Juhan suku-uutiset

1820-luvun alussa oli tuolloisten lehtitietojen mukaan Suomessa vain kaksi yli 100 vuoden ikäistä henkilöä. Näistä toinen oli Perniön Pääristen kylän torpassa asunut leskivaimo Kaisa Martintytär (Caisa Mårtensdotter), joka kuoli vanhuuden heikkouteen helmikuun 20. päivänä 1823. Perniön ripppikirjoista olen hänet ensimmäisen kerran noteerannut vuonna 1751, jolloin hänet mainitaan Mäkisaurun Isoperheen talon palvelusväen joukossa. Talon isäntänä oli tuolloin varakruununvouti ja Perniön kirkonisäntä Gabriel Carpaeus, joka oli naimisissa Margareta Lindebergin kanssa. Seuraavien vuosien aikana Kaisa on piikana lähiseudun taloissa, kunnes lokakuun lopulla 1758 torppari Erik Johansson menee hänen kanssaan naimisiin. Nuori pariskunta asettuu Pääristen kylään torppareiksi ja siellä Kaisa sitten asuukin koko loppuelämänsä. Pienen torpan nimi on Ajontaka, mutta välillä perhe asuu myös Anttilan torpassa. Ensimmäinen lapsi syntyy syksyllä 1760 ja saa nimen Kirstin. Tyttären ollessa noin viiden vu

T ammikuun ensimmäisenä päivänä 1860 vihittiin Ikaalisten Höytölän kylän Myllymaan poika Karl Gustaf Johansson ja itsellisnainen Albertina Matsdotter. Nuoripari asettui asumaan Myllymaan tilalle itsellisiksi. Perheeseen kuului Albertina aviottomat lapset Maria (s. 1854) ja Karl Gustaf (s. 1858). Vuoden 1860 syksyllä, melkeimpä tismalleen yhdeksän kuukautta häistä syntyi poika Johan Albert. Lapsikatraan täydensivät maaliskuussa 1863 maailmaan tulleet kaksostytöt Efrosyne ja Elina. On luonnollisesti mahdollista, että myös Maria ja Karl Gustaf olivat Myllymaan lapsia. Tästä ei kuitenkaan ole suoria todisteita, mutta seuraavan tarinan lopussa annetaan asiasta epäsuora viite. Vuoden 1864 heinäkuun 19. päivänä, joka oli muuten tiistai, Karl Gustaf Myllymaa Poltinkosken sahalta kyyditsemään "metsäherroja" kauppalaan Kyrösjärven yli. Vähän aikaa kauppalassa viivyttyään palasi Myllymaa veneelleen ja lähti soutamaan kohti kotiansa. Päästyään noin kahden virstan verran eteenpäin, hä

Kesällä 1880 olivat erilaiset eläintaudit talollisten ja torppareitten vaivoina pitkin eteläistä Suomea. Onneksi jo 1864 oli annettu Keisarillinen Julistus " koskien mitä on otettava huomioon tarttuvien karjatautien ehkäisemiseksi ja hillitsemiseksi ". Tämän julistuksen mukaan tarttuvien eläintautien hoito kuului valtion virkamiehille ja lääkintälaitoksen ylihallitukselle. Yksi näistä virkamiehistä oli herra Johan August Palmgren, joka oli nimitetty Turkuun läänineläinlääkäriksi 1.10.18 43 alkaen. Hän oli syntynyt Turun kaupungissa kirjansitojakisälli Johan P:n ja Stina Carströmin vanhimpana lapsena. Johan August menetti vanhempansa jo nuorella iällä, mutta tarmokkaana miehenä hän lähti opintielle suorittaen tutkinnon Tukholman eläinlääkäriopistossa. Sieltä hän tuli suoraan em. virkaan, jossa sitten palveli aina vuoteen 1886. Tuolloin Palmgren täysin palvelleena otti eron virastaan. Johan August Palmgren kuoli 9.4.1888 pitkällisen taudin seurauksena. Kun kesä 1880 toi karja

