Sotilastorpasta pientilaan Kiskon Kajalassa

Suomalaiseen elämänmenoon kuuluivat 1700-puolesta välistä lähtien torpat. Torppari oli eräänlainen maanvuokraaja isäntäänsä nähden. Hän maksoi tietyn osuuden vaatimattoman peltotilkkunsa tuotosta talolliselle ja lisäksi hänellä oli ns. päivätyövelvollisuus. Verorasituksesta tuli näin ollen erittäin ankara ja 1900-luvulle tultaessa ristiriitoja syntyi paljon.

Torppareihin voidaan lukea tietyssä määrin myös sotilaat. Kiskon Kajalan kylässä asui ruotusotilas, jonka kylän talolliset olivat palkanneet Ruotsi-Suomen armeijaa varten. Sotilaille annettiin ”sukunimi” heidän astuessaan väkeen. Tätä nimeä ei pidä käsittää samalla tavalla kuin nykyisin tuntemaamme suvun nimeä. Jos sotilaan poika astui isänsä jälkeen väkeen, hän saattoi saada aivan toisen nimen.

Sotilaista on mainintoja jo varhaisimmissa rippikirjaniteissä. Vuonna 1723 Kajalassa menivät naimisiin sotilas Erik Lindman ja leskivaimo Valpuri Jaakontytär. Heillä oli ainakin yksi tytär, joka tosin kuoli lapsena.

Seuraava nimeltä mainittu sotilas Henrik Cajander, joka vaimonsa Kirstin kanssa oli muuttanut Kajalaan Sortilan kylästä. Heillä oli ainakin kaksi lasta, joista nuorempi kuoli lapsena.

Vuonna 1769 mainitaan Kiskon kastettujen luettelossa, että Kajalan kylässä on syntynyt lapsi sotilas Abram Cajalinille ja tämän vaimolle Anna Matintyttärelle. Heidät oli vihitty vuotta aiemmin Perniössä, jossa Anna oli Haaroisten kylässä piikana. Abram puolestaan mainitaan Uudenmaan jalkaväkirykmentin sotilaaksi.
Kymmenen vuotta myöhemmin on Abramista tullut Orijärven kuparikaivoksen renki.

1780-luvulta eteenpäin asui Tinon talon Pakkan torpassa sotilas Lasse Stålt perheineen. Hänen vaimonsa oli Esteri Juhontytär. Esteri oli alun perin Marjaniemessä piikomassa, josta sitten lähti sotilaan puolisoksi.

1800-luvun puolelle tultaessa asui Pakkalla sotilas Isak Fall vaimonsa Liisa Matintyttären kanssa. Liisa oli torpparin tytär Kiskon Hongiston kylän Lammijärven torpasta. Heidän poikansa Isak Fall peri isänsä torpan ja 1835 hän nai Viiarin rusthollin torpparin tyttären, Sofian. Sofian kuoltua meni Isak vanhoilla päivillään naimisiin Kaukurin Mustan talon piian, Eufrosyne Mehnlösin kanssa.

Isakin kuoltua leskivaimo Eufrosyne otti miehekseen Mooses Grönblomin, josta tuli Pakkan uusi torppari.

Pyölin ja Pakkan torppien perheiden tarkemmat vaiheet ovat toistaiseksi tutkimatta. Selvältä näyttäisi se, että mitään suoria sukulaisuussuhteita ei päässyt syntymään Kaijan sekä Tinon talollisten ja sotilastorppien asukkaiden kesken. Talolliset naivat talollisten ja torpparit torpparien perillisiä. Näin myös syntyi todellisia torpparisukuja, jotka polvesta toiseen viljelivät samaa torppaa ja tekivät päivätöitä samalle talolle.

Vasta 1910-luvun suuri murros vei lopullisesti pohjan tältä ”säätyläisyhteiskunnalta” ja kaikista talollisista sekä torppareista tuli maanviljelijöitä. Väestömäärän raju kasvu myös pakotti tilakoon pienentämiseen ja näin suurmaanomistus käytännössä loppui Suomessa. Viime sodan jälkeinen karjalaisevakkojen asuttaminen aiheutti myös suuria muutoksia maanomistussuhteissa.

UUDET PIENTILAT

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella Kajalaan oli muodostettu useita pientiloja. Vuonna 1913 kirjattiin pysyväiseksi isojaon täydentämisen yhteydessä seuraavat pientilat entisten kantatilojen lisäksi:

Koivuniemi 0.0216 manttaalia
Kulju 0.0228 -””-
Tino 0.0566 -””-
Bakka 0.0637 -””-
Kaijala 0.1217 -””-
Marjaniemi 0.1143 -””-
Murto 0.0630 -””-
Böhle 0.0665 -””-
Ajos 0.0962 -””-
Kaija 1.0343 -””-

Maanmittareilla riitti kiirettä, kun nämä kaikki tilat piti määrittää kartalle ja tehdä rajankäynnit. Mitään suurta draamaa ei Kiskossa näiltä osin ollut, vaan tilukset saatiin omistajilleen rutiininomaisesti.

Pätkä oli pitkää parempi, ainakin Myrskylässä

Huhtikuussa 1898 sai Myrskylän pitäjän eräässä kylässä joukko asukkaita ajatuksen yhteisen huoneen rakentamisesta maidonmyyntiä varten. Kyläläisten ryhmässä oli 11 maanviljelijää, joista kaksi naisia. Kun päätös rakentamisesta oli tehty, tuli ajankohtaiseksi valita työnjohtaja ja tarvikkeiden ostaja.

Tähän työhön tuli valituksi joukon pisin mies, joka siis sai hoitoonsa yhdessä kootut varat. Näiden summa nousi 2000 markkaan ja rahat koottiin lyhyemmiltä osakkailta.

Rakennuttajat päättivät lisäksi, että jokainen osakas vie paikalle hirsiä, lautoja, sammalia ja turpeita. Työnjohtajasta huolimatta osa rakennuttajista toi paikalle vain puolet ja osa ainoastaan kolmanneksen sovitusta määrästä. Lisäksi eräs osakas ei tuonut mitään. Näin koko työ alkoi onnettomissa merkeissä.

Vaikka pitkä mies oli työnjohtaja, ei hän ottanut tointaan vastuullisesti. Rakennuksen piti olla valmiina lokakuussa 1898 ja tuolloin piti työnjohtajan kutsua kaikki lyhyemmät osakkaat, miehet ja naiset, tarkastamaan aikaansaannosta.

Kun huomattiin, että valmista ei ole vielä tullut, sai pitkä mies määräyksen, ettei rakennusmestarille pidä antaa täysiä rahoja. Hänhän ei ollut hoitanut työtä vaaditussa määrin.

Lyhyiden osakkaiden määräyksistä huolimatta pitkä työnjohtajamme antoi 850 markkaa urakoitsijalle sanoen "kyllä työ valmiiksi tulee". Ehkä hän aikoi hieman ravistella laiskaksi arvattua työmiestään, mutta tämäpä lähti rahoineen matkoihinsa.

Lokakuu meni ja osakkaat odottivat aina seuraavan vuoden maaliskuuun saakka valmista. Eipä auttanut työnjohtajan pituus, vaan lyhyemmät osakkaat joutuivat kokoontumaan ja pohtimaan asian jatkoa. He antoivat urakoitsijalle aikaa kesäkuun 1899 loppuun saakka. Tuolloin piti työn olla lopullisesti valmiina.

Kun urakoitsija sai tämän uhkavaatimuksen kuullakseen, hän muutti 10 kilometrin päähän silloisesta asunnostaan. Vaikka työnjohtaja olikin osakasjoukon pisin mies, ei hänkään olisi ylettynyt tuota matkaa venymään ja vetämään hiuksista laiskuria takaisin työmaalle.

Uusimaa -sanomalehteen toukokuussa 1899 kirjoittanut myrskyläläinen Henrik Jäppinen sanoi omana arvionaan, että "jollei rakennukset tule walmiiksi kesäkuulla 1899, silloin lyhyet osakkaat, naisetkin, warmaan saawat nähdä, että kaikkein lyhin joukosta se olisi ollutkin walittawa johtajaksi - lyhyt ei koskaan uskalla antaa kaikkia urakkarahoja ennakolta. Silloin aina urakkatyö tulee walmiiksi, kun on rahaa saatawissa ja walmistuu ajallansa. Tässä waroitus urakanmaksajille."

