Juhan suku-uutiset

Tämän Naantalin Luonnonmaalta kotoisin olleen aatelissuvun viimeinen mieslinjan jälkeläinen kuoli 1900-luvun alkupuolella. Suvun kantatilan paikalla on nykyisin upea golfkeskus. Vanhan päärakennuksen perustukset ilmeisesti kätkevät uumeniinsa keskiajalta periytyviä kellarîholveja. Itse rakennus on toki huomattavasti uudempi.

Vuoden 1742 valtiopäivät julkaisivat ns. kyläjärjestysohjeet. Niiden mukaan " sitä parempi järjestys Kyläkunnissa mahdais pidettää, niin pitä itsekussakin Kylässä yx Åldermanni eli Kylä-Wanhin asettaman, yhdex eli usiamixi vuosikausiks... " Kylänvanhimman piti tarpeen mukaan huolehdittava kylänmiesten kokoonkutsumisesta milloin minkin tarvittavan asian tiimoilta. Kylänvanhimmalla oli kaksi "lähinnä istujaa" eli apulaista. Nämä kolme miestä muodostivat yhdessä kyläoikeuden, jolla oli jopa sakotusoikeus niskuroivia kyläläisiä kohtaan. Sakkorahat jaettiin kylänvanhimman ja pitäjänvaivaisten kesken. Lisäksi niitä voitiin käyttää yhteiseksi hyväksi, mutta esimerkiksi paloviinan ostaminen oli " peräti pois kielletty ". Kun Elias Lönnrot runonkeruumatkoillaan oli Vuonisten Vuokkiniemellä, tapasi hän siellä erään isännän, jonka oli jo aiemmin nähnyt Vesilahden Laukon kartanossa. Ystävysten puhellessa ja muistella isännän Laukossa yökausia laulamia runoja, tuli tal

Lohjan keskiaikaisen kivikirkon seinillä on säilynyt harvinaisen runsaasti kuvitusta, joka monista muista maamme temppeleistä puuttuu uskonpuhdistuksen myötä. Eräs näistä maalauksista on kirkon asehuoneessa ja sen nimeksi on eräs tutkija antanut "Taru vaimosta ja paholaisesta". Tässä 1500-luvun alkupuolelta olevassa kuvassa on oikealla paholainen, joka pitää lehmää sarvista estääksen sen kaulassa olevaa kelloa kilkkumasta, samalla kun maassa istuva naisihminen lypsää elukkaa ja suuri, valkoinen kissa maiskuttelee kiuluun tulevaa maitoa. Vasemmassa reunassa on paholainen, joka auttaa vaimoa voin kirnuamisessa. Paholaisen vasemmassa kädessä on pullo, jonka sisältö on luultavasti menossa kiuluun. Kissa on tämän maalauksen keskeinen symboli. Se on nimittäin vanhoissa suomalaisissa loitsurunoissa tavattava salamyhkäinen "Para", joka ruotsinkielessä tunnetaan nimillä Bjära tai Bära. Tämä kissaeläin oli noidan velhomaisilla keinoilla luoma olento, jonka avulla hän otti mai

Kihlakunnankäräjillä Lapissa 1814 toi erään seurakunnan lukkari ja kylän lautamies tuomioistuimen eteen 23 vuotiaan nuorukaisen, josta lukkari joutui toteamaan seuraavaa; " Tämä nuori mies, joka on minun poikani ja kylän lautamiehen vävy, on seurakunnassamme tehnyt sellaisen rikoksen, että hän viime syksynä on salaa kaatanut kolme merkittyä poroa, jonka vuoksi minä ja hänen appensa nyt jätämme hänet oikeudelle vaatimalla hänelle laillista rangaistusta. " Kun myös porojen omistaja vaati korvausta elukoistaan, alkoi tuomari tutkia asiaa kysyen syytetyltä " Oletko tehnyt sen, mistä sinua syytetään? " Syytetty myönsi tekonsa ja tuomari jatkoi tämän pohjalta " Tiesitkös, että sinun tekosi oli luvaton ja että sitä seuraa ruumiinrangaistus? " Syytetty vastasi olevansa tästä hyvin tietoinen. Tuomarin udellessa, miksi nuori mies oli kuitenkin tehnyt tekonsa, kertoi vastaaja seuraavaa; " Viime syksynä tuli kotaani jalkaisin norjalainen kiertolainen, jonka seura

