Synkkää tekstiä ruukkityöläisistä

Kiskon Orijärven kaivoksella ja sen ympärillä työskenteli parhaimpina aikoina satoja miehiä. Näiden joukkoon mahtui luonnollisesti monenlaista porukkaa ja välillä syntyi suuriakin ongelmia. Vuoden 1897 syyskuussa jouduttiin lehdissä uutisoimaan "kauheasta tappelusta Kiskon Orijärwellä".

Kyseisen kuun 15. päivän aamusella oli torppari Vihtori Lindroosin mökkiin kertynyt, Vihtorin itsensä ollessa töissä Fiskarsin tehtaalla, siellä asuneen itsellismies Isto Ahlrothin luo vajaat kymmenen miestä. Heidän tarkoituksenaan oli jakaa keskenään Helsingistä tuotu viinalasti. Jakoa tehdessä korkattiin samalla pullot ja hetken päästä alkoivat tunteet kuumentua raavaiden työmiesten joukossa.

Syystä tai toisesta riita yltyi tällä kertaa todella pahaksi. Torpan kotona ollut emäntä päätti koota lapsensa ja riensi pakoon viereiseen Jylyn kylään pyytäen sieltä apua. Viinaa juoneet uroot olivat nimittäin alkaneet emännän lähtöä tehdessä rikkoa huonekaluja ja muuta irtaimistoa.

Kun jylyläisten noin 10 miehen joukko ehti takaisin Lindroosin torpalle, oli heitä kohdannut järkyttävä näky. Yksi työmies, Pentti Vihtori Högberg nimeltään, oli yrittänyt rauhoitella tovereitaan, mutta makasi nyt verissään maassa. Apujoukon tullessa paikalle veti tämä viimeisiä henkäyksiään, sillä häntä oli isketty kirveellä niskaan ja rintaan. Kaiken lisäksi Högbergissä oli puukonhaavoja ja ruhjeita.

Uunin ylisiltä löytyi Lindroosin isä, joka oli piiloutunut sinne rähinän alettua. Hän kertoi miesten tapelleen kaikilla mahdollisilla aseilla kirveistä ja puukoista aina seipäisiin ja astioihin saakka. Verta oli joka puolella mökkiä. Lindroosien vaatimaton omaisuus oli tuhottu; ovet, ikkunat ja irtaimisto oli rikottu. Ylipäätänsä kaikki mitä saattoi hajoittaa oli myös hajoitettu.

Vihtori Högberg kuoli pelastusjoukon käsiin. Hän oli ainoastaan 25 vuoden ikäinen. Tappelijoista oli toistaiseksi saatu poliisin huomaan Isto Ahlroth muiden ollessa karkuteillä. Wiipurin Sanomat toisti uutisen hieman eri muodossa lokakuun alkupäivinä heittäytyen vakavassa asiassa suorastaan runolliseksi todeten; "Näin joutui yht'äkkiä kenenkään aavistamatta Högberg lautoihin ja Ahlroth rautoihin".


Vaikka lehdissä, joissa uutinen kiersi enemmän tai vähemmän samassa muodossa vuoden 1897 syyskuussa, mainittiin Högbergin olleen 25 vuoden ikäisen, oli hän tosiasiassa syntynyt jo toukokuussa 1867. Hänen vanhempansa kuuluivat Orijärven ruukkityöläisten laajaan joukkoon, vaikka kauemmaksi 1700-luvulle mentäessä Högbergin esivanhemmista löytyy mm. Karjaa Gösbackan talollisia ja Nummen pitäjän torppareita.

Seuraavan parin viikon aikana on luvassa lisää tästä samasta sukupiiristä, sillä murhatun Vihtorin lähisukulaisiin kuului eräs murhaaja Dragsfjärdin ruukilta. Mutta tuo asia vaatii aivan oman kirjoituksensa. Todettakoon vain, että Orijärven Högberg -sukuisista kaikki eivät olleet keskenään sukua.

Lappeenrannan kesäleirillä 1891

Lappeenrannan Tarkk'ampuja pataljoona aikoi vuoden 1891 leiriytyä kotikaupunkiinsa ja tätä varten piti hoitaa kuntoon myös muonituspuoli. Julkisella kuulutuksella haettiin leivän tekijöitä 17,000 leiviskälle pehmeää ja 9,000 leiviskälle kovaa leipää.

Annetut ehdot mahdolliselle toimittajalle olivat seuraavaat;

1) Yhden leiviskän paistamiseen pehmeätä leipää annetaan 16,36 naulaa ja yhteen leiviskään kovaa leipää 24,46 naulaa jauhoja tai että määrät ovat 14,29 ja 21,88 naulaa vastaavasti.

2) Leivän hankinta on toimitettava pataljoonien laskuun heinäkuun ensimmäisestä päivästä noin 18. päivään elokuuta, jonka lisäksi urakoitsijan piti sitoutua toimittamaan leipää 200-300 miehen komennuskunnalle, joka tuli leiriä rakentamaan jo kesäkuun puolivälissä.

3) Leipomiseen käytettävän jauhon, joka oli Suomessa riihitettyä ruista, tuli hankkimaan tähän määrätty henkilö, jonka sitten piti antaa raaka-aineet suoraan omista säkeistään urakoitsijan leipomoon, mikäli tämä sijaitsisi Lappeenrannassa. Tyhjät säkit piti antaa takaisin jauhojen tuojalle.

4) Mikäli leipä leivottaisiin alle kolmen kilometrin päässä leiristä, noutaisi pataljoona sen itse. Muussa tapauksessa urakoitsijan piti huolehtia kuljetuksesta.

5) Leipää piti toimittaa todellisen kulutuksen mukaan, joka voi olla enemmän tai vähemmän kuin pyydetty määrä.

