analytics

Sigridin muistolle

Espoon keskiaikaisen kivikirkon läheisyydessä, suuren puun juurella on vaatimaton kivinen hautakivi. Sen äärellä lepää vain reilun parin viikon iässä kuollut Sigrid Helena Söderberg. Kuolinsyyksi on merkitty hjärtsprång[1], joka voi tarkoittaa montaakin asiaa. Harri Hirvelän mainiolla Historismi -sivustolla[2] tämän kuolinsyyn merkitys on "lapsen sydänkouraus", "kouristaja", kuumekouristukset tai epilepsia pikkulapsella.

Sigrid Helena oli syntynyt Espoossa helmikuussa 1876 Bembölen Smedsin verotalossa. Sen omisti tuolloin lapsen isä, agronomi Gustaf Adolf Söderberg, joka oli muuttanut sinne Helsingistä 1871. Puoliso, Sigridin äiti Hanna Erflund muutti puolestaan Espooseen Karjaalta. Häitä vietettiin syyskuun lopulla 1874[3].

Sigridin vanhempien sukujuuret vievät mm. Perniöön, Helsingin pitäjään ja edelleen Nurmijärvelle. Lisäksi äidinisän, Otto Reinhold Erflundin taustalta löytyy sellaisia seurakuntia kuin em. Karjaa sekä Kakskerta.

Sigridin veli Harald Cyrus syntyi 1877 ja hän työskenteli 1910-luvulla Turussa puutarhurina. Esimerkiksi Uusi Aura -sanomalehdessä[4] 4.7.1916 Turussa käynyt herra käytti Haraldista mukavia termejä, kuten kaupungin kaunistaja, sen viehätysten luoja ja ylläpitäjä. Haraldin jälkeen perheeseen syntyi vielä tytär Hanna Gesonda. Hänet nai aikanaan merikapteeni Nikolai Nyberg, joka oli syntynyt Uudessakaupungissa[5].



[1][1] Espoo kuolleet 1841-1891 (AP I F:3)  Sivu 167-168 1876 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=31040&pnum=86 / Viitattu 28.07.2023

[2] https://historismi.net/tools4.html

[3] Espoo rippikirja 1868-1877 (AP I Aa 6)  Sivu 67 Bemböle, Smeds Skatte Augm. Hemman ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=30915&pnum=71 / Viitattu 28.07.2023

[4] Uusi Aura, 04.07.1916, nro 77 (3-päiv. painos), s. 3

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1193689?page=3

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

[5] https://www.geni.com/people/Gustaf-Adolf-S%C3%B6derberg/6000000008393551704

Päivä on pulkassa


Raision ja Maarian pitäjien käräjillä[1] vuonna 1702 käsiteltiin melko tavanomaista asiaa, johon kuitenkin liittyy mielenkiintoinen esine. Kolme veljestä Raision pitäjän Upalingon kylästä vaati oikeudessa eräältä Huikolan mieheltä 22 tynnyriä rukiita, jotka he väittivät vastaajan isän aikoinaan saaneen lainaksi heidän isältään. Kantajat näyttivät oikeudelle pykäläpuun ja sanoivat siinä olevien 24 pykälän merkitsevän yhtä monta tynnyriä rukiita, ja että vastaajalla piti olla pykäläpuun toinen puolisko hallussaan (”upwijsandes hälften af een karfsticka hwar på finnes 24 skurur som skall bemärkia 24 tun:r råg och den andra halfwa stickan sade han Matz Grelsson (= vastaaja) hafwa hoos sig").

Vastaaja väitti kantajien itse tehneensä (”skurit") pykäläpuun ja panneen sen toisen puolen hänen taskuunsa, kun ensin olivat juottaneet hänet juovuksiin, mutta että hän, heti kun huomasi pykäläpuun, oli heittänyt sen tuleen. Oikeudessa kävi sitten ilmi, että kantajat todella olivat vilpillisessä tarkoituksessa veistäneet pykäläpuun, näet kiristääkseen toiselta suuren viljamäärän, sillä tämä saattoi näyttää toteen, ettei hänen isänsä ollut saanut noiden toisten isältä enempää kuin neljä tynnyriä.

Pykäläpuu on siis ollut todistevoimainen esine oikeudessa 1700-luvun alussa. Pykäläpuuta on tehty kaksi kappaletta. Toinen jäi velanantajalle ja toisen sai velallinen. Vastaavasti paljon myöhempinäkin aikoina on ollut käytössä ns. päivätyöpirkka, toisintonimeltään taksvärkkipulkka. Yksi palanen oli isännällä ja toinen torpparilla. Jokaisen työpäivän iltana näihin merkittiin esim. puukon viillolla tehdyt työt.

Myös Karinaisten pitäjässä tiedetään käytetyn pykäläpuuta. Perimätiedon mukaan oli paikkakunnalla tapana, että isännällä ja rengillä oli kummallakin pykäläpuu, joihin merkittiin, montako ylimääräistä riihipäivää renki oli tehnyt ja montako viinamittaa hän oli saanut niistä korvaukseksi, jotta he siten saattaisivat pitää keskinäiset asiansa selvillä.

Varsinais-Suomessa kun ollaan, mainittakoon vielä Pöytyän käräjillä[2] vuonna 1705 käsitelty tapaus. Siellä Yläneen kartanon riihivouti todisti oikeudessa pykäläpuullaan, miten riihessä oli tuotettu tavaraa. Tämä vouti kertoi, että 37 ruisriihestä oli tullut 150 tynnyriä 26 kappaa ja huonoja rukiita 11 t. 24 k. ja kolmesta ohrariihestä 12 t. ja huonoja 1 t. 14 k. sekä kahdesta kaurariihestä n t. 26 k. ja itämättömiä 1 t. 3 k. ja viimein puhtaita herneitä viisi tynnyriä, viisi kappaa ja pilaantuneita yksi tynnyri.




Kuvassa on Espoon kaupunginmuseon kokoelmista em. taksvärkkipulkka, jota on käytetty Espoon Karvasmäessä. Tähän ”päivätyöpulkkaan” merkittiin torpan vuokrasopimukseen kuuluvien vuotuisten työpäivien eli taksvärkkien määrä. Kaksiosaiseen pulkkaan veistettiin tehdyt päivät. Kiistojen ja väärentämisen estämiseksi isäntä säilytti toista, torppari toista puoliskoa. Tästä tulee sanonta ”päivä on pulkassa”.



[1] Maskun ja Mynämäen tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - KO a:9 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1702-1702, jakso 206, sivu 190; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6800341471&aineistoId=635150221 / Viitattu 24.7.2023

[2] Maskun ja Mynämäen tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat - KO a:12 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1705-1705, jakso 99; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6800248850&aineistoId=635248910 / Viitattu 24.7.2023

Efraim, Suomen sodan veteraani

Efraim Mikonpoika Björnin (kirj. myös Biörn) elämään mahtui melkoinen määrä tapahtumia. Hän syntyi Salon Närvelässä lokakuussa 1786 reserviläinen Mikko Björnin ja Maria Juhontyttären perheeseen. Närvelä oli kruunun omistama sotilaspuustelli. Nykyisin paikka on Salon Sirkkulan kaupunginosassa. Efraim jäi puoliorvoksi vain vajaan kolmen vuoden iässä, sillä isä Mikko menehtyi loppuvuodesta 1788.

