Erik Strömin juhlapäivä

Sotilas Anders Strömin perhe Perniön rippikirjassa

Turun Lehti uutisoi toukokuun alussa 1893 Talonpojan Teijolla asuneesta entisestä torppari, Erik Strömistä. Hän oli viettänyt 100-vuotisjuhliaan 28. päivä huhtikuuta.


Miehen itsensä mukaan hän oli noin 15- tai 16-vuotias, kun "ryssä maahan tuli". Erik Ström kertoi myös muistavansa yhtä ja toista vuosien 1808-1809 oloista. Itsekin hän olisi halunnut ryhtyä sotilaaksi, mutta tämä aie raukesi Makarlan korpraalin toteamukseen "ol' sä vaa koto mamman kans".

Entisajan mestauksista ja kuolemanrangaistuksista pappa Ström puhui mielellään samoin kuin sotaretkistä. Sielunvoimat hänellä olivat vielä tallella ja vanhaa virsikirjaansa hän pystyi lukemaan ilman laseja joka päivä. Sen sijaan kuulo oli jo mennyt suurimmaksi osaksi. Sisällä ja hieman ulkonakin vanhus jaksoi liikkua omin voimin.

Merkkipäivänsä kunniaksi hän halusi ja sai herran ehtoollisen. Lisäksi tilan isäntä antoi palvelusväelleen työloman tuoksi päiväksi pitäen samalla kestit kaikille alustalaisilleen.

Lehtiartikkelin mukaan Erik Ström oli siis syntynyt 28.4.1793. Ikävä kyllä Perniöstä ei tuolla päivämäärällä löydy ketään sopivaa lasta. Salon rippikirjoista vuosilta 1861-1868 hänet löytää Ängsdalin torpasta puolisonsa Anna Sofia Karlsdotterin ja tytär Gustava Wilhelminan kanssa. Tässäkin yhteydessä syntymäaikana on tuo em. päivämäärä ja vuosi. Erikin ja Anna Sofian vihkimisen voi toisaalta pongata Perniön luetteloista kesältä 1824. Tuolloin Erik käyttää pelkkää patronyymiä Andersson ja on renkinä Broändassa, kun taas talollisen tytär Anna Sofian kotipaikaksi selviää Nurkkilan kylä.


Näillä tiedoilla Perniön kastettujen luettelosta valikoituu Erikin isäksi sotilas Anders Ström, mutta samalla riemu satavuotisjuhlista katoaa. Erik Ström ei syntynyt vuonna 1793, vaan 23.4.1797. Hänen kastepäivänsä oli sitten 28.4. ja tuo päivämäärä on lähtenyt elämään omaa elämäänsä rippikirjoissa. Lopulta myös vuosiluku on vaihtunut, sillä luvut kolme ja seitsemän on tavattoman helppo sekoittaa toisiinsa.

Erikin äiti oli Maija Andersdotter ja hänen syntymänsä aikaan perhe asui Perniön Ekkullan sotilaan torpassa. Suomen Sodan alkaessa Erik oli vasta hieman yli 10-vuotias poikanen, joten eipä ole ihme, että "Makarlan korpraali" käski jäämään kotiin. Erikin isänisä oli rakuuna Erich Löfgran ja tätä taustaa vasten päähenkilömme mielenkiinto sotilasuraa kohtaan on hyvin ymmärrettävä.

Vaikka Erik Ström ei siis juhlapäivänä ollut vielä satavuotias, oli hänen elämänsä joka tapauksessa ainakin yhden juhlan arvoinen. Hän kuului niihin hiljaisiin puurtajiin, joiden elämä vanhanaikaisessa historia- ja sukututkimuksessa on jäänyt aivan liian vähälle arvostukselle huomion kiinnittyessä alustalaisten sijasta isäntiin.

Lukijapalautetta viimeisen päälle

LIKE 2005

Blogin ja kotisivujen julkaisemisen parhaita puolia on monipuolinen palaute. Eräänä päivänä muutama kuukausi sitten eräs lukijani oli törmännyt tekstiini, jossa mainitsin porilaisen Selma Heermanin. Tämä vuosina 1853-1934 elänyt nainen oli Suomen Teatterin ensimmäisen näyttelijätär ja samalla viimeinen Kaarlo Bergbomin aikalainen. Hänen miehensä Arthur Lundahl, joka oli vaimonsa tavoin näyttelijä.

Selma Lundahl aloitti näyttelijäuransa Westermarkin teatteriseurueessa ja astui Suomalaisen Teatterin riveihin keväällä 1872 keskusteltuaan teatterin perustajan Kaarlo Bergbomin kanssa. Lundahl sai alusta lähtien tehtäväkseen päärooleja, kuten kuningattaren osan "Maria Tudorissa", Elisabetin "Maria Stuartissa" ja markiisitar Popadourin "Narciss Rameaussa".

Lundahl paneutui tarkasti rooleihinsa ja sai paljon kiitoksia ja lahjoja työstään. Hänen vuositulokseen on mainittu 2.200 markkaa vuodelta 1877. Lundahlin näyttelijäaikaa leimasi suomalaisen ja ruotsalaisen teatteriväen kinastelu ja mm. Lundahleja käskettiin käyttää kotikielenään suomea, vaikka he olivatkin ruotsinkielisiä. Liian tarkasti ilman lepoa rooleihin paneuduttuaan Selma Lundahl sai kuumetaudin, joka heikensi hänen muistiaan. Tämä leimasikin hänen näyttelijättären uransa loppua.

Toisen avioliittonsa kautta (Arthur kuoli jo 1879) Selma tuli Norjan kansalaiseksi, mutta palasi miehensä kuoltua Suomeen asuen Lempäälässä ja myöhemmin Tampereella.

Blogiini osunut palautteen lähettäjä olikin ennestään hyvin tuttu näiden reilut sata vuotta sitten eläneiden näyttelijöiden kanssa, sillä hän on Teatterin ja draaman tutkimuksen professori Tampereen yliopistossa. Sain suureksi ilokseni vastaanottaa häneltä lahjaksi kirjan "Impyet - Näyttelijättäret Suomalaisen Teatterin palvelussa". Tämän teoksen on kirjoittaja tehnyt Suomen Akatemian tutkijatohtorikaudellaan.

Oma lukukokemukseni oli pelkästään positiivinen, sillä kirja oli kaikkea muuta kuin akateemisen puiseva. Kirjoittaja on onnistunut maalaamaan selkeän kuvan Ida Aalbergin varjoon suotta jääneistä suomalaisista näyttelijäpersoonista, jotka joutuivat kamppailemaan voimakkaita intohimoja herättäneen taidemuodon parissa. Kuten kirjan takakannessa todetaan, näistä "impyeistä" pyrittiin luomaan kansallisten ihanteiden mukaisia sankarittaria, puhtaita ja nöyriä Suomen neitoja.  Nämä oman alansa uranuurtajat joutuivat myös painimaan yhä vielä keskustelua herättävän asian kanssa; työ ja perhe.

Bonuksena oli kirjan lähettäjä vielä merkannut kaikki blogissani mainitut henkilöt Post-It-lapulla, joten oli helppoa bongata ne itselle läheisimmät ihmiset tästä Like-kustannuksen opuksesta. Tosin teatteri oli jo tuolloin vetänyt puoleensa mielenkiintoista persoonia, joten olisin lukenut kirjan mieluusti ilman näitä sukuyhteyksiäkin.

Iso kiitos tekijälle ja kirjan lahjaksi lähettäneelle Hanna Suutelalle!

Sammatin Käsityöläiset

Hetki sitten putkahti mainio viesti sähköpostiini;

Järjestelmällinen Sammatin väestön tutkiminen alkoi aikoinaan synnyinkotini torppien kirjaamisella ja niiden asukkaiden tutkimisella. Tästä alkanut yli 10 vuoden tutkimusrupeama johti seuraaviin tuloksiin:

1.       Sammatin torpat ja torpparit-kirja saavutti valtakunnallistakin ulottuvuutta Suomen Sukututkimusseuran järjestämässä ’vuoden sukukirja 2004’-kilpailussa ansaitulla kunniamaininnalla. Erityisesti tilattoman väestön järjestelmällinen tutkiminen sai arvostusta. ss. 297

2.       Tämän jälkeen valmistui kirja Sammatin talollisista (Isäntien Sammatti 2005), ss. 274



3.       Sammatin sotilaat 1700-luvulta Suomen sotaan (2008), ss 87,



4.       Sammatin  Sankarivainajat (2008), ss. 63


Sammatin käsityöläiset täydentää kirjasarjan ja tämän jälkeen Sammatin kaikki ammattiryhmät on käyty läpi aina 1600-luvun lopusta 1900-luvun alkuun.

Eräitä hajanaisia ammatteja, kuten muonamiehet, muonatorpparit jne, ei kuitenkaan ole erikseen kirjattu. Näistä osa esiintyy myös torppareissa sekä nyt esillä olevassa käsityöläisten julkaisussa, koska pääasiallisena lähteenä käytetyissä rippikirjoissa henkilöiden ammattinimikkeet vaihtelevat rippikirjasta toiseen. Osa ammattinimikkeistä kätkeytyy itsellinen-nimikkeen alle.

Perinteisten ammattien – suutari, räätäli, sepät jne. – lisäksi on tässä julkaisussa kokonaiskuvan täydentämiseksi mukana myös muita ammatinharjoittajia, kuten muurarit, maalarit, myllärit, nahkurit ja leipurit.

Erityisesti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun rippikirjat eivät aina selkeästi ilmaise eri ammattiryhmiä vaan kirjaukset sisältävät ainoastaan henkilön nimen sekä syntymä- ja kuolinajat. Tästä johtuen ei selkeää kuvaa tämän ajan ammateista voi muodostaa.

Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto on tukenut stipendillä kirjan valmistamista.

Kirjoja voi ostaa LUSp Sammatin konttorista tai suoraan tekijältä.

Terveisin

Toivo Haatio

Otto Herman Loden lahjoitus

Yli-Junnilaa maaliskuussa 2011 - (c) J Vuorela

 

jatkoa eiliseltä....



Yläneen Uudenkartanon 1830-luvulta lähtien omistanut professori Carl Reinhold Sahlberg on tullut tunnetuksi mm. loistavasta puutarhastaan. Erityisen kuuluisa on sieltä lähtöisin ollut omenalajike, Huvitus, jonka kantapuu onnistuttiin löytämään tutkijoiden toimesta viime vuonna.

Uudenkartanon puutarhaan liittyvien asiakirjojen mukaan Otto Herman Lode olisi antanut aikanaan Sahlbergille omenapuun taimia, jotka saattaisivat liittyä Huvitus–lajikkeeseen. Tämä tuore löytö antaa aihetta olettaa, että Lodella olisi ehkä ollut jo Tarvasjoella ollessaan puutarha. Toisaalta hän muutti Piikkiöön jo 1814 ja Sahlberg asettui Uuteenkartanoon vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, joten todennäköisemmin kyseiset taimet olivat Linnunpäästä kotoisin. Miksi sitten everstiluutnantti, Suomen Pankin pääjohtaja ja maaherra oli ylipäätänsä kiinnostunut puutarhanhoidosta?

Tähän voinee hakea selitystä hänen taustastaan. Otto Hermanin äidin, Johanna Margareta Sandin-Kalmin isäpuoli oli kuuluisa tutkimusmatkailija ja tiedemies Petter Kalm. Hän oli tavannut pappismies Johan Sandinin lesken, Anna Margaretha Sjömanin Amerikan matkallaan ja mennyt tämän kanssa naimisiin vuonna 1750. Anna Margarethalla oli em. tytär, jonka Petter Kalm otti sitten omakseen.  Petter Kalm kuoli jo 1776 Otto Hermanin ollessa viisivuotias, mutta varmasti kiinnostunut kasvitieteeseen on kulkenut tytärpuolen kautta uudelle sukupolvelle. Mikäpä olisi toisaalta kauniimpi mielikuva kuin ikääntynyt, vakavien sotakokemusten runtelema everstiluutnantti käyskentelemässä puutarhassaan.

Tavallaan voisi todeta Petter Kalmin sormenjäljen näkyvän ainakin hentona painalluksena Huvitus-lajikkeen alkuperässä, vaikka se ei Tarvasjoen Mäentaan Junnilasta olisikaan kotoisin. Luultavasti Otto Herman Lode lahjoitti taimensa myöhemmin, mutta olisiko Junnilassa ollut jonkinlainen puutarha jo 1800-luvun alkuvuosina? Tähän kysymykseen olisi mukava saada vastaus alan ammattilaisilta, mikäli he katsoisivat aiheelliseksi tutkia kyseisen tilan nykyistä pihamaata.

Vuoden 1805 henkikirja kertoo ”herra majuri Lode” perheineen ja palvelusväkineen asuneen Mäentaan kylän Junnilassa. Junnilassa asui myös rusthollari Jaakko Heikinpoika vaimonsa Anna Heikintyttären kanssa. Hänellä tai puoliso Annalla ei ole sukusiteitä Loden perheeseen, joten käytännön tason asumisjärjestelyjä voi vain arvailla. Myöhemmin talo jaettiin vielä nykyisin olemassa oleviin Ali- ja Yli-Junnilaan. Nykyinen Yli-Junnila lienee se talo tai talonpaikka, jossa Loden perheen koti oli.

Otto Herman Lode

Nykyisellä Tarvasjoella asuneista henkilöistä kuuluisin lienee Kustaa Mauritz Armfelt, mutta on pitäjässä toki muitakin oman aikansa merkkimiehiä pistäytynyt ainakin muutamien vuosien ajan. Yksi heistä oli oli Maarian pitäjässä vuonna 1771 syntynyt Otto Herman Lode. Hän kuului Bremenistä lähtöisin olleeseen baltiansaksalaiseen aatelissukuun, josta ensimmäiset maininnat ovat 1200-luvulta.

Otto Hermanin isä oli Johan Herman, Halikossa 1739 syntynyt luutnantti, jonka omalla isälläkin, Otto Wilhelmillä oli saman sotilasarvo. Otto Wilhelm Loden puoliso oli hänkin aatelissukuinen Catharina Agneta Fleming af Liebelitz. Johan Hermanin puolisoksi tuli aikanaan Johanna Margareta Kalm, kuulun tiedemies Petter Kalmin tytärpuoli.


