Viisi viikkoa mietin tätä asiaa. Vihdoinkin appivanhempaini painostuksesta lähdin esittämään itseäni. Päätin nyt karaista itseni ja ottaa vastaan vaikka mitä, saadakseni yhteisen omaisuutemme itseni ja lasteni hyödyksi. Sitä kauheasti pelkäsin, mihin joutuvat pikkuraukkani, jos äidin käy hullusti. Voi kuinka silloin säälin pientä sylilastani, jonka täytyi ottaa mukaan syystä, että hän sai vielä rintaa.Menin siis Reposaaren suojeluskunnan esikuntaan, jossa keskustelumme kävi jotakuinkin tähän tapaan:
Minä kysyin: ”Oliko rikos poistua kotoaan, koska oveni on sinetöity etten pääse sisälle? Tulin sitä kysymään, sillä en tietänyt lähtiessäni sellaista ajatella.”
Herra Hacklin: ”Milloinka lähditte kotoanne?”
Vastasin: ”Perjantaina 12. päivä huhtikuuta”.
Hacklin: ”Siis silloin kun punakaartikin?”
Minä: ”En nähnyt muita punakaartilaisia sillä kertaa matkalla kuin oman mieheni”.
Hacklin: ”Kyllä te silloin ja lähditte. Vai olette te nyt se rosvopäällikön rouva.”
Sitte sai mieheni kuulla kunniansa: ”Kyllä teillä oli sitte hullu mies. Kun se oli Haminaholmassa niin kaikki se rikkoi ja hakkasi pyssynperällä suuret peilitkin kappaleiksi. Sitte se meni minun kotiini pistimet pystyssä, missä minun heikko vaimoni oli yksin, ja yhtäkaikki he pelkäsivät minun heikkoa vaimoani.”
Sitä hän ei sanonut, millä tavalla ne sitä heikkoa vaimoa pelkäsivät, mutta vakuutti vaan moneen kertaan, että kyllä se oli sitte hullu mies.
Sain hiukan sanavuoroa ja huomautin: ”Kyllä se sitte hullu olikin, jos se tuollaisia on tehnyt, ja ovat kaikki hulluja, jotka sellaista tekevät.”
Sitte jatkettiin.
Hacklin: ”En koskaan olisi Katajasta sellaista uskonut, sillä niin hiljainen ja siivo hän oli silloin minun työssäni ja näytti niin kunnon mieheltä. Mutta te ette ikänä miestänne saa! Uskokaa se (nyrkinpuimista), sillä jos hän kiinni saadaan, niin se ammutaan! Ja uskokaa se, että roistot tulee aina kiinni.”
Huomautin: ”Eikö ne nyt jo kaikki kiinni ole.”
Hacklin (vähän hiljentäen ääntänsä): ”Ettekö tiedä sitte, missä miehenne on?”
”Mistä minä sen tietäisin.”
”Ettekö ole saanut hältä kirjettä?”
Vastasin (suuttuneena): ”En. Enkä pidä väliäkään.”
”Kyllä kai se roisto Venäjälle pääsi.”
Sain tässä nyt tällä tavalla vähän tietoa miehestäni, josta olin kuullut jo ennenkin huhuiltavan, että hän olisi päässyt pakenemaan. Herra M….ter kävi jahtaamassa Reposaaren miehiä ja piti luetteloa niistä jotka hän löysi, sekä antoi niille matkapassin toiseen maailmaan, jotka katsottiin olevan suurempia roistoja. Se oli nyt surkea sattuma, että minun miestäni ja paria muuta yhtä suurta roistoa ei löydetty, joita sama M….ter tälläkin kertaa oli etsimässä. Tunsin siis hieman vahingoniloa Hacklinin sanojen johdosta, että ’roistot joutuvat aina kiinni’. Ajattelin: ei kai mieheni ole sitte roisto, jos hän on päässyt pakenemaan.
Sitte seurasi tutkinnossa toinen kohta, että minkä tähden minä lähdin kotoa. Vastasin, että lähdin nälkää pakoon, koska oli juuri tulossa kelirikko, ja silloin aina oli ruoan saanti saarelle miltei mahdotonta, niin päätin mennä lapsineni maille mieheni vanhempain luokse, missä jo ennestään oli yksi lapsistani, jonka kohtalosta en tiennyt mitään, ja jota tahdoin päästä katsomaan heti tilaisuuden saatuani.
Siihen tiuskattiin: ”Ette sen tähden lähtenyt, vaan lähditte tulipaloja pakoon, sillä täällä on kerrottu, että piti koko saari poltettaman ja saha rikottaman, ja te pelkäsitte ja lähditte sen tähden.”