Kuvassa tanskalaista meijerilaitteistoa 1800-luvun lopulta.

Mestaus Marttilassa

Yksi Suomen viimeisistä mestauksista tapahtui mieltä ylentävästi työpaikkani ikkunasta näkyvän risteyksen tienoilla, Härkätien varrella Marttilassa. Tästä tapahtumasta kertoi opettaja Ansas aikoinaan seuraavaa;

"Viimeisimpiä mestauksia, joita Suomenssa on toimeenpantu, on epäilemättä talollisen pojan Antti Hannulan mestaus vuonna 1824, sillä jo kaksi vuotta myöhemmin keisari Nikolai I lakkasi vahvistamasta kuolemantuomioita Suomessa.

Talollisen poika Antti oli jostain syystä riitaantunut vanhan isänsä kanssa ja tulistuneena tuupannut tätä. Isä oli raihnas ja hän kaatui lyöden päänsä takan kulmaan, josta vammasta hän kuoli. Tämä tapahtui toukokuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1823 Palaisten kylän Hannulan talossa.

Ruotsin lain mukaan Antti Hannula tuomittiin kuolemaan, jonka rangaistuksen hän kylläkin olisi voinut sovittaa elinkautisella vankeustuomiolla. Syyllinen itse halusi tulla mestatuksi varoituksena muille.

Niinpä Tiipilän kylän Marttilan talossa kappalainen Daniel EKvall sai tehtäväkseen neljän viikon ajan valmistaa Hannua kuolemaan. Mestauspäivän aamuna tuomittu ei syönyt lainkaan, vaan paasti ja nautti Herran Ehtoollisen, jonka jälkeen hänet vietiin mestauspaikalle Tiipilän nummelle.

Kello kymmenen aikaan lokakuun 22. päivän aamuna lähti kulkue Marttilan talosta keskellään kuolonkalpea Antti Hannula. Vierellä kulki kaksi pappia ja lukkari Heikki Lönn käveli edellä veisaten mahtavalla äänellään virttä nro 250 "Oi, Jeesu piinas' kautta".

Kansaa oli tullut paikan päälle aina Turusta saakka katsomaan tätä julmaa toimitusta. Teloituspaikan ympärille oli rakennettu korkea aitaus sekä pyövelille havuista oma koppi. Kun synkkä kulkue tuli perille, rohkaisivat papit vielä kerran tuomittua Jumalan sanalla.

Antti Hannula laski lähes tiedottomana päänsä pölkylle ja pyöveli teki työnsä. Kertomusten mukaan iskuja oli peräti kolme, sillä takinkaulus oli joutunut kirveen ja kaulan väliin. Mestattu ruumis asetettiin korkean paalun päähän kiinnitetylle rattaan pyörälle, jossa se sai olla lintujen raadeltavana. Kun luut lopulta putosivat maahan, sai mestatun tytär kirkkoherran erityisluvalla kerätä ne kirkkomaalle. Naulat, joita oli käytetty ruumiin kiinnittämiseen, oli kerätty aikaa sitten taikakaluina talteen."

Nykyisin tästä pari sataa vuotta sitten tapahtuneesta murhenäytelmästä kertoo suurin piirtein mestauspaikan tienoille pystytetty muistomerkki. Mahtaisiko vielä joltain paikkakuntalaiselta löytyä noita em. onnenkaluiksi kerättyjä nauloja?

Sydän syyttäjänä - Edgar Allan Poe

Suomen Kansa -sanomalehden vuoden 1900 ainoassa numerossa ilmestyi tämä pieni Edgar Allan Poen jännitystarina ensimmäistä kertaa suomenkielisenä. Toivottavasti tästä "löydöstä" on iloa muillekin dekkarien ystäville kuin vain minulle!

Tuve tuli Viipuriin

Tuve on eteläisessä Ruotsissa sekä Tanskassa käytössä ollut etunimi. 1400-luvulla elänyt Porvoon vouti Tuve Månsson (Magnusson) lienee ollut sieltä päin maailmaa. Hän tuli ehkä Viipurin uuden käskynhaltijan Erik Axelsson Tottin (käskynhaltijana 1457-80; Tottit olivat alun perin tanskalaisia) mukana Suomeen. Porvoon pitäjä oli silloin osa Viipurin linnalääniä. Tuvestä sanottiin, että hänellä oli samanlainen vaakuna kuin nimekkäällä ruotsalaisella ”Natt och Dag”-suvulla (kaksoisainen, toinen puolisko sininen, toinen keltainen – vaakunan perusteella alettiin sukua kutsua ”Yö ja Päiväksi”).

Ensimmäinen maininta Tuvesta oli Viipurissa. Turun piispa K. Bitz raportoi 9.11.1464 kuningas Karl Knutssonille saaneensa ”Twe Magnussonilta” kirjeen, jossa tämä ilmoitti venäläisten nostaneen suuren armeijan ja olivat polttaneet sekä ”nylkeneet” Jääsken ja muita Karjalan pitäjiä.

Tässä yhteydessä kannattaa pistää merkille, että piispa Bitz mainitseen herra Tuven pelkällä nimellä, ilman titteliä. Näin ollen hän olettaa kuninkaan tietävän ilman muuta kenestä on kyse. Tästä voidaan edelleen vetää johtopäätös, että Tuven on ollut vähintäinkin päällikköasemassa ja aikuisen miehen ikään ehtinyt. Hän siis lienee syntynyt ennen vuotta 1435.

Seuraavan kerran Tuve mainittiin, kun Erik Botesson, Porvoon läänin kihlakunnantuomari, piti Helsingin pitäjän käräjiä 26.7.1470. Läsnä oli ”rehellinen mies Tönne Monsson”, Porvoon läänin vouti. Voutina hänet mainittiin myös vuonna 1480.

Noin vuoteen 1491 mennessä oli Tuve jo kuollut, sillä hänen vaimoaan, Cecilia Jakobsdotter (Horn -sukua), nimitettiin leskeksi (”epther liffueska”). Heillä oli tytär Margareta Tuvesdotter. Margaretan lapsilla oli omistuksissaan monia taloja Porvoon seudulla, jotka nähtävästi olivat jo Tuven ostamia. Sellaisia olivat mm. Skinnarbacka, Böle, Nieto ja Näse, jotka olivat vielä 1420-luvulla aviopari Björn Salvessonin ja Kristina Pedersdotterin omistuksessa.

Kuva : Six vues de Finlande - No 1. [Une vue de Wybourg], V. Langer, 1832

Fabergen mestari Holmström

August Wilhelm Holmström syntyi lokakuun toisena päivänä 1829 Helsingin kaupungissa. Hänen vanhempansa olivat muurarikisälli Henrik H. ja vaimonsa Maria Christina Ahlberg. Perheen toinen lapsi oli helmikuussa 1833 syntynyt Amalia Maria, joka kuitenkin menehtyi vain parin kuukauden ikäisenä.

Työuransa August Wilhelm aloitti kultasepän kisällinä herra Heroldin liikkeessä Pietarissa vuonna 1850. Seitsemän vuoden päästä hän pääsi jo mestariksi siirtyen samalla Gustav Fabergen palvelukseen. Gustavin poika oli isäänsä kuuluisammaksi tullut Karl F.

Fabergien palveluksessa Holmström sitten työskenteli aina kuolemaansa saakka vuonna 1903. Hänen suurimpia saavutuksiaan oli Imperial Diamon Trellis -nimen saaneen pääsiäismunan valmistaminen, jonka tsaari Aleksanteri III antoi puolisolleen Maria Fedorovnalle. Nykyisin tämä uskomaton taidonnäyte on lontoolaisessa yksityiskokoelmassa ja sen arvo on kolmen miljoonan dollarin paikkeilla.

Kuten toinen suomalainen Fabergen mestari, Alma Pihl, oli August Holmström hyvin vaatimattomista oloista.

