Stråhlman Viipurista

Henrik Stråhlman tuli Saksasta ja hänet mainittiin Viipurissa 1573, jolloin sakotettiin Baltsar Kultaseppää, Baltsar Guldsmed, siitä että hän oli lyönyt Henrikin käsivarteen verihaavan. Kauppa-apulaisena Henrik mainitaan 1579, myöhemmin kauppiaana ja talonomistajana.

Henrikin puoliso oli piispan tytär Anna Juusten, vaikkakaan naisia ei tuohon aikaan sukunimellä mainittukaan. Henrikin kuoltua 1592 avioitui Anna uudestaan. Uusi puoliso oli pormestari Hans Cröell; toistamiseen leskeksi jouduttuaan 1627 asui Anna suvun Juustilanjoen tilalla, "gamla Krögelskan i Juustilanjoki". Anna sai 1594 elinikäisen rälssivapauden tiluksiinsa Nuorassa ja 1622 Kärstilässä, molemmat Viipurin pitäjässä . Henrikillä ja Annalla oli lapset:

Luutnantti Henrik Stråhlmanin sinetti 16.6.1621

1. Hans Stråhlman, k. 1627, ratsumieslippueen päällikkö, pso. Agneta Bengtintytär.
2. Paulus Stråhlman, k. 1630-luvulla, sotilas, pso. Margareta Perintytär.
3. Henrik Stråhlman, luutnantti 1619, ks. alla.
4. Peter Stråhlman, k. 1658, hospitaalinvouti Viipurissa, pso. Brita.
5. Katarina Stråhlman, 1.pso. Viipurin raatimies Hans Thesleff, 2.pso. pormestari, lainlukija Herman Böök.
6. Maria Stråhlman, k. 4.6.1650, 1.pso. Viipurin porm. Berendt Piper.

***

Henrik Stråhlman nuorempi oli ratsusotilas Venäjän sodassa; vuonna 1619 hänet mainitaan luutnanttina Antoni Jurgereickin lippuessa. Henrikin puoliso oli Maria Lod, jonka edellinen mies kauppias Henrik Jobin oli kuollut n. 1614-15. Maria sai 1616 Kustaa II Adolfilta kirjeen, jossa mitätöitiin Marian miesvainaan velat kruunulle ja Maria sai lisäksi vielä kolmen vuoden verovapauden tilalle, jonka puolesta mies oli varustanut. Maria kuoli vuoteen 1635 mennessä. Henrikillä ja Marialla oli lapset:

1. Katarina Stråhlman, s. noin 1615 - eli vielä 1694, pso. Viipurin postimestari Johan Bröijer.
2. Anna Stråhlman, eli 1690, pso. ravintoloitsija Kristian Vinberg.
3. Kolmas sisko, mahdollisesti Kristina, jonka pso. oli Herman Bröijer.

Viipurin rikkaimmat

Tönius Nylander oli kauppias ja pormestari (1573-89) Viipurissa. Joskus nimi on kirjoitettu muotoon Tönne Nyland; Tönne ja Tönius ovat Antonius-nimen lyhytmuotoja ja sukunimi saattaa viitata uusimaalaisiin sukujuuriin.

Viipuri oli vanhoina päivinä rajalääninä ja -kaupunkina poikkeavassa tilanteessa muihin kaupunkeihin nähden. Siellä päätti linnanpäällikkö kaupungin luottohenkilöistä eikä porvarikunta itse, kuten muissa kaupungeissa. Anders Nilsson (Sabelfana), joka oli linnanvouti 1567-76. Hän erotti ilmeisesti vuoden 1573 alkupuolella kaupungin raadista kaksi jäsentä ja nimitti tilalle Bertil Jonssonin ja Töniuksen. Kuningas nimittäin kirjoitti Anders Nilssonille 30.7.1573: "...edelleen ilmoitat, että ne pormestarit, jotka tähän asti ovat olleet Viipurissa, ovat olleet toimissaan huolimattomia ja vääryyttä harrastavia ja että sen tähden olet heidät erottanut ja määränyt heidän sijaansa...".

Viipurin rikkain vuonna 1571 oli Staffan Kanngjutare (Staffan Kannunvalaja), jonka irtaimiston arvo oli 8580 mk, eli enemmän kuin 1/10 koko Viipurin porvariston omaisuudesta. Tönius tuli toisena, hän omisti 7012 mk:n irtaimiston, Hans Persson 4925 mk:n edestä, Mats Ahvoin 2775 markkaa, ja eräs Vit Olde 1.500 markkaa.

