Juhan suku-uutiset

Omien virheiden korjaaminen on hyvin hankalaa. Ensin täytyy tunnistaa, että on joskus taannoin erehtynyt. Sen jälkeen pitää tutkia miten on erehtynyt ja lopuksi vielä pitää korjata erehdyksensä. Vielä 20 vuotta sitten tutkiminen ylipäätänsä oli paljon työläämpää. Ajan varaaminen arkistokäynnille oli ensimmäinen toimenpide ja siihen saattoikin kulua viikkoja tai pahimmillaan kuukausia. Arkistossa paikan päällä piti sitten löytää oikeat mikrofilmit ja kelailla niitä. Yleensä haluttu kohta löytyi sieltä rullafilmin ääripäästä, jonka jälkeen filmi piti taas kelailla alkuasentoonsa ja viedä takaisin arkistolaatikkoon seuraavaa toiveikasta sukututkijaa varten. Kun näin löysi jonkun haluamansa henkilön, oli seuraavassa vaiheessa kelailtava filmeiltä esiin kyseisen pitäjän kohdalta oikea kylä ja talo. Kylät taasen saattoivat olla alkuperäisessä kirjassa jossain muussa kuin aakkosjärjestyksessä, joten rullafilmille joutui antamaan välillä kyytiä oikein kunnolla. Kun tähän lisää aloittelevan tu

Kiskon pitäjän Kurkelan kylästä kerrotaan seuraavaa tarinaa; Kurkelan kylässä, saman nimellisen järven rannassa, tavataan pieni kaunis hietakumpu. Sen synnystä löytyy kansassa seuraava tarina. Mainitun järven seutuvilla asui muinen "jättiläisämmä" poikansa kanssa. Kuinka lieneekään niin onnettomasti käynyt, että poika putosi järveen ja hukkui. Ämmä turhaan etsittyään kotvasen uponnutta poikaansa, suuttui siitä niin, että päätti täyttää koko järven hiedalla. Hän meni kauas nummelle, kokosi hietaa helmansa täyteen, vaan järven rantaan päästyänsä helmansa repesi ja hieta juoksi ulos.Noin huonon onnen seuraamana, jätti ämmä koko aikeensa ja lähti matkaansa. Sillä tavalla syntyi edellä mainittu hietakumpu. Taru on taru ja pysyy taruna, vaan ihmeellistä kuitenkin on millä tavalla se hietakumpu on siihen muodostunut, sitä kun ympäröitsee joka puolelta aivan saviperäinen maa. Vieläpä sanottiin, ettei ole paria virstaa likempänä nummea missä sellaista hietaa löytyisi. Mainitaanpa sama

Yksi Ruotsin valtakunnan mahtavimmista miehistä 1500-luvun lopulla oli Pohjan pitäjässä asunut valtaneuvos Jöran Boije af Gennäs. Lisänimensä hän sai vaimonsa kautta haltuunsa tulleesta maatilastaan, Pohjan pitäjän Degersjön järven rannalla sijainneesta Gennäsistä. Jöran Boije oli Ruotsin lähettiläänä Ranskassa jo 26 vuoden iässä, otti osaa herttuoiden kapinaan kuningas Eerik XIV vastaan 1568 ja kunnostautui Juhana III:n aikaan sodissa Virossa sekä Inkerinmaalla. Vuodesta 1592 lähtien Jöran Boije olikin Viron käskynhaltijana ja vaikka hän kuuluikin Juhanan ankaran vastustajan, Sigismundin puolueeseen, selvisi hän vähemmällä kuin päänsä menettäneet Suomen puolella asuneet aateliset. Rangaistuksena Boije joutui luopumaan monista viroistaan ja läänityksistään. Vuoden 1595 paikkeilla hän oli jo Moskovassa allekirjoittamassa Täyssinän rauhansopimusta , jonka alkuperäisteksti ja erinomainen suomennos löytyvät Paul Kruhsen hienoilta kotisivuilta. Jöran Boije korotettiin valtaneuvokseksi 1602

