäisenä työpaikkana Henrikillä, joka oli ottanut käyttöön kotikylänsä nimestä johdetun sukunimen Leidenius, oli Piikkiön seurakunnan armovuodensaarnaajana toimiminen. Piikkiöstä Henrik matkasi seuraavaksi vuodeksi Turusta löytämänsä vaimon, Regina Nordgrenin ja muun perheen kanssa Kuninkaantietä Uskelaan, jossa häntä tarvittiin täkäläisen kirkkoherran apulaiseksi. Ura ”huipentui” Salon kappalaisen virkaan Suomen Sodan aikaan vuonna 1808. Leidenius asui ensin Perttelin Kaukolassa ja myöhemmin Salon kappalaisen talossa, missä hän myös kuoli keväällä 1833. Leski Regina muutti jossain välissä Lohjan Papinniemeen ja menehtyi siellä marraskuussa 1849.

Vuosien mittaan perheeseen oli syntynyt yhteensä kuusi lasta; pojat Karl Henrik, Gustaf Adolf, Fredrik Johan, Ulrik ja Gabriel Wilhelm sekä tytär Johanna Gustava. Henrik ja Regina saivat olla todella ylpeitä jälkikasvustaan, sillä kaikki pojat opiskelivat itsensä ylioppilaiksi. Karl Henrik, Fredrik Johan, Ulrik ja Gabriel Wilhelm tulivat isänsä tavoin kappalaisiksi järjestyksessä Korsnäsiin, Kurikkaan, Kuusistoon ja Suomusjärvelle. Ainoastaan Gustaf Adolf ei antautunut papilliselle uralle, sillä hänestä tuli lopulta vanhempi komissiomaanmittari Turun ja Porin lääniin. Veljeksistä Ulrik menehtyi jo 1841, mutta loput neljä vain muutaman vuoden välein 1877-1880.

Myös sisko Johanna Gustava tai kuten häntä välillä nimitetään, Jeanetta Gustava, pääsi ns. hyviin naimisiin. Hänen puolisonsa oli Perttelin Kaukolan kylässä asunut maanmittariopiskelija Jacob Johan Ahlgren. Mies oli selvästi kunnianhimoista lajia, sillä viimeistään vuodesta 1840 alkaen hän toimi maaviskaalina. Tämän viran haltija toimi mm. alisyyttäjänä oikeudessa. Virka lakkautettiin Suomessa 1860.

Mitä sitten tapahtui Henrik Leideniuksen kaksoissisarukselle, Priitalle? Ikävä kyllä hän ei koskaan saanut varsinaisesti tutustua veljeensä, sillä tyttönen kuoli jo 1767. Lähes 250 vuotta sitten olivat (oletettavasti) pienikokoisina syntyneiden lasten hoitaminen hyvin heikkoa. Kansantarinoiden mukaan heitä on yritetty pitää esimerkiksi uuninpankolla, jossa oli aina mukavan lämmintä. Taannoin nettikeskusteluissa esiteltiin tapaus, jossa pappi oli tehnyt rippikirjaan merkinnän ”Juho oli niin pieni, että sikarilaatikossa makuutettiin uuninkolossa”.

Gustaf Lundborgin perhe

Kiskon Leilän kylään 1600-luvulla asettuneen aatelisen von Lund-suvun jälkeläisiin kuului mm. 1738 saman pitäjän Hongistön kylässä syntynyt Gustaf Lundborg. Herra Lundborg löysi vaimokseen 1761 silloisessa Prunkkalan kappelissa asuneen nimismiehen tyttären, Stina Greta Oseenin. Morsiamen valinta ei ollut varsinainen ihme, sillä Gustaf oli appensa tavoin nimismies, tosin Pöytyällä.

Gustafin ja Stina Gretan ensimmäinen lapsi, poika Carl Gustaf, on merkitty syntyneeksi Auran puolella, Leinakkalassa, mutta perheen muut lapset syntyivät sitten Pöytyän Juotolassa ja Vehmastossa. Carl Gustaf menehtyi viiden vuoden iässä hukkumalla pieneen puroon ja haudattujen luettelon mukaan hän olisi saanut viimeisen leposijansa Vehmaston talon mailta.

