Siltavouti Lindström Loimaalta

Marraskuussa 1887 kuoli Loimaan Karhulan kylän Hakkisen talossa varanimismies ja siltavouti Kustaa Lindström, joka oli syntynyt Karinaisten Kiukaisten puustellissa 69 vuotta aikaisemmin. Hänen vanhempansa olivat kersantti Salomon L. ja Riitta Ristontytär, joka oli ollut aiemmin naimisissa lautamies Jaakko Tuomaanpojan kanssa. Vähän Kustaan syntymän jälkeen isä Salomon sai ylennyksen vääpeliksi.

Myös Salomonin oma isä, Turun läänin kuninkaallisen rykmentin furiiri Johan Henrik, oli asunut Kiukaisilla. Hänen äitinsä Johanna Stenberg oli taasen kirjanpitäjän tytär, joka oli syntynyt Halikossa. Furiiri oli aliupseeri, joka huolehti joukko-osastonsa majoituksesta sekä muonituksesta.

Kustaa Lindström oli varmasti yksi pidetyimmistä siltavoudeista Varsinais-Suomessa. Vaikka hänen virkansa ei ollut suuren suuri, hän osoitti siinä aikalaistensa mukaan rehellisyyttä, kohteliaisuutta ja sävyisää käytöstä. Kaikki ominaisuuksia, jotka puuttuivat monilta tuon ajan pappismiehiltäkin. Osoituksensa Lindströmiä kohtaan tunnetusta arvostuksesta, antoivat loimaalaiset hänellä peräti kaksi kertaa kalliita muistolahjoja. Ensin hän sai vastaanottaa kultakellon ja myöhemmin hopeisen kirjoitusvälineistön.

Jos joku loimaalainen tarvitsi silloin tällöin apua, oli siltavoudin ovi aina auki. Hän ei "pivoansa sulkenut eikä tarvitsevan mieltä musertanut". Useat pitäjäläiset turvautuivatkin mielellään Lindströmin apuun.

Kustaa Lindström hoiti asumaansa Hakkisten tilaa mallikelpoisesti. Hän viljeli myöhemmin myös Kulmin puustellia ja nämä molemmat talot hän kunnosti huolellisesti.

Lindström oli naimisissa Marttilan Loven kylässä syntyneen Wilhelmina Christina Tenlenin kanssa, jonka vanhemmat olivat varatuomari Gustaf Adolf T. ja vaimonsa Wilhelmina Wichtman. Mielenkiintoista on todeta, että Christina Tenlenin esi-isistä Per Walstenius oli Loimaan kirkkoherrana 1600-luvulla. Itseasiassa Tenlenit olivat lukuisin siten yhteydessä moniin Varsinais-Suomen pappissukuihin. Rouva Wichtman kuoli jo 1836, vain neljä vuotta Wilhelmina Christinan syntymän jälkeen. Varatuomari Tenlen avioitui uudelleen, tällä kertaa neiti Charlotta Sierckenin kanssa. Gustaf Adolfin kuoltua 1853 muutti Charlotta lastensa ja lapsipuoliensa kanssa Kosken kappeliin, Myllykylän kornetin puustelliin. Kyseinen talo tunnetaan myös nimellä Nyhä.

Viimeisten elinvuosiensa aikana Kustaa Lindström terveys heikkeni ja hän sairasti pitkään. Näin ollen hän ei enää pystynyt hoitamaan virkaansa. Vaikka itse palkka oli aina ollut pieni, oli hän saanut säästettyä kelpo summan rahaa. Näillä hän sai vietettyä loppuelämänsä ilman taloudellisia murheita. Kaipaamaan jäi vaimo Wilhelmina Tenlen, joka laitatti mm. sanomalehti Auraan oheisen kuolinilmoituksen.

Sukuohjelmisto 2004 koulutus aloittelijoille

Suomen Sukututkimusseuran tietotekniikkajaosto järjestää keskiviikkona 23.9.2009 klo 18.00 alkaen Sukuohjelmisto 2004 koulutuksen aloittelijolle.

Koulutuksessa käydään läpi ohjelman käytön perusteet; henkilöiden lisäykset, muutokset, perustulosteet jne jne.

Tilaisuus pidetään seuran toimistolla, Liisankatu 16, Helsinki. Max. osallistujamäärä 12 henkilöä.

Osallistujilla pitää olla mukana oma kannettava tietokone, missä on käytössä Sukuohjelmisto 2004.

Kouluttajana toimii Kaarle Kaila avustajanaan allekirjoittanut.

Ilmoittautumiset sähköpostilla osoitteeseen juha.vuorela (at) genealogia.fi


Tervetuloa!

Suomen Sukututkimusseura
Juha Vuorela

Syrjän l. Suitian kartanolta

Suitian kartano (ruots. Svidja slott) on Länsi-Uudellamalla Siuntiossa sijaitseva maatila. Tilan historia ulottuu aina 1400-luvulle, jolloin tilan ensimmäiseksi omistajaksi mainitaan Hämeen linnan vouti ja Raaseporin tuomiokunnan tuomari Björn Ragvaldson. Sen jälkeen useita eri sukuja on omistanut tilan, muun muassa Reuterholmin vapaaherrallinen suku sekä tietysti Flemingit.

Valtio lunasti tilan 1930 -luvulla Vapaussodan Invalidien Liiton käyttöön työhuoltolaksi. Kymmenen vuotta myöhemmin tila siirtyi Sotainvalidien Veljesliitolle. Kartano oli vuosien 1975 ja 2006 välillä Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan käytössä.

Nimeä Suitia eivät 1800-luvun loppupuolen suomalaismieliset aina sulattaneet, vaan puhuivat mieluummin Syrjän kartanosta. Tämä nimi kartanolla oli vielä 1480-luvulla, ennen Flemingien tuloa Siuntioon. Vuonna 1886 tiedettiin Syrjän päärakennuksesta kertoa seuraavaa;

".... vanha hovi on nelinkertainen. Molemmat ylimmäiset kerrokset ovat tiilesta ja Reuterholmin rakennuttamia viime vuosisadalla. Alimmaiset kerrokset ovat harmaakivestä ja Flemingien valtakauden aikaisia. Pohjakerroksen saliin ja neljään kamariin, jotka 1886 ovat kellareina sekä aittoina, ei päivänvalo pääse paistamaan. Toisen kerroksen huoneet, jotka ovat normaalikorkeuksisia, saavat valonsa holvatuista ikkunoista katon rajalta (Syrjä oli yksi ensimmäisistä taloista Suomessa, joissa käytettiin ikkunalasia). Kerroksen hiotuissa seinissä sanottiin vielä 1800-luvun alussa olleen kaikenlaisia kirjoituksia ja erästä kulmakammiota kutsuttiin vapaamuurarisaliksi. Nyt toinen kerros oli muonavarastona."

Reuterholmien aikaan 1758 Suitia paloi vieden mukanaan melkoisen määrän vanhoja asiakirjoja sekä talon laajan kirjaston.

Kartanon ulkopuolella on jonkin verran jälkiä vallihaudan tapaisista puolustuslaitteista. Luoteispuolella päärakennusta on erään kankaan pää, jota sanotaan Syrjän vuoreksi. Tällä paikalla kerrotaan kartanon isäntä Flemingin aikoinaan keittäneen vihaamiaan alamaisia suurissa kattiloissa. Lisäksi kankaalla on kuoppa, missä ei kasva mitään. Siitä tarina kertoo;

Hovinisännän pienellä tytöllä oli imettäjä, jonka omakin lapsi oli äitinsä luona kartanossa. Eräänä päivänä, kun kartanossa poltettiin viinaa, seisoi imettäjä isännän lapsi sylissään suuren padan ääressä, joka oli täynnä keitettävää riistaa. Ajattelematta asiaa enempää, oli imettäjä sanonut "mitäpä jos pudottaisin herran lapsen pataan?".

Samassa onneton lapsi putosi hänen käsistään ja hukkui kiehuvaan veteen. Julmistunut isä tuomitsi heti asiasta kuultuaan imettäjän omine lapsineen teloitettavaksi keittämällä. Äiti ja tytär heitettiin pataan, jossa täytettiin kylmällä vedellä. "Huu, kuinka on vesi on kylmää, äiti" sanoi lapsi. "Kyllä se lämpiää, kun joutuu, lapsi parka" kuultiin äidin vastaavan. Kun vesi sitten kuumeni, alkoi pata vajota vajoamistaan maan sisään tehden tuon edellä mainitun kuopan.

Kuningas antoi vangita julman Flemingin, mutta tämä aavistan asian jo etukäteen, nautti myrkkyä ja kuoli. Ruumis muurattiin Syrjän kartanon kellarikäytävään, mutta Flemingin vaimon ja lapset kuningas mestautti. Yhä vielä ilmestyvät päättömät lapset tuon kuopan ympärille, missä kauhea keitos vajosi.

Kartanon pihaltakin, kaivon yläpuolelta, näytetään hautakohtaa, johon joskus oli kätketty julman isännän upottama palvelija. Tämä olisi ollut tarinan mukaan lastenhoitaja, jonka varomattomuuden takia isännän lapsi olisi kuollut.

Molemmat tarinat ovat luonnollisesti fiktiota, vaikka toki Siuntion toisen ison kartanon isäntinä oli reilun sadan vuoden ajan Fleming -sukuisia. Syrjän ensimmäinen maakirjoissa mainittu omistaja oli Björn Ragvaldson 1420-luvun lopulta lähtien. Hänen nuorin tyttärensä Elin peri kartanon ja meni naimisiin valtaneuvos Joakim Flemingin kanssa. Tämä jätti tilan pojalleen Erikille, jota pidettiin aikoinaan Kustaa Vaasan oikeana kätenä Suomessa.

Erik Fleming oli kylläkin ankara mies, mutta hän joutui epäsuosioon pitäjäläisten keskuudessa lähinnä laillisuuden rajamailla liikkuneiden maakauppojensa takia. Joka tapauksessa hän onnistui laajentamaan syrjän maita sekä ostamalla että vaihtamalla. Kun Erik F. oli Suomessa, hän yleensä asui Syrjällä vaimonsa Hebla Sparren ja kolmen lapsensa kanssa. Myös Erikin sisaret Valborg ja Margareta olivat kartanossa. Erik kuoli joulun alla 1548 ja tila perityi Heblan kautta poika Claesille.