Nummen Oittilan kylän rusthollari Henrik Erikssonin tytär Margareta Limnell vihittiin vuonna 1810 räätäli Erik Dahlgrenin kanssa. Rippikirjan mukaan Erik oli syntynyt 1780 ja Margareta oli häntä kolme vuotta nuorempi. Perheen ensimmäinen tytär syntyi Nummella, mutta jo seuraavana vuonna Erik ja Margareta pakkasivat vähäiset tavaransa muuttaen Lohjan Talpelan kylän Juutin talon maille. Lohjan rippikirjoissa ja kastettujen luetteloissa Margareta l. Gretan patronyyminä on välillä Henriksdotter, välillä Nilsdotter. Sukunimeä Limnell, jonka hän oli ottanut äitinsä suvulta, ei mainita muulloin kuin vihkimerkinnässä. Siellä Erik jatkoi räätälin ammatin harjoittamista aina 1820-luvun lopulle saakka. Tuolloin Lohjanjärven toisessa päässä sijaitsevan Virkkalan kylän Flaasin talon edellinen talollinen oli kuollut ja tila kaipasi uutta isäntää. Osa perheen Talpelassa syntyneistä lapsista oli kuollut pieninä, mutta 1830-luvulle tultaessa elossa oli neljä poikaa; Carl, Magnus, Erik ja Elias. Lohjan

Karjalohjan kirkkoherrana 1820-40 -luvuilla toiminut Gustaf Adolf Gedda syntyi Salon Karjaskylässä vuonna 1789. Hänen isänsä Carl Gustav Gedda oli tuona vuonna armovuodensaarnaajana Seilin hospitaalissa, mutta 1790 hänet tavataan Perniön Teijon ruukinsaarnaajana. Sieltä hän muutti perheineen Nummelle kappalaisen virkaan ja edelleen Tammelaan, jossa hän myös kuoli. Gustaf Adolfin äiti Elisabet Sjöblom oli kotoisin Sauvon pitäjästä. Gustaf Adolf Gedda lähetettiin Turun katedraalikouluun kevättalvella 1802 ja siellä hän oli aina vuoteen 1812 saakka, jolloin hänestä tuli ylioppilas. Pappistutkinnon hän suoritti samoin Turussa ja siellä hänet myös vihittiin papiksi 20.6.1814. Opiskeluiden jälkeen hän oli pappina Pirkkalassa, Hämeenlinnassa, Vanajassa ja Lohjalla seuraavien kahdeksan vuoden kuluessa. Tammelan pitäjä sai Gustaf Adolfista kappalaisen 1822 ja sieltä tie vei hänet vihdoin kirkkoherran virkaan Karjalohjalle 1838. Gustaf Adolf Gedda oli kolme kertaa naimisissa. Ensimmäinen aviolii

Sarjassa historian hämäryyteen katoavat esivanhemmat on vuorossa Uskelan Isokylän Hannulan talon Kankareen torpassa vuosina 1811-1817 asunut Gabriel Matsson, joka oli naimisissa Kaisa Johansdotterin kanssa (vihitty 1811). Kaisan ensimmäinen puoliso oli ollut reserviläinen Mats Hägg, joka oli ollut samalla Kankareen edellinen torppari. Matsin ja Kaisan vanhemmat ovat tiedossa, mutta Gabrielista ei Uskelan rippikirja osaa kertoa edes syntymävuotta. Rippikirjaan hänet on merkitty syntyneeksi Uskelassa ja pitäjän haudattujen luettelon mukaan Gabriel kuoli 42 vuoden iässä keväällä 1817. Täten hän olisi syntynyt vuoden 1775 paikkeilla. Uskelan, Salon ja Perttelin kastetuista ei kuitenkaan löydy vuosien 1774-1776 väliltä ketään sopivaa henkilöä Gabrielin saappaita täyttämään. Salossa tosin syntyy juuri vuonna 1775 kaksikin tuon nimistä lasta Mats -nimiselle isännälle. Toinen näistä lapsista kuolee vuoden ikäisenä ja toinen menee tahollaan naimisiin. Vihittyjen luetteloon merkitty "bägg