Noin 20 vuoden iässä, vuosien 1803–1808 välisenä aikana tapaamme Efraim Björnin Salon Alhaisten talon mailla asuvana[1] reservin sotilaana. Vuonna 1811 hän muuttaa läheisen Kankareen talon maille, mutta tätä ennen hän on rippikirjan mukaan aikonut mennä naimisiin. Jostain syystä häät peruuntuivat, sillä kihlakunnanoikeuden antamalla päätöksellä aiottu liitto on purkautunut[2]. Toisaalta heti perään Kankareelle muutettuaan Efraim on sekaantunut hämäriin puuhiin. Hänelle langetettiin tuomio osallisuudesta ryöstöön[3].

Suomen sotaan 1808–1809 Efraim ehti myös osallistua, mutta tämä tieto löytyy ainoastaan hänen kuvassa näkyvästä hautamuistomerkistä. Harmillisesti miestä ei tunnuta mainittavan vuosien 1804–1807 Turun läänin jalkaväkirykmentin värväysluetteloissa.

Avioelämän makuun Efraim pääsi vihdoin 1819 mennessään naimisiin perniöläisen Maria Dahlin kanssa. Tuossa vaiheessa miehemme oli varakorpraali. Autonomian ajan ensimmäisinä vuosina ruodut oli säätyjen pyynnöstä vapautettu sotaväen pidosta. Sen sijaan ne maksoivat ns. vakanssimaksuja, jotka säilyivät vuoteen 1889 saakka. Vuonna 1812 perustettiin 2 värvättyä jalkaväkirykmenttiä ja 1 jääkärirykmentti, jotka muutettiin tarkk’ampujapataljooniksi vuonna 1827 ennen lopettamistaan vuonna 1830[4]. Efraim palveli em. jääkärirykmentin Turun komppaniassa[5].

Efraim kiertelee renkinä eri taloissa pitkin nykyisen Salon keskustan laitamia. Hänen ja Marian ensimmäinen aviolapsi syntyy Kaukvuoren kylässä kesällä 1821 saaden nimekseen Adolf. Tosin jo tätä ennen, syksyllä 1818 perheeseen on rippikirjan mukaan syntynyt poika Efraim Wilhelm. Häntä ei löydy Salon tai Uskelan kastettujen luetteloista. Joka tapauksessa Efraim Björn on torpparina Kaukvuoren Ylhäisten Kenkkallion mökissä 1820-luvulla[6]. Kauaa ei perhe siellä ole, sillä 1823 Efraimista tulee Salon kappalaisen puustellin renki. Samoihin aikoihin heidän esikoisensa Efraim Wilhelm kuolee.

Taas kerran perhe muuttaa, tällä kertaa Röykkälään. Siellä syntyy poikalapsi, joka saa edellisenä vuonna kuolleen isoveljensä nimen Efraim Wilhelm. Röykkälästä Efraim Björn muuttaa vaimonsa ja kolmen poikansa kanssa Kemiöön 1826[7]. Johan Gustaf nimen saanut poika ehti syntyä Salossa juuri ennen muuttoa. Björnit asuivat ensin Kalmusnäsin eli suomeksi Sapalahden kartanon mailla[8]. Johan Gustaf kuoli noin kuuden vuoden iässä, kun taas isoveli Adolf lähti Perniöön rengiksi vain 16 vuoden iässä. Samoin Efraim Wilhelm vastaavasti Halikkoon 1841.

Kun tullaan 1840-luvulle, on Efraim Björnistä tullut tiilentekijämestari Kemiön Gammelbyn kylään. Poika Efraim Wilhelm on palannut vanhempiensa luokse työskenneltyään renkinä lähiseuduilla[9]. Puoliso Maria Dahl menehtyy toukokuussa 1857, mutta jo seuraavana vuonna Efraim solmii uuden avioliiton niin ikään perniöläisen Maria Lagerströmin kanssa. Hän saapuu Kemiöön muuttokirjalla nro 109[10] vuonna 1858. Kovin kauaa tämä jo hieman varttuneempaan ikään ehtineiden puolisoiden liitto ei ehdi olla koossa, sillä Efraim kuolee kesällä 1861. Maria Lagerström menehtyy taasen syksyllä 1863[11].

Efraim Björnin muistoksi pystytetty rautaristi uhmaa edelleen ajan hammasta kesällä 2023.

 



[1] Salo rippikirja 1803-1808 (AP I Aaa:7)  Sivu 143

[2] Salo rippikirja 1809-1814 (AP I Aaa:8)  Sivu 154

[3] Salo rippikirja 1809-1814 (AP I Aaa:8)  Sivu 126

[4] https://portti.kansallisarkisto.fi/fi/aineisto-oppaat/palvelus-armeijassa

[5] Salo-Uskelan seurakunnan arkisto - I Ca:3 Salon syntyneiden luettelot 1768-1820, jakso 33, sivu 59-60: Wigde 1818-1820; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5864254102&aineistoId=1266916452 / Viitattu 20.7.2023

[6] Salo rippikirja 1822-1827 (AP I Aaa:10)  Sivu 59

[7] Kemiön seurakunnan arkisto - I Ba:1 Seurakuntaan muuttaneiden luettelot 1806-1878, jakso 63, sivu 123-124: 1826; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5853742357&aineistoId=1255857100 / Viitattu 21.7.2023

[8] Kemiö rippikirja 1830-1842 (AP I Aa:15)  Sivu 845

[9] Kemiö rippikirja 1845-1851 (AP_II I Aa:16b)  Sivu 617

[10] Kemiön seurakunnan arkisto - Muuttokirjat 1856-1859, jakso 332: Maria Lagerström; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5889116486&aineistoId=1256339256 / Viitattu 21.7.2023

[11] Kemiö rippikirja 1859-1865 (AP I Aa:18)  Sivu 480

Sudentappaja Elg

Kaukainen sukulaiseni Greta Stina syntyi Kiskon Kajalan Pakkan eli Kuokan rälssitilalla syksyllä 1821[1]. Hänen isänsä Johan Michelsson oli tuohon aikaan talon lampuotina. Äiti Lisa Pehrsdotter oli kotoisin Vähä-Kiskon talosta. Noin 21 vuoden iässä Greta Stinan vei vihille Haapaniemen myllärin poika Isaac Pihlström. Tämä Pihlström suku oli lähtöisin viereisestä Pohjan pitäjästä, mutta Isaac oli syntynyt Haapaniemessä vuonna 1817. Vuosien 1842–1851 välisenä aikana Pihlströmin perheeseen syntyi seitsemän lasta[2]. Kevättalvella 1853 Isaac kuitenkin menehtyi vain 35 vuoden iässä.

Uusi puoliso löytyi pikaisesti omasta pihapiiristä, sillä myllärin renki Abraham Elg ja Greta Stina vihittiin vuoden 1854 viimeisenä päivänä. Vihkiminen tapahtui heidän kotimökissään ja sen suoritti kirkkoherran apulainen Gustaf Oskar Aspelin[3]. Tästä avioliitosta syntyi kaksi lasta. Abraham Elgin isä Abraham oli ollut töissä Orijärven kaivoksilla, äiti Anna Emanuelsdotter Lindström oli puolestaan kotoisin Haapaniemen Lankilan talosta.

Torppariksi siirtyi vähitellen poika Karl Isak Pihlström, mutta Greta Stina ja Abraham asuivat edelleen samassa mökissä vielä siirrettäessä uudelle vuosisadalle[4]. Abraham Elg siirtyi ajasta ikuisuuteen joulukuussa 1900 ja Greta Stina maaliskuussa 1904. Abrahamin ja Greta Stinan poika Johan Evert otti käyttöön J.V. Snellmanin 100 -vuotissyntymäjuhlan yhteydessä 12.5.1906 sukunimen Hirvi. Hänet mainitaan rippikirjassa 1900-luvun alussa entisenä teurastajana.

Abraham Elg pääsi oikein sanomalehteen heinäkuussa 1881. Tuolloin Sanomia Turusta[5] lehdessä kerrottiin seuraavaa:


Tapettuja petoja.

Kiskosta kirjoitetaan meille, että ent. torppari Abraham Elg Haapaniemen säterin mailla oli wiime maaliskuun 27 p:nä ehtoolla ampunut sutta sillä seurauksella että peto pahasti haawoittui waan ei kuitenkaan kuollut. Silloiselta pyryilmalta ei sen jälkiä saattanut seurata, mutta kesäk. 15 p:nä tawattiin kuollut susi noin wenäjän wirstan matkassa siitä paikasta, missä yllä kerrottu tapahtui. Haaskaa tutkittaissa huomattiin kylkiluissa kaksi luotia, jotka oliwat samanlaisia kuin Elgin käyttämät. Samaan aikaan tawattiin toinenkin kuollut susi Lopen kylän metsässä. Sen luullaan kuolleen myrkystä, mutta ei woida saada selwille kenen ansioksi se on luettawa, sillä moni oli myrkkykapsuloita ulkona pitänyt.




[1] Kiskon seurakunnan arkisto - I Ca:2 Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1796-1852, jakso 150, sivu 292-293: 1821; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5919905045&aineistoId=1256662704 / Viitattu 16.7.2023

[2] Kiskon seurakunnan arkisto - I Aa:21 Rippikirja, Nyländska delen 1849-1855, jakso 22, sivu 20: Haapaniemi Rå och Rörs hemman Emanuel Emanuelsson Lindström; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5855754661&aineistoId=1256409534 / Viitattu 16.7.2023

[3] Kiskon seurakunnan arkisto - I Eb:1 Vihittyjen luettelot 1683-1874, jakso 121, sivu 20-21: 1854; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5919830077&aineistoId=1256714966 / Viitattu 16.7.2023

[4] Kisko rippikirja 1900-1910 (AP I Aa:11)  Sivu 59 Haapaniemi

[5] Sanomia Turusta, 19.07.1881, nro 83, s. 2

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/494268?page=2

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kuva - sudenraudat, Valonen, Niilo, kuvaaja 1948 - Museovirasto

Aatelissuku 666

Tutkimusmatkat hautausmailla jatkuvat läpi kesän. Tällä kertaa huomiota herätti Pohjan keskiaikaisen kivikirkon kupeessa oleva valurautainen risti, jonka juurelle on haudattu Fiskarin metsänhoitaja Frans Thure Wilhelm Du Rietz. Hän kuoli naimattomana ja lapsettomana ainoastaan 33 vuoden ja kahden päivän iässä.


Hän oli tullut Länsi-Uudenmaan Fiskarsin ruukille Pohjan pitäjään vuonna 1845[1]. Pohjan vuosien 1852–1858 rippikirjan mukaan hän oli syntynyt Itä-Götanmaan Sommenäsissä. Tämä Du Rietz -aatelissuvun kartano kuului tuohon aikaan Tidersrumin seurakuntaan. Sieltä löytyy Riksarkivetin digitaalisen arkiston avulla Frans Thure Wilhelmin kastemerkintä[2]. Hänen isänsä Polykarpus oli sotilasarvoltaan luutnantti. Isän ensimmäinen vaimo Johanna Benedikta kuului Ruotsin kenties tunnetuimpaan ja vanhimpaan aatelissukuun Natt och Dag. Fransin äiti oli kuitenkin Polykarpuksen toinen puoliso, Johanna Charlotta Een, kirkkoherran tytär Eksjöstä. Ennen Fiskarsiin tuloaan Frans Thure Wilhelm oli valmistunut metsäinstituutista Ruotsissa[3].

Du Rietz -suvun kantaisänä pidetään ritari Guillaume Du Rietziä, joka eli 1100- ja 1200-lukujen vaihteessa nykyisen Ranskan Artoisin maakunnassa. Suvun vaakunassa on kolme nuijaa ja kolme kruunua. Guillaumen jälkeläinen Gregoire Francois introdusoitiin Ruotsin ritarihuoneelle nimellä Du Rietz till Kroppa och Storfors vuonna 1660.  Suvun numeroksi tuli 666.

Du Rietz -suvulla on muitakin yhtymäkohtia Suomen puolelle. Jääkärikenraalimajuri Heikki Kekonin puoliso oli nimittäin vuodesta 1918 lähtien Lilly Constance Eleonora du Rietz. Suku on edelleen olemassa mieslinjaltaan. Sen kuuluisimpia jäseniä ovat mm. Carin du Rietz (1766–1788), joka oli ensimmäinen nainen Kuninkaallisessa henkivartiossa Ruotsissa. Charlotte Du Rietz taasen tunnetaan kuningas Kustaa III:n rakkauden kohteena. Nuorinta polvea edustaa vuonna 1989 syntynyt käsipalloilija Kim Ekdahl du Rietz[4].



[1] Pohjan seurakunnan arkisto - Rippikirjat 1853-1859, jakso 351, sivu 345: Fiskars Diverse underhavande; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5972956813&aineistoId=1166329812 / Viitattu 15.7.2023

[2] Tidersrums kyrkoarkiv, Födelse- och dopböcker. Dubblett(kladd)serien, SE/VALA/00372/C II/1 (1810-1834), bildid: F0005025_00122

[3] https://www.adelsvapen.com/genealogi/Du_Rietz_nr_666

[4] https://en.wikipedia.org/wiki/Du_Rietz

Majakan mies Taucher


Tammisaaren vanhalla hautausmaalla herra Ivar Emil Ulrik Taucher, jonka elämänura oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Hän oli syntynyt syyskuussa 1845 Tornion kaupungissa raatimies ja kauppias Isaac Taucherin perheen järjestyksessä viidentenä lapsena. Kaiken kaikkiaan raatimiehemme perheessä oli seitsemän lasta, joiden ensimmäiset etunimet muodostovat ilmeisen ajatellun sarjan:


Ida Maria Susanna

Isabella Fanny Math.