Claes Fleming sai ritarinarvon Eerik XIV:n kruunajaisissa. Hän oli naimisissa Kustaa Vaasan kälyn, Ebba Stenbockin kanssa. Claes F. yleni lopulta Ruotsin armeijan ylipäälliköksi sodassa Venäjää vastaan. Nuijasodassa hän johti Sigismundille uskollisia joukkoja Santavuoren päätöstaistelussa, joka lopetti Nuijasodan.

Claes Fleming kuoli huhtikuussa 1597 ja Turun linnassa väitetään Kaarle Herttuan avanneen hänen arkkunsa ja huutaneen "jos olisit nyt ollut hengissä, ei pääsi olisi ollut kovin tukevasti paikoillaan". Leski Ebba vastasi tähän ylpeästi "jos miesvainajani olisi elänyt, ei teidän ruhtinaallinen korkeutenne koskaan olisi päässyt tänne sisälle".

Claesin kuoltua tilan sai hänen ainoa laillinen poikansa, Johan, joka oli Puolassa Sigismundin kamarijunkkarina. Kun Sigismund menetti Ruotsin kruunun Kaarle Herttualle, mestautti viimeksi mainittu Johan Flemingin Turun torilla marraskuussa 1599. Samalla Flemingien omaisuus julistettiin menetetyksi valtiolle. Suitian kartano ryöstettiin ja osin hajotettiin.

Kolmea vuotta myöhemmin Ebba Stenbock sai takaisin Suitian entisessä suuruudessaan. Hänen palveluksessaan oli vouti apunaan seitsemän renkiä, kolme piikaa, paimen, seppä ja muurari. Torppareita oli kaikkiaan 20 ja he tekivät päivätöinään suuren osan kartanon töistä. Ebban tyttären mentyä naimisiin Erik Bielken kanssa, siirtyi Flemingien aika historiaan Syrjän l. Suitian osalta.

Schaumanin veljeksiä

Alexander Graham Bell patentoi suunnittelemansa puhelinlaitteen vuonna 1876 ja seuraavien vuosien aikana tämä mullistava keksintö levisi hämmästyttävällä vauhdilla ympäri maailmaa. Esimerkiksi Vaasassa, joka tosin vuosina 1855-1917 oli virallisesti Nikolainkaupunki, ehti toimelias kauppamies Axel Schauman esittää telefoniverkon rakentamista jo syksyllä 1881.

Syyskuun 28. päivänä hän nimittäin julkaisi Vasabladetin numerossa 77 etusivulla pienen ilmoituksen, jossa hän kutsui kiinnostuneita kokoontumaan hotelli Ernstiin kahta päivää myöhemmin eli perjantaina. Tarkoituksena oli keskustella kustannuksista ja sopivista tavoista toteuttaa tämä tulevaisuuden kannalta historialliseksi osoittautuva hanke.

Axel Mortimer Schauman oli syntynyt Pietarsaaressa kesällä 1855 apteekkari Viktor S:n ja Elisabet Ekelundin perheeseen. Axel Schaumanista tuli aikaa myöten hyvin vaikutusvaltainen mies. Hän oli mukana puhelintoimen ohella Vaasan Puuvilla Oy:n ja Vaasan Sokeritehdas Oy:n hallituksissa sekä Vaasan Osakepankin hallintoneuvostossa. Vaasan-Pohjanmeri Höyrylaiva Oy:n toimitusjohtajanakin tämä tarmokas mies ehti olla vuodesta 1898 lähtien aina kuolemaansa saakka 1903.

Axelin sanotaan olleen paitsi taitavan liikemiehen, niin myös humoristisen ja hyväntuulisen. Niinpä hän oli pidetty seuraihminen. Valokuvasta meitä katsookin iloisen oloinen herrasmies reilun sadan vuoden takaa.

Ilmoitus oli siis Vasabladetissa ja sen tuloksena kokoukseen saapui vain 12 henkilöä. Tämä joukko sai päätettyä, että Schauman yhdessä myllynjohtaja Hugö Sölfverarmin kanssa ryhtyisi hankkimaan tietoja perustamiskustannuksista puhelinverkkoon liittyen. Samoin he saivat tehtäväkseen kirjoittaa alustavan merkintälistan osakkaita varten.

Huhtikuussa 1882 he sitten esittelivät budjetin, joka perustui Suomen puhelintoimen "isältä", Daniel Wadenilta ja tukholmalaisilta Haglindin veljeksiltä saatuihin tietoihin. Niiden perusteella rahaa olisi tarvittu 10000 markkaa 30 aseman puhelinkeskuksen perustamiseen. Tulevaisuuden usko oli kova, sillä kaukonäköisesti Schauman ja kumppanit uskoivat "tulevaisuutta tuskin voitiin asettaa epäilyksenlalaiseksi johtuen sen suunnattomasta merkityksestä erityisesti liike-elämälle".

Axel Mortimer Schauman sai vuonna 1895 kauppaneuvoksen arvon kiitoksena monipuolisesta työstä vaasalaisen liike-elämän eteen.

Axel Mortimerin pikkuveljiä olivat Berndt Wilhelm ja Ossian Schauman. Berndt Wilhelm aloitti uransa pietarilaisessa metallitehtaassa ja kotikaupunkiinsa palattuaan hän perusti 1883 sikuritehtaan. Tästä hänen liiketoimensa laajenivat huipentuen 1911 toimintansa aloittaneeseen Oy Wilhelm Schauman Ab -yritysryppääseen, joka käsitti sikuri- ja vaneritehtaat sekä sahoja. Schauman fuusioitiin 1988 Kymmene -konserniin, joka nykyisin on osa UPM-Kymmene -konsernia.

Ossian Schauman keskittyi liiketoiminnan sijaan lääketieteeseen. Hänestä tuli lopulta sisätautiopin professori, mutta virkauraa paremmin hänet muistetaan yhtensä Samfundet Folkhälsanin perustajista. Ossian Schauman oli myös merkittävä rahoittaja tälle ruotsinkieliselle yhteisölle. Lääketieteellisessä mielessä hän oli erityisen kiinnostunut perinnöllisistä sairauksista tutkien mm. perintötekijöiden osuutta eräiden veritautien syntyyn.

Ikivanha riihi

Antti Matinpoika Jurvanen l. Pätsi muutti vuoden 1680 paikkeilla Oulun Särkijärveltä Pudasjärven Hetejärven Pätsin taloon. Hän oli naimisissa Kerttu Matintyttären kanssa, joka oli kotoisin Iin pitäjästä. Perheessä oli seitsemän lasta, joista tyttäret Dorotea, Kreetta ja Valpuri muuttivat äitinsä kanssa Alakiimingin kylään 1717. Edellisenä vuonna venäläiset olivat tappaneet isä Antin ja samalla polttaneet Pätsin talon.

Aivan kaikkea eivät vihulaiset kuitenkaan onnistuneet tuhoamaan, sillä elokuussa 1884 Oulun Lehti raportoi Jurvasesta otsikolla "Wanha rakennus" seuraavaa;

"Jurvasen maalla Hetejärven kylässä Pudasjärven pitäjää on vanha riihi, jota, vaikka sen ikä onkin korkea, vielä täydellisesti käytetään. Riihen eteläseinän on aurinko melkein kokonaan kuluttanut, mutta pohjoinen seinä, jota tällä puolen olevasta oviaukosta tulvaileva savu on koventanut, on hyvin hyvästi säilynyt ja kova melkein kuin luu.

Tälle puolelle on vanhan tavan mukaan piirretty riihen syntymävuosi, joka on 1495. Siis täyttää tämä vielä käytettävä vanhus 11 vuoden päästä 400 vuotta. Riihen läheisyydessä on huone, jota nykyaikaan käytetään kaikenlaisten kalujen säilytyshuoneena. Tämän on silminnähtävästi ennen ollut asuinhuone.

Akkunoiden asemesta on siinä neljä aukkoa, varustetut luukuilla, jotka sisäpuolelta voidaan työntää syrjään. Rakennus on tehty pyöreistä, veistämättömistä hirsistä. Tämän vanhuksen rakennusvuotta ei tiedetä, mutta siitä, mitä on kerrottu, ymmärrettänee ettei se ole kovin veres, kenties samanikäinen kuin riihi.

Talo on vanhempia seudulla. Paitsi näitä kahta rakennusta kuuluu myöskin löytyneen koko joukko muita samankaltaisia vanhuksia, mutta ovat ne aikojen kuluessa puretut."


Itse riihen käytöstä kerrotaan Museoviraston sivuilla seuraavaa;

Vilja leikattiin sirpillä ja sidottiin lyhteiksi, jotka saivat kuivahtaa pellolla kuhilailla. Ilmakuivattu vilja kuljetettiin riiheen puitavaksi. Riihi oli ikkunaton hirsihuone, jossa oli suuri kiuas ja tilan yläosassa parsia viljalyhteitä varten. Pellolla kuivaneet lyhteet ahdettiin parsille vieri viereen. Sen jälkeen kiuasta lämmitettiin monta päivää, kunnes vilja oli "riihikuivaa".

Parhaita puita lämmitykseen olivat koivu- tai haapahalot, joiden avulla jauhoista uskottiin tulevan valkeita. Viljan puinti aloitettiin varhain aamulla. Riihen lattialle levitettiin sopiva kerros kuivaneita lyhteitä. Niitä mäiskittiin puisilla varstoilla, jolloin jyvät irtosivat varsista. Työ oli hikistä ja raskasta puuhaa ja riihestä kuului ulos asti rytmikäs kolke. Kun kaikki vilja oli puitu, lattialta koottiin jyvät ja oljet erikseen. Jyvät kuljetettiin säkeissä vilja-aittaan ja olkia käytettiin eläinten ruokana tai vaikkapa olkihimmeleiden tekotarpeina.

Henrik Thomas Adlercreutz Sjundbyn kartanosta

Kesällä 1892 kuoli Siuntion Sjundbyn kartanon isäntä Henrik Thomas Adlercreutz, joka oli syntynyt samaisessa talossa helmikuussa 1848. Hänen vanhempansa olivat hovioikeuden ylimääräinen notariaatti Thomas Eric Robert Adolf A. ja vaimonsa Amalia Mathilda Printz. Kyseinen Adlercreutz -suku oli omistanut Sjundbyn jo vuodesta 1698 lähtien lukuunottamatta lyhyttä Porkkalan vuokra-aikaa viime sotien jälkeen. Kartanon ehdottomasti tunnetuin omistaja oli kuitenkin Sigrid Vaasa, Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n tytär, joka hallitsi sitä kuolemaansa saakka vuonna 1633.

