Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

31.7.2009

Jägerhorn af Storby

Tämän Naantalin Luonnonmaalta kotoisin olleen aatelissuvun viimeinen mieslinjan jälkeläinen kuoli 1900-luvun alkupuolella.
Suvun kantatilan paikalla on nykyisin upea golfkeskus. Vanhan päärakennuksen perustukset ilmeisesti kätkevät uumeniinsa keskiajalta periytyviä kellarîholveja. Itse rakennus on toki huomattavasti uudempi.

Kylänvanhimmasta

Vuoden 1742 valtiopäivät julkaisivat ns. kyläjärjestysohjeet. Niiden mukaan "sitä parempi järjestys Kyläkunnissa mahdais pidettää, niin pitä itsekussakin Kylässä yx Åldermanni eli Kylä-Wanhin asettaman, yhdex eli usiamixi vuosikausiks..."

Kylänvanhimman piti tarpeen mukaan huolehdittava kylänmiesten kokoonkutsumisesta milloin minkin tarvittavan asian tiimoilta. Kylänvanhimmalla
oli kaksi "lähinnä istujaa" eli apulaista. Nämä kolme miestä muodostivat yhdessä kyläoikeuden, jolla oli jopa sakotusoikeus niskuroivia kyläläisiä kohtaan. Sakkorahat jaettiin kylänvanhimman ja pitäjänvaivaisten kesken. Lisäksi niitä voitiin käyttää yhteiseksi hyväksi, mutta esimerkiksi paloviinan ostaminen oli "peräti pois kielletty".

Kun Elias Lönnrot runonkeruumatkoillaan oli Vuonisten Vuokkiniemellä, tapasi hän siellä erään isännän, jonka oli jo aiemmin nähnyt Vesilahden Laukon kartanossa. Ystävysten puhellessa ja muistella isännän Laukossa yökausia laulamia runoja, tuli taloon hengästynyt pieni mies. Tämä tarttui isäntää käteen ja olisi halunnut viedä heti mukanaan.

Oli nimittäin niin, että miehen pellolla oli ollut naapurin hevonen. Mies halusi nyt kyläoikeuden tulevan tuomitsemaan hevosen omistajan. "Ota sauva mukaasi, sillä nyt se tarvitaan, jos koskaan!". Mies vaati, että naapuri oli tuomittava ja häntä pitäisi rangaista sauvan iskuilla. Näin oli ikimuistoinen tapa vaatinut. Lönnrotin isäntä ei halunnut lähteä asiaa tutkimaan, vaikka vihainen mies uhkasi häntä ispravnikalla (poliisipäällikkö).

Esimerkiksi HisKin avulla voi löytää muutamia näistä aikansa tärkeistä miehistä. Kuolemajärven pitäjässä Kannaksen Karjalassa oli Matti Tapaninpoika Kipinoinen kylänvanhimapana Kipinolan kylässä. Sopivasti hän ja hänen sukunsa ainakin pari polvea taaksepäin asui talossa numerossa yksi.

Koska kylänvanhin oli ruotsiksi byålderman, on siitä saatu suomenkieliseksi versioksi oltermanni. Näitä oltermanneja oli paitsi kylissä, myös kaupunkien porvareissa ja erityisesti ammattikunnissa sekä killoissa.

30.7.2009

Taikaolento Para

Lohjan keskiaikaisen kivikirkon seinillä on säilynyt harvinaisen runsaasti kuvitusta, joka monista muista maamme temppeleistä puuttuu uskonpuhdistuksen myötä. Eräs näistä maalauksista on kirkon asehuoneessa ja sen nimeksi on eräs tutkija antanut "Taru vaimosta ja paholaisesta".

Tässä 1500-luvun alkupuolelta olevassa kuvassa on oikealla paholainen, joka pitää lehmää sarvista estääksen sen kaulassa olevaa kelloa kilkkumasta, samalla kun maassa istuva naisihminen lypsää elukkaa ja suuri, valkoinen kissa maiskuttelee kiuluun tulevaa maitoa. Vasemmassa reunassa on paholainen, joka auttaa vaimoa voin kirnuamisessa. Paholaisen vasemmassa kädessä on pullo, jonka sisältö on luultavasti menossa kiuluun.

Kissa on tämän maalauksen keskeinen symboli. Se on nimittäin vanhoissa suomalaisissa loitsurunoissa tavattava salamyhkäinen "Para", joka ruotsinkielessä tunnetaan nimillä Bjära tai Bära.

Tämä kissaeläin oli noidan velhomaisilla keinoilla luoma olento, jonka avulla hän otti maito- ja voionnen niiltä naisilta, jotka eivät ymmärtäneet sellaisia noitatemppuja, joita tarvittiin "Paran" muodostamiseksi ja luomiseksi.

"Para" voi tehdä useilla tavoilla. Yksi niistä oli ottaa pääsiäisaamuna vanha pesuriepu ja käsillä pyörittää sitä pöydällä. Sitten tuli kolme kertaa puhaltaa siihen ja lukea Isä Meidän, jonka jälkeen olento alkoi elää ja väriltään vaalean harmaana sekä karvaisena juosta ja hypellä lattialla.

Toinenkin tapa tiedetään. Siinä pää tehtiin monivärisillä tilkuilla täytetystä lapsenmyssystä. Ruumis tehtiin vaimon päähuivista, jonka sisälle käärittiin rohtimia. Kolmesta värttinä tehtiin sitten kolme jalkaa. Keinopäähän kätkettiin öylätti, jonka joku vanha vaimo Herran ehtoollisella käydessään oli salaa ottanut suustaan säästöön.

Tämän jälkeen "Para" vietiin kirkon eteiseen, jossa se sai olla hetken. Sitten olentoa kuljetettiin yhdeksän kertaa kirkon ympäri samalla, kun lakkaamatta hymistiin "Synny Para!". Lopulta "Para" sai hengen ja alkoi hyppimään kolmella jalallaan.

Kun "Para" oli tehty, se lähetettiin varastamaan maitoa, jota sen tuli juoksuttaa vatsassaan ja kantaa kotiin taikavoina kirnuun asetettavaksi. Kun "Para" lähetettiin sellaiselle tehtävälle, sanoi noita-ämmä vanhan muistitiedon mukaan

"Tuo voita, vuoren eukko, Piimä piran emändä, Päästä piimen pindehestä Maido happamaan hallusta"

"Para" kiiruhti pois ja palasi takaisin pyöreänä kuin täyteen sullottu sukka. Taikaolennolla oli paljon muitakin temppuja, kuten navettaan meno suljetun oven läpi. Navetassa olento "imi lehmiä".

Jos olennon kuulleen mainittiin Jeesuksen nimi, se kuoli. Henkiin sen sai huutamalla paholaista avuksi. Tuhoa lupasi enne, jossa maitokamarin ovi puristi "Paran" kuoliaaksi. Tämä tiesi olennon emännälle tappavaa tautia.

Vielä vuonna 1683 Uudenmaan Tenholassa kuulusteltiin vaimoa, joka todistajien mukaan oli tehnyt Bäran itselleen. Innokkaille kokeilijoille kerrottakoon, että empiirinen koe vanhalla pesurätillä ei tuottanut sen kummempia olentoja, ei eläviä eikä henkimaailman versioita.

29.7.2009

Toimintaa Salon Kiikalassa

Tarina rangaistuksesta Lapinmaalla

Kihlakunnankäräjillä Lapissa 1814 toi erään seurakunnan lukkari ja kylän lautamies tuomioistuimen eteen 23 vuotiaan nuorukaisen, josta lukkari joutui toteamaan seuraavaa;

"Tämä nuori mies, joka on minun poikani ja kylän lautamiehen vävy, on seurakunnassamme tehnyt sellaisen rikoksen, että hän viime syksynä on salaa kaatanut kolme merkittyä poroa, jonka vuoksi minä ja hänen appensa nyt jätämme hänet oikeudelle vaatimalla hänelle laillista rangaistusta."

Kun myös porojen omistaja vaati korvausta elukoistaan, alkoi tuomari tutkia asiaa kysyen syytetyltä "Oletko tehnyt sen, mistä sinua syytetään?" Syytetty myönsi tekonsa ja tuomari jatkoi tämän pohjalta "Tiesitkös, että sinun tekosi oli luvaton ja että sitä seuraa ruumiinrangaistus?"

Syytetty vastasi olevansa tästä hyvin tietoinen. Tuomarin udellessa, miksi nuori mies oli kuitenkin tehnyt tekonsa, kertoi vastaaja seuraavaa;

"Viime syksynä tuli kotaani jalkaisin norjalainen kiertolainen, jonka seurassa päätin lähteä metsäseuduille ja metsästysretkelle. Me lähdimme ja tapasimme vaaran juurella metsikön ja siinä laitumella lauman poroja. Tässä - arveli norjalainen - voimme elää niin herkullisesti kuin mielemme tekee, ruoka vieressämme. Minusta hänen ehdotuksensa oli hyvä ja yhdessä rakensimme siihen kodan, jossa vietimme muutamia viikkoja. Sillä ajalla ammuimme kolme merkittyä poroa ravinnoksemme ja kun erkanin kumppanistani, piti hän taljat ja vei ne kotiinsa."

Tuomari kysyi nyt oliko syytetyllä ja norjalaisella niin kova ruoan puute, että heidän olisi pitänyt nälästä saada porot.

"Ei ensinkään! Kyllä meillä olisi ollut metsässä ruokaa yltäkyllin!"

Tutkinnon lopuksi tuomari halusi tietää, olisiko nuorukaiselle muuta sanottavaa kuin mitä hän jo oli todistanut.

"Ei mitään muuta kuin pyydän tulla rangaistuksi lain mukaan, päästäkseni sovintoon isäni, sukulaisteni ja seurakunnan kanssa ja saavuttaakseni jälleen heidän ystävyytensä."

Lukkarin poika tuomittiin tämän jälkeen seisomaan kahdeksi tunniksi kahleraudoissa ja saamaan 30 paria raippoja. Rangaistuksen täytäntöönpanon aikana seisoivat miehen isä, appi, sukulaiset ja seurakunta avopäin sekä itkien paalun ympärillä. Kun lain vaatimukset oli täytetty, syleilivät kaikki rangaistua toivottamalla, että tuo miesmuistoon ensimmäinen esimerkki seurakunnassa jäisi samalla viimeiseksi.