Nämä olivat melkoisia rikkauksia siihen aikaan, jolloin esim. talollisen keskimääräinen irtaimiston arvo rikkaimmillakin eteläisen Suomen alueilla oli vain muutama kymmenen markkaa, ehkä joskus aniharvoin muutamia satasia. Koko Viipurin porvariston omaisuus oli 82.805 mk, keskimäärin n. 400 mk. Asukkaita 1500-luvun lopulla Viipurin kaupungissa lienee ollut 1200 henkeä.

1570-luvun lopulla rakennettiin Viipurissa kaksi suurta laivaa. Toista rakennutti kaupunki ja toista lähes modernilla tavalla yhtiö, jonka osakkaina olivat Bengt Jonsson, Tönius, Henrik Lang eli Virolainen sekä Hans Persson Näätäinen. Kaupunki lunasti kuitenkin yhtiön laivan heti sen valmistuttua 1579 – syynä lienee ollut 1570 alkanut sota Venäjää vastaan.

Töniuksen puoliso Anna Teit oli pernajalaisen nihtipäällikön ja rälssimiehen tytär. Annalle liitto oli toinen, hän oli ensin ollut naimisissa Viipurin kirkkoherra Enevald Sigfridin kanssa. Annalla ja Enevaldilla oli kuusi lasta, josta viisi kuoli ruttoon. Tässä toisessa liitossaan Töniuksen kanssa oli Annalla tytär Agnes Nylander, joka avioitui Viipurin pormestarin (1595-99) Herman Bröijerin kanssa. Muita lapsia ei kirjallisissa lähteissä mainita.

Kuva vasemmalla: viipurilaiskauppiaiden laiva on saattanut näyttää tällaiselta. Rekonstruktiopiirustus ruotsalaisesta kauppalaivasta, joka upposi vuonna 1550. Sen kölin pituus oli lähes 20 metriä, leveys kahdeksan metriä ja syväys kolmisen metriä.

Viimeisimmän matkansa onneton alus teki Saksanmaalle.

Taistelu Viipurista

Herman Bröijer tuli Viipuriin 16.5.1588, tuoden mukanaan kankaita ja humaloita. Jo seuraavalla purjehduskaudella 1589 hän oli Viipurin suurin tavarantuoja. Talvikaudella 1590-91 hän vannoi porvarisvalan ja saattoi vihille Agnes Nylandin, pormestarin tyttären.

Herman oli pormestarina niinä aikoina, jolloin Kustaa Vaasan perilliset taistelivat Ruotsin kruunusta. Juhana III oli saanut poikansa Sigismundin sekä Ruotsin että Puolan kuninkaaksi, mutta Juhanan veli Kaarle-herttua oli 1590-luvulla pääsemässä niskan päälle. Enää Viipurin linna oli 1599 Sigismundin kuningasmielisten kannattajien hallussa. Ruuthin kirja Wiipurin kaupungin historia kertoo tapahtumista näin:

"Syyskuun 21. päivänä 1599 astui Kaarle-herttua maalle Wiipurin edustalla; muutamia päiviä ennen oli Sigismundin puolueen sotapäällikkö Axel Kurki jäännöksellä siitä sotajoukosta, joka oli kärsinyt tappion Marttilassa, vetäytynyt Wiipuriin. Sinne oli myöskin tullut joukko saksalaisia ratsumiehiä Farenbachin johdolla, jonka Sigismund oli lähettänyt Puolasta puoluelaisilleen avuksi. Kaikkiaan oli kuninkaan puolueella kaupungissa ja linnassa käytettävänä ainoastaan 1200-1400 sotilasta, vaikka Wiipurin laajat linnoitukset olisivat tarvinneet puolustukseen ainakin 6-7000 miestä.

Porvaristoon ei voitu ensinkään luottaa, sillä sen edut olivat samat kuin herttuan. Laivastoltaan oli herttua jo lähettänyt kirjeen pormestareille ja raadille, kehoittaen heitä avaamaan kaupungin portit ja liittymään valtakunnan puolustajiin. Mutta kaupungin viranomaiset arvattavasti eivät vielä uskaltaneet, ennen kuin mitään aseidenmittelyä oli tapahtunut, ilmaista oikeita ajatuksiaan, minkätähden kirje jäikin ilman vaikutusta. Sen sijaan osoittivat porvarit nurjaa mieltään sotilaita vastaan siten että vaativat korkeita hintoja kaikista ruokavarastoista, joita möivät sotilaille.

Viimein täytyi näiden tyytyä pahalle haisevaan pukinlihaan. Tästä kirjoitti eräs saksalainen päällikkö: "Gott weiss das hir viele alte böcke geschlachtet werden, alse ich die tage meines lebens nie geschen, und muss für einen ½ stinkende boch 6 dukaten geben, und alles was man haben will aufs tewerste zahlen".