Liivinmaan Strömberg

Vuonna 1797 saapui Mustion ruukille parikymppinen Reinhold Strömberg, joka oli kotoisin Liivinmaalta. Ensimmäiseksi työkseen Reinhold joutui palvelijaksi ja pian sen jälkeen huolehtimaan hevosista, sillä hänestä tehtiin ruukin tallirenki. Samoihin aikoihin hän löysi puolison itseään kolmisen vuotta vanhemmasta Maria Sandströmistä.

Reinhold ja Maria saivat neljä lasta, Johan Reinholdin, Carl Gustafin, Christianin ja Magnuksen. Ikävä kyllä, perheen äiti menehtyi joulupäivänä 1811 keuhkotautiin ja hevoskuskiksi tällä välinnyt ylennyt Reinhold jäi yksin poikiensa kanssa.

Koska ruukkityöläisen päivä oli pitkä ja rasittava, oli uusi avioliitto melkein itsestään selvä asia. Niinpä juhannuksen tienoilla 1813 Mustiolla vietettin Reinholdin ja suutarintytär Stina Kaisa Manströmin häitä. Stina Kaisa oli vasta 18 vuoden ikäinen ja näin Strömbergien perheeseen ehti syntyä vielä kuusi lasta lisää vuoteen 1832 mennessä.

Ehkäpä isän ulkomainen sukuperä antoi pientä irroittelua perinteisestä nimistöstä ja lapset saivat nimet Henrika Sofia, Christina Vilhelmina Albertina, Vendla Ulrika, Reinhold Augustin, Gustava Emelie ja Erland Ferdinand.

Isä Reinholdin ammattina oli taas välillä tallirenki ja välillä sahuri, kunnes hän 1820-luvulla tuli yhdeksi Mustion monista mylläreistä. Ikäännyttyään hän joutui luopumaan tästä toimesta ja heinäkuussa 1841 liivinmaalainen Reinhold Strömberg menehtyi vanhuuden heikkouteen. Nykymittapuun mukaan hän ei ollut edes kunnolla eläkeiässä, vaan vasta 64 vuoden ikäinen. Ankara työnteko oli varmaankin kuluttanut miehen loppuun, sillä varsinkin myllärin ammatti oli erittäin fyysistä työtä.

Hänen lapsistaan voidaan mainita ainakin kamaripalvelija Carl Gustaf, joka oli naimisissa Ulrika Dufvan kanssa. Pikkuveli Christian vei puolestaan vihille erään Sara Öhmanin ja jäi töihin ruukille. Carl Gustafin ja Ulrika Dufvan esikoispoika Carl Fridolf oli isoisänsä tavoin myllärinä Mustiolla. Yksityiskohtana sanottakoon, että rouva Dufva oli vain 16 vuoden ikäinen poikansa syntyessä. Nuoremman mylläri Strömbergin vaimo taasen oli Carolina Dorotea Levin.

Carl Fridolfin sisar Olga Josefina meni naimisiin ruukin lukkarin, Carl Gustaf Olinin kanssa. Tässäkin tapauksessa esikoinen syntyi äidin ollessa vasta 16 vuoden ikäinen. Olga synnytti seuraavien 28 vuoden aikana peräti 16 lasta, joka lienee Mustion ruukin eräänlainen ennätys!

Veljentytär kateissa

Helsingin kaupungissa syntyi 27.9.1860 tyttölapsi, joka kastettiin kirkkoherra af Enehjelmin toimesta lokakuun 12. päivä. Isä, työmies Johan Lindell ja äiti Maria Sofia olivat antaneet lapselleen nimen Augusta Wilhelmina. Kastetta olivat kummeina todistamassa sairaanhoitaja Eva Fagerholm ja Lovisa Lindgren.

Hieman yli kolmenkymmenen vuoden iässä Augusta Wilhelmina muutti Turun kaupunkiin. Hänen olinpaikkansa oli kadoksissa toukokuussa 1899, koska puutarhuri Johansson joutui kuuluttamaan häntä perintöasian takia paikallislehdessä.

Tässä yhteydessä Johan Lindellin sanotaan syntyneen Paraisilla ja vastaavasti Maria Sofia Petterssonin Tuusulassa. Kumpaakaan vanhemmista ei kuitenkaan löydy mainituilta paikkakunnilta.

Tässä pieni puhdetehtävä Helatorstaille - etsi Augusta Wilhelmina Lindellille isovanhemmat. Mainittakoon, että en tietääkseni ole itse millään tavalla sukua tälle nuorelle naiselle.

Salon kauppalassa

Uskelan kappeliseurakunta Salosta löytyy ensimmäinen kirjallinen maininta Turun Tuomiokirkon ns. Mustasta Kirjasta vuodelta 1325. Salosta tuli jo tuolla vuosisadalla tärkeä kauppapaikka, kuten sinne rakennettu silta ja krouvi antavat aavistaa. Olennainen osa Saloa oli myös suurin piirtein nykyisen torin paikalla sijainnut markkinapaikka.

Varsinaisia markkinoita Salossa tosin vietettiin vasta 1700-luvulta alkaen ja kauppiaat paikkakunnalle tulivat seuraavan vuosisadan alussa. Tuolloin pitäjän rippikirjoissa esiintyy (1809-1814) ensimmäisen kerran pelkän krouvin ja/tai sillan sijasta paikka "Salo Köping".

Ensimmäisenä tuon otsikon alla sai kunnian olla Hakostaron kylän torppari Aatami Erkinpoika vaimonsa Eeva Kreetta Jaakontyttären kanssa. Perhettä täydensi poika Juho Heikki. Samalla sivulla mainitaan myös Askaisista Saloon tullut "inspektor" Mats Granroth perheineen sekä heidän piikansa Eeva Leena Juhontytär.

Virallisesti Salosta tuli kauppala vihdoin vuonna 1887, kun Venäjän keisari ja Suomen Suuriruhtinas Aleksanteri III antoi armollisesti tästä julistuksen. Jo 27 vuotta aiemmin, lokakuun 24. päivänä 1860 oli Aleksanteri II julistanut "millä ehdoilla kauppaa ja hantvärkkejä saadaan Salon kauppalassa harjoittaa".

Edellä mainittu köping suomentui siis kauppalaksi kirkkoherra Antero Wareliuksen toimesta, mikä ei kaikkia aikalaisia välttämättä miellyttänyt. Isänmaallisessa Suometar -sanomalehdessä ilmestyi 28.10.1859 pohdiskeleva artikkeli otsikolla "Kauppala waiko kauppila?". Suometarta kustansivat Fredrik Polen ja Abraham Nylander, joten toinen heistä on todennäköisesti kirjoittanut tämän tekstin.

Maakaupan vapauttaminen suuntaa seki on, että maakuntaan saapi asettua kauppapaikkojan, joilla ei kuitenkaan ole täysiä kaupungin oikeuksia vaikka on kaupungin joitakuita etuja kaupan ja käsityön suhteen. Ensimmäinen tämmöinen Suomessa oli Salo Uskelan pitäjässä. Kuin asia oli uusi, ei kielessämme luonnollisesti ollut sanaa, jolla tämmöisiä kauppapaikkoja nimittäisiä ja kuin viime aikoina on koettu välttää lainoja vieraista kielistä, koettiin sepittää asialle omituinen nimityssana, joksi saatiin sana; kauppala.

Sen nimityssanan sepittäjä muistaaksemme oli Antero Warelius, puhuessansa Salon uudesta kauppapaikasta. Sana "kauppa" ei kuitenkaan ole alkuperäinen kielessämme vaan lainattu ruotsin muinoiskielestä, jossa se kuului "kaup". Ehkä jo outoutensa vuoksi "kauppala" on äkkinäinen ja jäykkä sana maamiehiemme korvissa, sen äkkinäisyyttä lisää se seikka, että kielemme nykyistä lainauslakia myöten itse alkusana olisi oikeastaan kuuluva "kauppi" eikä "kauppa", vaikka esi-isämme viime mainitun päätepuustarin sille antoivat, jonka tähden myös se johdatettu sana olisi alkuperäisesti kuuluva "kauppila" eikä "kauppala", samote kuin samasta sanasta johdatettu sukunimi on "Kauppinen" eikä "Kauppanen".