Kuva - osa Joan Blaeun kartasta Lapponia vuodelta 1662

28.7.2009

Soikan susi

Ikaalisiin ja myöhemmin Kankaanpäähän kuuluneen Veneskosken kylän Susi- eli Haapahalmeen torpassa asui 1810-luvun lopulta lähtien eräs Taavetti Heikinpoika vaimonsa Kreetta Mikontyttären kanssa. Heillä oli neljä lasta, nimittäin tyttäret Kreetta ja Maria sekä pojat Heikki ja Abel. Tosin perheeseen oli syntynyt viideskin lapsi, mutta tämä myös Abel -nimen saanut pienokainen menehtyi jo imeväisiässä.

Taavetti Heikinpoika ei ollut maailman mukavimpia miehiä ja aikalaiset antoivatkin hänelle lisänimen "Soikan susi". Taavetti nimittäin hätyytteli matkustavaisia ja teki kaikenlaista pikkuilkeyttä naapureilleen.


Eräisiin pitoihin kokoontuneet pitäjänmiehet päättivät lopulta tehdä selvää tästä paikkakunnan harmista. He ottivat mukaansa pitkiä, teräviä seipäitä ja lähtivät kohti Susihalmeen torppaa. Taavetti huomasi vihaisen miesjoukon lähestyvän ja piiloutui torppansa lattian alle olleeseen kuoppaan.

Tämä osoittautui surmanloukuksi, sillä miehet sohivat seipäillään torppari Taavetti Heikinpojan kuoliaaksi kuin suden pyynnissä ikään. Tästä oman käden oikeuteen nojanneesta rikoksesta tuomittiin Daniel Henrikinpoika Korpela ja Daniel Matinpoika Korpela helmikuun toisena päivänä vuonna 1838 kuolemaan. Tämä rangaistus muutettiin ajan tavan mukaan pakkotyöksi Siperiasta.

Kumpikin tuomittu anoi armoa kaksi vuotta myöhemmin, mutta näihin anomuksiin ei suostuttu. Näin ollen molemmat Danielit joutuivat lähtemään keväällä 1840 Viipurin vankilasta kohti Siperian pakkotyölaitoksia.

27.7.2009

Eräs Ziden

Kirkkoherra Jakob Ziden oli syntynyt Tyrvään pitäjässä vuonna 1754. Hän sai nimensä isältään, josta myöhemmin tuli Ahvenanmaan Jomalan kirkkoherra. Isoisä Henrik Ziden oli raumalainen porvari ja tätä ennen suvussa oli ollut pappismiehiä aina Mårten Zideniuksesta lähtien. Tämä oli ollut satakuntalaisen Euran pitäjän kirkkoherrana vuodesta 1678 lähtien. Ziden/Zidenius -suvun kantavanhempina voidaan pitää Henrikin isää ja äitiä, raumalaista porvari Påhl Eriksson Palusta sekä tämän vaimona Valpuria.

Alussa mainittu nuorempi Jakob Z. kävi ensin Porin triviaalikoulua ja tuli ylioppilaaksi Turussa joulun alla 1772. Seuraavana päivänä hänestä tuli boreaalisen osakunnan jäsen ja opinnot huipentuivat pappisvihkimykseen Turun hiippakunnassa toukokuussa 1779.

Varsinainen pappisura alkoi, kun hänestä tuli heti vihkimyksen jälkeen leskikuningatar Loviisa Ulriikan henkirykmentin ylimääräinen pataljoonansaarnaaja. Komealta kalskahtavan tittelin ja toimen jälkeen oli vuorossa Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisen apulaisena työskentely 1782. Jo samana vuonna Jakob Ziden nimitettiin Varsinais-Suomen Marttilan laajan maaseutupitäjän kirkkoherraksi. Hän sai myöhemmin rovastin arvon.

Jakob oli mennyt naimisiin leskivaimo Kristina Elisabet Fahlbergin kanssa Jomalan pappilassa ja nyt nuorikko joutui muuttamaan varsin erilaiseen ympäristöön keskelle täysin suomenkielistä seutua. Erityisen onneton oli rouva Fahlbergin toinen raskaus, jossa tyttölapsi syntyi lopulta kuolleena huhtikuussa 1788. Esikoispoika Jakob Henrik jätti sitten hieman laajemman jäljen Suomen historiaan.

Hän nimittäin oli se luutnantti Ziden, joka kaatui Iisalmen Koljonvirralla loppuvuodesta 1808 ja josta
Runeberg teki kuolemattoman Vänrikki Stoolin tarinoissaan. Kirkkoherra Ziden oli itsekin tehnyt runoja tai pikemminkin ns. arkkiveisuja. Ne olivat lisäksi suomenkielisiä, mikä luonnollisesti antaa niille aivan oman arvonsa. Oheisessa kuvassa on kirkkoherra Zidenin käsialanäyte Marttilan rippikirjan takakannesta. Hän on kirjoittanut mukavan täsmällisellä tavalla ja kirjoista ei löydy ikäviä yliviivauksia juuri lainkaan.

Jakob Henrik Ziden oli ehtinyt mennä naimisiin keväällä 1806 Albertina Krianderin kanssa, mutta tämä liitto päättyi avioeroon jo seuraavana vuonna. Ehkäpä luutnantti Ziden kuittasi tämän tosiseikan samalla hurtilla huumorilla kuin Runebergin Ziden kuolemansa hetkellä;


Veriseltäpä hiekalta kättään vain luutnantti se nyt kohottaa, näkö kirkastuupi ja riemahtain povi kuolinhetkenä nousee, hän hattua heiluttaa:

"Vai kunnialla he kaatuivat, sekä ehtivät ensiksi, ja jäljissäin mua seurasivat, hurraa, sepä sukkela temppu, nyt kuollahan herroiksi!"

24.7.2009

Martelinit

Eräät Martelin -sukuiset Kiskosta, Pohjan pitäjästä ja Lohjansaaren pitävät otteessa tällä hetkellä. Digiarkistoon pari viikkoa sitten täydennettyjen Pohjan rippikirjojen mukaan eräät esivanhempieni jälkeläiset ottivat käyttöön tuon sukunimen ilman mitään tällä hetkellä tiedossa olevaa syytä.

Pohjan Antskogin kylän Mart(t)ilan talon jälkeläiset käyttivät myös tätä nimeä ja heidän joukostaan voisi poimia 1800-luvun alkupuolella Loviisaan muuttaneen värjäri Johan Martelinin. Hän oli naimisissa kaukaisen serkkutyttöni, Maria Christina Heermanin kanssa. Perheen lapsista Johan Wilhelm M. oli noin neljäkymmenen vuoden ajan Koiviston nimismiehenä. Tämä on siis se Koivisto, joka viime sodan jälkeen jäi itänaapurin puolelle.

Samaan syssyyn selvisi se, mihin eräs Karjalohjan Kuusian kylässä syntynyt Nils Heerman hävisi. Hänestä tuli kaikesta päätellen Snappertunan Trångsundin talollinen viimeistään joskus 1800-luvun alussa. Hänen ja talon edellisen isännän tyttären, Anna Bobergin tytär oli tuo em. Maria Christina Heerman. Äiti Annan kuoltua Nils meni vielä naimisiin Fagervikin ruukilla asuneen leskivaimo Anna Sofia Johansdotterin kanssa. Tämä avioliitto kesti vain vuoden verran Anna Sofia menehdyttyä lapsivuoteeseen.

Selvitykset ovat sen verran kesken, että tässä vaiheessa en ole vielä ehtinyt muutella kotisivuiltani löytyviä taulustoja. Näiden löytöjen jälkeen menevät ainakin Karjalohjan Tallqvistien ja Pohjan Abram Matssonin jälkeläisluettelot uusiksi. Erityisen mukavaa oli huomata, että nimismies Martelinista löytyy runsaasti materiaalia. Osa siitä on lisäksi hyvin persoonallista.

Nuo taulustojen päivitykset ovat muuten jo pari kolme vuotta näkyneet tuossa blogini oikeassa laidassa samoin kuin kotisivujeni alaosassa. Näin keräämiäni tietoja mahdollisesti käyttävä voi tarkistaa helposti, josko niihin on tullut muutoksia. Pidän itse tärkeänä, että jatkokäyttäjä huolehtisi parhaansa mukana tietojen korjauksista ja päivittämisistä. Aika-ajoin huomaan tehneeni pahojakin erheitä....

23.7.2009

Vähän siitä toisesta Svärd -suvusta

Eräs Peder Siffridsson merkittiin ensimmäiseen maakirjaan 1540 rälssimaanomistajaksi Sauvon Päisterpäässä yhdessä Matts Markussonin kanssa, mutta tosiasiassa Peder lienee kuollut jo ennen vuotta 1535. Päisterpää lienee ollut vaimo Elseby Jakobsdotterin (joissan lähteissä Folmarsdotter) perintötila. Pariskunta oli avioitunut ennen vuotta 1515. Elseby oli syntynyt viimeistään 1490 ja hän oli Turun piispan, herra Skytten sisko.

Pariskunnasta alkanutta sukua kutsutaan kirjallisuudessa nuoremmaksi Svärd -suvuksi, koska jälkeläiset käyttivät Elsebyn suvun lailla miekka-aiheista vaakunaa. Suku kuoli nimilinjoiltaan jo ennen 1500-luvun
lopua. Pederillä ja Elsebyllä oli ainakin kaksi poikaa, nimittäin Jakob ja Erik. Näistä jälkimmäinen kuoli ilmeisesti naimattomana ilman jälkeläisiä.

Jakob Pederssonin on täytynyt syntyä 1515 mennessä, koska hän oli täysi-ikäinen jo 1535, jolloin suoritettiin Nousiaisten Köönikkälän jako Jakobin ja hänen Turussa asuvien serkkujensa kesken. Vuosina 1546–50 hän oli Sääksmäen voutina ja asui ainakin vuodesta 1551 lähtien, todennäköisesti jo aikaisemminkin, Kalvolan Sääksniemellä. Ainakin 1552 hän teki ratsupalvelusta kolmella hevosella. Tämä tarkoitti samalla, että hän nautti verovapautta ainakin vuodesta 1551 lähtien. Se oli myönnetty eliniäksi.

