Juhan suku-uutiset

Kiskon Orijärven kaivoksella ja sen ympärillä työskenteli parhaimpina aikoina satoja miehiä. Näiden joukkoon mahtui luonnollisesti monenlaista porukkaa ja välillä syntyi suuriakin ongelmia. Vuoden 1897 syyskuussa jouduttiin lehdissä uutisoimaan "kauheasta tappelusta Kiskon Orijärwellä". Kyseisen kuun 15. päivän aamusella oli torppari Vihtori Lindroosin mökkiin kertynyt, Vihtorin itsensä ollessa töissä Fiskarsin tehtaalla, siellä asuneen itsellismies Isto Ahlrothin luo vajaat kymmenen miestä. Heidän tarkoituksenaan oli jakaa keskenään Helsingistä tuotu viinalasti. Jakoa tehdessä korkattiin samalla pullot ja hetken päästä alkoivat tunteet kuumentua raavaiden työmiesten joukossa. Syystä tai toisesta riita yltyi tällä kertaa todella pahaksi. Torpan kotona ollut emäntä päätti koota lapsensa ja riensi pakoon viereiseen Jylyn kylään pyytäen sieltä apua. Viinaa juoneet uroot olivat nimittäin alkaneet emännän lähtöä tehdessä rikkoa huonekaluja ja muuta irtaimistoa. Kun jylyläisten noi

Lappeenrannan Tarkk'ampuja pataljoona aikoi vuoden 1891 leiriytyä kotikaupunkiinsa ja tätä varten piti hoitaa kuntoon myös muonituspuoli. Julkisella kuulutuksella haettiin leivän tekijöitä 17,000 leiviskälle pehmeää ja 9,000 leiviskälle kovaa leipää. Annetut ehdot mahdolliselle toimittajalle olivat seuraavaat; 1) Yhden leiviskän paistamiseen pehmeätä leipää annetaan 16,36 naulaa ja yhteen leiviskään kovaa leipää 24,46 naulaa jauhoja tai että määrät ovat 14,29 ja 21,88 naulaa vastaavasti. 2) Leivän hankinta on toimitettava pataljoonien laskuun heinäkuun ensimmäisestä päivästä noin 18. päivään elokuuta, jonka lisäksi urakoitsijan piti sitoutua toimittamaan leipää 200-300 miehen komennuskunnalle, joka tuli leiriä rakentamaan jo kesäkuun puolivälissä. 3) Leipomiseen käytettävän jauhon, joka oli Suomessa riihitettyä ruista, tuli hankkimaan tähän määrätty henkilö, jonka sitten piti antaa raaka-aineet suoraan omista säkeistään urakoitsijan leipomoon, mikäli tämä sijaitsisi Lappeenrannassa

Yksi 1800-luvun kuuluisimmista huijareista kuoli vuoden 1898 alkupuoliskolla. Hänen yrityksensä päästä mukavan elämään makuun tulivat tunnetuiksi kautta koko sivistyneen maailman. Eräs englantilainen aatelismies, James Tichborne, oli kuollut ja jättänyt jälkeensä n oin 90 miljoonan silloisen markan perinnön. Ensimmäinen perijä olisi ollut hänen vanhin poikansa, Roger Tichborne, mutta tämä oli tiettävästi kuollut Etelä-Amerikan rannikolla sattuneessa Bella -aluksen haaksirikossa vuonna 1854. Rogerin äiti, joka oli ranskalaista syntyperää, ei ollut kuitenkaan koskaan hyväksynyt poikansa kuolemaa. Kun hänen miehensä kuoli, syntyi ongelmallinen tilanne. Omaisuus oli lankeamassa pojanpojalle, vain vajaan vuoden vanhalle Henry Alfred Josephille. Leskivaimo Henriette Felicite vihasi tämän äitiä, omaa miniäänsä Theresa Mary Arundellia. Niinpä Henriette ryhtyi julkaisemaan sanomalehti-ilmoituksia, joissa hän pyysi tietoja kuolleena pidetystä Rogerista. Ilmoitustekstit olivat seikkaperäisiä selo