Henrik Thomas kävi yksityiskoulua Helsingissä ja pääsi ylioppilaaksi 1867. Hän opiskeli lakia muutamia vuosia valmistumatta koskaan. Lakikirjojen sijaan nuorukainen lähti Ruotsiin ja Tanskaan, missä hän tutustui perinpohjaisesti maatalouteen sekä meijeritoimintaan.

Nämä opiskelut kantoivat myöhemmin kaunista hedelmää ja Sjundbyn kartanosta tuli oikea mallitila maanviljelyksen ja taloudenpidon suhteen. Herra Adlercreutz itse nautti suurta arvonantoa pitäjäläisten keskuudessa ja niinpä hän toimi Siuntion kunnankokouksen puheenjohtajana, koulun johtokunnassa ja paikallisessa säästöpankissa.

Vaikka Henrik Thomas ei ensi alkuun osallistunut politiikkaan valtakunnan tasolla, mutta lopulta hän edusti niillä aatelissäätyään. Hänet nimitettiinkin talouskomiteaan varajäseneksi.

Hänen läheisimmät tuttavansa ja työtoverinsa kuvailivat herra Adlercreutzia uskolliseksi ystäväksi, jonka kodin ovet olivat aina avoinna vierailijoille. Tämä oli hänestä itsestään selvää, kun kyseessä oli ikivanha kartano. Hänen maatalouteen uhraamansa aika antoi kartanolle liikkumavaraa raskaina aikoina, sillä tila oli hyvin omavarainen.


Nykyisin tilan emäntänä toimii Margareta Segersven, joka on Henrik Thomas Adlercreutzin jälkeläisiä. Linna on yksityiskoti, jonne on tosin tehdään opastettujan kiertokäyntejä. Viereisen joen kupeella sijaitseva voimalaitos ja 1700-luvulta peräisin oleva viljamakasiini sekä venäläisten vuokra-ajasta muistuttava ulkorakennus täydentävät tätä vuosisatojan vanhaa kulttuurimaisemaa. Omavaraisuudesta muistuttaa em. voimalaitos, joka tuottaa vesitilanteen salliessa sähköä kartanolle. Ulkorakennuksen seiniltä löytyy venäläisiä kirjoituksia, jotka on oivallisesti jätetty muistuttamaan reilun puolen vuosisadan takaisesta ajasta.

Kinkereillä tapahtuu

Heinäkuun toinen päivä vuonna 1775 oli ilon juhlaa Marttilan Jutilan kylän Vähätalossa eli Judiuksella. Tuolloin isäntä Heikki Matinpoika meni naimisiin Suutarlan kylästä kotoisin olleen Liisa Yrjöntyttären kanssa. Valitettavasti tätä onnea kesti vain lyhyen hetken, sillä rusthollarin tytär Liisa menehtyi vain vajaan parin vuoden päästä lapsivuoteeseen. Tuohon aikaan synnytyksessä pieninkin komplikaatio johti lähes vääjäämättä äidin kuolemaan. Tällä kertaa pienokainenkin seurasi äitiään suureen tuntemattomaan, sillä lapsesta ei ole merkintää kastettujen luettelossa.

Kauan aikaa ei Judiuksen talossa voitu olla ilman emäntää. Onneksi Yrjäntilän talosta löytyi puolisoksi rusthollarin tytär Anna Juhontytär. Vihkimisen on täytynyt tapahtua ennen vuoden 1778 loppua, sillä vuosien 1773-78 rippikirjassa Anna jo mainitaan. Tosin ilman syntymäaikaa, joka sitten myöhemmin ilmestyy asianmukaiseen sarakkeeseen.

Vuosien 1779-93 välisenä aikana pariskunnalle syntyy yhteensä kuusi lasta. Lapsista kaksi menehtyy jo pienenä ja poika Heikki teini-iän kynnyksellä. Talonpitoa jatkaa aikanaan lapsista Juho, joka on nainut Tapalan Kokin talon rusthollarin tyttären, Liisan. Juhon sisarten, Marian ja Liisan myöhemmistä vaiheista en ole ottanut selkoa.

Heikki Matinpojan ja Anna Juhontyttären avioliitto ei 1800-luvulle tultaessa ollut enää entisensä. Heikin mielenterveys horjahteli ja lopulta hänet todettiin kirjaimellisesti mielisairaaksi. Asiat saivat loppujen lopuksi todella ikävän lopun.

Kun loppuvuodesta 1806 kokoonnuttiin kinkereille, oli mukana myös Jutilan kylän väki Heikki Matinpoikaa myöten. Kinkeriväkeä kuulustelivat mm. Kosken Tl virkaa tekevä kappalainen Tomas Timoteus Kriander sekä Marttilan armovuodensaarnaaja Henrik Backman. Jostain syystä Heikin käytös ei näitä kirkonmiehiä miellyttänyt. Yksissä tuumin he alkoivat piekseä mielisairasta talonisäntää, kunnes tämä menetti tajuntansa. Pahoinpitelystä saadut vammat olivat niin pahat, että Heikki Matinpoika kuoli niihin helmikuun lopulla 1807.

Kriander joutui lopulta erotetuksi pappisvirasta nelisen vuotta myöhemmin. Sama kohtalo tuli Backmanin osaksi. Kriander oli myöhemmin pedagogina Tampereella kuollen Vesilahden pitäjässä vasta 1852. Backman jäi ilmeisen vihattuna miehenä asumaan Marttilaan ja kuoli siellä äkilliseen sairauskohtaukseen ollessaan kylvyssä keskikesällä 1823.

Duwaldtin avioton poika ja testamentti

Vuonna 1896 kuollut vaasalainen varakanneviskaali Gustaf Duwaldt jätti jälkeensä noin miljoonaan nousevan omaisuuden (silloista rahaa), joka hänen 1877 tekemän testamenttinsa mukaan suurimmaksi osaksi lankesi Vaasan kaupungille sekä Vaasan ja Porin seurakunnille. Vainajalla oli avioton poika Emil Duwaldt, joka oli syntynyt 1875. Gustaf oli tunnustanut pojan omakseen, mutta testamentin mukaan Emil jäisi perinnöttä. Tämä siitä huolimatta, että isän tiedettiin halunneen turvata poikansa tulevaisuuden.

Emil Duvaldt joutui miehen ikään vartuttuaan vuonna 1901 vetoamaan testamentinsaajiin päästäkseen osalliseksi siitä omaisuudesta, mikä isä oli hänelle aikonut antaa. Hankalan ratkaistavan kiistan takia julkaisi asianajaja John Swanljung lentokirjasen nimeltä "Duwaldtin testamenttiasia". Se oli osoitettu em. testamentin edunsaajille.

Herra Swanljund yrittää lehtisessään todistajien lausuntojen perusteella todentaa, ettei varakanneviskaali Duwaldtin suinkaan ollut tarkoitus jättää aviotonta poikaansa perinnöttä, vaan hänen harras halunsa oli turvata tämän tulevaisuus.

Asianajaja jatkaa, että Duwaldtin kuoltua tavattiin pelkästään testamentti, joka oli päivätty elokuun kuudennelle vuonna 1877 ja joka ei todennäköisesti vastannut vainajan viimeistä tahtoa sekä niitä toivomuksia, mitä tämä myöhempinä vuosina oli esittänyt.

Edelleen vainajan papereista löytyi kauppakirja, joka koski Karjalohjan pitäjän Särkijärven kylän Vappulan ja Immolan perintörustholleja. Kauppakirja oli allekirjoitettu myyjien puolesta, mutta Duwaldtin nimi siitä puuttui. Näin sitä ei oltu laillistettu.

Lisäksi paperit sisälsivät yksinkertaisen sitoumuksen (suomennos);

"Johan Emil Duwaldtille, syntynyt 1875, maksaa allekirjoittanut vaadittaessa viisikymmentätuhatta (50,000) markkaa kullassa, jolle summalle korkoa kumminkaan ei lasketa. Vaasassa maaliskuun 13 p:nä 1887. Gustaf Duwaldt"

Yllämainitut kaksi tilaa, jotka tuohon aikaan olivat yhteisviljelyksessä, oli vainaja useille valalle kuulustelluille todistajille vakuuttanut ostaneensa poikaansa varten.

Asianajaja Swanljung vetoaakin Emil D:n valtuutettuna asiamiehenä Vaasan kaupunkiin ja mainittuihin kahteen seurakuntaan, jotta Emilille voitaisiin siirtää omistusoikeus Vappulan ja Immolan ratsutiloihin sekä niillä olevaan irtaimistoon. Edelleen ym. velkakirjan nojalla Swanljung pyytää suorittamaan pojalle 50,000 markkaa kullassa.

Vaasan kaupungin valmistusvaliokunta ehdotti nyt, että Emil D:lle luovutettaisiin nuo Karjalohjan rusthollit, joiden arvo pesänkirjoitusluettelossa oli 49,639 markkaa ja 97 penniä sekä maksettaisiin 50,000 markkaa vainajan toiveen mukaisesti.

Kuitenkin tohtori Ehrström teki vastaehdotuksen, jonka mukaan ainoastaan elinkorot annettaisiin Emilille ja hänen mahdollisille perheenjäsenilleen. Lisäksi kaupunki maksaisi Emil D:n velat. Molemmat ehdotukset saivat kannatusta ja asia pantiin kaupungin valtuuskunnan istunnossa pöydälle.

Samainen herra Ehrström antoi kesäkuussa 1897 Vaasan raastuvanoikeudelle seuraavanlaisen, valallaan vahvistaman todistajanlausunnon Gustaf Duwaldtin tarkoituksista omaisuutensa suhteen;

"Tuomari G. Duwaldt vainaja käytti allekirjoittanutta lääkärinä viime elinvuosinaan ja kävin hänen luonaan useita kertoja. Käydessäni hänen luonaan oli myöskin kysymys hänen aviottomasta pojastaan Emilistä, ja kuulin isän lausuvan, että hänen aikomuksensa oli ottaa huolta pojan tulevaisuudesta. Myöskin Duwaldtin taloudenhoitajatar ilmoitti minulle useampia kertoja, että Duwaldtin tapana oli hänelle sanoa, että hän kyllä oli turvannut Emilin tulevaisuuden. Kun tuomari Duwaldt pitkällisen sairaalloisuutensa johdosta oli käynyt suuressa määrässä tarmottomaksi ja saamattomaksi eikä hän sen johdosta myöskään kyennyt johtamaan pojan kasvatusta, tarjouduin syksyllä 1894 hankkimaan pojalle paikan tilanomistaja Aejmelaeuksen luona Irjalan tilalla Vihdissä, jotta hän siellä saisi edes jonkunlaista kasvatusta sekä oppisi maanviljelystä.