Vuonna 1553 oli Jakob kahdesti maakuntakatselmusmiehenä rälssimiesten joukkossa: Savon ja Hämeen rajan tarkistuksessa Pertunmaalla 26.1.1553 kolmantena maakuntakatselmusmiehenä, ja Hattulan käräjille Katinalan rajoista riideltäessä 28.7.1553. Hän sai Erik XIV:n lautakunnan päätöksellä 1562 takaisin Lammin Vanhastakartanosta kaksi taloa, jotka hänen enonsa, piispa Skytte oli lahjoittanut kuninkaalle.

Noin 1565 Jakob palasi takaisin Köönikkälään. Jakobin nimi näkyyy aatelin luetteloissa 1569, mutta ei ole varma, tarkoitettiinko juuri häntä, koska tilannimi puuttuu. Joka tapauksessa Jakob vastasi Köönikkälän ratsupalvelusta 1554–75. Hän näyttäisi kuuluneen Erik XIV:n kannattajiin, koska hän oli mukana Juhana-herttuan tukijoita taloudellisesti rangaistaessa. Juhanan päästyä valtaistuimelle Jakob ei enää saanut kruunun luottotehtäviä. Niinpä häntä vuoden 1570 läänitysluettelossa kutsuttiin ratsumieheksi ja knaapiksi (pienrälssimieheksi). Yhdeksän vuotta myöhemmin Jakobin nimeä ei löydy enää Suomen aatelin luettelosta.

Köönikkälän Jakobin vaakuna on tuntematon – pojilla oli selvä svärd-vaakuna. Nimeltään tuntemattomaksi jäävä Jakobin leski sai 1589 jatkon Jakobin verovapaudelle.

Kuvassa Nousiaisten kirkko
Tekstistä kiitos RR

22.7.2009

Löytyvätkö Annan vanhemmat?

Tehdessäni artikkelia Vihdin Olkkalan kartanon Kuurin torpassa asuneesta renkivoudista huomasin samalla jättäneeni aikoinaan selvittämättä kyseisen kartanon "inspektori" Erik Johan Tallqvistin sukujuuret.

Vihdin Digiarkistoon kuvatuista rippikirjoista ja HisKistä selviää nopeasti Erik Johanin syntymäaika ja paikka. Hän oli kotoisin Pietilän kylän Alastalosta, jossa hänen vanhempansa Johan Jacobsson ja Anna Jeremiasdotter olivat asuneet 1780-luvulta
lähtien itsellisinä. Isä Johan oli itsekin syntynyt Alastalossa, sillä hänen isänsä Jacob Larsson oli ollut siellä renkinä.

Sen sijaan äiti Annan sukuperä vaati hieman enemmän selvittämistä. Vihdin vanhimmat rippikirjat eivät mainitse henkilöiden syntymäpaikkaa, mutta onneksi 1820-luvulta lähtien tämä oleellinen tieto löytyy niistä. Esimerkiksi vuosien 1827-1833 niteessä Anna Jeremiasdotter on merkitty syntyneeksi Karjaalla. Tutkimalla HisKin avulla haudattujen luetteloa voi edelleen kirjata ylös, että hän käyttää sukunimeä Tallqvist samoin kuin lapsensa Erik Johan, Gabriel ja Anna Lovisa.

Tuohon aikaan sukunimi saattoi kulkeutua sekä isän että äidin puoleisilta sukulaisilta, joten Annan voi tässä vaiheessa tutkimusta merkitä hypoteettisesti Karjalohjan Katteluksen ja Tallaan kylistä lähtöisin olleen Tallqvist -suvun jäseneksi. Karjaan ja siihen enemmän tai vähemmän kiinteästi kuuluneen Mustion kastetuista ei vuoden 1758 tienoilta löydy ketään Jeremiasta, jolla olisi ollut Anna -niminen tytär.

Tässä vaiheessa apuun tulevat Wilskamin sukukirjan Tallqvist -artikkeli sekä ennen kaikkea Pertti Hirvosen mainio "Emäntiä ja Isäntiä" -kirja Lohjansaaren kantatiloista. Wilskmanin sukutaulustostakaan ei löydy ketään Jeremiasta, jolla olisi ollut sopivan ikäinen Anna-tytär Vihdin suuntaan naitavaksi. Sen sijaan Hirvosen Pyölin kylän Lassin talosta kertovasta artikkelista voi poimia esiin pariskunnan Jeremias Matsson ja Margareta Tallqvist.

Tämä pari isännöi Lassia 1750-luvulta lähtien. Margareta kuolee jo 1773 vain 42 vuoden iässä ja puoliso Jeremias vasta 1809 elettyään tilalla yksinään parikymmentä vuotta. Perheen lapset ovat nimittäin yksitellen muuttaneet muualle. Tämän viisilapsisen pesueen esikoinen oli tytär Anna, joka rippikirjan mukaan syntyi elokuussa 1757. Noin kahdenkymmenen vuoden iässä hän muuttaa Lassilta pois siskonsa Marian kanssa. Kohteena on Ilmoniemen Pukkilan rustholli, missä nuoret naiset ovat sitten piikoina. Ehkäpä tämä olisi syntymäajan vuoden mittaisesta virheestä ja paikkakunnasta huolimatta kaipaamani Anna. Virheet eivät olisi kovin yllättäviä tuon ajan rippikirjoissa Uudellamaalla.

Anna muuttaa vuoden 1782 lopussa pois Pukkilasta ja samoihin aikoihin vihitään Vihdin Pietilän Alastalon renki Johan Jacobsson ja Vihdin Kotkanniemen piika Anna Jeremiasdotter. Nyt ongelmaksi muodostuu tämän Kotkanniemen piika-Annan historia. Hän nimittäin on asunut talossa jo vuodesta 1779 lähtien. Tähän siis lopahtaa hypoteesi siitä, että Karjalohjan Pyölin kylän Lassin talossa syntynyt Anna Jeremiasdotter olisi sama henkilö kuin Vihdin Pietilän Alastalon itsellisen vaimo Anna Jeremiasdotter Tallqvist.

Jatkotutkimukset ovat vaiheessa ja perusteluja vinkkejä tai valistuneita arvauksia otetaan vastaan. Olisin kovasti hämmästynyt ellei Annan sukuperä selviäisi. Sen verran harvinainen on tuo Jeremias -nimi sekä tietysti itse sukunimi Tallqvist. Toisaalta tuo Annan patronyymi vaihtuu noin kymmenen vuotta ennen hänen kuolemaansa Johansdotteriksi. Tämäkään ei tuo selkeää apua ongelmaan, mutta on otettava yhtenä oljenkortena huomioon.

21.7.2009

Renkivouti Vihdistä

Uudenmaan Pyhäjärven Haaviston kylässä vuonna 1802 syntynyt rengin poika Johan Fredriksson meni naimisiin melkein naapurissa sijainneen Kankurin talon tyttären kanssa. Nuorikko Ulrika Emanuelsdotter oli miestään viisi vuotta nuorempi.

Parisku
nta muutti viimeistään 1830-luvun alussa Vihdin Olkkalan kartanoon. Siellä Johan Fredrikistä tuli tilanhoitajan lähin apulainen eli renkivouti. Renkivoudin ohjauksessa taasen olivat torpparit, ulkopalvelijat ja esimerkiksi kartanon käsityöläiset. Lisäksi renkivouti vastasi myös torppareiden rengeistä ja piioista sekä muonatorppareista. Itse Olkkalan kartanossa asui ainoastaan sen omistaja tai hänen asettamansa muu isäntä. Kun Johan Fredrik tuli Ulrikansa kanssa Vihtiin, oli Olkkalan omistajana tiedemies Johan Gadolin. Herra Gadolin oli asettanut kartanonsa hoitajaksi "inspektori" Erik Johan Tallqvistin.

Johan ja Ulrika asuivat Olkkalan mailla olleessa Kuurin torpassa. Torpan nimessä on selvästi balttilainen kaiku. Todennäköisesti samannimisiä torppia oli kaksin kappalein, sillä eräs Gustaf Eriksson perheineen asui ainakin 1840-50 -luvuilla Kuurilla.

Olkkalan kartano sai uuden päärakennuksen vuosien 1843-1845 aikana ja tuolloin renkivoudilla on varmasti pitänyt kiirettä. Johan Fredrikssonin pitkä työura päättyi vuoden 1859 keväällä. Hänen kerrotaan eläneen raitista, siivoa ja nuhteetonta elämää ja sen takia Johanin katoaminen toukokuussa em. vuotta aiheutti suurta hämmästystä.

Sukulaiset, ystävät ja kylänmiehet etsivät häntä viiden päivän ajan, mutta mies pysyi piilossa. Vasta paljon myöhemmin saatiin selvyys Johan poissaoloon. Hän oli nimittäin mennyt syvälle metsään tekemään sysimiilua, mutta sitä sytyttäessä hän oli pudonnut sen sisälle.

Kun miilu oli sitten aikanaan jäähtynyt, löydettiin sen sisältä aikalaiskertomusten mukaan "miehen sydän ja joku luun muruinen hiilten seasta". Näin murheellisesti päättyi 57 vuotiaan kartanolaisen elämä.


20.7.2009

Weinsbergin naiset


Saksalaisten keisari Konrad III taisteli 1100-luvun puolivälissä Baijerin herttuaa vastaan. Vuonna 1147 herttua pakeni Weinsbergin kaupunkiin tehden lujaa vastarintaa. Keisari aloitti kaupungin piirityksen ja lopulta sisukkailta puolustajilta loppuivat kaikki elintarvikkeet.

Tässä vaiheessa herttua joutui anomaan keisarilta armoa kansalaisilleen. Konrad III oli kyllästynyt ja suuttunut pitkään jatkuneeseen piiritykseen vannoen tappavansa kaikki miespuolit kaupunkilaiset antautumisen jälkeen.

Vaimojen anottua armoa, keisari lupasi säästä heidät ja heidän kantamuksensa siltä osin, mitä nämä jaksoivat omassa selässään kuljettaa.

Kun kaupungin portit avattiin, astui ensimmäisenä ulos herttuan vaimo kantaen selässään itse herttuaa. Pariskunnan perässä tulivat kaikki kaupungin naiset kantaen selässään puolisoitaan, veljiään ja poikalapsiaan.

Tätä viisautta katsoessaan keisari Konrad III liikuttui suuresti ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä. Hän antoi muitta mutkitta armon kaikille ja teki sovinnon herttuan kanssa. Lopuksi hän kutsui Weinsbergin kaupungin naispuoliset asukkaat suuren juhlaan, johon pääsivät niin ylhäiset kuin alhaiset.