Vastasin: ”En ole paha pelkäämään tulipaloja, enkä kuullut sellaisista puhuttavankaan, vaan eniten pelkäsin niitä huhuja, joita kuulin kerrottavan valkoisista, ja lähdin niistä syistä joista jo kerroin.”
Sitte alkoi taas Hacklin sanatulvan: ”Puhuttiin lahtareista ja haukuttiin suojeluskuntaa lahtareiksi, mutta itse he olivat oikein lahtareita, sen sai nähdä Haminaholmassa. Mutta minäkin ruokein punakaartilaisten lapsia rintaman takana ja sitte vielä sanotaan lahtareiksi. Sen sijaan heillä oli aikomus tappaa täällä kaikki herrat ja niin paljon tekivät pahaa ennen kuin lähtivät.”
Sitte tuli kysymys: ”Ketä herroista piti tapettaman, eikö miehenne sanonut teille?”
Vastasin: ”Mieheni ei koskaan puhunut minulle noin kauheita asioita, ja en tiedä sellaisista mitään.”
”Kyllä mies aina vaimollensa puhuu, kyllä te tiedätte.”
Vastasin jo itku kurkussa: ”Jos kerran Jumalakin on olemassa, niin totta varmaan hänkin on todistajani, että puhun totta” (olin liiaksi hermostunut”.
Hacklin: ”Onko punakaartilaisellakin Jumala?”
Vastasin: ”ette te arvoisa herra tiedä minun tunteitani enkä minä tunne teitä, mutta sen tiedän mitä puhun!”
Paussi.
Hacklin: ”Kyllä tiedätte sitte kun pistetään pariksi, kolmeksi päiväksi putkaan. Niin entisen päällikön rouvakin oli tietämätön, mutta kun oli kolme päivää putkassa, niin kyllä tiesi jo paljon asioita.”
Nyt loppui jo kärsivällisyyteni kokonaan. Vastasin: ”Pistäkää vaikka kymmeneksi päivää ja hakatkaa minut vaikka tuohon paikkaan mäsäksi, mutta en rupea nyt vaan teille valehtelemaan sellaisia asioita, joita en kerran tiedä!”
Paussi.
Herra Wahlroos: ”Paljonko Kataja teille rahaa jätti?”
Vastasin jotakuinkin sillä tapaa, että sain rahaa lähtiessäni Palokunnantalolta 20 mk eräältä punakaartilaiselta, mutta ajattelin itsekseni: mitä se teille kuuluu.
Herra …….pi: ”Katajalla oli tilaisuus oikein rahaa saadakin, koska hän oli palkkainmaksaja, kyllä mar hän sitä sitte teillekin jätti.”
Vastasin: ”Hän ei ollut silloin enää palkkainmaksaja, enkä usko, että hän olisi sentään voinut omia tovereitaan pettää.”
Hacklin: ”Olkaa ny vai, kyllä teillä rahaa on, koska yksin renkinulkeiltakin on löydetty tuhansia markkoja rahaa!”
Vastasin: ”Tietysti mulla joku sata markkaa rahaa oli, mutta ymmärrätte kai, että kyllä se nyt näin monen viikon sisällä kulunut on vähiin päihin viiden lapsen kanssa (kiivastuneena), mutta jos haluttaa, niin tuossa on jäännös” ja tarjosin samalla kukkaroani heille.
Hacklin: ”Ei välitetä. Menkää nyt vain Ahlaisiin!”
Vastasin: ”Menen kyllä mielelläni, mutta enkö minä sitte mitään omaisuudestani saa? Enkö edes saa lapseni kehtoa? Sitä varten minä tänne olen tullutkin.”
Hacklin: ”Kyllä te saatte, odottakaa nyt vielä pari päivää, koska kerran puolitoista kuukautta olette odottanut.”
Muassa ollut pieni lapseni rupesi itkemään, ja silloin Hacklin rämäsi: ”Menkää pois täältä, ei tämä mikään lastentarha ole!”
Sen sijaan että olisin varronnut pari päivää, kuten käsky kuului, päätin varrota vähän pitemmän ajan. Olin nimittäin kuullut, että heillä oli tapana juoksutella muijia siellä useamman kerran, ennen kuin antoivat lupaa mennä huoneeseensa (se oli myös eräs rangaistus). Koska asuimme sahayhtiön huoneissa ja siltä taholta oli myös käsky muuttaa pois huoneesta, niin menin nyt sahan isännöitsijän puheille ja kysyin, saisiko minun omaisuuteni olla vielä jonkin aikaa sahan huoneissa. Isännöitsijä siihen vastasi, että ne saavat olla vielä noin pari viikkoa.
Enpä nyt mennytkään parin päivän päästä esikuntaan niin kuin ehkä vartosivat, vaan menin Ahlaisiin ja olin siellä pari viikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti