Ehtoollisviinien jäljillä kirkonarkistoissa

Suomen viinihistoria on kiehtova kudelma, jossa uskonnolliset, kaupalliset ja kulttuuriset vaikutteet kohtaavat. Vaikka suomalaiset ovat tunnetusti rakastaneet simaa ja olutta, viinillä on ollut oma arvokas asemansa – erityisesti ehtoollisviinin muodossa. Tässä blogipostauksessa sukelletaan aikojen saatossa siihen, miten viini saapui Suomeen ja miten sen käyttö on kehittynyt vuosisatojen varrella.

Keskiajan alku: Viinin saapuminen Suomeen

Ensimmäiset viinit löysivät tiensä Pohjoismaihin Ruotsin, Norjan ja Tanskan kautta. Suomen kohdalla viinin ilmaantuminen liittyi vahvasti katolisen kirkon vaikutukseen keskiajalla. Kirkko toi mukanaan viinin käytön ehtoollisessa, ja jo varhaisessa vaiheessa viiniä käytettiin hengellisissä seremonioissa. Samanaikaisesti osa viineistä jalostettiin esimerkiksi lääkinnällisiin tarkoituksiin, mikä kertoo aikakauden monipuolisista käyttötavoista.

Kirkolliset vaikutteet ja viinin omaksuminen

1500-luvulta lähtien suomalaiset alkoivat vähitellen tutustua viineihin. Alkuun viiniä käytettiin ensisijaisesti kirkollisissa yhteyksissä, jolloin vain pappien oli ollut lupa nauttia ehtoollisviiniä. Myöhemmin, Martti Lutherin vaikutuksesta, ehtoollisviiniä alettiin tarjoamaan kaikille kirkon jäsenille, mikä merkitsi merkittävää muutosta uskonnollisissa käytännöissä.

Kaupankäynnin rooli ja viinin saatavuus

Suomessa viinin saapumiseen vaikutti voimakkaasti kaupankäynnin kehitys ja kansainväliset kontaktit. Tärkeimmät tuontisatamat – Turku, Viipuri, Pori, Helsinki, Porvoo ja Rauma – toimivat keskeisinä solmukohtina, joista suurin osa viineistä toivat ulkomaiset kauppiaat. Vaikka viini pysyi pitkään ylellisyystavarana, joka oli korkeiden hintojen vuoksi vain ylhäisölle ja diplomaatteille saavutettavissa, juhlallisuuksissa ja seremonioissa sitä käytettiin runsaasti. Esimerkiksi Viipurissa tarjottiin kirsikkaviinejä, ja häjytilaisuuksiin saatettiin kerätä jopa 1700 litraa viiniä.

Muunnokset ja paikalliset innovaatiot

Viinin käyttö Suomessa ei rajoittunut pelkästään nautintojuomaksi. Aikanaan viiniä poltettiin ja valmistettiin eräänlaiseksi brändiksi, jota käytettiin esimerkiksi ruudin kostuttamiseen tai lääkkeenä. Tämä käytäntö kuvastaa sitä, kuinka tuontiviiniä hyödynnettiin monipuolisesti ennen kuin venäläiseltä perinteeltä tuttu vodka yleistyi. Lisäksi Tallinnan kautta kulkeneilla viineillä oli pitkä historia: ensimmäiset todisteet Tallinnan viinituonnista ovat peräisin jo 1400-luvulta, mikä osoittaa Hansa-kaupan merkityksen Itämeren alueella.

Viinin rooli suomalaisessa kulttuurissa

1800-luvulta lähtien viinistä alettiin pitää tärkeänä osana myös perhejuhlia, häitä ja hautajaisia. Nuorten opiskelijoiden keskuudessa punaviini ja arkkia alkoivat nousta suosituiksi nautintojuomiksi, mikä osoittaa viinin monipuolisen roolin yhteiskunnassa. Vaikka arkijuolet olivat edelleen ensisijaisesti simaa ja olutta, viini symboloi ylellisyyttä ja juhlallisuutta.

Tohtori Georg H. Borgströmin mukaan viinirypäleistä valmistettua viiniä on juotu Suomessa jo yli 2500 vuotta – Salosta löytyneet viinirypälekivet ja juoma-astiat ovat merkittävä todiste alueen pitkään ulottuvasta viiniperinteestä.