Marttilasta Saloon päin matkaessa, hieman Vaskiosta eteenpäin, siintää tien vasemmalla puolella pieni kylä. Se on saanut sijaintinsa perusteella mukavan nimen Perälä. Kylään kuuluvat suuret metsäalueet viereisen Märynummen harjun pohjoisosasta sekä peltoalueet Sahankrotti-nimiseen puroon saakka. Vuoteen 1969 saakka Salo-Aura -maantie kulki kylän lävitse, mutta tuolloin valmistui uusi linjaus, joka jätti sivuun muutamia muitakin kyliä matkan varrelta. Perälän kylän asuttaminen tapahtui joskus 1300- tai 1400-luvulla, mutta ensimmäinen kirjallinen maininta siitä on vasta vuodelta 1537. Tuolloin kylässä oli jo neljä taloa. Isojaon ei sanota muuttaneen talojen sijaintia, mutta uudisrakentamisen myötä myöhemmät kylän talot sijoittuvat aiempaa etelämmäksi. Kylään kuului Sahankrotin puron varrella pieni vesimylly. Perälä oli yksi niistä viidestä kylästä, mistä läheinen Vaskion saha hankki puutavaransa. Talojen omistuksista voidaan todeta samaa kuin niin monista muista Halikon kylistä - joku

Silloisen Säämingin pitäjän Pellossalon kylässä (hieman Punkaharjun keskustasta lounaaseen) pelättiin monien muiden Itä-Suomen kylien tavoin sotaväenottoja. Tapahtui sitten vuoden 1804 aikaan, että venäläiset ottivat vuonna 1777 syntyneen Lauri Sairasen viedäkseen hänet omaan sotaväkeensä. Kun joukkio sitten jäi Pellossalosta suoraan etelään sijaitsevaan Sär kilahteen yöksi, Lauri puri salaa poikki uuden tervatun köyden, millä hänet oli sidottu. Hän viskasi nuorat vahtimiehen päälle ja paineli avojaloin sekä paljain päin pakoon. Hyhmässä ja lumessa Sairanen pisteli pitkin järven jäätä, vain sarkki ja liinahousut verhonaan 25 virstan matkan takaisin Pellossaloon. Siellä hän piiloutui erääseen riiheen. Laurin jalkapohjista lähti nahat tuolla ankaralla matkalla. Toisen kerran venäläiset tulivat hakemaan häntä yövuoteelta, mutta onnekseen Sairanen sattui kuulemaan etukäteen näistä aikeista. Kun viholliset puhaltelivat tulta suuremmaksi uunissa, luisti Lauri ikkunasta matkoihinsa. Samass

Halikossa vihittiin lokakuun puolivälissä 1727 Peksalasta kotoisin ollut Maria Henriksdotter ja Kiskon Toijan kylän Mellerin ratsutilan isäntä Christer Matsson. Tuoreen morsiamen vanhemmat olivat Henrik Johansson ja vaimonsa Anna Thomasdotter. Tytär Maria syntyi huhtikuussa 1706, neljä vuotta myöhemmin kuin vauvana kuollut myöskin samanniminen isosiskonsa. Peksalan kylä sijaitsee suuren Kemiönsaaren koillispäässä, entisen Angelniemen kunnan alueella. Rusthollari Christer oli puolisoaan kuusi vuotta vanhempi. Hänen vanhempansa olivat Mellerin edellinen isäntä Mats Jöransson ja tämän Perniön Haarlan kartanosta kotoisin ollut puoliso Karin Axelsdotter. Christer oli syntynyt järjestyksessä neljäntenä perheen kahdeksasta lapsesta. Hänen siskojaan oli emäntänä mm. Kurkelan Arkkilan talossa sekä Perniön Tilkkalan ratsutilalla. Christerille ja Marialle syntyi kuusi lasta vuosien 1729-1745 välisenä aikana. Kaikki näytti siis suosivan tätä pariskuntaa ja heidän perhettään. Toijan kylä oli lu