Ikaalisiin ja myöhemmin Kankaanpäähän kuuluneen Veneskosken kylän Susi- eli Haapahalmeen torpassa asui 1810-luvun lopulta lähtien eräs Taavetti Heikinpoika vaimonsa Kreetta Mikontyttären kanssa. Heillä oli neljä lasta, nimittäin tyttäret Kreetta ja Maria sekä pojat Heikki ja Abel. Tosin perheeseen oli syntynyt viideskin lapsi, mutta tämä myös Abel -nimen saanut pienokainen menehtyi jo imeväisiässä. Taavetti Heikinpoika ei ollut maailman mukavimpia miehiä ja aikalaiset antoivatkin hänelle lisänimen "Soikan susi". Taavetti nimittäin hätyytteli matkustavaisia ja teki kaikenlaista pikkuilkeyttä naapureilleen. Eräisiin pitoihin kokoontuneet pitäjänmiehet päättivät lopulta tehdä selvää tästä paikkakunnan harmista. He ottivat mukaansa pitkiä, teräviä seipäitä ja lähtivät kohti Susihalmeen torppaa. Taavetti huomasi vihaisen miesjoukon lähestyvän ja piiloutui torppansa lattian alle olleeseen kuoppaan. Tämä osoittautui surmanloukuksi, sillä miehet sohivat seipäillään torppari Taavetti

Kirkkoherra Jakob Ziden oli syntynyt Tyrvään pitäjässä vuonna 1754. Hän sai nimensä isältään, josta myöhemmin tuli Ahvenanmaan Jomalan kirkkoherra. Isoisä Henrik Ziden oli raumalainen porvari ja tätä ennen suvussa oli ollut pappismiehiä aina Mårten Zideniuksesta lähtien. Tämä oli ollut satakuntalaisen Euran pitäjän kirkkoherrana vuodesta 1678 lähtien. Ziden/Zidenius -suvun kantavanhempina voidaan pitää Henrikin isää ja äitiä, raumalaista porvari Påhl Eriksson Palusta sekä tämän vaimona Valpuria. Alussa mainittu nuorempi Jakob Z. kävi ensin Porin triviaalikoulua ja tuli ylioppilaaksi Turussa joulun alla 1772. Seuraavana päivänä hänestä tuli boreaalisen osakunnan jäsen ja opinnot huipentuivat pappisvihkimykseen Turun hiippakunnassa toukokuussa 1779. Varsinainen pappisura alkoi, kun hänestä tuli heti vihkimyksen jälkeen leskikuningatar Loviisa Ulriikan henkirykmentin ylimääräinen pataljoonansaarnaaja. Komealta kalskahtavan tittelin ja toimen jälkeen oli vuorossa Tukholman suomalaisen seur

Eräät Martelin -sukuiset Kiskosta, Pohjan pitäjästä ja Lohjansaaren pitävät otteessa tällä hetkellä. Digiarkistoon pari viikkoa sitten täydennettyjen Pohjan rippikirjojen mukaan eräät esivanhempieni jälkeläiset ottivat käyttöön tuon sukunimen ilman mitään tällä hetkellä tiedossa olevaa syytä. Pohjan Antskogin kylän Mart(t)ilan talon jälkeläiset käyttivät myös tätä nimeä ja heidän joukostaan voisi poimia 1800-luvun alkupuolella Loviisaan muuttaneen värjäri Johan Martelinin. Hän oli naimisissa kaukaisen serkkutyttöni, Maria Christina Heermanin kanssa. Perheen lapsista Johan Wilhelm M. oli noin neljäkymmenen vuoden ajan Koiviston nimismiehenä. Tämä on siis se Koivisto, joka viime sodan jälkeen jäi itänaapurin puolelle. Samaan syssyyn selvisi se, mihin eräs Karjalohjan Kuusian kylässä syntynyt Nils Heerman hävisi. Hänestä tuli kaikesta päätellen Snappertunan Trångsundin talollinen viimeistään joskus 1800-luvun alussa. Hänen ja talon edellisen isännän tyttären, Anna Bobergin tytär oli tuo e

