Hangalan augmentti

Pieni tietosanakirja 1920-luvulta tietää kertoa seuraavaa rustholleista ja niiden augmenttitiloista;

"Ne kruununtalot, joiden vero oli mennyt ratsuväen pitoon, saivat sen asemesta asettaa miehen ja ratsun täysine varustuksineen armeijaan. Niitä ruvettiin sanomaan ratsutiloiksi l. rustholleiksi. Kaarle XI perusti myös uusia ratsutiloja, joiden omistajat saivat vapautusta tai vähennystä veroista suorittamalla ratsupalvelusta. Ellei vapautusta ratsutilasta kruunulle tulevasta verosta katsottu riittäväksi korvaukseksi ratsupalveltiksesta, saivat ne kantaa joidenkuiden lähitalojen verot. Näitä taloja sanottiin augmentti- l. akumenttitaloiksi. Ratsutilojen, tuli sodan ja rauhan aikana hankkia ja kustantaa hevonen ja mies täysissä varustuksissa. Kun mies tai hevonen oli kuollut tai niiden paikka muuten tullut tyhjäksi, tuli ratsutilojen hankkia uusi."

Yksi edellä mainituista augmenttitiloista oli silloisessa Uskelassa, nykyisessä Salon kaupungissa sijainnut Hangalan yksinäistalo. Talosta löytyy maininta jo vuodelta 1580. Tuolloin sen isäntänä oli muuan Tuomas, joka oli ammatiltaan seppä. Hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa asuivat talossa aina 1810-luvulle saakka. Tuolloin kotitalonsa lampuotina eli vuokraviljelijänä oli vuonna 1757 syntynyt Johan Henriksson. Kun hänen vaimonsa Helena kuoli 1819, muutti Johan lähistöllä sijainneen Isokylän Nohterin talon uudeksi isännäksi naituaan täkäläisen leskiemännän.

Itse olen Hangalan väestä seurannut lähinnä 1600-luvun lopulla syntyneen Simo Simonssonin ja hänen vaimonsa Britan jälkeläisiä. Brita oli kotoisin viereisen Veitakkalan kylän Ollin talosta. Pariskunnalla oli ainakin kuusi lasta, joista kolmella oli omaa perhettä.

Esikoistytär Kaisa syntyi vuonna 1723 ja meni naimisiin Salonkylän Saksin isännän, Christer Jakobssonin kanssa. Heidän jälkeläisensä asuivat Saksilla aina 1800-luvun alkupuolelle saakka, kunnes talo myytiin suuremman kokonaisuuden yhteydessä.

Kaisan kolmisen vuotta nuorempi velipoika Henrik oli isänsä jälkeen Hangalan isäntänä. Hänet mainitaan myös Uskelan pitäjän kuudennusmiehenä, joten hän lienee nauttinut kunnioitusta ja luottamusta aikalaistensa keskuudessa. Hänen ensimmäinen puolisonsa Anna Löfling oli korpraalin tytär Nummen pitäjän Varttilan kylän Tammelta. Hänen sukujuurensa ovat tosin Perttelissä (tästä tiedosto kiitos J. Sarell!). Lapsia Henrikillä ja Annalla oli yhteensä seitsemän.

Anna Löflingin kuoltua Henrik nai Anjalan kylästä kotoisin olleen Maria Christerdotterin. Reilun 50 vuoden kypsässä iässä Henrik sai Mariansa kanssa vielä pari lasta.

Kaisan ja Henrikin veli Simo syntyi vuoden 1728 tienoilla. Hän asui ensin kotitalossaan ja sitten läheisessä Lopin kylässä työskennellen pitäjänseppänä. Hän oli naimisissa edellä mainitun Saksin isännän, Christerin siskon, Kaisa Jakobsdotterin kanssa.

Simon ja Britan kolme muuta lasta olivat Lars, Gabriel ja Erik. Näistä Lars ja Erik kuolivat naimattomina kotitalossaan. Gabrielin myöhemmistä vaiheista en ole saanut selvyyttä.

Olen pari päivää sitten lisännyt kotisivuilleni jälkipolvitauluston Hangalasta. Isompi kuva on osa Åbo Allmänna Tidning -lehdessä vuonna 1818 julkaistusta huutokauppailmoitus Veitakkalan kylän ja Hangalan taloista.

Hakuammuntaa Kiskon kirkkomaalta

Kun sukutietokantaani on vuodesta 1988 lähtien kerääntynyt melkoinen joukko henkilöitä mm. Kiskosta ja sen lähiseudulta, huvitti itseäni kerran kokeilla umpimähkään "ampumista". Otin Kiskon hautausmaalla kuvan satunnaisesta muistokivestä, jossa syntymäajat olivat 1800-luvun jälkipuoliskolta. Olisiko joku henkilöistä jo valmiiksi tietokannassa tai peräti kaukainen sukulainen?

Tutkimuksen kohteeksi joutuivat sitten sattuman kaupalla Henriika, s. 23.4.1862 ja Eljas, s. 19.7.1861. Lisäksi kyseisessä haudassa lepää heidän tyttärensä Fanni Kunikunda, s. 1.3.1894.

Digiarkiston mainiolla avulla tietojen tarkistaminen alkoi ripeästi. Eljas oli kastettu nimellä Elias Lennart 21.7.1861 ja hän oli syntynyt Vilikkalan kylän Saukon talon Kirveenlahdessa torppari Johan Silfverin ja vaimonsa Eva Stina Dahlin (aik. Stadig) perheeseen. Kastetta olivat olleet todistamassa Hongiston Kylä-rusthollin torpapri Gabriel Linden, Lahna-apajan sepän vaimo Wilhelmina, Viiarin Hannun talon renki David Lindström ja Vilikkalan kylästä kotoisin ollut torpparin ottotytär Maria.

Henriika puolestaan löytyy Kiskon kastettujen luettelosta nimellä Henrika Gustafva. Hänen vanhempansa olivat Marttilan kapteenin puustellin vuokraaja Gustaf Adolf Kavenius ja vaimonsa Ulrika Wilhelmina Lindvall. Henriika kastettiin jo samana päivänä ja kummeina olivat Vilikkala Mäki-Topin isäntä Johan Johansson ja vaimonsa Maija Gustafva Karlstedt, talollisen poika Josef Kavenius Uskelan Karjaskylästä ja Vilikkalan Saukon talon piika Gustafva Carolina Lindvall.

Kaikkien neljän vanhemmat perustiedot löytyivät sitten helposti Digiarkistoon digitoitujen rippikirjakopioiden perusteella. Oheisistä kuvista voi huomata, että pitäjän kirkkoherralla oli varsin helppolukuinen käsiala, joka tietysti entisestään nopeutti selvitystyötä.

Henriikan vanhemmat aiheuttivat heti pientä kohinaa otsalohkossa. Nimi Kavenius kuulosti tutulta. Sekä isä Gustaf että äiti Ulrika olivat kotoisin Uskelasta, jolla saatettiin tarkoittaa myös Saloa. Siispä katsomaan HisKistä näiden paikkakuntien sekä tietysti Kiskon vihittyjen luetteloa. Vihittyjen joukosta koko Varsinais-Suomesta ei sitten löytynytkään sopivaa pariskuntaa. Suurin syy tähän lienee se, että HisKissä Salon vihityt loppuvat vuoteen 1850 ja tuolloin morsian olisi ollut vasta 17-vuotias. Lisäksi pariskunnan vanhin Kiskon rippikirjaan merkitty lapsi on syntynyt vasta 1855.

Tämän jälkeen oli siirryttävä tutkimaan kastettujen luetteloita Salossa ja Uskelassa rippikirjan ilmoittamalta ajalta. HisKin Uskelan kohdalta ei ollut apua, mutta onneksi on olemassa mormonien massiivinen IGI-tietokanta. Sen "International Genealogical Index" -haulla voi etsiä tietoja seurakunnittain. Region on tässä tapauksessa luonnollisesti Finland ja Batch Number C453851. Kyseisen batch numberin voi etsiä sinisessä yläpalkissa näkyvän "Family History Library Catalog" -linkin takaa löytyvällä hakutoiminnolla.

Hakuavaimia ei kannata käyttää liikaa, jos haluaa löytää jotain. Tässä tapauksessa riittää vanhempien ensimmäinen etuosa ja syntymävuosi, jonka voi vielä lukita nimenomaan tuoksi halutuksi "Year Range" -toiminnolla. Lopputuloksena tästä hausta oli Henriikan isovanhempien löytyminen. Isä Gustaf Adolfin vanhemmat olivat Johan Pettersson ja Ulrika Eriksdotter, äiti Ulrika Wilheminan Erik Johan Lindvall ja Maja Lena Michelsdotter.

IGI -haulla ei voi etsiä tämän tarkempia tietoja, esimerkiksi syntyneiden kotikylää. Mutta näillä eväillä saatoin palata takaisin supisuomalaisen HisKin pariin. Salon vihityistä löytyi Johanin ja Ulrika vihkipäiväksi 3.1.1822. Erik Johanin ja Maja Lenan kohdalla vihkipäiväksi ilmoitetaan epämääräisesti pelkästään vuosi 1831 ja kaiken lisäksi miehen sukunimi on muodossa Lindholm. Maja Lena Michelsdotterin ilmoitetaan Salon vihityissä olevan talon tyttären Kistolan kylän Uotilasta. Uotilan puolikkaan tilan rusthollien väkeä oli ennestään tietokannassani runsaasti ja näiden joukosta löytyy myös tämä tytär. Digiarkiston Salon rippikirjoja nuuhkimalla tämä räätäli perheineen löytyykin Uotilan puolikkaan tilan rusthollin torpasta 1830-luvun puolivälin tienoilta.

Kaikesta tästä selvityksestä on yksi ilahduttava lopputulos. Maja Lena on vähintään kolmeakin eri kautta kaukaista sukua itselleni ja näin ollen myös Henriikka ja hänen tyttärensä Fanni ovat jonkun sortin serkkutyttöjä - MOT, kuten matematiikan lehtorini Tauno Tukkinen tapasi todeta. Johan Petterssonin ja Ulrika Eriksdotterin esipolvista en vastaavia bongauksia tehnyt. He asuivat ainakin aluksi Pahkavuoren Vähätalossa ja Digiarkistosta kiinnostuneet voivata etsiä lisätietoja.

Entäs sitten Elias Lennart? Hänen äitinsä Eva Stina Dahl/Stadig on merkitty syntyneeksi Kiikalan pitäjässä. Tämä torpedoi tehokkaasti netin kautta tehtävät alkututkimukset, koska kyseisen pitäjän kohdalta ei juuri verkkolähteitä ole käytettävissä. Isä Johan Silfver onkin sitten pesunkestävä kiskolainen Vilikkalan kylästä. Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että Vilikkala rajautuu nimenomaan Kiikalaan. Johan osoittautuu aviottomaksi lapseksi, joka syntyi kevättalvella 1823 äiti Lovisan ollessa torpparin tytär Vilikkalan Topin talon Ställarilta.

Rippikirjojen ja kastettujen luettelon avustuksella Lovisan vanhemmiksi voidaan määritellä Vilikkalan Sirkan talollisen, Anders Johanssonin ja vaimonsa Maria Johansdotterin poika Jacob sekä sahanasettaja Michel Christerssonin ja Walborg Johansdotterin tytär Stina. Jacob oli syntynyt kesällä 1754 ja Stina syksyllä 1766. Koska kuviot tapasivat olla sangen pieniä tuohon aikaan, oli Walborg Johansdotter luontevasti Vilikkalan Topin isännän tytär. Sulhasia ja morsiamia ei juuri lähdetty kauempaa katselemaan, käytännön syyt painoivat todennäköisesti enemmän kuin kummankaan persoona ulkonäöstä nyt puhumattakaan.....

Eräs Wiman -suku Kiskosta

Kiskon Viiarin kylämäki sijaitsee muutamia kilometrejä Toijan kylästä pohjoiseen päin, Suomusjärvelle johtavan tien varrella. Sepän, Hannun ja Hannusta 1500-luvulla erotetun Pellin talot sijaitsevat suurinpiirtein samoilla sijoilla kuin niiden edeltäjät satoja vuosia sitten. Hannun ja Pellin talot olivat ns. verotaloja, joiden isännät myös omistivat ne itse. Heillä oli tiloihinsa sukuoikeus.