6) Pehmeää leipää piti tarjota Henkivartioväen 3:lle, Oulun 4:lle, Kuopion 5:lle, Mikkelin 6:lle ja Viipurin 8:lle pataljoonalle sekä kovaa leipää Uudenmaan 1:lle, Turun 2:lle, Vaasan 3:lle ja Hämeen 7:lle pataljoonalle. Lisäksi oli otettava huomioon, että leivän oli painettava enintään 10 naulaa ja sen oli oltava vähintään kolme päivää vanhaa tuotaessa. Kovan leivän piti taasen olla täydellisen kovaa.

7) Urakoitsijan oli jätettävä täysikelpoinen takaus leivän leipomisesta.

8) Urakoitsija sai oikeuden nostaa em. takausta vastaan ennakkona kolmanneksen hankintasummasta. Täysi tili tuli tehtäväksi vasta hankinnan päätyttyä kokonaisuudessaan.

Nämä oli pääpiirteissään ne ehdot, jotka maistraatin puolesta julkisti Albert Schogster.


Itse kesän 1891 leiri meni pääpiirteissään mainiosti. Yhtenä huipentuma koettiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa, Nikolai II:n vierailu. Tämän visiitiin aikana järjesttiin mm. soutuvenekilpailu, johon veneet tuotiin Ruovedeltä saakka. Keisarinnaa ja muuta rouvasväkeä varten pystytettiin 11 kyynärää pitkä ja 7 kyynärää leveä telttarakennus. Tämä nostettiin puolitoista kyynärää korkeiden pylväiden päälle, jotka sitten ympäröitiin multa- ja turvepenkereillä. Itse telttakehä oli maalattu tummanvaaleaksi.

Ennen keisarin vierailua, heinäkuun loppupuolella oli myös ns. paroonin paraati, jonka otti vastaan Suomen sotaväen päällikkö, kenraaliluutnantti ja paroni Ramsay. Leiriläiset kunnostautuivat soutukilvan lisäksi pitämällä harjoituksia polkupyörällä ajamisessa. Lisäksi upseereilla oli ratsukilpailut. Samoin leirillä koottiin suurin siihen saakka Suomessa esiintynyt soittokunta. Yhdeksännen pataljoonan ja rakuunarykmentin soittajat puhalsivat iltaisin klo 21.00-23.00 välillä leirikentällä.


Murheellisempaan saldoon leirielämässä kuului rakuuna Adam Rasan kuolema. Hänen hautajaisensa järjestettiin Lappeenrannan hautausmaalla heinäkuun 25. päivänä. Soittokunnan puhaltaessa surumarssia kantoivat ystävät hänen arkkunsa sairashuoneelta haudalle. Rakuunien oma pappi, herra Collan siunasi ruumiin. Maahanpanijaisia oli soittokunnan ja kantajien lisäksi seuraamassa yli 30 asetoveria.

Huijausyritys 1800-luvulta

Yksi 1800-luvun kuuluisimmista huijareista kuoli vuoden 1898 alkupuoliskolla. Hänen yrityksensä päästä mukavan elämään makuun tulivat tunnetuiksi kautta koko sivistyneen maailman.

Eräs englantilainen aatelismies, James Tichborne, oli kuollut ja jättänyt jälkeensä noin 90 miljoonan silloisen markan perinnön. Ensimmäinen perijä olisi ollut hänen vanhin poikansa, Roger Tichborne, mutta tämä oli tiettävästi kuollut Etelä-Amerikan rannikolla sattuneessa Bella -aluksen haaksirikossa vuonna 1854. Rogerin äiti, joka oli ranskalaista syntyperää, ei ollut kuitenkaan koskaan hyväksynyt poikansa kuolemaa.

Kun hänen miehensä kuoli, syntyi ongelmallinen tilanne. Omaisuus oli lankeamassa pojanpojalle, vain vajaan vuoden vanhalle Henry Alfred Josephille. Leskivaimo Henriette Felicite vihasi tämän äitiä, omaa miniäänsä Theresa Mary Arundellia. Niinpä Henriette ryhtyi julkaisemaan sanomalehti-ilmoituksia, joissa hän pyysi tietoja kuolleena pidetystä Rogerista. Ilmoitustekstit olivat seikkaperäisiä selostuksia ja niissä luvatut palkkiot houkettelivat pian helpon elämän perässä juoksevia huijareita.

Lopulta saatiin vastaus eräältä teurastajan apumieheltä Australiasta, joka kertoi kirjeessään olevansa tuo yli 10 vuotta kadoksissa ollut Roger Tichborne. Tätä miestä pyydettiin välittömästi saapumaan Englantiin ja perillä leski Henriette tunnusti hänen omaksi pojakseen. Miehen ulkomuoto ja tavat olivat kaukana hienostuneesta Rogerista. Leski Henrientte otti tämän "Rogerin" saman tien omakseen, vaikka todennäköisesti suru oli yksinkertaisesti sumentanut hänen arvostelukykynsä. Sangen yksinkertaisesti voitiin todistaa, että mies oli pelkkä huijari. Kun todellinen Roger Tichborne oli ollut hoikka, tummahiuksinen ja puhunut ranskaa, oli Australiasta tullut mies suorastaan hänen vastakohtansa. Jopa hänen ensimmäinen kirjeensä oli sisältänyt yksityiskohtia, joita Henriette -äiti ei tunnistanut. Joka tapauksessa leski hyväksyi miehen pojakseen.

Muutaman ajan päästä, itsevarmana, muukalainen päätti haastaa muut perilliset oikeuteen saadakseen Tichbornien omaisuuden ja arvonimet itselleen.

Syntyneessä oikeudenkäynnissä, joka alkoi 1867, käytiin peräti 102 istuntoa ja todistajia kuultiin kolmessa eri maanosassa. Suurin tukija muukalaisella oli leski Henriette, mutta tämä kuoli 1868. Neljä vuotta myöhemmin juttu päättyi Australiasta tulleen miehen täydelliseen häviöön. Oikeudessa tuli ilmi, että tämä muukalainen oli eräs Arthur Orton, joka oli syntynyt Lontoon lähellä. Hänellä ei ollut mitään tekemistä Tichbornien suvun kanssa.