Länsi-Uusimaalaisen Karjalohjan pitäjän ensimmäisen polkupyörän hankkki jo 1880-luvun lopulla silloisen kirkkoherran poika, Väinö Anthoni. Sekä Väinö että pikkuveli Einar huristelivat menopelillään pitkin pitäjän maanteitä aiheuttaen asujaimisissa ansaittua huomiota. Kulkuväline oli malliltaan vanhinta polkupyörämallia, missä etupyörä oli läpimitaltaan noin puolitoista metriä. Takapyörä olikin sitten vastaavasti erittäin pienikokoinen. Istuin näissä pyörissä oli etupyörän päällä, joten polkija erottui jo pitkän matkan päästä. Ilmarenkaita ei vielä tunnettu, joten pyörien päällä oli ohuet, kokokumiset rinkulat. Myöskään ketjuja ei ollut, vaan polkimet olivat suoraan kiinni etupyörän navassa. Väinö Anthoni myi lopulta tämän aarteensa paikallisen sepän, Johan Fredrik Skogbergin pojalle, Jannelle. Tämä nautiskeli ajopelistään hetken ja myi sen sitten Sammatin Oinoon Mallaan taloon. Muutamia vuosia myöhemmin eli 1894 Härjänvatsan kylässä asunut maalari Roos teki puusta itselleen kotikut

Suomalainen papisto ei ole aina käyttäytynyt arvoisellaan tavalla. Auranmaan Pöytyällä palveli pitäjänapulaisena 1700-luvun alkupuolella Johan Hornaeus. Hänen vanhempansa olivat Kuusiston kappalainen Zachris H. ja tämän ensimmäinen puoliso Brita. Pöytyän haudattujen luettelon mukaan Johan oli syntynyt kesäkuussa 1693 Kuusistossa. Nuori Johan lienee käynyt Turun katedraalikoulua, koska hän pääsi ylioppilaaksi maamme entisessä pääkaupungissa vuonna 1713. Tasan kymmenen vuotta myöhemmin hänet vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa ja ensimmäiseksi viraksi tuli toi mia Pöytyän pitäjänapulaisena. Johan Hornaeus ei kuitenkaan tyytynyt pelkkiin kirkollisiin pikkutehtäviin ja pitäjän kirkkoherrana vuosina 1710-1737 toiminen Mathias Saliniuksen avustamiseen. Hornaeus nimittäin piti kapakkaa Turku-Hämeenlinna -maantien varrella lähellä Pöytyän kirkkoa. Tässä kapakassa vietettiin erittäin riemukasta ja meluavaa elämää. Ehkä paikan nimi, " Poikettava ", oli omiaan haalimaan lisää asiak

Säätyjako eli 1800-luvun alkupuolella viimeisiä aikojaan, eikä se enää vastannut todellista väestöjakaumaa. Aatelisilla oli suurin poliittinen valta vaikka he muodostivat erittäin pienen osan väestöstä. Neljän säädyn lisäksi säätyjen ulkopuolella oli iso osa väestöstä: torpparit, tilattomat, köyhälistö. Säätyjako vaikutti kuitenkin vielä monella tavalla jokapäiväisee n elämään. Tervehtiminen tapahtui kumartamalla (naiset niiasivat) ja lausumalla jokin kohteliaisuus. Ylempi tervehti aina ensin alempaansa, vanhempi nuorempaa. Alempiarvoiselle ei kumarrettu vaan jos haluttiin osoittaa huomiota, saattoi mies sipaista hattunsa reunaa ja nainen nyökätä kevyesti. Ylemmille annettiin aina tietä, eikä torppari koskaan kävellyt isäntänsä edellä. Naiset kulkivat aina miestensä jäljessä, sillä naisen ajateltiin olevan miestä alempana, ja lapset äitiensä jäljessä. Arvoasemat perheen sisällä olivat yhtä tärkeitä kuin säätyjen välillä. Lapset eivät voineet ylittää isän tahtoa. Tämä johtui kunnioitu