Eräs Peder Siffridsson merkittiin ensimmäiseen maakirjaan 1540 rälssimaanomistajaksi Sauvon Päisterpäässä yhdessä Matts Markussonin kanssa, mutta tosiasiassa Peder lienee kuollut jo ennen vuotta 1535. Päisterpää lienee ollut vaimo Elseby Jakobsdotterin (joissan lähteissä Folmarsdotter) perintötila. Pariskunta oli avioitunut ennen vuotta 1515. Elseby oli syntynyt viimeistään 1490 ja hän oli Turun piispan, herra Skytten sisko. Pariskunnasta alkanutta sukua kutsutaan kirjallisuudessa nuoremmaksi Svärd -suvuksi, koska jälkeläiset käyttivät Elsebyn suvun lailla miekka-aiheista vaakunaa. Suku kuoli nimilinjoiltaan jo ennen 1500-luvun lopua. Pederillä ja Elsebyllä oli ainakin kaksi poikaa, nimittäin Jakob ja Erik. Näistä jälkimmäinen kuoli ilmeisesti naimattomana ilman jälkeläisiä. Jakob Pederssonin on täytynyt syntyä 1515 mennessä, koska hän oli täysi-ikäinen jo 1535, jolloin suoritettiin Nousiaisten Köönikkälän jako Jakobin ja hänen Turussa asuvien serkkujensa kesken. Vuosina 1546–50 hän o

Tehdessäni artikkelia Vihdin Olkkalan kartanon Kuurin torpassa asuneesta renkivoudista huomasin samalla jättäneeni aikoinaan selvittämättä kyseisen kartanon "inspektori" Erik Johan Tallqvistin sukujuuret. Vihdin Digiarkistoon kuvatuista rippikirjoista ja HisKistä selviää nopeasti Erik Johanin syntymäaika ja paikka. Hän oli kotoisin Pietilän kylän Alastalosta, jossa hänen vanhempansa Johan Jacobsson ja Anna Jeremiasdotter olivat asuneet 1780-luvulta lähtien itsellisinä. Isä Johan oli itsekin syntynyt Alastalossa, sillä hänen isänsä Jacob Larsson oli ollut siellä renkinä. Sen sijaan äiti Annan sukuperä vaati hieman enemmän selvittämistä. Vihdin vanhimmat rippikirjat eivät mainitse henkilöiden syntymäpaikkaa, mutta onneksi 1820-luvulta lähtien tämä oleellinen tieto löytyy niistä. Esimerkiksi vuosien 1827-1833 niteessä Anna Jeremiasdotter on merkitty syntyneeksi Karjaalla. Tutkimalla HisKin avulla haudattujen luetteloa voi edelleen kirjata ylös, että hän käyttää sukunimeä Tallqv

Uudenmaan Pyhäjärven Haaviston kylässä vuonna 1802 syntynyt rengin poika Johan Fredriksson meni naimisiin melkein naapurissa sijainneen Kankurin talon tyttären kanssa. Nuorikko Ulrika Emanuelsdotter oli miestään viisi vuotta nuorempi. Parisku nta muutti viimeistään 1830-luvun alussa Vihdin Olkkalan kartanoon. Siellä Johan Fredrikistä tuli tilanhoitajan lähin apulainen eli renkivouti. Renkivoudin ohjauksessa taasen olivat torpparit, ulkopalvelijat ja esimerkiksi kartanon käsityöläiset. Lisäksi renkivouti vastasi myös torppareiden rengeistä ja piioista sekä muonatorppareista. Itse Olkkalan kartanossa asui ainoastaan sen omistaja tai hänen asettaman sa muu isäntä. Kun Johan Fredrik tuli Ulrikansa kanssa Vihtiin, oli Olkkalan omistajana tiedemies Johan Gadolin. Herra Gadolin oli asettanut kartanonsa hoitajaksi "inspektori" Erik Johan Tallqvistin. Johan ja Ulrika asuivat Olkkalan mailla olleessa Kuurin torpassa. Torpan nimessä on selvästi balttilainen kaiku. Todennäköisesti samann