Otto Herman Lodesta tuli sukunsa pitkien perinteiden mukaisesti sotilas ja lopulta hän yleni aina everstiluutnantiksi saakka. Hänen kerrotaan kunnostautuneen erityisesti Suomen sodan aikaisissa Lapuan ja Alavuden taisteluissa. Viimeksi mainitussa hän haavoittui vaikeasti luopuen ilmeisesti juuri tämän takia urastaan armeijan palveluksessa. Niinpä vuosina 1811-1813 tapaamme herra Loden Turun ja Porin läänin maaherrana. Tämän arvokkaan toimen jälkeen hän vietti muutaman vuoden hiljaiseloa palaten julkisuuteen Suomen Pankin pääjohtajana vuosina 1820-1827. Otto Herman Lode menehtyi arvokkaassa 80 vuoden iässsä maaliskuussa 1852.

Hän oli mennyt naimisiin loppusyksystä 1798 turkulaisen Brita Christina Sjöstedtin kanssa. Pariskunnalle syntyi vuosien mittaan ainakin neljä lasta; Otto Johan (1799), Margaretha Sophia (1801), Johanna Wilhelmina (1810) sekä Juljana Alphonsina (1814).  Suurin piirtein samoihin aikoihin asettui tuolloin majurin arvoinen Otto Herman asumaan Tarvasjoen Mäentaan kylän Junnilan ratsutilalle.  Todennäköisesti paikkana oli nykyinen Yli-Junnilan tila, mutta tarkempaa tietoa talon omistussuhteista ei tällä haavaa löydy. Aulis Ojan Tarvasjoen Historiassa -kirjassa majuri Lodea ei mainita Junnilan yhteydessä lainkaan, joten ehkäpä hän asui talossa vain tilapäisesti omistamatta sitä itse.

Joka tapauksessa 1810-luvun alkupuoliskolla Otto Herman Lode muutti perheineen Piikkiön Linnunpään kartanoon. Samaan ajanjaksoon osuu eräs mielenkiintoinen lahjoitus, josta lisää huomenna!

Siuntion tarina jatkuu

jatkoa 24.3.2011 alkaneelle RR:n koostamalle tarinalle!

Näppisen seuraava isäntä vuosina 1572-1590 oli nimeltään Jöns Michelinpoika, todennäköisesti edellisen isännän poika.

***

Isäntävuorossa vuosina 1593-1607 oli Henrik Jönsinpoika, nimestään päätellen edellisen poika. Vaikka Lieviön talot olivat olleet varakkaita 1571, lienevät myöhemmät huonot säät kuitenkin tehnyt tehtävänsä, sillä 1601 olivat kylän kaikki kolme isäntää vaikeuksissa ja köyhiä, "mökid forarmid och have indid udi forrad och därtill haver lidit stor skade på deris arväxt av köld och frös, därför är medlir med dem pa Högiste H.F.N. nådige behag".

***

Michel Henriksson, ilmeisesti edellisen poika, oli Näppisen isäntä 1609-1630. Nyt tulee näkyviin myös ensimmäinen Näppisen emäntä: Michelin puoliso oli Brita Mattsintytär.
Michelin aikana tapahtui Näppisellä paljon. Näppinen oli jo 1619 verohelpotuksia vastaan varustanut nihdin armeijan palvelukseen, mutta 1623 alkoi isäntä vielä suurempien verohelpotusten vuoksi ratsutilalliseksi eli ylläpitämään kruunun palveluksessa ratsumiestä hevosineen ja varusteineen.
Vuonna 1624 oli Näppiksellä eri-ikäistä karjaa: yksi hevonen, yksi varsa, neljä härkää, yksi sonni, 14 nautaa, neljä vuohta, 12 lammasta ja neljä sikaa. Henrikin isännyyden aikana liitettiin 1629 Näppiseen yksi kylän nimettömistä alkuperäisista viidestä talosta.

***

Johan Michelinpoika oli ratsutilallinen Näppisellä 1630-56; hän lienee ollut edellä mainittujen poika.  Johanin vaimo oli Brita Michelintytär. Vuonna 1634 heillä oli 1 hevonen, 1 varsa, 4 härkää, 1 sonni, 15 nau-taa, 4 vuohta, 16 lammasta ja 3 sikaa.
Näppisen isännällä oli ainakin kerran huonoa tuuria palkatun sotilaan kanssa 1640-luvulla; Holsteiniin sijoitettu ratsumies merkittiin karanneeksi, mutta muutama vuosi myöhemmin hän taas oli rullissa, nyt paenneena viholliselta vangitsemisensä 9.8.1647 jälkeen.

***

Johanilla ja Britalla lienee ollut poika Michel Johaninpoika Näp, Näppisen ratsutilallinen 1662-1706. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli Valborg ja toinen Elin.
Vuoden 1681 katselmus kertoo, että Lieviön taloilla oli peltoa riittävästi, mutta halla vaivasi. Vuonna 1682 sanottiin, että kylä oli "paras asumus koko pitäjässä", sekä pellot, niityt, metsät ja ulkomaat olivat hyvät. Se ei kuitenkaan aina auttanut; vuonna 1682 oli huono vuosi, eikä saatu korjattua edes istutettua jyvää.

***

Edellisillä lienee ollut poika Johan Michelinpoika, ratsutilallinen Näppisellä 1706-31, puoliso Anna To-maksentytär.

***

Henrik Johaninpoika Näppi oli ratsutilallinen Näppisellä 1731 - 42, vaimonaan 31.10.1722 Maria Henrikintytär, ratsutilallisen tytär Siuntion Lämpansin Ersistä eli ns. Ollaksen sukua. Henrik lienee kuollut nuorena, Marian toiseksi puolisoksi tuli karjaalainen Jakob Rinderberg, joka oli Näppisen väliaikaisena isäntä 1742-64.

***

Henrikin ja Marian 1740-luvulla syntynyt poika Erik Henrikinpoika Levonius tuli ratsutilalliseksi (1765 -98) isäpuolensa jälkeen. Sukunimi Levonius on arvatenkin johdettu suvun kotikylän Lieviön nimestä. Erikin puoliso oli 21. 10.1762 Margareta Gabrielintytär Vihdin Pyölin talosta. Pyölissä, joka sijaitsi Enäjärven pohjoispuolella hieman Pietilästä kirkolle päin, oli niihin aikoihin isäntäväkenä Gabriel Gabrielinpoika, s. 1698, ja Anna Johanintytär, 1699-1778, jotka lienevät olleet Margaretan vanhemmat ja Margareta oli luultavasti syntynyt 1743. Erikillä ja Margaretalla oli lapset:

1.    Henrik Levonius, s. 23.3.1765, Näppisen seuraava ratsutilallinen, pso. 22.10.1795 Ulrika Långström, Kirkkonummen Långstrandin ratsutilan tytär. Henrikillä ja Ulrikalla oli yhteensä kuusi lasta, mutta tytärtä Gustavaa lukuunottamatta he kaikki kuolivat pieninä. Murheellisinta aikaa oli elokuu vuonna 1811. Kaksi lapsista kuoli saman päivän aikana ja kolmas vielä saman viikon aikana. Näppisen omistajaksi tuli 1815 vävy, jolloin Gustava avioitui häntä 22 vuotta vanhemman rusthollarinpojan Jeremias Saleniuksen kanssa Suomusjärven Salitusta. Liitto oli lapseton.
2.    Ulrika, s. 5.8.1767.
3.    Fredrik, s. 20.12.1768.
4.    Anna Kristina, s. 30.3.1771, pso. 1791 ratsutilan poika Karl Daal Lohjan Karnaisista.
5.    Maria Juliana Levon(ius), s. 15.12.1773, avioitui 16.10.1794, pso. Erik Johaninpoika (Olin), Vihdin Ruskelan Alitalon ratsutilallinen.
6.    Margareta, s. 26.10.1776.
7.    Erik Johan, s. 26.5.1779.


Edellä mainitun Jeremias Saleniuksen kuoltua 1860 tuli uudeksi rusthollariksi hänen veljenpoikansa Gabriel, joka oli syntynyt Suomusjärvellä elokuussa 1824. Gabrielin puoliso oli Lohjan Roution rusthollarin tytär Hilda Kristina Bergheim. Kuten niin usein tuolla seudulla, olivat heidän vanhempansa monin yhteyksin sidoksissa Suomusjärven, Lohjan, Siuntion ja eräiden muidenkin lähialueen vauraimpien ratsutilojen omistajiin.

Siuntion Lieviö eli Skräddarskog

Siuntion Lieviön kylän suomenkielinen nimi esiintyy asiakirjoissa ensimmäisen kerran 1589 muodossa Leuiåkj. Se oli Nummenkylän ohessa Siuntion pitäjän pohjoisin kylä; nykyään alue kuuluu Lohjan kaupunkiin. Kylän ruotsinkielinen nimi Skräddarskog (asiakirjoissa 1529 "Skreddare skog"), suom. "Räätälinmetsä" jää ilman varmaa selitystä. Sijainnista ja isoista metsäalueista on päätelty alueen ollen suhteellisen myöhään asutettu; mistä asukkaat ovat tulleet, jää arvailun varaan. Vaikka kieliraja pitkään kulki juuri kylän eteläpuolella, viittaavat talojen ruotsinkieliset nimet (Ingas - miehen nimi Inge, Markis – Markus ja Neppis/Näppis, suomeksi Näppinen), etelästä tulleeseen ruotsinkieliseen asutukseen. Maasto- ja asukkaiden henkilönimet olivat pääsääntöisesti kuitenkin suomenkielisiä. Eräästä käräjäpöytäkirjasta vuodelta 1740 voidaan päätellä ainakin asukkaiden keskustelukielen silloin olleen suomi.

Vuonna 1544 oltiin kylän ja Siuntion Suitian kartanon välillä käyty rajaa. Vuonna 1553 asui Lieviön 5:ssä talossa 33 aikuista asukasta; yleensä arvioidaan, että lapset edustivat kolmatta osaa asukkaista, joten Lieviön kokonaisasukasmäärä oli silloin noin 50 henkeä, noin 10 asukasta taloa kohti.
1500-luvun verokirjojen mukaan olivat Ingas, Markis ja Näppis/Näppinen kaikki 1 veromarkan tiloja eli jakamattomia; lisäksi oli kaksi nimetöntä (1/2 veromarkan) tilaa; nämä jälkimmäiset sulautuivat myöhemmin edelliseen kolmeen, toinen ehkä avioliiton kautta Ingakseen jo 1559 ja toinen Näppiseen 1629.
Näppisen ensimmäinen tunnettu isäntä oli talonpoika Michel Michelinpoika Näppin vuosina 1545-1571. "Näppin" oli kotitaloa osoittava lisänimi, ei sukunimi tämän päivän merkityksessä. Samoihin aikoihin nimi Näppinen [Nepping, Neppunh?] esiintyy myös Vihdin Härköilässä 1541 ja Lankilassa 1554  .
Näppisen isäntä Michel joutui riitoihin Lohjan kirkkoherran Tomas Gregoriin kanssa, joka 1559 omisti Nummenkylän. Kyseessä oli mylly, jota Näppisen isäntä kahden vuoden ajan neljäsosalta väkisin oli pitänyt. Siitä Michel maksoi 40 mk sakkoa. Tämä oli suuri summa, sillä esim. Siuntion pitäjän kaikkien talojen irtaimiston keskiarvo oli 1571 ns. hopeaveroluettelon mukaan 41,88 mk.

Mutta saman hopeaveroluettelon mukaan olikin Näppisen isäntä koko Siuntion pitäjän varakkain talonpoika, hänen irtaimiston arvo oli 146 mk.

Siitä huolimatta että Lieviö oli syrjäseutua kolmen suuren pitäjän väliin jäävässä kolmiossa, olivat kylän muutkin talot 1500-luvulla ajan mittapuun mukaan jopa erittäin varakkaita. Ingaksen varallisuus oli 113 mk, Markiksen 70 mk, neljännen nimettömän tilan, joka myöhemmin sulautui johonkin näihin kolmeen, 31,40 mk. Lieviön keskivarallisuus oli siis taloa kohden 90,50 mk, enemmän kuin kaksi kertaa yli Siuntion keskiarvon. Lisäksi on vielä mahdollista, että tällaisen syrjäisen kylän asukkaat yhteistuumin pääsivät piilottamaan tavanomaista enemmän verottajalta - tämä on tietenkin vain puhdasta spekulaatiota muttei ollenkaan harvinaista tuona aikana.


jatkuu....

Lyhyt lisäys Udnie -sukuun

Kolme neljä vuotta sitten julkaisin ystäväni RR:n koosteita skottilaisesta Udny of Tillery -suvusta. Tässä hieman jatkoa näille tarinoille;

The Genealogist´in tiedot Udny-suvusta (polvet XXI - XIV) ovat tällaiset  :

XXI.     Patrick Udny.

XX.     Ranald Udny of that Ilk  . Määräsi 11.11.1406 eräitä korkoja käytettäväksi talosaarnaajan palkkaamiseen, jotta tämä pitäisi sielunmessuja kuolleelle isälleen Patrickille.

XIX.     Patrick Udny of that Ilk. Mainittu eräässä rajakatselmuksessa 22.11.1417 Tarwassa Arbroath´in luostarikirkon ja "Lord of Wldny":n välissä.

XVIII.     William Udny of that Ilk. Nimitti 1457 patronaattioikeudellaan (papin nimittämisoikeus virkaan; saattaa viitata siihen, että kirkko oli suvun rakennuttama) kappalaisen Udnyn seurakuntaan. Samana vuonna hän luopui Arbroath´in apotin Malcolmin eduksi vaatimuksistaan riitamaille ja sai tältä 22.11. 1469 vuorostaan maita Tarwasta. William kuoli ennen 1.10.1498, hänen pso. oli  Christina Kintore.

XVII.     William, Lord of Owdeni. Mainitaan viimeksi 1507. Hänen pso. oli Janet Seton. Heillä oli pojat Ranald Udny of that Ilk sekä Richard Udny of Minnas, jonka pojasta Henry Udni of Myness luultavasti lähti se sukuhaara, johon myöhemmin kuului Arthur Udny of Minneis ja Räävelin Robert Udnie.

XVI.     Ranald Udny of that Ilk. Tunnustettiin isänsä perijäksi 8.1.1509. Hän allekirjoitti 8.1.1511 erään asiakirjan nimellä "Ranald Oudne of that Ilk". Ranald avioitui 1510, pso. oli Isabella Pantoun, luultavasti Pitmedden-sukua.