Sepän tilan taasen oli rustholli eli talo varusti ratsun ja miehen kuninkaan ja vuodesta 1810-luvulta alkaen keisarin armeijaa varten. Tätä vastaan rustholli sai verovapauden.

Rusthollareista tuli 1800-luvun kuluessa Kiskossa ja sen lähialueilla nopeasti vaurastuva talonpoikaisluokka. Parantuneiden viljelymenetelmien ja yleisen kehityksen kautta tilojen tuotot kasvoivat nopeammin kuin mitä sotilaan varustamiseen kului.

Sepän isännistä Henrik Henriksson syntyi syksyllä 1708. Hän haki puolisonsa Helenan Perniön Saaren kylästä ja sai tämän kanssa kuusi lasta. Kolmen ensiksi syntynyttä poikalasta ei ehtinyt elää aikuisikään saakka ja vasta perheen kuopuksesta, vuonna 1755 Eliaksesta tuli Sepän uusi isäntä. Hänen sisarensa Helena ja Justina menivät kumpikin tahoillaan naimisiin lähtivät maailmalle. Helena Vimanin ensimmäinen puoliso oli Salon Kistolan Lassilasta kotoisin ollut saarnaaja ja pedagogi Gustaf Bange, vaimonsa pikkuserkku. Tämän kuoltua Mynämäellä nai Helena mietoislaisen Bertil Fagerströmin. Bertil kuoli Somerolla ja Helena palasi takaisin syntymäkotiinsa, jossa hän kuoli vuonna 1819.

Sisko Justina oli myös naimisissa kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen miehensä Gabriel Karberg oli kaakeliuunimestarina Tammisaaren kaupungissa. Gabrielin kuoltua Justinan puolisoksi tuli samaa ammattia harjoittanut Simo Levon.

Velipoika Elias oli löytänyt vaimonsa Kirkkojärven rantamaisemissa sijaitsevan Honkapyölin Pamsin rusthollista. Ester Johansdotter oli syntynyt miehensä kanssa samana vuonna ja muutti nyt kapioineen Viiarin kylämäelle. Siellä perheeseen syntyi seitsemän lasta vuosien 1779-1799 välisenä aikana. Näistä ainakin kaksi kuoli lapsena, lisäksi yhden tyttären vaiheista ei ole tarkempaa selkoa.

Esikoispoika Henrik jatkoi isänsä jalanjäljissä Sepän rusthollarina ja oli monien sukulaistensa tavoin kahdesti naimisissa. Näistä avioista Regina Mellerin ja Maja Stina Eliasdotterin kanssa oli yhdeksän lasta.
Henrikin velipoika, isänsä kaima Elias Viman nai entisen suutarin, silloisen Hannun talollisen, Gustav Wiman tyttären, Johannan ja tuli tätä kautta kotitalonsa naapurin isännäksi. Elias ja Johanna olivat pikkuserkkuja keskenään. Eliaksen em. isoisä Henrik Henriksson oli Johannan isoisän, Christopherin nuorin veli. Toinen sukuyhteys, joka hieman kaukaisempi, löytyy Leilän rusthollissa vaikuttaneen von Lund/Lundberg -suvun kautta.

Henrikin ja Eliaksen sisko Helena (s. 1784) ehti lyhyen aikaa emännöidä ensimmäisen puolisonsa, Johan Brandtin omistamaa Tieksmäen Lampolan taloa. Johanin kuoltua hänestä tuli 1810-luvun lopulla Lampolan Ylöspakan torpparin, David Johanssonin vaimo. Kahden miehensä kanssa Helenalla oli kuusi lasta.
Sepän Vimanin sisarussarjan nuorimmainen, Gustava, syntyi loppukeväällä 1799 ja avioitui ainoastaan 17 vuoden iässä kälynsä veljen kanssa. Lampolan isännäksi Johan Brandtin jälkeen tuli nimittäin hänen veljensä Daniel (David). Gustava emännöi sitten Lampolassa jo varsin nuorella iällä. Lapsia ehti syntyä peräti kahdeksan vuoteen 1839 mennessä.

Wimanin jälkipolvitaulusto löytyy kotisivuiltani - oheisen muistokiven kuvasin pari vuotta sitten Kiskon hautausmaalla. August Wilhelmin puoliso Hilda Eerikka oli kotoisin Jylyn kylässä sijainneesta Tuohiaron torpasta. Hänen sukujuuriaan voi seurata vaikkapa pitäjänmylläri Erik Erikssoniin, joka tuli pitäjään Tenholan Kullaan ruukilta.

Kandidaatti Lönnrot sairaspedissä

Vuonna 1831 levisi Suomeen kolera Venäjältä käsin. Elias Lönnrot juuri valmistuneena lääketieteen kandidaattina työskenteli sairaalassa varsin uutterasti kulkutaudin torjumiseksi ja rohkaisi sairaita ehtymättömällä hilpeydellään.

Kun hän kerran avojaloin ja paitahihasillaan kodikkaasti hääri sairaalassa, sattui korskea ja tuima kenraalikuvernööri, kreivi Zakrevski juuri tulemaan tarkastuskäynnille.Vaatimattomana miehenä Elias ei halunnut joutua lääkärinä kosketukseen suuruuden kanssa, vaan päästäkseen pälkähästä paneutui pitkäkseen tyhjään sairasvuoteeseen ja veti peiton leukaansa asti.

Zakrevski saapui sitten hänenkin sänkynsä luo ja virkkoi ihmetteleville seuralaisilleen; "Katsokaahan, kuinka musta tuokin on. Pian kai se siitä kuolee!".

Lönnrot, joka oli tummaihoinen, koetti pysytellä hyvin vakavana, vaikka häntä kovasti nauratti. Kenraalikuvernöörin mentyä hän hyppäsi vuoteesta hoitamaan potilaita.

Huolimaton valitsijamies Suomusjärveltä

Suomusjärven Rautsuon kylän mukavasti nimetyssä Pombuksen talossa asui 1800-luvun puolivälin tienoilla Koreniusten perhe. Isä Erik oli tullut Pombuksen isännäksi naituaan talon edellisen haltijan tyttären, Johannan. Pariskunnalle syntyi vuosien 1839-61 välisenä aikana tusinan verran lapsia, joista ainakin neljä perusti oman perheen.

Esikoistytär Ulla lähti miehelään aina Lohjan Vallaan kylään saakka. Puoliso Johan Alström oli siellä Sepän talon isäntänä. Nuoremmasta siskosta, Johanna Wilhelminasta tuli Pombuksen emäntä. Hän oli mennyt naimisiin erään Henrik Isakssonin kanssa, joka vuosisadan loppupuoliskolla alkoi käyttämään sukunimeä Lehtinen. Herra Lehtinen oli sitten appensa jälkeen Pombuksen isäntänä aina kuolemaansa saakka vuonna 1899.

Kolmas sisar Aina Matilda meni kesällä 1898 naimisiin Kiikalan pitäjän Hirvelän kylän Yli-Anttilan talollisen, Kaarle Laaksosen kanssa. Pariskunnan myöhempiä vaiheita en ole selvitellyt.

Näiden kolmen siskoksen veljistä Erik Johan Korenius nai erään Wilhelminan ja jäi hänen kanssaan asumaan kotitaloonsa ainakin vuoteen 1869 saakka. Sieltä he seuraavan vuosikymmenen alussa lähtivät Laperlan kylän Kampin talollisiksi. Perheen poika Kustaa Bernhardt otettiin Suomen Talousseuran toimesta oppilaaksi Kurkijoen maanvviljelysopistoon vuonna 1889.

Erik Koreniuksen ja Johannan poika Enok Wilhelm toimi Suomusjärvellä kanttorina ja lukkarina. Hän oli kahdesti naimisissa ja näistä avioista oli yhteensä 14 lasta. Tämän perheen vaiheita en ole seurannut tarkemmin.

Erik Johan kohosi pitäjän merkkimiesten joukkoon ja pääsi mm. valitsemaan suomusjärveläisten puolesta valtiopäivämiestä tuomiokunnastaan. Valitettavasti tämä edustustehtävä kävi hänelle hieman liian vaatvaksi ja matka Salon kestikievarissa pidettyyn vaalitilaisuuteen päättyi nolosti. Siitä sai sanomalehti Aura aiheen todeta, että "eiköhän Suomusjärveläiset wast'edes löydä semmoista miestä, joka warmasti toimittaa hänelle uskotun luottamuksen eikä syyttä ole poissa niin tärkeästä toimesta kuin waltiopäivämiehen waali on".

Kopparström Tammisaaresta

Lohjan Routiolta lähtöisin olleeseen Rautell -sukuun kuulunut Anna Lovisa R. syntyi Pohjan pitäjän Trädbollstadin ratsutilalla vuoden 1793 tienoilla. Hänet vihittiin alle kaksikymppisenä Tammisaaren Skåldön saaren Kopparön talossa syntyneen Johanin kanssa.
Nuori mies käytti isänsä Carlin tavoin sukunimeä Kopparström, joka oli yksi kotitalon tai kylän muodostetuista nimistä läntisellä Uudellamaalla. Johanin velipoika Elias antautui pappisuralle toimien Pohjassa kirkkoherran apulaisena ja kotikaupungissaan pedagogina. Hän kuoli naimattomana tapaturmaisesti kesällä 1830.

Johanista tuli isänsä jälkeen Kopparön uusi rusthollari ja lapsia Anna Lovisan kanssa siunaantui yhteensä yhdeksän. Heistä olen toistaiseksi onnistunut selvittämään vain yhden myöhemmät vaiheet. Esikoistytär Erika Lovisa vihittiin Hermansön tilallisen, maanmittausoppilas Simon Petter Silfverbergin kanssa 1830-luvun lopulla. Simon Petterin sisko Katarina Albertina oli naimisissa komissiomaanmittari Erik August Hambergin kanssa, joten tässä voidaan havaita yleinen taipumus hakea puoliso omasta sosiaalisesta tai kulttuurillisestä piiristä.

Simon Petterillä ja Erika Lovisalla oli ainakin neljä lasta, joista osa kuoli lapsena. Vuonna 1845 syntynyt poika sai nimen Erik Ludvig ja hän lähti jo varhain opintielle. Jo vuonna 1861 hän oli farmaseuttioppilaana apteekkari Serlachiuksella Tampereella. 1860-luku kului farmasian opinnoissa ja helsinkiläisen apteekkari Björklunin palveluksessa. Proviisori Erik Ludvigistä tuli 1873 ja tämän jälkeen hän työskenteli Arvidssonilla Helsingissä ja seuraavan vuoden loppusyksystä Viipurin kaupungissa apteekkari Björkmanilla. Hänelle myönnettiin erioikeus Muolaan apteekkiin lokakuussa 1879 ja tämän hän omisti aina kuolemaansa saakka tammikuussa 1887. Apteekkari hänestä oli tullut keväällä 1881. Erik Ludvig Silfverberg oli naimisissa Maria Vigelia Schultzin kanssa, joka oli häntä 20 vuotta nuorempi.

Erika Lovisa Kopparström kuoli toukokuussa 1879 syntymäkodissaan. Helsingfors Dagblad julkaisi kuolinilmoituksen 27. päivä toukokuuta. Leskirouvaa jäivät kaipaamaan oma lapsi, lapsenlapsi, ottolapsi ja veli sekä sukulaiset ja ystävät.

Mainittu veli oli Gullön maatilaa viljellut Erik August K., joka oli vuonna 1866 nimitetty Tammisaaren kunnallislautakunnan esimieheksi. Hän oli ilmeisen varakas mies ja osti mm. kiinteistöjä kaupungin keskustasta, kuten oheisesta Virallisen Lehden kuulutuksesta voidaan päätellä.

Palveluspiian kahdeksan murhaa

Nuutajärven lasitehtaalla vuonna 1811 syntyneen Otto Söderbergin elämästä ei puuttunut hurjiakaan käänteitä. Hänen vanhempansa olivat lasinpuhaltaja Mathias S. ja vaimonsa Greta Lisa Määttä. Tulevan puolisonsa Gustava Graveliuksen Otto tapasi luultavasti Tammelassa. Gustava oli Ruotsin Sigtunassa syntyneen Greta Stampellin avioton tytär, joka oli syntynyt Vihdin Niuhalassa. Sukunimensä Gustava sai isäpuoleltaan, Vihdin kappalaisen pojalta, Jacob Graveliukselta. Tämä oli ollut Gustavan syntyessä vasta reilun 11 vuoden ikäinen, mutta ilmeisesti otti jossain vaiheessa tyttären omakseen.