Saksalaisten keisari Konrad III taisteli 1100-luvun puolivälissä Baijerin herttuaa vastaan. Vuonna 1147 herttua pakeni Weinsbergin kaupunkiin tehden lujaa vastarintaa. Keisari aloitti kaupungin piirityksen ja lopulta sisukkailta puolustajilta loppuivat kaikki elintarvikkeet. Tässä vaiheessa herttua joutui anomaan keisarilta armoa kansalaisilleen. Konrad III oli kyllästynyt ja suuttunut pitkään jatkuneeseen piiritykseen vannoen tappavansa kaikki miespuolit kaupunkilaiset antautumisen jälkeen. Vaimojen anottua armoa, keisari lupasi säästä heidät ja heidän kantamuksensa siltä osin, mitä nämä jaksoivat omassa selässään kuljettaa. Kun kaupungin portit avattiin, astui ensimmäisenä ulos herttuan vaimo kantaen selässään itse herttuaa. Pariskunnan perässä tulivat kaikki kaupungin naiset kantaen selässään puolisoitaan, veljiään ja poikalapsiaan. Tätä viisautta katsoessaan keisari Konrad III liikuttui suuresti ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä. Hän antoi muitta mutkitta armon kaikille ja t

Uudenkaupungin ja Kalannin kirkkoherrana vuosina 1818 toimineen Johan Aejmelaeuksen suku oli lähtöisin Kokemäen Äimälän kylästä. Ensimmäisen kerran tämän latinalaistetun sukunimen ottivat käyttöön 1600-luvun lopulla syntyneet Äimälän jälkeläiset, jotka olivat lähteneet opintielle. Kirkkoherra Johan oli syntynyt Pohjanmaan Saloisissa ja ennen Satakuntaan tuloaan hän oli työskennellyt Vaasan triviaalikoulussa ollen lopulta se n rehtorina. Hän oli naimisissa Brita Johanna Lindqvistin kanssa ja perheen lapsista sangen usea koulutti itsensä yliopistossa suvun perinteitä noudattaen. Pojista Lars Johan oli Urjalassa kappalaisena, Nils tuomiokapitulin notaarina Porvoossa ja Anders Turun kehruuhuoneen saarnaajana. Sisko Charlotta Eufrosyne meni naimisiin Lemun kirkkoherran, rovasti Johan Eggert Åbergin kanssa. Sisarusparven viides oli Vaasassa 1815 syntynyt Herman Julius, joka valitsi pappisviran sijasta maallisemman työn. Reilun kolmenkymmenen vuoden iässä hänet tapaa Ahvenanmaan Kumlingen pit

Anders Gylling syntyi 1670 Ruotsin Uplannin Ekerön Ekebyhovissa, jossa hänen isänsä, kertoman mukaan suomalainen, oli voutina. Anders vihittiin papiksi Turussa 1696. Hän oli Paraisten seurakunnan palveluksessa jo samana vuonna ja jonkin aikaa seurakunnan kirkkoväärtinä. Paraisilla hän avioitui tammikuussa 1697 Margareta Hedemoreuksen kanssa, joka kuitenkin kuoli jo saman vuoden lokakuussa. Anders solmi uuden avioliiton jo 13.1.1698, puolisonaan Ingrid Starck. Vuoden 1704 talvikäräjillä Paraisilla esitti Anders Ingridin vanhempien 10.10.1699 päivätyn kirjeen, jossa he luovuttivat Andersille, Ingridille sekä heidän lapsilleen Degerb yn ratsutilan. Kuten kaikki muutkin kynnelle kykenevät, pakenivat Gyllingitkin Isovihan venäläismiehityksen alta Ruotsiin, jossa Anders 1715 oli apupappina Tukholman Jakobin seurakunnassa. Syntymäpaikkansa Ekerön kirkkoherraksi hänet nimitettiin 1718. Isoviha loppui 1720-luvun alussa, mutta perhe oli nähtävästi päättänyt jäädä Ruotsiin, sillä Anders nimitetti