Seuraava lapsista oli poika Israel, josta tuli aikuisiällä torppari isänsä kotitalon maille, Kiskon Hongistoon. Sinne koko Lundborgien perhe oli nimittäin palannut vuoden 1777 paikkeilla isän saatua nimityksen täkäläiseksi nimismieheksi. Gustaf, Stina Greta sekä lapset Israel, Ulrika, Helena ja Sophia asuivat rusthollissa, jolla oli hauska nimi "Kylä". Tämä Gustafin kotitalo kantoi myös nimeä Lundborg tai Michels eli Mikko - olihan sen edellinen isäntä ollut tuon nimen kantaja.

Tyttäristä Helena ja Sophia syntyivät kaksosina, mutta muutama vuosi Kiskoon paluun jälkeen viimeksi mainittu kuoli johonkin rokkotautiin. Kaksoissiko Helena sitä vastoin eli aikuiseksi ja sai miehekseen Teijon tehtaan räätälinä työskennelleen Erik Pihlin. Räätäli Pihlin oli töissä myös tehtaan puolella ja täten koko Pihlin pesue asui lopulta Teijolla.

Isosisko Ulrika Lundborgin vei vihille tenholalainen rusthollari eli ratsutilallinen Thomas Engman. Tenhola oli täysin ruotsinkielistä seutua, mutta Lundborgien perheessä  toinen kotimainen oli varmaan ollut äidinkielenä. Olihan alussa mainittu von Lund-suku tullut maahamme nimenomaan Ruotsissa. Auranmaalla Lundborg oppi luultavasti suomeakin ja Kiskossa suurin osa pitäjäläisistä ei osannut lainkaan ruotsia. Täten oli nimismiehen syytä osata ainakin hieman sekä suomea että ruotsia selvitäkseen vaativasta tehtävästään.

Kansanperinteitämme ajatellen tässä kielikysymyksessä saattoi olla osasyy siihen, että nimismiestä oli lupa katsoa hieman ylöspäin. Hänhän puhui vierasta kieltä ja hänellä oli oikea sukunimikin.

Mainittakoon vielä lopuksi, että nimismies Gustaf Lundborg kuoli Kiskossa vuonna 1807. Stina Greta Oseen oli kuollut 1798 ja tässä välissä oli Gustaf ehtinyt mennä vielä uusiin naimisiin pertteliläisen Kaisa Heikintyttären kanssa, joka oli kotoisin Pöytiksen Kailan talosta.

Käyrän avajaiset 5.10.1877

Turun ja Porin läänin silloisen kuvernöörin, kreivi Creutzin myötävaikutuksella perustettu Käyrän Kaswatuslaitos vihittiin käyttöön lokakuun viidentenä päivänä vuonna 1877. Juhlallisiin avajaisiin oli kutsuttu väkeä Turkua myöten. Erikseen tilatulla junavuorolla tulikin paikalle 44 matkustajaa heti aamusta. Pienen virkistäytymishetken jälkeen väkijoukko pääsi tutustumaan Käyrään, jossa oli yhdeksän päärakennusta sekä lisäksi tarvittavat ulkohuoneet. Rakennukset muodostivat vanhanaikaisen, nelikulmaisen pihan, joista yhdellä pitkäsivulla oli kolme taloa. Näistä keskimmäisessä oli neljä huonetta sekä keittiön laitoksen johtajaa varten. Heti johtajan huoneen vieressä oli pieni koppi, joka oli varattu tottelemattomien oppilaiden arestipaikaksi.


Kouluhuone oli tästä rakennuksesta katsoen oikealla puolella avarine ja korkeine rukoussaleineen. Lukuhuoneita löytyi erikseen pojille ja tytöille. Vasemmalla kädellä oli ruokasalirakennus, jossa sijaitsivat myös taloudenhoitajattaren sekä opettajattaren asuintilat. Lisäksi taloon oli saatu mahtumaan sairastuvat molemmille sukupuolille.



Käyrän laitos sai lahjoituksia myöhemminkin

 Vastakkaisella pitkällä sivulla oli neljä pienempää rakennusta, kaikki poikia varten. Taipumustensa mukaan saattoi nuorukainen oppia räätälin, suutarin tai puusepän taitoja. Tarkoituksena oli, että kaikki samaa työtä harjoittavat asuivat yhdessä näistä taloista työnjohtajansa alaisuudessa.

