Tarina Kuusiston piispanlinnalta

Joskus 1600-luvulla Kuusiston kuninkaankartanoa hallitsi eräs Turun rykmentin päällikkö, jonka vaimo oli luonteeltaan hyvin armelias kaikille köyhille. Erityisesti hän oli mieltynyt vanhoihin sotamiehiin, joita Suomessa oli runsaasti kuningas Kaarle XII seikkailusotien jälkeen.

Näiden "ukkojen" kerrottiin ympäri vuoden pyrkivän mainitulle kuninkaankartanolle apua saamaan. Myöhäisenä jouluiltana, kovan pakkastuulen käydessä pohjoisesta päin, kartanon ovea kolkutti eräs näistä veteraaneista pyytäen päästä sisälle. Talon palkolliset olivat jo vetäytyneet levolle, eivätkä halunneet nousta ylös ovea avaamaan.

Lopulta kolkutus kuului rouvan kamariin saakka. Emäntä käski palvelijoitaan nousemaan ja päästämään myöhäisen kulkijan sisälle. Miehelle katetaan hieman lämmintä ruokaa ja sopiva vuode. Ukko on tästä kaikesta hieman hämmennyksissä ja kiittää "armollista rouvaa" sanoen toivovansa joskus saada tehdä pienen palveluksen tälle "jolle ennen niin tulevana suvena, koska käytte linnan rauniolla, jossa minäkin asun". Rouva ei tätä sen kummemmin mieleensä painanut, vaan luuli vanhuksen hourailevan vähissä voimissaan. Toisaalta hän tiesi, ettei raunioilla kukaan asunut.

Seuraavana kesänä kaikki palasi kuitenkin hänen mieleensä. Kun hän eräänä päivänä kulki Kuusiston piispanlinnan raunioilla, jokin helähti äkkiä hänen vieressään. Samassa rouva huomasi jalkojensa juurella suuren, hopeisen astian, jossa oli jonkun muinaisen piispan nimikirjaimet.

Rouva muisti nyt sotamiehen lupauksen ja poimi astian mukaansa. Sen sanotaan olleen suvun hallussa vielä 1800-luvun puolivälissä, mutta Ruotsinmaalla. Kansantarun mukaan joku Suomen vanhoista piispoista oli sotamiehen hahmon ottamalla tällä tavalla halunnut palkita hyväsydämisen rouvan.