Kun Duwaldt sittemmin herra Aejmelaeuksen välityksellä oli ostanut Immolan tilan Karjalohjan pitäjästä, tapahtui se epäilemättä tarkoituksessa lahjoittaa tämä tila pojalle kun hän huomasi ajan siihen otolliseksi.


Sen todisti tuomari Duwaldtin oma lausunto muun muassa allekirjoittaneelle; kumminkin tahtoi hän ensin koettaa pojan kykyä sekä antaa hänen tulla täysi-ikäiseksi. Tuomari Duwaldt ei suinkaan uskonut tähän aikaan loppunsa olevan niin lähellä ja oli kai sen vuoksi sitä mieltä, ettei ollut kiirettä tilan siirrolla pojalle jonkunlaisen laillisen asiakirjan kautta.


Että Duwaldt jo paljoa aikaisemmin oli ajatellut turvata poikansa tulevaisuuden, osoittaa pojalle tehty 50,000 markan velkakirja, joka pantuna sinetillä suljettuun kuoreen ilman mitään päällekirjoitusta tavattiin Duwaldtin säilöistä siinä tarkastuksessa, jonka kaksi maistraatinjäsentä ja allekirjoittanut toimittivat samana päivänä kuin Duwaldt kuoli.

Mutta kun sairaus, kuten sanottua, Duwaldtissa oli vaikuttanut suuresti psyykilliseen veltostumiseen eikä hän myöskään kyennyt arvostelemaan terveytensä heikkoa tilaa, ei hän tullut myöhemmin niin sijoittaneeksi velkakirjalla tarkoitettua säästämistä poikansa hyväksi, että sillä hänen kuollessaan olisi ollut lain voima, samaten kuin häneltä myöskin puuttui tarmoa uuden testamentin kirjoittamiseen tai lisäyksen tekemiseen vanhaan. Tämä siitä huolimatta, että tuomarin omaisuus oli vuosien kuluessa monin verroin suurentunut.


Yllä lausutun perustuksella saan sen vuoksi selittää vakavan vakaumukseni olevan, että tuomari Duwaldtin aikomus oli jättää pojalleen Emilille ostamansa tilat, vaikka kuolema tuli ennen kuin hän ennätti toteuttaa tämän ajatuksen."

Asia oli ollut vilkkaan keskustelun alaisena sekä Vaasassa että Porissa. Joka puolella oli pyritty siihen, että vainajan todellinen tahto toteutuisi, vaikka lain vaatimat asiakirjat puuttuisivatkin tai olisivat epätäydellisiä.


Suku- tai perhehistoriallisesti mielenkiintoisen tästä ilman loppuratkaisua kirjoitetusta tapauksesta tekee se tosiseikka, että Gustaf Duwaldt oli itsekin avioton lapsi. Hänen isänsä oli porilainen raatimies Carl Gustaf D. ja äiti sepän tytär Maria Christina Limnell. Poika Gustaf syntyi 1845 ja vuonna 1861 raatimies Duwaldt meni lopulta naimisiin neiti Limnellin kanssa.

Sana Juteinista

Jaakko Juteini syntyi talonpoikaisperheeseen Hattulan Rahkoilan kylässä vuonna 1781 perheensä kuudenneksi lapseksi. Hänen äitinsä oli Liisa Juhontytär, vuokratilan emäntä. Ensimmäisen puolisonsa kuoltua Liisa meni naimisiin renkinsä, Juteinin isän Heikki Mikonpojan kanssa. Tämä kuoli vuonna 1790, mutta Liisa lunasti tilan omakseen kahta vuotta myöhemmin.

Jaakko opiskeli Hämeenlinnan triviaalikoulussa, josta hän siirtyi Turun katedraalikouluun. Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen hän oli Turun akatemiassa teologian oppilaana siirtyen myöhemmin humanistiselle puolelle. Juteini täydensi opiskelijan kapeaa leipää työskentelemällä säätyläisperheissä kotiopettajana.

Vuonna 1810 Jaakko Juteini erosi akatemiasta ilman loppututkintoa. Samoihin aikoihin ilmestyi hänen ensimmäinen teoksensa "Kirjoituksia Jak. Juteinilda", joka oli itseasiassa runokokoelma. Teoksensa avulla Juteini yritti päästä erääseen virkaan, mutta lopulta työpaikka löytyi vasta 1812 Haminan maistraatin väliaikaisena sihteerinä. Hyvin pian hän siirtyi vakituiseen työhön Viipurin kaupungissa, mihin hän tietysti muutti asumaankin.

Viipuriin oli perustettu kirjapaino 1814 ja siellä Juteini painatti seuraavien vuosien aikana kymmeniä eri kirjoja ja runovihkoja. Merkittävä osa niistä ilmestyi suomeksi. Hän vaati teksteissään parempaa asemaa suomen kielelle esittäen samalla kritiikkiä vallitsevia yhteiskuntaoloja vastaan.

vuonna 1826 Jaakko Juteini nai emännöitsijänsä, Katarina Margareta Blankin ostaen perheelleen asunnoksi kivitalon. Perheeseen kuului tosin vain yksi lapsi, poika Joel Jacob.

Kirjojen julkaisun Juteini lopetti 1820-luvun lopulla saatuaan syytteen uskontunnustuksen ja evankelisen opin vastaisista väitteistä. Syynä oli kirja "Anteckningar af Tankar uti Varianta Ämnen". Teoksen koko painos oli takavarikoitu ja 1829 kirjat poltettiin roviolla. Lisäksi Juteini joutui maksamaan sakkoja.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana hän jatkoi työtään Viipurin maistraatin sihteerinä ja eläkkeelle jäänti huomioitiin kauppiaskunnan taholta merkittävällä rahalahjoituksella. Tästä uutisoi Sanan Saattaja Wiipurista seuraavaa;


Äskettäin mainitsimme tässä lehdessä, että Magistraatin Sihtieri J. Juteini edesmenneen helmikuun 17 p anottuansa wapautettiin pitkällisestä wirastansa jossa myös hänen elämänsä meno ja waiheet lyhykäisyydessä tiettäwäksi tehtiin, jonka lisäykseksi tällä kertaa ilolla panemme, että Juteini 26 p edesmennyttä kesäkuuta Magistraatissa wastaanotti Läänin kuvernöriltä yhden aiwan kauniisti raketun kansiniekan hopeamaljan, jonka tämän kaupungin Kaupias- ja Porwari-kunta hänelle lahjoitti kiitollisuudensa osoitukseksi hänen pitkällisen ja toimellisen palwelluksensa edestä.

Tämä malja, teetetty Pietarissa lähes 1500 ruplassa, painaa 11 naulaa, on sisältä kullattu ja ulkoa, paitsi muita kaunistuksia, yhdellä puolella warustettu Wiipurin kaupungin waakunalla ja toisella luettaan seurawaiset piirrokset:

Jakob Juteinille Wiipurin kaupungin sihtierille,
26 wuotisista waiwoistansa,
Kaupungin kaupiaskunta.
1840

Mitä hohtawa hopia,
Kuta kulta kiiltäwäinen,
Nepä muuttuvat moneksi,
Muistosi on muuttumaton.

Pöytyän lukkari sai lisää palkkaa

Pöytyän lukkariksi tuli 1750-luvun alkupuolella muuan Matti Matinpoika, joka viimeistään seuraavan vuosikymmenen alussa otti käyttöön sukunimen Tenlund. Matti peri tehtävänsä apeltaan, lukkari Tuomaalta. Vaimo Kaisa Tuomaantytär oli miehensä kanssa suurinpiirtein samanikäinen, molemmat olivat syntyneet 1720-luvun alussa.

Matti Tenlund noudatti työssään vuoden 1686 kirkkolakia, joka määritteli lukkarin taustan mm. seuraavasti; "Luckari pitä samalla muoto Kirckoherrald ja Seuracunnald walittaman; waan ei ilman Tacausmiehiä wastan otettaman. Hänen pitä oleman cunniallisen / uscollisen ja wiriän / Kirjantaitawan / ja taitaman weisata ja kirjoitta / nijn että hän sijnä Seuracunnas Nuorta Cansa opetta taita."

Itse työstä taas määrättiin; "murhen pitämän soittamisest ja kläppämisest / cullakin ajallans / laitta Stundikelloja / nijn myös ottaman wisun warin / ja hywin tallella pitämän caickia mitä hänen halduns annettu ja uscottu on,"

Lisäksi lukkarin piti tarvittaessa toimia eräänlaisena juoksupoikana, joka toimitti kirkollisia asiakirjoja kirkkoherralle ja/tai rovastille. Kun päästiin 1800-luvun puolelle, tulivat tehtäväkenttään mukaan mm. rokotukset. Lukkari saattoi tietysti toimia urkurinakin, jos vain seurakunnalla oli ollut varaa hankkia tuollainen arvokas soittopeli.

Vaikka pätevyysvaatimukset olivat selkeät, eivät lukkarit aina edes osanneet lukea tai kirjoittaa kunnolla. Matti Tenlund oli kuitenkin sangen pätevä mies.

Hän nimittäin oli paitsi lukkari niin myös pitäjän kirkkoväärti. Väärti eli kirkonisäntä oli tärkein seurakunnallinen luottamustoimi Suomessa aina 1800-luvun keskivaiheille saakka. Koska kirkko huolehti monista nykyiselle kunnallishallinnolle kuuluvista tehtävistä, oli Matti Tenlund ikään kuin Pöytyän kunnanjohtaja pitäen huolta kirkon omaisuudesta. Kirkkoväärti oli tilivelvollinen kirkonkokoukselle.