XV.     Andrew Udny of Tillery, pso. Janet Lyell.

XIV.     William Udny of Tillery, nähtävästi sama henkilö, jonka asiakirja vuoden 1634 mainitsee Peter Udnien isäksi. Williamin pso. oli Catharina Neilsonne, Halgrene Reitt and Corsbet Neilsonne-sukua, joka 1634 eli leskenä.

Peter Udnien vaimo oli Anna Johanintytär, rälssimies Johan Jakobinpojan ja Anna Bertilintytär Ruuthin tytär, Viipurin pitäjän Konkkalan talon perijätär. Peterillä ja Annalla oli lapset:

1.    Anna Udnie, s. noin 1633, k. 1704 Mikkelissä, 1. pso. kornetti David Asikainen, 2.pso. luutnantti Gustaf Stubbe.
2.    Kristina Udnie, pso. n. 1658 myöhempi Ulvilan khra Gabriel Gregorii Arctopolitanus.
3.    Sofia Udnie, eli vielä 1683, 1.pso. luutnantti Klas Mattsinpoika Rundh, 2.pso. syksyllä 1678 Raudun arentilainen Åke Olofinpoika.
4.    William Udnie, oli Karjalan rakuunarykmentissä, main. 1659-60.
5.    Peter Udnie, luutnantti, k. 1688, pso. Kristina Wildeman.
6.    Karin Udnie, naimaton, oli k. 1668.
7.    Elisabet Udnie, k. 1694 mennessä, 1.pso. arentilainen Jakob Wallenstendel, 2.pso. 1689 nevanlinnalainen kauppias Cordt Schlüter.
8.    Ulrik Udnie, mainittu 1668-72.
9.    Sara Regina Udnie, eli vielä 1708, 1.pso. rakuunarykmentin kapteeni Jakob Zitting, 2.pso. Jakob Ursinus, Rantasalmen kirkkoherra.

Pohjolan Udnie-suvun nimihaarat kuolivat 1700-luvun alussa.

Creutzit

Pernajan seutu asutettiin vakituisesti 1200-luvulla. Pitäjän nimi mainittiin asiakirjoissa 1352 (”Perna” ja ”Pernaa”) sekä 1363 (”Perno sokn”). Viimeistään ruotsalaiset uudisasukkaat olivat tuoneet mukanaan kristinuskon ja Porvoon seurakunnan alainen kappeliseurakunta oli järjestäytynyt 1340 mennessä. Pysyvä harmaakivikirkko rakennettiin eri tietojen mukaan 1300-luvulla tai 1435-1445 alkaen.

Pernajalla asui suku, jonka vanhin tunnettu jäsen oli nimeltään Markus. Markusta itseään, joka lienee syntynyt 1400-luvun alkupuoliskolla, ei mainita aikalaisasiakirjoissa, mutta hän oli ehkä vanhan sukukirjan tuntema Sarvilahden Markus-seppä (”Markus Smedh i Sarvlax”). Suvulla oli vanhoja omistuksia saaristossa, mutta kantatila oli ainakin myöhemmin Pernajan Sarvilahdessa (Sarvlax tai Munkby). Mahdollisesti oli Markus kotoisin Ruotsista, koska hänen pojallaan Mattiaksella olisi varmaan ollut ylivoimaisen vaikea päästä khraksi keskeisimmän hiippakunnan tavoiteltuun virkaan, jos hän olisi ollut pernajalaista pienrälssisukua.
Markuksesta alkanut suku tunnettiin kuusi polvea myöhemmin nimellä Creutz; suku päätyi lopulta korkea-aateliin ja sekä Ruotsin että Suomen ritarihuoneisiin. Markuksella oli ainakin kaksi poikaa. Mattias Marci (Pernoviensis Nylandus, eli Pernajalta Uudeltamaalta), oli Upsalan hiippakunnan Vallentunan kirkkoherra, joka eli ainakin 1515, jolloin teki testamenttinsa. Toinen pojista oli Lars Markuksenpoika, Pernajan Sarvilahdelta, jonka puoliso oli Margareta Larsintytär.



Lars Markuksenpoika   asui Pernajan Sarvilahdessa. Hänen puoliso oli Margareta Larsintytär, jonka veljet mainittiin asiakirjoissa 1506-1556.
Sarvilahden suku lienee viimeistään Larsin aikana saanut rälssivapauden, sillä tämän pojanpojan poika Mårten Mattsinpoika sai suvun oikeudet uudistettua ja uuden vaakunakirjeen (kilvessä keltainen andreaksenristi sinisellä pohjalla) 1569 kuningas Eerik XIV:ltä sen perusteella, että tämä alkuperäinen, kuningas Kaarle VIII:n antama rälssikirje oli tuhoutunut vihollisen hyökkäyksessä. Kirjeen häviämisen ajankohta oli ehkä ollut maaliskuu 1497, jolloin venäläiset hyökkäsivät aina Hämeeseen asti, tai elokuu 1508, jolloin tanskalaiset hävittivät Porvoota lähistöineen.
Larsilla ja Margaretalla oli ainakin neljä lasta. Poika Matts Larsinpoika kuoli ennen 1532, hänen puolisonsa oli ollut Cecilia Engelbrektintytär, joka avioitui uudelleen Per Nilsinpojan (Ållongren-sukua) kanssa. Poika Knut Larsinpoika oli Sääksmäen vouti ja peri Sarvilahden vanhemman veljensä jälkeen. Knut kuoli ennen vuotta 1541, ja hänen toinen vaimonsa oli Brita Larsintytär. Tytär Brita Larsintyttären puoliso oli Matts Jönsinpoika Teit. Näiden lisäksi oli vielä eräs nimettömäksi jäävä tytär, jonka puolisoksi tuli verotalonpoika Härkäpään Jakob.

 Kiitos RR!

Pari Askolinia

pieni jatko 10.1.2011 ilmestyneelle tarinalle....


Johan Gabrielinpojalla ja Katarina Nilsintyttärellä oli lapset:

1.Abraham Johaninpoika Askolin, 1758 - (1822/3?), Ylitalon isäntä nuoremman veljensä Henrikin jälkeen, vaimo Stina Gabrielintytär Sammatista. Erään tiedon mukaan Henrikistä tuli isäntä, vaikka Abraham oli vanhin poika. Syynä oli, että Abrahamilla oli erään Maria Henrikintyttären kanssa avioton lapsi. Tästä rikoksesta Abraham sai lujat sakot ja menetti myös oikeutensa isännyyteen.
2.Henrik Johaninpoika Askolin, kast. 1.2.1760 - (1813?), Askolan Ylitalon isäntä, av. 11.10.1792, puoliso Stina Sofia Olin, 1767 - (1813?), ratsutilallisen tytär Lohjan Hongistosta.
3.Daniel Johaninpoika Askolin, s. 1762.
4.Kaisa Johanintytär Askolin, s. 1770.
5.Maria Johanintytär Askolin, s. 1772.

***

Henrik Johaninpoika Askolin, 1760 - 1813?, oli seuraava Ylitalon isäntä.
Nimi Askolin tullee suvun kotipaikan nimestä. Henrik ei lienee ollut ensimmäinen tätä nimeä käyttävä – Lohjalla oli asunut eräs Johan Nilsinpoika Askolin, Ascholin, jonka arvellaan olleen Lohjan Askolasta kotoisin. Tämä Johan Nilsinpoika oli tullut ylioppilaaksi Turussa ja oli Lohjan pedagogion (alkeiskoulun) opettaja vuodesta 1743 lähtien, aina kuolemaansa 1755.
Henrikillä ja Stinalla oli ainakin kolme lasta. Hedda Caisa Askolin syntyi 25.12.1803 ja Gustav Henrik Askolin, s. 5.7.1807. Tytär Ulrika Lovisa Askolin, 22.5.1809 - 10.9.1850, muutti Vihtiin 6.11.1829, hänen puolisokseen tuli Vihdin Pietilän Alitalon isäntä Fredrik Johaninpoika Hacklin.

Kirkkohallitus haluaa pantata tietoja

Korkeimman hallinto-oikeuden viime vuotisen päätöksen perusteella on Kirkkohallitus lähettänyt seurakunnille paimenkirjeen, jonka voi tiivistää tähän;

"Kirkkohallitus suosittaa yhtenäiseksi käytännöksi ja korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen edellyttämän henkilötietojen suojan toteuttamiseksi, että jatkossa kaikki seurakunnat ja keskusrekisterit antaisivat lupia ainoastaan 100 vuotta vanhempien kirkonkirjojen (lähinnä niistä otettujen mikrofilmien) tutkimiseen."

Tämä tsaarinaikainen käsitys henkilötietojen suojelemisesta ei ole enää millään tasolla nykyaikaa. Tietääkseni ei ole olemassa yhtään tapausta, jossa 100 vuotta nuorempien tietojen tutkimisesta olisi ollut haittaa kenelläkään. Itselleni tulee mieleen, että seurakunnat haluavat nyt rahastaa sillä tiedolla, mitä heillä on hallussaan. Kyseiset dokumentit ovat kuitenkin meidän yhteistä kulttuuriperintöä, joten kirkkohallituksen määräys tuntuu siinäkin mielessä typerältä.

Ne sukututkijat, jotka jaksavat jalkautua seurakuntiin saakka tekemään tutkimustyötään, eivät varmasti ole uhka yhdellekään kansalaiselle - oli tämä sitten elävä tai kuollut.

Paheksun suuresti tätä holhoavaa asennetta ja sitä, että Kirkkohallitus haluaa tulkita korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä mahdollisimman ankaralla tavalla sukututkijoiden suurta harrastajoukkoa kuuntelematta.

Miniä ja anoppi - anoppi ja miniä

jatkoa 16.3.2011 alkaneelle tarinalle - kiitos RR!


Hans Mattsinpojan vaimo Elin oli nähtävästi melko kova ja häikäilemätön ihminen. Jo Hans joutui eläessään käräjöimään vaimonsa puolesta. Vuonna 1637 Hans haastoi käräjiile Remalassa asuvan Per Henrikinpojan, koska tämä oli levitellyt ilkeitä juoruja Elinistä. Vuonna 1645 taas haastettiin Hans itse käräjille, koska Elinin hevonen oli ajanut kuoliaaksi yhden Mynterlän isännän hevosen; Hans tuomittiin 9 taalarin vahingonkorvauksiin.

Käräjöinti jatkui Hansin kuoleman jälkeenkin. Esim. Karjalohjan käräjillä 1663 haastoi Elin erään Tomas Mannin palauttamaan hopeakolpakon, jonka hänen miehensä oli antanut Mannille. Vuonna 1665 Elin tuomittiin siitä, että oli houkutellut palvelukseensa Johan Thauvoniuksen rengin Karjalohjalta. Näiden lisäksi oli melkoisesti rajariitoihin sekä kahteen kertaan kannettuihin augmenttimaksuihin liittyviä käräjöintejä.
Kun poika Krister Pahlman oli kuollut, syntyi tämän lesken Anna Mårtenintyttären ja anoppi Elin Henrikintyttären välillä pitkä ja katkera omistusriita Paloniemen talosta. Käräjillä 1681 valitti Elin kuinka hänen ”pojanvaimo”, kunnioittamatta vanhempiaan kuten pitäisi, päinvastoin halusi ajaa hänet kodistaan. Miniä Anna kielsi vastustaneensa anoppiaan, vaan näytti todisteita siitä, että edesmennyt appi Hans oli määrännyt, että Paloniemi tulisi pojalle Kristerille. Nyt Kristerin kuoleman jälkeen (3.10.1680) oli anoppi Elin kuitenkin heittäytynyt vastentahtoiseksi, koska hänen mielestään olisi perinteisesti leskelle pitänyt kuulua 1/3 perinnöstä. Koska Elin oli asunut tilalla 30 vuotta ja myös edesmenneen Kristerin sisarukset olivat sitä vastaan että miniä Anna saisi kaiken, päätti käräjät että Elin saisi jäädä taloon. Elin ajoi sen jälkeen miniän Annan pois talosta.
Elin haastoi Karnaisten valttarin Hans Klasinpojan seuraavan vuoden käräjille, koska tämä ei ollut palauttanut pantiksi jätettyä 40 luodin painoista (532g) hopeavyötä, vaikka velkasumma 20 taalaria oli maksettu. Hans Klasinpoika sanoi, että alkuperäinen lainasumma aivan oikein oli maksettu, mutta vyötä vastaan oli todellisuudessa lainattu enemmän: alkuperäisen summan lisäksi 1,5 taalaria katselmusmatkarahaa, rovastille hautajaisrahaa Hans Mattsinpojasta 1 taalari, miniälle Annalle 13 taalaria, kun Elin ajoi hänet talostaan, sekä edesmenneelle Kristerille 1,5 taalaria. Käräjät päätti, että Elin saisi vyönsä takaisin Annan maksettuaan Hans Klasinpojalle velkansa 13 taalaria. Vertailun vuoksi voisi mainita, että suolatynnyrin tai tamman hinta Lohjalla niihin aikoihin oli noin 20 taalaria.

Vuoden 1682 reduktiokatselmuksessa Lohjalla sanottiin Paloniemestä, että maat ja pellot olivat hyviä, joskin saviset, niittyä ei ollut, järvessä kalaa, vähänlaisesti metsää, välttävä humalatarha, ei myllyä. Kylän alkuperäiset 8 tilaa olivat nyt niin yhteen liitettyjä, että leski Elin varusti ratsumiehen 2 tilan puolesta, joiden lisäksi kylässä oli vain yksi muu asuttu talo, Erik Grelsinpojan. Neljäntenä oli talo, joka oli Outamon Henrik Mattsinpojan ulkomaa. Elin esitti katselmuksessa myös asiakirjan, missä hän nyt vanhana leskenä varautuen jälkeläistensä riitoihin, halusi antaa Paloniemen tilan lapselleen Kirstinille, koska tämä oli ollut äitinsä apuna. Muut olivat saaneet perintöosuutensa koulu- ym. maksujen muodossa.
Äiti Elinin testamenttitahto ei ollut muiden jälkeläisten mieleen, joten he pyysivät käräjillä 1683 laillista perinnönjakoa. Asia meni lopulta hovioikeuteen. Lopulta 11.7.1685 tuomittiin Paloniemi miniä Annalle ja hänen pojalleen Hans Kristerinpoika Pahlmanille.