Tarinassa mainittua Konrad kolmatta ei itseasiassa koskaan kruunattu Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisariksi, vaan hänen arvonsa oli Saksan kuningas. Hän oli kuninkaana vuosina 1138-1152 osallistuen mm. toiseen ristiretkeen. Kuolemansa hetkellä hän nimesi seuraajakseen veljenpoikansa Fredrik Barbarossan oman poikansa sijasta. Aikalaisissa tämä aiheutti hämmennystä, sillä Konradin kuolinvuoteen äärellä tapahtuneella nimityksellä ei ollut asianosaisten lisäksi muita todistajia.


Kuva : The faithful wives of Weinsberg. Engraving by Zacharias Dolendo after Jacques de Gheyn II, late 16th century.

17.7.2009

Lempeä kruununnimismies Aemelaeus

Uudenkaupungin ja Kalannin kirkkoherrana vuosina 1818 toimineen Johan Aejmelaeuksen suku oli lähtöisin Kokemäen Äimälän kylästä. Ensimmäisen kerran tämän latinalaistetun sukunimen ottivat käyttöön 1600-luvun lopulla syntyneet Äimälän jälkeläiset, jotka olivat lähteneet opintielle. Kirkkoherra Johan oli syntynyt Pohjanmaan Saloisissa ja ennen Satakuntaan tuloaan hän oli työskennellyt Vaasan triviaalikoulussa ollen lopulta sen rehtorina. Hän oli naimisissa Brita Johanna Lindqvistin kanssa ja perheen lapsista sangen usea koulutti itsensä yliopistossa suvun perinteitä noudattaen.

Pojista Lars Johan oli Urjalassa kappalaisena, Nils tuomiokapitulin notaarina Porvoossa ja Anders Turun kehruuhuoneen saarnaajana. Sisko Charlotta Eufrosyne meni naimisiin Lemun kirkkoherran, rovasti Johan Eggert Åbergin kanssa.

Sisarusparven viides oli Vaasassa 1815 syntynyt Herman Julius, joka valitsi pappisviran sijasta maallisemman työn. Reilun kolmenkymmenen vuoden iässä hänet tapaa Ahvenanmaan Kumlingen pitäjässä kruununnimismiehenä. Syksyllä 1846 hän löysi vaimokseen kapteeni Thurmanin lesken, Anna Sofia Åbergin Urjalasta. Herman Julius oli todennäköisesti tutustunut Anna Sofiaan siskonsa kautta, sillä hän oli em. kirkkoherra Åbergin sisko.
Anna Sofian ja Herman Juliuksen perheessä asui myös vaimon ensimmäisestä aviosta ollut tytär Gustava Sofia Thurman.

Herman Julius Aemelaeus yritti aikoinaan ryhtyä maanmittariksi, mutta tämä haave ei sitten toteutunut. Niinpä hän joutui kiertämään Suomea nimismiehenä ehtien Kumlingen lisäksi olla tässä joskus raskaassakin toimessa Lemun ja Marttilan pitäjissä. Viimeksi mainitussa paikassa aikalaiset arvioivat hänen olleen kyvyiltään keskinkertaista heikomman, mutta tämän oli korvannut Hermanin lempeä luonne. Tästä oli osoituksena esimerkiksi se, että jopa laukkuryssät uskalsivat käydä kaupoilla Mäntsälän nimismiehen talossa. Herra Aemelaeus tosin oli ihmetellyt palvelijalleen miesten julkeutta.

Nimismies Aemelaeuksen aikaan tuli Suomessa voimaan eräs uusi, suuria tunteita herättänyt laki. Siitä kansa runoili seuraavasti;

66 tuli Suomeen laki uus, kun viinaa kiellettiin polttamast’ ja juomapäiviä viettämäst.

Lempeän nimismiehen tehtäväksi tuli nyt takavarikoida kaikki Marttilassa sauhuavat viinapannut ja tarvikkeet. Niitä olikin runsaasti tässä laajassa maaseutupitäjässä ja lopulta Tiipilän kylän suuri makasiinirakennus suorastaan pullisteli niitä. Aemelaeus sai periä kuusi markkaa jokaisesta takavarikkoon otetusta pannusta ja kevään 1866 tullen omistajien piti viedä kruununnimismiesten valvonnassa omat vehkeensä Crichtonin konepajalle Turkuun. Siellä kuparisista pannuista sai 35 kopeekkaa naulalta, jonka jälkeen nämä iloliemikeittimet joutuivat uusiokäyttöön.

Herman Julius Aemelaeus menehtyi nälkävuonna 1867, jonka jälkeen hänen leskensä Anna Sofia Åberg avioitui kolmannen kerran. Uusi puoliso G. Malm oli hänkin kruununnimismies.


16.7.2009

Anders Gylling

Anders Gylling syntyi 1670 Ruotsin Uplannin Ekerön Ekebyhovissa, jossa hänen isänsä, kertoman mukaan suomalainen, oli voutina. Anders vihittiin papiksi Turussa 1696. Hän oli Paraisten seurakunnan palveluksessa jo samana vuonna ja jonkin aikaa seurakunnan kirkkoväärtinä. Paraisilla hän avioitui tammikuussa 1697 Margareta Hedemoreuksen kanssa, joka kuitenkin kuoli jo saman vuoden lokakuussa. Anders solmi uuden avioliiton jo 13.1.1698, puolisonaan Ingrid Starck. Vuoden 1704 talvikäräjillä Paraisilla esitti Anders Ingridin vanhempien 10.10.1699 päivätyn kirjeen, jossa he luovuttivat Andersille, Ingridille sekä heidän lapsilleen Degerbyn ratsutilan.

Kuten kaikki muutkin kynnelle kykenevät, pakenivat Gyllingitkin Isovihan venäläismiehityksen alta Ruotsiin, jossa Anders 1715 oli apupappina Tukholman Jakobin seurakunnassa. Syntymäpaikkansa Ekerön kirkkoherraksi hänet nimitettiin 1718. Isoviha loppui 1720-luvun alussa, mutta perhe oli nähtävästi päättänyt jäädä Ruotsiin, sillä Anders nimitettiin siellä lääninrovastiksi 1729. Muutaman vuoden kuluttua Anders kuitenkin kuoli ja hänet haudattiin 7.11.1735 Ekerön kirkon sakastiin muurattuun hautaan. Haudan päälle laitettiin kivi, jossa oli rovasti Risellin laatima muistokirjoitus.

Muu perhe muutti takaisin Suomeen 1737, ehkä edellä mainitulle Degerbyn ratsutilalle tai Ingridin veljen luo Starckien sukutilalle Paraisille. Ingrid kuoli 6.4. 1746. Sitä ennen hän oli testamentanut Degerbyn ratsutilan pojilleen Gabrielille ja Fredrikille.

Nimi Gylling on oman aikakautensa tyypillinen tuote, Ruotsin suurvalta-ajan nimi, jolla todennäköisesti haettiin mielleyhtymää sanaan "gyllene = kultainen". Gylling-nimisiä sukuja oli sekä Ruotsissa että Suomessa, ja nimeä on käytetty myös sotilasnimenä. Tämän suvun tunnetuin jäsen lienee ollut Neuvosto-Karjalan pääministeri Edvard Gylling, joka hävisi Stalinin vainoissa 1937. Edvard oli Andersin pojanpojan Karl Fredrikin pojanpojanpoika. Lisättäköön vielä, että Ekebyhovin puisto kehitti 1990-luvulla omenalajikkeen nimeltään ”Gylling”.

15.7.2009

Murhenäytelmä Päijänteellä

Sumiaisten pitäjän Raikkauksen kylän Pihlajamäen Alatalossa oli 1850-luvulta lähtien isäntänä muuan Mikko Minkkinen, joka oli syntynyt vuonna 1830. Hänen vaimonsa Eeva Kaipiainen oli miestään viisi vuotta nuorempi ja kotoisin Rautalammen Siikakoskelta. Samasta pitäjästä oli myös Mikko, joka oli syntynyt Säkinmäen Kangasahon talossa aviottomana talon tyttärelle, Kaisa Lehmoselle. Mikon isä oli poikansa etunimikaima samasta kylästä kuin Kaisa.

Mikko Minkkinen ja Eeva Kaipiaisella syntyi kolme lasta vuoteen 1860 mennessä. Myöhemmin he saivat vielä kaksi poikaa. Lisäksi perheessä asui anoppi Kai
sa Lehmonen, joka kuoli marraskuussa 1878. Tuossa vaiheessa Maija Liisa oli ehtinyt 20 vuoden ikään ja veljistä Juho sekä Robert olivat 18 ja 16 vuoden ikäisiä. Isä Mikko oli noussut pitäjässä arvostettuun asemaan syntyperästään huolimatta, sillä hänet mainitaan kirkkoväärtinä.

Kesällä 1880 perheen elämä loppui surullisella tavalla. Tytär Maija Liisa menehtyi kesäkuun lopulla ja hautajaisten oli määrä olla Sumiaisten kirkolla heinäkuun neljäntenä päivänä, joka oli sunnuntai. Perheen isä ja äiti sekä kaksi vanhinta poikaa lähtivät kirkkomatkalle veneellä yli Päijänteen muutamien naapureiden kera. Venematka alkoi Peiponsalmen rannasta etukäteen vuotavaksi tiedetyllä veneellä.

Kun vene oli salmen syvimpiin kuuluvalla kohdalla, alkoi siihen tulvia vettä. Toinen surusaattoon kuulunut vene kiirehti apuun ajaen aivan vuotavan veneen vierelle. Tarkoituksena oli keventää painolastia siirtämällä väkeä parempikuntoiseen kulkupeliin. Tilanteesta hätääntyneet miehet olivat liian malttamattomia, joten yht'äkkiä molemmat veneet kaatuivat.

Lähes kaikki veneissä olleet hukkuivat, mukana kaikki Minkkisen perheen neljä jäsentä. Pelastustoimiin ryhdyttiin ripeästi, mutta iltaan mennessä oli rannalle tuotu peräti 17 kirkkomatkalaisen ruumiit. Minkkisten surutalosta jäivät eloon vain kotiin jätetyt perheen nuorimmaiset pojat.

14.7.2009

Palmfeltin haudalta

Ruotsin armeijan eversti ja myöhempi venäläinen kenraalimajuri August Fredrik Palmfelt syntyi Mikkelin Liukolassa syyskuussa 1767. Hänen vanhempansa olivat majuri Gustaf Fredrik P. ja vapaaherratar Anna Maria Ehrensvärd.