Lokalahden Tirkkalan yksinäistaloon kuuluneella Pitkäkari -nimisellä luodolla sijainneessa mökissä tapahtui hieman yli sata vuotta sitten pitäjäläisiä syvästi kuohuttanut tapaus. Vehmaan käräjäkunnan kihlakunnanoikeuteen syyskuussa 1907 päätyneessä asiassa olivat syytettyinä itsellinen Jalmari Vihtori Grönlund ja hänen kuuromykkä tytärpuolensa Ida Josefina Saarinen. Näitä saman perheen jäseniä syytettiin siitä, että he olivat olleet sukupuoliyhteydessä keskenään. Vaikka Grönlund ja tytärpuoli eivät olleet keskenään biologista sukua, oli tämän tapainen suhde lainvastainen ja ehdottomasti tuomittava tuon ajan yhteiskunnassa. Ilmiantajana oli toiminut Grönlundin vaimon, Amandan isä David Pitkäkari. Asian tultua julkiseksi ryhtyi sitä valvomaan virkansa puolesta nimismies. Äiti Amanda Grönlund, joka oli myös kutsuttu oikeudenistuntoon, ei halunnut esittää mitään vaatimuksia miestään tai tytärtään kohtaan, vaikka useat todistajat sanoivat äidin tietäneen tapahtumista kaiken. Kaiken lisäksi

Herman Eligius Olsoni, joka oli naimisissa Rosa Nordströmin kanssa, syntyi Ruskealassa 1823 ja kuoli Muolaassa 1889. Hän toimi kruununvoutina Äyräpäässä omistaen Ventolan tilan Muolaassa ja myöhemmin Pohjolan Nuijamaalla. Sinne hänet myös kuoltuaan haudattiin. Puoliso Rosa menehtyi 1911, samoin Nuijamaalla. Heidän lastensa eräät nimet eivät olleet tavanomaisimmasta päästä, sillä sarjan aloitti 1854 Achates. Sitten syntyivät Alcides (1855), Enon (1857), Carl Johan Eros (1858), Nanny Anna Charlotta (1861), Helmi (1866), Hilja (1869), Eva (1871), Lauri Eligius (1872), Lydia Elisabeth (1875) ja Aino (1878 ). Näistä esikoispoika Achates lähti merille ja hänen kohtalonsa oli myös kuolla siellä, mutta mitä kammottavimmalla tavalla. Alkuvuodesta 1885 tiedettiin jo Suomessakin kertoa, että Birkenheadin oikeus Englannissa oli nostanut syytteen kahta saksalaista vastaan koskien Olsonin kuolemaa Chapman -nimisellä laivalla vuoden 1884 elokuussa. Todisteiden mukaan alus lähti San Franciscosta eloku

Reilut sata vuotta sitten yleistyivät kertomukset erilaisista amerikanperinnöistä, joissa joku upporikas liikemies tai mainari oli kuollut Atlantin toisella puolella jättäen jälkeensä suuren omaisuuden. Tälle sitten haettiin jakajia Suomesta, josta tämä vainaja olisi mukamas ollut alun perin kotoisin. Erästä tähän perinteeseen liittynyttä tapausta selostettiin maamme lehdistössä loppukesästä 1877. Pietarista lähtöisin olleessa jutussa puhuttiin piikatytöstä, joka palveli tuossa Venäjän pääkaupungissa tiettyä ranskalaista perhettä. Tyttö, Anna nimeltään, oli kertomuksen mukaan nuori, mutta ei kaunis. Perheessä asusti myös eräs saksalainen viulisti, joka soitti yksityisessä soittokunnassa. Tämä nuori mies ei ollut osoittanut mitään huomiota suomalaista piikaa kohtaan. Täysin yllättäen Anna sai Turusta viestin, jossa hänelle luvattiin peräti kahden miljoonan dollarin perintö Amerikassa kuolleelta sedältään. Piika matkusti Turkuun huomatakseen olevansa todellakin oikeutettu tähän jättiperi