Meidän nähden on kuitenki "kauppa" juurtunut alkuperäiseksi sanaksi kieleemme, jotta yhtä hyvästi siitä voisi johdattaa "kauppalan" nimityksen kuin vieraskielisesti "kauppilan" nimityksen. Oudolta kuitenkin kuuluu kuin "Totuuden Ystäwä" Iisalmesta kirjoittaa moittien sanaa; kauppala "ettei kukaan Suomalainen saa tätä sanaa kaikumaan niin kuin Suomen kieleen kuuluvaa".

Meidän esivanhemmat ovat paremmin seuranneet kielen vaatimuksia, sillä he ovat nimittäneet pienemmät kauppapaikat kauppilaksi; sellaisia löytyy vielä nytkin niminä erinäisillä taloilla ja kylillä. Ainakin kauppila olisi paremmin ymmärrettävä kuin kauppala. Iisalmesta ainakaan emme olisi odottaneet näitä lauseita, siellä kuin löytyy taloin niminä sekä "Kauppila" että "Kauppala".

Kauppilan talon perustajilla oli sukunimenä Kauppinen, vaan Kauppalan talolle Rautajärven kylässä on nimi vapaasti eikä perustajan sukunimen mukaan saatu.

Kauppala nimi jäi olemaan ja viimeiset kauppalat Suomessa muuttuivat kaupungeiksi vuonna 1976.

Rahat pankkiin

Kiskon Säästöpankin päämiesten ensimmäinen yleinen kokous pidettiin kunnanhuoneessa toisena päivänä tammikuuta 1889. Tällöin valittiin pankin johtokunta ja valituiksi tulivat kirkkoherra Jaakko Juselius, urkuri Juho Suominen, kunnallislautakunnan esimies Adolf Wiman, kauppias Hjalmar Hahnsson sekä tilalliset Karl Orenius, Valter Lindholm, Karl Öhman, Johan Nyman ja Johan Gustaf Ljufström.

Näin pankilla oli viralliset elimet sen toimintaa hoitamaan ja jo samana päivänä johtokunta kokoontui ensimmäisen kerran valiten esimiehekseen sekä kirjanpitäjäkseen Juseliuksen. Urkuri Suomisesta tuli varaesimies. Hänet valittiin myös sihteeriksi ja pankin asiamieheksi.

Kuukautta myöhemmin johtokunta päätti, että säästöpankki avataan ensimmäisen kerran rahojen vastaanottamista varten. Täksi tärkeäksi päiväksi valitiin maaliskuun viimeinen lauantai eli 30. päivä vuonna 1889.

Tarvetta pankille oli, kuten elokuussa 1924 "tirehtööri" Suominen muisteli;

"40-50 vuotta takaperin oli säästöpankkeja ainoastaan suuremmissa kulttuurikeskuksissa. Lähimmät paikkakuntamme säästöpankeista olivat silloin Salossa ja Perniössä. Näitä sitten käytettiin täälläkin, kumminkin kunnallisten varain talletuksessa ja monet yksityisetkin, jotka olivat jo tulleet huomaamaan että myöskin raha, eikä ainoastaan maat ja metsät, saattaa kasvaa ja karttua, veivät liikenevät rahansa näihin säästöpankkeihin.

Veivätpä jotkut rahojaan Turunkin Säästöpankkiin. Mutta yleisesti, ja kumminkin pienten säästöjen omistajat, jotka eivät mielellään tehneet matkoja ja jotka eivät osanneet postinkuljetustakaan käyttää apunaan tässä suhteessa, säilyttivät niitä vaan piirongin laatikossa ja kaapissa, jopa joskus, varkaita peljäten, ulkohuoneissakin, ullakolla, tallinylisillä, vieläpä saunan pesässäkin, jossa lienevät joskus palaneetkin.

Yksityisille saattoi kyllä lainata, kenellä rahoja oli, eikä pankkilaitoskaan muuten pystyssä pysyisi, mutta tämäkään sijoittamistapa ei ollut oikein varma. Semmoisen sijoituksen saattoi joskus menettääkin eikä lainaajalta saanut aina rahojaan takaisin kuin olisi niitä tarvinnut ja jos laillista tietä oli vaatimus tehtävä, niin siinä meni paljon aikaa. Tämä oli yleisesti tunnettu."

Mäentaan kylässä

Tarvasjoen eli entisajan Euran kappelin yksi kantakylistä oli Mäentaka. Se sijaitsee Tarvasjoelta Paimioon kulkevan tien varrella, Paimionjoen pohjoispuolella. Kylässä oli 1700-luvulla useita taloja, joista Junnila -niminen oli ratsutila l. rustholli.

Junnilan pitkästä historiasta voisi ottaa esiin erään isäntäparin, joka meni naimisiin morsiamen ollessa vielä kovin nuoren. Toukokuun 24. päivänä 1738 vihittin nimittäin Euran kylän Krister Martinpoika ja Mäentaan Junnilan Sofia Yrjöntytär. Marttilan emäseurakunnan rippikirjoissa 1762-1767 Sofian sanotaan syntyneen 1722, mutta tosiasiassa hän syntyi vasta huhtikuussa 1723. Näin hän oli hädin tuskin 15 -vuotias tullessaan naitetuksi Euran rusthollarin pojalle, morsiantaan kymmenisen vuotta vanhemmalle Kristerille.

Omista esipolvistani Karjalohjalla löytyy lähes vastaava tapaus ja näitä avioita yhdistää toinenkin seikka. Ensimmäinen lapsi syntyy vasta usean avioliittovuoden jälkeen. Niinpä Junnilan isännäksi eli rusthollariksi appensa jälkeen siirtynyt Krister saa ensimmäisen perillisen vasta tammikuussa 1745. Tämä Heikki -nimen saanut poika sai vuoteen 1754 mennessä seurakseen veljet Yrjön ja Matin sekä sisko Valpurin.

Isä Krister kuoli äkillisesti ollessaan käymässä läheisessä Kankarin talossa ja näin Sofia jäi yksin huolehtimaan neljästä lapsestaan. Seuraavat vuoden olivat varmasti vaikeita, mutta loppujen lopuksi kaikki kääntyi parhain päin. Vanhin poika Heikki haki vaimokseen Euran kylän Kolan torpparintyttären, Marian. Hänestä tuli sitten Junnilan uusi rusthollari aina 1800-luvun puolelle saakka. Heikki Kristerinpoika kuoli halvaukseen joulukuussa 1820.

Pikkuveli Yrjö löysi vaimonsa vieläkin lähempää, naapurikylä Tuorilasta. Anna Matintytär oli nuorikon nimi ja Yrjöstä tuli hänen kotitilansa, Uusitalon isäntä. Perheen kuopus Valpuri vietiin miehelään aina Maarian pitäjän Kärsämäelle saakka, missä Juho Matinpoika isännöi täkäläistä Simolan taloa. Sisarussarjan neljäs oli em. Matti, mutta hänen vastaisesta kohtalostaan en ole toistaiseksi saanut selvyyttä.

Mäentaan kylässä sijaitsi myös Korkeakosken eli ruotsalaisittain Högforsin saha. Tässä laitoksessa oli luonnollisesti myös oma kirjanpitäjä. Herra Abraham Wahlman oli valittu tähän toimeen 1700-luvun puolivälin jälkeen ja hän hoiti pienen sahan talouden aina kuolemaansa saakka vuonna 1784. Euran kappelin haudattujen luettelossa on kuolinsyyksi Wahlmanille kirjattu "veitsenisku keuhkoon - af knifstyng i bröstet". Tapauksesta löytyisi varmasti lisätietoja kyseisen ajan käräjäpöytäkirjoista, mutta tämä etsinnän jätän tästä kirjanpitäjästä enemmän kiinnostuneiden tehtäväksi. Abraham Wahlmanin leski Maria Asp kuoli vasta kesällä 1812 vanhuuden heikkouteen.