Vuonna 1783 August Fredrik oli ylennyt aliluutnantiksi Uudenmaan jalkaväessä ja Venäjän sodan aikaan 1788-90 hänet ylennettiin kapteeniksi Södermanladin rykmentissä. Ura Ruotsin armeijassa huipentui vuonna 1796, kun hänestä tuli Turun rykmentin eversti.

Myös siviilipuolella oli käyttöä Palmfeltin taidoille. Vuodesta 1803 lähtien hän toimi Turun ja Porin läänin varakuvernöörinä. Vuonna 18
07 hän osallistui Pommerin sotaan, joka oli osa Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa syntyneistä liittokuntien yhteenotoista. Wienin kongressin sopimuksessa 1815 Preussi sai haltuunsa loputkin ruotsalaiset alueet Pommerista.

August Fredrik Palmfelt oli luonnollisesti mukana myös Suomen Sodassa 1808-1809. Erityisen merkittävä oli hänen panoksensa elokuussa 1808 käydyssä Alavuden taistelussa, missä Ruotsin armeija onnistui lyömään venäläisjoukot hajalle. Lopputulos sodasta oli eversti Palmfeltille luonnollisesti surkea. Kun Kustaa IV Adolf oli vangittu maaliskuun puolivälissä 1809 Tukholmassa, etenivät venäläiset aina Kalix-joelle saakka nykyisen Ruotsin puolella. Suomessa säädyt vannoivat uskollisuutta keisarille saman kuun lopulla Porvoossa, mutta vasta kuukautta myöhemmin kaikki joukot antautuivat Kemissä Palmfeltin johdolla.

Kun rauhansopimusta tehtiin, osoittautui kenraalimajuri Hans Henrik Gripenberg kielitaidoiltaan ja kokemukseltaan heikoksi neuvottelijaksi. Niinpä hänen yliadjutanttinsa Palmfelt sai keskusteluissa paljon sijaa. Lopputuloksena oli epäilyjä jopa maanpetoksesta sekä Gripenbergiä että yliadjutanttia kohtaan. Asiasta ei loppujen lopuksi tullut oikeudellisia seuraamuksia kummallekkaan.

Vuodesta 1810 lähtien August Fredrik Palmfelt palveli Venäjän armeijassa kenraalimajurin arvon saaneena. Kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli suomalaisen Suomen miliisin päällikkö sekä senaatin edeltäjän, hallituskonseljin jäsen.

Kenraalimajuri Palmfelt kuoli ollessaan matkalla Tukholmassa ja tuli haudatuksi Kuusiston kirkkomaalle. Hän oli asunut Kuusiston everstin virkatalossa eli kartanossa. Tämä rakennus on yksi maamme vanhimmista puisista asuintaloista. Palmfeltin hautamuistomerkki on myös hyvin yksilöllinen. Kuvassa näkyvä "solmuke" on kiinnitetty muistomerkin vastakkaiselle puolelle.

13.7.2009

Kirkon portaiden lahjoittaja


Tarvasjoen kirkon itäiselle seinustalle on haudattu Henrik Widgren ja hänen vaimonsa Emilia Fredrica Amalia Hjerpe.

Henrik Widgren oli silloisen Euran kappelin kanttori. Hän oli syntynyt Liedossa maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1816. Henrik oli keskimmäinen vanhempiensa, Raukkalan kylän Kallion talollisen, Jaakko Jaakonpojan ja vaimonsa Kaisa Jaakontyttären viidestä lapsesta. Äiti Kaisa oli kotoisin Torstilan rusthollista. Kanttorit ja lukkarit olivatkin useasti pitäjien talonpoikien jälkeläisiä ja joskus myös käsityöläissukua. Papit olivat luonnollisesti ylioppilaita ja käyneet esimerkiksi Turun yliopistoa, mutta kirkon alemmat palvelijat eivät näitä oppeja välttämättä tarvinneet.

Emelia Hjerpe oli syntynyt vuonna 1816 Liedon Pinomäessä. Hänen isänsä, pitäjänapulainen Fredrik Reinhold Hjerpe oli kuollut ennen tyttärensä syntymää. Äiti Johanna Amalia von Torcken onkin merkitty kastettujen luetteloon leskeksi. Heidän avioliittonsa jäi sangen lyhyeksi, koska vihkiminen oli tapahtunut loppuvuodesta 1814. Isä Fredrik olikin sitten koulut käynyt pappismies, jonka velipoika oli Harjavallan kappalainen. Veljesten äiti Maria Christina Elers kuului loimaalaisen säätyläissukuun, jossa myös oli kirkonmiehiä.

Henrik Widgren ja Emilia Hjerpe omistivat puolet Tarvasjoen Sepän l. Simolan rusthollista. Kanttori Henrik oli seurakuntalaistensa suuresti arvostama ja niinpä hänet oli useasti kuntakokouksen varaesimiehenä. Viimeisen kerran hänet valittiin tähän luottamustoimeen syyskuussa 1889. Kolmen vuoden määräaika, joka alkoi 1.1.1890, päättyi Henrikin kohdalta jo samana keväänä hänen kuoltua 74 vuoden iässä. Emilia eli tämän jälkeen Simolassa leskenä yli 15 vuotta kuollen vuoden viimeisenä päivänä 1905.

Emilia Widgren oli hyväsydäminen nainen, joka oli antelias kotipitäjänsä kappeliseurakunnalle. Kesällä 1891 hän lahjoitti paikalliselle kirkolle sen suuremmat kiviportaat. Näiden kustannukset nousivat peräti 7,500 silloiseen markkaan. Nykyrahassa tuo summa kohoaa hieman yli 30,000 euron. Näin ollen lahjoitus on yksi suurimmista yksityishenkilön tekemistä Tarvasjoen historiassa. Ei ollut siis lainkaan liioiteltua, että myöhemmin samana vuonna kirkonkokouksessa päätettiin lähettää nelimiehinen valtuuskunta lausumaan ”leskirouva Widgrenille seurakunnan puolesta koko kunnan wilpittömät ja sydämelliset kiitokset tästä auliista lahjasta, joka ei kuitenkaan liene ainoa, jolla ijäkäs lahjoittaja on kuntaa muistanut”.

10.7.2009

Murha Maarian pitäjässä

Kevätkesällä 1894 löydettiin Maarian kirkon luona joesta tuntemattoman miehen ruumis. Poliisitutkinnassa kävi ilmi, että kyseinen vainaja oli torppari Johan Fredrik Haukivaha Tammelasta. Edelleen tutkimuksessa voitiin todeta, että torppari Haukivaha oli kuollut väkivaltaisesti ennen veteen heittämistä.

Tapausta lähdettiin selvittämään murhana ja nopeasti epäilykset kohdistuivat kahteen henkilöön, torppari Johan Efraiminpoika Tenniin sekä tämän vaimoon, Aleksandra Gustava Davidintyttäreen. Pariskunta asui tuolloin Prunkkalassa, muutamia kilometrejä
Aurajoen ylävirran suumtaan. Lähinnä poliisien epäilyksiä oli herättänyt se, että Tenneillä oli ollut käytössään Haukivahalle kuuluneet hevonen ja reki. Näin ollen kruununnimismiehen tehtäväksi jäi vangita välittömästi epäilyksenalaiset.

Puolisot toimitettiin Turkuun, jossa torppari Tenn tunnusti murhanneensa Haukivahan. Samalla hän kertoi vaimonsa auttaneen tässä hirmutyössä. Tämä Aleksandra kielsi jyrkästi. Kuulustelujen jälkeen Tennit teljettiin lääninvankilaan ja kesäkuun viidentenä päivänä ottivat Paimion, Piikkiön sekä Maarian lakimääräiset käräjät murhan käsittelyynsä.

Oikeudessa puolisot kertoivat olleensa laskiaismarkkinoilla Turun kaupungissa ja poistuessaan lyöttäytyneensä yhteen Hämeentullin luona torppari Haukivahan kanssa. Hänen hevosreellä oli sitten jatkettu matkaa Liedon suuntaan. Jyrkän mäen alla miehet olivat nousseet reestä ja täten helpottaneet hevosen kuormaa. Mäkeä noustessa heille oli tullut riitaa Haukivahan mukana olleesta punssipullosta.

Riita huipentui siihen, että Tenn nappasi reestä puukarahkan iskien sillä Haukivahaa ohimoon. Tämä pyörtyi välittömästi iskun voimasta. Vaimonsa avulla Tenn nosti tajuttoman miehen reen kyytiin ja matka jatkuikin nyt takaisin Turkuun päin. Hetken kuluttua kolkattu mies alkoi osoittaa toipumisen merkkejä. Silloin Johan Tenn antoi vaimolleen puukon sanoen "pistä tuolla ette hän kauemmin piinaannu".

Vaimo Aleksandra totteli käskyä ja pisti puukolla onnetonta tammelalaista, joka menehtyi pian. Halisten sillan kohdalla pariskunta paiskasi Haukivahan jokeen. Tätä ennen he ryöväsivät tältä kukkaron, jossa oli 20 markkaa rahaa. Tekonsa jälkeen Tennit ajoivat Turkuun myymään varastamaansa hevosta.

Lisätodistuksien saamista varten juttu lykättiin em. istunnossa kesäkuun loppupuolelle ja murhapari passitettiin lääninvankilaan. Kesäkuun 28. päivä heidät lopulta tuomittiin käräjillä elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Kuritushuonevangin oli tehtävä työtä valtion hyväksi. Näitä tuomittuja varten vankilassa oli kolme eri luokkaa: pakkoluokka, oppiluokka ja koeluokka.Pakkoluokassa vankia pidettiin yksinäishuonessa vähintään neljä kuukautta. Erinäisillä perusteilla (ensikertalaisuus, alle 20 vuoden ikä, terveydelliset syyt) tätä aikaa voitiin lyhentää. Silloin hän saattoi työskennellä muiden vankien kanssa, mutta yöt ja vapaa-ajat hänen oli vietettävä yksinäishuoneessaan. Erillinen kuritushuonerangaistus poistui Suomen laista vasta vuonna 1975.

9.7.2009

Orpolapsi Kaarlen kohtalo

Orpolasten osa ei ole varmaan koskaan ollut kovin mukava, mutta vielä 1800-luvulla se oli välillä suorastaan kauhistuttava. Osa lapsista asettui tietysti sukulaisten hoiviin, mutta oli niitäkin onnettomia, jotka joutuivat huutolaisiksi.