Sumiaisten pitäjän Raikkauksen kylän Pihlajamäen Alatalossa oli 1850-luvulta lähtien isäntänä muuan Mikko Minkkinen, joka oli syntynyt vuonna 1830. Hänen vaimonsa Eeva Kaipiainen oli miestään viisi vuotta nuorempi ja kotoisin Rautalammen Siikakoskelta. Samasta pitäjästä oli myös Mikko, joka oli syntynyt Säkinmäen Kangasahon talossa aviottomana talon tyttärelle, Kaisa Lehmoselle. Mikon isä oli poikansa etunimikaima samasta kylästä kuin Kaisa. Mikko Minkkinen ja Eeva Kaipiaisella syntyi kolme lasta vuoteen 1860 mennessä. Myöhemmin he saivat vielä kaksi poikaa. Lisäksi perheessä asui anoppi Kai sa Lehmonen, joka kuoli marraskuussa 1878. Tuossa vaiheessa Maija Liisa oli ehtinyt 20 vuoden ikään ja veljistä Juho sekä Robert olivat 18 ja 16 vuoden ikäisiä. Isä Mikko oli noussut pitäjässä arvostettuun asemaan syntyperästään huolimatta, sillä hänet mainitaan kirkkoväärtinä. Kesällä 1880 perheen elämä loppui surullisella tavalla. Tytär Maija Liisa menehtyi kesäkuun lopulla ja hautajaisten oli mä

Ruotsin armeijan eversti ja myöhempi venäläinen kenraalimajuri August Fredrik Palmfelt syntyi Mikkelin Liukolassa syyskuussa 1767. Hänen vanhempansa olivat majuri Gustaf Fredrik P. ja vapaaherratar Anna Maria Ehrensvärd. Vuonna 1783 August Fredrik oli ylennyt aliluutnantiksi Uudenmaan jalkaväessä ja Venäjän sodan aikaan 1788-90 hänet ylennettiin kapteeniksi Södermanladin rykmentissä. Ura Ruotsin armeijassa huipentui vuonna 1796, kun hänestä tuli Turun rykmentin eversti. Myös siviilipuolella oli käyttöä Palmfeltin taidoille. Vuodesta 1803 lähtien hän toimi Turun ja Porin läänin varakuvernöörinä. Vuonna 18 07 hän osallistui Pommerin sotaan, joka oli osa Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa syntyneistä liittokuntien yhteenotoista. Wienin kongressin sopimuksessa 1815 Preussi sai haltuunsa loputkin ruotsalaiset alueet Pommerista. August Fredrik Palmfelt oli luonnollisesti mukana myös Suomen Sodassa 1808-1809. Erityisen merkittävä oli hänen panoksensa elokuussa 1808 käydyssä Alavuden ta

Tarvasjoen kirkon itäiselle seinustalle on haudattu Henrik Widgren ja hänen vaimonsa Emilia Fredrica Amalia Hjerpe. Henrik Widgren oli silloisen Euran kappelin kanttori. Hän oli syntynyt Liedossa maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1816. Henrik oli keskimmäinen vanhempiensa, Raukkalan kylän Kallion talollisen, Jaakko Jaakonpojan ja vaimonsa Kaisa Jaakontyttären viidestä lapsesta. Äiti Kaisa oli kotoisin Torstilan rusthollista. Kanttorit ja lukkarit olivatkin useasti pitäjien talonpoikien jälkeläisiä ja joskus myös käsityöläissukua. Papit olivat luonnollisesti ylioppilaita ja käyneet esimerkiksi Turun yliopistoa, mutta kirkon alemmat palvelijat eivät näitä oppeja välttämättä tarvinneet. Emelia Hjerpe oli syntynyt vuonna 1816 Liedon Pinomäessä. Hänen isänsä, pitäjänapulainen Fredrik Reinhold Hjerpe oli kuollut ennen tyttärensä syntymää. Äiti Johanna Amalia von Torcken onkin merkitty kastettujen luetteloon leskeksi. Heidän avioliittonsa jäi sangen lyhyeksi, koska vihkiminen oli tapahtunut