Jacob G. ja Greta Stampell asuivat 1820-luvulla ainakin Virroilla ja Ruovedellä, mutta muutoin heidän vaiheistaan ei ole tietoa. Gustava sen sijaan sai aviottoman tyttären, Carolina Charlottan Tammelassa vuonna 1829. Kun Carolina menee aikanaan naimisiin, hänet mainitaan inspektori Otto Söderbergin tyttärenä. Otto ja Gustava menivät naimisiin muutamia vuosia myöhemmin Oton ollessa Hauhon Hovinkartanossa renkivoutina. Tuohon aikaan syntyivät lapset Karl Otto ja Paulina Palsara. Erittäin harvinaisen nimen saanut Paulina Palsara kuoli parin vuoden iässä Königstedtin kartanossa Vantaan Riipilän kylässä perheen ilmeisesti ollessa matkoilla. Hänet haudattiin Tammelaan.

Seuraavalla vuosikymmenellä Otto perheineen oli siirtynyt Nummen pitäjän Hyvelän kylän Uotilan ratsutilan hoitajaksi. Kyseinen talo toimi ainakin 1800-luvun loppupuolella paikallisten käräjien pitopaikkana. Vuonna 1862 Uotila pääsi lehtien sivuille siellä riehunneen tulipalon jälkeen. Vahingoiksi arvioitiin 127 ruplaa. Vuonna 1863 laskettiin yhden ruplan vastaavan neljää markkaa. Mauri Räsäsen kotisivuilta löytyvän taulukon perusteella summa vastaisi nykypäivänä noin 1500 euroa. Toisaalta vuonna 1862 eräs herra sai kotiväeltään 25 ruplaa "uuden univormun hankkimiseen".

Tämä tulipalo oli kuitenkin vähäinen episodi siihen nähden, mitä Uotilassa koettiin seuraavalla vuosikymmenellä. Vuoden 1874 tammikuussa löydettiin talon maitokamarista kuollut lapsi. Lähes samantien poliisitutkimukset johtivat talon palveluspiian, 26-vuotiaan Aleksandra Michelsdotterin jäljille. Vastasyntyneen kaulasta löytyi jälkiä kuristamisesta. Tämä sai tutkimusta johtaneen kruununnimismiehen vangitsemaan Aleksandran välittömästi ja viemään hänet vankihuoneeseen odottamaan tuomiota.

Tämä kaikki oli liikaa epäillylle ja pyysi saada nähdä papin. Nummen kappalaisen vierailtua epäillyn luona, muuttui tämän yhteistyöhaluiseksi ja kertoi suorastaan kammottavan tarinan. Hän sanoi synnyttäneensä ikävuosien 17 ja 26 välillä kahdeksan lasta ja surmanneen nämä kaikki. Kaksi ensimmäistä hän oli heittänyt läheiseen jokeen. Huomattuaan tämän huonoksi paikaksi vainajien noustua takaisin pinnalle oli hän kätkenyt neljä ruumista navetan ullakolle turpeiden alle. Viimeisen ruumiin hän oli sitten survonnut piironkinsa lootaan. Kahdeksas oli sitten tämä maitohuoneesta löytynyt. Lapsista neljä oli tyttöjä ja loput poikia.

Aleksandra väitti kaikkien lasten isän olleen hänen oman isäntänsä, Otto Söderbergin. Tästä järjestettiin oma tutkimuksensa, mutta ilmeisesti asiaa ei todistettu lopulta suuntaan tai toiseensa. Aivan vielä ei ollut nykyaikaisten dna-todistusten aika. Poliisin tietojen mukaan Aleksandra itse oli somerolaisen aviottoman piian, Gustavan tytär, joka oli koko edellä mainitun ajan työskennellyt Söderbergin perheessä. Todisteiden joukossa kerrottiin, miten 21.7.1867 oli löydetty joesta tunnistamaton vastasyntyneen ruumis. Aleksandran tunnustuksen perusteella voitiin tämä vainaja todeta hänen murhaamakseen.

Kihlakunnanoikeus tuomitsi palveluspiika Aleksandran jokaisesta murhasta kahdeksan vuoden vankeuteen eli yhteensä 64 vuoden kuritushuonerangaistukseen. Turun hovioikeus otti asian käsittelyynsä ja lievensi sitä. Murhaaja sai lopulta 10 vuotta vankeutta, koska tämä oli käytännössä korkein käytössä ollut tuomiomäärä. Tuomio alistettiin vielä senaatin tarkastettavaksi.

Aivan kuin tässä episodissa ei olisi ollut tarpeeksi, koetteli Hyvelän Uotilaa samalla myös toinen aikalaisisssa varmasti puheita herättänyt tapaus. Rusthollin omistaja Otto Söderbergiä vastaan nostettiin syyte siitä, että hän olisi poikansa häissä vuonna 1869 käyttäytynyt sopimattomasti tuolloin vasta 12 vuoden ikäisen Eva Nymanin kanssa. Ajan sanomalehdissä tapausta luonnehdettiin mm. siihen tapaan, että ellei Eva oli ollut jo 12 -vuotias, olisi Söderbergille määrätty ilman muuta kuolemanrangaistus. Eva oli yksi niistä onnettomista, joita kunnan köyhäinhuolto vuosittain kauppasi ylläpidettäväksi halvimman tarjouksen tehneelle.

Otto Söderberg olisi voinut siis joutua todella pahaan liemeen, mutta oikeus joutui lieventämään tuomiotaan. Tapauksesta oli kulunut jo vuosia ja tyttö oli ollut "tolf år och några dagar" - 12 vuotta ja muutamia päiviä. Näistä seikoista johtuen lopullisena rangaistuksena rusthollin omistajalle luettiin 20 päivän vankeus vedellä ja leivällä.

Otto Söderbergin ja hänen vaimollaan oli yhteensä kuusi lasta. Näistä neljä ehti naimisiin saakka. Ennen avioliiton solmimista syntynyt tytär Carolina meni naimisiin Nummen Röhkölän Kraamin talon rusthollari, Karl Viktor Salinin kanssa. Hauholla syntynyt Karl Otto S. vei vihille Oinolan Päkärin talosta kotoisin olleen Agneta Malinin. Karl Otto oli sotilasarvoltaan vääpeli ja hänen kuolemansa jälkeen leskivaimo Agneta sai pienen eläkkeen valtiolta.

Poika Klas August S. mainitaan ensin tilallisena Hyvelän Rekolla, josta hän sitten 1870-luvun loppuvuosina siirtyi maakauppiaaksi Saukkolan kylään. Hänen pikkuruisia mainoksiaan voi löytää 1880-luvun Hufvudstadsbladet -lehdistä. Avioon Klas ehti kahdesti, ensin Järvenpään kylän Uotilan rusthollarin tyttären, Christina Landenin kanssa ja tämän kuoltua hän vei vihille Elvina Nymanin. Näistä avioista oli yhteensä ainakin 11 lasta.

Perheen kuopus, Emil Söderberg otti vaimokseen Nummen Salonkylän Isomarkulla syntyneen Eva Stina Sahlstedtin. Pariskunta asettui Remalan Ollin taloon, joka on edelleen suvun hallussa. Eräiden tietojen mukaan Nummella oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kolme "herraa", jotka olivat Kraamin herra Salin, Ollin herra Söderberg ja herra Klas Söderberg. Näin herrat olivat siis keskenään lähisukulaisia, kaksi veljestä ja heidän lankonsa. Alimassa kuvassa Ollin talopiiriä 1930-luvulla.

Nils Abraham Gylden, unohdettu?

Antiikin tutkija, taideharrastaja Nils Abraham Gylden syntyi Mikkelin Suonsaaressa toukokuussa 1806 kihlakunnantuomari Abraham Jonatan G:n ja hänen taloudenhoitajansa Eva Strömmin aviottomana lapsena. Tosin Abraham ja Eva menivät vihille saman vuoden heinäkuussa. Pariskunnalle oli jo paria vuotta aiemmin syntynyt yksi lapsi ja vuoteen 1818 mennessä perhe kasvoi 12-lapsiseksi.

Nils Abraham oli tarmokas nuorukainen ja yksityisoppilaana hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1821 ja filosofian maisteriksi Turun yliopiston viimeisessä promootiossa 1827. Hän julkaisi kolmiosaisen väitöskirjan Ksenofonin Kyrupaideian historiallisesta luotettavuudesta ja tuli nimitetyksi Helsinkiin siirretyn yliopiston Kreikan kirjallisuuden dosentiksi tammikuussa 1829.

Nils Abraham oli Lauantaiseuran ensimmäisiä jäseniä ja seuran toimesta perustetun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan hän kuului alusta lähtien ollen mukana sen ensimmäisessä kokouksessa 16.2.1831. Samaan aikaan hän toimi Helsinkiin perustetun, nykyaikaisen yksityiskoulun opettajana maaliskuusta 1831 keväääseen 1834. Tuohon aikaan koulun johtaja luonnehti eräässä kirjeessä Gyldeniä seuraavaan tapaan; "Hän on raudanluja mies eikä itse mitenkään sovelias johtamaan toisten mielipiteitä omansa mukaan. Hän on varmaan oleva paikallaan, kun kerran saa vallan, koska hän toimii periaatteiden mukaan - mutta hänellä ei ole älyä eikä joustavuutta itse hankkia kaikkien arvonantoa. Mieluummin hän iskee päänsä puuhun kuin väistyy tuumaakaan tieltään".

Opettajaura päättyi Gyldenin lähdettyä ulkomaille. Sieltä hän lähetti useita matkakirjeitä, joita Helsingfors Morgonblad sitten julkaisi lukijoidensa iloksi. Oheisessa kuvassa on pätkä heinäkuussa ilmestyneestä kirjeestä. Hän kirjoitti myöhemmin kokemuksensa kirjaksi ja kertoi siinä matkansa tarkoituksen olleen perehtymisen saksalaisten yliopistokaupunkien kielitieteen opiskeluun ja tutkimuksen tilaan sekä tutustumisen antiikin taiteen muistomerkkeihin.

Saksalaisiin taidekokoelmiin Nils Abraham Gylden ihastui suuresti ja matkan aikana hän sanoo kehittäneensä "sen rakkauden taiteeseen ja kauniiseen, jota olin siihen asti tuntenut itsessäni vain hämäränä aavistuksena".

Jälkipolvi muistaa taiteentuntija Gyldenin parhaiten eräästä virkaepisodista. Kun Helsingin yliopisto haki vuonna 1833 Kreikan ja Rooman kirjallisuuden apulaisen virkaa täytettäväksi, olivat hakijoina sekä Gylden että Runeberg. Runebergin väitöskirja oli käsitellyt kuoroa kreikkalaisessa murhenäytelmässä ja Gyldenin genetivus- ja ablativus absolutus -konstruktioiden syntyä ja laatua kreikassa ja latinassa. Runebergin tuotosta pidettiin yleisesti parempana, mutta virkavuosiensa ja suuremmaksi katsotun kielitieteellisyytensä takia valituksi tuli nimenomaan Gylden. Runebergin ystävät ja tukijat eivät koskaan antaneet tätä anteeksi.

Ilmari Havu muisteli Historiallisen Arkiston vuosikirjassa 52 Nils Abraham Gyldeniä seuraavilla sanoilla Suomen taideyhdistyksen tuolloisen satavuotisjuhlan johdosta;

"Gylden oli aloitekykyinen ja ajamiinsa asioihin innostunut mies, mutta kenties vähäpätöisyytensä johdosta syrjäytetty, siitä katkeroitunut ja harmistuneena taipuvainen näkemään ansionsa suurempina kuin ne ovat itse asiassa olleet. Hän on, voi sanoa, kokonaan unohtunut. Täytynee myöntää professori Gunnar Castrenin olevan oikeassa hänen sanoessaan Herman Kellgrenin elämäkerrassa Gyldenin olevan eniten tunnettu siitä, että hän voitti Runebergin kilpailussa apulaisenvirasta. Ei juuri lohdullinen lopputuomio!"

Mainitun taideyhdistyksen yhtenä pontimena on voinut olla oheisen lehtileikkeen luoma pohjatyö. Elokuussa 1851 Nils Abraham Gylden julkaisi Finlands Allmänna Tidningissä artikkelin, jossa hän luotasi suuntaviivoja suomalaisella taiteilijaseuralle. Hän suunnitteli, että taiteilijat asettaisivat vuosittain Turussa ja Helsingissä maksua vastaan näytteille edellisen vuoden työnsä. Nämä sitten myytäisiin huutokaupalla ja osa tuloista siirrettäisiin erityiseen taiteilijoiden eläke- ja avustuskassaan. Suoranaisiin tuloksiin tämä sinänsä erittäin moderni ehdotus ei johtanut.