Pitäjä järjesti erityisiä huutokauppoja, jossa lapsen sai hoidettavakseen edullisimman tarjouksen tehnyt. Näin kävi joskus 1860-luvun alkuvuosina, kun Maarian pitäjän Saramäen kylässä orpopoika Kaarle Grandberg annettiin "jumalisuudesta ja hengen lahjoista" tunnetulle Helena Sofia Vikmanille. Tämä oli ollut aviossa renki Vikmanin kanssa, mutta
jäänyt sittemmin leskeksi. Iältään leskivaimo Vikmanin oli yli viisikymppinen.

Vaikka leski olikin hengen naisia ei maallinen elämä ollut yhtä helppoa. Kaarlen kohtalosta kirjoittanut aikalainen kuvaili, kuinka Vikman "pitää asuntoansa niin ruokottomana, että äköttää sitä kertoakin". Ovea avattaessa oli haju kuulemma niin paha, että tulija melkein tukehtuu siihen. Torpan lattialla röhöttää kaksi porsasta ja muutamia kanoja. Yleinen siivottomuus on sanoinkuvaamaton.

Ei siis ole ihme, että huutolaispoika Kaarle sairastui pahasti talvella 1862. Syksystä saakka hän oli joutunut kävelemään paljain jaloin ja muutenkin oli vaatteina vain pieniä riepujen riekaleita. Paidatta ja saastaisen likaisella rievulla peitettynä leski Vikman pisti pojan yöksi huoneen nurkkaan pahnoille nukkumaan. Nälissään ja viluissaan, porsaiden sekä kanojen häiritessä, sai orpolapsi viettää yönsä.

Eräänä talvi-iltana 1861-62 oli joku naapurivaimo tullut käymään torpassa. Emäntä Vikmanin hankkiutuessa levolla oli tämä varmistanut, että lapsi oli elossa. Tämän oli myös naapuri huomannut.

Mutta muutaman päivän päästä löydettiin Kaarle Grandberg aamusella kuolleena likaisten pahnojensa päältä. Toisen puolen ruumiista olivat porsaat tai rotat jo syöneet luihin asti. Samaan aikaan oli Vikman nukkunut huolettomana.

Sanomia Turusta -lehteen tapauksesta kirjoittanut kysyi oikeutetusti "eikö waiwais-hoittokuntain tulisi ottaa waarin kenenkä haltuun antaa orpoja turwattomia?" Samoin hän miettii, eikö "syy-pää ansaitsisi wähintäkin puolta hengen-rangaistusta?".

Asia meni tietysti viranomaisten tietoon ja lääkäri kutsuttiin tutkimaan vainaja. Vihdoin seuraavana vuonna saatiin Raision ja Maarian pitäjien kihlakunnanoikeudesta lausunto tästä kammottavasta tapauksesta. Sen mukaan ei voida laillisesti todistaa, että Helena Sofia Vikman oli suoraan ollut syyllinen Kaarlen kuolemaan. Täten hänet jätettiin tyysten vaille rangaistusta.

Turun Keisarillinen Hovioikeus, mihin tapaus seuraavaksi siirtyi, otti asiaan toisenlaisen näkökohdan. Oikeus sanoi "Helena Sofia Vikmannin sangen ruokottomasti hoittaneen ja pahasti kohdellen Kaarle Grandbergia ja siis todenmukaista olewan että sellainen käytös, jos ei juuri matkaansaattanut, niin kumminkin kiiruhti Kaarle Grandbergin kuolemaa".

Hovioikeuskaan ei toisaalta löytänyt laillista, suoraa syytä kuoleman ja Vikmanin käytöksen välillä ja näin ei leskivaimoa voitu rangaista taposta tai murhasta. Jotta oikeus ei olisi näyttänyt aivan saamattomalta, peri se lopulta lääkäritutkinnon kulut, 12 ruplaa ja 93 kopeekkaa hopeaa, Helena Sofia Vikmanilta. Tästä päätöksestä leskivaimo valitti vielä ylempään oikeusasteeseen.

Nykyajan ihmisen tämä kertomus saattaa suorastaan pahoinvoivaksi, niin julma oli pienen pojan kohtalo Maarian pitäjässä vuonna 1862. Kaiken lisäksi näyttää siltä, että vielä nykyisinkin ovat samantapaiset tarinat mahdollisia - muutama viikko sitten raportoitiin uutisissa Ruotsissa tapahtuneesta lasten täydellisestä heitteillejätöstä. Samaan sarjaan voitaneen lukea myös suurkaupunkien viemäreissä elävät katulapset ja slummien roskakasoja elannokseen tonkivat kouluikäiset.

Oheinen lehtileike on syksyltä 1902 - asiat eivät olleet kovin kummoisiksi muuttunut noin 40 vuoden kuluessa.


8.7.2009

Tarina Kuusiston piispanlinnalta

Joskus 1600-luvulla Kuusiston kuninkaankartanoa hallitsi eräs Turun rykmentin päällikkö, jonka vaimo oli luonteeltaan hyvin armelias kaikille köyhille. Erityisesti hän oli mieltynyt vanhoihin sotamiehiin, joita Suomessa oli runsaasti kuningas Kaarle XII seikkailusotien jälkeen.

Näiden "ukkojen" kerrottiin ympäri vuoden pyrkivän mainitulle kuninkaankartanolle apua saamaan. Myöhäisenä jouluiltana, kovan pakkastuulen käydessä pohjoisesta päin, kartanon ovea kolkutti eräs näistä veteraaneista pyytäen päästä sisälle. Talon palkolliset olivat jo vetäytyneet levolle, eivätkä halunneet nousta
ylös ovea avaamaan.

Lopulta kolkutus kuului rouvan kamariin saakka. Emäntä käski palvelijoitaan nousemaan ja päästämään myöhäisen kulkijan sisälle. Miehelle katetaan hieman lämmintä ruokaa ja sopiva vuode. Ukko on tästä kaikesta hieman hämmennyksissä ja kiittää "armollista rouvaa" sanoen toivovansa joskus saada tehdä pienen palveluksen tälle "jolle ennen niin tulevana suvena, koska käytte linnan rauniolla, jossa minäkin asun". Rouva ei tätä sen kummemmin mieleensä painanut, vaan luuli vanhuksen hourailevan vähissä voimissaan. Toisaalta hän tiesi, ettei raunioilla kukaan asunut.

Seuraavana kesänä kaikki palasi kuitenkin hänen mieleensä. Kun hän eräänä päivänä kulki Kuusiston piispanlinnan raunioilla, jokin helähti äkkiä hänen vieressään. Samassa rouva huomasi jalkojensa juurella suuren, hopeisen astian, jossa oli jonkun muinaisen piispan nimikirjaimet.

Rouva muisti nyt sotamiehen lupauksen ja poimi astian mukaansa. Sen sanotaan olleen suvun hallussa vielä 1800-luvun puolivälissä, mutta Ruotsinmaalla. Kansantarun mukaan joku Suomen vanhoista piispoista oli sotamiehen hahmon ottamalla tällä tavalla halunnut palkita hyväsydämisen rouvan.

7.7.2009

Awkward Family Story: The Puzzle

Tositarina siitä, miten joskus voi käydä sukunimien kanssa.....

Awkward Family Story: The Puzzle

Posted using ShareThis

Tuomaksen ja Ebba Liisan murha

Alavuden kirkonkylän Haverin talossa tehtiin kaksinkertainen murha elokuun toisen päivän vastaisena yönä 1882. Tuolloin saivat surmansa vasta 32 -vuotias kunnallislautakunnan esimies ja entinen valtiopäivämies Tuomas Heikki Härkönen sekä hänen vaimonsa Ebba Liisa Jaakontytär.

Syylliseksi veritekoon paljastui joutomies Matti Matinpoika Kantomäki Isokyrön pitäjästä. Hänet oli tuotu Vaasan kaupungin vankilasta Haverin taloon välikäräjiä varten vastaamaan syytteisiin varkauks
ista. Tuomas Härkönen, joka oli iältään hieman päälle kolmekymppinen, oli edellisenä vuonna ruvennut vanginvartijaksi. Hänen tapansa oli, että päivisin vangeista huolehtivat rengit tai päiväpalkolliset, kun taas öisin vastuu oli Härkösellä itsellään.

Tuona kohtalokkaana yönä Haverin kaksi renkiä ja muutamia palkollisia oli nukkumassa talon vintillä, kun taas Härkönen vaimonsa sekä kahden pienen lapsensa kera nukkui tuvassa. Tässä samassa huoneessa oli myös Kantomäki jalkarautoihin kahlehdittuna. Vanki oli vasta 19 vuoden ikäinen ja hentorakenteinen. Niinpä isäntä ei ollut katsonut tarpeelliseksi kahlita tätä seinään kiinni. Ilmeisesti Härkönen ajatteli heräävänsä kahleiden kilinään, mikäli Kantomäki yrittäisi liikehtiä.

Kun talonväki sitten oli sikiunessa, oli Kantomäki etsinyt käsiinsä tuvassa säilytetyn kirveen. Sillä hän iski Härköstä kaksi kertaa päähän ja kerran kaulaan. Vaimo Ebba Liisa sai yhden valtavan iskun kaulaansa. Jälkeenpäin tehdyn tutkimuksen mukaan molemmat menehtyivät samantien. Lapsiin Kantomäki ei ollut koskenut, hehän olivat vielä hyvin pieniä eivätkä näin ollen vaaraksi pakoon yrittävälle murhaajalle. Kuitenkin vain yhdeksän viikon ikäinen kuopus tavattiin aamulla lähes äitinsä käsivarrelta lähes tukehtuneena vereen.

Matti Kantomäki oli surmatöiden jälkeen mennyt viereiseen kamariin yrittäen murtaa auki siellä ollutta Alavuden Säästöpankin raha-arkkua. Tämä jäi yritykseksi, sillä arkussa oli kaksi erillistä lukkoa. Murhaajan mukaan lähti kuitenkin Härkösen rahakukkaro rahoineen, vaatteita, saappaat, hattu, taskukello, piippu sekä joku ase. Viimeksi mainittua Kantomäki lienee yrittänyt käyttää jalkarautojensa aukaisuun pakomatkallaan.