Ranskalainen Henri de Parville taisi keksiä maailman ensimmäisen navigaattorin, jossa oli ääniohjaus. Tämä tapahtui jo 1870-luvulla eli kauan ennen nykyaikaisia GPS-laitteita. Tarpeen tähän laitteeseen oli de Parville huomannut niissä laivoissa, joissa oli paljon rautaa joko rakennusaineena tai lastina. Metalli tietysti heikensi kompassin tarkkuutta ja tästä tuli paljon lisätyötä aluksen navigoinnissa. Sen takia keksijämme rakensi "puhuvan kompassin", jossa hän yhdisti tavalliseen kompassiin "phonographin" eli varhaisen levysoittimen. Tämä sen ajan ihmelaite " antaa äänen ainoastaan silloin kuin maneettineula on oikeassa suunnassa. Jos siis kompassi kertoo sen, mitä sille huudetaan, niin tiedetään että sen maneettineula on kunnossa, mutta jos se pysyy ääneti, on maneettineula vialla ". Tästä merenkulkuhistorian lyhyeksi jääneestä merkkipaalusta kertoi Suomessa mm. sanomalehti "Sanomia Turusta" lokakuussa 1878. Henri de Parville eli Francis Henry

Sanomia Turusta uutisoi kesällä 1871 seuraavaa; Rio Janerion (Brasiliassa) sanomat kertowat että siellä elää sielun ja ruumiin suhteen terwe, 121 wuoden wanha leski-mummo; hän on ollut kaksi kertaa naimisissa, ensimäisestä awioliitosta oli hänellä 10 lasta, poikia ja tyttäriä, ja toisessa yksi tytär. Tätä nykyä elää 117 lapsenlasta, 400 lapsenlapsenlapsia; wiidennestä polwesta 300 ja kuudennesta polwesta 80, yhteen 908 henkeä; kuin wielä lisätään että suwussa nyt 135 waimoa on siunatussa tilassa, niin kukaties muori elää wielä niin kauwan että saa nähdä jälkeentulewaisensa lisääntyneeksi 1043 hengeksi. Tapansa on syntymäpäiwänänsä koota kaikki rakastettunsa ympärillensä. Olen kerran ennenkin kirjoitellut samantapaisesta aiheesta - löydät jutun täältä .

Turun Kaskenkadulla, jyrkässä mäessä on kookas kivitalo, jonka alunperin rakennutti leipurimestari Carl Edvard Jernvall. Mistään pienestä rakennuksesta ei ollut kyse, sillä talo oli vakuutettu Suomen Kaupunkien Yleisesssä Paloapuyhtiössä 230,050 markasta. Seinien sisältä löytyi 58 tulisijalla varustettua huonetta, niiden joukossa ajanmukaisen leipomo, konditoria sekä makkarantekijän työhuone savustuslaitoksineen. Tämän lisäksi tontilla oli tilaa lisärakennuksille. Vesijohtokin löytyi ja pihamaalla oli pumppulaittein varustettu kalliokaivo. Ikävä kyllä, leipurimestari Jernvallin liiketoimet eivät 1900-luvun alkupuolella sujuneet kovin mallikkaasti. Lokakuussa 1904 oli tilanne kehittynyt niin pahaksi, että herra ja rouva Jernvall joutuivat anomaan raastuvanoikeudelta lupaa luovuttaa omaisuutensa velkojiensa tyydyttämiseksi. Tässä samassa yhteydessä rouva Jernvall pyysi pesäeroa miehestään. Tämä ei suinkaan tarkoittanut avioeroa, vaan kyse oli vuoteen 1930 mennessä solmittuja avioliittoja

Ruotsin Springer-suvun kantaisä oli Christopher Springer, joka syntyi Hannoverin Lamstedtissä 1592. Hän muutti Ruotsiin niihin aikoihin kun Ruotsi liittyi 30 -vuotiseen sotaan saksalaisella maaperällä . Christopher oli käynyt kouluja ja ilmeisesti harjaantunut lakiasioissa, koska Tukholmaan muutettuaan hän teki uran virkamiehenä. Hän oli kamariarkiston kirjurina 1633, kamarikollegion notaarina 1651, kihlakunnantuomari Näringshundrassa 1646 ja tarkastaja kamariarkistossa 1665. Hän oli nähtävästi myös oboisti Kuninkaallisessa hovikapellissa. Christopher omisti kivitalon silloisessa Tukholman Klaran seurakunnassa, kirkon vieressä. . Ensimmäisen kerran hän avioitui 1.12.1633. Puoliso oli Karin Larsdotter. Christopherin toiseksi vaimoksi tuli 24.9. 1645 Gustava, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta. Kolmas puoliso oli 1654 Tukholman saksalaisessa seurakunnassa Beata Salina ( aviosta oli viisi lasta). Christopher kuoli 166 9 ja haudattiin perhehautaan Klaran kirkossa. Hänellä ja ensimmäise