Kaarle Ojanen 1851-1927

Tämä kirjoitus on Arno Forsiuksen mainioilta kotisivuilta lainattu hänen käyttöehtojensa mukaisesti. Pääset tutustumaan hänen monipuoliseen kirjoitusvalikoimaansa klikkaamalla tätä linkkiä.

Itse olen lisännyt tekstiin Päivän Uutiset -sanomalehdessä 26.4.1888 julkaistun otteen Siuntion pitäjänkokouksen pöytäkirjasta mainitulta vuodelta. Sitä lukiessa voi miettiä niitä otsikoita, millä vuoden 2008 valtiomiehemme ovat julkisuudessa. Onko mikään sittenkään muuttunut 120 vuodessa?

Toisessa kuvassa on Kaarle Ojasen elämänsä ehtoopuolella hankkima Nummen Siipoon tilan komea päärakennus. Taustalla häämöttää pitäjänkirkon kupoli.

Arno Forsius

Kaarle Ojanen (1851—1927) — maanviljelijä ja valtiopäivämies

Koti, lapsuus ja nuoruus

Urjalan pitäjän Vahoisten kylässä olevasta Einolan verotilasta oli vuonna 1816 erotettu uusi tila, jota alettiin kutsua nimellä Tuorrettennenä tai lyhyemmin Tuorre. Tila siirtyi vuoden 1867 alusta alueluovutuksen yhteydessä osaksi Punkalaitumen kunnan Kivisenojan kylää.

Tuorreen taloa isännöi vuodesta 1835 alkaen tilan ainoa poika Juho Juhonpoika Tuorre, joka solmi vuonna 1842 avioliiton Yntälän talosta kotoisin olleen Kreetta Liisa Matintyttären kanssa. Avioparille syntyi kahdeksan lasta, joista viides oli 3.1.1851 syntynyt Carl Gustaf, kuten hänen nimensä oli rippikirjaan merkitty. Juuri hänet tunnetaan myöhemmin nimellä Kaarle Kustaa Ojanen

Carl Gustaf eli Kalle Tuorre sai muiden sisarusten tavoin kouluopin alkeet kotonaan ja selviytyi lukusilla erittäin hyvin sisältä lukemisesta ja kohtalaisesti ulkoluvustakin. Rippikoulun hän kävi vuonna 1866 osoittaen hyvää taitoa sisältä lukemisessa sekä kristinopin kappaleiden ulkoa osaamisessa.

Kalle Tuorrella oli suuri halu ryhtyä kansanparantajaksi. Mahdollisesti hän piti esikuvanaan isänsä äitiä Saara Simonintytär Ameeta, jonka tiedetään harjoittaneen kansanparannusta. Kalle oli suurella vaivalla opiskellut omin päin mm. ruotsia ja saksaa, jotta hän olisi voinut perehtyä vieraskielisiin lääketieteellisiin kirjoihin.

Kalle oli vasta 19 vuoden ikäinen, kun hän alkoi vuonna 1870 ottaa kotonaan vastaan sairaita. Vuodehoitoa vaativia potilaita hoidettiin toisinaan viikkokausia Tuorreen talon pirtissä, minkä vuoksi myös talon muu väki joutui osallistumaan sairaiden hoivaamiseen.

Kalle Tuorreen hoitoon näyttää hakeutuneen erityisesti jalkavammoja potevia sairaita. "Tuorreen tohtori" tuli heti niin tunnetuksi, että Urjalan kunnallislautakunta alkoi lähettää hänen hoitoonsa potilaita köyhäinkassan kustannuksella. Punkalaitumen kunnan köyhäinhoito ei hänen apuaan tiettävästi käyttänyt.

Kalle Tuorre oli aikonut lähteä opettajan oppiin Jyväskylän seminaariin ja hän oli vuoden 1870 aikoihin hakenut sitä varten papinkirjankin. Jostain syystä hänen suunnitelmansa ei kuitenkaan toteutunut. Samoihin aikoihin hän on ottanut itselleen sukunimen Ojanen, jota hän käytti vuoden 1872 alusta.

Kauppiaana Urjalassa

Tuorreen talon pojista vanhin, Heikki Juhonpoika, solmi 1870-luvun alussa avioliiton ja sai kotitalon haltuunsa. Sen seurauksena Kalle Ojasen oli harkittava muuta elämänuraa. Hän anoikin vuoden 1873 alussa Urjalan kuntakokoukselta lupaa saada harjoittaa maakauppaa Seppälän tilalla Urjalan kunnan Laukeelan kylässä.

Kauppalupa saatiinkin melko pian ja kauppa avattiin kesällä 1873. Apulaisena oli aluksi Kalle Ojasen vanhempi veli Fredrik. Kauppa menestyi kohtuullisesti syrjäisestä paikasta huolimatta. Kalle Ojanen harrasti edelleen sairaiden hoitamista ja piti kauppansa yhteydessä sairastupaakin.

Kalle Ojasen hoitoon oli kerran tuotu vaikeasti sairaana Vesilahdelta kotoisin ollut Hangasniemen torpan tytär Mariaana Kustaantytär. Sairas parani täysin ja vuoden 1874 alussa parantaja ja potilas vihittiin avioliittoon. Sen jälkeen nuorikko sai avustaa miestään myös sairaiden hoidossa. Perheeseen syntyi kymmenen lasta, heistä kolme Urjalassa ja seitsemän myöhemmin Nummella. Lapsista eli aikuiseen ikään vain neljä.

Maaliskuussa 1874 Kalle Ojanen sai luvan siirtää kauppansa Kankaanpään ratsutilan maille kirkon lähelle, joka oli parempi paikka kaupan pitämisen kannalta. Juuri samoihin aikoihin Tammelan piirilääkäri J. A. Friman oli tehnyt ilmiannon Kalle Ojasen toiminnasta lääkärinä. Tämä haastettiinkin huhtikuussa 1874 käräjille syytettynä puoskaroinnista ja luvattomasta lääkkeiden myynnistä. Kalle Ojanen tuomittiin sakkoihin tai vankeuteen ja menettämään apteekkitavaransa kruunulle. Lautamiehet ilmoittivat kuitenkin vastalauseensa tuomion johdosta, koska Kalle Ojanen ei ollut ottanut parannustoiminnastaan mitään palkkioita. Lopulta hänet vapautettiin tuomiosta, mutta hän joutui kuitenkin maksamaan tutkimus- ja käräjäkuluja ja todistajanpalkkioita.

Kaarle Ojanen, kuten hän nyt kirjoitti nimensä, nautti Urjalassa kuntalaisten suurta luottamusta ja vuoden 1875 alussa hänet valittiin kunnallislautakunnan esimieheksi 24 vuoden ikäisenä. Hän toimi myös Urjalan kirjaston hoitajana ja hänen aikanaan kunta alkoi vuonna 1876 maksaa avustusta kirjastolle. Kaarle Ojanen oli Urjalassa myös kansakoulun johtokunnan jäsen vuosina 1876—1877 ja suostuntaverokomitean varajäsen.

Maanviljelijänä Nummella

Syistä, jotka eivät ole tiedossa, Kaarle Ojanen päätti luopua kauppiaan urasta vuoden 1877 lopussa ja muuttaa maanviljelijäksi Nummelle. Hän myi kauppansa ja osti vapaaehtoisessa huutokaupassa Nummen kunnan Sierlan kylästä kauppias A. J. Tammelinin omistaman Pakkala-nimisen entisen ratsutilan. Tila oli varsin suuri, siihen kuului maata 900 ha, josta oli peltoa 225 ha. Tilalla oli lypsylehmiä noin 50—60 ja hevosia 10—12. Kaarle Ojanen osti vuonna 1904 Nummen kirkonkylästä lisäksi Siippoon tilan, jolla oli noin 20 lehmää ja 5 hevosta.

Kaarle Ojanen alkoi tuntea sydänsairauden oireita ensi kerran vuonna 1916, jolloin hän aikoi luopua Pakkalasta. Hän tarjosi tilaa Nummen kunnalle, mutta peruutti kuitenkin tarjouksensa. Tulipalo tuhosi kesällä 1918 Pakkalan päärakennuksen ja osan muistakin rakennuksista. Tulipalossa tuhoutui myös talon kaikki irtaimisto, mm. Kaarle Ojasen kirjasto, kirjoitukset ja muut asiakirjat sekä kirjeet. Tulipalon jälkeen Kaarle Ojanen myi Pakkalan tilan Kansallis-Osake-Pankille. Siinä vaiheessa tapahtui tilan torppien ja mäkitupien itsenäisiksi lunastaminen, jonka seurauksena tilaan jäi maata vain noin 200 ha. Pakkalan myynnin johdosta Kaarle Ojanen muutti perheensä kanssa Siippoon tilalle.

Kaarle Ojanen joutui myös Nummella pian mukaan kunnallisiin luottamustehtäviin. Hän oli kunnallislautakunnan jäsen vuosina 1881—1883, kuntakokouksen esimies vuosina 1884—1886, kunnallislautakunnan esimies vuosina 1893—1906 ja uuden kunnanvaltuuston jäsen vuosina 1919—1924. Sen lisäksi hän oli kunnan tilintarkastaja vuosina 1910—1916, tutkijalautakunnan jäsen vuosina 1911—1916, kasvatuslautakunnan jäsen vuosina 1919—1922, raittiuslautakunnan jäsen ja puheenjohtaja vuosina 1922—1927, Nummen kansakoulun johtokunnan jäsen vuosina 1882—1886, Järvenpään piirin kansakoulun johtokunnan puheenjohtaja vuosina 1897—1920 ja varallisuusverolautakunnan puheenjohtaja 1920 sekä jäsenenä lukuisissa komiteoissa ja toimikunnissa sekä kuntien yhteisissä elimissä.

Kunnan huomattavana luottamushenkilönä hän joutui aloitteellisuutensa seurauksena mukaan kaikkiin tärkeisiin asioihin, joista voidaan mainaita kyyti- ja kievarijärjestelyt, maanteiden hoito, rautateiden rakentaminen, maanviljelysrahasto, asuntolainarahasto, kansakoululaitoksen kehittäminen, köyhäinhoito ja sairaanhoito, raittiustyö, taksoitus, vaalipiirijärjestelyt ym.

Kaarle Ojanen tuli mukaan myös Nummen seurakunnan hallintoon. Hänet valiittiin jo vuonna 1879 kirkon- ja viinikassan tilen tarkastajaksi. Vuonna 1881 hänet valittiin kirkkoraadin jäseneksi ja vuonna 1902 kirkkoväärtiksi eli kirkonisännäksi, joita tehtäviä hän hoiti kuolemaansa saakka. Sen lisäksi hän oli vuonna 1922 valitun kirkkohallintokunnan jäsen kuolemaansa asti. Kaarle Ojanen oli myös Lohjan rovastikunnan edustajana kirkolliskokouksessa vuosina 1913 ja 1918. Kaarle Ojanen lahjoitti vuonna 1918 Nummen seurakunnalle 10 000 mk Marjaana ja Kaarle Ojasen rahastona diakonissan palkkaamisen jouduttamiseksi.

Nummelle muutettuaan Kaarle Ojanen harjoitti edelleen parannustoimintaansa. Hän lopetti sen vasta vuonna 1921, jolloin Nummelle palkattiin kunnanlääkäri. Kaarle Ojanen oli kyllä oppinut isoäitinsä luona valmistamaan yrttilääkkeitä, mutta yleensä hän hankki käyttämänsä lääkkeet apteekista. Ojanen seurasi tarkoin, minkälaisia lääkkeitä lääkärit potilailleen määräsivät ja jäljensi reseptejä muistikirjaansa, joka on nykyään tämän kirjoittajan hallussa. Ojasen maine parantajana levisi nopeasti ja hänen hoitoonsa hakeutui potilaita kauempaakin. Aikaa myöten hänen luonaan kävi parannusta hakemassa myös säätyläisiä ja jopa pappejakin. Hänen parantamistaan potilaista ja taudeista on olemassa lukuisia tarinoita, joista osa on varmaankin kansan suussa syntyneitä legendoja.