Lyhyillä pihasivuilla oli vielä kummallakin puolella yksi rakennus. Toisessa näistä oli kaksi asuinhuonetta tytöille sekä niiden välissä käsitöiden johtavan opettajattaren asunto.

Itse vihkimisjuhla Prunkkalan Käyrällä alkoi kello 11 aamulla, jolloin laitoksen 21 poikaoppilasta asettuivat rukoussaliin järjestyksessä. Koulun kelloa soitettiin ja vihreillä kukkakiehkuroilla koristettuun saliin kokoontui reilut satakunta juhlijaa. Virsi 245 veisattiin tohtori Indreniuksen lahjoittamien urkujen säestyksellä, minkä jälkeen rovasti Alopaeus toimitti suomeksi lyhyen rukouksen. Kreivi Creutz piti ruotsiksi juhlapuheen kertoen laitoksen synnystä ja tarkoituksesta. Hän mainitsi sanoissaan ne lukuisat lahjoitukset, mitä Käyrä oli saanut vastaanottaa. Lopuksi hän asetti muutamia "kehoitussanoja opettajille waroitussanoja oppilaille". Käyrän toimikunnan sihteeri, lääninkirjanpitäjä Westerling suomensi puheen kuulijoille. Laitoksen ensimmäinen johtaja, herra Rahilainen lausui loppusanat ja toimitus päättyi virteen 413.

Tilaisuuden jälkeen piti kreivi Creutz juhlapäivälliset ruokasalissa. Maljoja nosteltiin erityisesti Käyrän toimikunnalle, johon tuolloin kuuluivat paitsi Creutz itse, niin myös presidentti Rotkirch, tohtori Indrenius, rovasti Alopaeus, tuomari Brander, arkkitehti Heideken, kreivi Armfelt ja apteekkari Arwidsson. Heistä Rotkirch esitti vastavuoroisesti kiitokset toimikunnan puheenjohtajana toimineelle Creutzille Hänen mukaansa uusi laitos on jalo kunniamuisto ja osoittaa kreivin ihmisystävällisyyttä sekä suurenmoista anteliaisuutta. Samalla puhuja muisti myös kreivitär Creutzia ja tämän osuutta hankkeessa.
Kreivi Creutz kertoi laitoksen saaneen kaksi erityisen arvokasta lahjoitusta, joista toinen oli em. urut. Niiden kera oli saatu taiteilija Ekmanilta taulu aiheesta "Suokaat lasten olla ja älkäät kieltäkö heitä tulemasta minun tyköni". Taideteoksen kustansi kreivitär Eugenie Armfelt.

Käyrän kasvatuslaitokseen oli otettu 22 oppilasta, joista yksi oli estynyt tulemasta paikalle vihkijäispäivänä. Ohjesäännöt sallivat myös tyttöjen opiskelun, mutta toistaiseksi vain yksi oli ilmoittautunut. Niinpä tyttöosasta ei vielä syksyllä 1877 avattu. Oppilaista seitsemän oli Turusta, kuusi Perniöstä, kaksi Liedosta, kaksi silloisesta Nummen pitäjästä sekä Uudestakaupungista, Korppoosta, Piikkiöstä ja Aurasta kustakin paikasta yksi. Iältään he olivat 9-15 -vuotiaita. Käyrä oli tullut maksamaan rakennuksineen ja sisustuksineen lähes 100,000 markkaa.

Kirkonvaivaisten auttaminen

Auran eli silloisen Prunkkalan kappeliseurakunnan Laukkaniityn kylän Vähätalon Ojalan torpparin renkinä oli 1850-luvulla paimiolainen Fredrik Heikinpoika. Rippikirjan 1854-1861 mukaan vaimo Maria Juhontytär olisi myös ollut kotoisin Paimiosta, mutta itseasiassa hän oli syntynyt Laukkaniityn Vähätalon rengin tyttärenä Aurassa. Myöhemmin Marian isästä, Juho Juhonpojasta tuli Ojalan torppari, joten Fredrik oli renkinä appivanhempiensa taloudessa.