Kevätkesällä 1894 löydettiin Maarian kirkon luona joesta tuntemattoman miehen ruumis. Poliisitutkinnassa kävi ilmi, että kyseinen vainaja oli torppari Johan Fredrik Haukivaha Tammelasta. Edelleen tutkimuksessa voitiin todeta, että torppari Haukivaha oli kuollut väkivaltaisesti ennen veteen heittämistä. Tapausta lähdettiin selvittämään murhana ja nopeasti epäilykset kohdistuivat kahteen henkilöön, torppari Johan Efraiminpoika Tenniin sekä tämän vaimoon, Aleksandra Gustava Davidintyttäreen. Pariskunta asui tuolloin Prunkkalassa, muutamia kilometrejä Aurajoen ylävirran suumtaan. Lähinnä poliisien epäilyksiä oli herättänyt se, että Tenneillä oli ollut käytössään Haukivahalle kuuluneet hevonen ja reki. Näin ollen kruununnimismiehen tehtäväksi jäi vangita välittömästi epäilyksenalaiset. Puolisot toimitettiin Turkuun, jossa torppari Tenn tunnusti murhanneensa Haukivahan. Samalla hän kertoi vaimonsa auttaneen tässä hirmutyössä. Tämä Aleksandra kielsi jyrkästi. Kuulustelujen jälkeen Tennit telj

Orpolasten osa ei ole varmaan koskaan ollut kovin mukava, mutta vielä 1800-luvulla se oli välillä suorastaan kauhistuttava. Osa lapsista asettui tietysti sukulaisten hoiviin, mutta oli niitäkin onnettomia, jotka joutuivat huutolaisiksi. Pitäjä järjesti erityisiä huutokauppoja, jossa lapsen sai hoidettavakseen edullisimman tarjouksen tehnyt. Näin kävi joskus 1860-luvun alkuvuosina, kun Maarian pitäjän Saramäen kylässä orpopoika Kaarle Grandberg annettiin " jumalisuudesta ja hengen lahjoista " tunnetulle Helena Sofia Vikmanille. Tämä oli ollut aviossa renki Vikmanin kanssa, mutta jäänyt sittemmin leskeksi. Iältään leskivaimo Vikmanin oli yli viisikymppinen. Vaikka leski olikin hengen naisia ei maallinen elämä ollut yhtä helppoa. Kaarlen kohtalosta kirjoittanut aikalainen kuvaili, kuinka Vikman " pitää asuntoansa niin ruokottomana, että äköttää sitä kertoakin ". Ovea avattaessa oli haju kuulemma niin paha, että tulija melkein tukehtuu siihen. Torpan lattialla röhöttää

Joskus 1600-luvulla Kuusiston kuninkaankartanoa hallitsi eräs Turun rykmentin päällikkö, jonka vaimo oli luonteeltaan hyvin armelias kaikille köyhille. Erityisesti hän oli mieltynyt vanhoihin sotamiehiin, joita Suomessa oli runsaasti kuningas Kaarle XII seikkailusotien jälkeen. Näiden " ukkojen " kerrottiin ympäri vuoden pyrkivän mainitulle kuninkaankartanolle apua saamaan. Myöhäisenä jouluiltana, kovan pakkastuulen käydessä pohjoisesta päin, kartanon ovea kolkutti eräs näistä veteraaneista pyytäen päästä sisälle. Talon palkolliset olivat jo vetäytyneet levolle, eivätkä halunneet nousta ylös ovea avaamaan. Lopulta kolkutus kuului rouvan kamariin saakka. Emäntä käski palvelijoitaan nousemaan ja päästämään myöhäisen kulkijan sisälle. Miehelle katetaan hieman lämmintä ruokaa ja sopiva vuode. Ukko on tästä kaikesta hieman hämmennyksissä ja kiittää " armollista rouvaa " sanoen toivovansa joskus saada tehdä pienen palveluksen tälle " jolle ennen niin tulevana suvena,