Tuomas Heikki Härkönen oli nuoresta iästä huolimatta tullut jo kaksi kertaa valituksi kunnallislautakunnan esimieheksi. Tämän tärkeän luottamustoimen lisäksi hän oli ehtinyt hoitaa em. säästöpankkia sekä olla jäsenenä kansakoulun johtokunnassa. Aikalaiset arvioivat hänet ahkeraksi ja kyvykkääksi, isänmaalliseksi mieheksi. Eräs osoitus tästä oli nimitys Alavuden tuomiokunnan edusmieheksi vuoden 1877 valtiopäiville.

Murhaaja Matti Matinpoika Kantomäki saatiin muutamien päivien päästä kiinni ja toimitettiin Vaasan kaupungin vankilaan. Sieltä hänet siirrettiin edelleen Viipuriin odottamaan tuomion täytäntöönpanoa. Hovioikeuden päätöksellä Kantomäki nimittäin tuomittiin kuolemaan, mutta tämä muunnettiin lopuksi 28 päiväksi vesikoppia sekä elinikäiseksi pakkotyöksi Siperian kaivoksilla.

6.7.2009

Edla Brungströmin testamentti

Säkylässä vihittiin maaliskuussa 1818 Euran kappeliseurakunnan saarnaaja Johan Ulrik Brungström ja täkäläisen kirkkoherran tytär Johanna Antoinette Colerus. Avioliitto oli herra Brungströmille toinen. Hänen ensimmäinen vaimonsa Maria Montin oli menehtynyt edellisenä vuonna. Johan Ulrikin isä Johan Brungström oli kuollut Kiskon armovuodensaarnaajana vuoden 1806 kevättalvella. Isoisä Michel Johansson Brunckström oli myös kirkonmiehiä, hän nimittäin toimi Prunkkalan kappelin eli nykyisen Auran lukkarina ja kirkonisäntänä. Sukunimen taustalla oli tietysti kotipitäjänä nimi ruotsalaistettuna.

Johan Ulrik ja Johanna Antoinette asuivat Euran kylän Sillanpäässä eli nykyisen seurakuntatalon tienoilla olleessa talossa. Brungströmien elämä ei aina ollut ruusuilla tanssimista, sillä vuonna 1821 Johan Ulrik pidätettiin virantoimituksestaan vuodeksi. Syynä oli hänen viettämänsä railakas elämä, josta ei puuttunut miestä väkevämpiäkään. Ei hän toki läpeensä paha mies ollut, koska Brungström lahjoitti 1812 Tarvasjoen kirkolle kastemaljan, joka on vieläki olemassa.

Maria Montinille ja Johan Ulrikille oli syntynyt puolenkymmentä lasta, joista osa kuoli jo pienenä. Johanna Coleruksen kanssa perhe kasvoi vielä kuudella pienokaisella. Näistä vuonna 1822 syntynyt Viktor Ferdinand syntyi ja kastettiin äitinsä kotiseudulla Säkylässä. Sivumennen mainiten Viktorista tuli aikuisena merimies ja hän asui perheineen Viipurissa 1860-luvulla.

Perheen kuopuksena syntyi tytär, joka sai nimen Edla Ulrika. Hän asui koko ikänsä Euran kappelissa ja kuoli naimattomana sekä lapsettomana helmikuun 21. päivänä vuonna 1900. Koska jälkeläisiä ei ollut, oli Edla Brungström halunnut tehdä ennen kuolemaansa testamentin. Tämä tapahtui suullisesti, mikä oli luonnollisesti yhtä pätevä tapa viimeisen tahdon ilmaisemiseen kuin paperille kirjattu. Hänen samassa taloudessa eläneet sisarensa Maria ja Sofia olivat kuolleet jo aiemmin.

Kun vuoden 1900 syyskäräjillä käsiteltiin testamentti- ja perintöasioita, astui esiin kunnallislautakunnan esimies, isäntä August Jaakkola avustajanaan kruununnimismies Sjöman. Jaakkola kertoi, että Edla Brungström oli useita kertoja eläessään sekä viimeksi saman vuoden helmikuun 17. päivänä kertonut viimeisestä tahdostaan. Sen mukaan hänen asuinhuoneensa piti kuoleman jälkeen luovuttaa Euran kunnan omaksi, kun taas muu omaisuus annettaisiin Suomen Lähetysseuralle.

Lisäksi kuultiin pastori Johan Leppästä ja itsellisnainen Matilda Matintytärtä, jotka molemmat kertoivat yhtenevästi helmikuun 17. päivän tapahtumista. Neiti Brungström oli tosin ollut sairas, mutta "täydessä järjessä". Koska näin oli saatu tarvittavat todistukset pöytäkirjaan allekirjoitusten kera, pyysi Sjöman neuvoa miten jatkossa olisi meneteltävä testamentin saamiseksi lainvoimaiseksi. Kihlakunnanoikeuden puolesta Väinö Juselius kirjoitti seuraavan päätöksen;

"Perintökaaren 18 luvun 1§ mukaan tulee hakijan kiireimmiten antaa Edla Ulrika Brungström vainajan perillisille tieto yllämainitusta suullisesta testamentista oikeiksitodistetuilla kopioilla tästä pöytäkirjasta ja ovat mainitut perilliset 3§ mukaan samassa kaaressa ja luvussa oikeutetut yön ja vuoden kuluessa testamentista osaa saatuansa sitä moittimaan, jos luulevat syytä siihen olevan. Julistettiin."

Kun kerran perillisiä ei ollut tiedossa,kruununnimismies Sjöman joutui panettamaan Suomen virallisiin lehtiin tiedon em. testamentista ja pyytämään ilmoituksella mahdollisia perijöitä ilmoittautumaan annetun määräajan kuluessa.

3.7.2009

Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta - UTUonline - Turun yliopiston verkkolehti

Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta - UTUonline - Turun yliopiston verkkolehti

Shared via AddThis

Kun isoisän isoisä sähkövalon näki

Maaliskuussa 1882 Tampereen puuvillatehtaalla testattiin ensimmäisen kerran sähkövaloa, joka oli tuohon aikaan varsin tuore keksintö. Noin 150 "liekkiä" oli viritetty tehtaalla ja ne olivat "erinomaisen walkoisenhohtawia ja kirkkaanheleän näköisiä", kuten Aamulehdessä kerrotttiin.

Valo oli kaasuliekkiä voimakkaampi, vaikka "motorillisen woiman suurinta määrää ei hihnojen liikkumisen takia käytetty". Liekkin valovoiman arvioitiin vastaavan noin 50 steariinikynttilän tehoa.

Koska koekäyttö onnistui erinomaisesti, aikoi puuvillatehdas asennuttaa jatkossa sähkövalon koko tehdaskiinteistöön. Käyttövoimaksi valaistukselle tulee 100 hevosvoiman turbiini, jonka kustannusarvio oli 35,000 silloista markkaa. Karkeasti arvioiden tuo summa vastaa noin 145,000 euroa, joten investointi on ollut huomattava.

Sähkölamput, joita vielä tuolloin kutsuttiin lyhdyiksi, maksoivat 7,50 markkaa kappaleelta. Niitä toimitti ranskalainen yritys, jonka arveltiin jatkossa pudottavan hinnan noin viitosen kieppeille. Kun käyttöikä oli noin yksi vuosi, laskettiin sähkövalon kustannusten olevan noin kolmanneksen kaasuvalaistuksesta.

Kuvassa Thomas Alva Edison miettii eri ratkaisuja keksimälleen hehkulampulle - teoksesta
The Edison effect

2.7.2009

Kulttuuritarjontaa Mietoisissa, Mynämäellä ja Muurlassa

Mietoisissa, Mynämäellä ja Muurlassa kerrotaan tarinoita teatterin keinoin. Tarinat ovat kylien omia, omalla paikkakunnalla joskus tapahtuneita. Ja nämä tarinat ovat tosia - tai näin ainakin väitetään tapahtuneen. Mietoisissa aiheena on liikkuminen ja liikenne, Mynämäellä Kaunottaren ja Silon vaatetustehtaat ja Muurlassa kuuluisa meijeri.

Mietoisten kotiseutuyhdistys: Kui Miatosis enne menttii.
Kuvaelmassa kerrotaan muun muassa kuinka kirkkoon ennen päästiin, hevospelien itseohjautuvuudesta, höyryvetureiden vaarallisuudesta ja lentäjäneroista. Kertojat Päivi Punta ja Pertti Vuola muistelevat yhteisiä tarinoita, Penan pojat -kuoro ja kyläläiset avustavat tarinan kerrontaa lauluin ja näytellen. Tarinat sijoittuvat aikavälille 1930-1982.
Esitys on Tavastilan kotiseutumuseon päivillä sunnuntaina 5.8. Juhla alkaa kello 12.00

Mynämäen esitys muistelee Kaunottaren ja Silon tarua. Esityksessä palataan 1960-luvulle, suomalaisen vaateteollisuuden kulta-aikaan. Silvon ja Kaunottaren merkeistä ja laadusta oltiin ylpeitä - niihin pukeutuivat niin kadun naiset kuin politiikan huippunimet. Mukana näytelmässä on myös veteraaniompelija ja urakkojen kuningatar Sinikka Kuusela! Kaunottaren ja Silvon tarua esitetään Laurin markkinoilla Mynämäellä lauantaina 8.8. Esitys huipentuu muotinäytökseen. (2-3 esitystä markkinoiden aikana klo 9.00–16.00)

Muurlan meijerin tarina vie 1950-luvun alkuun. Muurlassa tehtiin maakulua voita ja kermakin oli kysyttyä, rasvaprosentit kohdallaan. Tiloilla tehtiin töitä pitkiä päiviä ja tehotalous teki vasta tuloaan. Silloin lehmätkin olivat persoonia. Meijerissä ja sen kyljessä olevan kaupan suojissa tapahtui monenlaista inhimillistä toimintaa. Esityksen ensi-ilta näytellään Viljo Hurmeen legendaarisissa koivukulisseissa maamiesseuratalolla Muurla-päivänä 30.8. (kellonaika ja muut esityspäivät ilmoitetaan myöhemmin).

Esitysten oheen on rakennettu myös valokuvanäyttelyjä ja Muurlassa Muurlan opiston sarjakuvataiteen linjan tulkinnat paikallisista tarinoista.

Esitykset on toteutettu osana Varsinais-Suomen taidetoimikunnan osallistavaa muisteludraama -projektia. Ajatuksena on tarinankerronnan kunnioittaminen ja omien paikallistarinoiden yhteinen jakaminen kyläyhteisöissä esitysten kautta.