Avioiduttuaan Mariansa kanssa oli Fredrik ensin renkinä Järykselässä. Sieltä he muuttivat vuoden 1848 paikkeilla Laukkaniitylle. Perheen lapsikatras kasvoi parin vuoden välein, mutta kuoleman korjatessa satoaan, olivat heistä elossa vuonna 1862 enää Mats Vilhelm (s. 1851), Henrik (s. 1853) ja Johanna (s. 1856). Vanhin tytär Justina muutti samoihin aikoihin Lietoon tultuaan aikuisikään. Esikoispoika Johan Fredrik oli kuollut 1858 hukkumalla Aurajokeen.

Äiti Marian oli perhe menettänyt jo toukokuussa 1857. Samalla isä Fredrik oli joutunut suureen hätään, sillä torpparin renkinä hänellä ei ollut suuria mahdollisuuksia huolehtia lapsistaan. Näin ollen seurakunta kiirehti hätiin ja syyskuussa 1862 pidetyssä kirkon- ja vaivaishoitokunnan kokouksessa todettiin seuraavaa;

"Laukaniitun trenkin Fredrikin kolme äititöntä lasta, Mats Vilhelm, Henrik ja Johanna, elätetään sekä lukemiseen opetetaan heidän isoltaäitiltänsä, torparin leskeltä Justin Rask, joka saa lasten isän palkasta, siltä isänältä, jonka luona hän palveluksessa on, yhden tynnyrin arvoisten hinnan ja kappelin makasiinistä yhden tynnyrin rukiita ja vaivaiskassasta 6 rupplaa."

Mainittu isoäiti oli Matsin, Henrikin ja Johannan äidinäiti, Justiina Erkintytär. Hän oli itsekin jäänyt leskeksi 1857, sillä Ojalan torppari Juho oli menehtynyt samana kesänä kuin tyttärensä Maria. Oripään Makkarkoskella sotilas Erik Raskintyttärenä vuonna 1795 syntynyt Justiina ei ollut enää mikään nuori ihminen tuon ajan mittapuun mukaan, joten kolmen alaikäisen kaitseminen ja opintiellä pitäminen on varmasti ollut hyvin raskasta.

Ruistynnyrit ja vaivaiskassan avustukset päätti kokous määrätä maksettavaksi kahdessä erässä, joista ensimmäinen puolikas annettaisiin samana syksynä loppujen jäädessä seuraavaan kevääseen. Edelleen asiasta päättävät henkilöt joutuivat toteamaan, että jyviä ei ollut tarpeeksi kappelin makasiinissa. Tilanne oli sen verran paha, että niitä ei saanut ostettua edes rahallakaan. Näin ollen jouduttiin luvatut avustukset ottamaan kappelin lainajyvämakasiinista. Käytännön jakotyön tulisivat tekemään makasiinin luotetut miehet. Mikäli joku kappeliseurakuntalaisista olisi ollut tyytymätön tehtyihin päätöksiin, pystyi hän tekemään valituksen lääninkuvernöörille.

Kokouksen päätökset "ylösluettiin" kirkossa lokakuun 26. päivänä 1862 kuudennusmiesten todistaessa tapahtumaan. Näissä luottamustoimissa olivat tuohon aikaan Juho Juhonpoika Kirkonkylän Jaakkolasta, Vilhelmi Matinpoika Leppäkosken Ylitalosta, Matti Vilhelmi Matinpoika Satopäästä ja Juho Mikonpoika Jauholan Ylimängiltä.

Kappalais-Matiaksen koettelemus

Auran kappalaisena vuodesta 1848 lähtien työskennellyt Matias Wahlstedt oli syntynyt 1786. Hänen vanhempansa olivat turkulainen hospitaalinrenki Simon Mandelin ja Leena Pihlgren. Vaatimattomasta sukuperästä huolimatta Matias pääsi Turun katedraalikouluun noin 10 vuoden iässä. Parikymppisenä hän kirjoitti itsensä ylioppilaaksi päästen saman tien töihin Perniön ja sen jälkeen Karjalohjan seurakuntiin. Karjalohjalta hän matkasi vaimonsa, perniöläisen Eva Gustava Lindevallin sekä lapsiensa kanssa Särkisaloon, missä perhe viihtyi aina vuoteen 1848. Tuolloin Matias, joka käytti myös sukunimen muotoa Waldstedt, tuli Auran kappeliseurakunnan kappalaiseksi.