Maatalouden osuustoiminnan kehittäjä

Poliittisesti Kaarle Ojanen oli omaksunut Suomalaisen puolueen aatemaailman ja hän pysyi sen vanhasuomalaisen linjan kannattajana puolueen hajaantumisen jälkeen. Hänen kantavia aatteitaan olivat suomalaisuus, suomen kielen aseman parantaminen, maatalouden kehittäminen ja maaseudun olojen kohentaminen. Niiden edistämiseksi Kaarle Ojanen toimi aktiivisesti kunnallisena luottamushenkilönä, valtiopäiville valittuna edustajana ja kansalaisjärjestöjen jäsenenä.

Kaarle Ojanen perusti Nummelle jo vuonna 1891 yhtiömeijerin. Hän toimi sen johtokunnan puheenjohtajana meijerin koko olemassaolon ajan eli vuoden 1904 loppuun, jolloin paikkakunnalle perustettiin Nummen Osuusmeijeri -niminen osuuskunta. Sen hallintoon hän osallistui ainoastaan tilintarkastajana usean vuoden ajan. Vaikka Kaarle Ojanen ei kannattanut varauksettomasti osuustoiminnan periaatteita, hän ymmärsi kuitenkin sen merkityksen kehityksen edistäjänä. Nummella hän oli mukana mm. osuuskaupan ja puhelinosuuskunnan toiminnassa.

Kaarle Ojasen toiminnan kannalta tärkeäksi muodostui erityisesti osallistuminen Uudenmaanläänin Maanviljelysseuran toimintaan. Hän oli ollut mukana jo vuodesta 1895 ilmestyneen sanomalehden Uusimaa perustamishankkeissa ja toimi pitkään lehden johtokunnan puheenjohtajana. Tämän lehden päätoimittajan Vihtori Peltosen (kirjailija Johannes Linnankoski) aatteista ja toiminnasta käynnistyi Uudenmaan suomenkielisen maanviljelijäväestön suomalaiskansallinen herätys.

Ennestään oli olemassa Hämeen-Uudenmaan Maanviljelysseura, mutta se palveli lähinnä ruotsinkielistä tilanomistajaväestöä. Vihtori Peltosen aloitteesta kutsuttiin vuonna 1897 koolle suomenkielisen Uudenmaan Maanviljelysseuran perustava kokous, jonka puheenjohtajana oli Kaarle Ojanen. Toisena toimintavuotena hänet valittiin seuran puheenjohtajaksi. Kun Pellervo-Seura perustettiin vuonna 1899, liittyi Kaarle Ojanen jo ensimmäisenä vuonna sen jäseneksi. Hän ei ollut mukana seuran hallintoelimissä muuten kuin tilintarkastajana seuran alkuaikoina.

Uusimaa-lehden innoittamana syntyi myös Porvoon Kauppaosakeyhtiö, jonka tarkoituksena oli palvella erityisesti Uudenmaan suomenkielisen väestön tarpeita maatalouden kehittämiseksi. Vihtori Peltosen osuus yhtiön luomisessa oli ratkaiseva. Kaarle Ojanen oli perustavan kokouksen puheenjohtaja ja hänestä tuli yhtiön johtokunnan puheenjohtaja. Hän oli tässä tehtävässä vuoteen 1917, jolloin hän kieltäytyi terveydellisistä syistä uudelleen valinnasta. Hänen pois jäännistään oli seurauksena osakeyhtiön purkautuminen jo samana vuonna.

Kolmas Vihtori Peltosen ja Kaarle Ojasen yhteistyön hedelmä oli Länsi-Uudenmaan eli Vihdin Kansanopisto, joka perustettiin vuonna 1897. Kaarle Ojanen oli sen kannatusyhdistyksen puheenjohtaja alusta pitäen. Kansanopiston yhteydessä toimi myös isäntä- ja emäntäkoulu, jonka Uudenmaanläänin Maanviljelysseura otti vastuulleen vuonna 1902. Kansanopisto tuhoutui tulipalossa toukokuussa 1918, minkä jälkeen se siirrettiin Nummelle. Kansanopisto lopetti kuitenkin toimintansa vuonna 1922, koska samalla alueella toimi Tuusulassa suomenkielinen kansanopisto.

Lähes kaikissa Uudenmaan maanviljelijäväestön toimintaedellytysten parantamiseen tähtäävissä aatteissa ja pyrkimyksissä Kaarle Ojasella oli tukena ja apuna vihtiläinen Artturi Hiidenheimo (1877—1956), joka solmi vuonna 1900 avioliiton Kaarle Ojasen vanhimman tyttären Fanny Maria Naema Ojasen (1874—1928) kanssa.

Valtiopäivämies ja kansanedustaja

Kaarle Ojanen oli vuodesta 1882 lähtien talonpoikaissäädyn jäsenenä kaikilla valtiopäivillä, siis vuosina 1882, 1885, 1888, 1891, 1894, 1897, 1899, 1900, 1904—1905 sekä vuosien 1905—1906 ylimääräisillä valtiopäivillä. Hänet oli valittu valtiopäiville 1860-luvulla perustetun Suomalaisen puolueen edustajana Lohjan tuomiokunnasta, paitsi vuonna 1894 Tyrvään tuomiokunnasta, vuosina 1904—1905 Mäntyharjun tuomiokunnasta ja vuosina 1905—1906 Hauhon tuomiokunnasta. Syynä valintaan muista kuin Lohjan tuomiokunnasta oli Kaarle Ojasen jyrkkä kanta suomenkielen tasa-arvon puolesta ja eräiden ruotsinkieltä suosivien määräraha-anomusten vastustaminen.

Kaarle Ojanen toimi talonpoikaissäädyn puhemiehenä vuosien 1900 ja 1904—1906 valtiopäivillä. Sen lisäksi hän kuului eri valtiopäivillä valitsijamiehiin sekä toimitus-, valitus-, laki- ja talous-, kunnallis-, kielianomus-, asevelvollisuus- ja suostuntavaliokuntiin. Häntä arvostettiin harkitsevana ja luotettavana valtiopäivämiehenä. Hänen rohkea puheensa kansan huolen aiheista vuoden 1900 valtiopäivien avajaisissa herätti suurta huomiota. Kaarle Ojanen olikin 1900-luvun alkutaitteessa maamme kaikkein vaikutusvaltaisimpia ja huomattavimpia talonpoikia.

Valtiopäivillä Kaarle Ojanen ajoi mm. maanviljelyn ja metsänhoidon kehittämistä, väkijuomien valmistuksen ja käytön supistamista, Helsingin ja Salon välisen rautatien rakentamista, suomenkielen aseman kehittämistä oppilaitosten opetuskielenä, piiri- ja kunnanlääkäriverkon tihentämistä sekä oman tullitaksan saamista Suomeen. Kaarle Ojanen kuului jäsenenä moniin valtion komiteoihin, kuten maanviljelyshallituksen ohjesääntökomiteaan 1890, maanvuokrakomiteaan 1893, suojeluskasvatuskomiteaan 1902 sekä papiston eläkekomiteaan.

Autonomian aikana Suomeen saatiin vuoden 1906 uudella valtiopäiväjärjestyksellä vuonna 1907 yksikamarinen eduskunta, joka säilytti asemansa korkeimpana lainsäädäntöelimenä myös Suomen saavutettua itsenäisyyden vuonna 1917. Edeltävien säätyvaltiopäivien kokenut ja ansioitunut valtiopäivämies Kaarle Ojanen (1851—1927) oli eduskuntaehdokkaana neljästi. Hän tuli kuitenkin valituksi vain vuoden 1910 valtiopäiville, jolloin hän oli Suomalaisen puolueen kansanedustajana Uudenmaan läänin vaalipiiristä sekä varsinaisilla ja ylimääräisillä valtiopäivillä. Eduskuntakautenaan hän oli maatalousvaliokunnan jäsen.

Kaarle Ojaselle myönnettiin kunnallisneuvoksen arvonimi vuonna 1923. Hänen muotokuvansa on eduskuntatalon seinällä muistuttamassa hänen aikaisemmasta toiminnastaan talonpoikaissäädyn puheenjohtajana säätyvaltiopäivillä.

Kaarle Ojanen kuoli 7.11.1927 ja hänet siunattiin haudan lepoon Nummen kirkon hautausmaalle 15.11.1927. Tilaisuus oli vaikuttava muistojuhla yhteiskunnan monipuolisen edistäjän kunnioittamiseksi. Kaarle Ojasen puoliso Mariaana kuoli 26.1.1928, vajaat kolme kuukautta aviomiehensä jälkeen.

Kirjoitus on valmistunut marraskuussa 1999.

Kaarle Ojanen oli kirjoittajan äidin äidin isä.

Kirjallisuus:

K. N. R-ri (Rantakari): Ojanen, Kaarle Kustaa. Kansallinen elämäkerrasto IV osa. Porvoo 1932.

Ojanen, E.: Merkillinen mies menneisyydestä. Kaarle Kustaa Ojanen 3.1.1851—7.11.1927. Moniste. [Tammela 1994]

Lisäyksiä:

Hanski, J. ja Mäkelä-Alitalo, A.: Ojanen, Kaarle (1851–1927), kansanedustaja, maanviljelijä, kunnallisneuvos. Suomen kansallisbiografia 7. Negri – Pöysti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Hämeenlinna 2006.

Suutarin torpasta maailmalle. Sigfred Gislenin jälkeläiset osin kymmenessä polvessa. Toim. Eeva Ojanen. Vammala [2002].

Isovihan aikaan Karjalohjalla

Eräs esi-isäni, Sven Eriksson, tuli Karjalohjan Katteluksen taloon D vuonna 1586. Hänestä tuli järjestyksessä neljäs nimeltä tunnettu isäntä. Huhtikuussa 1586 kreivi Axel Leijonhufvud antoi Svenille vapautuksen kaikista apuveroista yhteen Katteluksen kylän neljästä talosta. Vuosien kuluessa ruotsalaissyntyinen Sven Eriksson hoiti tilaansa ilmeisen menestyksellisesti ja lopulta kaikki Katteluksen talot joutuivat hänen haltuunsa. Näin muodostui Katteluksen ratsutila eli rustholli. Hänen jälkeläisensä, jotka käyttivät Dahlman -sukunimeä, hallitsivat sitten tilaa aina 1700-luvun lopulle saakka.

Isovihan aikaan vuonna 1713 venäläisen sotajoukko tuli Karjalohjalle elokuun kahdeksantena päivänä, Laurinmessun aattona. Joukko oli lähtenyt viereisestä Pohjan pitäjästä liikenteeseen ja nyt se leiriytyi kolmeksi päiväksi Lönnhammarin kylään kaikkine kahdeksine lippueineen. Saapumisen jälkeen lähetettiin sotilaallisen täsmällisesti partioita eri puolille lähikyliä.

Långvikin kylään samonnut partio anasti kaiken karjan ja turmeli samalla viljasadon. Skepparsin talon Johan Nilsson joutui tässä yhteydessä ryöstetyksi perusteellisesti, häneltä vietiin päällä ollutta paitaa lukuunottamatta kaikki. Tämä saman kohtalon koki myös naapuritalo Tavian isäntä.

Hieman kauempana sijaitsevan Katteluksen rusthollari Sven Nilsson, edellä mainitun Sven Erikssonin pojanpojan poika, joutui myös ryöstelyn uhriksi. Kuusian kylässä sotajoukot oleskelivat kaksi yötä pelloilla ja tuhosivat samoin tein ruissuovat ja veivät mennessään kaikki eläimet, niin ettei "sorkkaakaan jäänyt". Myös Lönnhammarissa hävitys oli perusteellinen. Huono onni oli myös Lohjan Vohloisten kartanonomistajalla, herra Rehbinderillä. Tämän palvelusväki vei suurin vaivoin irtainta turvaan Kattelukseen, mutta siellä tavarat joutuivat venäläisten käsiin. Saman vuoden syksyllä näissä kylissä kylvöt jäivät väliin, koska vetojuhtia ei yksinkertaisesti ollut. Näin elämä kylissä oli lähes sietämätöntä vielä vuosia eteenpäin.

Edellä kuvatut tapahtumat on kerrottu kirkkoherra Josef Melartopoeuksen raportissa, joka sisältyy kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaan päivämäärällä 23.6.1724, pykälä 15. Kertomuksen todistivat oikeaksi tuossa istunnossa Josefin lisäksi Sammatista Jakob Randelin sekä rusthollarit Gustaf Tallqvist, Jöran Henriksson ja Johan Jöransson Tallaan kylästä, Henrik Nilsson Immolasta, Jakob Jakobsson Särkijärveltä, Nils Svensson Katteluksesta ja lopulta Markus Eriksson Lönnhammarista.