Nykyisessä Kiskon pitäjässä, josta kohta on tulossa osa Salon kaupunkia, on ollut aikain kuluessa useampia kirkkoja. Näistä kerrotaan mm. paikkakunnalta muistiin merkityissä taruissa. Vuodelta 1753 on olemassa silloisen Kiskon kirkkoherran, Elias Roos'in tekemä lyhykäinen kertomus Kiskon pitäjästä. Sen mukaan Kajalan kylän ja Pohjan Skogbölen välinen tienoo oli nimeltään Papinkangas. Nimensä se oli saanut siitä, että siellä oli ensimmäisen kerran saarnattu kiskolaisille. Kisko oli alkujaan Pohjan pitäjän kappeliseurakunta ja tuolloin oli pieni saarnahuone Kirkkoniemellä, vähän matkaa etelään päin nykyisestä kirkosta. Ensimmäisen kerran nimi Kisko putkahtaa esiin jo vuonna 1347. Kappeliseurakunnasta itsenäiseksi Kisko oli tullut 1500-luvun puolivälin tienoilla. Vuoden 1738 aikana purettiin vanha kirkko, josta kerrottiin, että sen ja Piikkiön vanhan kirkon oli tehnyt sama rakentaja samaan tapaan "jokin aika sitten". Samalla aloitettiin uuden puukirkon rakennustyöt. Tuosta v

Nykyisen Salon kaupungin liepeillä sijainnut Isokylä on aikoinaan seilannut melkoisella vauhdilla Salon ja Uskelan välillä. Rippikirjoissa kylä on yleensä Uskelan puolella, mutta 1840-luvun taitteessa se löytyy Salosta. Yksi kylän kantatiloista oli ja on edelleen Ruoksmäki. Ruoksmäen päärakennus löytyy tätä nykyä Salosta Somerolle johtavan tien ja Turku-Helsinki -moottoritien risteyksessä olevan Piihovin levähdyspaikan yläpuoliselta kalliolta. Vuonna 1798 perintötilaksi ostettua paikkaa voi pitää todella ikimuistoisena asuinpaikkana, koska saman mäen kaakkoisrinteeltä on tavattu rautakautiseen polttokenttäkalmistoon viittavia jäänteitä. Vanhimmat säilyneet maakirjat nykyiseltä alueelta alkavat vuodesta 1540. Ruoksmäen osalta voi todeta saman suvun asuneen siellä tuosta ajankohdasta lähtien ainakin 1900-luvun loppupuoliskolle saakka, ehkä vielä nykyäänkin. Omat muistiinpanoni Ruoksmäestä alkavat vuodesta 1772, jolloin talossa syntyi poika Johan rusthollari Jöran Johanssonin ja Walborg

Eräs esiäitini, Maria, syntyi Perniön Tilkkalan talossa loppusyksyllä 1796. Kyseinen talo sijaitsee vielä tänä päivänä sen kauniin maaseututien varrella, joka lähtee entiseltä Kosken ruukilta ja päättyy Tuohitun kylään Kiskon ja Perniön pitäjien rajamailla. Paikalla on asuttu jo pronssikaudella, mistä todisteena ovat kolme hautaröykkiötä, joista yhtä tutkittiin vuonna 1958. Näiden röykkiöiden alapuolella olevan hiekkakuopan reunamilta on aikoinaan löydetty asuinpaikan jäännöksiä sekä ns. venekirves. Marian isä Henrik Johansson oli 1700- ja 1800-lukujen taitteessa Tilkkalan lampuotina puolisonaan häntä 15 vuotta nuorempi Maria Johansdotter. Molemmat vanhemmat olivat kotoisin Perniöstä, Henrik Kyynämäen Alastalosta ja Maria Sydänsaurun Piiparista. Tilkkalassa Henrikille ja Marialle syntyi yhteensä seitsemän lasta, joista vain yksi menehtyi pienenä. Perniöstä perhe muutti vuoden 1810 paikkeilla Kiskon Kirkkojärven rantamaisemissa sijaitsevalle Marjaniemen yksinäistilalle isä Henrikin jatk