Aurassa eli Prunkkalassa Matias elikin sitten koko loppuelämänsä. Evan kuoltua jo 1828 oli Matias nainut tämän sisaren, Agathan Johanna Lindvallin. Pian Auraan muuton jälkeen Agatha menehtyi ja Matias meni kolmannen kerran naimisiin. Uusi puoliso oli niin ikään perniöläinen Lovisa Gustava Nyman. Matias Waldstedt kuoli marraskuussa 1871.

Matiaksen tytär Amanda Gustava oli mennyt 1859 naimisiin silloisen Kuortaneen Töysän kappeliseurakunnan armovuodensaarnaajan, Erik Rautellin kanssa. Liitto päättyi Amandan kuolemaan kuuden vuoden kuluttua. Erik oli myöhemmin Somerniemellä pitäjänapulaisena. Toinen tytär Matilda Johanna sai miehekseen Pöytyän kruununnimismiehen, Frans Fredrik Abtin.

Muutamia vuosia ennen kuolemaansa, arvokkaassa 80 vuoden iässä joutui Matias todistamaan itselleen kalliiksi käynyttä tapahtumaa.

Joulukuun alkupuolella 1866 hän nimittäin lähetti oman renkinsä vesimyllyyn viljakuorman kera. Rattaille lastattiin neljä säkkiä, joista yhdessä oli 22 kappaa ruismaltaita, kahdessa kauroja ynnä rukiita sekaisin ja neljännessä rukiita papuja ja nisun liisteitä 23 kapan verran. Yhteensä tavaraa oli noin kolme tynnyriä. Renkimies lähetettiin jo kahden aikaan aamulla ajamaan kuormaa "kolmen venäjänvirstan päässä olleeseen myllyyn".

Kun renkiä ei näkynyt eikä kuulunut vielä puolen päivän aikaan takaisin, lähetti Matias miehet etsimään ilmeisesti karkuteille joutunutta apulaistaan. Tuo etsijä joutui reissullaan aina Turkuun saakka seuraavana päivänä. Etsittyään kadonnutta renkiä ympäri kaupunkia, löysi hän viimein hevosen rekineen, kolme tyhjää säkkiä ja yhden täkin porvari Rautalinin pihalta. Renkiä itseään ei löytynyt mistään, sillä hän oli tullut edellispäivänä kuormineen suoraa tietä Turkuun. Siellä mies oli myynyt muitta mutkitta kaikki tavarat ja pistänyt rahat omaan taskuun kadoten lopulta jäljettömiin.

Näin omituista tapausta ei Prunkkalan kappelissa muistettu koskaan ennen nähdyn ja Sanomia Turusta -lehti totesikin happamasti "mainitun trenkin konnan-työ todistaa, että siwistys ja totinen kristillisyys hänelle wielä owat peräti tuntemattomat, ja walitettawasti ei ole hän se ainoa siitä laadusta, jota Jumala armahtakoon”.

Kansakoulu Karvelaan

Vuoden 1900 lopulla oli Marttilassa vihdoin saatu varmuus Karvelan koulun rakentamisesta. Tämä uusi opinahjo oli tarkoitus saada valmiiksi seuraavana vuonna ja näin ollen Prunkilan kansakoulun johtokunta ryhtyi uutterasti toimeen.

Useissa lehdissä julkaistiin ilmoitus "suuresta urakkahuutokaupasta", joka pidettäisiin lokakuun 25. päivänä kello 12 aikaan Karvelan Vähätalon tuvassa. Se, joka esittäisi edullisimman tarjouksen, saisi tehtäväkseen kylään hankittavan kansakoulun päärakennuksen ja ulkohuoneiden kivi-, salvos- ja valmistustyöt. Piirustukset oli jo laadittu ja työn hyvästä sekä kelvollisesta valmistuksesta em. johtokunta tuli vaatimaan varmat ja hyvät takaukset.


Vain par kuukautta myöhemmin oltiin Prunkkalan kappelissa samoissa puuhissa. Karinaisten kylään tulevan kansakoulun kivityö, rakennus vesikattoon saakka sekä muu valmistaminen luvattiin, kuten Marttilassa, halvimman tarjouksen tehneelle. Samassa huutokaupassa oli mahdollisuus tehdä esitys myös kouluun tulevien pulpettien teosta. Lisäksi kunnan toimikunta myi myös muutamia vanhoja huoneita, yhden asuntorivin kokonaisuudessaan, kaksi navettaa ja yhden tallin. Nämä tietysti menivät korkeimman summan luvanneelle.