Sisarukset Sohlberg

Pohjan pitäjän, joka nykyisin kuuluu Raaseporin kaupunkiin, kirkkoherrana oli vuosina 1857-1881 Pohjanmaan Vöyrillä syntynyt Herman Fredrik Sohlberg. Hän oli mennyt syyskuussa 1843 naimisiin turkulaisen Maria Rosina Richterin kanssa. Nuoren vaimon sukujuuret olivat Turun ruotsinkielisen sivistyneistön parissa.

Pariskunta Sohlberg asui ensin Turussa, missä syntyivät lapset Anna Maria, Sigrid Eva, Herman Christofer ja Ivar Henric. Kun Isä Herman Fredrik sai sitten nimityksen Pohjan kirkkoherraksi, matkasi koko perhe muinaista Kuninkaantietä pitkin muuttokuormansa kera paikalliseen pappilaan.

Perhe täydentyi ajan mittaan tyttärillä Agata Sofia ja Hedvig sekä pojilla Knut Teodor, Set Agaton, Johannes, Bruno Gerhard ja Fredrik Andreas. Näin kirkkoherralla oli sanankuulijoita omasta takaakin runsaasti ellei Pohjan pieni, mutta kaunis keskiaikainen harmaakivikirkko muutoin täyttynyt väestä.

Tästä lapsikatraasta kenties merkittävimpään osaan nousi aikain kuluessa tytär Hedvig. Hän valmistui vuonna 1880 Tammisaaren seminaarista ja paria vuotta myöhemmin hän työskenteli Mikkelin yksityisen ruotsalaisen tyttökoulun opettajana. Vuoden 1883 aikana hänestä tuli kansakouluopettaja Pohjan pitäjään ja lopulta 1889 Tammisaaren seminaarin johtajar lähes 40 vuoden ajaksi. Hän nimittäin erosi toimestaan vasta 1927.

Hedvig Sohlberg oli kiinnostunut myös yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Niinpä hänet valittiin vuosiksi 1908-1914 Ruotsalaisen Kansanpuolueen eduskuntaryhmän jäseneksi Uudenmaan piiristä. Eduskunnan hän sitten työskenteli Suuressa valiokunnassa, talousvaliokunnassa sekä työväenasianvaliokunnassa. Muista luottamustoimista voisi mainita Suomen ruotsalaisen raittiusliiton keskushallituksen varapuheenjohtajana toimimisen.

Hedvig Sohlberg kuoli naimattomana ja lapsettomana lokakuussa 1937 suuresti rakastamassaan Tammisaaren kaupungissa.

Hänen vanhempi veljensä Herman Kristofer, joka oli syntynyt Turussa, oli kuollut jo kesällä 1899. Herman oli tehnyt elämäntyönsä protokollasihteerinä tsaarinaikaisessa valtionhallinnossa.

Hermanin ja Hedvigin kiinnostumisen valtiollisista asioista ymmärtää hyvin, kun tietää isä Herman Fredrikin olleen Tammikuun valiokunnan jäsenenä 1862 ja valtiopäivämiehenä vuoden 1872 valtiopäivillä.

Nimismies juopotteli, nukkui ja sai potkut

Helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 1782 vihittiin Turussa kanslisti Christopher Hanseen ja nuori neiti Susanna Hummelin. Perhe asui ensin Turussa, missä syntyivät lapset Gustava Fredrika, Herman (joka kuoli imeväisiässä), toinen Herman ja Catarina Eleonora. Kaupungista matka kävi vuoden 1788 paikkeilla Marttilaan, missä Christopher Hanseen asettui kruununnimismiehenä Loven kylään.

Parisen vuotta myöhemmin matka jatkui ylemmäksi Paimionjoen vartta eli Koivukylään. Uusi kotipaikka sijaitsi Marttilan emäseurakunnan kappelissa, Turun läänin Koskella. Vuosien 1789-1796 Susanna sai lapset Sara Susanna, Sophia, Christopher ja Carl.

Tästä lapsikatraasta Gustava Fredrika ja Catarina Eleonora kuolivat naimattomina Koivukylässä 1850-luvulla. Koskella pitäjänseppänä ollut poika, isänsä kaima Christopher oli menehtynyt 1848. Hänen vaimonsa oli ollut Someron Sylvänän Juotteen talon tytär Maria. Tyttäret Sophia ja Johanna sekä poika Herman kuolivat lapsena samoin kuin Sara Susannan 1817 synnyttämä avioton poika August Ferdinand. Perheen äiti Susanna Hummelin kuoli 85 vuoden iässä elokuussa 1839.

Kruununnimismies Hansen jäi kyllä aikalaistensa mieleen hyvin, muttei välttämättä kovin positiivisella tavalla. Hänen kerrotaan olleen pahansisuisen miehen, jonka suurin pahe oli juoppous. Maaherra, jonka alaisuudessa Hansen työskenteli, ei pitänyt Hansenia suuressa arvossa.

Erään kerran nimismiehemme oli jäänyt nykyisen Tarvasjoen alueella sijaitsevaan kievariin nukkumaan yön yli. Kuin ollakaan, sattui maaherra Willebrand tulemaan samana yönä kievariin. Willebrand omisti maatilan Jokioisissa ja matkoillaan hän joutui kulkemaan Marttilankin läpi. Niinpä maaherra pyysi tavata nimismiestä.

Kievarin piika lähetettiin viemään sanaa Hanseenille, joka makasi juopuneena kamarissa. Unesta ja juopottelusta samentuneena hän ei oikein tajunnut, kuka olisi halunnut nimismiehen keskellä yötä. Niinpä hän ilmoitti, ettei häntä saanut tavata.

Kun maaherra Willebrand kuuli tämän röyhkeän vastauksen, lähetti hän piian mukana tiedon, että Hansen saa maaherran puolesta nukkua jatkossakin. Willebrand nimittäin kirjoitti saman tien, omin käsin, erokirjeen Hansenille.

Vaikka kruununnimismiehen ura sai surkean lopun, oli Hansen kuitenkin taitava selvittämään mm. erilaisia tilejä. Lisäksi hänen käsialansa oli harvinaisen selkeä. Loppuelämänsä mies vietti ruotuvaivaisena.

Kuuskosken sahalta

Yksi tärkeä elinkeino entisessä Pöytyän pitäjässä oli metsätalous. Koska pelkästä maanviljelyksestä oli lähes mahdotonta tienata puhdasta rahaa, sahasivat talolliset metsistä lautoja, kiskoivat tuohta, tekivät erilaisia astioita sekä polttivat tervaa. Nykyaikaan verrattuna esimerkiksi 1700-luvun metsätalous oli erittäin kehittymätöntä. Yhdestä tukkipuusta saatettiin tehdä vain kaksi lautaa. Näin sinänsä suuret metsävarannot kävivät vuosi vuodelta pienemmiksi.

Talonpoikaisen sahatoiminnan juuret ovat syvällä Pöytyällä, sillä jo vuonna 1541 se oli yksi niistä pitäjistä, jotka toimittavat puutavaraa Tukholman linnan tarpeiksi. Parisataa vuotta myöhemmin eli 1700-luvun alussa Turun torilla myytiin puuastioita, tuohta ja luudaksia, jotka oli suurimmaksi osaksi tehty Pöytyällä ja naapuripitäjä Marttilassa.

Ensimmäinen suurimittaisempi kaupallinen yritys oli Pöytyän Kuuskoskeen Isovihan jälkeen perustettu sahamylly, jonka rakennutti ylikomisario Nils Hulthen. Tämä kaksi miestä kerrallaan työllistänyt laitos toimi yötä päivää lähinnä tulva-aikaan. Hulthenilta omistus siirtyi vuonna 1732 turkulaiselle kauppiaalle, Karl Magnus Sirckenille.

Herra Sircken maksoi sahasta 3500 kuparitaalaria, minkä lisäksi hän sijoitti 1501 kuparitaalaria korjauksiin. Harmillisesti laitos paloi 1739, mutta jo samana vuonna se rakennettiin uudelleen. Pituutta uusitulla sahalla oli 10 syltä ja leveyttä yli 3,5 syltä. Katto tehtiin laudoista ja sen alla oli yksi raaminen saha. Teriä oli kaksi syrjäämässä ja seitsemän sahaamassa.