Nyt ajettiin vuorostaan Elin talosta. Hän muutti 1686 tyttären Elin Hansintyttären luokse Vihtiin, jonne hän tuli "ilman mitään muuta kuin vaatteet päällään, ikivanhana, kykynemättömänä itsestään huolta pitämään". Elin kuoli hyvin vanhana nähtävästi Vihdissä viimeistään 1696.

Elinistä kerrottiin kuitenkin vielä pitkään Lohjalla. Eräs tarina kertoi kuinka hän eräänä kauniina kesäpäivänä oli kuulunut seurueeseen, joka oli veneellä matkalla järven yli Ojamoon. Matkan aikana tuli puhetta perheen varallisuudesta. Nuori rouva Elin oli silloin vetänyt sormestaan jalokivin koristetun kultasormuksen, heittänyt sen veteen sanoen, että "yhtä mahdotonta on minun tulla köyhäksi, kun saada takaisin tämän sormukseni". Kun matkaväki oli palannut kotiin, näytti kuitenkin talon palvelusväki heille vastapyydetyn hauen, jonka vatsasta sormus löytyi. Tätä samaa tarinaa on tosin kerrottu Lohjalla parista muustakin myöhemmästä henkilöstä ja se saattaa vain olla aikansa urbaanitarina.

Paloniemen muinoin niin mahtavalla ratsutilalla pidettiin autiotarkastus 1705. Se oli jo pidemmän aikaa ollut huononlaisessa viljelyksessä, osaksi työvoiman puutteen, osaksi silloisen isännän Hans Kristianinpoika Pahlmanin epävakaisen elämän vuoksi. Kaiken lisäksi Hans Kristianinpoika kirjoitettiin kesällä 1704 ratsumieheksi ja vietiin Puolan sotanäyttämölle.

Juho Hotinen - tuima kappalainen

Kaakkois-Suomen Mäntyharjun Kyttälässä syntyi kesäkuussa 1852 Juho -nimen saanut poikalapsi torppari/itsellismies Emanuel Hotisen ja Maria Kakon perheeseen. Juhon lapsuudesta ja nuoruudesta ei itselläni ole tietoa, mutta reippaassa 30 vuoden iässä hän kirjoittautui Helsingin Yliopistoon. Opinnot päättyivät pappisvihkimykseen vuonna 1889, jonka jälkeen hän työskenteli 1905-1925 kappalaisena Marttila, Tarvasjoella, Rymättylässä ja Kankaanpäässä. Viimeksi mainitussa pitäjässä hän myös kuoli marraskuussa 1925 jättäen jälkeensä lesken, Anna Stina Kettusen, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin 1904.

Tarvasjoella eli silloisessa Euran kappelissa työskennellessään aiheutti Hotinen melkoista pahennusta varsinkin vaalien aikaan. Juho Hotinen oli nimittäin intohimoinen suomettarelainen eikä hän katsonut suopeasti nuorsuomalaisiin ja sosiaalidemokraatteihin päin. Pastori Hotisen vastenmielisyys näitä kohtaan meni jopa niin pitkälle, että hän kieltäytyi jakamasta ehtoollista ao. puolueiden kannattajille. Esimerkiksi itsellisnainen Maria Henriksson sai kääntyä alttarilta takaisin tuiman kappalaisen edessä. Aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, saattoi pastori jopa ruumista hautaan siunatessaan manata suorasanaisesti vainajan joutuvan oikopäätä helvettiin poliittisten mielipiteittensä takia.

Vanha isäntä Fingerroosin hautajaisissa tilanne kärjistyi, kun vainajan poika, saarnamies Fingerroos-Herrasmanni ryhtyi puolustamaan isänsä mainetta. Hotinen oli todennut yksikantaan vainajan joutuneen tuonpuoleisen kuumemmalle puolelle ja tästä nousi avoimen haudan äärellä ankara riita. Äänet nousivat lopulta niin koviksi, että kirkonvartija lähti soittamaan tapulin kelloja saadakseen miesten metelöinnin peitetyksi.

Saarnoissaankin Hotinen julisti suomettarelaisten politiikkaa. Eräälle rippikoululaiselle pastori oli antanut puukon ja liisteripurkin vaaleja edeltäneenä päivänä. Pojan oli määrä raapia nuorsuomalaisten ja sosialistien julisteet alas ja liimata tilalle suomettarelaisten vastaavat. Rippikoulun Hotinen täytti omalla progandallaan olleen hyvin vihainen vastakkaisten puolueitten kannattajien lapsille. Muiden puolueiden kannattajat antoivat toisaalta Hotisen mölistä rauhassa, sillä hänen katsottiin vain esimerkillään heikentävän edustamansa puolueen kannatusta. Noina kiihkeinä aikoina useat eri tahot syyllistyivät ylilyönteihin eikä Juho Hotista voi pitää erityisen merkillisenä tapauksena. Hän oli yksinkertaisesti oman aikansa apostoli.

Lohjan Paloniemestä ja Humppilasta

Lohjan Pyhän Laurin kirkkoa

Lohjan Paloniemellä 1600-luvun alkupuolella eläneen perheen juuret veivät todennäköisesti Lohjan Humppilan taloon, joka sijaitsi Lohjanjärven ja Hormajärven välisellä kannaksella n. kilometrin luoteeseen Paloniemestä. Talo oli mahdollisesti saanut alkunsa Paloniemen kylästä, sillä vanha ruotsalainen sana "homper" tarkoitti ulkomaata. Muitakin selityksiä on, sillä "Humpe" oli myös ruotsalainen miehen nimi ja toisaalta sanalle löytyy myös suomenkielinen selityskin: "humppi" tarkoitti puolihullua ihmistä. Humppila mainittiin asiakirjoissa ensimmäistä kertaa 1447, jolloin lautamies Eschill smedh (Eskil seppä) asui siellä.

Vuosina 1540-65 oli Humppilassa isäntänä Lasse Jönsinpoika eli Lasse Humpell, Lasse i Humpela. Hänet mainittiin lautamiehenä 1546, 1551-62 ja hän eli vielä 1569. Vuonna 1552 hänet tuomittiin kolmen markan sakkoihin, koska hän oli lyönyt Paloniemen Hansiin mustelman. Lasse omisti 1560-69 myös Lohjan Hiittisen kylän neljännen talon. Lassen Hiittisen talon lampuoti eli vuokralainen, Matts, sai 1563 sakkoa kuusi markkaa, koska hän oli lyönyt naarmun Hiittisen Henrik Andersinpoikaan; tämä Henrik vastaavasti kolmen markan sakon, koska oli lyönyt Lassen karjaa. Hiittisen talon "savu oli kylmä" 1571, ts. sanoen se oli veronmaksukyvytön.
Vuosina 1550-53 asui Humppilassa kahdeksan aikuista henkilöä ja siellä oli 1556 kymmenen lehmää. Määrät vähenivät kuitenkin, sillä 1565 oli ihmisiä vain viisi ja 1562 lehmiä vain kaksi.

Lassen poika oli todenäköisesti Olof Larsinpoika, joka mainittiin Humppilan isäntänä 1569-1600. Vuosina 1575-77 talo maksoi vain puolet ulosteostaan, joten jotain yllättävää köyhtymistä oli tapahtunut, sillä vielä 1571 hopeaveroluettelon mukaan siellä oli ollut verotettavaa irtaimistoa 65 mk:n edestä (Lohjan alueen keskiarvo oli 35 mk), muodostuen: 3 kg kuparitavaraa, 1 hevonen, 1 härkä, 5 nautaa, 3 lammasta ja 3 vuohta.


Vuonnna 1600 mainittiin Olof Larsinpojan todennäköinen poika Olof Olofinpoika Humppilan isäntänä, mutta 1605-36 oli tämän veli (tai mahdollisesti poika) Matts Olofinpoika isäntänä. Hänen irtaimistoon kuului: 1 tamma varsoineen, 4 härkää, 4 nautaa, 1 pukki, 4 vuohta, 8 lammasta ja 4 sikaa.

Matts Olofinpojan poika oli ilmeisesti Paloniemen suvun kantaisä Hans Mattsinpoika (1625-56), sillä Mattsin vävy Olof Jakobinpoika, Humppilan isäntä 1637-55, tuomittiin 1649 maksamaan Hansille 5 tyn-nyriä viljaa, 5 taaleria sekä annettiin Olofille mahdollisuus lunastaa takaisin sen osan Paloniemen (Uvalan) saaresta, jonka Hans oli perintönä saanut. Lohjan Paloniemen kylä mainittiin asiakirjoissa 1451. Kylään kuului alkuaan kahdeksan taloa, mutta ne yhdistyivät vähitellen. Noin 1604-13 oli koko Paloniemen verokunta läänitettynä eräälle Hans Nykirkille. Hans Mattsinpojalla oli vähän myöhemmin omistuksessaan useammat Paloniemen taloista. Vuodesta 1625 lähtien hän varusti ratsumiehen kruunun ratsuväkeen.

Hans Mattsinpoikaan liitettiin Neoviuksen mukaan joskus lisänimi Futh. Syy jää selvittämättä, mutta yhdessä Paloniemen talossa asui myös eräs Matts Futta. Hans oli alivoutina 1629, tullimestari 1630 ja Raaseporin itäisen kihlakunnan kruununvouti 1637. Vuonna 1645 häntä kutsuttiin entiseksi kruununvoudiksi. Usean kerran hän oli lisäksi rajakäyntien katselmusmiehenä ja rajariitojen ratkaisijana. Vuosina 1638 sekä 1640-41 hän toimitti Raaseporin läänin tililaskut.
Hans mainittiin ollen Lohjan kirkkoisäntänä 1631-34. Lohjalle hän lahjoitti vieläkin säilyneen kirkontilien kirjan, jonka ensimmäisellä sivulla lukee: "Thenne Boock hafwer förärat wälachtadh Hans Matzson, Befalningzman uthöfuer Rassborgz Lähn till Kijrckijones Book i Loijå - Anno etc. 1639, hwar uthj skall anteknas Kirjkiones upbörder och utgiffter etc." 1631 toimeenpantiin suurehko kirkon korjaus, johon Hans hankki aineksia: 120 taalaria rahaa, 67 tynnyriä viljaa, 34 leiviskää (= 290 kg) hamppua, 16 tynnyriä tervaa sekä 34 kg rautaa.
Vuonna 1642 asui Hansin talossa 11 henkilöä, etupäässä palkollisia: 2 ratsumiestä, 3 renkiä, 1 tallipoika, 2 piikaa sekä kirjuri Hans Eriinpoika. Hans Mattsinpoika omisti myös Lohjan Lylyisten Hontin, jonka hän osti 1645.
Hans kuoli 1656. Hän oli selvästi ollut pystyvä ja laajasti luotettu henkilö. Silti jää ihmettelemään, missä lohjalaisen syrjäkylän talonpojan jälkeläinen oli oppinut voudin tarvitseman ruotsinkielen sekä luku- ja kirjoitustaidon. Hans Mattsinpojan vaimo oli viimeistään vuodesta 1636 alkaen Elin Henrikintytär. Elin oli mahdollisesti kotoisin Ojamosta, jossa 1599-1628 asui isäntä nimeltään Henrik Jönsinpoika. Hansilla ja Elinillä oli lapset (pojat ottivat itselleen nimen Pahlman, Paloniemen mukaan):

1.    Henrik Pahlman, rykmentinkirjuri, Paloniemen nimellinen ratsutilallinen 1553-63, k. 1663, pso. Hebla. Vuonna 1662 kustansi Henrik Lohjan kirkon suuren puisen ristiinnaulitun kuvan uudelleen maalaamisen ja hänen äitinsä Elin antoi 6 tynnyrä kalkkia kirkon sivelemiseen.
2.    Nils Pahlman, 1636-1708, kornetti.
3.    Krister Pahlman 1643-1680, pso. Anna Mårtenintytär.
4.    Elin Hansintytär, 1651 - n. 1707, avioitui Vihdin Oravalan isännän (1648-1697), nimismies Henrik Jakobinpojan kanssa.
5.    Kirstin Hansintytär, naitiin 1683 Lohjan Vappulaan.


jatkuu.....

Talvinen matka Karinaisissa

Karinaisten kirkko kesäkuussa 2009

Jos halusi esimerkiksi 1880-luvun lopulla talvisin matkustaa Turusta Karinaisiin, saattoi reitikseen valita lumesta umpeen menneen maantien tai rautatien. Viimeksi mainittua pitkin matka joutui nopeasti yhden markan ja 95 pennin arvoisella junalipulla. Perillä odotti erittäin vilkas asema, joka täyttyi lähinnä lauta- ja tukkikuormia tuovista hevospeleistä. Matkalainen saattoi ihmetellä niitä suunnattomia kuormia, joita elikoiden vedettäväksi oli pistetty, mutta tähän löytyi hyvä selitys. Normaalilla kuormalla saattoi hevosmies tienata vetopalkkaa ainoastaan pari markkaa päivässä. Sen takia reet ladottiin täpötäyteen ja vielä vähän ylikin.

Asemalta lähdettäessä silmiin osui heti kaksi kauppapuotia, joiden tavaravalikoima oli hyvin laaja. Hieman edempää löytyi vielä yksi maalaiskauppa. Yleinen mielipide tuohon aikaan oli, että useat kaupat aiheuttavat harmia taloudenpidolle, varsinkin jos ne myyvät tuotteensa laskun päälle velaksi. Kyrön taajamassa tätä huolta ei ollut, sillä aikalaiskertomuksen mukaan "mitä enemmän löytyy kauppiaita, sitä kohteliaimpia ja vaatimattomampia he ovat, sitä parempia ja halvempia on heidän tavaransa, sitä suurempi tilaisuus on ostajilla valikoita ja sitä pikemmin sekä vähemmällä vaivalla saa mitä tarvitsee".

Talvista matkapäivää viettävä saattoi matkata muutaman kilometrin Tarvasjoen suuntaan ja poiketa Karinaisten edellisenä vuonna kunnostetulle kirkolle. Tuolloin oli uusittu katto ja tornin seinät galvanisoidulla pellillä, joka kaukaa katsottuna näytti aivan hopeiselta.