Kun sukututkimusharrastus Suomessa virisi hieman toistasataa vuotta sitten, se keskittyi lähinnä aatelis- ja säätyläissukujen selvittelyyn. Näiden sukujen tietoja koottiin ja Axel Bergholm sekä Atle Wilskman julkaisivat kaikkien sukututkijoiden perusteokset "Sukukirja" ja "Släktbok I". Näistä ensin mainitun alaotsikkona oli "Suomen aatelittomia sukuja. Molemmista teoksista ilmestyi myös kakkososa. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin, heti viime sodan jälkeen, Olavi Wanne kumppaneineen toi markkinoilla kolmeen osaan lopulta yltäneen "Uuden Sukukirjan". Varsinkin Bergholmin kirjassa käytettiin 1800-luvun aatemaailmaan hyvin sopinutta, mutta nykyihmiselle täysin vierasta termiä "rahvaaseen vajoaminen". Tällä tarkoitettiin mm. säätyläisen tyttären avioliittoa tavallisen talonpojan kanssa. Kun tämän pariskunnan poika sitten aikanaan ryhtyi itse talolliseksi, oli hän Bergholmin mielestä vajonnut lopullisesti rahvaaseen. Saman kohtalon kokivat käsityö

Marttilan pitkäaikainen nimismies ja vaikuttajahahmo Edvard Sjöman kirjoitteli silloin tällöin kirjeitä Sanomia Turusta -lehteen. Aiheet olivat yleensä hyvin maanläheisiä, mutta Sjöman kertoi niistä voimakkain sanankääntein ja omista lähtökohdistaan. Alkuvuodesta 1902 hän tarttui kynäänsä aiheenaan mm. kansan kurittomuus esivaltaa kohtaan. Hän kaipasi esivallalta ohjausta kunnialliseen elämään, sillä osa marttilalaisista halasi kokonaan pois maastamme. Nimismies Sjöman tiesi kertoa, että peräti "seitsemän pulskaa poikaa" oli lähtenyt Amerikkaan saakka onneaan etsimään. Asia oli noussut koko pitäjän puheenaiheeksi edellisenä vuonna, kun eräs marttilalainen kauppias oli ns. pyyhkäissyt tomut jaloistaan ja lähtenyt valtameren taakse pakoon velkojiaan. Taakseen hän oli jättänyt sekä vaimonsa että lapsena. Sjömanin mukaan kauppiaan surkean tarinan takana oli antautuminen tuntemattomille elinkeinoille. Kansa sanoi "kyllä maailma opettaa", mutta nimismies muistutti sen ole

Vaikka meidän korviimme parin sadan vuoden takainen säätyläiselämä kuulostaa kovin romanttiselta ja hohdokkaalta, oli se jopa vauraalla Länsi-Uudenmaan ruukkiseudulla toisinaan kovin onnetonta. Luutnantti Adolf Wång esimerkiksi jätti puolisonsa Maria Ditloffin, joka sitten sai pärjätä "kurjuuden uhrina" miten kuten. Samoin kapteeni Samuel Elfvingin tytär Jeanette jäi pienen lapsensa kanssa kahden miehensä, kersantti Johan Wilhelmssonin hylättyä hänet noin vain. Jätetty rouva lähetti kirjallisen avunpyynnön kaikista korkeimmalle taholle. Tämä surkea avunhuuto päättyi seuraavasti; "Lempien keisari, älkää pitäkö tarpeettomana tätä anomusta, nälän tuskat minut tähän pakottavat, ja kumpa olisin ensimmäinen köyhyyden ja kurjuuden lapsi, joka epätoivoisena ja apua saamatta palaa Teidän Keisarillisen Majesteettinsa luota". Kirjanpitäjä Fattenborg kiersi pitkin Pohjaa "heikkohermoisena ja horjuvana" kuollen lopulta halvaukseen Borgbyn virkatalossa. Fiskarsin ruukin