Eräs sukulaisjoukkoni on seppädynastia Törnqvist , joka oli lähtöisin Perniön Kosken tehtaan maisemista. Tähän sukuun kuului myös piika Gustava Törnqvist, joka oli syntynyt mainitulla ruukilla syyskuussa 1795. Isä Erik Johan työskenteli ruukilla vasaraseppänä ja tulivahtina. Äiti Maria oli syntynyt Tenholan Parkkalassa renki Erik Anderssonin ja Maria Johansdotterin lapsena. Myöhemmin isä Erikistä tuli Finnbyn puustellin lampuoti. Gustava Törnqvist asui vuonna 1819 itsekin Tenholassa, Kelkkalan kylässä. Hän oli piikana Mellangårdissa ja siellä syntyi hänen esikoisensa, avioton poika Johan. Ilmeisesti Johan kuoli melko pienenä, koska häntä ei enää mainita vuosien 1822-1828 rippikirjassa. Gustava sai toisenkin aviottoman pojan, Gustafin. Tämä syntyi Parkkalassa 1827. Kelkkala ja Parkkala ovat naapurikyliä sijaiten hyvin lähellä Kosken ruukkia. Alueella on lukuisia jäännöksiä kaivosaukoista ja vastaavista liittyen läheisten ruukkien malmin hankintaan. Gustava muutti lopulta Kosken tehtaa

Kiskon seurakunnassa oltiin 1830-luvulta lähtien ikävän ongelman edessä. Pitäjän kanttori Johan Silenin alkoholin käyttö oli karannut käsistä. Esimerkiksi Honkapyölin lukusilla vuonna 1840 hän oli esiintynyt selvästi humalassa. Tästä hän sai virallisen varoituksen, mutta tapojaan tämä Nummella syntynyt pitäjänräätälin poika ei muuttanut. Silen kulki jatkuvasti pitkin pitäjää, talosta taloon, missä vain sai viinaa. Pyhäinmiesten päivänä 1842 kanttorimme jäi sitten kokonaan pois kirkonmenoista. Kirkkoherra joutui laulamaan haudallakin kanttorin puolesta. Silen väitti sopineensa Kosken tehtaan kanttorin kanssa tuurauksestsa, mutta tämä olisi muka unohtanut tulla Kiskon kirkolle. Kyseessä oli kanttori keksimä hätävalhe ja seurauksena oli jo kolmas varoitus. Varoitukset valuivat kuin vesi hanhen selästä ja kylien kiertely sekä ryyppääminen jatkuivat. Vuonna 1843 Johan Silen erotettiin virastaan kolmen kuukauden määräajaksi. Koska Johan oli isänsä, pitäjänräätäli Johan Granforsin tavoin te

Kerimäen Pihlanniemessä asui 1810-luvulla torppari, entinen sotilas Samuel Kuokkanen, joka oli naimisissa Reetta Tornin kanssa. Perheessä oli ainakin kolme lasta, Helena (1800), Saara (1811) ja Sakarias (1817). Kerimäen haudattujen luettelosta löytyy tieto isä Samuelin teloituksesta huhtikuun neljäntenä päivänä 1820. Rippikirja tai mainittu luette lo ei anna tarkempia tietoja siitä, miksi mestaajan piilukirves katkaisi torpparimme kaulan. Sen sijaan paikkakunnalla säilynyt perimätieto kertoo asiasta seuraavaa; " Kerimäellä on pitänyt viimeisen mestauksen tapahtua Kuokkasen rinteessä. Eräs Kuokkanen siinä mestattiin. Kuokkasen isä oli ottanut uuden eukon, jolle poika aina teki ilkeyttä. Kun emintimä kerran oli käskenyt pojan hakemaan vettä, löi poika emintimäänsä. Hän ei kuollut, mutta kun poika oli nostanut käden vanhempiaan vastaan, tuomittiin siitä niin kova rangaistus, että poika tapettiin siinä Kuokkasen rinteessä. Kerimäeltä oli pitänyt olla miehen talosta katsomassa.

Kiskon Kurkelan kylän Heikkilän talossa kulki isännyys 1600-luvulta aina 1800-luvun alkupuolelle tiukasti isältä pojalle. Tosin 1800-luvulle tultaessa talo oli jaettu Erikin ja Johan puolikkaisiin eli isäntinä olivat veljekset. Vanha-Heikkilän nimeä kantaneen talon isäntä oli vuonna 1764 syntynyt Erik Grelssinpoika, jonka isä Grels Eriksson oli kuollut vuoden 1799 lopulla. Kun Erik menehtyi 1821, tuli talolliseksi leskivaimo Lena Kaisan nainut torpparinpoika Emanuel Gustafsson. Tämän pienen syrjähypyn jälkeen isännäksi tuli jälleen suvun kantaisän suora perillinen, Johan Eriksson, joka oli syntynyt 1819 Vanha-Heikkilässä. Edellä mainitsemani Grels Eriksson oli syntynyt 1726 ja nelisen vuotta ennen kuolemaansa hän sai toimia todistajana eräässä perintöasiassa, joka koski Kurkelan kylän Liuhdon taloa. Tässä yhteydessä hän joutui signeeraamaan perukirjan. Vaikka Grels oli ison ja vauraan talon menestyksekäs isäntä, hän ei kuitenkaan osannut kirjoittaa. Niinpä hänen nimensä on kirjurin

Jean Sibeliuksen äidinpuoleisiin sukulaisiin kuului Vihannin pitäjässä 23.10.1823 syntynyt Carl Gustaf Borg. Hänen vanhempansa olivat Karl Jakob B. ja vaimonsa Christina Elisabet Frosterus. Nimellä Kaarlo Kustaa Borg tutuksi tullut miehemme oli yksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ahkerimmista jäsenistä. Hänestä oli tullut jo 21 vuoden iässä Helsingin yliopiston suomenkielen varalehtori. Tässä virassa hän oli apulaisena lehtori Gottlundille, joka oli tunnettu suomalaisuuden kannattaja. Hoidettuaan jo neljättä vuotta kyseistä tehtävää, sai Borg nimityksen senaatin vakinaiseksi suomentajaksi 1861. Kuitenkin hän jatkoi opetustyötään yliopistolla aina vuoteen 1875. Mainittuna vuonna herra Borg sai johtajan viran Suomen valtiokonttorissa. Tätä ennen hänelle oli uskottu useita luottamustoimia, kuten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin työ vuosiksi 1861-62. Saman seuran rahastonhoitajana hän oli 1865-75. 1860-luvun alussa hän oli ollut jäsenenä komiteassa, joka antoi lausunnon su

Yläneen joessa sanotaan olevan vanhan kirkonkellon, joka olisi kätketty sinne sodan pelossa. Muutamia aikoja sitten kolme pohjanmaan miestä kulki pitäjään ja kehuivat saaneensa auki aarnihautoja. Yläneen miehet ja vaimot olivat iloissaan, kun kuulivat pitäjäänsä tulleen maineikkaita "Pohjalaisnoitia". Niinpä näitä miehiä syötettiin ja juotettiin parhailla antimilla kuin Baalin pappeja aikoinaan. Lopulta tuli aika mennä noitumaan kirkonkelloa ylös Yläneen läpi virtaavasta joesta. Miehet menivät pitäjäläisten kanssa sille kohtaa rantaa, missä vanhat asukkaat muistivat kätketyn kellon olevan upoksissa. Pohjalaiset alkoivat koukkimaan seipäällä kelloa ylös ja pian yksi miehistä sanoi; " Kyllä mä tiedän, minkälaanen konsti se on kuin kelloi ylös tuloopi ". Hän käski, jotta " veisatkaat nyt Ylönöön miehet se virsi 298, O hyvä Jumala jolta kaikki hyvyys tuloopi ". Sillä aikaa miehet sanoivat " jotta me menöämme mettähään, konsti-pussiamme korjamahaan, ja k

Marttilan silloiseen emäseurakuntaan kuulunut Karinaisten kappeli lähetti 1700-luvulla syntyneitä poikiaan opintielle viiden nuorukaisen verran. Heistä ensimmäisenä Turun katedraalikoulun kovalle penkille pääsi Kiukaisten kylän Hongan talossa tammikuussa 1761 syntynyt Heikki Tuomaanpoika, joka kuitenkin oppilaitosten kirjoissa kulki nimellä Henricus Kyrenius. Hänen isänsä Tuomas Heikinpoika oli syntynyt 1716 ja Tarvasjoen Euran kylästä kotoisin ollut äiti Liisa Matintytär 1722. Marttilan rippikirjoissa 1700-luvun loppupuolella isän syntymävuodeksi on muuttunut 1715. Samojen rippikirjojen perusteella päästään ajassa vielä yksi sukupolvi taaksepäin. Tuomaksen vanhemmat olivat Heikki Erkinpoika (s. 1687) ja Kaisa Mikontytär (s. 1677). Henricus Kyrenius kävi katedraalikoulua vuosina 1774-1783 kirjoittaen lopulta ylioppilaaksi. Tämän jälkeen opinnot jatkuivat Turun yliopistossa vielä viiden vuoden ajan. Vuonna 1786 Henricus sai Turun piispalta kirjallisen luvan saarnamisen harjoittelua

Tammikuun valiokunnaksi kutsutaan 20. helmikuuta vuonna 1861 toimintansa aloittanutta valtakunnallista kokousta, joka oli eräänlainen yksikamarinen tynkäeduskunta. Sen tehtävänä oli valmistella varsinaisten "maapäivien" eli valtiopäivien kokoontumista. Valtiokuntaan kuului kaksitoista jäsentä kustakin säädystä. Kussakin säädyssä, myös ritaristossa ja aatelistossa, oli toimitettu edustajien vaali, ja siksi kyseessä oli ainoa vaaleilla valittu edustajakokous Suomessa 1800-luvulla. Kyseessä oli 1800-luvun ainoa valtiollinen kokous, jossa ei kokoonnuttu säädyittäin. Yksi talonpoikaissäädyn edustajista oli pöytyäläinen Samuel Mikonpoika Manttaali, jo ka jo nimensä puolesta oli mitä sopivin mies kantamaan vastuuta yhteisistä asioista. Hän oli syntynyt heinäkuun viimeisenä päivänä 1821 Pöytyän Riihikosken Manttaalin talossa Mikko Matinpojan ja Liisa Matintyttären toiseksi vanhimpana lapsena. Mikko -isä menehtyi keuhkotautiin 45 vuoden iässä kesällä 1838 ja tässä vaiheessa Samuel va

Suomen Sukututkimusseuran tietotekniikkajaosto järjestää keväällä 2009 Tieteiden Talolla (Kirkkokatu 6) Helsingissä luentoja seuraavasti: *18.3.2009 klo 17.30 Sukujulkaisun taitto . Tästä aina ajankohtaisesta aiheesta luennoivat Taittopalvelu Ylivedon asiantuntijoina Kirsi Mäkelä ja Marjatta Kerttola. *22.4.2009 klo 18.00 Valokuva-aineiston hallinta, digitoinnin suunnittelu ja turvalliset digitointikäytännöt - huomaa muuttunut päivä!!! Luennoitsijoina ja kuulijoiden omiin kysymyksiin vastaamassa Suomen valokuvataiteen museon asiantuntijat. Toivomme runsasta osanottoa - tilaisuuteen on vapaa pääsy!

Kirjassa "Kotiseudun tarinoita- Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1951" on seuraava kertomus: Oli kaksi pientä kerjuripoikaa kohdannut toisensa jossakin siellä Kiskon ja Karjalohjan rajamailla. Ja he kulkivat yhdessä jonkin aikaa. Sitten eräänä päivänä, kun ilta jo pimeni sekä ukkosti että satoi rankasti, he kulkivat erään hävitetyn talorakennuksen ohi, jossa oli tuvan muuri jäljellä ja muurissa suuri leivinuuni. Silloinpa molemmat pojat kömpivät sisälle uuniin, ja kun sade ei lakann ut, he viettivät yön uunissa. Näistä pojista oli toinen kirkkojen rakentaja ja maanviljelijä Lindström, joka viljeli Kreivin eli Kreivilän tilaa ja myöhemmin omisti myös Hannun eli Hannulan tilan Kiskossa. Hannun talo on vieläkin hänen tyttärensä tyttären pojalla. Toinen oli itse Elias Lönnrot. Tämän kaskun on minulle kertonut edellä mainitun Lindströmin tytär, rouva Amanda Enqvist, syntynyt Kiskossa 1845 ja kuollut Raisiossa 1914. Joskus oli ukko Lindström puhellut: "Vieläkö mahtais pr

Hakostaron vaatimattoman näköinen linnavuori on Salosta Perniöön päin johtavan tien itäpuolella, heti varsinaisen taajama-alueen jälkeen. Länsipuolisella mäkiharjanteella on ollut ikivanha ratsupolku. Hakostaron mäen korkein kohta on vain parikymmentä metriä ympäröivää peltomaisemaa korkeammalla. Mäen pohjoisrinne on jyrkähkö, kun taas eteläinen rinne on loiva. Tämän takia eteläistä rinnettä on jouduttu suojaamaan vallituksilla Nämä kiven- ja maansekaiset kolmikymmenmetriset vallinjäänteet ovat vajaan metrin korkuisia mäen itäisellä neljänneksellä. Etelän suuntaan val lia on 17 metrin matkalla. Leveyttä varustuksella on peräti 4-5 metriä. Kahden vallin kulmauksessa on portti. Koska kivien väli on täytetty kalkkikivilaastilla, voidaan tämä pieni varustus ajoittaa aikaisintaan 1200-luvun puolivälin tienoille. Tätä ajankohtaa ennen Suomessa ei vielä tunnettu laastin käyttöä. Museoviraston inventoinnissa vuonna 2001 Hakostaron etelänpuoleisilta pelloilta löytyi kivikauteen viittavia merk

Tarvasjokelaiset Turun Jalkaväkirykmenttiin kirjoitetut ruotusotamiehet 1802-1808: Eura Anders Utter - Matts Rosman - Matts Lax - Jacob Vaak Horrinen Simon Rolig - Henrik Rolig - Matts Pihl Inkoinen Henrik Gren Jauhola Michel Danlk – Efraim Eld Kankare – Karhula Eric Malm - Jacob Spets Killala – Tiensuu Johan Jungman - Matts Sjöman - Anders Mål Kirkonkylä Carl Färdig - Matts Orberg Liedonperä Mickell Hall Mäentaka – Jauhola Eerik Fors – Johan Jäger – volontär Aadolf von Willebrand Satopää Samuel Lillja Seppälä Gustaf Wahlberg - Johan Stålt - Simon Knall Suitsula Mikael Stolt Suitsula – Tyllilä Henrik Fjeder - Gustaf Hedman Tuomarla – Mäentaka Johan Malm - Matts Wacker Yrjäntylä Johan Wallgång Turun jalkaväkirykmenttiin kuului 1182 miestä. 446 miehen varamiehistö oli lähetetty Viaporiin. Erityisesti on mainittu Turun rykmentin miesten urhoollisuus Alavuden taistelussa elokuussa 1808. Tarvasjoelta Suomen sotaan osallistuivat ainakin seuraavat kolme upseeria: Mäentaan Junnil

Billnäsin l. Pinjaisten ruukin omisti vuodesta 1723 lähtien tukholmalaisesta kapteeni Johan Wilhelm Hisingistä alkunsa saanut aatelissuku Hisinger. Tämän jälkeläisistä Carl Hising aateloitiin vuonna 1784. Täm ä sukulinja sammuui miespuoliselta osaltaan 1974. Carlin poika Mikael korotettiin taasen vapaaherraksi 1819 ja tämän sukuhaaran viimeinen miespuolinen jälkeläinen oli Fridolf Leopold Hisinger, joka omisti Billnäsin vuodesta 1883 lähtien kehittäen siitä uudenaikaisen massatuotannon tyyssijan. Fridolf Leopold oli koulutuksen insinööri ja taitavana miehenä hän uudisti entiset ruukin työpajat kirveitä, vasaroita, hakkuja ja muita tarvekaluja tuottaviksi tehtaiksi. Kokonaan uutena haarana Billnäs aloitti tammisten konttorihuonekalujen teon vuonna 1909. Voidaan epäilemättä sanoa, että myöhemmin vuorineuvoksen arvon saanut Hisinger pelasti koko ruukin. Billnäs erosi kaikista muista suomalaisista ruukeista myös siinä, että aina vuoteen 1957 se oli ollut vain kahden eri suvun omistukses