Tukit hankittiin ostamalla etupäässä kotipitäjän metsistä, mutta tuotiinpa niitä uittamalla aina Oripäästä saakka. Yhden vuoden aikana ehdittiin Kuuskolle sahata noin 1200 tukkia ja tästä määrästä saatiin 200 tolttia lautaa. Sahaa täydensi mylly, jossa oli yksi kivipari. Tuotanto meni joko turkulaisille tai paikallisille asiakkaille.

Karl Magnus Sircken l. Sierkens kuoli Turussa toukokuussa 1767 ja hänen leskensä Johanna Lucia Alander seuraavan vuoden lopulla. Pariskunta ei missään vaiheessa asunut Pöytyällä, vaan Turussa ja Tukholmassa. Vaimo Johanna Lucia oli miestään lähes 20 vuotta nuorempi.

Lähialueen muita sahoja olivat Yläneen Korkeakoskella sijainnut kartanon yksiraaminen vesisaha sekä Heinijoen kylän oma sama. Jälkimmäinen oli hyvin vaatimaton ja sen tuotanto riitti hädin tuskin palvelemaan oman kylän tarpeita.

Tämä oli 800. blogimerkintäni - kirjoitettavaa on vielä ainakin saman verran, mikäli kiinnostusta löytyy lukijoiden puolelta?

Ulf i Finland

Vaikka Ulf-suvun(= susi) juuret hyvinkin mahdollisesti vievät pitkällekin taaksepäin, jää tämä kuitenkin todentamatta sen ajan niukoista asiakirjamääristä johtuen. Suku itse ilmoitti 1600-luvulla Ritarihuoneen paikkaa hakiessaan, että jo Upsalan piispa Olof olisi antanut suvulle rälssikirjeen vuonna 1430. Maanomistuksen perusteella (Pohjan pitäjän Sällvik) on myös mahdollista, että se Abraham Persson, jolle kuningas Karl Knutsson 1448 antoi rälssivapauden viidelle tangolle maata Sällvikissä, oli suvun jäsen.

Eräs Hans Ulf ("Hans Wlff") oli piispa Maunu III Särkilahden (Magnus Stiernkors) kopiokirjan luettelossa piispan palvelijoista ja asemiehistä, jotka syksyllä 1495 Viipurissa jäivät venäläisten vangiksi tai kaatuivat ("Jsti sunt familiares et armigeri domini Aboensis circa Michaelis, qui capti et interfecti fuerunt circum Wiborgh a Ruthenis anno etc 1495..."). Sodassa Venäjää vastaan oli Viipurin miehistöä vahvistettu muiden mukana 50 piispa Maunun miehellä. Venäläiset luopuivat kuitenkin syystalvella 1495 linnan piirityksestä; tapahtuman loppuhuipennus tultiin paljon myöhemmin tuntemaan nimellä "Viipurin pamaus". Vaikka tämä Hans esiintyy pelkkänä nimenä vain em. luettelossa, pidetään häntä genealogisissa lähdeteoksissa myöhemmän Ulf i Finland-suvun kantaisänä.

Joka tapauksessa Hans Hansson, joka oli asemies, tavataan Pohjan Sällvikissä 1500-luvun keskivaiheilla. Hän oli kuollut viimeistään vuonna 1581 jättäen jälkeensä ainakin kolme poikaa. Nämä olivat Lars Hansson, joka myöhemmin omisti Porvoon Molnbyjan ja Pernajan Suksenpyölin, Simon Hansson Pohjan Skitinbäckiltä sekä Erik Hansson Bromarvin Kägran tilalta. Heistä Simon Hansson esitti 1618 äitinsä Gjös-suvun rälssikirjeen vuodelta 1444. Erik Hanssonin pojanpoika Erik Ulf sai 1664 aatelisarvon nimellä Ulf i Finland.

Avioliittojen kautta Ulf i Finland suku liittyi siis Gjös -sukuun sekä myöhemmin Lindelöfeihin. Edellä mainituista pojista Lars on kaksinkertainen esi-isäni tyttärensä Karinin kautta. Tämä oli naimisissa asemies Hans Perssonin kanssa, joka oli Lindelöf-sukua. Karinin ja Hansin tyttären, Margaretan, pojanpoika oli Torsten Jägerhorn af Storby. Toisaalta Karinin ja Hansin pojan, Lars Lindelöfin pojantytär oli samaisen Torstenin äiti Beata Lindelöf.

Kuvassa Olaus Magnuksen kuvitusta Viipurin pamauksesta, jossa "maa avautui ja sieltä kuului jylinää".

Tallinna, toukokuun ensimmäinen

Toukokuun ensimmäisenä päivänä keskiajan Tallinnassa vietettiin ns. toukokuun kreivin juhlaa sekä jousimiesten päivää. Kyseinen kreivi valittiin Suuren killan jäsenten keskuudesta. Tämä siitä syystä, että toukokuun kreivin piti olla kyllin varakas tarjotakseen omasta kukkarostaan virvokkeet erittäin suurelle vierasjoukolle.

Jousimiesten päivänä kaikenikäisillä ampujilla oli mahdollisuus koetella taitojaan ampumalla korkean pylvään nokkaan nostettua papukaijan kuvaa. Voittaja sai palkinnoksi hopealautasen ja hänestä tuli samalla metsästäjien kuningas. Kun kisa saatiin ratkaistua, voittaja vietiin kaupungin muurien sisällä voitettu lautanen toisessa kädessä ja hopeinen lintu toisessa.

Entisajan Tallinnassa oli myös turnajaisia, mutta niihin saivat osallistua ainoastaan Suuren killan ja Mustapäiden veljeskunnan jäsenet.

Nämä Mustapäät muodostivat järjestön, jolla oli toimintaa vain Liivinmaalla. Nimensä se oli saanut suojeluspyhimyksestään, afrikkalaisesta Mauritiuksesta. Alunperin Mustapäiden järjestöön kuului ristiretkeläisiä, kauppiaita ja pyhiinvaeltajia, jotka eivät asuneet missään Liivinmaan kaupungissa kovin pitkää aikaa yhteen mittaan.

Mustapäät olivat nuoria miehiä ja heidän tehtävänsä oli suojata kaupunkien asukkaita mahdollisilta vihollisilta. Kun taas kaupunki odotti vieraakseen arvohenkilöitä, saattoivat Mustapäät vieraat kaupunkiin. He osallistuivat luonnollisesti myös sotatoimiin ja toisaalta tulipaloissa he olivat ensimmäisten joukossa sammuttamassa niitä. Ensimmäinen kirjallinen maininta Tallinnan Mustapäiden veljeskunnasta on jo vuodelta 1399.

Kuvassa katukauppaa Vanhassa kaupungissa toukokuun ensimmäisenä päivänä 2009.

Carl Ivar Blåfield

Yksi Suomen vanhimmista aatelissuvuista on Blåfield. Sen ensimmäisiä tunnettuja esi-isiä oli tuomari ja maaoikeuden jäsen Jöns Pentinpoika, joka mainitaan jo vuonna 1437. Jöns ei vielä ollut aatelinen, mutta hänen poikansa Pentti sai valtionhoitaja Sten Sturen vahvistaman rälssikirjeen marraskuussa 1476.

Suvun jäsenistä erittäin monet antautuivat sotilasuralle ja niinpä oli luontevaa, että kapteenin poikana Suoniemellä 1820 syntynyt Carl Ivar B. oli hänkin sotilas. Jo 21 vuoden iässä hän oli Nischegorodskan jalkaväkirykmentin vänrikki ja kahta vuotta myöhemmin Jeletskan vastaavan yksikön aliluutnantti. Esikuntakapteeni hänestä tuli 1848 ja yhdeksän vuotta myöhemmin Carl Ivar sai Pyhän Stanislauksen kolmannen luokan kunniamerkin.