Pöytyän kirkkoherra Antti Lizelius johti puhetta vuoden 1761 kirkonkokouksessa, missä käsiteltäväksi tuli mm. seurakunnan vanhimpien muistutus Tenlundin palkkauksessa. Kun hänet oli valittu kirkkoväärtiksi, oli ollut puhetta alkuperäisen palkan korottamisesta mikäli "hän nähdän toimellisesti Kirckovärdin vircaa edes seisovan". Kun seurakunnan vanhimmat olivat havainneet, että Tenlund hoiti luottamustoimensa moitteetta, halusivat he omasta puolesta pitää lupauksensa.

Niinpä Matin palkaksi tuli jatkossa viisi plootua vuodelta, kunhan Lizelius saisi asian esiteltyä päätettäväksi rovastinkäräjillä. Lizelius lupasi itse huolehtia siitä, että Tenlund saisi hyvin ansaitsemansa palkankorotuksen. Samassa hyväntahtoisuuden puuskassa lisättiin unilukkarin kenkärahaan yksi kuparitaalari. Unilukkari oli mies, joka koputteli hereille entisajan pitkien saarnojen aikana unten maille vajonneet seurakuntalaiset.

Posetiivi ja sen soittajat

NAPSAUTA TAUSTAMUSIIKKIA!

Elokuussa 1859 Ilmoitus-Lehti uutisoi tapansa mukaan Kuopion kaupungista yhtä ja toista mielenkiintoista. On hauska miettiä, mitä seuraavan artikkelin kirjoittaja olisi ajatellut vaikkapa Madonnan taannoisesta konsertista Jätkäsaaressa.

"Posetiiwi-hujellusta on nyt kaupungissamme oltu tilaisuudessa kuulla oikein kyllältä. Ulkomaalaiset owat aiwan yksissä tuumin päättäneet käydä Kuopiolaisia ilahuttamassa posetiiwi soitollansa oikein monen ajan edestä; ja kyllä sitä nyt jo on niin paljo kuultukin, ettei kaiketi taas moneen aikaan mieli tehne kuulemaan, sillä menneellä wiikolla soi kaupunkimme kaduilla ja pihoissa näitä soittokoneita ei wähemmän kuin kolme yhtaikaa, ja parahiksi kuin nämät ennättiwät kadota, palkittiin wahinko taas tällä wiikolla kolmella samanlaisella.

Jonkun näiden muassa kulkee mies, joka näyttää kaduilla, posetiiwin soidessa, ruumiinsa wikkelyyttä ja toisen muassa waimo-ihminen, joka somalla laulullansa yhtähywin jokseenkin wiihdyttää kuulian korwia."


Posetiivarit kulkivat 1800-luvulla esimerkiksi markkinoilla soittaen ajan suosittuja kappaleita. Rahaa he saivat myymällä onnenlehtiä, jotka olivat itseasiassa ennustuskortteja. Suomessa esiintyneet posetiivarit tulivat yleensä muista Pohjoismaista. Myöhemmin ilmaantui myös saksalaisia ja jopa italialaisia soittoniekkoja. Esimerkiksi Turun kaupungissa asui jo 1840-luvulla posetiivari Gustaf Wilhelm Bladin, joka oli ilmeisesti saksalaista syntyperää.

Suomalaisten näppäryyttä kädentaidoissa osoitti eräs Kaarle Virtanen, joka asui Messukylässä 1890-luvulla. Hän oli jostain saanut aikanaan päähänsä rakentaa urkuharmonin. Vaikka valmiitakin harmoonien osia oli tuohon aikaan saatavilla, rakensi Kaarle kaiken aivan itse urkupilleistä lähtien. Laitetta kuulemaan päässeet kertoivat, että "sitä ei siedä parsia" - eli laite oli varsin toimiva.

Urkuharmoonin jälkeen innostui Virtanen askartelemaan posetiivin parissa, vaikka ei ollut edes koskaan mokomaa vehjettä käsissään pidellyt. Taitavana käsityöläisenä hän joka tapauksessa sai rakennettua myös luultavasti ensimmäisen, suomalaisen posetiivin, jossa esikuvana oli ns. Ariston -malli (kts. alempi kuva).

Suomen rautateiden ammattilainen

Henrik Theodor Tallqvist, insinoori ja rautatienrakentaja, syntyi Eurajoella toukokuussa 1839. lsä oli kontrahtiprovasti Henrik T. ja äiti Gustava Antoinette Stjernvall. Henrikit kuuluivat Karjalohjan Katteluksen ja Tallaan kylästä lähtöisin olleeseen, laajalle levinneeseen sukuun.

Tultuaan 1858 ylioppilaaksi Henrik Theodor harjoitti 1861—63 opintoja Helsingin teknisessä reaalikoulussa. Vuosien 1868-70 välillä hän osallistui Riihimäen — Pietarin radan rakentamiseen. Kun tämä suururakka valmistui, jäi Tallqvist ratainsinööriksi samalle radalle. Tasta toimestaan hän sai 1874 virkavapautta ja
otti työpäällikkönä osaa Turun— Tampereen— Hameenlinnan radan rakentamiseen.

Tämän jälkeen seurasi kolmen vuoden tauko suomalaisten rautateiden teossa ja Henrik Theodor hyödynsi tämän lähtemällä opiskelemaan ulkomaille. Niinpä hän oli toimelias jäsen siinä komiteassa, joka 1877 tutki edullisimpia tapoja rakentaa rautateitä maassamme. Kaikki tämä antoi pohjan sille, että hänet seuraavana vuonna valittiin Helsingin kaupungininsinööriksi. Vuotta myöhemmin Henrik Theodor oli jo vastaamassa Vaasan radasta piiri-insinöörinä. Kun yli-insinööri Ahlgren joutui luopumaan paikastaan 1881 sairauden vuoksi, tuli Tallqvistista koko ratatyön johtaja. Tässä asemassa hän hoiti myös Oulun ja Savon ratojen vetämistä.

Vuoden 1888 aikana Tallqvist nimitettiin yli-insinööriksi tie- ja vesikulkulaitosten ylihallitukseen. Hänen johdollaan tehtiin kaikki 1800-luvun lopun yleiset rautatiesuunnitelmat Suomessa.

Henrik Theodor Tallqvist istui Helsingin kaupungin valtuusmiehenä vuodesta 1883 lähtien ja vuosien 1885 sekä 1888 valtiopäivillä hän oli porvarissäädyn jäsenenä. Hän ehti myös säätyhuonevaltuuskunnan puheenjohtajaksi vuodesta 1885 alkaen.

Tallqvist oli naimisissa Emilia Charlotta Palanderin kanssa, jonka vanhemmat olivat Satakunnan tuomiokunnan tuomari Fredrik W. Palander ja hänen toinen vaimonsa Lovisa Gustava Liljenstrand.

Marraskuussa 1892 jätti Henrik Theodor eroanomuksen kivulloisuutensa vuoksi. Aikalaiset pitivät tätä ymmärrettävää, mutta harmillista eronpyyntöä hyvin valitettavana. Saman vuoden kesällä oli edesmennyt tie- ja vesirakennuksen pääjohtaja Thessleff ja Tallqvistia oli jokainen pitänyt ainoana oikeana viran seuraavaksi hoitajaksi.

Vaikka yli-insinööri Tallqvist korotettiin samoihin aikoihin aateliseen säätyyn työuransa ja luottamustoimiensa ansioiden takia, häntä ei valittu pääjohtajaksi. Senaatti oli kylläkin tukenut Tallqvistin nimittämistä, mutta viran sai venäjänkieltä taitanut Ossian Bergbom.

Haapaskosken masuunilta

Pieksämäen maalaiskunnassa sijainnut Haapakosken ruukki perustettiin vuonna 1842 ja se oli toiminnassa yhtäjaksoisesti lähes meidän päiviimme saakka. Jälkipuolella 1800-lukua Haapakosken omisti suurliikemies Nikolai Putilov, jolla oli maassamme omistuksessaan useita muitakin ruukkeja. Ruukki sijaitsee Haapajoen varrella ja sen jäljellä olevat rakennukset ovat ryhmittyneet vanhan masuunin ympärille.

Nykyinen masuunirakennus oli käytössä vuoteen 1904 asti, jolloin se muutettiin vesitorniksi. Sen jälkeen se sai rapistua ja 1983, juuri ennen aiottua korjaustyötä, masuuni romahti osittain. Tämän vuosituhannen alussa rakennelma saatiin vihdoin restauroitua ja katettua sään armoilta hieman suojaan.

Alunperin Haapakoski oli Uudenmaan Skogbyn lisäksi Suomen ainoa kokonaan kivestä rakennettu ranskalaistyyppinen masuuni. Sen perustaminen taustalla oli itäsuomalainen järvimalmiruukkitoiminta. Suomessahan on nostettu järvimalmia jo ylimuistoisista ajoista lähtien. Teolliseksi tämä tuotanto kehittyi Savon ja Itä-Suomen alueella vasta 1800-luvulla.

Tasan 150 vuotta sitten (13.8.1859) kyseinen masuuni koitui kolmen ruukkityöläisen kohtaloksi. Elokuun 13. päivänä 1859 masuuni hajosi kesken kaiken ja sulaa rautaa syöksyi joka puolelle "puolen kolmatta kyynärän korkuisissa laineissa". Sula massa sytytti ensin palamaan maasiuunihuoneen ja sitä kautta tuli levisi joka puolelle ruukkia. Ainoastaan asuinhuoneet jäivät jäljelle.

Kaaoksen keskellä Nils Johan Damm, Johan Eggert Nyberg ja Niilo Janhunen saivat pahoja palovammoja. Seuraavien kolmen neljän päivän aikana kaikki kolme menehtyivät. Juuri neljänkymmenen vuoden ikään ehtinyt Nyberg jätti jälkeensä vaimo Stina Blankin lisäksi ainakin kaksi lasta. Niilo Janhunen taasen oli ollut naimisissa itseään lähes 20 vuotta vanhemman Kaisa Silvastin kanssa kanssa ja tämä avioliitto oli ollut lapseton. Nils Dammin leski oli nilsiäläinen itsellisen tytär Tiina Kuosmanen.

Kuva Museovirasto

Salmen Isotalolta

Suomusjärven Salmen kylän Isotalon nuori isäntä Johan Abramsson haki vaimonsa Stinan Kiskon Jylyn kylän Finnarilta. Sekä sulhanen että morsian olivat molemmat syntyneet vuonna 1787. Johanin vanhemmat olivat Isotalon edellinen isäntä Abram Johansson ja vaimonsa Brita Nilsdotter. Abram ja Brita oli vihitty vuoden 1773 syksyllä. Isännän sukua Isotalossa voidaan jäljittää 1600-luvun puolelle saakka samoin kuin emäntä Britan esivanhempia Sammatin Haarjärven Luttarilla.