Karjaan kirkon viereisessä sijaitsee punaiseksi maalattu pieni rakennus, entinen pitäjäntupa. Sen oveen kiinnitetyssä laatassa kerrotaan rakennuksen ensin olleen erään Flythströmin torppa, joka vuonna 1876 siirrettiin kirkonmäelle. Karjaan Historia -teoksessa puolestaan kerrotaan sen synnystä mm. seuraavaa; kunnankokoukset ja lautakuntien kokoukset pidettiin pitäjäntuvalla, jonka siivous ja lämmitys oli annettu urakalle. Vuoden 1875 lopussa päätettiin siihen astinen kokouspaikka hylätä liian huonokuntoisena ja päätettiin rakentaa uusi tupa kirkon ja Degerbyn kartanon kirkontallin väliin. Kun puut osaksi otettiin vanhasta tuvasta ja kirkon varastosta, osaksi kerättiin pitäjäläisiltä, arvioitiin talon hinnaksi 500 markkaa. Kesällä 1876 rakennusaikaan kuntakokous kutsuttiin koolle kirkonisäntä Björklundin luo Björkkullaan. Kunnankokouksien ensimmäinen puheenjohtaja oli kirkkoherra ja rovasti Elias Wilhelm Stadius, joka oli syntynyt 30.9.1812 Halikossa ja kuoli Karjaalla 6.2.1874. Hänen j

Lohjan Karstun kylän Joenpellon talon Kujansillan torpassa syntyi syksyllä 1820 poikalapsi, joka sai nimen Adolf. Hänen vanhempansa olivat torppari Erik Johan Fredriksson ja Maria Enberg. Äiti Marian isä Abraham oli asunut saman kylän Pohjalaisen talon torpassa ja työskennellyt puuseppänä. Äidinäiti Maija Stina oli tullut Karstulle muutaman kilometrin päässä sijainneesta Paloniemestä. Reilun parinkymmenen vuoden iässä Adolf lähti kotitorpastaan ja suuntasi kulkunsa läheiselle Karjalohjalle. Siellä hän meni avioon 27.12.1844 Karkalinniemenssä syntyneen Anna Kreetta Kustava Vareliuksen kanssa. Anna Kreetalla oli jo yksi tytär, aviottomana syntynyt Engla Karolina, joka myöhemmin nai tarkk'ampuja Gustaf Dahlstedtin, mutta kuoli vain viitisen vuotta myöhemmin. Adolfille ja Anna Kreetalle saivat yhteensä kuusi lasta, joista neljä ensimmäistä syntyi Karjalohjalla ja kaksi nuorinta Suomusjärvellä. Karjalohjalla ollessaan perhe asui ensin ilmeisesti vaimon kotona Suurniemessä, mutta jo 184

Karjalohjan Härjänvatsan kylässä oli historiallisena aikana viisi isompaa taloa; Koivu, Pelli, Turri, Tölmä ja Vikkarainen. Kylän kulttuuriympäristöä pidetään maakunnallisesti arvokkaana. Alueella on mm. jalopuumetsikköjä ja pähkinäpensaslehtoja sekä elinvoimaisia puronvarsilehtoja. Metsälailla suojeltuja alueita on mm. Passinsuo. Kylän rakennuksia on inventoitu 1996 Uudenmaan liiton toimesta. Nämä kyseiset inventaariokohteet arvotettiin kahdeksan vuotta myöhemmin Tammisaaren maakuntamuseon rakennustutkijan ja aluearkkitehdin toimesta. Edellä mainituista tiloista olivat mukana Turri, Tölmä ja Vikkarainen sekä lisäksi hieman uudemmat, entisistä kantatiloista lohkotut tilat Koivula, Pihlajamäki ja Toivola. Mikään taloista tai talousrakennuksista ei kuitenkaan ole niin vanha tai yksilöllinen, että se olisi tullut suojatuksi rakennuslailla. Koska Härjänvatsa sijaitsee nelisen kilometriä Karjalohjan kirkonkylästä, on se aina jäänyt hieman syrjään. Tämä on mahdollistanut useammankin keskiaj