Sisältä löytyivät 2100 markkaa maksaneet urut, jotka oli sitten vielä jouduttu maalaamaan. Rahat urkuja varten saatiin vapaaehtoisina lahjoituksina, minkä lisäksi paikallinen ompeluseura oli antanut kirkolle mustasta sametista tehdyn, hopeaompeleilla koristellun alttarivaatteen. Se oli maksanut 85 markkaa ja 75 penniä, joten kyseessä ei ollut vallan vaatimaton hyväntekeväisyys seurakunnalle, joka vielä tuohon aikaan oli Marttilan alaisuudessa. Varsinaisia jumalanpalveluksia nimittäin pidettiin vain joka kolmas sunnuntai pääjuhlien lisäksi. Muina pyhäpäivinä oli kirkko avoin ja lukkari luki saarnatekstin sekä mahdolliset, viralliset kuulutukset.

Kirkosta eteenpäin mentäessä päästiin matkalla kansakoululle, jossa huomioitiin erityisesti kaikista köyhimpien lasten mahdollisuus opiskeluun. Sama ompeluseura, joka lahjoitti kirkolle alttarivaatteen, avusti koululaisia jakaen ilmaiseksi kirjat, kynät ja vaatteet. Lisäksi lukukauden lopussa jaettiin 30 markkaa kuuden oppilaan kesken. Ompeluseuran väellä riitti lisäksi tarmoa muuhunkin, sillä se osallistui lähetystyöhön Afrikassa ja olipa se ehtinyt koota muutamassa vuoden peräti 1000 markan pääoman.

Paikkakunnan tärkeimpinä sivistyksen edistäjinä Turusta Karinaisiin matkannut aikalainen piti entistä kirkkoväärtiä, Juho Tilkasta, kunnallislautakunnan puheenjohtajaa, Joose Tulosta sekä kansakoulun taloudenhoitajaa, Antti Nokkaa.

Suomalainen Serranon perhe

Aikoja sitten koottuja sukupuita uudelleen katsoessa huomaa joskus saaneensa välillä lisätietoja, joilla vajaita oksia voi täydentää. Tällä kertaa sammattilaisen suutari Juho Walleniuksen puoliso, Iida Johanna Grönlund sai vanhemmat ja sitä kautta esivanhempia useammankin esipolven verran. Samalla hänen isovanhemmistaan löytyi mukava pikku detalji.

Iida Johanna syntyi Karjalohjan Lönnhammarin kylän Maunun talon Jänisjärven torpassa maaliskuun viimeisenä päivänä vuonna 1873. Hänen vanhempansa olivat Gustaf Adolf Grönlund ja Engla Ulrika Appelqvist. Isä Gustaf oli ollut isoisä David Grönlundin tavoin töissä Kärkelän kuparihytillä, joka sijaitsi lähellä Kiskon rajaa. Kiskosta oli myös kotoisin Iida Johannan neljästä isovanhemmasta peräti kolme. David oli syntynyt Toijan kylän Ilveksen talon torpassa, toinen isoisä Ananias Appelqvist Jylyn Finnarin talon torpassa ja Ananiaksen vaimo Johanna Thorberg Ylettylässä suutarin lapsena. Ainoastaan Davidin vaimo, Iida Johannan isoäiti Stina Kaisa Mikontytär oli "ulkopuolinen", olihan hän peräti Kiikalasta!

Se, mikä tekee tästä isovanhempain kuviosta ja sitä myötä Iida Johannan vanhemmista hieman erikoisemman tapauksen, on seuraava;

David Grönlund oli kolme kertaa naimisissa. Ensimmäinen puoliso Eva Stina Antintytär kuoli 1837, jonka jälkeen hän nai Stina Kaisansa. Tämän kuoltua meni David vielä kolmannen kerran naimisiin, tällä kertaa Ananias Appelqvistin lesken, Johanna Thorbergin kanssa. Kuten edellä on käynyt ilmi, olivat Engla Ulrikan vanhemmat Ananias ja Johanna. Täten Gustaf Adolfin puolisoksi elokuussa 1863 vihitty Engla Ulrika oli tavallaan hänen sisarpuolensa olematta tätä kumminkaan. Heillä ei luonnollisesti ollut mitään biologista sukulaisuutta, mutta he olivat joka tapauksessa asuneet samassa perheessä.

Tilanne on aivan samanlainen kuin muutama vuosi sitten televisiossa pyörineessä supersuositussa "Serranon perhe" -sarjassa. Siinähän draamaa syntyi saman perheen teini-ikäisten lasten kesken, joilla ei luonnollisesti ollut mitään verisukulaisuutta.

Itselleni tämä Gustaf Adolf Grönlundin ja Engla Ulrika Appelqvistin tapaus oli ensimmäinen laatuaan. Iida Johannalle ja hänen miehelleen, suutari Juho Walleniukselle syntyi vuosien 1894-1916 aikana yhteensä 13 lasta, joista tosin osa menehtyi aivan pienenä. Vanhin poika Wäinö Johannes työskenteli aikuisiällä seppänä.

von der Linde

Erik?

Lorentz eli Lars Erikinpoika oli porvari Tukholmassa, missä hän kuoli 4.12.1611. Larsin vaimo oli eräs Margareta Pederintytär ja heillä oli ainakin poika Erik Larsinpoika.

Viimeistään 1580-luvulla syntynyt Erik Larsinpoika harjoitteli myöhemmän aateliskirjeen mukaan nuoruudessaan kaupantekoa Espanjassa, Ranskassa, Englannissa, Hollannissa ja Saksassa. Tukholmassa hän vannoi porvarivalan 12.5.1604. Niihin aikoihin hän lienee avioitunut ensimmäisen kerran: puolison nimi jää tuntemattomaksi. Vaikka avioliitosta jäi kaksi tytärtä, ei se ollut pitkäikäinen, sillä vaimo kuoli nuorena.
Erikin toinen puoliso 3.11.1606 oli Vendela Lohrman, jonka isä Jakob Lohrman (Lårman, Laarman) vanhemman genealogisen kirjallisuuden mukaan oli syntynyt Württenbergin ruhtinaskunnan Montbeillardissa (Mümpelgard), toimi Tukholmassa kauppiaana sekä mahdollisesti krouvarina Värdshuset Blå Örnenissä. Lisäksi hän oli Tukholman saksalaisen seurakunnan kirkkoväärtinä, isäntänä, ja mainittiin seurakunnan tilikirjoissa 1575-81. Vendelan äiti oli Gertrud Berentintytär (k. 14.4.1641), jonka isä oli Berent Hafverstad ja äiti Vendela Henrikintytär.

Vendela?

akob Lohrmanilla  ja vaimo Gertrudilla oli Vendelan lisäksi pojat Gert ja Bernt. Edellisestä tuli Falunin ja jälkimmäisestä Hudiksvallin pormestari. Jakob kävi jo 1570-luvulta lähtien kauppaa enimmäkseen raudalla, jota hän ajoittain osti suuriakin määriä, ja vei sitä voin ja vuotien lisäksi etupäässä Lyypekkiin, joskus myös Stralsundiin ja Danzigiin. Paluumatkoilla hän toi Tukholmaan mm. suolaa, kankaita, hattuja, ruutia ja messinki- sekä tinaesineitä. Jonkun verran hän myös vei kuparia. Jakob mainittiin eteläsaksalaisen Samuel Kiechelin matkakirjassa talvisessa Ruotsissa 1580-luvulla, jolloin Kiechel asui Jakobin luona Tukholmassa. Jakob näyttää kuolleen nuorena 1586, jolloin hänen nimensä korvautui leski Gertrudin nimellä tullikirjoissa. Keskellä Riddarholmenin kirkon lattiaa on edelleen nähtävillä hautakivilaatta, missä lukee ”Jacob Larman 15 februari 1587” sekä ”Husman”, joka oli leski Gertrudin toisen puolison sukunimi (Hussman, Husman).

Jakobin vävy Erik Larsinpoika kävi myöhemmin Tukholmassa kauppaa viinillä, suolalla, kankailla ja kaikenlaisilla ylellisyystuotteilla. Viennissä nousi kupari päätuotteeksi. Yhtenä kaupungin suurimpana kauppiaana nimitettiin Erik 1615 kauppakomppanian tirehtööriksi. Näin hän tuli osalliseksi valtion sota-kassan kartuttamiseen, sillä kupari oli valtion tärkein vientiartikkeli. Kuparivientikomppanian johtajana hän oli 1619-28. Tänä aikana hän matkusti komppanian nimissä Tanskaan, Saksaan ja Hollantiin myydäkseen kuparia. Brabantissa hän tapasi mm. Espanjan infantiinan ja markiisi Spinolan. Kauppojen kanssa kävi kuitenkin huonommin, sillä hintoja pidettiin liian korkeina. Vuonna 1628 kuningas lopetti kuparikomppanian, jotain mistä Erik luultavasti oli tyytyväinen, sillä kuparikomppanialla oli jatkuvasti ollut vaikeuksia ja hän olikin jo pyytänyt eroa tehtävästään. Vuosina 1628-29 toimi Erik suolamonopolin kauppayhtiön johtajana.

Tammikuussa 1631, pian Ruotsin ja Ranskan liittolaissopimuksen allekirjoituksen jälkeen, nimitettiin Erik sotavaltion faktoriksi ja aateloitiin nimellä von Lindöö – nimi oli saatu Erikin tilasta Ekerön Lindöstä n. 10 kilometriä Tukholmasta länteen. Aatelisnimi muuttui myöhemmin muotoon von der Linde. Faktorina hän toimi Amsterdamissa sijoittaen sinne lähetetyt sotakassan myyntiartikkelit. Erikin tavaranvaihdon arvo 1631 oli peräti n. seitsemänsataa tuhatta riikintaaleria.
Syksyllä 1631 Erik sai käskyn ilmoittautua kuninkaalle. Käskyn takana oli epäilys, että Erik olisi itse rikastunut valtion kustannuksella. Käsky tuli huonoon aikaan: Erik viihtyi hyvin Amsterdamissa ja hän oli äskettäin saanut perheensäkin sinne. Erik ei pitänytkään kiirettä. Ensin hän matkusti Pariisiin hoitamaan kauppojaan ja saapui kuninkaan luo vasta maaliskuussa 1632. Vastaanotto oli viileä, mutta Erik sai puhdistettua maineensa ja sai hoitaakseen vastavalloitettujen lounaisen Saksan alueiden verotuksen.     Kuningas Kustaa II Aadolfin kaaduttua Lützenin taistelussa marraskuussa 1632 olisi Erik halunnut palata Ruotsiin hoitamaan omia asioitaan, mutta tehtävät Ranskassa ja Saksassa olivat niin kesken, että kotiinpaluu tapahtui vasta kesällä 1633. Koko tämän ajan oli Erik ollut huonoissa väleissä kansleri Axel Oxenstiernan kanssa, joka kirjeissään epäili Erikin rahahallintoa. Ruotsissa Erik kuitenkin esitti kirjanpitonsa ja sai sen hyväksytyksi.

Saadakseen rahaa kruunun pakottaviin menoihin, mm. kuninkaan hautauskuluihin, päätti valtaneuvosto lokakuussa 1633 myydä erän kuparia ja Erik sai tehtäväkseen hoitaa kauppaamisen. Kuparin saavuttua Amsterdamiin tammikuussa 1634 onnistui kuitenkin sikäläinen kauppias Elias Trip saaman kuparierän takavarikkoon, sillä eräs aikaisemmin toimitettu kuparierä ei arvoltaan vastannut Ruotsin velkaa hänelle.
Kansainvälinen kuparikauppa kaikissa muodoissa vei Erikin ajan myös seuraavat vuodet. Tammikuun 8. päivänä 1636 raportoi Erik valtaneuvostolle Tukholmassa kuparikaupasta, mutta jo noin viikkoa myöhemmin kirjoitti Axel Oxenstierna, että “Erik Larsson kuoli tänään, ennen kuin hän ehti antaa tietojaan kaupankäynnistä Amsterdamista”. Kuparikaupan asiantuntija oli poistunut näyttämöltä.
Aikojen myötä oli Erik suuresti rikastunut. Tukholmassa hän oli rakennuttanut itselleen ison talon, “koko kaupungin loistavimman”. Ranskan suurlähettilään seurassa talossa käynyt lähetystösihteeri Ogier vaikuttui niin talon tauluista ja veistoksista, että hän teki luettelon niistä. Kaikki olivat ryöstösaalista Saksasta. Myös maaseututilalla Lovön Malmvikissä (Lindö, joka oli antanut aatelisnimen suvulle, oli aivan lähistöllä) oli taideteoksia, joiden alkuperä oli sama. Vierailulla syötiin sielläkin hopealautasilta ja juotiin kullatuista pikareista. Keskustelu oli vilkasta ja Erikin tyylikkäät tyttäret puhuivat ranskaa niin hyvin, että Ogier luuli olevansa kotimaassaan...

Erik haudattiin Suurkirkkoon, Vendela avioitui tukholmalaisporvari Henrik Hussmanin kanssa. Vendela kuoli Tukholmassa 12.12. 1657 ja haudattiin 4.7.1658. Vendelan kanssa Erikillä oli lapset:

1.    Gertrud von der Linde, s. 1608, pso. 1626 Herman von Campenhusen.
2.    Margareta von der Linde, 24.4.1609 - 16.1.1645, 1.pso. 1628 Valentin Nilsson  (k. noin 1637); 2.pso. n. 1638 Halmstadin pormestari Hans Neuman.
3.    Lorentz von der Linde, 1610-76, palveli 30-vuotiaassa sodassa kenraalimajuriksi asti, va-paaherra ja valtioneuvos 1653, kenttämarsalkka 1665. Kuningatar Kristiinan ja myöhemmin kuningas Kaarle X Kustaan suosikki. Naimaton; Lorentzin mukana kuoli suvun nimilinjat.
4.    Erik von der Linde, 1611-66, vapaaherra 1653, pso. 1660 Anna Augusta Leijonsköld.
5.    Jakob von der Linde, 1612-68, vapaaherra 1653, pso. 1637 Karin Gyllenhorn.
6.    Vendela von der Linde, 1615-55, pso. 1633 Tönnes Langman.
7.    Elisabet von der Linde, 1617-52, pso. 1641 maaherra Peder Hammarskjöld.

Erik rakennutti 1620-luvun lopulla talon Tukholman vanhan kaupungin Västerlångataniin no. 68; sen nimi on edelleen “Von der Lindeska huset” ja talon portti mainitaaan vieläkin nähtävyytenä. Talon julkisivu on 1600-luvulta (paitsi isot näyteikkunat), muutoksia on tehty 1700- ja 1900-luvuilla.

Erik Larsinpoika von der Lindestä tai Vendela Lohrmanista ei ole aikalaismaalauksia. Mutta talon julkisivussa on kaksi figuuria, joita on epäilty heidän kasvokuvikseen.