Näistä viimeksi mainituista tiedoista voidaan muuten päätellä, että Katteluksen ratsutila oli siirtynyt isältä pojalle tuossa vaiheessa eli Sven Nilsson oli luovuttanut isännyyden pojalleen Nilsille. Syynä tähän oli mitä ilmeisemmin isä Svenin vanhuuden heikkous. Hänen kerrotaan mm. pyörtyilleen usein ja eräässä oikeusjutussa vuodelta 1723 todetaan, että hänen puheisiinsa ei voitu luottaa. Sven Nilsson joutui useasti oikeuteen Isovihan aikaisten tapahtumien takia ja välillä Katteluksesta tulee jopa Tallaan rusthollin augmentti eli aputila. Vielä vuonna 1725 ei Katteluksessa ollut yhtään hevosta ja edellisenä vuonna Nils Svensson olikin oikeudessa hollikyytivelvollisuuksiensa laistamisesta. Sven Nilsson kuoli 1729 ja hänen jälkeensä alkoi vuosikymmeniä kestänyt perintöriita Katteluksen tilasta.

Ylälaidan lehtileike kertoo Katteluksen 1700-luvulla hankkineen Brunow -suvun kuvioista puolisen vuosisataa myöhemmin. Nykyisin tämä entinen ratsutila palvelee matkailijoita!

Entinen ylioppilas Strandberg

Maisteri ja kirkkoherra Carl Henrik Strandberg aloitti uransa jo kolmevuotiaana. Tuolloin hänet merkittiin voluntaariksi Uudenmaan jalkaväkirykmentin Karjaan komppaniaan, josta tehtävästä hän sai ero viisi vuotta myöhemmin.
Seuraavan vuosikymmenen puolivälissä (31.3.1795) hänet merkittiin Turun katedraalikoulun oppilaaksi ja jo seuraavana vuonna Carl Henrik kirjoitti itsensä ylioppilaaksi. Ensimmäinen varsinainen työnään hän toimi kotiopettajana peräti 47 eri oppilaalle vuosien 1797-1805 välillä. Hän eteni kirkollisella uralla ja tämä yhtenä huipentumana oli papiksi vihkiminen Turun hiippakunnassa 1.6.1805.

Karjaan kirkkoherran apulaisena Carl Henrik oli 1805 ja paria vuotta myöhemmin hänet tavataan Uudenmaan jalkaväkirykmentin ylimääräisenä pataljoonansaarnaajana. Sieltä tie vei lähelle isä Henrik Strandbergin ja äiti Kristina Juliana Muurin kotimaisemia Kiskon Kirkonkylään, jossa hän työskenteli kirkkoherran apulaisena. Taas parin vuoden päästä toimipaikka muuttui, kun Carl Henrik kiiruhti Dragsfjärdin vt. kappalaiseksi ja edelleen Västanfjärdiin. Tenholan vt. kirkkoherraksi Carl Henrik tuli 1816, mutta taas parin vuoden päästä asema muuttui Perniön Kosken ruukinsaarnaajaksi. Karunan kappalaisena ja Lopen kirkkoherrana hän keräsi lisää kokemusta seurakuntalaisten paimentamisesta. Näin hänestä lopulta tuli Karjaan kirkkoherra ja vuonna 1829 rovasti. Hänen merkittävin saavutuksensa jälkipolville lienee ollut teos "Åbo stifts herdaminne I-II", jonka hän julkaisi vuosien 1832-34 välillä.

Vuonna 1818 Carl Henrik Strandberg meni naimisiin Charlotta Fridenin kanssa. Tämä avioliitto päättyi Charlottan kuolemaan 1853 ja nelisen vuotta myöhemmin hän meni 77 vuoden kunnioitettavassa iässä vihille Juliana Margareta Dahmin kanssa. Carl Henrik Strandberg kuoli Karjaalla keväällä 1865 ja Juliana leskenä vasta 1891.
Ensimmäisestä avioliitosta syntyi Kosken ruukilla poika Carl Magnus Albert. Hänet isä lähetti opin tielle ensin Hämeenlinnan triviaalikouluun 1829 ja sitten Turun lukioon, jossa hän opiskeli 1836-38. Ylioppilaaksi Carl Magnus tuli Helsingissä 14.6.1839. Varsinainen virkaura ei koskaan auennut Carl Magnukselle ja hän asuikin "entisenä ylioppilaana" Kiskon Kirkonkylän Immoisten rusthollissa, jonka omisti hänen tätinsä Engla Lovisa S:n puoliso, Johan Hammar.

Vuonna 1854 Carl Magnus löysi itselleen morsiamen. Naapuripitäjä Karjalohjan Puujärven kylän Uudentalon ratsutilalla oli maaliskuussa 1820 syntynyt Christina -nimen saanut tytär, joka nyt vihittiin ylioppilas Strandbergin kanssa. Christinan isänpuoleiset sukujuuret johtavat Malmgrenien kantatilalla, Sammatin Kiikalan kylän Pulkalle.

Tuore pariskunta muutti Särkijärven Vappulan rustholliin, jonka vuokraaja miehestä nyt tuli. Siellä heille syntyivät syksyllä 1855 kaksoset Carl Ferdinand Theodor ja Kristina Augusta Amanda. Perheonnea ei kuitenkaan kestänyt kuin pienen hetken. Heinäkuun viimeisenä päivänä 1857 Carl Magnus menehtyi hukkumalla Puujärveen.

Tässä vaiheessa perheen omistukseen kuuluivat sekä Vappulan että lähellä sijainneen Immolan ratsutilat. Strandbergin perikunta sai nyt haltuunsa tämä kokonaisuuden ja vuonna 1886 tytär Kristinan mennessä vihille siuntiolaisen Berndt Fröbergin kanssa hänet mainitaan "rustitilan omistajana". Jotain oli joka tapauksessa mennyt peruuttamattomasti pieleen. Useissa lehdissä nimittäin julkaistiin vuoden 1889 lopulla oheinen kuulutus. Sen mukaan Kaarlo Strandbergin konkurssipesä myy Vappulan ja Immolan rusthollit huutokaupalla 18.11.1889 klo 1.00 päivällä. Kuulutuksesta käy oivallisesti ilmi 1800-luvun lopun karjalohjalaisen ratsutilan vauraus sekä niihin liittyvät sitoumukset. Vappulan rusthollia rasittavalla eläkeellä lienee tarkoitettu leskivaimo Christina Malmgrenia.

Oheisen esipolvitaulusto kertoo em. Kristina -tyttären sukujuurista.

Norsuja Suomessa?

Kustaa Vilkuna kirjasi Suomalainen Suomi -lehden artikkelissaan (1917) ylös niitä sotilasnimiä, mitä Savon jalkaväkirykmentissä mainittiin sotilailla olevan vuonna 1735.

Afrikan ja Intian niemimaan villi- ja tarueläimistä olivat mukana mm. tiikeri (Tiger), pantteri (Pantter), kameli (Camel), yksisarvinen (Enhörning) ja norsu (Elephant). Näistä monia käytettiin toki muuallakin päin Suomea ja esimerkiksi Elephant -nimisiä pappismiesten jälkeläisiä löytyy koko joukko.

Yksi näistä oli Pieksämäen kappalaisen, Simo Tarvoniuksen tytär Anna Maria Elephant.

Sukututkija Kaarlo Teräsvuori ihmetteli 1940-luvun alussa syytä siihen, että Tarvonius -nimisen isän tytär esiintyy Elephant -nimellä vihittyjen luettelossa. Tähän on kuitenkin löytänyt Vilkuna loogisen selityksen. Kalevaseuran vuosikirjassa vuodelta 1939 hän todisti sanojen "tarvas" ja "tarvo" tarkoittaneen monin paikoin Suomessa samaa kuin nykykielen norsu.

Nimi ei miestä pahenna, mutta sotamiestä nämä eksoottiset valinnat ovat varmasti kiehtoneet. Todennäköisesti yksi näistä kiinnostuneista oli Kiskon Kurkelan kylän Pipon ratsutilan mailla asunut rakuuna Fredric Elefant.

Hän oli tullut puoliso Johanna Nymanin kanssa Kurkelaan naapuripitäjä Perniön Haaroisista. Johannan oma isä oli myös sotaväessä. Rippikirjan mukaan hän oli Haaroisten rakuuna numero 87. Fredrik ja Johanna vihittiin toukokuun lopulla 1798 Perniössä ja tuolloin sulhasta nimitetään reserviläiseksi.

Perheen kaksi ensimmäistä lasta syntyi kotipitäjässä, mutta vuosien 1802-1803 paikkeilla he muuttivat Kurkelaan. Siellä perhe kasvoi vielä viidellä lapsella. Näistä lapsista 1801 syntynyt Johan meni naimisiin kiikalalaisen Anna Stina Michelsdotterin kanssa ja jäi asumaan kotikyläänsä. 1830-luvulla hänet mainitaan Yli-Pipon eli Eliaksen rusthollin muonatorpparina. Anna Stina kuoli 1834 ja toinen vaimo löytyi Suomusjärveltä.

Räätäli Johan Domanderin tytär Maja Stina oli Johanin vuoden verran nuorempi ja kotoisin Kettulan kylän Härkälän talon torpasta. Hänen isoisänsä oli saman kylän Tomman talollisen, Petter Simonssonin poika. Petter puolestaan oli kotoisin Uskelan Pyölin kylästä ja tullut Tommalle naituaan edellisen isännän leskivaimon, Maria Johansdotterin.

Eräs takaus Rautsuolta

1850-luvun alussa muuan torppari, Jakob Jakobsson osti itselleen Suomusjärven Rautsuon kylässä sijainneen Kaarlen talon. Myyjänä oli tilan edellinen isäntä, Johan Silander. Kauppasummaksi ilmoitettiin 574 ruplaa ja 42,5 kopeekkaa hopeassa. Tämän summan ostaja oli nostanut Fiskarsin ruukinkonttorista. Takaajana tälle summalle oli Kiskon Ylötkylän Pitkän talon ratsutilallinen, Elias Sahlstedt.

Osto tapahtui kesällä 1852. Johan Silander perheineen mainitaan Kaarlella vielä 1851, mutta jo kahta vuotta myöhemmin he asustavat samassa kylän Mannin talossa. Siellä Johan S. myös kuolee toukokuussa 1874.
Jakob Jakobsson oli syntynyt Ylötkylän Ollan talon Sorvaston torpassa. Isä Jakob oli nainut Kurkelan Heikolassa asuneen rakuunantytär Ester Hellbergin 17.10.1815. Sorvastolla torppariperheeseen syntyi yhdeksän lasta vuosien 1817-1843 välsienä aikana. Näistä täsmälleen keskimmäisenä syntyi Kaarlen tuleva talollinen, isänsä täyskaima.

Jakob oli vielä poikamies ostaessaan Rautsuon Kaarlen, mutta muutamia vuosia myöhemmin hän onnistui löytämään morsiamen Laidikkeen kylän Jusalan l. Jussilan talosta. Isäntä Gabriel Anderssonin tytär Helena Kustava oli syntynyt kotitalossaan elokuussa 1830 ja oli miestään nelisen vuotta nuorempi. Vuoteen 1866 mennessä Kaarlella syntyi kuusi lasta. Viimeisen lapsen nähdessä päivänvalon ensi kertaa, mainitaan Jakob Jakobsson jo entisenä isäntä. Puoliso Helena Kustavan äiti oli Anna Juslin.

Annan toinen puoliso oli kirkkonummelainen Israel Öfverström ja tästä avioliitosta oli mm. poika Carl Ö., nykyisen Tasavallan Presidentin, Tarja Halosen isoäidin isä.

Kaarlen tilaa hoiti muutaman vuoden vuokralainen, kunnes 1870-luvun alkupuolella uudeksi talolliseksi tuli Wilhelm Warelius. Hän kuoli jo 1876 ja niinpä Elias Eriksson Lietzen ottaa talon haltuunsa aina vuosisadan loppuun saakka. Hänen jälkeläisillään tila sitten oli vielä 1960-luvulla.