Kiskon Kirkkojärven rannalla sijainnut Haapaniemen kartanolinna on miljöönä kiehtova paikka. Kyseisen kartanon rakentaminen lienee aloitettu jo 1450-luvulla ja valmiiksi rakennus tuli vuoden 1525 paikkeilla. Ensimmäinen nimeltä tunnettu omistaja oli Krister Frille vuodelta 1463. Seuraavat puoli vuosisataa hänen sukunsa hallitsi kartanoa, kunnes 1500-luvun alkupuoliskolla Klaus Henrikinpoika Horn sai sen itselleen avioliiton kautta. Hän piti Haapaniemeä päätilanaan aina 1540-luvulle saakka, jolloin Klaus muutti perheineen Maskun Kankaisiin. Seuraavalla vuosisadalla kolmikerroksinen kartanorakennus alkoi jo pahasti rapistua ja viimeistään 1750-luvulla se oli raunioina. Naapuripitäjä Pohjassa sijainnut Fiskarsin ruukki sai kartanon maineen omistukseensa 1737 ja 1883 omistus siirtyi Fiskarin Oy:lle. Ilmeisesti jo 1600-luvulla itse kivirakennus jäi asujaimitta ja viereinen puurakenteinen päärakennus sai toimia isäntäperheen kotina. Fiskarsin toimesta tämä säteriksi muodostetun tilan hoidost

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen järjestämillä tutkimusretkillä kiersivät tutkijat ja taiteilijat ympäri maatamme merkitsemässä ylös kulttuurillisesti merkittäviä kohteita. Yksi ensimmäisistä retkistä suuntautui läntiselle Uudellemaalle, jossa seurue tutustui mm. Fiskarin ja Antskogin ruukkeihin Pohjan pitäjässä. Esimerkiksi Turun Yliopiston kirjastosta löytyvissä seuran vuosikirjoissa riittää luettavaa ja pohdittavaa runsaasti. Uudempi tutkimus on toki selvittänyt monia tuonaikaisia "mysteereitä", mutta tekstien joukosta löytyy todella mukava tarinoita menneiltä ajoilta. Kriittinen lukija jättää tietyt kylänmiesten turinat omaan arvoonsa tieteellisesti mielessä, mutta se ei saa estää nauttimasta niistä proosallisessa mielessä. Yksi näppärä arvoitus tuli vastaan nimenomaan Pohjan pitäjän kohdalta. Oheisessa kuvassa pitäisi olla Tvärminnen kylästä löytyvä hautakivi. Vuosiluku näkyy olevan selvästi 1755, mutta muu osa tekstistä aiheuttaa päänvaivaa. Ehkä joku lukija tietäisi, jo

Veljekset Ivar ja Erik Fleming olivat mahtava sotaherroja 1520-luvun Suomessa. He onnistuivat vapauttamaan suomalaiset Tanskan Kristian -kuninkaan vallasta vuonna 1523 ja Kustaa Vaasan noustua valtaistuimelle sai Erik nimityksen valtaneuvokseksi. Hänestä tuli myöhemmin Ruotsin ensimmäinen täysivaltainen lähettiläs ja tässä ominaisuudessa hän kävi Moskovassa 1526 uudistaen rauhan Venäjän ja isänmaansa välille. Vuosina 1528-40 Erik Flemingillä oli läänityksenä Raaseporin lääni. Sen uudeksi keskuspaikaksi perustettiin Tammisaaren kaupunki vuoden 1542 tienoilla. Tosin jo vuonna 1515 Pohjan pitäjän kirkkoherra valitti, että hänen kappalaisensa liikkuu ja rehkii tuolla kauppalassa (" ther i köpstaden "). Joka tapauksessa Erik Fleming nautti Kustaa Vaasan luottamusta ja hänen osakseen lankesi mm. maanpuolustuksen järjestäminen ja rajaselkkausten setvitys. Etelä-Suomen laamanni hänestä tuli jo 1524 ja laivaston amiraali 11 vuotta myöhemmin. Hänen vaikutti myös varhaisen Suomen