Yhteenveto

Ehtoollisviinin tarina Suomessa on kertomus uskonnollisista muutoksista, kaupankäynnin kehityksestä ja kulttuurillisista kokeiluista. Alun perin kirkon käyttöön suunniteltu viini levisi vähitellen myös ylhäisön ja opiskelijoiden juhlissa, vaikka kansan keskuudessa sima ja olut pysyivätkin suosituimpina juomina. Viinin historia muistuttaa siitä, kuinka globaalit vaikutteet ja paikalliset innovaatiot ovat yhdessä luoneet monimuotoisen perinteen, joka elää edelleen nykypäivän juhlahetkissä.

Kirkontilit

Jokainen seurakunta muodosti omat tilikäytänteensä itsenäisesti. Muutamista seurakunnista löytyy erityiset viinikassan tilit, joista sitten helposti löytyy vuosittain tai jos harvemminkin hankitut ehtoollisviinit sekä tietysti öylätit. Esimerkkinä toimii Kansallisarkiston hiljattain alkuperäisistä dokumenteista kuvaamat Eurajoen viinikassan tilit. Kesällä 1817 on hankittu pikku tynnyrillinen viiniä ja uudestaan helmi- sekä huhtikuussa 1818. Öylättejä taasen ostettiin maaliskuussa 1816 Eurajoelle 2600 kappaletta.

Merimiehen kolmoset

Maaliskuun toisena päivänä vuonna 1886 tapahtui Raumalla jotain, mitä ei muistettu tapahtuneen ainakaan viimeiseen sataan vuoteen. Tuona päivänä merimies Isak Nordlundin vaimo Katarina Grönvall synnytti kolmoset; yhden pojan ja kaksi tytärtä. Jo samana päivänä kastetut pienokaiset saivat nimet Johan Onni, Elna Katarina ja Ada Maria.

Erityisen merkittäväksi tämän onnellisen perhetapahtuman teki se, että kaikki kolme lasta jäivät myös henkiin synnytyksessä. Ada Maria oli sisarusparven heikoin ja hän menehtyi pian, mutta Elna ja Johan selvisivät pahimman yli. Vuosien 1888-1897 Rauman rippikirjassa perheessä mainitaan lisäksi poika Frans Isak (s. 1878) sekä tytär Hilda Maria (s. 1887). Näistä jälkimmäinen kuoli vauvaiässä ja äiti Katarina helmikuussa 1890.

Katarina oli syntynyt Raumalla vuonna 1850, kun taas merillä elantonsa ansainnut Isak oli kotoisin Eurajoelta. Hän oli puolisoaan kahdeksan vuotta nuorempi. Tosin Eurajoen kastetuista en onnistunut Isakia paikallistamaan. Nordlundin toinen puoliso oli Adolfina Damlin Rauman maaseurakunnasta. Adolfinan ja Isakin yhteisiä lapsia olivat Lauri Mikael (s. 1893) ja Johan Arvo (s. 1897).  Perhe asui Vähä-Envallan (Envalda/Einvalla) talossa ja esimerkiksi vuodeksi 1898 isä Isak Nordlund sai kalastusoikeuden Kirkkosillalta Orellin siltaan saakka 20 markan ja 30 pennin hintaan.

Vähä-Envalla joutui lopulta kesäkuussa 1908 pakkohuutokauppaan Isak Nordlundin konkurssipesän kautta. Sen osti 11,020 markan hintaan työmies Kustaa Isopere Eurajoen Tarvolan kylästä. Vaikka kauppa sinänsä oli tehty oikein, aiheutti sen pienen skandaalin poikasen. Työmiehenleski Rosendahl, joka alunperin oli talon myynyt Nordlundille, oli pidättänyt rakennuksesta itselleen aikoinaan ns. vanhan miehen huoneen eliniäkseen. Tämä oli raumalainen tapa, mutta Rosendahl ei ollut ajoissa huomannut valvoa laillisia oikeuksiaan ja Isopereen tultua omistajaksi hän joutui luopumaan eläkekodistaan. Tätä tapausta esimerkkinä käyttäen kehoitti lehdistö kaikki talonomistajia tai vastaavia sopimuksia tehneitä hoitamaan asianmukaiset lainhuudot kuntoon ajoissa.