Vaikka kunta ja valtio antoivat rahaa koulua sekä sen opettajia varten, avustukset eivät riittäneet aivan kaikkeen. Tämän takia erilaiset yhdistykset kokosivat varoja koulun tarpeita varten järjestämällä mm. illanviettoja ja muita juhlia. Prunkilan kansakoulua varten hankittavaa urkuharmonia varten pani Marttilan Alikulman nuorisoseura toimeen arpajaiset joulunpyhinä 1900. Tilaisuus pidettiin Vättilän Kalliolla ja samaan aikaan Ylikulman nuorisoseura vietti iltamia Ollilan kansakoululla. Siellä oli luvassa mm. Tukkijoella -näytelmä. Asioista sanomalehteen kirjoittanut nimismies Edvard Sjöman oli erityisen iloinen siitä, että täkäläiset nuoriseurat aikoivat viettää joulun juhlat "wiinattomasti ja hauskasti".

Kun Karvelan koulutalo vuonna 1901 valmistui, tarvittiin sinne luonnollisesti myös opettajia. Aluksi tähän ylempään sekakansakouluun haettiin tyttöjen käsitöiden opettajatarta sekä miesopettajaa. Käsitöiden opettamisesta oli luvassa noin 150 markan vuotuinen rahapalkka, kun taas miespuolinen kandidaatti tuli saamaan väliaikaiseksi määritellystä virastaan huomattavasti suuremman korvauksen. Rahan lisäksi luvassa oli reilun puolen hehtaarin pelto- ja puutarhamaata sekä asunto. Kun näitä työpaikkailmoituksia julkaistiin Uusi Aura -lehdessä kesäkuun lopulla, oli koulun rakennustyö vielä kesken.

Tämän vuosituhannen alussa satavuotias kouluvanhus tuli tunnetuksi Härkätien Kievarina.

Ikävä tapaus Aurajoen partaalta

Vuonna 1903, kesäkuun 17. päivänä, päivällisen jälkeen, katosi Auran kirkon lähellä sijainneen Peltolan torpan yhdeksästä lapsesta kolme omille teilleen vanhempien sitä huomaamatta. Jälkikasvulla oli usein tapana leikkiä itsekseen mökin ympäristössä, joten kukaan ei osannut kaivata lapsia pitkään aikaan.

Torpan pihassa oli sattumalta eräs ohikulkija, joka syötti siellä hevostaan. Appeen päälle tämä mies arveli hevosensa tarvitsevan vettä ja meni noutamaan sitä vieressä hitaasti virtaavasta Aurajoesta. Virran partaalle tultuaan mies huomasi noin parivuotiaan lapsen istuvan rannalla, jalat vedessä. Lapsi tuntui toistelevan itsekseen "tulkaa jo pois, tulkaa jo pois".

Miehestä tämä kuulosti hieman oudolta ja samalla hän huomasi kahden lapsen vaatteet rantanurmella. Aavistaen jotain pahaa tapahtuneen, tiedusteli mies nyt parivuotiaalta asiasta. Tämä kertoi siskonsa menneen ensin jokeen, jonka jälkeen velikin oli kahlannut sinne, ehkä siskoa pelastamaan. Joutuisasti mies otti seipään, jolla rupesi kokeilemaan joen pohjaa. Kuitenkin Aurajoki oli kyseisellä kohtaa melko syvä ja jyrkkärantainen, joten mies ei puolen tunnin työnkään jälkeen löytänyt mitään.

Hän lähti hakemaan apuvoimia, joita saatiinkin heti paikalle, mutta vasta kello kuuden maissa illansuussa löydettiin onnettomasti hukkuneet sisarukset. Heidän hyväkseen ei luonnollisesti ollut mitään tehtävissä.

Kyseinen torppa sijaitsi Karviaisiin vievän tien varrella ja sitä isännöi Seppälän talon pojan, Kalle Fredrikin vävy, Frans Abrahaminpoika Kerisaari. Tämä oli syntynyt Alastarolla ja mennyt naimisiin Emilia Kallentyttären kanssa 1884. Perhe asui ensin Alastarolla, mutta palasi sitten perheineen vaimon kotikonnuille nykyisen Kirkkotien varrelle. Frans Abrahaminpoika kuoli 1910 ja leski Emilia meni uusiin naimisiin 1917 J.K. Niemelän kanssa muuttaen samalla Oripäähän.