Lisätietoja: läänintaiteilija Annamari Karjalainen, puh 040-7373107.


Tervetuloa!


Annamari Karjalainen
Läänintaiteilija
Varsinais-Suomen Taidetoimikunta

Johan Ottosson Kleeblatt

Johan Ottosson Kleeblatt syntyi Holsteinista ehkä noin vuonna 1560. Useimmiten hänet löytää kirjallisuudessa pelkkänä Johan Ottessonina, Juhana Ottenpoikana tai myöhemmin varustettuna sukunimellä Klöfverblad, joka on suora ruotsinkielinen käännös nimestä Kleeblatt (apilanlehti). Häntä kutsutaan joissakin lähteissä "karanneeksi tanskalaiseksi kihlakunnantuomariksi" (nykyisin Saksaan kuuluva Holstein oli osa Tanskaa 1500-luvulla).

Johan oli Uplannin Trögdin ja Åsundan lainlukija 1599-1607 - niihin aikoihin (1600) hänen ehdotuksensa raatimiesten kuolemantuomioista tuli säätyjen hyväksymäksi Linköpingin valtiopäivillä 1600. Kaarle-herttua oli silloin saanut vallan Ruotsi-Suomessa katkeran sisällissodan jälkeen ja moni pää joutui niinä aikoina kumartumaan mestauspölkylle. Vuosina 1602-04
Johan oli Uplannin Hagundan sekä 1603-07 Lagundan kihlakunnantuomari.

Valtionhoitaja Kaarle-herttua, vuodesta 1607 kuningas Kaarle IX, oli isänsä Kustaa Vaasan veroinen epäilijä. Alamaiset eivät hänen mielestään voineet mitenkään olla niin köyhiä ja veronmaksukyvyttömiä kuin voudit väittivät. Ja jos yksi talonpoika oli jättänyt veronsa maksamatta, oli hänen tilalle isännäksi asetettava uusi. Jotta talo olisi saatu veronmaksukykyiseksi, piti aution viljelyksen ottaja saada muutama verovapaa vuosi tilansa kunnostamiseksi. Kaarle lähetti kamreeri Johan Ottossonin 1606-08 tarkistamaan Suomen asutustilannetta. Johan matkusti maata pitäjä pitäjältä ja kylä kylältä tehden tarkastusluetteloita. 1608 hänet valtuutettiin järjestämään maankäyttöasioita ja verotusta Pohjanmaalla.

Vuonna 1612 Johan matkusti kirjanpitoineen takaisin Ruotsiin, jonne hän 1614 sai luvan jäädän, koska ei ollut muuhun "sopivasti käytettävissä" ("efter han icke är väl till pass"). Vuonna 1615 kuningas kutsuu häntä kirjeessään "luottomieheksemme ja kamreeriksemme" ("vår troman och kamrerare").

Vuosina 1620-21 oli Johan Käkisalmen läänin kihlakunnantuomarina järjestelemässä uuden maakunnan asioita (Ruotsi oli saanut mm. Käkisalmen Karjalan itselleen Stolbovan rauhassa 1617). Sen lisäksi hän oli 1620 Kustaa II Adolfin entisen opettajan Johan Skytten mukana asiantuntijana Pohjanmaalla (jonka veronpanon hän aikaisemmin oli toimittanut) tekemässä selvitystä maakunnan kauppapaikoista. Vuosina 1621-27 Johan oli Ruotsin puolella Linden ja Noran kihlakunnantuomarina, kunnes hän taas vuosina 1623-31 hänet mainittiin Suomessa; nyt kanneviskaalina (advokatfiskal) Turun hovioikeudessa.

Johan omisti Uplannissa Jurby-nimisen tilan. Suomessa hänellä oli Taivassalon Järvenperä, Paraisten Heisala sekä Sakkolan Petäjärvi. Vuonna 1627 sai Johan rälssioikeuden Kaarinan Koriston kartanolle.

Turussa asuessaan on Johan Ottossonista jäänyt merkintöjä raastuvanoikeuden pöytäkirjoihin. Esim. 30.4.1625 vaati eräs Mickel Ryttare Johanilta vaimonsa autuaan isän Jacob Swijken perintöä, joka oli joutunut muutaman jalosyntyisen herran haltuun; tästä perinnöstä hallitsi Johan nyt Luostarikorttelin Kåkenhusin tonttia, jonne kamreerin edesmennyt vävy Willam Jemse oli vienyt vaimon perintöön kuuluvaa irtaimistoa (asiassa annettiin tuomio vasta 1635). Ehkä Johanille jossain vaiheessa tuli pula käteisestä, sillä 11.7.1638 on raastuvanoikeuden pöytäkirjaan merkitty, että Johan Ottosson antoi pantiksi Karl Billstenille Kaarinan Koriston ja Paraisten Jurmön tilansa sekä tulot tiloiltaan Upplannin Jurbyssä ja Litslenan pitäjässä.

Johan kuoli Jurbyssä 19.2.1641 ja haudattiin Litslenan kirkkoon, jossa hänen nimi (ainakin vielä 1909 tallella olevassa) hautakivessään on Klöfverblad-Holsteen. Hänen ensimmäinen vaimonsa jää nimettämäksi. Uudelleen Johan avioitui vuoden 1597 paikkeilla. Tämä toinen puoliso oli Elisabet Hansdotter,joka kuoli noin vuonna 1645.




Tekstistä kiitos RR!
Kuva - The bell tower, Litslena church, Enköping, Sweden. Photo by Riggwelter, July 16, 2006.

1.7.2009

Manöövereita Karinaisissa ja Pöytyällä

Suomen Suuriruhtinaskunnan vakinainen sotaväki harjoitteli 1800-luvun lopulla joka kolmas vuosi Lappeenrannassa sijainneella leirillä. Niinä vuosina, kun tätä leiritystä ei ollut, kaksi pataljoonaa ja Suomen kaarti lähetettiin Venäjän Krasnoje Seloon harjoittelemaan "kenttämanööwereitä".

Suomeen jääneet pataljoonat harjoittelivat toki nekin ja syksyn tullen ne koottiin ns. kenttämanööveriin. Vuoden 1893 elokuussa nämä harjoitukset Turun pataljoonan osalta pidettiin Auranmaan maisemissa, nykyisten Pöytyän ja Tarvasjoen kunnissa.

Tomun ja pölyn peittämät iloiset sotamiehet marssivat Tarvasjoen kirkolle kääntyen siitä pohjoiseen. Vielä tuolloin Pappilanahteella oli niin tiheää metsää, että vain vaivoin auringon säteet pääsivät valaisemaan miesten askeleita. Metsän läpi tultuaan joukot kulkivat Seppälään kylään, jossa oli päivän ensimmäinen levähdyspaikka.

Puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui pienen Tarvasjoen itäistä ja sitten läntistä rantaa pitkin aina Karinaisten kylään saakka. Siellä pataljoona majoittautui Karinaisten puukirkon yläpuolisille metsärinteille. Tapahtumia Turun Lehteen kuvaillut aikalainen kertoo sotapoikien olleen "reippaan, pulskean näköisiä, vaikka tomun ja suuren pölyn peittäminä kuin huuhdan polttajat".

Vain 10 minuuttia majoittumisen jälkeen lumivalkoinen leiri säteili ympäristöön satojen sotilaiden risteillessä sinne tänne tehtäviensä mukaisesti. Aterioinnin jälkeen kenttätamineet kunnostettiin ja noin kahden tunnin levon jälkeen kolmas ja neljäs komppania määrättiin etuvartiopalveluun Kyrön aseman ja Karinaisten kirkon välille. Siltä suunnalta oletettiin "vihollista" valloittamaan äsken perustettua leiriä.

Illan tullen sotaharjoitukset unohdettiin ja niiden sijaan järjestettiin suuret tanssiaiset. Niihin laskettiin osallistuneen sotamiesten lisäksi satoja neitosia sekä suuren joukon maalaispoikia. Pitäjäläiset olivat kuuleman mukaan hyvin "säwyisiä ja kohteliaita sotilaille". Vastavuoroisesti sotilaat käyttäytyivät siivosti ja arvolleen sopivasti.

Aamuvarhaisella seuraavana päivänä lähetettiin kuormasto Pöytyän kirkolle ja hieman myöhemmin kolmas sekä neljäs komppania puolustusasemiin Kyrön asemalla. Tarkoitus oli, että ensimmäinen ja toinen komppania sitten yrittävät valloittaa tuon pienen rautatieaseman, viereisen kylän sekä lähistön paikkakunnat.

Aamu kahdeksalta alkoi kajahdella laukauksia ja puoli tuntia myöhemmin kylän itäpuolisilla pelloilla oli käynnissä täysi taistelu. Samaan aikaan tapahtui myös kylän eteläpuolella manööverejä ja vastustajat joutuivat vetäytymään aseman suuntaan. Siellä he puolustautuivat niin hyvin, että Kyrön asema jäi valloittamatta. Näin ollen osapuolten välille solmitiin rauha.

Sotamiehet jatkoivat päiväänsä iloisin mielin ja väsymyksestä ei ollut tietoakaan, koska vuorossa oli edellisen illan tavoin tanssiaiset. Kylän vanhat eukot olivat udelleet pojilta "mistä tulette ja mihin menette, onko sota maassamme?".

Vastaukseksi he olivat saaneet reippaan selostuksen "taistelusta tullaan, taisteluun mennään, rauhasta ei ole puhumistakaan!". Eukot olivat tähän todenneet "no poikaset, teidän pitää sitten menemän kuolemaan!". "Niin tietysti, jollemme elämään jää" oli tullut salamana vastaus ja eukkojen silmiin kohosivat kyyneleet.

Päivän loppupuoliskolla pataljoona marssi Pöytyän puolelle noin 10 kilometrin matkan, lähelle valtiopäivämies Värrin taloa. Koko matka sotilaat lauloivat ja yhden osaston lopettaessa viritti toinen heti perään uuden viisun. Sotilaat leiriytyivät Pappilan maille, Aurajoen partaalle. Illansuu meni pyykkiä pestäessä, uidessa, ravustuksessa ja lopulta pienten tanssiaisten pyörteissä.

Blogitekstisuositus

Muslimi, josta tuli kristitty

Nakkilan seurakunnan vierasseurakuntalaisten luettelosta löytyy todella mielenkiintoinen tapaus elokuulta 1880. Mainitun kuukauden 15. päiv...