Majuri arvo oli vuorossa loppukeväästä 1860 ja kolmea vuotta myöhemmin hänet siirrettiin Frans Carlin grenarier -rykmenttiin. Seuraavan vuoden keväänä hänet ylennettiin everstiluutnantiksi ja uran kruunasi Pyhän Stanislauksen toisen luokan kunniamerkki Keisarillisella kruunulla helmikuussa 1870.

Carl Ivarin puoliso oli Olga Borisoff ja heillä oli neljä aikuiseksi elänyttä lasta. Everstiluutnantti Blåfield menehtyi lyhyen sairauden jälkeen heinäkuussa 1890. Hänet haudattiin Kakskerran hautausmaalle.

Tarkempia tietoja Blåfield -suvusta ja kuvan Carl Ivarista perheineen löydät Esko Eerolan erinomaisilta nettisivuilta.

Erään puumerkin takaa

Kiskon Kurkelan kylässä vuonna 1758 syntynyt sotilaan poika Gustaf Ekström löysi vaimonsa, piika Maija Tranbergin naapuritorpasta. Ikäeroa oli melkoisesti, sillä suutari Jeremias T:n tytär oli syntynyt vasta 1775.

Kurkelan kylän Heikkilän talon torpassa perheeseen syntyivät vuosien 1797-1802 välillä lapset Nicolaus, Ulrica ja Maria. Avioliitto päättyi murheellisesti äidin menehdyttyä viimeisen lapsensa syntymää seuraavana päivänä. Ilman äitiä jäänyt Maria -tytär ei jaksanut elää kuin pari kuukautta kuollen tammikuun alussa 1803. Esikoispoika Nicolaus oli hänkin kuollut vain muutaman kuukauden ikäisenä keväällä 1798.

Näin isä Gustaf jäi Ulrican yksinhuoltajaksi. Hän asui edelleen Kurkelan kylässä ja kuoli kesällä 1812. Ulrica jäi asumaan isänsä kotikylään, luultavasti äidin puoleisten sukulaistensa huomaan. Melkein heti täysi-ikäiseksi tultuaan Ulrica Ekström avioitui Kurkelan Pipon rusthollin Nyytistön torpparin, Anders Anderssonin kanssa. Tämä oli myös kotoisin Kurkelasta ja vaimoaan kymmenisen vuotta iäkkäämpi.

Andersilla ja Ulrikalla saivat viisi lasta, Johan Gabrielin, Eva Helenan, Wilhelminan, Gustavan ja Johannan. Anders mainitaan sukunimellä Ekström mm. rippikirjoissa. He asuivat Nyytistöllä ilmeisen vaatimatonta elämää. Se loppui Ulrican osalta tammikuun neljäntenä päivänä vuonna 1855, kun hän kuoli jonkinlaiseen jalan luumätään.

Pieneksi, hyvin mukavaksi muistoksi jälkipolville tästä pienestä Ekström -suvusta on jäänyt isä Gustaf Ekströmin puumerkki. Sen hän piirsi omin käsin kirjurin kirjoittaman nimensä alle erääseen vuonna 1795 tehtyyn perunkirjoitukseen.

Antti Ahlström

Tehtailija ja suurliikemies Antti Ahlström syntyi Merikarvian Yli-Kaasan talossa seitsemäntenä päivänä marraskuuta vuonna 1827. Hänellä oli kaksoisveli Frans, jota ei yleensä mainita Ahlströmistä kertovista jutuissa. Antin ja Fransin isä oli vuonna 1787 syntynyt Erik Johansson, joka taasen itse oli vuonna 1751 syntyneen merimies Johan Matsson Ahlströmin pojista.

Kun kauppaneuvos Ahlström kuoli toukokuussa 1896, julkaistiin sanomalehdissä monia muistokirjoituksia tämän teollisuuteemme merkittävimpiin tekijöihin kuuluvan miehen elämästä. Näistä otan tähän Uusimaa -lehdessä toukokuun 12. päivänä olleen kirjoituksen.

"Opintoja harjoitettuaan Porin ylialkeiskoulussa, kääntyi hän käytännölliselle uralle, sai naimisen kautta pienen omaisuuden yritystensä pohjaksi ja perusti puutavaraliikkeen, joka vuosien kuluessa laajeni laajenemistaan, jotta se jo kauan on ollut suurimpia maassamme. Toistakymmentä sahaa hän nyt omisti sekä useita rautatehtaita mm. Strömforsin rautatehtaan. Porin rautatiepuuhien alkuunpanija oli vainaja.

Isänmaallista mieltä ja jaloa sydäntä osoittavat ne monet ja suuret lahjoitukset, mitkä Ahlström tuon tuostakin on tehnyt sivistyslaitosten kannattamiseksi ja hyväntekeväisyyden tarkoituksiin. Antti Ahlström oli mm. Porvoon suomalaisen yhteiskoulun kannattaja.

Omalla kustannuksellaan on hän rakennuttanut yhdeksän kansakoulua ja niitä, valtion myöntämän avun ohessa, voimassa pitänyt. Suomalaisen teatterin kannattamiseksi on vainaja antanut melkoiset summat. Kuudentenakymmenentä ensimmäisenä syntymäpäivänään lahjoitti hän 60,000 markkaa köyhäinkassain perustamiseksi hänen omistamiinsa teollisuuslaitoksiin.

Katovuonna 1892 hän lahjoitti 50,000 markkaa hädänalaisten auttamiseksi. Paljon muitakin lahjoituksia on vainaja tehnyt. Niiden summa nousee ainakin 300,000 markkaan. Uudet suuret lahjoitukset olivat hänellä mielessä ensi syksynä vietettävien hopeahäittensä johdosta.

Vuosien 1877-1878 sekä 1891 valtiopäivillä Antti Ahlström edusti Porin kaupungin edusmiehenä. Suomalaisuuden edistämistä vainaja innokkaasti harrasti, iloiten sen voitoista. Vaikka oli rikkaaksi ja mahtavaksi noussut, ei hän koskaan suomalaista syntyperäänsä unohtanut eikä halveksinut, niin kuin tavallista on meillä tähän saakka ollut juuri liikemiesten keskuudessa.

Hilpeä oli Ahlström mieleltään ja aina hän uusia, rohkeita tuumia suunnitteli. Hän ei mitään esteitä tuntenut. Sellaisia liikemiehiä kuin hän oli, kaipaa köyhä Suomi ja sen tähden on hänen kuolemansa suuri vahinko isänmaalle."

Nimismies Hedlund

Ahvenanmaan Hammarlandissa vuonna 1804 syntynyt lukkarinpoika Gustaf Wilhelm Hedlund määrättiin vuodesta 1831 lopulla kruununnimismieheksi Marttilan pitäjään. Hänen edeltäjänsä herra Wichtman oli kuollut saman vuoden kesällä.

Syyskuun lopulla 1832 Gustaf Hedlund vihittiin Raisiossa neiti Vilhelmina Clementina Achrenin kanssa, jonka isä Matias A. oli ollut täkäläisen seurakunnan kappalaisena vuosina 1810-1834. Gustafin kanssa Vilhelmina asui Marttilan Purhalan kylän Uotilassa ja myöhemmin Ruskolaisten Alityyrillä. Alityyrin talossa asui myös kirkkoherra Hossleniuksen leskirouva,jonka Vilhelmina luultavasti tunsi lapsuudestaan. Gustaf Johan Hosslenius oli nimittäin ollut Raisiossa kappalaisena ennen Matias Achrenia.

Purhalassa Gustafille ja Vilhelminalle merkittiin rippikirjoihin lapset Maria Rosina, Nathalia Wilhelmina, Albert Wilhelm,Georg Sebastian ja Pehr Oscar. Jälkeläisten nimivalinnat poikkesivat huomattavasti pitäjän talonpoikien vakiosuosikeista. Näin tuon ajan säätyläiset pyrkivät tavallaan erottautumaan rahvaasta.

Alitryykiltä Hedlund suuntasi nykyisen Turku-Hämeenlinna -valtatien varteen Ollilan kylään, missä hän rakennutti perheelleen Yliprusilan talon ns. Lindenin töykälle. Pitäjäläiset toimittavat talon perustuksiin tarvittavat kivet samoin kuin seinähirret. Rakennuksen ollessa vielä kesken sai Hedlund nimityksen Uskelaan. Niinpä hän muitta mutkitta myi hirret Pitkäjärven kartanoon Somerolle.

Työtehtäviänsä Hedlund hoiti kohtuullisen tehokkaasti ja tämän aiheutti välillä pientä vihanpitoa paikallisten kanssa. Hän saattoi iltamyöhällä antaa määräyksen viestin välittämisestä jopa Halikkoon saakka. Näistä kaikista pienistä harmeista kyllästyneinä sai nimismies tuta kerran oikein "isän kädestä". Kun Hedlund oli nykyisen Tarvasjoen Juvankosken ylittävällä sillalla eräänä yönä, tuli häntä vastaan Tuomon Jussi toverinsa kera. Miehet nappasivat nimismiehestä kiinni ja roikottivat pää alaspäin sillankaiteen ulkopuolella. Onneksi miehet suostuivat kuuntelemaan Hedlundin armonpyyntöjä ja hän pääsi ankaralla säikähdyksellä tästä episodista.

siitä hetkestä lähtien, kun Gustaf Wilhelm Hedlund Marttilaan tuli, otettiin käyttöön lattioiden kuuraus. Vuonna 1831 oli tullut määräys tunkioiden, lätäköiden ja vastaavien paikkojen siivoamisesta koleran ehkäisemiseksi. Nimismies pisti jahti- ja siltavoudit viemään tätä määräystä joka taloon. Tuolloin oli elonkorjuunaika, mutta niin vain täytyi kaikkien suostua ensin siivoamaan ja kuuraamaan. Tämä ei varmaan ollut mitenkään tarpeetonta, koskapa tarinoiden mukaan miehet kulkivat lattianpesussa edellä rautalapioiden kanssa hangaten isoimman lian pois. Perässä tuli sitten talon naisväki veden, hiekan ja luudan kera.

Juusten tappelun tuoksinassa

Maamme entisiin mahtisukuihin voidaan ehdottomasti laskea Juustenit. Heistä Paavali Juusten oli syntynyt noin vuonna 1516. Paavali kävi koulua Viipurissa. Hänen rehtorina oli Johannes Erasmus sekä sittemmin tanskalaissyntyinen, todennäköisesti paavilaismielinen Clemens, kumpikin etevinä opettajina mainittuja miehiä. Jäätyään orvoksi, kävi Paavalin koulua Turussa 1536-38. Turun koulun johtajaksi oli tullut Wittenbergistä äskettäin kotiutunut maisteri Tuomas Kejoi.

Tämä mies, jonka sanotaan huolella ja taidolla wittenbergiläiseen tapaan opettaneen niin hyvin kielioppia kuin kristinopin pääkappaleita, lienee avannut Paavalin mielen uskonpuhdistuksen aatteille. Opiskeltuaan kaksi vuotta Turun koulussa, toimi hän sen jälkeen piispa Martti (Mårten) Skytten esilukijana ja Turun koulun apuopettajana.

Paavali sai pappisvihkimyksen 1540 Turussa, ennen säädettyä 24 vuoden ikää. Paavali oli koulumestarina tai väliaikaisena rehtorina Viipurin koulussa 1541-43, kunnes 1543 tuli hänen vuoronsa päästä piispa Skytten toimesta opintojaan täydentämään uskonpuhdistuksen kotimaahan, Saksaan. Hänet lähetettiin Wittenbergiin 1543 opiskelemaan humanistisia tieteitä ja teologiaa. Hänen opiskeluajoiltaan löytyy yksi aikalaistaria;

Suomen uskonpuhdistuksen merkkimiehet olivat varmasti monessakin suhteessa lahjakkaita ja hyville tavoitteilleen vihkiytyneitä. Pelkässä paastossa ja rukouksessa eivät heidänkään opintonsa silti edenneet. Opiskelijaelämän toisesta puolesta kertoo elävästi ja yksityiskohtaisen tarkasti ruotsalaisen Reginaldus Olavin konsistoria varten laatima kuvaus ruotsalaisten ja suomalaisten keskinäisestä välienselvittelystä 31.10.1544. Sitä täydentävät maisteri Magnus Botvidin, Olavus Medelpadiuksen ja Petrus Johannis Arosiensiksen todistajanlausunnot sekä Melanchthonin yliopiston rehtorin tekemä rangaistuspäätös.

Tapahtumien alkusyynä oli Laurentius Fresen ruotsalaisen Nicolaus Carolin mukana saamassa rahalähetystä. Frese, joka asui ruotsalaisen Magnus Botvidin luona, päätti juhlia tapahtumaa yhdessä maanmiestensä kanssa. Avokätisesti tarjoiltu wittenbergiläinen olut johti illan kuluessa ensin riitaan ruotsalaisten Andreas Olavin ja Magnus Botvidin välillä. Hieman myöhemmin Andreas joutui vuorostaan sanaharkkaan Fresen kanssa, jonka kanssa hän jo entuudestaan oli huonoissa väleissä. Pian eivät pelkät sanat enää riittäneet, vaan riitapukarit turvautuivat olutruukkuihin ja teräaseisiin. Kiistan ollessa kuumimmillaan sisään palasi vahvarakenteiseksi kuvattu (robusto corpore) Juusten, joka viipymättä asettui maanmiehensä puolelle. Hän iski ensin nyrkillä maahan Reginaldus Olavin, joka hetken kuluttua haki käsiinsä tikarin ja kävi Juustenin kimppuun haavoittaen tätä kasvoihin. Tämä vakavampi tapahtuma rauhoitti tappelijat, mutta tapahtumia puitiin myöhemmin Wittenbergin akateemisessa konsistorissa.

Konsistorin istunnossa 5.11.1544 professorit totesivat varsinaisiksi syyllisiksi Andreaksen, joka oli lyönyt Freseä olutruukulla, ja Reginalduksen, joka oli haavoittanut Juustenia. Molemmille määrättiin rangaistukseksi kuusi päivää karsseria. Ruotsalaiset eivät kuitenkaan tyytyneet tuomioon vaan valittivat siitä vaaliruhtinaalle. Tällainen menettely loukkasi Melanchthonin mielestä konsistorin arvovaltaa ja osoitti sellaista tottelemattomuutta opiskelijoilta, että hän erotti Andreas Olavin ja Reginaldus Olavin yliopistosta viideksi vuodeksi. Nuorukaiset lähtivät erottamisen jälkeen Wittenbergistä ja kirjoittautuivat Leipzigin yliopistoon. Andreas Olavi yritti vielä palata Wittenbergiin, mutta hänet määrättiin uudelleen poistumaan sieltä 16.6.1546. Sen jälkeen hän jatkoi matkaansa Rostockiin. Reginaldus Olavi palasi rangaistusajan jälkeen Wittenbergiin ja valmistui sieltä maisteriksi 19.2. 1549.

Wittenbergissä syntyneen tappelun varsinainen syy ei selviä asiakirjoista, mutta suomalaisten asettuminen toistensa puolelle on saanut Heinisen päättelemään, että riitaisuuksien syynä olisivat olleet kansalliset erimielisyydet samaan tapaan kuin myöhemmin 1574 Rostockissa. Tätä tulkintaa tukee Juustenin Andreas Olavista piispainkronikan Petrus Follingiuksen elämäkerran yhteydessä esittämä harvinaisen kitkerä arvio. Kun Follingius astui Turun piispanistuimelle sivuuttaen Juustenin, tämä katsoi, että nimitys oli tapahtunut "lainoppineen tohtori Andreaan, kamreeri Johannes Thomaen sekä muiden suomen kielen vihollisten neuvosta". Opiskeluajalta periytyneet antipatiat ohjasivat näin molempien antagonistien toimia vielä vuosia jälkeenpäin. Kuvaavaa kyllä, Andreas Olavi sai kaksi vuotta Follingiuksen nimittämisen jälkeen surmansa Tukholmassa käydyssä tappelussa.


Lähde : Jussi Nuorteva, Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista 1640, SHS 1999, s. 170.

Kiitos RR!

Iloista Vappupäivää!