Edellä mainittu takaaja Elias Sahlstedt oli siis Pitkän talon rusthollari. Oheisessa kuvasssa (alhaalla) on tilan päärakennus vasemmassa reunassa. Tämän blogin lukijan silmissä se ei ehkä näytä kovin vauraalta tilalta, mutta sitä sen on täytynyt kuitenkin olla. Muutoin herra Sahlstedt ei olisi voinut antaa noinkin suurta takaussummaa, koska riskinä takaajalla on aina maksumieheksi joutuminen. Finlands Allmänna Tidning -lehdessä Elias S. ilmoitti yhdessä Kiskon kirkkoherran, Edvard Johan Laurellin kanssa mainitun takauskirjan katoamisesta ja sen kuoletuksesta.

Elias Sahlstedt hoiti Pitkän tilaa mitä upeimmalla tavalla ja ainakin vielä 1960-luvulla se kuului hänen jälkeläisilleen alenevassa miespolvessa.

Udny of Tillery- ja Seton -suvuista lisää

Vaikka en itse kuulu ao. sukuuun enkä ole sitä lainkaan tutkinut, olen saanut eräältä nettituttavaltani oheisia tietoja tästä suurta kiinnostusta herättäneestä aiheesta;

Seton -suvusta

Setonit sanotaan olleen maineikkaimpia Skotlannin vanhoista suvuista ja nillä on näistä myös punaisin veri. Kun muiden sukujen päälinjat olivat talonpoikaista alkuperää, olivat Setonit "Magnae Nobilitatis Domini" ja liittyivät avioliitton kautta neljään kertaan kuninkaallisin sukuihin. Setonit tunnettiin heidän uskollisuudesta Stewart-dynastialle, joiden suojeluksessa he saivat (ja joskus menettivät) arvonimiään ja maaomaisuuttaan.

Suvun kantaisä sanottiin olleen Secker de Seye, Dugdale de Seyn ja Winchesterin jaarlin De Quincyn tyttären poika. Hän oli normannilaista sukujuurta, asettui Skotlantiin kuningas David I aikoihin (1124-1153) ja sai tältä vapauden maihin Itä-Lothianista. Maat tultiin tuntemaan nimellä Seytun, Seyn asutus. Ecker de Seyn pojanpojanpoika Sir Christopher Seyton avioitui Marin jaarlin lesken, kuningas Robert I (Skotlannin kansallissankari Robert the Bruce) siskon Christina Brucen kanssa.

Sir Christopherin sanottiin olleen jättimäisen kokoinen; hänellä oli kahden käden miekka pituudeltaan lähes 1,5-metrinen, jonka nykyään omistaa Georg Seton, Cariston Setonien päämies. Sir Christopher osallistui lankonsa kruunajaisiin 1306. Methvenin taistelussa saman vuoden kesäkuussa kaatui hevonen kuningas Robertin alta, mutta hän sai uuden Christopherilta. Robertin joukot hävisivät taistelun jaarli Pembroken joukkoja vastaan; Christopher pääsi hevosettakin pois taistelutantereelta ja piiloutui Ayrshiren Lochdoonin linnaan. Eräs hänen luottohenkilö, "Juudaksen jälkeläinen nimeltään Macnab", paljasti hänet kuitenkin englantilaisille, jotka veivät hänet Dumfriesiin. Siellä hänet teloitettiin.

Erilaisten Setonien genealogien mukaan laskettu oli William Udnien puoliso Janet siis Robert the Brucen siskon pojantyttärenpojanpojanpojantytär. Kuninkaallisista sukuyhteyksistä kiinnostuneille voi vielä mainita, että tämä myös tarkoittaa, että suomalaisen Udnie-haaran jälkeläisillä on pisara samaa verta kuin esim. Iso-Britannian kuningashuoneen jäsenillä, jotka myöskin johtavat sukujuuriaan Robert I:stä. Koska varsinaista lähdetietoja ei ole olemassa ja muutenkin liikutaan sellaisissa aikakausissa, että asiakirjatieto on hyvin niukkaa, ellei peräti olematonta, kannattaa näihin tietoihin kuitenkin suhtautua lähinnä kuriositeettina, ei faktana.

Peter Udnie

Mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1627 skotlantilaisperäisenä kauppiaana Viipurissa, jossa hänestä tuli porvari 1631 ja raatimies 1632. Peterillä oli talo tai taloja Viipurissa ja hän sai 1634 läänityksenä Inkerin Korboselskin pogostan Penigoran kylän. Neljä vuotta myöhemmin hän sai rälssioikeuden Inkerin Massetinan kartanolle. Samoihin aikoihin 1638 Peteriä kutsutaan eräässä kirjeessä "neuvonantajaksi Viipurissa". Hän oli myös korpraali Inkerin aatelislippukunnassa yleten lopulta ratsumestariksi. Vuonna 1647 hänet kirjattiin Ruotsin ritarihuoneelle nimellä Udnie no. 357 naturalisoituneena ulkomaisena aatelismiehenä.

1600-luvun puolivälissä Ruotsin armeija seikkaili Puolassa. Tuo armeijakunta ja Baltiaan sijoitetut varuskunnat olivat tyhjentäneet itäisen rajamaan puolustajista. Täten Venäjän tsaari sai erinomaisen tilaisuuden hyökkäykseen. Vain 3500 miehen voimin hän lähti Käkisalmen lääniiin ja Inkerinmaalle. Lähinnä taisteluita käytiin linnoitusten ympäristöllä.

Kannaksen Raudussa käytiin vuoden 1656 kesällä ainoa avoimen maaston taistelu. Neljän tunnin hyökkäyksen jälkeen sotaonni kääntyi ruotsalaisten hyväksi ja he lähtivät vetäytyvien venäläisten perään. Muutaman hetken päästä venäläiset pysähtyivät eräälle metsäsaarekkeelle ja nyt ruotsalaisista tulikin saaliita. Yksi taistelun tiimellyksellä kaatuneista oli Peter Udnie. Yhdeksän muuta miestä kaatui ja sillä hinnalla sai ruotsalaisjoukko peräti 250 muskettia ja neljä sotalippua.

Peter Udnie haudattiin lopulta Viipurin kaupungin kustannuksella tuomiokirkon kuoriin. Hänen puolisonsa oli Ruuth -sukuinen Anna Johansdotter, jonka kanssa Peterillä oli yhdeksän lasta. Näistä Kristina oli naimisissa Ulvilan kirkkoherran, Gabriel Arctopolitanuksen kanssa. Tytär Anna oli ensin naimisissa kornetti David Asikaisen kanssa ja tämän kuoltua hän nai luutnantti Gustaf Stubben. Sofia -tyttären vei vihille luutnantti Klas Matsson Rundh. Klasin kuoltua Sofian otti puolisokseen vuokraaja Åke Olofsson Raudusta.

Tytär Elisabet oli myös kahdesti naimisissa. Ensimmäinen puoliso oli vuokraaja Jakob Wallenstendel ja toinen kauppias Cordt Schluter Nevanlinnasta. Tytär Sara Regina jatkoi samalla linjalla; ensimmäinen mies oli kapteeni rakuunarykmentissä, Jakob Zitting ja toinen Rantasalmen kirkkoherra Jakob Ursinus. Perheen pojista Peter Udnie otti vaimokseen Kristina Wildemanin. William Udnie lienee ollut naimaton sisarensa Karinin tavoin.

Lahnajärven Reukan talo

Esi-isäni Jonas Johansson syntyi kuvassa näkyvässä Suomusjärven Lahnajärven kylän Reukan talossa heinäkuun lopulla vuonna 1755. Hänen isänsä Johan Johansson oli tuolloin noin 30 -vuotias ja naimisissa Ahtialan kylän Haralin talosta kotoisin olleen Margareta Matsdotterin kanssa. Jonas oli perheen esikoinen ja vuoteen 1779 mennessä hän sai peräti yhdeksän sisarusta.

Suurperheen lapsista erilaiset sairaudet veivät varhain ainakin kaksi. Lisäksi kahden muun kohtalo jää epäselväksi. Heidät mainitaan kastettujen luettelossa, mutta sekä rippikirjoista että haudattujen luettelosta he puuttuvat. Pojista yksi kuoli parikymppisenä kotitalossaan.

Oman perheen perustivat jo mainitsemani Jonas, hänen veljensä Johan ja Abram sekä sisaret Brita ja Liisa. Jonas jäi kotitaloonsa isännäksi ja oli kaksi kertaa naimisissa. Lapsia hän sai kahden vaimonsa kanssa peräti 11, mutta vain kolme näistä perusti oman perheen. Kuusi sisarusta kuoli lapsena ja pari ehti reilun 20 vuoden ikään ennen turhan varhaista poismenoaan. Koska Jonaksella ei ollut perillisiä Reukan talon isännyyttä jatkamaan, joutui tilan suvun ulkopuolella oltuaan tätä ennen samalla suvulla ainakin vuodesta 1629 lähtien.
Jonaksen veli Johan nai Kiskon Kurkelan kylän Liuhdon rusthollarin lesken, Suomusjärvellä 1743 syntyneet Stinan. Samalla hänestä tuli Liuhdon isäntä vuosiksi 1795-98. Stinan iästä johtuen pariskunnalla ei ollut yhteisiä lapsia. Stinan kuoltua asui Johan muutamia vuosia Liuhdolla leskenä, kunnes 1817 nai Sammalon Palluksen talon leskivaimon ja muutti sinne.

Toinen veli Abram meni vuonna 1810 naimisiin Liuhtoa vuodesta 1798 lähtien isännöineen Elias Ljufströmin lesken, Stina Willstedtin kanssa. Samalla hänestä leivottiin talon uusi rusthollari. Stinan kuoltua nai Abram karjalohjalaisen torpparin tyttären, Maria Renforsin. Isännyyden palattua Ljufström -suvulle tuli Abramista Lato-ojan torppari Liuhdon maille.

Johanin ja Margaretan tyttäristä Brita nai Kiikalan pitäjän Saaren kylän Mailan talon isäntänä vuosina 1788-1824 olleen Johan Johanssonin. Tässä perheessä oli kuusi lasta, mutta heidän myöhempiä vaiheitaan en ole selvitellyt.

Nuorin tytär Liisa suuntasi kulkunsa hieman toiseen suuntaan kuin sisaruksensa. Hänen puolisonsa oli Perttelin Impolan kylän ja Pappilan torppari Johan Matsson Hakala, jonka isä oli sotilas Mats Svanberg. Perheessä oli ainakin neljä lasta, joista kaksi kuoli lapsena Perttelin haudattujen luettelon mukaan. Liisan ja Johanin myöhemmistä vaiheista tai kahden muun lapsen kohtalosta ei taaskaan ole tietoa.

Lisäsin kotisivuilleni tämän artikkelin kirjoittamisen yhteydessä linkin Reukan sukuun.

Lönnrotin perhehauta Sammatissa

Elias Lönnrotin vanhin veli Henrik Johan oli isänsä Fredrikin tavoin räätäli. Hänen kerrotaan kiertäneen työnsä perässä Sammatin lisäksi Nummella, Lohjalla ja Kiskossa. Hänellä oli peräti kaksi kisälliä ja kaksi oppipoikaa. Jossain välissä Henrik Johan ehti Viipuriin saakka satuloita tekemään.

Hän syntyi pikkuveli Eliaksen tavoin Sammatin Kiikalan kylän Junnin talon torpassa. Välillä isä Fredrik asui perheineen Haarjärven kylässä. Näissä kahdessa kylässä Fredrikille ja puoliso Ulrikalle syntyi yhteensä kuusi lasta, joiden elämänkaaret erosivat suuresti toisistaan.

Henrik Johan jatkoi siis isänsä ammattia. Seuraava sisaruksista, Adolf Fredrik, nai Pohjan pitäjästä kotoisin olleen Kristinan ja vietti melko kiertelevää elämää. Parikymppisenä hän muutti Karjalohjan Lohjantaipaleen kylään, sieltä Nummella ja edelleen Vihtiin. Vihdistä hän lähti Kajaaniin ja Paltamoon palaten Uudellemaalle, Nurmijärvelle 1840-luvun alussa. Sieltä tie vei Vihtiin, jossa Adolf myös kuoli.

Kolmas lapsi sai nimen Gustaf Edvard ja hän teki myös räätälintöitä. Rippikirjojen mukaan Gustaf oli juoppo ja tappelija. Hän kuoli naimattomana keuhkotautiin Sammatissa vuonna 1836.