Herttua oli noussut maalle Siikaniemelle ja valloitti siellä olevan esikaupungin, jonka sinne asetetut saksalaiset sotilaat vähäisen taistelun jälkeen olivat jättäneet ja mennessään pistäneet tuleen. Kumminkin paloivat vain ulkovarustukset ja tuulimyllyt vuorella. Seuraavana päivänä lähetti herttua alapäällikkönsä Per Stolpen ynnä muutamia lippukuntia sotaväkeä Pantsarlahden puolelle, jota paitsi toinen joukko asetettiin Karjaportin eteen. Näin oli piiritys alkanut. Axel Kurki ja saksalaiset päälliköt, jotka johtivat puolustustyötä, vaativat nyt porvareita ottamaan osaa puolustukseen.

Mutta porvarit, jotka eivät uskaltaneet suorastaan kieltää, vastasivat kiertelemällä että kaikki vastustus olisi turhaa, linnoitus-laitokset kun olivat niin laajat, ettei niitä kuitnkaan voitu puolustaa. Tämä vastaus katsoi sotaväki osoittavan porvarien uskottomuutta ja uhkasi heitä murhalla ja ryöstöllä. Tämä eripuraisuus kävi määräväksi taistelulle. Jo samana päivänä, kun Kaarle-herttuan väki oli asettunut Pantsarlahden kukkuloille, hiipi muutamia porvareita muurien yli ja tuli Stolpen leiriin ilmoittamaan pormestari Bröijerin puolesta, että Wasserpfortin (jolla luultavasti tarkoitettiin sitä uutta valliporttia merelle päin Uuudessalinnoituksessa, joka oli lähinnä Stolpen leiriä) avattaisiin hänelle ja sotilaille, jos he lupaisivat suojella asukkaita, heidän vaimojaan ja lapsiaan sekä omaisuutta kaikkea väkivaltaa vastaan.

Kello kolme j.p.p. samana päivänä karkasi Stople setsemällä lippukunnalla sotaväkeä sanotulle portille, jonka hän porvarien avulla saikin valtaansa. Tämän kautta oli hän Uudenlinnoituksen herrana, ennen kuin kaupungin sotajoukko, jonka pääosa näkyy olleen asetettu vanhaan kaupunkiin, huomasi mitään. Samaan aikaan lähetti herttua Siikaniemeltä joukon sotamiehiä venheissä salmen yli kaupunkiin päin. Tästä syntyi yleinen hämminki Sigismundin puoluelaisten kesken. Suurin osa koetti paeta linnaan, mutta kun venheissä olevat sotamiehet estivät heitä pääsemästä salmen yli, sortui heistä suuri osa, jonka ohessa moni, niiden joukossa Axel Kurki itsekin, joutui vangiksi. Noin 70 saksalaista ratsumiestä Jochim Greven ja puolalaisen Dombuskin johdolla ryntäsi ulos Karjaportin kautta ja raivasivat itselleen miekka kädessä tien piirittäjäin läpi sekä pelastivat itsensä siten maata myöten Liivinmaalle.

Näin oli kaupunki pääasiallisesti porvarien välityksellä joutunut herttuan valtaan 22.9.1599. Harras-tuksestaan herttuan asialle näyttivät porvarit myös siten, että he piirityksen jälkeen lainasivat hänelle 801 taalaria 21 äyriä (tätä velkaa maksettiin 1601 Klemet Sigridssonille, Herman Bröijerille, Bertil Perssonille, Rötger Boismanille ja Tönius Gottmanille yhden määrän voita ja lehmänvuotia linnasta).

Kun kerran kaupunki suurine uusimuotoisine linnoituksineen oli antautunut, oli herttualle helppo asia pakottaa linna, jonka varustusväen mieli jo tästä vastoinkäymisestä oli laimistunut. Kun herttua oli kulettanut suuren tykin linnan edustalle ja ampunut muutamia laukauksia vanhaa linnaa vastaan, antautui tämä jo seuraavana päivänä.

Heti linnan ulkopuolella, vähän matkaa kaakkoiseen päin Äyräpään bastionista, oli eräs kaivo, jonka luultavasti entiset luostarin asukkaat olivat rakentaneet ja jota siitä syystä kutsuttiin munkkilähteeksi. Tällä paikalla piti nyt sisällisen sodan verinen loppunäytös tapahtuman. Tämän lähteen ääressä kaatuivat voitettujen linnanherrojen ja sotapäälliköiden päitä mestauspiilun alla. Lokakuun 5. pvä kokoonkutsui herttua sotaväkensä ja piti vallilla sotamieheille puheen ja lokakuun 10. päivänä herttua läksi Wiipurista".

Lähde : J.W. RUUTH, Wiborgs stads historia, Viborg 1903, s. 170
Kuvissa Herman Bröijerin nimikirjoitus ja sinetti, tosin erittäin huonolaatuisina.


Bröijer Viipuri Wiborg