“Erik” löytyy eteläisimmän toisen kerroksen ikkunan yläpuolella, “Vendela” pohjoisimman toisen kerroksen ikkunan yläpuolella, molemmat Västerlånggatanin puolella.

Lisää Kepplerus -suvusta

Olen kolmisen vuotta sitten kirjoitellut tästä samasta suvusta, mutta nyt palataan ajassa hieman taaksepäin ystäväni RR:n avustuksella!

Simon Michaelis Kepplerus oli Huittisten apupappi 1644 ja Punkalaitumen kirkkoherra 1646-82. Simonin esipolvia etsiessä kääntyy katse helposti Turkuun, jossa niihin aikoihin asui porvareita nimeltään Keppi. Eräs sellainen oli Mikael Keppi, joka mainitaan vuosina 1610-36 ja asui Kirkkokorttelissa. Nähtävästi siellä oli Keppi-niminen talo. Turun Mikaelilla oli tytär, “Michell Kiöppis doter”, joka siis saattoi olla Simonin sisko.
Simonin ensimmäinen puoliso noin 1644 oli Brita Henrikintytär, Huittisten kirkkoherran, Henricus Nikolain ja Britan tytär. Tytär Brita oli aiemmin ollut naimisissa Huittisten kirkkoherran Henricus Clementis Jusleniuksen kanssa, joka oli kuollut 1643.
Brita itse kuoli 1664. Simon avioitui uudelleen, uusi vaimo oli Kristina Lignipaeus, joka kuoli viimeistään 1691. Simon haudattiin viimeistään 3.4.1682, jolloin Lempäälän kirkolle maksettiin 6 taaleria hautausrahaa “autuaan Hr. Simonin ruumiista (“af Sahl. Hr Simons Keppleri lijck”). Simonilla ja Britalla oli lapset:

1.    Alexander Kepplerus, n. 1645-97, läänitysvouti, ratsutilallinen, ks. alla.
2.    Abraham Kepplerus, ylioppilas Turussa samoihin aikoihin (1661 tai 1662) kuin veli Alexander, katselmuskirjuri Turun ja Porin läänin ratsurykmentissä.

***

Alexander Kepplerus  syntyi n. 1645 ja tuli ylioppilaaksi Turussa 1661 tai 1662. Hän oli läänitysvouti ja kirjanpitäjä eversti Johan Ribbingin tilalla Vehmaalla viimeistään 1674. Samalla vuosikymmennellä hän avioitui. Puoliso oli hovioikeuden asessorin tytär Helena Schilling.
Vuosina 1685-91 varusti Alexander ratsusotilaan Paimion Askalan tilan puolesta ja omisti toisen ratsutilan Merimaskulla. Alexander, “52 vuotta 1 kuukausi” kuoli 11.4.1697. Alexanderilla ja Helenalla oli lapset:

1.    Nimetön lapsi, haudattu Merimaskussa 29.5.1683.
2.    Alexander Kepplerus, rovasti, ks. alla.
3.    Susanna Kepplerus, jolle veljekset luovuttivat Merimaskun tilan tämän lasten elatukseksi, k. 1712, aviomies kirkkoherra Kristiern Sievonius.
4.    Gabriel Kepplerus, 1684-1754, rovasti.

***

Alexander Kepplerus nuorempi, s. 1679, aloitti opiskelunsa Turun katedraalikoulussa 20.10.1692. Ylioppilaaksi Turussa hän tuli 1695 ja maisteriksi 1703. Noin 1707 solmi Alexander avioliiton, morsian oli Brita Helena Leijonberg. Alexander oli Turun tuomiokapitulin notaari 1712. Perhe lähti Ruotsiin pakoon, kun venäläiset miehittivät Suomen vähän sen jälkeen. Siellä pakolaiskommissio maksoi tukea Notarius Consistorii Alexander Kepplerukselle ja kahdelle lapselle 1715 ja 1716.
Alexander nimitettiin Turun akatemian sihteeriksi 1720. Pari vuotta sen jälkeen vaimo Brita Helena kuoli; siihen mennessä heille oli syntynyt 6 lasta. 1723 Alexander julkaisi väitöskirjansa De usu symbolorum circa geometrica theoremata ac problemata demonstranda.
Alexander solmi toisen avioliittonsa Paraisilla 22.10.1724. Morsian oli Magdalena Elisabet Schultz, joka oli syntynyt 1702.
Piikkiön kirkkoherraksi Alexander tuli 1728, Inkoon vastaavaksi ja rovastiksi 28.9.1731. Sinne hänet haudattiinkin 15.4.1738. Magdalena meni uusiin naimisiin seuraavan miehensä seuraajan, Jakob Sireliuksen kanssa. Magdalena kuoli Inkoossa 9.12.1748. Alexanderilla ja Magdalenalla oli lapset:

1.    Elisabet Katarina Kepplerus, 1725-36.
2.    Jost Niklas Kepplerus, s. 1727-1756,
3.    Alexander Kepplerus, s. 1729.
4.    Gabriel Kepplerus, 1730-54, pormestari Tammisaaressa, naimaton.
5.    Jost (Justus) Kepplerus, 1731-56, sotatuomari, naimaton.
6.    Magdalena Kepplerus, 30.12.1732 Inkoo – 18.12.1757 Porvoo, pso. Inkoossa 19.9.1751 myöhempi Hauhon khra, lääninrovasti Peter Bonsdorff.
7.    Hedvig Kepplerus, 1734-1802, mies myöhempi Inkoon kirkkoherra Anders Johan Alftan.
8.    Eva Kepplerus, 1737-40.

Kiitos RR!

Vaihtunut vuosi

Kosken Tl Hongiston kylän Mikolan talon Ylhäisten torpparina 1800-luvun puolivälin tienoilla ollut Kustaa Antinpoika oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisen vaimonsa Leenan kuoltua tammikuussa 1854 nai Kustaa itseään peräti 25 vuotta nuoremman Maria Juliana Henrikintyttären saman vuoden viimeisenä päivänä. Vihkimisen aikaan morsian oli ollut piikana Liipolan Ylitalossa.

Vuosien 1853-1859 rippikirjasta selviää, että Ylitalon rusthollissa työskenteli tuohon aikaan yhteensä kuusi piikaa. Maria Juliana ehti olla työpaikassaan vuoden verran. Tätä ennen hän oli asunut yhdessä äitinsä Maria Matintyttären kanssa Haukanpyölin Harmaan talon torpissa. Rippikirjojen ja kastettujen luetteloiden tietoja yhdistämällä selviää, että Maria Julianan isä oli Henrik Jaakonpoika. Hänen syntymäpaikkansa oli taasen Liipolan kylän Ylhäisten torppa.


Rippikirjasta löytyy isä Henrikin syntymäajaksi huhtikuun 25. päivä vuonna 1805 sekä paikkakunnaksi Uskela. Kyseisen pitäjän tuon vuoden kastetuista ei sopivaa Jaakonpoikaa löydy. Koska Uskela saattoi tuohon aikaan tarkoittaa melko laajaa aluetta nykyisen Salon kaupungin tienoilla, on etsintää syytä laajentaa ainakin Saloon ja Pertteliin. Tästäkään ei ole apua, sillä huhtikuussa 1805 tai ylipäätänsä samana vuonna ainoastaan Somerniemellä syntyi yksi Henrik Jaakonpoika. Hänenkin koko nimensä oli Kustaa Henrik, joten tämä henkilö ei oikein sovi kuvioon.

On siis yritettävä selvittää rippikirjoja taaksepäin selaamalla, mistä ihmeestä hän Kosken Tl kappeliseurakuntaan loppujen lopuksi tuli. Vuoden 1828 muuttokirjoista löytyy Henrik, joka tuolloin saapui Marttilasta rengiksi Ylhäisten torppaan Liipolan kylässä. Tässä dokumentissa on hänen syntymäaikansa edelleen 25.4.1805, joka siis ei välttämättä olekaan oikea. Ei ollut nimittäin kovin harvinaista, että muuttojen yhteydessä joko pitäjien sisällä tai niistä toiseen syntymäajat alkoivat elää omaa elämäänsä. Seiskoista saattoi tulla ykkösiä, 14. päivä muuttui neljänneksi päiväksi ja niin edelleen. Muuttokirjan mukaan Henrik oli renkinä Purhalan Uotilassa ennen lähtöään uudelle paikkakunnalle.

Marttilan kirjoista hänet löytääkin, mutta ilman syntymäpaikkaansa. Toisaalta em. muuttokirjan perusteella hän oli tullut Marttilaan Uskelasta vuonna 1814. Tuon vuoden sisäänmuuttaneiden luettelosta joukosta löytyykin pienellä, kauniilla käsialalla kirjoitettu paperi, josta Henrikin sukuperä vihdoin selviää. Tätä ennen olin tosin ehtinyt kelata rippikirjaa enemmänkin etsiessäni miestä. Tuolloin hänet löysi renkinä Loven kylästä varustettuna syntymävuodella 1800. Samasta kylästä löytyy toinen "Uskelassa" syntynyt Jaakonpoika, nimittäin Gabriel (s. 1798). Äkkiseltään näitä kahta miestä on lupa pitää veljeksinä.

Vähitellen, monia eri lähteitä yhdistämällä, Henrik Jaakonpojan vanhemmiksi paljastuvat vuoden 1814 muuttokirjassa mainittu pariskunta Jaakko Henrikinpoika (s. 1766) sekä Justiina Matintytär (s. 1771). He olivat tulleet Henrikin ja hänen sisarustensa kanssa Marttilaan Perttelin pitäjän Impolan kylän Joulun talosta asettuen Hirvaksen Talolaan. Lähes saman tien oli isä Jaakko kuollut ja aikuistuvien lasten holhoojaksi jäi leski Justiina. Yksi näistä lapsista oli juuri tuo Loven Simolan talon renki Gabriel, joten kaiken kaikkiaan kuvio on täydellinen. Marttilassa ollessaan saa Henrik Jaakonpoika uuden syntymävuoden täkäläisen papin huolimattomuuden takia, mutta nykyajan sukututkijan on melkoisen helppo selvittää tämän kaltaisia ongelmia laajojen digitaalisten arkistojen avulla. Kaikki tässä artikkelissa tarvitut tiedot on nimittäin koottu netin ilmaispalveluista, joita tarjoavat Suomen Sukututkimusseura, Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys ja Arkistolaitos.

K. Kailan muistolle

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen entinen jäsen, Sukuohjelmiston kehittäjä ja ystäväni Kaarle Kaila menehtyi äkillisesti viime viikon tiistaina. Vain muutamia päiviä aiemmin olin vaihtanut hänen kanssaan sähköposteja eräästä ongelmatilanteesta ja tyypilliseen tapaansa hän oli ratkaissut pulmani nopeasti sekä ystävällisesti.  Kalleen saattoi luottaa, sillä hän teki aina sen mitä oli luvannut.


Helmikuun puolivälissä tänä vuonna olin saanut häneltä omistuskirjoituksella varustettuna "Kankarin Kailat 200" -sukukirjan. Tämä Kaarle Kailan kokoama kirja juhlisti suvun kantaisän, Gustaf Johansson 200 -vuotissyntymäpäivää 13.12.2010. Ensimmäinen Gustafin ja Johanna Emelie Schalinin jälkeläisiä yhteen koonnut teos ilmestyi Kaarlen isän tekemänä vuonna 1947. Uuden teoksen ilmestymisen aikaan oli kantavanhempien jälkeläisiä elossa 1164 henkeä. Suvun yhdeksäs polvi näki päivänvalon heinäkuussa 2007.


Kankarin Kailat 200 -kirja on tehty Kallen itsensä ohjelmoimalla Sukuohjelmistolla, jonka kehitystyö alkoi jo 1980-luvulla. Toivottavasti tämä täysin suomalainen, mutta kansainväliset mitat täyttävä ohjelmisto kehittyy jatkossa Suomen Sukututkimusseuran avulla. Tämä olisi omalta osaltani paras kiitos Kaarle Kailan elämäntyöstä suomalaisessa sukututkimuskentässä.


Kunnioituksella muistaen


Juha Vuorela

Vihdin retki päättyy....