Perheen neljäs lapsi oli sitten Elias Lönnrot, josta ei liene tarvetta kertoa enempää.
Viides lapsi oli jälleen poika. Gabriel Martin työskenteli renkinä Sammatissa, kunnes muutti Kajaaniin kesällä 1834. Sieltä hän viitisen vuotta myöhemmin siirtyi Sotkamon rautatehtaalle töihin ja edelleen Liperiin rokottajaksi. Jostain syystä hänet kuitenkin erotettiin tästä virasta. Gabriel Martin pysyi toisen isoveljensä tavoin naimattomana. Hän kuoli helmikuussa 1876.

Fredrikin ja Ulrikan perheen kaksi nuorimmaista, Johanna ja Henrika oli tyttöjä. Heistä nuorempi oli Henrika, joka kuoli lapsena. Johanna Lönnrot meni naimisiin laivapuuseppä Gustaf Eklundin kanssa ja sai tämän kanssa yhden pojan Helsingissä vuonna 1839. Gustafin kuoltua joutui Johanna taloudellisiin vaikeuksiin ja isoveli Elias riensi avuksi. Johannan sanotaan viettäneen "huonoa elämää" Helsingissä. Hänen väitetään saaneen kolme aviotonta tytärtä, mutta näistä ei ole tarkempaa tutkittua tietoa itselläni.

Palataksemme Henrik Johan Lönnrotiin, meni hän naimisiin loppusyksyllä 1819 tenholalaisen Stina Lisa Björklundin kanssa. Tästä avioliitosta syntyi seitsemän lasta, joista kahdella oli omaa perhettä. Lapsista varmasti tunnetuin on Miina, ristimänimiltään Sophia Vilhelmina. Hän oli se nainen, joka huolehti Elias Lönnrotista tämän vanhoilla päivillään. Paikkarin torpan läheisyyteen rakennettu pieni punainen tupa kantaa Miinan mökin nimeä. Elli Lounela lahjoitti mökin Sammattiseuralle. Miina itse ehti olla lukuisissa sammattilaisissa taloissa piikana elämänsä aikana. Hän kuoli lähes 90 vuoden iässä syksyllä 1915.

Miinan sisaruksista lapsina tai nuorukaisina kuolivat Kaarle Juhana, Lovisa ja Gabriel Martin. Perheen esikoinen, tytär Amalia Charlotta pysyi naimattomana koko ikänsä ja vanhuuden päivät hän vietti Miinan mökissä sisarensa luona. Veli Frans Fredrik ja sisko Sophia Christina menivät molemmat tahollaan naimisiin. Frans Fredrikin puoliso oli Tervolassa syntynyt Sofia Snellman. Frans oli kappalaisen virassa mm. Hyrynsalmella ja Ristijärvellä.

Sophia Christinan puoliso oli torppari ja suutari Karl August Westerholm Sammatista. Karl August oli syntynyt Niemenkylän Oinoon talossa. Hän rakensi edellä mainitun Miinan mökin ennen kuin muutti perheineen Helsinkiin vuonna 1875.

Sammatin kirkkomaalla on vaatimaton hautakivi, jonka alla lepää Henrik Johanin ja vaimo Stina Lisan lisäksi lukuisa joukko edellä mainittujan henkilöitä.

Karjaan rovasti Strandberg

Karjaan kirkonmäen hautausmaalla sijaitsee lääninrovasti Ernst Fredrik Teodor Strandbergin vaatimaton muistokivi. Helsingin Yliopiston ylioppilasmatrikkeli tietää kertoa hänen pitkästä urastaan seuraavaa;

Hämeenlinnan triviaalikoulun oppilas 30.8.1833. Turun triviaalikoulun oppilas 25.8.1838 – 9.6.1840 (dim.). Turun lukion oppilas 11.6.1840 – 8.6.1843 (dim.). Ylioppilas Helsingissä 22.6.1843 (arvosana laudatur äänimäärällä 35). Uusmaalaisen osakunnan jäsen 12.10.1843 [1843] October 12. Ernst Fredrik Theodor Strandberg, född d. 19 Oct. 1824. i Karuna kapell af Sagu socken. | Fadren Prost och Kyrkoh. i Karis. Ank. med bet. från Åbo Gymnasium. Inskr. i Univ. Matr. den ‹–›, med omd. Laudatur och 35 röster. | Promoverad såsom Ultimus vid Phil. Mag. Promotionen 1847. Respondentti 15.2.1845 pro exercitio, pr. Gabriel Geitlin 13473. FK 26.5.1846. FM 22.6.1847 ultimus. TK 10.12.1850.

Väitöskirja 6.4.1853, pr. Bengt Olof Lille13583. Vihitty papiksi Turun hiippakunnassa 16.11.1853. Väitöskirja 10.12.1856, pr. Gabriel Geitlin 13473. Riemumaisteri 31.5.1897. — Yliopiston kirjaston ylim. amanuenssi 1847–53, samalla Helsingin yksityislyseon uskonnon ja logiikan opettaja 1847–53.

Vuodesta 1853 pappina Karjaalla, Vihdissä, Lopella ja Somerolla. Kansakouluntarkastajana Uudellamaalla 1871–76. Karjaan kirkkoherra 1875 (virkaan 1877). Rovasti 1880. Vt. lääninrovasti 1881, vakinainen 1884.

Samaisen matrikkelin mukaan Ernst S. kuoli 11. päivä helmikuuta vuonna 1898. Hautakiveen on kuolinpäiväksi kuitenkin kaiverrettu 11.11.1897. Voisi kuvitella tuon kiveen merkityn päivämäärän olevan oikean.

Rovasti Strandbergin puoliso oli Kangasalan Liuksialan kartanossa syntynyt Yolanda Meurman, Agathon Meurmanin sisar. Agathon Meurmanin puoliso taasen oli Karjaan naapuripitäjän, Karjalohjan Tallaan kylän Tallqvist -suvun kaukainen jälkeläinen, Alina Tallqvist.

Ernst Strandberg toimi myös muutaman vuoden Uudenmaan läänin kansakouluntarkastajana, kuten edellä olevasta voidaan huomata. Näin ollen hän todennäköisesti oli mukana silloin, kun Karjaa perusti ensimmäisen koulunsa Kiilan kylän Klockarsin taloon.

Kiilan koulu

Venäjän keisari Aleksanteri II antoi vuonna 1856 julki uudistusohjelmansa, johon sisältyi mm. velvoitus ottaa selvää siitä, miten kansaa sivistäviä kouluja lisättäisiin maaseudulle. Suomen puolella tästä vastasi keisarillinen senaatti, joka aloittikin työn tarmokkaasti. Ehdotuksia pyydettiin ja niistä nousi yksi ylitse muiden.

Herra Uno Cygnaeuksen suunnitelma, jossa opetus alkaisi jo lastentarhoista ja kattaisi koko maan, oli senaatin mielestä toteutuskelpoisin. Niinpä jo 1858 senaatti teki muutoksen, jolla luvattiin kunnallisille kansakouluille valtionapua. Samalla perustettaisiin erityinen opettajaseminaari.

Uno Cygnaeus aloitti tämän jälkeen omien kokemustensa pohjalta kansakoulusuunnitelman teon ja ehdotus hyväksyttiin 1861 senaatissa. Koulut erotettiin kirkon valvonnasta, opettajaseminaari sai alkunsa ja päättäväksi elimeksi tuli kouluylihallitus. Herra Cygnaeus oli sitä mieltä, että koulun piti painottua oli ennen kaikkea oppilaiden siveelliseen ja fyysiseen opetukseen sekä valmentaa varsinaiseen ammattikoulutukseen. Tyttöjen pääsy kouluihin tuli myös taata.

Kansakouluasetus annettiin sitten viisi vuotta myöhemmin ja vuotta 1866 pidetään suomalaisen kansakoulun perustamisvuotena. Asetus nimittäin velvoitti kaupungit perustamaan kouluja kahdeksan vuotta täyttäneille.
Koulu itsessään oli kaksivaiheinen; kaksiluokkaisessa alakansakoulussa opetettiin uskontoa, laskentoa, äidinkieltä, mittausoppia, piirustusta ja voimistelua. Ylempi kansakoulu oli nelivuotinen ja siellä opetus sisälsi myös lastenhoitoa, käsitöitä, maantietoa, luonnontietoa, historiaa, puutarhanhoitoa ja maanviljelystä. Kouluja perustettiin melko ripeästi. Vuonna 1870 niitä oli alle sata, mutta 10 vuotta myöhemmin noin 500.

Länsi-Uudellamaalla sijaitseva Karjaa tuli puolivälissä vuosikymmentä mukaan uuteen maailmaan. Kiilan kylään perustettiin kansakoulu, jolle tilat tarjosi kaupungin itselleen hankkima Klockarsin maatilan vanha päärakennus. Ruotsinvallan aikaan Klockarsin edessä avautuneelle aukealle oli järjestetty mm. sotaväen harjoituksia ja jonkin aikaa siellä pidettiin toria.

Vuonna 1966 vanha päärakennus purettiin ja sen kivijalan jäänteet löytyvät yhä tänä päivänä Kiilan koulukeskuksen pihamaan keskeltä. Muistona tästä ajanjaksosta on valokuva, joka on otettu Klockarsin portaiden juurella vuonna 1905. Näidenkin oppilaiden, jotka olivat ruotsinkielisiä, opastuksena on ollut vuoden 1872 Koulujärjestys. Se antoi vankat neuvot ja käskyt tehokkaaseen koulunkäyntiin.

Mahtava herra Horn

Kiskon Haapaniemen kartanosta on säilynyt paljon tarinoita, joista tosin osa lienee yleiseurooppalaista kertomaperinnettä. Tässä yksi Suomen Muinaistieteellisen Seuran tutkimusmatkallaan 1870-luvun alussa muistiin merkitsemä.

Haapaniemen loistavassa hovissa asui muinen eräs mahtava ja rikas sotaherra nimeltä Arvid Horn. Hänellä oli suuri läänitysmaa, jota hän hallitsi kuin itsevaltias ruhtinas. Läänitysalueensa suuruutta todisti myöskin alamaistensa paljous, jotka määrättyinä vuoden päivinä toivat hänelle veroa, jotka tavallisesti maksettiin luonnossa.Niinpä kerrotaan, kuin toinen pää veron maksajien hevosjonosta oli Haapaniemessä, toinen oli vasta noin penikulman päässä olevassa Kurkelan kylässä. Kalavero piti maksettaman elävillä kaloilla, joita säilytettiin Haapaniemen rannassa olevassa järven lahdessa, joka sitä varten oli järvestä erilleen aidattu.

Jos ei Horn -herralta puuttunut rikkautta, niin ei hänellä valtaakaan liian vähän ollut. Kirkossa ei saatu koskaan yhteen soittaa ennen kuin Horn -herra oli saapunut kirkkoon taikka antanut merkkiä Haapaniemestä. Hän oli myöskin läänissään sekä ankarin tuomari että laupein armahtaja niille, jotka häneen turvasivat. Jos rikoksen tekijä kerkesi ennen syyttäjää tarttua hänen ovensa kädensijaan, niin hän sai anteeksi pahan tekonsa, mutta jos se tapahtuikin päin vastoin, niin rikoksellinen pidettiin vankeudessa Haapaniemen suuressa holvikellarissa siksi, kun hän oli tutkittu, tuomittu ja rangaistu.

Ei ainoastaan rikolliset, vaan vieläpä hänen oma kaunis viaton tyttärensä Sigridkin sai 15 vuotta kestää Haapaniemen hovin alla olevassa vankihuoneessa isänsä ankaruutta. Asian laita oli seuraava;

Neiti Sigrid sai yhtä haavaa kaksi kosijaa. Toiseen hän rakastuikin kohta, mutta isä ei antanut hänen sitä ottaa, vaan vaati häntä vastenmielisesti toiseen suostumaan. Koska asia oli näin kaksipäinen, niin ei muu sitä selväksi saanut kuin sulhaisten kaksintaistelu. Se tapahtui Haapaniemen kohdalla, keskellä järveä olevalla pienellä saarella.

Mutta mikä onnettomuus! Neiti Sigridin lemmitty saikin siinä surmansa, josta syystä mainittua saarta ruvettiin kutsumaan Raatoholmaksi. Mutta tytär, joka oli perinyt isänsä itsepäisen luonnon, ei sittenkään suostunut isänsä vaatimukseen, josta syystä tämä piti häntä jo edellä mainitussa vankeudessa.