Aurajoki oli arvaamaton savisten rantamaidensa takia. Heinäkuisena sunnuntaina vuonna 1862 kulki Auranmaan läpi voimakas tuuli- ja sadealue. Sekä Aurajoessa, että pienemmissä puroissa vesi nousi hyvin nopeasti tulvaksi saakka. Tulvan mukana lähti hyvä joukko heiniä Ihavan niityiltä sekä naapurikylästä eräs viiden vuoden ikäinen hevonen. Eläin oli yrittänyt uida joen ylitse, mutta voimakas virtaus tempaisi sen mukaansa ja hevonen ajelehti aina Leppäkosken myllylle saakka kohtalokkain seurauksin. Päivä jäi hyvin ihmisten muistiin, sillä vanhempikaan sukupolvi ei ollut kokenut moista rajuilmaa elinaikanaan.


Kiitos A. Vilenille henkilötiedoista ja torpan paikannuksesta!

Kuvassa Aurajokea Auran kirkolta ylävirtaan päin perjantaina 21.5.2010

Kansakouluja ja opettajia

Vuoden 1888 helmikuussa Prunkkalassa (nyk. Aura) istuttiin kuntakokouksessa, jossa yhtenä aiheena oli oman kansakoulun perustaminen tähän Liedon kappeliseurakuntaan. Hämmästyttävää kyllä, kokous tuli siihen yksimieliseen päätökseen, että kyseinen "puuha saa jäädä tulewiin aikoihin". Muutamia vuosi aiemmin oli samasta asiasta pidetty kokousta ja tuolloinkin oli lopputuloksena ollut se, että oli odotettava tulevia vuosia. Asiasta uutisoinut sanomalehti Aura totesikin "onpa hauska nähdä milloin tuo otollinen aika Brunkkalan ukoille koittaa!"

Onneksi tuo aika koitti jo muutamia vuosia myöhemmin, sillä kesällä 1893 julistettiin haettavaksi ylemmän kansakoulun miesopettajan virka Prunkkalan kappelissa. Elokuun 21. päivänä virkaa astuvan opettajan kunnalta saama rahapalkka tulisi olemaan vain 150 markkaa sekä varakkaimmilta oppilailta yhden markan suuruinen sisäänkirjoitusraha per lukukausi. Tämän lisäksi valittu henkilö saisi kuitenkin seuraavat luontaisedut;

”Kolmen asuinhuoneen mökin kyökillä ja ulkohuoneilla, koulu- ja opettajanhuoneen valaistukseen ja lämmitykseen 100 kiloa petroleumia ja 18 metristä syltää halkoja, hehtaarin pellon, 920 kiloa kylvöheiniä sekä laitumen yhdelle lehmälle. Tämän lisäksi oli luvassa normaali valtionapu”.

Tätä kokonaisansiota voidaan verrata vaikka samana vuonna virkaa valittujen naisopettajien palkkoihin. Esimerkiksi Alastaron Männistön kansakoulun johtokunta lupasi opettajattarelleen valtiolta 600 markkaa ja kunnalta 250 markkaa rahapalkkaa, puolet tyttöjen sisäänkirjoitusrahoista, komean asunnon, ulkohuoneet ja polttopuut. Ilmeisesti Alastarolla oltiin huomattavasti suuripiirteisempiä kuin Prunkkalassa, mutta toki pitäjillä oli kokoeroakin.

Männistön koulu oli saanut nimensä kylän nimestä ja tontin sille oli aikoinan lahjoittanut Antti Mäkimattila. Vaikka johtokunta lupasi uudelle opettajattarelle "komean asunnon", oli kunnallislautakunta päättänyt alun perin rakennuttaa "kouluhuoneet mies- ja naisosastolle, ei ylönmäärin komiat, vaan kuitenkin siis ja ajan vaatimukseen sopivat".