Turkulaisessa apteekissa uransa aloittanut ja lopulta vuorineuvokseksi yltänyt Fiskarin ruukinpatruuna Johan Jakob Julin aateloitiin ansioistaan 1849 nimellä von Julin. Hän oli ostanut 1822 Perniön Kosken, Antskogin, Fiskarsin ja Karjalohjan Kärkelän ruukit. Lisäksi samassa kaupassa hän sai vielä Kiskon Orijärven kaivoksen. Hän kehitti tunnetulla tavalla näiden toimintaa perustaen runsaasti uutta teollisuutta eritoten Fiskarsiin. Varsinaista pääruukin toimintaa varten hänellä oli aina luotettu mies, joksi vuonna 1825 tuli Paltamossa syntynyt Arvid Appelgren. Hän oli to imessaan aina vuoteen 1859. Menestyksellistä yhteistyötä von Julinin kanssa tehnyt, arvostettu ruukinjohtaja kuoli Fiskarsissa 1871. Oliko Arvid Appelgrenin valinta sitten täydellinen sattuma vai huolellisen valinnan tulos? Ei ehkä kumpaakaan, vaan takana olivat miehen taitojen lisäksi vahvat sukusiteet. Arvidin vanhemmat olivat Paltamossa asunut luutnantti Anders Vilhelm Appelgren ja vaimonsa Hedvig Antell. Anders Vilhe

Vaikka viimeisten parin kolmen viikon myrskyt ovat tuntuneet poikkeuksellisen rajuilta, on Suomea toki koeteltu monta kertaa aiemminkin ilmojen haltijan toimesta. Heinäkuun 22. päivänä vuonna 1860 kulki Savossa myrskyrintama, joka sai alkunsa suurin piirtein Pieksämäen paikkeilta. Sieltä se kulki parin virstan levyisenä lounaasta koilliseen päin aina Tuusniemen kirkon lähelle, jossa myrsky vihdoin rauhoittui. Suurimmat tuhot koettiin Leppävirran pitäjän Osmajärven, Konnuslahden, Tuppuralanmäen ja Leppävirran kylissä. Vaikka aamu oli valjennut kirkkaan kesäisenä, alkoi kello yhdentoista aikoihin ukonilma kovilla tuulenpuuskilla ja kananmunan kokoisilla rakeilla rikkoen kaikki tuulenpuolella olleet ikkunat. Tuuli vei mennessään kattoja, kaatoi aitoja, nosti maasta isoja puita juurineen pieksäen ne samalla kuorettomiksi. Kaikki kasvillisuus tuhoutui laajalta alueelta ja jopa perunanvarret lähti rajuilman mukaan. Ruokamullankin kerrotaan hävinneen myrskyssä. Jyrinä oli aikalaisten mukaan v

Isänäitini isänisän isänisä oli Lohjalla vuonna 1783 syntynyt Erik Johan Warelius, joka huhtikuussa 1807 meni naimisiin Karjalohjan Karkalissa 1786 syntyneen Hedvig Hagelbergin kanssa. Saman tien siirtyi Erik Johan Karkalin yksinäistalon isännäksi, sillä Hedvig isä Henrik Hagelberg oli kuollut jo 1793. Leskivaimo Johanna Rautell oli sitten emännöinyt lapsiensa avustuksella tätä kauniilla paikalla, Lohjanjärven rannassa sijainnutta taloa. Johanna kuoli vasta 1830, elettyään leskenä lähes 40 v uoden ajan. Kun Erik Johan Warelius muutti Lohjalta naapuripitäjään, sai hän mukaan erityisen muuttokirjan, joka sitten asianmukaisesti arkistoitiin seurakunnan hoteisiin. Tämä todistus kertoi lyhyesti siitä, kuka muuttaja oli ja mistä hän oli tulossa. Muuttokirjoista oli annettu laki 19. päivä helmikuuta 1768. Sen mukaan " jokainen yhteisestä kansasta, kuin muuttaa yhdestä seurakunnasta toiseen, ottakoon kirkkoherralda papinkirjan, viiden talarin hopia rahan sakon haaksolla, sekä sille kuin m