Johan Abramssonin puolison, Stinan vanhemmat taasen olivat Jylyn Finnarin isäntä Johan Thomasson ja vaimonsa Lisa Jöransdotter. Lisan sukujuuret johtavat hänen isänäitinsä kautta Karjalohjan Kattelukseen ja liittyvät näin suureen Tallqvist -sukuun.

Johanille ja Stinalle syntyi Isotalossa kolme lasta, Johan (1812), Gustaf Henrik (1821) ja Johanna Christina (1823). Lapsista tytär Johanna menehtyi pienenä, kun taas esikoispoika Johan otti talon hallintaansa isän kuoltua 1844. Kun Johan puolestaan kuoli 40 vuoden iässä helmikuussa 1852, sai nuorempi veli Gustaf Henrik Isotalon omakseen.

Johan Abramssonin perheen elämä ei ainakaan 1820-luvun alussa ollut kovin hyvällä mallilla. Talvella 1824 hänet laitettiin oikeuden päätöksellä holhouksen alaiseksi heikkomielisyyden ja juoppouden takia. Tätä kesti aina hänen kuolemaansa saakka, minkä osoittaa mm. rippikirjan merkintä "in loco".

Gustaf Henrik oli naimisissa Laperlan Isoperheen rusthollarin tyttären, Gustava Berghällin kanssa. Kun Gustaf sitten itse kuoli vuoden 1867 lopulla, meni leski Gustava naimisiin Sammatin Lohilammen Uudentalon rusthollarin ja myös leskenä eläneen Gabriel Enqvistin kanssa. Tosin Isotalon emäntä oli ehtinyt elää jo 17 vuoden ajan leskenä ennen kuin hevosvälskärinäkin paikkakunnalla tunnettu Gabriel vei hänet vihille.


Salmen Isotaloon oli jo 1860-luvun lopulla ehtinyt tulla täysin uusi suku, kun kiskolainen Kristoffer Holmberg otti tämän ikivanhan tilan hallintaansa. Hän oli naimisissa Pusulan Hirvijoelta kotoisin olleen Amalia Enforsin kanssa. Jos mennään tarpeeksi kauas historian hämäriin, oli Kristoffer itseasiassa sukua Gustaf Henrikille. Heidän yhteinen esi-isänsä oli Suomusjärven Arpalahden rusthollari Gudmund Bertilsson, joka syntyi noin 1628 ja kuoli 1701.

Ylötkylän Karan miehiä Turussa

Kiskon Ylötkylän Karan ikivanha maatila on ollut asutettuna ainakin 1500-luvulta lähtien. Pari vuosisataa myöhemmin sieltä kotoisin olevat henkilöt vilahtavat tuon tuostakin erilaisissa asiakirjoissa, varsinkin perinnönjakojen osalta.

Niinpä 1739 Turun kaupungissa esiintyy useita kiskolaisia riidanalaisen pesänjaon yhteydessä, jossa pesän holhoojana on muuan porvari Silli. Riidaksi kehittymässä ollut jako saatiin päättymään siten, että toiset luopuivat perintöoikeudestaan mikäli yksi heistä, Erik Sakarinpoika, ottaisi vaimokseen porvarinleski Kaisa Eerikintyttären. Näin myös tapahtui. Tuore sulhanen ei ollut enää mikään nuori poika, vaan kypsässä 40 vuoden iässä.

Hän otti käyttöön vaimonsa edellisen miehen sukunimen Prusila ja eli tämän tavoin porvarina Turun kaupungissa. Erik menehtyi vain reilun vuoden päästä vihkimisestä ja Kaisa Eerikintytär meni nyt naimisiin Matti Sakarinpojan kanssa. Tämä oli Erikin veli ja kotoisin tietysti Ylötkylän Karalta. Sukulaisuus tulee esiin kiistatta Turun raastuvanoikeuden pöytäkäkirjasta tammikuun 11. päivältä vuodelta 1755. Tuolloin Karan Heikki Sakarinpoika anoo veljenpoikiensa Heikin ja Matin huoltajuutta. Nämä pojat olivat Matin poikia. Myös Matti käytti porvarina nimeä Prusila.


Vilho Selinheimo on tehnyt laajan työn 1920-luvulla selvitellessään turkulaisten porvareitten keskinäisiä suhteita. Hänen vuonna 1925 Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirjassa julkaisema selvitys kertoo Erikin ja Matin jälkeläisten sekä puolisukulaisten kohtaloista seuraavaa;

Brusilan lapsista oli tytär Lisa jo v. 1754 naim. porv. Thomas Tilckasen kanssa; heidän alaikäisen tyttärensä holhoojaksi määrättiin 24/9 1753 porv. Johan Cavonius samalla kun porv. Christer Tympi tuli Matts Brusilan oman tyttären holhoojaksi. - RO:n istunnossa 11/1 1755 anoi Matts Brusila-vainajan veli ratsutilallinen Heikki Sakarinp. Kara Kiskon Yläkylästä saada luokseen ottaa Matts Brusilan kaksi poikaa hänen varhaisemmasta avioliitostaan kahdeksannella vuodellaan olevan pojan Heikin sekä nelivuotisen Matin, jolloin myös puhutaan hänen tyttärestään ensi aviosta, jota kuitenkin nimitetään Katarina Erkintyttäreksi, tarkoittaen tämä kumminkin epäilemättä Matts Brusilan tytärpuolta, minkä nimisestä 21-vuotiaaksi ja naimattomaksi sanotusta tytärpuolestaan puhutaan RO 10/1 1756 ptk., jolloin pojat Henrik ja Matts edelleen sanotaan Matts Brusila-vainajan pojiksi hänen ensim. aviostaan samalla kun myös Tilckasen vaimo mainitaan hänen tytärpuoleksensa. RO 30/3 1761 sanotaan Heikin ja Matin lankomieheksi »porvari Brusila», näht. Johan Moberg-Br. - Epäselvyys asiassa huomattavasti poistuu RO ptk. 22/10 1766 merkinnöistä ja todistajain kuulustelusta, jotka osoittavat, että Kokkolassa vähäistä sitä ennen kuolleen salvumiehen Erik BRUSININ perinnön tavoittelijat porv. Thomas BERLSTENIN l. TIKLASEN vaimo Lisa Erkintytär sekä tämän sisar porv. Johan MOBERGIN (1. BRUSILAN; KO ptk. 9/8 1763) vaimo todellakin olivat - niin kuin vainajakin oli tarkoittanut - hänen lähimmät sukulaisensa, koska heidän äitivainajansa isä oli ollut Erik Brusinin (siis jo varh. mainitun kaup. palv. Matts Martinp. KÄHRÄJÄN pojan) äitivainajan veli ja, koska Brusinin muut sukulaiset olivat ruttovuonna 1710 kuolleet. - Erik Matinp. Kähräjä oli niin muodoin hänkin äitinsä kotitalosta (ja vanhasta sukunimestä Brusiusson ?) muodostanut itselleen sukunimen Brusin. Muutenkin on tämä tapaus tyypillinen esimerkki nimen periytymisestä appien ja vävypoikien, »antecessores matrimonii» ja »successores matrimonii» miesten keskuudessa samoin kuin pöytäkirjain epätarkkuuksiinkin ja virheellisyyksiin nähden.


Karan väkeä oli tosin ollut jo viimeistään 1600-luvun lopulla Turussa. Kämnerioikeuden pöytäkirjasta toukokuulta 1710 selviää, että porvari Jöran Kara oli kuollut samana vuonna ja jättänyt jälkeen poika Johanin. Johan otti käyttöön sukunimen Carelius saaden pappisvihkimyksen maaliskuulla 1720. Hänestä tuli sen jälkeen Perniön pitäjänapulainen. Siellä hän myös kuoli jo kolmen vuoden päästä jättäen jälkeensä leski Maria Flögerin.

Sikainfluenssan hoitokeinoja?

Elokuun kolmannen viikon jälkeen tänä vuonna on lupa odottaa sikainfluenssaepidemiaa Suomeenkin. Sen oireet ovat suurinpiirtein samat kuin missä tahansa influenssassa. Sairastuneella on nuhaa, kurkkutulehdusta, lihaskipua ja päänsärkyä sekä kuumetta.

Vanhan kansan keinoina influenssaa vastaan voi kokeilla seuraavaa; heti, kun huomaat sairastuneesi, on jalat pantava niin kuumaan veteen kuin vain kärsii. Vesi voi ulottua aina polviin saakka. Tämä ohessa on edullista juoda kuumaa vettä, johon on sekoitettu jotain marja- tai hedelmämehua.

Jalkoja pidetään vedessä niin kauan, että runsas hikoileminen alkaa. Silloin kuivataan heti jalat sekä sääret huolellisesti ja kääritään ne lämpimiin villavaatteisiin. Pukeutumisen jälkeen sairaan on mentävä vuoteeseen ja levättävä siinä niin kauan, että influenssan synnyttämä epämieluinen tunne menee ohitse. Tämän parannuskeinon jäljiltä sairastunut on todella väsynyt, mutta pian tuo olo häviää ja taudin valta on voitettu. Keinoa sopii koettaa, sillä se ei ole vaikea ja ennen kaikkea se on luonnonmukainen!


Mikäli halusi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa turvautua hieman järeämpiin keinoihin, mutta silti pysyä poissa lääkärin vastaanotolta, saattoi käydä ostamassa "Punaisen ristin cacaota". Valmistaja väitti cacaon olevan "todellisen avun influenssaa vastaan, sillä "rawinto-aine, joka ruumiiseen muuntuu helpommin kuin mikään muu ja jota muuan ranskalainen lääkäri ja kemisti sen suuren munawalkuaisaineen ja maltoossisällyksen kautta on pitänyt ensimmäisenä rawintoaineena".

Huonoa oloaan saattoi huojentaa myös Punaisen ristin mentoliinipulverilla, jota käytettiin nuuskan tapaan vetämällä sitä suoraan nenään. Se oli 40 pennin hinnallaan (vuonna 1895) erinomainen apu nuhaa, päänkivistystä ja influenssaa vastaan.