Tositarina siitä, miten joskus voi käydä sukunimien kanssa..... Awkward Family Story: The Puzzle Posted using ShareThis

Alavuden kirkonkylän Haverin talossa tehtiin kaksinkertainen murha elokuun toisen päivän vastaisena yönä 1882. Tuolloin saivat surmansa vasta 32 -vuotias kunnallislautakunnan esimies ja entinen valtiopäivämies Tuomas Heikki Härkönen sekä hänen vaimonsa Ebba Liisa Jaakontytär. Syylliseksi veritekoon paljastui joutomies Matti Matinpoika Kantomäki Isokyrön pitäjästä. Hänet oli tuotu Vaasan kaupungin vankilasta Haverin taloon välikäräjiä varten vastaamaan syytteisiin varkauks ista. Tuomas Härkönen, joka oli iältään hieman päälle kolmekymppinen, oli edellisenä vuonna ruvennut vanginvartijaksi. Hänen tapansa oli, että päivisin vangeista huolehtivat rengit tai päiväpalkolliset, kun taas öisin vastuu oli Härkösellä itsellään. Tuona kohtalokkaana yönä Haverin kaksi renkiä ja muutamia palkollisia oli nukkumassa talon vintillä, kun taas Härkönen vaimonsa sekä kahden pienen lapsensa kera nukkui tuvassa. Tässä samassa huoneessa oli myös Kantomäki jalkarautoihin kahlehdittuna. Vanki oli vasta 19 vuo

Säkylässä vihittiin maaliskuussa 1818 Euran kappeliseurakunnan saarnaaja Johan Ulrik Brungström ja täkäläisen kirkkoherran tytär Johanna Antoinette Colerus. Avioliitto oli herra Brungströmille toinen. Hänen ensimmäinen vaimonsa Maria Montin oli menehtynyt edellisenä vuonna. Johan Ulrikin isä Johan Brungström oli kuollut Kiskon armovuodensaarnaajana vuoden 1806 kevättalvella. Isoisä Michel Johansson Brunckström oli myös kirkonmiehiä, hän nimittäin toimi Prunkkalan kappelin eli nykyisen Auran lukkarina ja kirkonisäntänä. Sukunimen taustalla oli tietysti kotipitäjänä nimi ruotsalaistettuna. Johan Ulrik ja Johanna Antoinette asuivat Euran kylän Sillanpäässä eli nykyisen seurakuntatalon tienoilla olleessa talossa. Brungströmien elämä ei aina ollut ruusuilla tanssimista, sillä vuonna 1821 Johan Ulrik pidätettiin virantoimituksestaan vuodeksi. Syynä oli hänen viettämänsä railakas elämä, josta ei puuttunut miestä väkevämpiäkään. Ei hän toki läpeensä paha mies ollut, koska Brungström lahjoitti

Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta - UTUonline - Turun yliopiston verkkolehti Shared via AddThis

Maaliskuussa 1882 Tampereen puuvillatehtaalla testattiin ensimmäisen kerran sähkövaloa, joka oli tuohon aikaan varsin tuore keksintö. Noin 150 " liekkiä " oli viritetty tehtaalla ja ne olivat " erinomaisen walkoisenhohtawia ja kirkkaanheleän näköisiä ", kuten Aamulehdessä kerrotttiin. Valo oli kaasuliekkiä voimakkaampi, vaikka " motorillisen woiman suurinta määrää ei hihnojen liikkumisen takia käytetty ". Liekkin valovoiman arvioitiin vastaavan noin 50 steariinikynttilän tehoa. Koska koekäyttö onnistui erinomaisesti, aikoi puuvillatehdas asennuttaa jatkoss a sähkövalon koko tehdaskiinteistöön. Käyttövoimaksi valaistukselle tulee 100 hevosvoiman turbiini, jonka kustannusarvio oli 35,000 silloista markkaa. Karkeasti arvioiden tuo summa vastaa noin 145,000 euroa, joten investointi on ollut huomattava. Sähkölamput, joita vielä tuolloin kutsuttiin lyhdyiksi, maksoivat 7,50 markkaa kappaleelta. Niitä toimitti ranskalainen yritys, jonka arveltiin jatkossa pudotta