Seuraavana vuonna 1873 aloitettiin rikosoikeudenkäynti Ortonia vastaan ja 188 päivän jälkeen hänet tuomittiin 14 vuoden pakkotyöhön. Kaikkiaan oikeudenkäynnit olivat tulleet maksamaan 200,000 puntaa. Orton kärsi tuomiostaan 10 vuotta ja vapautui 1884. Suuri yleisö oli tällä välin unohtanut tämän rohkean huijarin. Lopulta 1895 Orton tunnusti itse yrittäneensä huijata rikasta perikuntaa. Hän kuoli 1898 jättäen jälkeensä lesken ja ainakin yhden tyttären. Tämä tytär, käyttäen nimeä Theresa Mary Agnes Doughty Tichborne, yritti isänsä tavoin hyötyä Rogerista. Hän väitti olevansa tämän tytär ja lähetti kiristyskirjeitä Tichbornien perheelle. Tästä hyvästä nainen sai puolen vuoden vankilatuomion 1913 ja kymmenen vuotta myöhemmin tuplasti pidemmän rangaistuksen.

Sukurutsarikos

Lokalahden Tirkkalan yksinäistaloon kuuluneella Pitkäkari -nimisellä luodolla sijainneessa mökissä tapahtui hieman yli sata vuotta sitten pitäjäläisiä syvästi kuohuttanut tapaus. Vehmaan käräjäkunnan kihlakunnanoikeuteen syyskuussa 1907 päätyneessä asiassa olivat syytettyinä itsellinen Jalmari Vihtori Grönlund ja hänen kuuromykkä tytärpuolensa Ida Josefina Saarinen. Näitä saman perheen jäseniä syytettiin siitä, että he olivat olleet sukupuoliyhteydessä keskenään.

Vaikka Grönlund ja tytärpuoli eivät olleet keskenään biologista sukua, oli tämän tapainen suhde lainvastainen ja ehdottomasti tuomittava tuon ajan yhteiskunnassa. Ilmiantajana oli toiminut Grönlundin vaimon, Amandan isä David Pitkäkari. Asian tultua julkiseksi ryhtyi sitä valvomaan virkansa puolesta nimismies. Äiti Amanda Grönlund, joka oli myös kutsuttu oikeudenistuntoon, ei halunnut esittää mitään vaatimuksia miestään tai tytärtään kohtaan, vaikka useat todistajat sanoivat äidin tietäneen tapahtumista kaiken. Kaiken lisäksi oli Ida synnyttänyt saman vuoden toukokuussa tyttölapsen, joka ainakin vielä syyskuun alussa oli elossa.

Syyttäjän ja ilmiantajan mukaan rikollista toimintaa oli harjoitettu sekä Pitkäkarilla että Uudenkaupungin maaseurakuntaan kuuluneella Vekaran saarella. Syytteen mukaan rikos oli tapahtunut Jalmarin ja Ida oltua kalastelemassa Vekaralla, joka on ulommaisin Uudenkaupungin edustan saarista. Juuri Vekaran kohdalla todisteet tästä insestiin vertautuvasta rikoksesta olivat kovimmat. Koska tuo saari kuului toiseen käräjäkuntaan kuin Lokalahti, jouduttiin asia siirtämään Laitilan käräjäkunnan käsittelyyn.

Jalmari Grönlund lähetettiin tällä välin Turun lääninvankilaan, kun taas Ida Saarinen määrättiin saapumaan tulevaan istuntoon tuomisen uhalla. Tuomiosta ei itselläni ole tietoa.

Nykypäivänä vastaavaa tapausta käsiteltäisiin rikoslakimme 22§ mukaan (24.7.1998/563);

"Joka on sukupuoliyhteydessä oman lapsensa tai tämän jälkeläisen kanssa, oman vanhempansa tai tämän vanhemman tai isovanhemman kanssa taikka veljensä tai sisarensa kanssa, on tuomittava sukupuoliyhteydestä lähisukulaisten kesken sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Sukupuoliyhteydestä lähisukulaisten kesken ei tuomita henkilöä, joka on ollut sukupuoliyhteydessä oman vanhempansa tai tämän vanhemman kanssa ollessaan kahdeksaatoista vuotta nuorempi, eikä henkilöä, joka on pakotettu tai lainvastaisesti taivutettu sukupuoliyhteyteen."

Achates Olsonin julma kohtalo

Herman Eligius Olsoni, joka oli naimisissa Rosa Nordströmin kanssa, syntyi Ruskealassa 1823 ja kuoli Muolaassa 1889. Hän toimi kruununvoutina Äyräpäässä omistaen Ventolan tilan Muolaassa ja myöhemmin Pohjolan Nuijamaalla. Sinne hänet myös kuoltuaan haudattiin. Puoliso Rosa menehtyi 1911, samoin Nuijamaalla.

Heidän lastensa eräät nimet eivät olleet tavanomaisimmasta päästä, sillä sarjan aloitti 1854 Achates. Sitten syntyivät Alcides (1855), Enon (1857), Carl Johan Eros (1858), Nanny Anna Charlotta (1861), Helmi (1866), Hilja (1869), Eva (1871), Lauri Eligius (1872), Lydia Elisabeth (1875) ja Aino (1878).

Näistä esikoispoika Achates lähti merille ja hänen kohtalonsa oli myös kuolla siellä, mutta mitä kammottavimmalla tavalla. Alkuvuodesta 1885 tiedettiin jo Suomessakin kertoa, että Birkenheadin oikeus Englannissa oli nostanut syytteen kahta saksalaista vastaan koskien Olsonin kuolemaa Chapman -nimisellä laivalla vuoden 1884 elokuussa. Todisteiden mukaan alus lähti San Franciscosta elokuun 18. päivänä 25 hengen miehistöllä. Todistajat kertoivat Achates Olsonin olleen hieman hitaanlaisen, mutta täysin terveen miehen.