Petrus Jacobi Boterus, myöh. lisänimellä Aquilinus (Aquilinus tulee Kotkaniemen kylän nimestä, kotka lat. aqvila) opiskeli Turussa, tuli ylioppilaaksi 1644/45 (”Boterus Petr. Jacobi Vicht”), ja väitteli syyskuussa 1650 prof. Eskil Petraeuksen (myöhemmin Turun piispa vv. 1652-57) johdolla; väitöskirjan nimi oli Meditatio S. Evangelii Dominicae Judica. Sitä ennen Petrus mainittiin jo Vihdissä isänsä apulaisena, seurakunnan apupappina. Samalla hän oli kirkonisäntä, jonka huolellisesti hoitamat kirkontilit alkavat vuodelta 1644. Petrus oli tunnettu vanhojen pergamenttikirjeiden keräilystään ja hänellä oli tiettävästi kokoelma sellaisia. Kyse saattoi olla puhtaasta antikvaarisesta harrasteesta tai rahan ansaintakeinosta, sillä Ruotsin muinaisesineitten tutkijatkin etsivät innokkaasti sellaisia.
Hänen isänsä ostama tila Kotkaniemen kylässä tunnettiin myöhemmin nimellä Pietilän Ylestalo. On melko todennäköistä, että tilaa on kutsuttu siksi juuri Petrus Jacobin mukaan ja antaa olettaa, että Petruksen nimi kotioloissa oli Pietari, Pieti. Myöhemmin tästä tuli myös koko kylänosan nimi ja Kotkaniemi jäi Stålhane-aatelissuvun säterin nimeksi, vaikkakin koko kylä maarekisterissä edelleenkin on Kotkaniemi. Isä Jacobus ei itse muuten välttämättä varsinaisesti Pietilässä asunut, sillä Vihdin seurakunnalla oli jo varhain pappila.
Petrus oli todennäköisesti syntynyt ehkä noin 1620 (päätellen esim. siitä, että hän oli allekirjoittanut kirkontilejä ainakin 1644 alkaen), joten hän oli isänsä kuollessa 1660 todennäköisesti n. 40 v. ikäinen, oli toiminut jo ainakin 16 vuotta pitäjänapulaisena ja väitellytkin Turussa tulevan piispan ohjauksessa 10 v. aiemmin. Ansiot olivat vakuuttavia ja niihin aikoihin oli kirkkoherranvirat usein enemmän tai vähemmän perinnöllisiä, joten mikä olisikaan ollut luonnollisempaa kuin Petruksen hakea kirkkoherran virkaa isänsä jälkeen.
Georgius Bartolli eli Jören Bertilinpoika Agricola, Vihdin Pyhäjärven (nyk. Karkkila) kappelin kappalainen, oli myös päättänyt hakea virkaa. Jören oli vihitty papiksi jo ennen 1635, hän oli ollut Pyhäjärven kappalainen ainakin jo vuodesta 1641 ja oli varmaan ainakin 10 v. Petrusta vanhempi. Lopputulos oli se, että Jören voitti kisan ja tuli kirkkoherraksi 1661 siitä huolimatta, että Petruksella oli pitäjän aateliston tuki takanaan. Nämä lähettivät tuomiokapitulille kirjeen sisältäen 18 syytöstä Jörenia vastaan. Vai oliko kysymys ehkä juuri tästä: seurakunnan talonpoikaisen enemmistön yleinen vastustus ”kelvottomaan” ("odogeligh”) aateliston suosikkiin, joka setänsä kautta lisäksi oli sukua paikkakunnan aateliselle Ekestubbe-suvulle? Vai oliko Petrus pitänyt paikkaa liian selvänä? Mutta ehkä sittenkin vain oli kysymys siitä, millä tuomiokapitulikin päätöstään perusteli: Petruksella ei ollut riittävää kokemusta kirkkoherran virkaan. Kirkkoherranviran mentyä sivu suun, haki Petrus nyt Jöreniltä vapautunutta kappalaisen paikkaa. Sekin jäi saamatta, sillä taistelun tuoksinassa oli siihen virkaan jo ehditty valita eräs Johannes Nicolai Finnerus. Vuosina 1663-65 Petrus mainittiin kuitenkin Lopella pappina  .
Petrus avioitui n. 1672-73   ja vaimo oli kilpakumppani Jören Agricolan tytär Margareta Agricola. Petruksen on avioituessaan täytynyt olla yli 50-v. ja morsian noin 18-vuotias, joten sulhasen iästä päätelleen ei liitto ehkä ollut hänen ensimmäinen.
Pietilän ratsutilallinen Petrus kuoli v. 1676. Margareta Agricola jäi siis hyvin nuorena leskeksi ja lisäksi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Raaseporin läänin entinen vouti Per Stålpe oli aikanaan jättänyt perimättä talolta saatavia ja rästiluettelossa mainittiin mm. että: Kotkaniemessä oli herra Peer Aqvilinus kuollut ja hänen leskensä oli jäänyt suureen köyhyyteen; leskellä oli 2 huonoa hevoskaakkia ja 3 lehmää sekä pellot kylvetyt. Rästi teki 36 taalaria 12 äyriä, mikä alennettiin 8 taalarilla, mutta loput oli häneltä uloshaettava tahi vouti itse saisi sen suorittaa, koska oli tehnyt sellaisen laiminlyönnin. Ei käynyt paremmin toisenkaan voudin Gabriel Henrikinpojan. Hänen rästeissä mainittiin mm.: Kotkaniemessä oli jälleen herra Aqviliuksen lesken rästi kyseessä, nim. 13 taal. 17 äyr. 8 penn. Hänestä mainittiin tarkastuksessa, että hän oli rutiköyhä papinleski, jolla oli monta lasta; pellot kuitenkin kylvetty. Rästialennusta annettiin 4 taalaria. Margareta haudattiin 27.3.1743. Pariskunta ehti saada ainakin 2 lasta;

1.    Gabriel Perinpoika Aquilinus, k. 1720, peri ½ Pietilän ratsutilasta (myöhemmin Ylätalo), pso. Maria Simonintytär. Gabrielin ja Marian lapset jatkoivat Ylätalon pitoa; heistä Hiiskan Teirilään haarautunut sukupolku kutsui itseään myöhemmin nimellä Ackelin ja Siuntioon siirtynyt haara nimellä Hacklin.
2.    Johan Perinpoika Aquilinus, peri toisen puolikkaan Pietilän ratsutilasta, jota alettiin kutsua Wälitaloksi, 1.pso. Kristina.

***

Johan Perinpoika Aquilinus   oli ratsutilallinen Pietilän Välitalossa. Hän oli kahdesti aviossa, 1.pso. oli nimeltään Kristina, alla mainitut kolme lasta olivat heidän. Kristina k. noin 1720, hieman ennen ison vihan venäläismiehityksen loppumista.
Johan avioitui toistamiseen, nyt Anna Larsintyttären kanssa (n. 1680-1752). Kumpikaan eivät ollut enää nuoria ihmisiä, Anna oli syntynyt noin 1680; he saivat kuitenkin vielä 2 lasta. Johan Perinpoika haudattiin 29.4.1744.

1.    Johan Johaninpoika Aquilinus, synt. 1713, Välitalon ratsutilallinen, pso. Elisabet Andersintytär, Sukselan Jaakkolasta.
2.    Kristina Aquilinus, s. 1717, av. 9.10.1739 Nils Erikinpojan kanssa Köykkälästä, s. 1701, renki Välitalossa.
3.    Petter Aquilinus, 1719 – 7.4.1784, renki Välitalossa, av. 4.11.1766 Margareta Tomaksentyttären kanssa, s. 1746; heillä oli 4 lasta, joista 1779 syntynyt poika Josef Hacklén vuo-
desta 1808 asui korpraalina Hulttilan sotilastorpassa.

***

Välitalon ratsutilallinen Johan Johaninpoika Aquilinus 12, 1713 – 5.3.1788, avioitui 8.6.1747 Sukselan Jaakkolan ratsutilan tyttären Elisabet Andersintyttären kanssa, s. 14.4.1728 – haud. 7.10.1764. Heillä oli lapsia:

1.    Johan Johaninpoika Aquilinus, 1748 – 1807, jatkoi ratsutilallisena Välitalossa. 1.pso. 1779 Anna Kristina Erikintytär Danbom Nummelta, 2.pso. 1801 Ebba Juliana Åberg, pitäjänräätäli Anders Åbergin tytär. Johanin lapset ottivat itselleen sukunimen Hacklén. Välitalo liitettiin 1839 Kotkaniemen kartanoon.
2.    Anna Kristina Aquilinus, kast. 10.10.1751, pso. Hulttilan Häsän isäntä Johan Jakobinpoika.
3.    Maria Elisabet Aquilinus, kuollut lapsena.
4.    Maria Aquilinus, kuollut lapsena.
5.    Margareta Aquilinus, 1760 –18.12.1833, pso. 17.12.1797 Pietilän Alestalon isäntä Johan Simoninpoika


Kiitos RR!

jatkoa Boterus -tarinalle

jatkoa keskiviikolta 2.3.2011

Jacobus mainittiin Halikon Puotilassa v. 1630. Mitä hän siellä teki? Oliko hän ehkä jossakin kartanossa kotisaarnaajana? Joka tapauksessa on yhteys Puotilan täytynyt olla melko vahva, koska Jacobus käytti lisänimeä Boterus. Oliko Jakobus mahdollisesti syntynyt Halikossa, josta toinen tai molemmat vanhem-mat muuttivat Turkuun ja ehkä sai toisen pojan?

Jacobuksen ensimmäinen vaimo oli turkulaista porvarisukua Kynsilaukka. Ehkä Jacobuksen ja Lauren-tiuksen vanhemmatkin olivat turkulaisporvareita? Kynsilaukat olivat todennäköisesti myös laajan Allenius/Alléen-nimisen pappis- ja säätyläissuvun lähtösuku, sillä Jacobuksen appi Henrik Jakobinpoika Kynsilaukka oli mahdollisesti v. 1630 kuolleen Nousiaisten kirkkoherran, Gregorius Henricin isä ja 1663 kuolleen kirkkoherra Henrik Georgii Lauckin isoisä. Ehkä Nousiaisten Gregorius ja Vihdin Jacobus olivat olleet opiskelukavereita.

Puotilan lienee 1630-luvulla omistanut ratsumestari Hans Ramsay ja se oli ollut hänen n. 1620 edesmenneen ensimmäisen vaimon Elin Andersintyttären suvun kotitila. Heillä oli n. 1610 syntynyt poika Hans Ramsay nuorempi, mutta isä Hans oli mennyt uusiin naimisiin n. 1625 ja asui ainakin itse luultavasti päätilallaan Someron Ihamäellä. Hans nuoremmastakin tuli sotilas, hänet mainitaan vänrikkinä ratsumestari Henrik Ekestubben alaisuudessa v. 1634, mutta hän kuoli Saksassa v. 1635. Nimi Ekestubbe on mielenkiintoinen tässä yhteydessä, sillä Ekestubbet olivat Vihdin valta-aatelia ja saattoivat ehkä ratkaista Jacobuksen nousun Vihdin kirkkoherraksi; joka tapauksessa Vihdin aateliset yrittivät myöhemmin huonolla menestyksellä yrittää nostaa Jacobuksen pojan Petruksen Vihdin seuraavaksi kirkkoherraksi isänsä jälkeen. Veli Laurentiuksen vaimo Brita n. vuodesta 1639 oli ilmeisesti Vihdin alilaamanni Lars Bertilinpojan tytär ja siten Ekestubbe-sukua. Laurentius omisti mm. yhden saarnakokoelman "Minun hyville holhoilleni sekä rackaille Svågereilleni ja heimolaisilleni", joista yksi oli yllä mainittu ratsumestari Henrik Larsinpoika Ekestubbe.

Jacobus osallistui 1651-56 useaan väitöstilaisuuteen (omnämnd i flere dissertationer vid Åbo Akademi) Turun Akatemiassa (per. 1640). Ottaen huomioon veljesten toiminnan vahvasti suomenkielisissä seurakunnissa, voitaneen olettaa heidän olleen suomenkielisiä, mutta heidän on täytynyt sen lisäksi osata ainakin ruotsia ja latinaa, mahdollisesti Turun alueelta kotoisin olevina ehkä saksaakin.

Jacobus kuoli viimeistään huhtikuussa 1660, jolloin Jacobuksen toinen puoliso, leski Gertrud  anoi kahta armonvuotta (aika, jolloin papin perhe sai pitää tämän virkatulot ja asuttaa pappilaa). Kirkkoherra lienee haudattu Vihdin Pyhän Birgitan kirkon lattian alle, kuten oli tapana.
Jacobuksen pojalla Petrus Jacobilla ja Vihdin seurakunnan Pyhäjärven kappalaisella Jören Agricolalla oli kova taistelu vapautuneesta Vihdin kirkkoherruudesta. Ehkä osana tätä taistelua valitti leski Gertrud kuinka kappalainen Jören Agricola ”tunkeutuu kirkon tiloihin, päästää huoria kirkkoon ja kihlaa ja vihkii morsiamia ilman kirkkoherran tietoa” (”som intränger sig i pastoratet, tar horor i kyrkan, fäster och viger brudar utan pastoris vetenskap”). Gertrud haudattiin Vihdin (vanhaan Pyhän Birgitan) kirkkoon 18.1.1685. Jacobuksella oli lapset:

1. Petrus Jacobi Aquilinus, pappismies, ratsutilallinen Kotkaniemen kylässä, pso. n. 1672-3 Margareta Jörenintytär Agricola.
2. ? Elin Jakobintytär, haud. 1720, pso. mahd. ratsutilallinen Nils Jakobinpoika Palm, haud. 1710.

J. Knutsonin n. vuonna 1845 tekemä kivipiirros, jossa Vihdin vanhan kirkon pääty on vielä pystyssä. Se sortui v. 1869. Horisontissa näkyy nykyinen kirkko. Vihdin vanha kivikirkko rakennettiin luonnonkauniille Vihdinniemelle Hiidenveden rannalle 1400-luvulla. Tämä Pyhälle Birgitalle pyhitetty kirkko oli suorakaiteen muotoinen. Pohjoisen puolella on runkohuoneeseen liittynyt ristiholvattu sa-karisto. Kirkon sisäkatteena oli puuholvi. Tässä ja sisäseinissä oli v. 1670 tehtyjä maalauksia ja kirkon ikkunoissa lyijylasitusta. Kirkon itäpuolella sijaitsi v. 1682 rakennettu puinen kellotapuli. Vainajia haudattiin kirkon lattian alle ja kirkon vieressä olevaan hautausmaahan. Kirkko alkoi 1700-luvulla rappeutua. Kosteus syövytti rakenteita niin, ettei korjauksista ollut apua. Kymmenen vuotta kestäneen tiilentekourakan jälkeen ryhdyttiin kesäkuussa 1770 rakentamaan uutta kirkkoa Hartanmäelle.

jatkuu maanantaina 7.3.2011

Mistä tulivat Hemanus ja Wahlström Karjaalle?

Hemanusten perhe Karjaan rippikirjassa

Karjaan Lill-Sannäsin Smedsin talon lampuodiksi 1850-luvulla ilmestyvä Johan Gabriel Hemanus perheineen on malliesimerkki siitä, miten rippikirjamerkinnät voivat saattaa sukututkijan täydellisen hämmennyksen valtaan. Huvittava piirre tässä onkin se, että sukunimi Hemanus on tullut talonnimestä Hämmäinen. Kaikki ikään kuin sopii kuvioon, vaikka mikään ei ole kohdallaan.
Joka tapauksessa Karjaan vuosien 1856-1865 rippikirjassa on Smedsin talon "isäntänä" Johan Gabriel Hemanus ja hänen vaimonaan Juliana Wahlström. Smedsin omisti tuohon aikaan läheinen Fiskarsin ruukki. Lampuoti Hemanuksen kerrotaan syntyneen Uskelassa 24.6.1810, kun taas rouva Wahlström olisi syntynyt Karjalohjalla 16.4.1807. Sekä Uskelan että Karjalohjan kastettujen luettelot löytyvät netistä, joten tietojen hakemisen voisi ajatella olevan todella helppoa.
Mutta pariskunnan kumpaakaan puolikasta ei löydy; Uskelassa/Salossa ei syntynyt yhtään sopivaa Johan Gabrielia vuonna 1810. Karjalohjalla Juliana -etunimen saaneita tyttölapsia ei syntynyt koko ao. vuosisadalla. Karjalohjalta ei löydy edes Wahlström -nimisiä miehenpuolia 1800-luvulta.

Jossain on siis jotain pahasti vialla. Tutkintaa helpottaa se tieto, että Salo-Uskelan Hämmäisten kylän talolliset ottivat joskus 1700-luvulla käyttöön sukunimen Hemanus. Oli heihin törmännyt kaukaisten sukulaisteni kautta ja merkinnyt itselleni suvun kantaisäksi vuonna 1749 syntyneen Juhon. Hänen vaimonsa Esterin sukujuuret vievät mm. Karjalohjan Lohjantaipaleen Passin taloon.
Tästä sukupuusta voisi olettaa löytyvän tuon em. Johan Gabrielin, mutta aivan näin hyvä tuuri ei ole. Ainoa vähän sinne päin oleva henkilö on Hämmäisissä 24.1.1811 syntynyt samanniminen poika. Hänen vanhempansa olivat Juho Hemanus ja vaimonsa Leena Kaisa Juhontytär. Pariskunta oli ensin isäntänä ja emäntänä Hämmäisillä, mutta viimeistään 1814 he muuttivat vaimon kotitaloon, Karjaskylän Akulle. Sen pidemmälle en ollut heidän elämäänsä seurannut.
Tarkemmin katsottaessa Hemanukset eivät jääneet loppuelämäkseen Akulle, vaan 1820-luvun taitteessa he ehtivät Angelniemen Pärnäspäähän talollisiksi. Mukana seuraavat Hämmäisillä ja Akulla syntyneet lapset, jotka saavat vuosien mittaan seuraa neljästä Pärnäspäällä kastetusta pikkusisaruksesta. Noin 14 vuoden päästä eli 1832 Hemanukset muuttavat Karjaalle. Viimeistään tässä yhteydessä Johan Gabrielin syntymäajaksi muuttuu tuo alussa mainittu 24.6.1810. Angelniemen kieltämättä sotkuiset rippi- ja lastenkirjat ovat varmasti edesauttaneet tämän erheen syntymistä.
Se, että kyseessä todellakin on sama henkilö kuin 1850-luvun Smedsin lampuoti, varmistuu Karjaan rippikirjoista nopeasti. Tietysti tähän samaan lopputulokseen olisi voinut päästä selaamalla Karjaan kirjoja ajassa taaksepäin, mutta toki valmiiksi koottua tietoa kannattaa hyödyntää.
Kun Johan Gabriel Hemanus näin sai vanhemmat, niin on aika katsoa Julianan perään. Hänen kohdallaan ajassa taaksepäin kulkeminen osoittautuu järkeväksi, sillä Lill-Sannäsin naapurista, Nybyn kartanosta löytyykin yllättäen itsellinen Erik Wahlström vaimonsa Caisa Berghardtin kera. Heille on merkitty vuosien 1830-1836 rippikirjaan neljä lasta ja äidin syntymäpaikaksi Kisko, kun taas Wahlström olisi ollut Lohjalta kotoisin.
Kisko ja Lohja ovat molemmat Karjalohjan naapureita, joten on loogista tarkastella näiden pitäjien kastettujen luetteloista Julianaa. Tuota pikaa löytyykin Kiskon Kirkonkylän Viikarin eli ruotsalaisittain Wikarsin talosta renkivouti Erik Larsson ja hänen vaimonsa Kaisa Berghardt. Heille syntyy tytär Juliana 6.4.1807. Tästä voi tehdä suoraan johtopäätöksen, että Julianan syntymäpäivä on jossain välissä muuttunut 10 päivää myöhäisemmäksi todellisuudesta. Samalla hänen isoisänsä paljastuu Larsiksi tai Lasseksi. Perheen tiimoilta löytyy muitakin omituisuuksia, sillä Kiskon ja Karjaan rippikirjoissa Erik on merkitty syntyneeksi Lohjalla. Tosiasiassa hänen Erik syntyi ja kastettiin Somerniemellä.
Käytännössä kaikki edellä mainitut henkilöt olivat suomenkielisiä. Salon Hämmäisten väen osalta tämän voi päätellä jo maantieteestä, mutta Kiskon osalta tilanne on hankalampi. Varsinkin pitäjän Uudenmaan puoleisella alueella asui myös ruotsinkielisiä. Onneksi Karjaan papisto on ollut ajan tasalla ja merkinnyt rippikirjassa pitäjän suomea puhuvien henkilöiden perään yksiselitteisen sanan "Fenno". Karjaa oli ruotsalaista aluetta ja raja suomalaisiin kulki suurin piirtein nykyisen Raaseporin pitäjän länsi- ja pohjoispuolen ulkolaidalla. Esimerkiksi Lohjalla sen eteläisimmät kylät olivat ruotsinkielisiä, kun taas muu osa pitäjää täysin suomenkielistä. Pelkistä sukunimistä Berghardt, Hemanus ja Wahlström ei voi siis päätellä yhtään mitään perheen kotikielestä, vaikka tähän suuri halu olisikin.

Hemanuksista sinänsä ei ole tietääkseni julkaistu kattaa listausta, vaikka he muodostavatkin melko mukavan Varsinais-Suomessa eläneen sukukunnan. Ylioppilasmatrikkelin avulla selviää, että Salon Hämmäisten Ylitalon rusthollarin poika Erik pääsi ylioppilaaksi Turussa vuonna 1650 sukunimellä Hemmaeus. Hänen veljenpoikansa pojanpoika oli taasen ylioppilas Gabriel Haemmanus vuosimallia 1745.

Jacobus Petri Boterus

Jacobus Petri Boterus (Jakob Petterinpoika, Jaakko Pekanpoika) mainittiin ensimmäisen kerran 1630, jolloin hän Halikon Puotilassa kirjoitti keskinäisen testamentin Anna Hinderintyttären tyttären Anna Mår-tenintyttärelle ja tämän toiselle puolisolle Henrik Henrikinpojalle. Jacobus kutsuu itseään silloin lisänimellä ”Boterus”, jonka oletetaan olevan johdettu Puotila-nimestä, ruots. Botila. Jacobus oli naimisissa luultavasti viimeistään 1622 turkulaiskauppiaan Henrik Jakobinpoika Kynsilaukan tyttären kanssa.

Jacobus oli kappalaisena Vihdissä viimeistään 1634. Vuoden 1639 talvi- ja kesäkäräjillä Espoossa (Vihdin eteläpuolen kylät kuuluivat silloin Espoon käräjäpiiriin) heinäkuun 30. ja 31. päivinä anoi Jakobus vahvistusta omistukselleen, erään Kotkaniemessä olleen autiotilan (myöh. nimi Pietilän Ylestalo) ja sen ottamista viljelykseen ja kruununverolliseksi. Tilan oli omistanut eräs emäntä Elin ja se oli ollut neljä vuotta autiona. Autiotilan omistus vahvistettinkin Jacobus Petrille.

Vihdin talojen lukumäärä oli jo varhain vakiintunut. Kotkaniemen kylässä oli 1550 ollut 7 taloa, 5 taloa 1580 ja 7 taloa 1600. Kotkaniemen kylästä kerrottiin 1600-luvun alussa: Pellot olivat soisia savipeltoja, mutta kuitenkin hyvät; kun kaikenlaista tarvemetsää sanottiin olevan, niin voinee olla sitä kaskimaaksikin. Niityt olivat hyvät, humalaa viljeltiin; kalastusta järvessä, josta saatiin pikkukaloja ja kuhaa; ei harjoitettu tervanpolttoa; syksyisin ja keväisin käyvä mylly.

Jacobus mainittiin Vihdin kirkkoherrana 1640 tai 1641 ja vanhimmat kirkon tilit Vihdin kirkonarkistossa ovat hänen ajalta. Jacobuksen veli tai velipuoli oli Laurentius Petri Aboicus ("Turkulainen"), myöhemmin Tammelinus ("Tammelalainen"), joka oli kappalainen Turussa 1634-40, Loimaan kappalainen 1636- (tai 1640- ) ja Tammelan kirkkoherra vuodesta 1648 alkaen .

Laurentiuksen arvellaan syntyneeksi n. 1605-10, mutta Jacobuksen on täytynyt olla heistä vanhempi ja syntynyt viimeistään vuosisadan vaihteessa, koska hänen poikansa Petrus oli syntynyt viimeistään 1620-luvulla. Laurentius kävi Turun katedraalikoulua ja sitten lukiota. Eräässä saarnakokoelmassaan sanoi Laurentius Turkua rakkaaksi syntymäpaikakseen.

Erään toisen tekstinsä ("Muutamat Christilliset Saarnat ja Selityxet Ioca-Päiwäisten Huomen- Ehto- ja Ruocalucuin", v. 1644) hän omisti erikoisesti suojelijalleen, aatelismies, hovioikeuden presidentti ja suurtilallinen Jöns Kurjelle ja mainitsee siinä vanhempiensa olleen "köyhiä": "...yhdexi nöyräxi kijtollisuden merkixi ja nij-den moninaisten hyväin töiden muistoxi cuin T[ei]dän A[rmonne] minua (nijn cuin ennen minun köyhiä Wanhembitani) vastaan ilman ansiota armo myöden on osottanut". Sanamuoto ehkä vihjaa siihen mahdollisuuteen, että Laurentiuksen ja Jacobuksen vanhemmat olivat olleet Jöns Kurjen palveluksessa.

Näist näen ja iloidzen Weli raka,
Että Jumalan sanas olet harras:
Neuwol,  Opil, Kirjain Kirjoituxil,
Saarnattiun myös Saarnais präntäyxil,
Suomel näin kansas suot tilan oppi,
Jumala kuing kijtä aina sopi:
Ylös-noustua huomeltain varhain,  
Wilja naut(ti)tes, ja ehton hiljain
Herra, joka kijtoxen kungin kuulkoon,
Sinus ain vastakin waikuttakon;  
Culutoxes myös täysin täyttäkön;
Näitä myös suld wiel enämbi nähtäkön.

         Fraternae recordationis g. appos.
          Jacobus Petri P. Wichtensis

Kirjasta:
  
Selityxet Jocapäiväisten Huomen, Ehto ja Ruocalucuin eli siunausten yxikertaisill saarnoill, edespannut
                                                   
Laurentius Petri Aboico, Turku 1644.

jatkuu perjantaina 4.3.2011!

Wareliuksen talossa tapahtuu

Tässä blogissa on alkanut kuudes ilmestymisvuosi. Toivottavasti lukijat jaksavat edelleen kiinnostua vaikkapa tämänkaltaisista tarinoista;

Lohjan Varolassa vuonna 1810 syntynyt Isak Wilhelm Warelius asui 1840-luvulla perheineen Siuntion Tjusterbyssä. Hän harjoitti teurastajan ammattia ja oli tuossa vaiheessa tullut myös porvariksi. Puolisokseen hän oli löytänyt Kirkkonummen Överbyn Abraksen rusthollarin tyttären, Klara Vilhelmina Nymanin. Vuosien 1840-1845 välillä pariskunta sai neljä lasta, jotka kaikki olivat poikia.

Merkillistä kyllä, vaikka Isak Wilhelm löytyy perheensä kera Siuntion rippikirjoista, kaikki heidän lapsensa kastettiin Helsingin seurakunnassa.

Esikoispoika Wilhelm Ferdinand kävi Helsingin Yliopistoa, mutta joutui erotetuksi sopimattoman käytöksen takia. Myöhemmin hänestä tuli Kirkkonummen Vårnäsin tilallinen, mutta kesällä 1872 hänen elämänsä katkesi vain 32 vuoden iässä hukkumiseen. Tätä ennen hän oli ehtinyt olla naimisissa Amalia Wikströmin ja tämän kuoltua Vivika Elmgrenin kanssa. Ensimmäisestä aviosta syntynyt poika Henrik Wilhelm Warelius oli ilmeisesti isäänsä innokkaampi opiskelija, joka kävi hakemassa maatalous-oppinsa Ruotsista. Hänestä olen kirjoittanut tarkemmin muutama aika sitten. Wilhelm Ferdinandin ja Vivikan ainoa lapsi oli tytär Anna Lovisa, jonka nai venäläinen everstiluutnantti Konstantin Kotscharoffsky.

Siuntiosta teurastaja Isak Wilhelm Warelius muutti Helsingin kaupunkiin vuoden 1856 paikkeilla. Hänen talonsa sijaitsi suurin piirtein nykyisen Forum-kauppakeskuksen kohdalla, lähellä ns. Espoon tullia. Keskeisellä paikalla ollut koti avasi ovensa myös monelle vieraalle ja niinpä esimerkiksi talvella 1859/60 muuan ylioppilas Stenvall asui Wareliusten kiinteistössä. Muutaman ajan päästä tämä nuorukainen tunnettiin nimellä Aleksis Kivi.

Teurastaja ja porvari Warelius oli luultavasti uskonnollinen mies, sillä hän oli yksi niistä henkilöistä, jotka perustivat vuonna 1859 vielä nykyisinkin aktiivisesti toimivan Suomen Lähetysseuran. Johtoajatuksenna seuralla oli mennä "levittämään niihin kansoihin, jotka eivät ole vielä kristityitä, Kristuksen evankeliumia, niinkuin sitä evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksen mukaan opetetaan".

Wareliuksen luonnetta kuvaa hyvin se, että hän antoi talonsa Helsingin Rouwaswäen-yhdistykselle, kun se halusi helmikuussa 1861 aloittaa ruoka-aputoiminnan kaupungin vähävaraisille. Paikalta oli mahdollista saada päivittäin klo 11-15 välillä liemiruokaa ja kuivaa leipää muutamalla kolikolla. Ruoan sai syödä joko paikan päällä tai viedä kotiinsa. Sunnuntaista tiistaihin syötiin liha- ja perunakeittoa, keskiviikkona sekä torstaina hernerokkaa ja lauantaisin ryynivelliä. Puolikas keittotuoppi maksoi neljä kopeekkaa ja kaksi leipäkakkaraa sai kahdella kopeekalla.

Isak Wilhelm Warelius kuoli lyhyen sairauden jälkeen kesällä 1877. Hänen perikuntansa joutui myöhemmin perimään Isak Wilhelmin kälyltä, kollegineuvos A. I. Nyman takaisin niitä rahoja, jota tämä oli lainannut vainajalta parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Näkymä Läntisen Viertotien (myöhemmin Turuntien) alkupäästä eteläkaakkoon. Etualalla Hammarbergin huvila-alue, Espoon tulli ja sen takana Arkadian huvila-alue. Taustalla Turun kasarmi Kampissa, Läntinen Heikinkatu 28 (nyk. Mannerheimintie 22-24).