Marttilan pitäjässä puhuttiin hieman toistasataa vuotta sitten tarinoita Tuomarojan varrella, Kuusjoen rajan lähellä, sijainneesta mahtavasta linnasta. Sen isäntä olisi ollut Tuomarojan Kauppi. Hän oli niin rikas, että hänen hevosillaan oli hopeiset kengät. Karjaa hänellä oli joka lajia, kaikki yhtä pulskia. Kun Kaupin linnan rautaiset portit lyötiin kiinni, kävi komea kumaus monen kilometrin päähän. Linna itsessään oli ympäröity niin korkealla muurilla, että linnutkaan eivät aina päässeet lentämään sen ylitse. Eräänä jouluaamuna isäntä Kauppi lähti pienen poikansa kera Perttelin kirkolle. Matkan varrella he osuivat pienen töllin kohdalle. Sen luona poikanen kysyi isältään " voisimmeko me milloinkaan tulla noin köyhiksi? ". " Jaa , oli isä vastannut, kyllä Jumala saisi hikipäässä töitä tehdä, jotta meidät noin köyhäksi saisi ". Mutta kuinkas kävikään! Kun mahtava Kauppi palasi kirkkomatkalta, oli komea linna palanut poroksi. Vaikka Kauppi yritti rakentaa linnansa uu

Tarvasjoella kerrottiin vielä 1800-luvun lopulla tarinaa Halikon Viurilan ja Joensuun kartanoiden mailla, Vaskion kulmakunnalla sijainneesta Vellon linnasta. Tämä kuviteltu linna oli korkeilla muureilla ympäröity ja sinne pääsi yhdestä rautaportista. Tämä portti olisi nykyisin Turun linnassa. Vellon omistaja ja asukas oli hyvin rikas, mutta kopea rouva. Kerran hän sitten lähti Uskelaan kylään. Mennessään Halikon sillalla hän heitti sormuksensa jokeen sanoen " Minun on yhtä mahdoton tulla köyhäksi kuin sormuksen tulla enää takaisin minulle ". Mutta kuinkas ollakaan, Uskelassa tarjottiin vieraalle kalaa sinä päivänä. Kun suuri kala tuotiin pöytään, sai Vellon valtiatar leikata sitä ensin. Tietysti kalan sisältä ilmestyi tuo sillalta nakattu sormus.....Saman tien kävi rouva kalpeammaksi kuin pöytäliina, ruokakaan ei aterialla maittanut. Hän arvasi tuhonsa olevan tulossa. Kotiin tultuaan kopea rouva saikin huomata Vellon linnan palaneen poroksi. Sen tilalle ei enää rakennettu uut

Aloitin omien laskujeni mukaan vuonna 1981 Etelä-Suomen muinaislinnoihin tutustumiseni Raaseporista ja Junkarsborgista Uudellamaalla. Tämän vuoden elokuun ensimmäisenä maanantaina sain vihdoin päätökseen pitkän reissuni ja viimeinen kohteeni saa esittelynsä tässä. Maskun Stenbergan linnavuoren tai pikemmin kin kallion historiasta on heikosti dokumentoitua tietoa. Juhani Rinteen mukaan tälle vain kymmenisen metriä korkealle kalliolle olisi pystytetty jokin puolustusvarustus jo 1100-luvulla. Rinne sai vuonna 1908 mahdollisuuden kaivaa Stenbergan laella. Tutkimusten perusteella mäellä sijaitsi 1200-luvulla harmaakivinen linna, joka oli varustettu kahdella tornilla. Näistä kallion luoteiskulmassa olleen tornin koko oli 13*13 metriä, kun taas vastakkaisessa päädyssä, kaakossa, oli 9*7 metrinen puolustustorni. Muurien paksuus olisi Rinteen mielestä ollut noin kaksi metriä. Edelleen hän sai selville, että viimeistään 1300-luvulla linnassa oli tehty isoja korjauksia. Näissä oli käytetty myös t