Irene Hilda Henrika

Iduna Christ. Amanda

Ivar Emil Ulrik

Isidor Eskil Henr.

Ilma Erika Amalia


Lasten äiti oli kirkkoherra Erik Castrenin ja Maria Sundin tytär Maria Henrika Matilda Castrenin. Isaac Taucher ja Maria Henrika Matilda Castren Alatorniolla marraskuussa 1835. Edellä mainituista lapsista Isak Erik Georg toimi kunnallisneuvosmiehenä Tammisaaressa vuodesta 1872 lähtien. Hänen puolisonsa oli Augusta Wilhelmina Favorin. Isidor Eskil Henrik taasen oli naimisissa Lydia Wolffin kanssa ja työskenteli Rantasalmen ja myöhemmin Uudenkaarlepyyn tuomiokunnan tuomarina. 

Ivar Emil Ulrik ei antautunut akateemiselle uralle eikä häntä myöskään kiinnostanut paikallistason kunnallisasiat. Sen sijaan tapaamme miehen vuonna 1872 Korppoon seurakuntaan kuuluneelta Utön saarelta majakanvartijana. Puoliso Aina Harlin oli miestään 13 vuotta nuorempi ja syntyisin Paltamon pitäjästä. Utön saarelle hän muutti  vuonna 1879 Kajaanista, joten kulttuurillinen ja kielellinen siirtymä on nuorelle naiselle ollut melkoinen. Tiettyä eksotiikka lisää kuvioon se, että vihkiminen tapahtui Kökarin pappilassa.

Utön jälkeen pariskunta muutti 1882 Kirkkonummelle. Siellä Ivar Taucher jatkoi työtään majakanvartijana, tällä kertaa Rönnskärin majakalla. Rönnskärillä sijaitsee on vuonna 1800 valmistunut majakka, joka on Suomen toiseksi vanhin. Utölle majakka rakennettiin ensi kerran jo 1753.

Aina Harlinille ja Ivar Taucherille ei koskaan syntynyt lapsia. Ivar menehtyi 60 vuoden iässä keskikesällä 1906. Jostain syystä hän halusi tulla haudatuksia Tammisaareen eikä asuinpitäjäänsä Kirkkonummelle. Lyhyissä muistokirjoituksissa Ivar Taucheria kuvaillaan hyvänsuovaksi ja vaatimattomaksi mieheksi. Suremaan jäi puoliso Aina, joka joutui taloudellisiin vaikeuksiin miehensä kuoleman jälkeen. 

Aina Harlinin omistama talo ja tontti nro 297 Tammisaaren kaupungin 56. korttelissa meni julkiseen pakkohuutokauppaan kevään lopulla 1914. Käytännössä lesken toimeentulo oli pitkälti riippuvainen hänelle myönnetystä "kuudennen luokan" eläkkeestä. Tosin Aina piti Tammisaaressa kauppaliikettä, jossa myytiin "herrojen ja rouvien" vaatteita. Mainittakoon, että eläkettä myönnettäessä vuonna 1906 Aina Harlinin kuvailtiin olevan "loistomestarin" leski. 


Aina kuoli Lappeenrannassa maaliskuussa 1929 hieman yli 70 vuoden iässä. Hän ei koskaan mennyt uusiin naimisiin.

Utön majakka vuosien 1753, 1814 ja 1888 asussa.
Museovirasto - Merenkulkulaitoksen kokoelma






VUORIKÄRÄJÄT KIMOSSA 10-13.2.1768

Pykälä 17:

Ruukin inspehtori, herra Bengt Moberg oli haastanut näille käräjille kankivasarasepät Abraham ja Lars Frögdin vastaamaan laittomasta raudan kaupustelusta.


Lars Frögd myönsi, että hän oli kaksi vuotta sitten saanut kirjanpitäjä Lööfiltä 19 leiviskää (n. 161,5 kg) rautaa, jolla hän oli vaihtanut kalaa Munsalassa asuvalta kievarinpitäjä Jakob Perssonilta. Abraham Frögd sanoi samoin saaneensa kirjanpitäjä Lööfiltä 1 leiviskän ja 13,5 naulan painoisen erän (n. 14.2 kg) ‘sampluunirautaa’ (?), jonka hän oli myynyt oravaislaiselle talolliselle, jonka nimi oli Karl Michelsson. He sanoivat lisäksi usein saaneensa erilaisia rautaeriä maksuna tekemistään töistä ja se rauta, jonka Abraham oli kaupitellut Karl Michelssonille, oli tarkoitettu sahanterän valmistamiseen.

Abraham Frögd myönsi, että hän oli myös antanut erään alasimen pantiksi Oravaisista olevalle Johan Thorsille. Tämä tapahtuma juontaa alkunsa siitä, että vastaajan isävainaja, Johan Andersson Frögd oli jo edesmenneeltä inspehtori Arnerilta saanut ‘bokare’-lieden (mikähän liesi on kysymyksessä? L.K.), jonka hänen poikansa Lars Frögd oli sittemmin ostanut isältään 18 kuparitaalarilla. Käräjäpaikalla olleen Johan Thorsin antaman tiedon mukaan oli Lars antanut veljensä Abrahamin tehdä samaisesta liedestä pienen, noin leiviskän painoisen alasimen. Herra inspehtori Moberg, joka oli käräjäpaikalla läsnä, ei halunnut uskoa tätä tietoa ennenkuin Frögdin veljekset osoittavat todeksi, että ovat saaneet mainitun lieden inspehtori Arner-vainajalta. Frögdin veljekset kutsuivat tämän johdosta todistajikseen mestarinkisällit Henrik Wärmen ja Anders Ersson Ståhlen. Kun herra inspehtori ei vaatinut heiltä valaehtoista todistajalausuntoa, kertoivat kumpainenkin lausunnoissaan, että vanha Frögd oli saanut puheenaolevan lieden lahjaksi edesmenneeltä inspehtori Arnerilta.

Tämän jälkeen herra inspehtori Moberg vaati, että mestarinkisälli Abraham Frögdin oli annettava valaehtoinen vakuutus siitä, että alasin, jonka hän oli antanut pantiksi Oravaisista olevalle Johan Thorsille, todella oli valmistettu sen lieden raudasta, jonka hänen isävainajansa oli saanut lahjaksi edesmenneeltä inspehtori Arnerilta, sekä että se 1 leiviskän 13,5 naulan painoinen rautaerä, jonka Karl Michelsson oli häneltä ostanut, oli todella sama rautaerä, jonka hän itse oli ostanut kirjanpitäjä Lööfiltä.