Tuon verkkaisuuden takia oli toinen perämies jo toisena matkapäivänä rääkkäämään Achatesia potkimalla ja lyömällä. Kerran tämä Rauscher -niminen upseeri myös uhkasi hukuttaa Olsonin. Lokakuun kahdeksantena päivänä oli puosu Koelpin lyönyt Olsonia ja lähettänyt tämä keulakannella tähystämään. Kun Achates sitten väkivallasta johtuen uupuneena nojasi jotain tukea vastaan, potkaisu puosu häntä heittäen Olsonin lopulta laivan kannelle. Sinne mies jäi makaamaan liikkumatta. Toisen perämiehen käskystä sitoi vahti Olsonin etumärssiin sillä tapaa, että jalat hädin tuskin koskettivat laivankantta.

Onneton Olsoni kärsi ohuissa vaatteissaan parin tunnin ajan, kunnes armelias tiedottomuus valtasi miehen. Kun hänen päänsä painui puolelta toiselle, ilmoitettiin tästä Rauscherille. Tämä oli julmasti todennut "kuta ennemmin hän kuolee, sitä parempi". Kun laiva purjehti Kap Hornin tienoilla, kävi Olsoni kylmyydestä täysin tunnottomaksi. Viikon lopulla mies lopulta vapautettiin köysistä, mutta silloin oli jo myöhäistä. Achates Olsoni kuoli vain 26 vuoden ikäisenä lokakuun 20. päivänä.


Ensimmäisissä lehtiartikkeleissa tämä julmasti kohdellun merimiehen nimenä oli Jansen tai Johansson. Vuoden 1885 saatiin asiaan selvyys, kun suomalainen merimieslähetyksen saarnaaja Hullista, pastori Kjäldström lähetti kirjeen tämän salaperäisen Johanssonin todellisesta henkilöllisyydestä. Pastori oli saanut kirjeen venäläiseltä konsulilta Liverpoolista ja siinä vahvistettiin kuolleen olleen Achates Olsonin Viipurista. Tämän tiedon oli mainittu konsuli saanut samalla Chapman -aluksella palvelleelta Oskar Kuivalalta. Tämä oululainen merimies oli Olsonin kuolinpäivänä ottanut vainajan kirstusta todistekirjan ja pari muuta paperia, joissa oli nimi Achates Olsoni ja kotipaikkana Viipuri. Olsoni oli vähän ennen kuolemaansa pyytänyt Kuivalaa toimittamaan asiakirjat konsulille.

Kuvassa parkki Chapman, jolla Olsoni kohtasi kuolemansa. Kuvan oikeudet saat tästä linkistä.

Piikatyttö Annan odottamaton onnenpotku

Reilut sata vuotta sitten yleistyivät kertomukset erilaisista amerikanperinnöistä, joissa joku upporikas liikemies tai mainari oli kuollut Atlantin toisella puolella jättäen jälkeensä suuren omaisuuden. Tälle sitten haettiin jakajia Suomesta, josta tämä vainaja olisi mukamas ollut alun perin kotoisin. Erästä tähän perinteeseen liittynyttä tapausta selostettiin maamme lehdistössä loppukesästä 1877.
Pietarista lähtöisin olleessa jutussa puhuttiin piikatytöstä, joka palveli tuossa Venäjän pääkaupungissa tiettyä ranskalaista perhettä. Tyttö, Anna nimeltään, oli kertomuksen mukaan nuori, mutta ei kaunis. Perheessä asusti myös eräs saksalainen viulisti, joka soitti yksityisessä soittokunnassa. Tämä nuori mies ei ollut osoittanut mitään huomiota suomalaista piikaa kohtaan.

Täysin yllättäen Anna sai Turusta viestin, jossa hänelle luvattiin peräti kahden miljoonan dollarin perintö Amerikassa kuolleelta sedältään. Piika matkusti Turkuun huomatakseen olevansa todellakin oikeutettu tähän jättiperintöön. Hänelle haluttiin antaa heti hieman rahaa varsinaisen omaisuuden tullessa maksuun järjestelyiden jälkeen. Pitkän taistelun jälkeen Anna saatiin ottamaan viisi ruplaa, joka loppujen lopuksi pystyttiin muuttamaan 150 markaksi.

Anna oli koko ajan kaikkea tätä vastaan, sillä häntä eivät kiinnostaneet rikkaudet eikä hän ollut koskaan kuullut edes puhuttavan miljoonista. Saatuaan vastentahtoisesti tuon 150 markkaa, matkusti hän takaisin isäntäperheensä luo aivan kuin ei olisi tapahtunut mitään erikoista. Perheelle hän kertoi tapahtuneesta avoimesti ja nyt heräsi saksalaisen viuluniekan mielenkiintoinen Annaa kohtaan.

Tämä näet ymmärsi oitis piikatytön rahallisen arvon ja tarinan mukaan hän "näki nyt suomalaisen tytön niin lumoavan kauniiksi ja ihastuttavaksi, että hän asianomaisen papin avulla piankin teki tämän puolisoksensa ja tuli osalliseksi rikkaaseen perintöön". Näin he pääsivät pariskunta vastaanottamaan sedän perintöä Amerikan mailta.

Åbo Tidning, joka Sanomia Turusta -lehden tavoin julkaisi tämän tarinan, arveli koko juttua aika tavalla kaunistelluksi, mutta jonkin verran todeksi.

Todellisia, mutta varsinkin kuviteltuja perintöjä vyöryi Amerikasta kiihtyvällä vauhdilla vuosisadan loppupuolella ja vielä 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Hyväuskoisia ihmisiä yritettiin tietoisesti petkuttaa, joko halvan huvin tai pienten rahasummien nyhtämisen perusteella. Tavallaan nämä huijarit olivat tietokoneaikakauden nigerialaisten sähköpostikirjeiden varhaisia esikuvia.


Kuvassa Pietarin Nikolainsilta, jonka ylitse piikatyttö Annakin on saattanut kiiruhtaa hoitaessaan isäntäperheensä asioita.

Maailman ensimmäinen puhuva navigaattori jne

Ranskalainen Henri de Parville taisi keksiä maailman ensimmäisen navigaattorin, jossa oli ääniohjaus. Tämä tapahtui jo 1870-luvulla eli kauan ennen nykyaikaisia GPS-laitteita.

Tarpeen tähän laitteeseen oli de Parville huomannut niissä laivoissa, joissa oli paljon rautaa joko rakennusaineena tai lastina. Metalli tietysti heikensi kompassin tarkkuutta ja tästä tuli paljon lisätyötä aluksen navigoinnissa. Sen takia keksijämme rakensi "puhuvan kompassin", jossa hän yhdisti tavalliseen kompassiin "phonographin" eli varhaisen levysoittimen. Tämä sen ajan ihmelaite "antaa äänen ainoastaan silloin kuin maneettineula on oikeassa suunnassa. Jos siis kompassi kertoo sen, mitä sille huudetaan, niin tiedetään että sen maneettineula on kunnossa, mutta jos se pysyy ääneti, on maneettineula vialla".

Tästä merenkulkuhistorian lyhyeksi jääneestä merkkipaalusta kertoi Suomessa mm. sanomalehti "Sanomia Turusta" lokakuussa 1878.

Henri de Parville eli Francis Henry Peudefer ei ollut kuka tahansa harrastelija. Hän oli syntynyt vuonna 1838 ja jo 30 vuoden iässä hän sai Napoleonin perustaman Kunnialegioonan alimman arvomerkin, ritarin. Hän työskenteli pitkään tasavallan virallisen La Nature -lehden toimittajana, minkä lisäksi de Parville julkaisi lukuisia artikkeleita mm. Science Illustrated -tiedelehdessä. Hän oli myös aktiivinen keskustelija tiedemaailmassa.

Henri de Parville kunnostautui myös kirjallisella tuotannollaan. Yksi erikoisimmasta julkaisuista oli kuin suoraan "Salaiset Kansiot" -televisiosarjasta. Kesällä 1864 tuntematon kirjeenvaihtaja lähetti ranskalaiseen sanomalehteen selostuksen Yhdysvaltain Kalliovuorilta löytyneestä, muumioituneesta marsilaisesta. Toki koko tarina oli pelkkää pilaa, mutta tätä samaa juttua muinaisesta astronautista kerrottiin vielä 1800-luvun lopulla sanomalehdissä. Kyse oli luultavasti kautta aikain ensimmäisestä avaruusoliohuijauksesta. Kirjailijamme teoksen nimi oli "Un habitant de la planete Mars".

Ilmeisesti de Parville rakasti erikoisuuksia ja innovaatioita. "Les Causeries Scientifiques" mm. julkaisi hänen laajan pohdintansa "Laulavista Liekeistä" eli kaasu-uruista. Tämä omalaatuinen instrumentti oli saanut ensiesittelyn Wienissä 1873. Siitä odotettiin tulevaksi merkittävän lisän teatteritaiteeseen ja suurin konsertteihin. Olipa laitteelle annettu nimikin, Pyrophone.


Ranskan Tiedeakatemia perusti de Parvillen kunniaksi palkinnon, joka myönnetään vuosittain neljälle henkilölle. Perusteena ovat ansioituminen tietoteoriassa tai historiatieteissä.

Iso perhe

Sanomia Turusta uutisoi kesällä 1871 seuraavaa;


Rio Janerion (Brasiliassa) sanomat kertowat että siellä elää sielun ja ruumiin suhteen terwe, 121 wuoden wanha leski-mummo; hän on ollut kaksi kertaa naimisissa, ensimäisestä awioliitosta oli hänellä 10 lasta, poikia ja tyttäriä, ja toisessa yksi tytär.


Tätä nykyä elää 117 lapsenlasta, 400 lapsenlapsenlapsia; wiidennestä polwesta 300 ja kuudennesta polwesta 80, yhteen 908 henkeä; kuin wielä lisätään että suwussa nyt 135 waimoa on siunatussa tilassa, niin kukaties muori elää wielä niin kauwan että saa nähdä jälkeentulewaisensa lisääntyneeksi 1043 hengeksi.

Tapansa on syntymäpäiwänänsä koota kaikki rakastettunsa ympärillensä.


Olen kerran ennenkin kirjoitellut samantapaisesta aiheesta - löydät jutun täältä.

Leipurimestari Jernvallin kivitalo ja ongelmat

Turun Kaskenkadulla, jyrkässä mäessä on kookas kivitalo, jonka alunperin rakennutti leipurimestari Carl Edvard Jernvall. Mistään pienestä rakennuksesta ei ollut kyse, sillä talo oli vakuutettu Suomen Kaupunkien Yleisesssä Paloapuyhtiössä 230,050 markasta. Seinien sisältä löytyi 58 tulisijalla varustettua huonetta, niiden joukossa ajanmukaisen leipomo, konditoria sekä makkarantekijän työhuone savustuslaitoksineen. Tämän lisäksi tontilla oli tilaa lisärakennuksille. Vesijohtokin löytyi ja pihamaalla oli pumppulaittein varustettu kalliokaivo.


Ikävä kyllä, leipurimestari Jernvallin liiketoimet eivät 1900-luvun alkupuolella sujuneet kovin mallikkaasti. Lokakuussa 1904 oli tilanne kehittynyt niin pahaksi, että herra ja rouva Jernvall joutuivat anomaan raastuvanoikeudelta lupaa luovuttaa omaisuutensa velkojiensa tyydyttämiseksi. Tässä samassa yhteydessä rouva Jernvall pyysi pesäeroa miehestään. Tämä ei suinkaan tarkoittanut avioeroa, vaan kyse oli vuoteen 1930 mennessä solmittuja avioliittoja koskeneesta menettelystä. Siinä tuomioistuimen päätöksellä lakkautettiin puolisoiden yhteisomistus pesään. Wikipediasta löytyy seuraava määrittely tälle prosessille;

Samalla pesään kuulunut omaisuus jaettiin ja kumpikin puoliso sai oman osuutensa vallintaansa. Siitä lähtien puolisot olivat vastuussa vain omista veloistaan. Pesäerotuomion jälkeen kumpikin puoliso saattoi vaatia pesänositusta, vaikka puolisot vielä elivät.