Nykyajan ihmisestä saattaa tuntua yllävältä edellä mainitun "cacaon" eräs ainesosa. Se sisälsi myös kannabista, joka on hampusta saatava mieto huume - näin ainakin nykyisen lainsäädäntömme mukaan. Aikaisemmin 1800-luvulla kannabiksella oli hyvin arvovaltaisia käyttäjiä, sillä Englannin kuningatar Viktorian kuukautisvaivoja lääkittiin sillä. Suomessa kannabiksen käyttö tuli rikokseksi vuonna 1966.

Noakin arkki

Suomenlinnassa sijaitseva upseeriston majoitusta varten rakennettu, alunperin kolmikerroksinen kasarmi on saanut jostain syystä lempinimen Noakin arkki. Tämä vuosina 1770-71 valmistunut ja 1780-luvulla vielä neljännen kerroksen saanut rakennus on ainoa toteutunut osa siitä Armeijan linnanpihasta, minkä August Ehrensvärd suunnitteli 1764.

Tämä 30 asuntoa käsittävä kokonaisuus on ollut viimeisten vuosien aikana taitavan saneerauksen kohteena. Vielä elokuussa 2009 on projekti hieman kesken ja rakennustelineet seisovat varjostamassa tätä historiallista kivitaloa. Suomenlinnan hoitokunta, joka tätä työtä tekee, on arvioitunut peruskorjauksen viimeisen eli neljännen osan valmistuvan vuonna 2010.


Noakin arkki on tietysti kiinnostanut ihmismieltä jo vuosituhansia. Eräät se on saanut innostumaan niin kovasti, että siitä on eräänlainen pakkomielle. Näin taisi käydä 1900-luvun alussa tanskalaiselle insinöörille, herra Vogtille. Hän kehitti mielessään ajatuksen, että olisi käytännön kokeella osoitettava Raamatun kertoman Noakin arkin merikelpoisuus.

Hän sai kuin saikin varoja tätä tutkimusta varten Karlsbergin rahastosta, jonka jälkeen Tanskan valtion laivaveistämö otti asiakseen rakentaa itse aluksen. Tämä aluksen ensimmäinen merimatka tapahtui vuoden 1904 syksyllä.

Laivan tai tässä tapauksessa siis arkin mittojen määrääminen oli tietysti ensimmäinen toimenpide. Mooseksen kirjassa arkin pituus on 300 kyynärää, kun taas leveys on 50 ja korkeus 30 kyynärää. Kun 1800-luvun loppupuolella aloitettiin ensimmäisten todella suurien laivojen teko, huomattiin näiden mittasuhteiden olevan melko ihanteellisia.

Niinpä insinööri Vogt teki arkistaan 30 jalan pituisen ja viiden jalan levyisen sekä kolmen jalan korkuisen. Muoto sen sijaan oli mietittävä itse arkin muoto, jota ei mainita alkuperäisessä tekstissä. Yleisesti on oletettu sen olleen jonkinlaisen kirstun muotoisen. Sellaisena arkki tavataan mm. eräisssä vanhoissa rahoissa.

Professori Simonsenin johdolla tehdyissä kielitieteellisissä pohdinnoissa Vogt tuli siihen tulokseen, että alkuperäistekstistä on ymmärretty eräs sana kokonaan väärin. Sana "zohar" ei nimittäin tarkoittaisi lainkaan arkkia, vaan pikemminkin katonharjaa. Näin Noakin poikineen rakentama alus olisi ollut kolmikulmaisen muotoinen.

Niinpä Vogtin arkista tehtiin tasasivuisen kolmion muotoinen. Koeajojen mukaan kolmioarkki ei ollut pelkästään yksinkertainen, vaan myös varmatoiminen aallokossa. Se kulki vakaasti ja Vogt uskoi aikanaan, että tästä hänen arkkinsa voisi olla esikuva tulevalle laivanrakennukselle suuremmassakin mittakaavassa.


Koepurjehdukselle oli Vogtin mukana koko joukko professoreita ja meriliikenteen asiantuntijoita. Kun arkki oli hinattu avonaiselle, tuulisille paikalle, voitiin sen huomata käyttäytyvän oikein merikelpoisesti. Tästä Vogt päätteli, että Noakilla olisi ollut auvoisat päivät odotella vedenpaisumuksen päättymistä yhdessä perheensä ja eläimiensä kanssa.

Taloudesta ja oluesta

Tuoreimpien talousuutisten mukaan Suomen ulkomaankauppa on suorastaan romahtanut menneenä keväänä. Tästä tietysti on syytäkin kirjoittaa palstametreittäin pohdintoja ja analyysejä. Maailmamme monimutkainen sekä monipuolinen talouselämä vaatii perusteellista tutkimista ja maalaisjärjellä ajateltuna siinä ei joskus tunnu olevan mitään tolkkua. Niinpä on lohduttavaa huomata, että jo lokakuussa 1820 Suomessa ymmärrettiin taloudesta oikeastaan yhtä paljon ellei enemmänkin kuin nykyisin. Lainaan tässä Turun Wiikko-Sanomia kyseiseltä ajalta. 

"Rahan puutos tulee maakuntaan useammasta syystä, mutta erinomaittain siitä, että ulkomaalta ostetaan tawaroita suuremman raha-summan eestä, kuin sinne kaupatuista tawaroista saadaan. Ulkomaan tawaroistsa owat muutamat, niinkuin Kirkon-wiina ja Suolat, sellaisia ett'emme saata olla niitä ostamatta. Mutta useimmat niistä owat myös senkaltaisia, että me taitasimme taikka olla peräti ilman niitä, taikka walmistaa samanlaisia kotonamme sekä omaksi tarpeeksemme että wieraillekin kaupata, jos ainoastansa maamme antimet oikein käytettäisiin. Esimerkiksi; Suomenmaa ei kaswata wiina-puita eikä sitä Riis nimistä wiljaa, joista kalliit Wiinat ja Arakit saadaan; sentähen pitäsi meiän tottua olemaan ilman näitä juomita, ja juomaan niien asemesta omista ohristamme tehtyä, hyvää olutta , joka Suomalaisten watoille olisi usein terweellisempää kuin wieraat Wiinat ja Arakit. Ennen tehtiin Suomessa niin oiwallista olutta että Kuningas Juhana Kolmas waseti tuotti monta tynnöriä sitä Turusta Ruotsiin itellensä ja Puolisollensa. Nykyisinä aikoina on asia ollut aiwan toisin; sillä näinä wiimeisinä wuosina on Ruotista ja Englannista tuotu olutta Turkuun monen tuhannen Riksin eestä, ainoastansa sen tähen että Oluen-paniat Turusta eiwät tähän asti ole tainneet tehä niin kelwollista olutta, kuin ulkomailla. Meillä on kuitenkin hywä toiwo että raha kohta herkee näin menemästä ulkomaalle; sillä nykyisin on muutama kiitettäwä mies Turusta alkanut Ruotsalaisten tavalla, teheyttää kaupan-olutta, joka jo on pian ulkomaan oluen wertaista."

 Noina vuosina Turun kaupungissa vaikuttivat oluenpanijoina muun muassa herrat Gustav Ylen ja Pehr Daniel Lundberg. Wiikko-Sanomat on varmaan huomioinut Ylenin toiminnan, sillä vielä 1810-luvulla hänet mainitaan renkinä, kuskina ja palvelijana. Mutta vuoden 1820 kesällä hänestä on viimeistään tullut pienpanimon omistaja tai vähintäänkin työntekijä. Pehr Daniel Lundbergin ura oluenteossa ei sujunut ongelmitta, sillä vuoden 1826 kevättalvella lehdissä ilmoiteltiin hänen konkurssinsa valvonnasta. Ehkäpä ulkomainen olut oli vielä parempaa kuin meikäläinen. Nykyajan turkulainen voi nauttia oluensa rahavarojen niin salliessa kymmennissä ellei sadoissa eri paikoissa. Kauneimmat näköalat avautuvat Aurajoen rantamien laivaravintoloista, joissa toki myydään sekä suomalaista että vähäisessä määrin ulkomaistakin olutta....

Sukututkijan painajainen

Silloisella Kambodjan kuninkaalla, Norodomilla, joka eli 1800-luvun lopulla, oli jotain paljon enemmän kuin kenelläkään muulla. Tästä syystä hän olisi jokaisen sukututkijan painajainen, mikäli haluaisi tehdä selvityksen hänen kuninkaallisen korkeutensa perheestä esivanhempineen. Seuraavasta jutusta, joka pohjautuu kuvaukseen vuodelta 1889, selviää syy mielipiteeseeni.

Kuningas pukeutui länsimaiseen tapaan, vaikka oli buddhalainen. Eräs ranskalainen lähetyssaarnaaja yritti kääntää häntä kristinuskoon, mutta esteeksi tuli hieman yllättävä syy. Norodom ei nimittäin halunnut luopua arviolta 1200-1500 vaimostaan. Tarkkaa lukua ei kukaan tuohon aikaan tiennyt, asiantuntijoiden mukaan vaimoja saattoi olla todellakin puolitoistatuhatta.

Lähetyssaarnaaja oli lempeä mies ja sanoi kuninkaalle kastavansa tämän, mikäli kuningas eroaisi muista jättäen itselleen 100 vaimoa. Tämä oli kuninkaan mielestä sama asia kuin jos hänestä tulisi uudestaan poikamies.

Kuninkaalla oli erään isomman kylän luona paalutuksin ja korkein muurein varustettu linnoitus. Vallien sisäpuolella oli kaksi kivirakennusta sekä useita savesta, mullasta ja palmupuun lehdistä tehtyjä majoja. Linnoitus oli aikalaisten mukaan enemmänkin runollinen kuin kuninkaallinen. Valtavan vaimolauman lisäksi Norodomin sisaret, äiti ja muut naispuoliset sukulaiset asuvat hänen kanssaan.

Maan tapojen mukaan vain kuninkaalla saattoi olla rajaton määrä puolisoita. Muut miehet joutuivat tyytymään maksimissaan kolmeen vaimoon. Koska kaikki rikkaat ja ylhäiset miehet eivät tästä tavasta piitanneet, pitivät he em. kolmen lisäksi jalkavaimoja. Heitä ei vihitty miehen kanssa virallisesti, vaan jalkavaimot olivat enemmänkin orjattaria. Heitä voitiin vapaasti ostaa, vaihtaa ja antaa vaikka lahjaksi.