Vuorikäräjäoikeuden muistutettua ensin Abraham Frögdiä valan merkityksestä ja velvoituksesta, hän antoi käsi kirjan päällä valaehtoisen vakuutuksen edellämainitusta lausunnostaan.

Herra inspehtori Moberg vaati edelleen, että Lars Frögdin oli valaehtoisesti vakuutettava, että se 19 leiviskän painoinen rautaerä, jolla hän 2 vuotta sitten oli vaihtanut kalaa ja suolaa munsalalaiselta kievarinpitäjä Jakob Perssonilta (ruotsinkiel. tekstissä on virheellisesti Thorsson, L.K.), todellakin oli sama rautaerä, jonka hän oli ostanut Kimon ruukin kirjanpitäjä Lööfiltä. Tämän jälkeen Lars Frögd antoi käsi kirjan päällä valaehtoisen vakuutuksensa.

Herra inspehtori vaati edelleen Abraham Frögdiä tuomittavaksi sakkoihin sen johdosta, että hän oli ilman lupaa käyttänyt hamaria valmistaessaan panttina annetun alasimen. Hän luopui kuitenkin vaateestaan saatuaan tietää asianomaisen jo saaneen huomautuksen olla vastaisuudessa käyttämättä hamaria ja sen välineitä omiin tarkoituksiinsa.

Kun osapuolilla ei ollut asiaan lisättävää, he saivat poistua, ja oikeus asiaa harkittuaan päätyi antamaan siinä seuraavan tuomion:

Koska asiassa toimitettu selvitys on osoittanut, että Lars Frögd on omistanut sen ‘bokare’-lieden, josta hän sittemmin on antanut valmistaa noin leiviskän painoisen alasimen, jonka hän on edelleen antanut pantiksi talollinen Johan Thorsille, ja koska molemmat vastaajana olleet Frögdin veljekset ovat valallaan vahvistaneet lausuntonsa, jonka mukaan ne rautaerät, jotka he osaksi ovat myyneet ja osaksi vaihtaneet suolaan ja kalaan, on ostettu Kimon ruukin kirjanpitäjä Lööfiltä, vapautetaan kumpainenkin herra inspehtori Mobergin nostamasta syytteestä. Heitä varoitetaan vast’edes käyttämästä ruukin hamarilaitosta ja sen välineitä ilman lupaa omaksi hyväkseen.


Kuva - Teckning över Kimo bruk, Åbo Akademi, Kulttuuritieteen arkisto Cultura



Vendla -tädin muistelmia osa viisi

Palasin nyt parin viikon perästä taas tervehtimään arvoisia herroja, niin vastenmielistä kuin se olikin. Tällä kertaa sattui nyt olemaan poissa herra Hacklin ja myöskin se julmuudestaan kuuluisa herra M….ter, joka kyllä oli edelliselläkin kertaa poissa. Sattuma suosi minua tälläkin kertaa niin, etten tarvinnut kohdata mainittua kuuluisuutta. Kerrottiin, että se oli juuri hän, joka heikkoon naiseenkin kävi käsiksi ja paiski seinästä seinään.

Tällä kertaa johti kuulustelua herra Wahlroos. Ajattelin että kyllä mar nyt tiukataan lujalle, kun en mennytkään niin pian kuin toivoivat. Päinvastoin vastaanotto oli nyt paljon maltilllisempi.

Tein nyt ensiksi huomautuksen, että nyt olisi määräaika täysi, jolloin sahayhtiön huone on oltava tyhjä ja minä en voi tyhjentää, koska kerran oveni on lukittu. Kyllä nyt luvattiin antaa avain, mutta tehtiin vielä pieni tutkinto raha-asioista, vaikka tietysti samalla tuloksella. Otettiinpa puheeksi eräs juorukin. Minä olin muka jollekin sanonut, etten välitä miehestäni vaikka se menikin. Nyt pantiin piukalle, että kyllä mar minulla täytyy sitte olla varoja, koska en miehestäni välitä. Selviydyin tästä puheesta pienellä sivuhuomautuksella. Kuultuaan, että asuimme sahan huoneissa, huomautti Wahlroos:  ”Jaa, tehdään puhdasta vaan.”  Tarkoitti tietysti, että pois kaikki pahimmat ’punikit’ sahankin alueelta.

Sain siis vihdoinkin avaimen entiseen asuntooni ja sain nähdä sen kauhistuksen hävityksen, mikä siellä vallitsi. Ensi silmäyksellä näin, kuinka perinpohjainen tarkastus siellä oli käynyt. Voi miten ikävältä tuntui, kun kaikki tutut ja rakkaaksi käyneet esineet olivat niin raastettu. Kaikkiin pikku esineisiinkin oli vieras käsi koskenut ja kaikkea omaa ja rakasta oli vihamiehen silmä tarkastellut. Mutta tämä täytyi kärsiä. Olihan se heillä tavallaan ’oikeutettua’. Kertoivatpa he itse, että punakaartilaiset olivat heille paljon pahempaa tehneet, esimerkiksi rikkoneet paljon arvokasta ja hävittäneet monen perheen omaisuuden perin pohjin.

Päätin nyt pitää huutokaupan ja panna kaupaksi ensin mieheni puusepänkaluston. Olihan hänellä arvokas kalusto. Sillä ryöstötavaran etsijätkin olivat epäilleet höyliä, koska niitä oli heidän mielestään liian paljon. Herra M….ter oli epäillyt kirjastoa, koska sekin oli kylliksi arvokas herättämään huomiota. Hän oli muun muassa lausunut:  ”Ei punakaartilainen lue ikinä sellaista kirjallisuutta.”

Pidin siis huutokaupan 12. pnä heinäkuuta ja möin kaikki mieheni työvälineet sekä osan kirjastoa ja muuta sellaista, joita en välttämättä tarvinnut. Kyllä se oli raskas tehtävä. Kaikkiin niihin joista nyt täytyi luopua, sisältyi jokin pieni muisto. Sitä paitsi olivathan ne mieheni työvälineitä, joiden kanssa hän oli kotona työskennellyt ja monta markkaa ansainnut.

Nyt olivat kaikki poissa. Mies tiellä tietämättömillä ja hänen arvokkaat esineensä muutettuna rahaksi. Sain täten nyt alun kuudetta sataa mk rahaa, jolla voin nyt tulla lapsineni pienen aikaa toimeen. Rahaa kyllä silloin tarvittiinkin lujasti, sillä ruisjauhotkin maksoivat 10 mk kilo. Höyläpenkki nousi huutokaupassa 45 mk ja sain siitä vastineeksi siltä joka sen huusi 4,5 kg jauhoja. Söimme siis isän höyläpenkin neljässä-viidessä ateriassa. Sorvi nousi ainoastaan 21 mk. Olisi se kyllä korkeammallekin noussut, jos ei vasaramies olisi niin kovin hätiköinyt.

Kyllä se koko toimitus teki hyvin ikävän tunnelman.


Asumme nyt Ahlaisten Alakylässä, siskoni Hildan sekä miehensä Matti Kiekkijeffin huoneissa. Keväällä ensin olimme kaikkialla liikaa. Syynä oli tietysti, että meitä muka pelättiin. Pelättiin että meidän kautta muka joudutaan tekemisiin suojeluskuntain ja isännöitsijäin ja ties kenen kaiken kanssa. Olimmehan me ’punikeita’ eikä mitään suosituita kansalaisia.


Panoraama Ahlaisista

Isännöitsijän pelko oli muka syynä meidän työntämiseemme mieheni kodista Alakylään. Ties mitkä tuhannet pelot minun vanhemmillani olivat, sillä tultuani Lampista Alakylään oli vastaanotto sellaista, että heti sain tietää, ettei ollut tilaa siellä. Mutta todellisuus oli, ettei kenenkään haluttanut ottaa kuusihenkistä perhettä luoksensa. Nyt sain kokea taas sen kohtalon, että ’taivaan linnuilla ovat pesänsä ja ketuilla luolansa, mutta ihmisen pojalla ei ole, kuhun hän päänsä kallistaa’.

Tämän elämäni raskaimman päivän sain viettää Juhannuksena, jolloin aina ennen, mieheni kotona ollessa, oli tapanamme tulla Ahlaisiin huviretkelle ja olimme silloin hyvinkin suuresta arvosta. Nyt sen sijaan olin hyljätty, turvaton leski, viiden pienen lapsen kanssa. Nyt sain tuntea mitä on nainen silloin, kun ei sillä ole miestä rinnallaan. Se on hyljätty, turvaton raukka, jota kaikilla on oikeus potkia. Nyt ei tahtonut olla tilaa missään. Nytpä löydettiin tekosyitä, monenmoisia. Itkin sinä päivänä itseni uuvuksiin ja tuskani oli niin suuri, että huusin mieheni nimeä, vaikka en edes tiennyt, oliko hän elävä vai kuollut.

Totta sitte sain luvan jäädä vanhempaini kotiin, mihin sitte kuletin huonekalumme ja muunkin omaisuutemme Reposaarelta. Kamari, missä asuimme, oli kovin ahdas meille ja meidän huonekaluillemme, vaikka niistä osa oli myytykin.


Koetin kärsiä vaan ja olimme vuoroin Lampissa ja vuoroin Alakylässä lokakuuhun asti. Silloin tuli tilaisuus, joka teki helpon asunto-oloomme. Siskoni mies perheineen muutti pois paikkakunnalta ja minä päätin vuokrata heidän asuntonsa. Olihan mulla nyt vähän rahoja;  kun säästäen eli, niin ajattelin tulevani jonkin kuukauden toimeen, vaikka vuokraakin joutuu maksamaan. Vuokraksi kyllä määrättiin 15 mk kuussa, joka tuntui vähän liian kalliilta näin maalaisoloissa, mutta kun huoneet olivat tilavat ja ennestäänkin mulle tutut, niin päätin koettaa maksaa, ja niin sitte muutettiin lokakuun ensi päivänä.

Nyt alkoi meillä jo vapaampi elämä. Voin heti ruveta töihin käsiksi uudella innolla, sillä nyt mulla oli tilaa. Kangaspuut olivatkin ensimmäiset ’mööpelit’ jotka tuotiin uuteen kotiin ja töitä mulla oli aika tavalla, joten aika kului ahkerassa työssä nopeaan. Minulla oli siis mahdollisuus vähän ansaitakin.

Elämä tuntui nyt jo muutenkin rattoisammalta, sillä meillä oli jo isästäkin vähän tietoa. Ei ollutkaan isä vielä kuollut, sillä häneltä tuli kirje hänen kotiinsa Lamppiin 1. pnä elokuuta. Oli siis huhuissa perää, että hän todellakin oli päässyt pakenemaan Venäjälle. Voi arvata, että ilomme silloin oli suuri. Oli hän nyt ainakin pelastanut henkensä;  vaikka onkin maanpakolainen niin jos elää, voi hän joskus vielä kohdata omaisensa. Siinä pieni toivo.

Olimme siis neljättä kuukautta tiedottomia hänen kohtalostaan. Nyt alkoi kirjeitä saapua useampia, joihin kyllä koetettiin vastata mukana seuraavalla osoitteella, mutta niistä ei vaan perille mennyt kuin kaksi ainoaa. Rajalla oleva sensuuri ne tietysti pidätti. Hän puolestaan ei tiennyt meidän kohtalostamme mitään eikä edes osoitteestani. Sitte vasta kun hän sai ne kirjeet syyskuussa, hän sai meidän osoitteemme, mutta ei mitään muita tietoja. Siitä asti olen saanut melkein säännöllisesti kirjeen joka kuukausi. Mutta se on pahin seikka kun en voi kirjoittaa puolestani hänelle, sillä postikulkukin on rajalla pysäytetty, ja niin muodoin en voi olla minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa hänen kanssaan.

Elämä kulkee eteenpäin yksitoikkoista kulkuaan. Ihmiset näyttävät nyt mukautuvan niin tyynesti nykyiseen olotilaan. Ei mitään vaatimuksia kuten ennen - ei edes vappuna. Näyttää että kaikki olisi nyt niin kovin hyvin tässä lain ja kuuliaisuuden ja järjestyksen valkeassa Suomessa.

Niin näyttää.

Mutta toisin tuntuu. Vaikka ei julkisuudessa enää kuulukaan ’me vaadimme’ -ponsia, niin se kuuluu salaa. Se kuuluu silloin kärsineen äidin tai isän, veljen ja siskon, tai maanpakolaisen vaimon, tai ammutuksi tulleen aviokumppanin lesken huulilta, ja vieläpä lapsienkin. Koko heidän olemuksensa huutaa. Katseet, sanat, toiveet ja koko heidän elämänsä. Siihen huutoon yhdyn minäkin viiden lapseni kanssa. Me vaadimme oikeutta! Me vaadimme lasten isän ja rakkaan elämäntoverini pois maanpaosta kotiin pitämään huolta perheestään, silloin ei meidänkään tarvitse turvata kunnan apuun. Kyllä silloin isä taas pitää huolen perheensä elatuksesta voimainsa mukaan. Silloin minäkin vielä toivoisin elämältä jotain muutakin kuin tätä lamauttavaa yksitoikkoisuutta ja alituista ikävää ja kärsimystä. Voisin silloin nauttia lasteni onnesta - meidän yhteisestä onnesta. Me vaadimme leipänsä ja oikeutensa puolesta taistelleiden, syyttömästi vangittujen vapauttamista! Niin kauan kuin heissä on vielä elon kipinä! Tätä samaa huutavat tuhannet. Mutta tiedän, etteivät mitkään ponnet vapauta heitä.

Kuinka voisikaan anoa armahdusta heille juuri noilta samoilta, jotka nyt viettävät muistojuhlia ja kiitosjumalanpalveluksia juuri siitä hyvästä, että ovat heidän vankilaan saaneet kytkettyä ja että ovat saaneet niin monelta ’punikilta’ elämän viedä. Tai kuinka voisi toivoakaan, että he laskisivat omaistensa luo nuo tuhannet, jotka vieraalla maalla samoilevat ilman kotia. Kyllä mar he niille rajan avaisivat, sulkemalla heidän heti vankiloppuun, tai - murhauttamalla monen.

Mutta kun ’me vaadimme’ kasvaa niin voimakkaaksi vaatimukseksi, että sen kuulevat ja ennen kaikkea ymmärtävät kaikki, niin silloin luulen että pelkkä sana voi avata vankilan portit ja maanpakolaisille rajat. Silloin kun kaikki työläiset ymmärtävät mistä on kysymys, ettei pelkkä saaliin ja kunnian himo saa heitä johtaa, silloin vasta toivon minäkin. Niin kauan kun voitonhimo ja raukkamainen kateus kukoistaa työläisten riveissä, ei niin kauan ole suuriakaan toiveita voitosta.

Olen yksi niistä tuhansista, joidenka elämä on tehnyt haaksirikon. Murtuneet ovat kauniit unelmani omasta kodista. Sitä onnea en ole saanut koskaan nauttia. Olemme saaneet asua tehtaan ahtaissa kasarmeissa ja liasta ja savusta lemuavassa ilmassa. En voinut tuntea sellaista kodiksi. Sieluni kaipasi vapautta ja sopusointua. Kuinka suloista silloin oli elää satumaailmaa. Kuinka paljon olenkaan rakentanut tuulentupia. Jos olisin saanut elää mailla, kuten nytkin, vapaata elämää mieheni ja lasteni kanssa, niin en olisi enää muuta voinut toivoa tältä kurjalta yhteiskunnalta. Mutta leipähuolet pakottivat meidän siirtymään, kuten monen muunkin, tehdaselämän ahtaaseen ilmapiiriin. Nyt tuli pettymys siinäkin moninkertainen. Kuinka vapaata onkaan maalaisen elämä tehtaalaisen rinnalla. Nyt sen oikein olen tullut huomaamaan. Kaikilla sentään on sama taistelu leivästä - se on yhteistä niin maalaisella kuin
tehtaalaisella.

Tuulentupani niin ihanat ovat kaikki menneet pirstoiksi. Olen ilman elämäntoveria viiden pienen ihmistaimen kanssa. Olen ilman kotia, olen ilman kaikkea mikä voisi onneni edellyttää. Raskaat leipä- ja asuntohuolet, kalvava ikävä miestäni, tuntemus alennustilastani, edesvastuu lapsiini nähden, kaikki nämä koettavat murtaa heikon elinvoimani. Mutta lasteni tähden koetan taistella sortumatta. Sillä vielä on eräs keino, joka pitää elämänhalua yllä, ja se on toivo. Toivon vielä, että aika parantaa haavat. Toivon, että vielä kerran saan hänet, jota niin suuresti ikävöin, ja siinä toivossa vetoan toisiin työläisiin. Silloin kun kaikki työläiset ymmärtävät toinen toisensa ja ennen kaikkea voittavat oman itsensä, silloin minunkin onneni voi olla entistä ehyempi, ja tuulentuvat voivat muuttua todellisuudeksi. Silloin myöskin korvataan niiden leskien ja orpojen kyyneleet, jotka ovat iäksi kadottaneet isänsä ja toverinsa. Korvataan niin hyvin kuin voidaan. Ainakin heidän muistonsa puhdistetaan siitä loasta, mihin se nyt on painettu, että omaiset voivat heidän muistoansa juhlia ja korjata heidän töittensä hedelmät. Sillä liian suuri oli heidän veriuhrinsa ja päivätyönsä mennäkseen unhoon.

Tässä siis on vielä toivoni synkkinäkin hetkinä ja luulenpä, että se toteutuu pian. Mutta jos sekin toive pettää, silloin olen ehdottomasti sortuva. Silloin ei elämällä ole suurtakaan arvoa.


Ahlaisissa 5. pnä toukokuuta 1919

Wendla Kataja


Vendla -tädin muistelmia osa neljä

Viisi viikkoa mietin tätä asiaa. Vihdoinkin appivanhempaini painostuksesta lähdin esittämään itseäni. Päätin nyt karaista itseni ja ottaa vastaan vaikka mitä, saadakseni yhteisen omaisuutemme itseni ja lasteni hyödyksi. Sitä kauheasti pelkäsin, mihin joutuvat pikkuraukkani, jos äidin käy hullusti. Voi kuinka silloin säälin pientä sylilastani, jonka täytyi ottaa mukaan syystä, että hän sai vielä rintaa.Menin siis Reposaaren suojeluskunnan esikuntaan, jossa keskustelumme kävi jotakuinkin tähän tapaan:

Minä kysyin:  ”Oliko rikos poistua kotoaan, koska oveni on sinetöity etten pääse sisälle? Tulin sitä kysymään, sillä en tietänyt lähtiessäni sellaista ajatella.”

Herra Hacklin:  ”Milloinka lähditte kotoanne?”

Vastasin:  ”Perjantaina 12. päivä huhtikuuta”.

Hacklin:  ”Siis silloin kun punakaartikin?”

Minä:  ”En nähnyt muita punakaartilaisia sillä kertaa matkalla kuin oman mieheni”.

Hacklin:  ”Kyllä te silloin ja lähditte. Vai olette te nyt se rosvopäällikön rouva.”

Sitte sai mieheni kuulla kunniansa:  ”Kyllä teillä oli sitte hullu mies. Kun se oli Haminaholmassa niin kaikki se rikkoi ja hakkasi pyssynperällä suuret peilitkin kappaleiksi. Sitte se meni minun kotiini pistimet pystyssä, missä minun heikko vaimoni oli yksin, ja yhtäkaikki he pelkäsivät minun heikkoa vaimoani.”

Sitä hän ei sanonut, millä tavalla ne sitä heikkoa vaimoa pelkäsivät, mutta vakuutti vaan moneen kertaan, että kyllä se oli sitte hullu mies.

Sain hiukan sanavuoroa ja huomautin:  ”Kyllä se sitte hullu olikin, jos se tuollaisia on tehnyt, ja ovat kaikki hulluja, jotka sellaista tekevät.”

Sitte jatkettiin.

Hacklin:  ”En koskaan olisi Katajasta sellaista uskonut, sillä niin hiljainen ja siivo hän oli silloin minun työssäni ja näytti niin kunnon mieheltä. Mutta te ette ikänä miestänne saa! Uskokaa se (nyrkinpuimista), sillä jos hän kiinni saadaan, niin se ammutaan! Ja uskokaa se, että roistot tulee aina kiinni.”