Pesäeroa käytettiin esimerkiksi konkurssin yhteydessä, jotta toisen puolison omaisuus ja pesäosuus eivät olisi joutuneet toisen puolison velkojen maksuun. Pesäero tuli mahdolliseksi vuoden 1869 alussa, kun vuoden 1734 lain naimiskaarta täydennettiin asetuksella 32/1868. Säännöstöstä tehtiin yksityiskohtaisempi laissa aviopuolisoiden omaisuus- ja velkasuhteista (17/1889).

Uuden, vuoden 1930 alussa voimaan tulleen avioliittolain (234/1929) aikana rekisteröity ja kuulutettu pesäero oli menettely, jolla vanhan lain aikana solmittu avioliitto voitiin siirtää uuden lain mukaiseen varallisuusjärjestelmään (laki avioliittolain voimaanpanosta, 235/1929, 4 §).[3] Pesäero voitiin toimittaa toisen puolison vaatimuksesta samoissa tapauksissa kuin aikaisemmankin lain mukaan, sekä myös, jos molemmat puolisot olivat asiasta yksimieliset.


Jernvallien pariskunnan pesäluettelo osoitti, että heillä oli varoja 276,288 markkaa ja velkoja 312,409 markkaa sekä 58 penniä. Kaskenkadun yhdessä sijainnut kivitalo oli kiinnitetty noin 190,000 markan summasta.

Kivitalo meni huutokaupattavaksi vuoden 1905 alkupuolella, mutta sen arvo ei ilmeisesti riittänyt kattamaan kaikkia velkoja. Vasaran alle meni myös pariskunnan huvila Liedon Loukinaisten kylän Mikolassa. Talon kahdessa kerroksessa oli yhteensä kahdeksan huonetta minkä lisäksi tulivat kaksi ullakkokamaria sekä kaksi kellaria. Samaan huutoon tulivat kuulumaan piharakennukset ja kalustusta, joiden yhteenlaskettu palovakuutusarvo oli 12,000 markkaa.

Carl Edvard Jernvall ei ollut ensimmäistä kertaa tekemisissä konkurssin kanssa. Vuoden 1887 kesällä oli leipurimestari Nybergin leski Lovisa joutunut myymään liikkeensä tavaroineen jouduttuaan vaikeuksiin. Ostajaksi ilmaantui Jernvall, joka maksoi 3342 markkaa ottaen samalla kontolleen lesken noin 6400 markan velat.


Reilut kymmenen vuotta myöhemmin, 1898, joutui Jernvall lehti-ilmoituksilla puolustautumaan "mustasukkaisia ja mielisairaita" henkilöitä vastaan. Hänen väitettiin käyttäneen venäläistä voita leipomossaan, mutta Turun tullikamarin antaman lausunnon mukaan hän ei ollut tuonut maahan kyseistä alkuperää olevaa voita ainakaan viimeiseen 15 vuoteen. Tämän vahvistivat vaakamestari John Ramsell sekä tullikamarin puolelta Otto Uggla ja A. von Fieandt.

Alunperin herra Jernvall oli tullut Turkuun vuonna 1883, jolloin hän yhdessä merikapteeni Adolf Skogströmin ja erään Evert Henriksson kanssa sai maistraatilta luvan harjoittaa kauppaliikettä entisessä pääkaupungissamme.

Kuvassa Jernvallin talo nykymuodossaan, jossa se on yhdistettynä vuonna 1907 Strandellin piirtämään jugendrakennukseen, jonka kaksi ylempää kerrosta ovat vasta 1920-luvulta. Jernvallin talo on lähimpänä katsojaa.

Springerit

Ruotsin Springer-suvun kantaisä oli Christopher Springer, joka syntyi Hannoverin Lamstedtissä 1592. Hän muutti Ruotsiin niihin aikoihin kun Ruotsi liittyi 30 -vuotiseen sotaan saksalaisella maaperällä .

Christopher oli käynyt kouluja ja ilmeisesti harjaantunut lakiasioissa, koska Tukholmaan muutettuaan hän teki uran virkamiehenä. Hän oli kamariarkiston kirjurina 1633, kamarikollegion notaarina 1651, kihlakunnantuomari Näringshundrassa 1646 ja tarkastaja kamariarkistossa 1665. Hän oli nähtävästi myös oboisti Kuninkaallisessa hovikapellissa. Christopher omisti kivitalon silloisessa Tukholman Klaran seurakunnassa, kirkon vieressä.
.

Ensimmäisen kerran hän avioitui 1.12.1633. Puoliso oli Karin Larsdotter. Christopherin toiseksi vaimoksi tuli 24.9. 1645 Gustava, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta. Kolmas puoliso oli 1654 Tukholman saksalaisessa seurakunnassa Beata Salina ( aviosta oli viisi lasta). Christopher kuoli 1669 ja haudattiin perhehautaan Klaran kirkossa. Hänellä ja ensimmäisellä vaimolla Karinilla oli lapset:

1. Börje Springer, oli Uppsalan yliopistossa 1649, kuoli nuorena.
2. Lorentz Springer, n, 1635-1690, virkamies, puoliso Margareta Neuman, s. 1642.
3. Annika Springer, k. nuorena.
4. Helena Springer, k. nuorena.
5. Klara Springer, k. nuorena.
6. Brita Springer, k. nuorena

Lorentz Springer (Lars), syntyi noin 1635 ja oli kirjoitettuna Uppsalan yliopistoon 1649. Hän työskenteli Falunin maakunta-arkistossa 1662 ja oli kirjanpitäjänä Stora Kopparbergetin kaivoksella 1664. Niihin aikoihin (24.4.1664) hän avioitui Halmstadin pormestarin tyttären Margareta Neumannin kanssa. Morsian oli syntynyt 13.6.1642.