Savokarjalainen nimi Hukkanen mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran jo vuonna 1366. Eräs esivanhempieni polku alkaa vuoden 1700 tienoilta jo kartalta poistuneen Vuolijoen pitäjän Saaresmäen kylästä. Hukkasia oli tuossa paikassa jo lähes sata vuotta aiemmin. Dosentti Aare Läntisen Genos -lehdessä julkaistussa artikkelissa "Kainuun talonpoikaissuvut 1554-1713" kerrotaan Saaresmäellä asuneen Hukkasia jo vuonna 1605, jonka jälkeen heitä asui siellä ainakin vuosina 1616, 1633, 1650, 1662, 1671, 1706 ja 1713. Paltamon rippikirjoista löytyy talonpoika Lauri Hukkanen (Lars Huckanen), joka asustaa 1730-luvulla Saaresmäen Hukkalan talossa numero yksi. Hänen samanniminen poikansa jatkoi talonpitoa yhdessä vaimonsa Kirsti Makkosen kanssa. Laurilla ja Kirstillä oli ainakin neljä poikaa, joista Hukkalan isäntänä jatkoi isänsä kaima, kolmannen polven Lauri Hukkanen. Tämän viimeksi mainitun Laurin velipoika Paavo syntyi vuonna 1743 ja meni jossain vaiheessa naimisiin itse

Sukututkimus oli alunperin yläluokan harrastus. Tähän oli monia käytännöllisiä syitä alkaen luku- ja kirjoitustaidosta sekä ennen kaikkea vallanperimyksestä. Edellisen kuninkaan poistuessa näyttämöltä alkoi monesti hänen jälkeläistensä ja sukulaistensa joukossa kuhista. Jokainen katsoi juuri itsensä soveliaaksi uudeksi hallitsijaksi, oli sitten takana biologinen sukuyhteys tai ei. Suomessa sukututkimuksen voisi katsoa alkaneen Turun piispa Johannes Terseruksen (1605-1678) kiinnostuksesta Pohjanmaan säätyläissukujen keskinäisiin sukulaisuussuhteisiin. Hän aloitti omatoimisesti keräämään näitä tietoja tuon ajan kirkonkirjoista ja muista lähteistä. Terseruksen jälkeen mm. Limingan ja Raahen papit kunnostautuivat hänen työnsä jatkajina. Tämä johti lopulta ns. Sursiallianin julkaisuun. Naapurimaassamme Ruotsissa sukunsa juuria merkitsivät muistiin jo puoli vuosituhatta sitten maan ylhäisimmät miehet. Oheisessa kuvassa on kuningas Kustaa Vaasan omakätisesti kirjoittama sukupuu hänen omista e

L ohjan kaupunki on päättänyt lopettaa Eeva Joenpellon kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon. Tätä palkintoa jaettiin kolmen vuoden välein aina 1980-luvulta lähtien. Ensimmäisenä palkittiin virolainen Jaan Kross vuonna 1988. Viimeiseksi palkinnon saajaksi jäi norjalainen Herbjorg Wassmo, jolle se annettiin 2004. Samana vuonna kuoli myös kirjailija Joenpelto. Eeva Joenpellon vahvinta alaa olivat erinomaiset terävät luonne- ja paikkakuntakuvaukset. Vuodesta 1974 lähtien Joenpelto kirjoitti neliosaista teossarjaa, joka kuvasi hänen kotiseutuaan, läntistä Uuttamaata ja ennen kaikkea Lohjan tuolloista kauppalaa. Tarina alkaa kansalaissodasta ja kulkee läpi pulakauden, lapuanliikkeen ja sotien jälkeisen maanalaisen kommunismin sekä talouspulan. Sarjan kirjoja olivat "Vetää kaikista ovista", "Kuin kekäle kädessä", "Sataa suolaista vettä" sekä 1980 ilmestynyt "Eteisiin ja kynnyksille". Joenpellolle sukutaustan tunteminen auttaa ymmärtämään hänen suurta mi