Huomautin:  ”Eikö ne nyt jo kaikki kiinni ole.”

Hacklin (vähän hiljentäen ääntänsä):  ”Ettekö tiedä sitte, missä miehenne on?”

”Mistä minä sen tietäisin.”

”Ettekö ole saanut hältä kirjettä?”

Vastasin (suuttuneena):  ”En. Enkä pidä väliäkään.”

”Kyllä kai se roisto Venäjälle pääsi.”


Sain tässä nyt tällä tavalla vähän tietoa miehestäni, josta olin kuullut jo ennenkin huhuiltavan, että hän olisi päässyt pakenemaan. Herra M….ter kävi jahtaamassa Reposaaren miehiä ja piti luetteloa niistä jotka hän löysi, sekä antoi niille matkapassin toiseen maailmaan, jotka katsottiin olevan suurempia roistoja. Se oli nyt surkea sattuma, että minun miestäni ja paria muuta yhtä suurta roistoa ei löydetty, joita sama M….ter tälläkin kertaa oli etsimässä. Tunsin siis hieman vahingoniloa Hacklinin sanojen johdosta, että ’roistot joutuvat aina kiinni’. Ajattelin: ei kai mieheni ole sitte roisto, jos hän on päässyt pakenemaan.

Sitte seurasi tutkinnossa toinen kohta, että minkä tähden minä lähdin kotoa. Vastasin, että lähdin nälkää pakoon, koska oli juuri tulossa kelirikko, ja silloin aina oli ruoan saanti saarelle miltei mahdotonta, niin päätin mennä lapsineni maille mieheni vanhempain luokse, missä jo ennestään oli yksi lapsistani, jonka kohtalosta en tiennyt mitään, ja jota tahdoin päästä katsomaan heti tilaisuuden saatuani.

Siihen tiuskattiin:  ”Ette sen tähden lähtenyt, vaan lähditte tulipaloja pakoon, sillä täällä on kerrottu, että piti koko saari poltettaman ja saha rikottaman, ja te pelkäsitte ja lähditte sen tähden.”

Vastasin:  ”En ole paha pelkäämään tulipaloja, enkä kuullut sellaisista puhuttavankaan, vaan eniten pelkäsin niitä huhuja, joita kuulin kerrottavan valkoisista, ja lähdin niistä syistä joista jo kerroin.”

Sitte alkoi taas Hacklin sanatulvan:  ”Puhuttiin lahtareista ja haukuttiin suojeluskuntaa lahtareiksi, mutta itse he olivat oikein lahtareita, sen sai nähdä Haminaholmassa. Mutta minäkin ruokein punakaartilaisten lapsia rintaman takana ja sitte vielä sanotaan lahtareiksi. Sen sijaan heillä oli aikomus tappaa täällä kaikki herrat ja niin paljon tekivät pahaa ennen kuin lähtivät.”

Sitte tuli kysymys:  ”Ketä herroista piti tapettaman, eikö miehenne sanonut teille?”

Vastasin:  ”Mieheni ei koskaan puhunut minulle noin kauheita asioita, ja en tiedä sellaisista mitään.”

”Kyllä mies aina vaimollensa puhuu, kyllä te tiedätte.”

Vastasin jo itku kurkussa:  ”Jos kerran Jumalakin on olemassa, niin totta varmaan hänkin on todistajani, että puhun totta” (olin liiaksi hermostunut”.

Hacklin:  ”Onko punakaartilaisellakin Jumala?”

Vastasin:  ”ette te arvoisa herra tiedä minun tunteitani enkä minä tunne teitä, mutta sen tiedän mitä puhun!”

Paussi.

Hacklin:  ”Kyllä tiedätte sitte kun pistetään pariksi, kolmeksi päiväksi putkaan. Niin entisen päällikön rouvakin oli tietämätön, mutta kun oli kolme päivää putkassa, niin kyllä tiesi jo paljon asioita.”

Nyt loppui jo kärsivällisyyteni kokonaan. Vastasin:  ”Pistäkää vaikka kymmeneksi päivää ja hakatkaa minut vaikka tuohon paikkaan mäsäksi, mutta en rupea nyt vaan teille valehtelemaan sellaisia asioita, joita en kerran tiedä!”

Paussi.

Herra Wahlroos:  ”Paljonko Kataja teille rahaa jätti?”

Vastasin jotakuinkin sillä tapaa, että sain rahaa lähtiessäni Palokunnantalolta 20 mk eräältä punakaartilaiselta, mutta ajattelin itsekseni: mitä se teille kuuluu.

Herra …….pi:  ”Katajalla oli tilaisuus oikein rahaa saadakin, koska hän oli palkkainmaksaja, kyllä mar hän sitä sitte teillekin jätti.”

Vastasin:  ”Hän ei ollut silloin enää palkkainmaksaja, enkä usko, että hän olisi sentään voinut omia tovereitaan pettää.”

Hacklin:  ”Olkaa ny vai, kyllä teillä rahaa on, koska yksin renkinulkeiltakin on löydetty tuhansia markkoja rahaa!”

Vastasin:  ”Tietysti mulla joku sata markkaa rahaa oli, mutta ymmärrätte kai, että kyllä se nyt näin monen viikon sisällä kulunut on vähiin päihin viiden lapsen kanssa (kiivastuneena), mutta jos haluttaa, niin tuossa on jäännös”  ja tarjosin samalla kukkaroani heille.

Hacklin:  ”Ei välitetä. Menkää nyt vain Ahlaisiin!”

Vastasin:  ”Menen kyllä mielelläni, mutta enkö minä sitte mitään omaisuudestani saa? Enkö edes saa lapseni kehtoa? Sitä varten minä tänne olen tullutkin.”

Hacklin:  ”Kyllä te saatte, odottakaa nyt vielä pari päivää, koska kerran puolitoista kuukautta olette odottanut.”

Muassa ollut pieni lapseni rupesi itkemään, ja silloin Hacklin rämäsi:  ”Menkää pois täältä, ei tämä mikään lastentarha ole!”

Sen sijaan että olisin varronnut pari päivää, kuten käsky kuului, päätin varrota vähän pitemmän ajan. Olin nimittäin kuullut, että heillä oli tapana juoksutella muijia siellä useamman kerran, ennen kuin antoivat lupaa mennä huoneeseensa (se oli myös eräs rangaistus). Koska asuimme sahayhtiön huoneissa ja siltä taholta oli myös käsky muuttaa pois huoneesta, niin menin nyt sahan isännöitsijän puheille ja kysyin, saisiko minun omaisuuteni olla vielä jonkin aikaa sahan huoneissa. Isännöitsijä siihen vastasi, että ne saavat olla vielä noin pari viikkoa.

Enpä nyt mennytkään parin päivän päästä esikuntaan niin kuin ehkä vartosivat, vaan menin Ahlaisiin ja olin siellä pari viikkoa.


Blogitekstisuositus

Habsburgit ja sisäsiittoisuus