Lorentzin työura jatkui Avestan kruununruukin tarkastajana 1673-76 ja Svean hovioikeuden komissaarina. 1676 käänsi Lorentz erään uskonnollisen kirjan, josta myöhemmin on otettu pari virttä Ruotsin virsikirjaan.

Margareta kuoli lapsivuoteeseen 2.11.1682 Hammarbyn seurakunnan Nibblessä. Lorentz avioitui toistamiseen 1684, jolloin puolisoksi tuli Maria Mörling. Lorentz kuoli 1690 ja haudattiin perhehautaan Klaran kirkossa. Lorentzin ja Margaretan lapsia olivat:

1. Margareta Springer, n. 1633-1733, naimaton.
2. Kristoffer Springer, hovioikeuden juristi, puoliso Anna Sahlberg.
3. Vendela Springer, synt. n. 1670, puoliso kaupunginkasööri Joachim von Glan.
4. Beata Maria Springer, synt. n. 1673, naimaton.
5. Johannes Springer.
6. Lorenz Springer, kirjanpitäjä, pso. Catharina Scherf.
7. Anna Kristina Springer, puoliso Falunin pormestari Germund Folkern.
8. Benjamin Springer.



Kiitos RR!

Rahvaaseen vajonneet

Kun sukututkimusharrastus Suomessa virisi hieman toistasataa vuotta sitten, se keskittyi lähinnä aatelis- ja säätyläissukujen selvittelyyn. Näiden sukujen tietoja koottiin ja Axel Bergholm sekä Atle Wilskman julkaisivat kaikkien sukututkijoiden perusteokset "Sukukirja" ja "Släktbok I". Näistä ensin mainitun alaotsikkona oli "Suomen aatelittomia sukuja. Molemmista teoksista ilmestyi myös kakkososa. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin, heti viime sodan jälkeen, Olavi Wanne kumppaneineen toi markkinoilla kolmeen osaan lopulta yltäneen "Uuden Sukukirjan".


Varsinkin Bergholmin kirjassa käytettiin 1800-luvun aatemaailmaan hyvin sopinutta, mutta nykyihmiselle täysin vierasta termiä "rahvaaseen vajoaminen". Tällä tarkoitettiin mm. säätyläisen tyttären avioliittoa tavallisen talonpojan kanssa. Kun tämän pariskunnan poika sitten aikanaan ryhtyi itse talolliseksi, oli hän Bergholmin mielestä vajonnut lopullisesti rahvaaseen. Saman kohtalon kokivat käsityöläisten, torpparien ja tavallisten sotilaiden puolisoiksi joutuneet. Olen kirjoitellut pari kertaa ennenkin samasta aiheesta - löydät tarinat täältä sekä täältä.

Yllättävää kyllä, hyvin moni meistä 2010-luvun suomalaisista voi tuota Bergholmin termiä käyttääkseni sanoa olevansa rahvaaseen vajonnutta kansaa. Esimerkiksi laajoihin Sursill- ja Juusten -sukuihin kuuluu varovaisestikin laskien kymmeniä tuhansia kansalaisiamme. Tästä laajaan väkeen kuului myös Kosken Tl Koivukylän sadan vuoden takaisen myllärin, Henrik Johan Koskisen puoliso Johanna Eriksson.

Mylläri Koskinen (ent. Lönnqvist) tuli Koivukylään 1890-luvun jälkipuoliskolla mukanaan perheensä, johon vaimo Johannan lisäksi kuului kahdeksan lasta. Näistä viisi vanhinta oli syntynyt Karjalohjalla, kun taas kolme nuorinta näki päivänvalon Kosken Tl Myllykylässä. Henrik Johan oli nimittäin tullut sinne Karjalohjalta vuonna 1891. Käytännössä Koskinen perheineen muutti vain Paimionjoen ylitse, sillä kyläthän sijaitsevat vierekkäin.

Henrik Johanin tulon Suomusjärveltä Koivukylään voi ymmärtää hyvin, sillä hänen äitinsä Wilhelminan isä Elias Matinpoika Hertman oli ollut siellä myllärinä 1820-luvulta alkaen. Henrik Johanin isä, mylläri Efraim Henrikinpoika olikin sitten paljasjalkainen suomusjärveläinen eikä hänen sukujuurissaan ole ihmeellisiä yllätyksiä.

Sen sijaan Koskisen vaimon, Johanna Erikssonin esivanhempia tutkimalla päädytään lopulta toiseen alussa mainituista "koko kansan suvuista". Johanna oli syntynyt tulevan miehensä tavoin Suomusjärven Nummijärven kylässä. Hänen isänsä Erik Johan oli Eskolan talon isäntä, kun taas äiti Maria Kristina oli pitäjännahkuri Petter Sileniuksen tytär. Käsityöläisten kaikista vähäarvoisimpaan joukkoon kuuluneen Sileniuksen oli onnistunut saada vaimokseen vauraan Paavolan ratsutilallisen tytär Greta Taipalon kylästä.

Appiukko Elias Rautelinin isä Jakob oli ollut Paavolan edellisenä isäntä puolisonaan Maria Orenius. Nyt lähestymme ajallisesti 1700-luvun alkupuolta ja edelliselle vuosisadalle meidät vievät Marian isä, rusthollari Krister Orenius ja äiti Maria Thauvonius. Näistä äiti Maria oli laajaa Thauvoniusten pappissukua, joka oli saanut alkunsa Halikon kirkkoherrana 1650 kuolleesta Georg Thauvoniuksesta. Hänen vaimonsa Catarina Juusten oli kolmatta sukupolvea laskettuna suvun kantaisästä, viipurilaisesta suurliikemies Pietari Juustenista.