Norodomin ensimmäisenä vaimona oli ensiksi Siamin kuninkaan tytär, mutta Kambodjan antauduttua Ranskan suojeluksen alaiseksi, otti vihainen appiukko tyttärensä takaisin. Tämän jälkeen Norodomilla oli yksitoista vaimoa, jotka olivat muita arvokkaampia.

Puolisot eivät suinkaan eläneet kultalusikka suussa, vaan he kaikki joutuivat tekemään työtä elatuksen saadakseen. Yksi hoiti kuninkaan keittiötä, toinen vaatteita ja kolmas teatteria ja niin edelleen. Kullakin vastuullisella vaimolla oli alaisinaan alemman arvoisia vaimoja.

Vaimojen alkuperäiset nimet oli vaihdettu käytännön syistä kuninkaan laatimaan numerojärjestykseen. Eräät vanhemmista vaimoista oli piiskureita, jotka huolehtivat rangaistuksista, mikäli joku oli poikennut säännöistä. Toisaalta pelkästään kuninkaan teatteriseurueessa oli 200 naista.

Tätä laajaa haaremia eivät vartioineet Lähi-Idän tapaan eunukit, vaan raajarikkoiset tai vammaiset miehet. Kansa oli velvollinen antamaan jokaisen "viallisen", kahdeksan vuoden ikäisen poikansa kasvatettavaksi kuninkaalliseksi haaremivahdiksi. Koska myös kaksoset luettiin "viallisiin", aiheutti se joskus liikehdintää vartijajoukoissa. Saattoi tulla tapauksia, joissa oli ns. ollut pukki kaalimaan vartijana.

Erään kerran eräs näistä kaksosmiehistä karkasi haaremista mukanaan yksi kuninkaan kauneimmista vaimoista. Karkulaiset saatiin kiinni ja mestattiin välittömästi kuninkaan etuoikeudella. Tavallisen kansan keskuudessa ei uskottomuudesta saanut näin julmaa tuomiota.

Ranskan hallitus yritti edellä mainitussa tapauksessa pyytää armoa karkuripariskunnalle, mutta kuningas sanoi mestauksen johtuvan halusta pitää lain pyhyys ja kuninkaan arvo voimassa. Kun Ranskan lähettiläs yritti edelleen perustella maansa kantaa asiassa, sanoi kuningas kärsimättömästi; "Olisi hauska kuulla, kuinka te tekisitte, jos Teidän olisi pidettävä kurissa 1500 vaimoa?"

Ranskan vaikutuksesta kuninkaan tuomiot lievenivät joskus. Kun kuninkaan oma poika kerran osoitti liikaa hellyyttä erästä äitipuoltaan kohtaan, halusi Norodom ruoskituttaa poikansa. Ruoskiminen oli Kambodjassa niin häpeällinen rangaistus, että poika ei olisi enää voinut nousta valtaistuimelle tuomion täytäntöönpanon jälkeen. Ranskan lähettilään pyynnöstä poika sai sovittaa tekonsa kahden vuoden kahlevankeudella. Kuningas osoitti sovinnon olevan täydellinen olemalla läsnä poikansa päästessä taas vapauteen.

Eräs merikapteeni Halleen

Merikapteeni Oskar Fredrik Halleenin isä Johan Fredrik oli hänkin kokenut merenkävijä. Samoin hänen äitinsä Johanna Regina Forsström tiesi yhtä ja toista merenkäynnistä, sillä hänen isänsä oli ollut kauppalaivan kapteenina.

Oskar Fredrik syntyi Turun kaupungissa tammikuussa 1829 ja vajaan kymmenen vuoden iässä hänestä tuli ylemmän alkeiskoulun oppilas. Hän lopetti koulunsa 16 vuoden iässä lähtien saman tien jungmanniksi Finlad -alukselle.

Puolimatruusin arvolla Halleen työskenteli kuunareilla Saglaise ja Friedrich. Matruusina hänet löytää Norden -prikiltä, jonka jälkeen hän pistäytyi Turun navigointikoulussa suorittaen perämiestutkinnon suuremmille ajovesille keväällä 1851.

Laiva Suomella hän oli aliperämiehenä ja perämiehenä elokuussa 1851. Samalla aluksella hän oli kahdesti mukana valaanpyynnissä Tyynellä Valtamerellä. Tuon seikkailun jälkeen hän jatkoi opintojaan Turussa suorittaen 1850-luvun puolivälissä laivurintutkinnon. Sen jälkeen hän työskenteli päällikkönä prikeillä Hilda ja Jakob sekä parkilla Achtma.

Oskar Fredrik Halleen oli naimisissa mm. Kauhavan kappalaisena olleen Gustaf Henrik Ingmanin tyttären, Fredrikan kanssa. Fredrika äiti oli Fredrica Charlotta Bäckvall, Rymättylän kirkkoherran tytär. Kirkkoherra Bäckvallin kautta Oskar Fredrik ja Fredrika oli sukua keskenään. Yhteiset esivanhemmat olivat tosin melko kaukaisia; Karjalohjan Immolan kylässä asuneen työnjohtaja Henrikin tytär Sofia Tallqvist ja hänen miehensä Johan Oxenius, joka taasen oli Vihdin kappalainen.

Kaikki mainitut henkilöt löytyvät kotisivuiltani Karjalohjan Tallaan Tallqvistien sukupuusta.

Runoilija Korhonen

Koska tämä blogi suuntautuu historiaan ja sukututkimukseen, ei nyt ole kyse puoluesihteeri korhosista, vaan paljon merkittävämmästä henkilöstä.

Rautalammin Sonkarinsaaressa vuonna 1775 syntynyt Paavo Korhonen oli kotipitäjänsä ensimmäisiä merkittäviä runoilijoita. Noin kolmenkymmenen vuoden iässä hän sai haltuunsa kotitalonsa, mutta jo muutaman hetken päästä hän luovutti sen nuoremmalle veljelleen. Paavo jäi kuitenkin asumaan saman katon alle toimittaen tilapäistöitä.

Näin ollen hänelle jäi aikaa "saada mieltänsä mitata, järjen jousta jännitellä". Korhosen tuotanto paisui vuosien mittaan merkittäväksi ja suuren osan siitä painatti Elias Lönnrot 1848. Lempinimen Vihta-Paavo saanut runoilija oli Pertti Hallikaisen mukaan "tyypillinen rahvaan-runoilija-kronikoitsija, arvohenkilöiden onnittelija, valistussaarnaaja, yleisönosaston sekalaiskirjoittaja, tunnelmarunoilija ja hengellisten laulujen tekijä".

Paavo Korhonen oli aikalaisten mukaan miellyttävä, ystävällinen ja viisas sekä itseään kohtaan kunnioittavan rehellinen. Näin ollen ei ollut mikään ihme, että hän saavuutti niin merkittävän aseman Suomen kansanrunoilijoiden keskuudessa.


Paavo oli naimisissa Liisa Huttusen kanssa. Perheeseen syntyi seitsemän lasta. Rippikirjaan on pitäjän kirkkoherrana vuosina 1808-1821 ollut Johan Fredrik Boucht katsonut parhaaksi merkitä pitäjän merkkimiehen työnkuvan erittäin selkeästi.

Mustikkapiirakka

Sukututkija ei periaatteessa koskaan lomaile, sillä jokainen kyläreissu ja jokainen lomakohde on potentiaalinen paikka kartuttaa omaa arkistoa. Aika-ajoin tulee kuitenkin eteen tilanne, jossa sukututkimuskuviot unohtuvat erittäin tehokkaasti. Ainakin tänä vuonna tuon on saanut aikaan paikkakuntamme huimaava mustikkasato.

Mustikat ovat vallan mainioita sellaisenaan, mutta erityisen loisteliasta on leipoa niistä piirakka. Jos ja kun kyllästyy itsetehtyyn murotaikina/kermaviili -teokseen ja mustikoita on tullut kerätyksi yli oman tarpeen, on aika matkustaa äidin luo katsomaan todellisen taiteilijan työtä. Kuopion talouskoulun kasvatilta leipominen sujuu yli 60 vuoden kokemuksella kuin itsestään.




Ensimmäiseksi tehdään aivan tavallinen pullataikina vaikka jauhopussin kyljessä olevan ohjeen mukaan; 1 tl suolaa, pari desiä sokeria, puoli litraa nestettä (maitoa tai vettä), ripaus kardemummaa, paketti hiivaa, yksi kananmuna ja rasvaa sitten omantunnon mukaan. Mitä enemmän, sitä parempi! Tässä tapauksessa puolen litran taikinaan reilut 200 grammaa.

Nesteeseen lisätään hiiva, sokeri, suola ja kardemumma. Vatkataan kunnolla ja lisätään voimakkaasti vatkaten se yksi kananmuna. Sen jälkeen jauhoja sen verran, että taikina jää melko löysäksi. Rasva lisätään alustamisen loppupuolella joko kokonaan sulatettuna tai sitten ainakin pehmeinä paloina. Lopputuloksen pitää olla löysähkön kiinteä.




Taikinamyytin annetaan kohota reilusti, jonka jälkeen se alustetaan kunnolla. Tässä vaiheessa kaivataan sitkoa ja sen saa esiin vaivaamalla taikinaa voimakkaasti. Kaulimella tehdään oman uunipellin kokoinen levy, minkä lisäksi taikinaa voi halutessaan jättää koristeraitoja varten. Puolen litran taikinasta saa pari kolme pellillistä.



Kun taikina on pellillä, sekoitetaan haluttuun määrään mustikoita sokeria makunystyröiden mukaan sekä ruokalusikallinen siilattuja perunajauhoja. Näin mustikat mahdollisesti heruvat nesteet eivät valu piirakkapohjaan.



Nyt on vuorossa toinen kohotuskerta, joka kestää noin puoli tuntia. Sen jälkeen piirakka lykätään 200-225 asteiseen uuniin, kunnes lopputuloksena on kauniin kullankeltainen paistos.






Keitetään vielä muutamat kupposet kahvia, varataan kylmää maitoa ja sakset piirakan leikkaamista varten. Servetit olet luonnollisesti varannut pöytään jo aiemmin. Mustikkapiirakan asialliseen nauttimiseen tarvitaan lisäksi aikaa - makuhermojen on annettava toipua riittävästi ennen kuin ryhdytään muihin puuhiin.