Prunkkalassa koulutoimi sujui, vaikka koulun pihamaalla käyskentelivät niin lehmät kuin äkäinen sonnikin lapsia pelottelemassa. Kansakoulurakennus oli tullut maksamaan noin 12,000 markkaa, mutta tilintarkastuksessa 1894 eräät isännät pillastuivat eräästä 10 markan kuluerästä. Jouluna 1893 oli nimittäin pidetty 48 oppilaalle yhteinen joulujuhla, mihin mainittu summa oli käytetty. Tästä sai koulun johtokunta kuulla kunniansa ja sitä vaadittiin korvaamaan tuo 10 markkaa, koska se oli tuhlattu turhanaikaisiin joutavuuksiin.

Kuvassa kansisivu Johan Gezeliuksen vanhemman kirjasta "Yxi paras lasten tawara"

Susi vei tytön

Auran jo kadonneen Skinnarlan Vanhatalon torpassa syntyi 1838 poikalapsi, joka sai nimen Jaakko vanhemmiltaan, Jaakko Simonpojalta ja Ulrika Erkintyttäreltä. Muutamia vuosia myöhemmin eli 1845 muutaman kilometrin päässä Karviaisten kylän Järsän talossa näki päivänvalon pieni tyttövauva, jonka vanhemmat olivat rusthollari Yrjö Tuomaanpoika ja Valpuri Salomonintytär. He antoivat lapselleen nimen Juliana.

Vuonna 1870 näiden kahden tiet kohtasivat. Skinnarlan Vanhatalon torpparinpoika Jaakko ja Karviaisten Keski-Järsän rusthollarin tytär Juliana saivat toisensa Auran eli silloisen Prunkkalan kappelin kirkossa, Tampereentien varrella. Jo tätä ennen oli Jaakko ehtinyt olla kolmisen vuotta naimisissa erään Vilhelmiina Juhontyttären kanssa, mutta tämä liitto oli päättynyt vaimon kuolemaan.


Jaakko, joka oli jossain välissä ottanut sukunimen Latvala, asettui Julianansa kanssa asumaan Karviaisten kylään, vaimon kotitalon alaiseen torppaan. Siellä perheen lapsikatras kasvoi vuosi toisensa jälkeen.


Prunkkalan kappelissa osa taloissa oli metsien kätköissä ja varsinkin torpat oli saatettu rakentaa syrjäisiin paikkoihin. Tämä koitui Jaakko Latvalan ja Julianan kolmivuotiaan tyttären kohtaloksi toukokuisena lauantai-iltana kello kuuden maissa. Tyttönen oli ollut leikkimässä pienen matkan päässä kodistaan, kun metsästä ilmestynyt susi nappasi onnettoman lapsen mukaan. Takaa-ajoon lähdettiin heti, kun oli huomattu tytön kadonneen. Suden jäljiltä löytyi vain joitain vaatteiden kappaleita.

Asiaa tarkemmin selviteltäessä arveltiin eläimen olleen saman, joka aiemmin päivällä oli yrittänyt hyökätä melkein naapurissa olleen Ristimäen torpan lasten kimppuun. Vanhempien rynnättyä apuun, oli susi joutunut pakosalle.

Prunkkalan kappeliseurakunnan pohjoispuolelta levisi laaja erämaa, joka itse asiassa jatkui Pirkanmaalle saakka. Näissä suurissa metsissä vaelsi 1800-luvun lopulla lukemattomia ilveksiä, karhuja, susia ja pienempiä petoja. Yhteiselo ihmisten ja eläinten välillä ei ollut mutkatonta. Pitäjissä oli entisaikaan ollut erityisiä jahtivouteja, joiden piti huolehtia petojen metsästykseen liittyvien välineiden riittävyydestä. Lähialueemme ja koko Suomen kuuluisin jahtivouti lienee ollut somerolainen Erkki Haka, joka 1700-luvun lopulla metsästi yksin lähes kaikki kotipitäjänsä pedot. Jahtivoudin virka lakkautettiin vasta 1891 annetulla asetuksella.

Käytännössä jahtivoudin tehtävä oli koko lailla toivoton, sillä yhden miehen vastuulla saattoi olla satoja neliökilometrejä. Hänellä oli oikeus nimismiehen avustamana pakottaa pitäjän miehet mukaan jahtiin, mutta välillä tätä työtä lyötiin laimin. Maaseudulla piti kiirettä muutoinkin ja aina ei osattu suhtautua metsäneläviin riittävällä kunnioituksella.