Vielä 1900-luvun alkuun saakka oli vallalla se käsitys, että aatelinen Leijonmarcksin suku olisi periytynyt Suomen piispasta, Mikael Agricolasta. Vaikka Agricolan juhlavuosi on jo mennyt, palaan tähän asiaan lyhyesti. Mikael Agricola kuoli vuonna 1557. Toisaalta eräs herra Sven Agricola sai 1686 vahvistuksen sukunsa vanhalle aateluudelle ja hänet introdusoitiin nimellä Leijonmarck. Sven A. oli valtionarkiston sihteeri ja lopulta Turun Hovioikeuden presidentti. Hän tunsi hyvin lain ja seurasi aikansa politiikkaa ahkerasti. Introdusointia varten tarvittavat sukutaulustot Sven A. teki luultavasti itse. Hänelle olivat tuomioistuintyönsä kautta tulleet tutuiksi sukututkimukseen liittyvät asiat ja näin hän luultavasti oli ainakin omasta mielestään pätevä laatimaan omia esipolviaan koskevan selvityksen. Tuon ajan biografioiden laatijat tosin lähinnä kiistelivät siitä, oliko Sven kolmatta vai neljättä sukupolvea piispa Mikaelista alkaen. Tämä seuraavassa kuvassa oleva jälkeläistaulusto on se,

Ruotsalaisen pyhimyksen, Pyhän Birgitan isä Birger Persson oli ollut ensin naimisissa e rään Kristina Johansdotterin kanssa, joka oli Elofssönernas -sukua. Tästä aviosta ei ilmeisesti ollut lapsia. Kristinan kuoltua meni Birger naimisiin Ruotsin kuninkaalliseen Folkunga-sukuun kuuluneen Ingeborg Bengtsdotterin kanssa. Birgerille ja Ingeborgille syntyi ensin viisi lasta, joista kaikki kuolivat nuorina. Nuorimmaisina syntyneet Katarina ja Birgitta sen sijaan elivät aikuiseksi. Sisarukset päätyivät naimisiin kahden veljeksen kanssa. Gudmar Magnusson Loholmin pojat Ulf ja Magnus veivät siskokset vihille. Birgitta oli naimisiin mennessään ainoastaan 13-vuotias, mutta ensimmäinen lapsi perheeseen syntyi vasta kolmen vuoden päästä. Harva tulee ajatelleeksi Pyhästä Birgitasta puhuttaessa, että hän oli myös peräti kahdeksan lapsen äiti. Viimeisimmän lapsen syntymä uhkasi myös äidin henkeä, mutta katolisen kirkon onneksi Birgitta toipui täysin lapsivuoteen koettelemuksista. Ulfin ja Birgita

Tämä tarina ilmestyi Turun Wiikko-Lehdessä vuonna 1822. "Ennen oli täällä Turussa se luulo, että Turun linnassa piti olla arteen, joka wanhoina aikoina, kuin linna wihollisilta piiritettiin, olis sinne tulut kätketyksi. Tämän luulon tähden tapahtui kerran seuraawa lysti asia. Wuonna 1730 kuljeskelivat ilta puolella kiwaljeri Petter Ahlström ja pari kolme muuta miestä linnan kiwi-trapuja myöten kirkon tienoissa ja kuin he kaikellaista puheillessansa tuliwat yhteen paikkaan, sanoi yks heistä, hawainneensa sen kumman, että kuin siinnä pakassa paiskaa eli helkyttää kätensä yhteen, niin kuuluu helisewä kajahus, ikäänkuin hopealta. Tätä nyt kaikilta koetettua, päätettiin aiwan wissiksi, että näistä tienoista oli se uskottu aarre. Mutta Ahlströmi kielsi toisten miesten puhumasta mitään, ettei Linnan Wahtmestari, siitä kuultuansa, menisi öisenä aikana ja salaisesti kaiwais sen pois. Seuraawana päiwänä menee hän Maaherra Yxkullin tykö, ilmottaa hänelle nyt löytäneensä sen niin usiasti puhu