Paimion Iso-Heikosin kylässä sijaitsevaan Linnanmäkeen on aikojen kuluessa yritetty sovittaa muinaista vartiolinnaketta. Noin kilometrin päässä etelässä, Rekottilassa tällainen varustus onkin ollut. Rekottilasta löytyy myös viisi röykkiöhautaa. Puolustuslinnake on ollut käytössä rautakaudella, mutta ehkä myös vielä varhaiskeskiajalla. Rekottilasta kirjoittelin enemmän noin kuukausi sitten. Sen sijaan Iso-Heikoisista on vaikea löytää mitään konkreettista todistetta muinaislinnakkeesta. Kallionlaki kyllä kohoaa lähes 50 metriin merenpinnasta ja reilut tuhat vuotta sitten merenpinnan oltua nykyistä huomattavasti korkeammalla, Linnanmäki olisi hyvin voinut olla nimensä veroinen. Kuitenkaan mäellä ei ole yhtenäisiä kivirivejä ellei paria kolmea kolmen tai neljän lohkareen muodostamaa kohtaa oteta huomioon. Oheinen kuva kertonee paremmin retkikohteestani. Vielä 1800-luvulla kerrotaan ainakin Uudellamaalla nuorison huvitelleen vierittelemällä kallioilta isoja kiviä alas. Näin monet puolustus

Tarkoitukseni oli tänään kertoilla Paimion Spurilan kartanosta, sen ympäriltä löytyvistä muinaismuistoista ja kartanon omistajasuvuista kuvien kera. Mutta aina ei voi sukututkijakaan onnistua yrityksissään. Matkalla kohteeseen voi tulla yllättävä este.... Kuvaa klikkaamalla voit kuitenkin järjestää itsellesi hyvää lukemista eräästä Spurilassa asuneesta.

Huhtikuun 21. päivänä 1902 syttyi nykyisen Pöytyän pitäjän Kyrön asemataajamassa iso tulipalo. Tuntemattomasta syystä alkunsa saanut liekkimeri leimahti kello kahdeksan aikaan aamulla paikallisen höyrypuuseppä- ja huonekalutehtaan pääraken nuksessa. Tämä kaksikerroksinen rakennus oli tehty kokonaan puusta, joten tuli levisi voimallisesti. Paikalla olleilla työmiehillä ei ollut mahdollisuutta pelastaa edes arvokkaita työkalujaan. Perustuksiaan myöten tuhoutuneesta tehtaasta kipinät ehättivät myös työväen asuinhuoneistoon, joka sekin paloi kokonaan. Onneksi suurin osa huonekaluista, vaatteista ja henkilökohtaisista tavaroista saatiin pelastettua nopealla toiminnalla. Liekit levisivät myös pienempään tehdasrakennukseen, joka oli osaksi kivirakenteinen. Puinen osa paloi kokonaan, mutta kivisen puoliskon sisällä olleet höyry- ja työstökoneet saatiin turvaan ankarin ponnistuksin. Kaiken kaikkiaan tulipalot kestivät alle kaksi tuntia vahinkojen ollessa mittavia. Tehtaat omisti puuseppä Heinon

Toukokuun 12. päivänä 1918 lähdettiin Someron nuorisoseuraintalolta kuljettamaan punaisia vankeja Kuusjokea kohti. Suurin osa vangeista oli kotoisin nimenomaan Somerolta. Matkalla joukko yöpyi Kurkelan nuorisoseuraintalolla ja työväentalolla, mistä matka jatkui kohti Halikkoa Vaskion kylän ohitse. Muutama kilometri ennen Halikon kirkkoa, Märynummen kohdalla vangit pysäytettiin ja jaettiin 10 miehen ryhmiin. Yksi kerrallaan ryhmät vietiin ammuttaviksi. Lähteistä riippuen murhattuja oli 50 - 100 hengen väliltä. Kaikki ammutut haudattiin teloituspaikalle. Talvisodan jälkeen 1940 kansallisen yhtenäisyyden nimissä murhapaikalle pystytettiin Vehmaan punaisesta graniitista tehty muistomerkki entisen puuristin tilalle. Merkkiin on kaiverretty päivänsäteitä, vuosiluku 1918 sekä teksti "Uhri kallein aatteelle". Someron ja muiden lähialueen työväenyhdistykset käyvät helatorstaisin kunnioittamassa näiden vakaumuksen puolesta surmattujen muistoa.