Satakuntaan lähteneet Heermannit

Karjalohjalla vihittiin kesäkuun lopulla 1818 Mustlahden Ylhäisten rusthollarin poika Evert Heerman ja Sakkolan Heikintalon rusthollarin tytär Anna Greta Saxell. Äidin puolelta Evert oli sukua Sammatin Kiikalan Kottarin ratsutilallisille.

Pian avioitumisen jälkeen tuore pariskunta muutti Tallaan kylän Pöykärille, jossa Evert hoiti taloa lampuotina. Sieltä Heerman vei perheensä Härjänvatsan kylään, Rannanpellon talon maille viimeistään 1823. Siellä hänet mainitaan itsellisenä. Karjalohjalta Evert Heerman ja Anna Greta Saxell muuttivat Varsinais-Suomen Piikkiöön pari vuotta myöhemmin. Lapsia oli ehtinyt Karjalohjan vuosina syntyä kolme.

Piikkössä Evertistä tuli Kiertilän verotalon renkivouti. Piikkiössä lapsikatras kasvoi kahdella tyttärellä, kunnes Heerman jälleen kerran vaihtoi maisemaa. Tällä kertaa kohteena oli Yläneen pitäjä Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajamailla vuonna 1832. Kovin kauaa perhe ei melko syrjäisessä pitäjässä viihtynyt, sillä jo 1836 Evert oli Leineperin ruukin renkivouti Kullaalla. Tälläkin kertaa visiitti jäi lyhyeksi, sillä kahta vuotta myöhemmin Heermannit asettuivat Raumalle. Tässä välissä oli Evert ehtinyt olla jonkin aikaa tilanvuokraajana Eurajoen Lavilassa. Raumalla Evert Heerman harjoitti värjärin ammattia.

Evertin ja Anna Gretan lapsista Evert Viktor ja Henrik Johan antautuivat samalle alalle, kellosepiksi. Evert Viktor asettui lopulta Uuteenkaupunkiin ja tuli tunnetuksi yhtenä kaupungin merkittävimmistä liikemiehistä. Kun esimerkiksi vuoden 1887 alussa Uudenkaupungin kansainvälinen lennätinasema tarvitsi kipeästi lisätiloja, antoi lennätinhallitus toimitalon rakentamisen Evert Viktor Heermanin huoleksi. Tämän rakennuksen tuli käsittää 24 huonetta, joista kaksi olisi isoja konesaleja. Lisäksi tuli rakennattavaksi tarpeelliset ulkohuoneet. Kaiken tuli olla valmiina jo saman vuoden kesäkuun ensimmäisenä päivänä.

Evert Viktor ehti olla monessa mukana ja niinpä hänen nimensä löytyy mm. Uudenkaupungin Mekaanillisen Tehtaan höyrymyllyn ilmoituksista Uudenkaupungin Sanomissa 1890-luvulla. Kun hän kuoli loppusyksystä 1898, muisteltiin hänen nauttineen suurta luottamusta paikkakunnalla. Hän oli ottanut osaa kunnallisiin toimiin, ollut valtuusmiehenä sekä rahatoimikamarin puheenjohtajana. Elämänsä loppupuolen hän kärsi hivuttavasta taudista, joka viimein vei hänet hautaan.

Evert Viktorin velipoika Henrik Johan Heerman oli kelloseppänä Raumalla. Eräissä yhteyksissä hänen syntymäpaikakseen on merkitty Rauman rippikirjaankin merkitty Karjaa, mutta tosiasiassa hän syntyi Karjalohjan Tallaan Pöykärillä. Kelloseppä Henrik Johan Heermanin puoliso oli porilainen Anna Ulrika Grönlund. Heidän tyttäriään olivat näyttelijä Selma Erika sekä Tampereen pellavatehtaan konepajan johtajan, Karl Richard Munsterhjelmin kanssa avioitunut Hilda Cecilia.