Mietoisissa, Mynämäellä ja Muurlassa kerrotaan tarinoita teatterin keinoin. Tarinat ovat kylien omia, omalla paikkakunnalla joskus tapahtuneita. Ja nämä tarinat ovat tosia - tai näin ainakin väitetään tapahtuneen. Mietoisissa aiheena on liikkuminen ja liikenne, Mynämäellä Kaunottaren ja Silon vaatetustehtaat ja Muurlassa kuuluisa meijeri. Mietoisten kotiseutuyhdistys: Kui Miatosis enne menttii. Kuvaelmassa kerrotaan muun muassa kuinka kirkkoon ennen päästiin, hevospelien itseohjautuvuudesta, höyryvetureiden vaarallisuudesta ja lentäjäneroista. Kertojat Päivi Punta ja Pertti Vuola muistelevat yhteisiä tarinoita, Penan pojat -kuoro ja kyläläiset avustavat tarinan kerrontaa lauluin ja näytellen. Tarinat sijoittuvat aikavälille 1930-1982. Esitys on Tavastilan kotiseutumuseon päivillä sunnuntaina 5.8. Juhla alkaa kello 12.00 Mynämäen esitys muistelee Kaunottaren ja Silon tarua. Esityksessä palataan 1960-luvulle, suomalaisen vaateteollisuuden kulta-aikaan. Silvon ja Kaunottaren merkeistä ja

Johan Ottosson Kleeblatt syntyi Holsteinista ehkä noin vuonna 1560. Useimmiten hänet löytää kirjallisuudessa pelkkänä Johan Ottessonina, Juhana Ottenpoikana tai myöhemmin varustettuna sukunimellä Klöfverblad, joka on suora ruotsinkielinen käännös nimestä Kleeblatt (apilanlehti). Häntä kutsutaan joissakin lähteissä "karanneeksi tanskalaiseksi kihlakunnantuomariksi" (nykyisin Saksaan kuuluva Holstein oli osa Tanskaa 1500-luvulla). Johan oli Uplannin Trögdin ja Åsundan lainlukija 1599-1607 - niihin aikoihin (1600) hänen ehdotuksensa raatimiesten kuolemantuomioista tuli säätyjen hyväksymäksi Linköpingin valtiopäivillä 1600. Kaarle-herttua oli silloin saanut vallan Ruotsi-Suomessa katkeran sisällissodan jälkeen ja moni pää joutui niinä aikoina kumartumaan mestauspölkylle. Vuosina 1602-04 Johan oli Uplannin Hagundan sekä 1603-07 Lagundan kihlakunnantuomari. Valtionhoitaja Kaarle-herttua, vuodesta 1607 kuningas Kaarle IX, oli isänsä Kustaa Vaasan veroinen epäilijä. Alamaiset eivät

Suomen Suuriruhtinaskunnan vakinainen sotaväki harjoitteli 1800-luvun lopulla joka kolmas vuosi Lappeenrannassa sijainneella leirillä. Niinä vuosina, kun tätä leiritystä ei ollut, kaksi pataljoonaa ja Suomen kaarti lähetettiin Venäjän Krasnoje Seloon harjoittelemaan " kenttämanööwereitä ". Suomeen jääneet pataljoonat harjoittelivat toki nekin ja syksyn tullen ne koottiin ns. kenttämanööveriin. Vuoden 1893 elokuussa nämä harjoitukset Turun pataljoonan osalta pidettiin Auranmaan maisemissa, nykyisten Pöytyän ja Tarvasjoen kunnissa. Tomun ja pölyn peittämät iloiset sotamiehet marssivat Tarvasjoen kirkolle kääntyen siitä pohjoiseen. Vielä tuolloin Pappilanahteella oli niin tiheää metsää, että vain vaivoin auringon säteet pääsivät valaisemaan miesten askeleita. Metsän läpi tultuaan joukot kulkivat Seppälään kylään, jossa oli päivän ensimmäinen levähdyspaikka. Puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui pienen Tarvasjoen itäistä ja sitten läntistä rantaa pitkin aina Karinaisten