Selman puolisoita olivat Suomalaisen Teatterin näyttelijä Arthur Lundahl, joka kuoli kesällä 1879 sekä norjalainen kauppias Isak Bergström. Selma Erika oli Suomalaisen Teatterin ensimmäinen näyttelijätär ja viimeinen Kaarlo Bergbomin aikalainen. Hänen uransa alkoi Westermarkin teatteriseurueessa ja Suomalaiseen Teatteriin hän pääsi 1872. Selma, joka tunnettiin miehensä sukunimellä Lundahl, sai tehdä heti alkuunsa päärooleja, kuten kuningattaren osan "Maria Tudorissa", Elisabetin "Maria Stuartissa" ja markiisitar Popadourin "Narciss Rameaussa".

Hänen kerrotaan paneutuneen rooleihinsa erityisellä huolella ja tämän ansiosta Selma sai runsaasti lahjoja sekä kiitoksia työstään. Vaikka hänen vuositulonsa nousivat 1877 peräti 2200 markkaan, joutui hänen tahtomattaan osallistumaan ruotsalaisen ja suomalaisen teatteriväen keskinäisiin kahinoihin. Lundahl määrättiin käyttämään kotikielenään suomea, vaikka perhe olikin ruotsinkielinen. Ahkeruus ja loputon työhön keskittyminen aiheutti Selma Lundahlille lopulta kuumetaudin. Tämän seurauksena tullut muistin heikkeneminen vaikutti hänen loppu-uraansa teatterissa.

Hilda Cecilian ja Karl Richard Munsterhjelmin lapsista tytär Elin Vega tuli tunnetuksi opettajana sekä ennen kaikkea lastenkirjailijana. Hän julkaisi kirjoja myös nimillä Elin Munsterhjelm-Harva ja Elin Munsterhjelm-Holmberg. Nimet Holmberg ja Harva tulivat hänen puolisoltaan, uskontotieteilijä Uno Harvalta, joka suomensi sukunimensä Holmberg vuonna 1927. Elin Munsterhjelm toimi Hangon suomalaisen yhteiskoulun rehtorina 1906–1915 ja myöhemmin Helsingissä Suomalaisen tyttökoulun luonnonhistorian ja maantieteen opettajana.

Uno Harva teki useita tutkimusmatkoja Etelä-Venäjän ja Siperian suomensukuisten kansojen keskuuteen. Näiden ja muiden tutkimustensa pohjalta hän esitti ajatuksen siitä, että Sampo tarkoittaisi kansainvälisesti tunnettua maailmanpuuta. Harva nimitettiin Turun Yliopiston sosiologian professoriksi ja hän loi perusteet uskontotieteen vakiintumiselle omaksi tieteenalakseen. Luottamustoimina Uno Harvalla oli mm. Porthan-Seuran esimiehenä toimiminen vuosina 1936-49 ja Kalevalaseuran varapuheenjohtajuus 1930-1931. Harva julkaisi useita, erityisesti suomensukuisten kansojen uskontoja käsitteleviä teoksia. Unon ja Elinin poika oli Helsingin Puhelinlaitoksen pitkäaikainen toimitusjohtaja, vuorineuvos Martti Harva.


Evertin ja Anna Gretan tyttäristä Sofia Vilhelmina Heerman avioitui porilaisen posteljoonin, Karl Henrik Westermanin kanssa vuoden 1850 alussa. Jo kymmenkunta vuotta aiemmin isosisko Eva Lovisa oli löytänyt puolisokseen "uppsyningsman" Aron Philip Ramstadiuksen. Tämä oli aloittanut uransa räätälinä. Aron kuoli 1866 ja hänen mustaa graniittia ollut hautakivensä oli Porin vanhalla hautausmaalla ainakin vielä 1928.

Kolmas sisko Maria Gustava ei ollut naimisissa, mutta sai 1859 aviottoman pojan, jolle antoi nimen Nikolai. Evertin ja Anna Gretan Gabriel-poika oli ammatiltaan värjäri. Hän oli naimisissa kersantintytär Emilia Lovisa von Köhlerin kanssa ja asui Porin kaupungissa.

Muiden lasten myöhemmistä kohtaloista en ole kerännyt tietoa. Evert Heermanilla ja Anna Greta Saxellilla saattoi olla myös sellaisia jälkeläisiä, joita ei ole mainittu oheisessa jälkipolvitaulustossa. Otan mielelläni vastaan mahdolliset lisäykset ja/tai korjaukset.