Vaatimattoman Myllykylän myllärin vaimo Johanna sai siis lukea kaukaisiksi serkuikseen mm. Ruotsin vallan aikaisen amiraali Bengt Gyllenloodin, taiteilija Helene Schjerfbeckin, runoilija Eino Leinon tai vaikkapa Marttilassa vaikuttaneen nimismies Fredrik Sebastian Juseliuksen, josta kirjoittelin viime vuoden puolella teemalla ”Kerrassaan paha mies”.

Raha-asioista maaseudulla reilut sata vuotta sitten

Marttilan pitkäaikainen nimismies ja vaikuttajahahmo Edvard Sjöman kirjoitteli silloin tällöin kirjeitä Sanomia Turusta -lehteen. Aiheet olivat yleensä hyvin maanläheisiä, mutta Sjöman kertoi niistä voimakkain sanankääntein ja omista lähtökohdistaan. Alkuvuodesta 1902 hän tarttui kynäänsä aiheenaan mm. kansan kurittomuus esivaltaa kohtaan. Hän kaipasi esivallalta ohjausta kunnialliseen elämään, sillä osa marttilalaisista halasi kokonaan pois maastamme. Nimismies Sjöman tiesi kertoa, että peräti "seitsemän pulskaa poikaa" oli lähtenyt Amerikkaan saakka onneaan etsimään.

Asia oli noussut koko pitäjän puheenaiheeksi edellisenä vuonna, kun eräs marttilalainen kauppias oli ns. pyyhkäissyt tomut jaloistaan ja lähtenyt valtameren taakse pakoon velkojiaan. Taakseen hän oli jättänyt sekä vaimonsa että lapsena.

Sjömanin mukaan kauppiaan surkean tarinan takana oli antautuminen tuntemattomille elinkeinoille. Kansa sanoi "kyllä maailma opettaa", mutta nimismies muistutti sen olevan "tyyris palkoillaan". Kauppa-alan hän totesi olevan siksi vaikean ja vaativan, että kaikki eivät siinä voi onnistua, eivät ainakaan ilman opetusta. Sjömanin mukaan ei riitä, että tiedetään mitä ostetaan myytäväksi, vaan tarvitaan tietoa myös kirjanpidosta. Vasta sitten voidaan nähdä, kannattaako koko liiketoiminta. Kokematon kauppias ei pidä lukua liikkeessään olevista tuotteista eikä näin ollen voi huomata riskejäkään ennen kuin on liian myöhäistä. Ehkäpä nämä seikat eivät olleet 1900-luvun alun maalaiskauppiaalle kovinkaan selviä, vaan kauppaa tehtiin enemmänkin tuurilla kuin suunnitellusti.

Taloudelliset olot eivät toki muutoinkaan olleet niin kiihkeät kuin nykyisin. Marttilan 25 vuoden ikään ehtinyt säästöpankki oli avoinna yleisölle joka kuukauden ensimmäisenä ja 15. päivänä - siis kaksi kertaa kuussa. Lisäksi marraskuun ensimmäisenä viikkona pankki oli auki joka päivä talletusten vastaanottamista varten. Jotta maalaisten rahat olisivat säästyneet esimerkiksi Turun kaupungissa odottavilta turhuuksilta, oli säästöpankki päättänyt maksaa viiden prosentin korkoa säästäjilleen. Kun vuonna 1899 oli tallettajien määrä kasvanut 70 hengellä, tuli heitä seuraavan tilikauden aikana 188 lisää. Kaikkiaan Marttilan, Kosken Tl, Karinaisten ja muiden kuntien asiakkailla oli pankissa talletuksia yli 375,000 markan edestä. Tämä summa jakautui 572 vastakirjaan.

Marttilassa säästäjät jaettiin säätyhenkilöihin (16), talollisiin (75), torppareihin (24), itsellisiin (12) ja palkollisiin (68). Lisäksi tuli 22 erilaista kassaa, jotka olivat tallettaneet varansa pankin hoteisiin. Lainapuolella marttilalaiset olivat pidättyväisiä, sillä velkaa oli vain alle neljällä prosentilla kuntalaisista. Suurin lainasumma kohosi 13,000 markkaa keskimäärän ollessa noin 1,200 markassa.

Vuoden 1902 syyspuolella Marttilan säästöpankki laajensi toimintaansa ottamalla vastaan talletuksia Tarvasjoen Kirkonkylässä ja Kyrön asemataajamassa jokaisen kuun toisena lauantaina. Näin pankki pyrki edistämään kansan säästäväisyyttä ja luomaan edellytyksiä yleiselle hyvinvoinnille kuten nimismies Sjöman tuonaikaisessa kirjeessään totesi.

Säätyläiset mieron tiellä

Vaikka meidän korviimme parin sadan vuoden takainen säätyläiselämä kuulostaa kovin romanttiselta ja hohdokkaalta, oli se jopa vauraalla Länsi-Uudenmaan ruukkiseudulla toisinaan kovin onnetonta. Luutnantti Adolf Wång esimerkiksi jätti puolisonsa Maria Ditloffin, joka sitten sai pärjätä "kurjuuden uhrina" miten kuten. Samoin kapteeni Samuel Elfvingin tytär Jeanette jäi pienen lapsensa kanssa kahden miehensä, kersantti Johan Wilhelmssonin hylättyä hänet noin vain.

Jätetty rouva lähetti kirjallisen avunpyynnön kaikista korkeimmalle taholle. Tämä surkea avunhuuto päättyi seuraavasti; "Lempien keisari, älkää pitäkö tarpeettomana tätä anomusta, nälän tuskat minut tähän pakottavat, ja kumpa olisin ensimmäinen köyhyyden ja kurjuuden lapsi, joka epätoivoisena ja apua saamatta palaa Teidän Keisarillisen Majesteettinsa luota".

Kirjanpitäjä Fattenborg kiersi pitkin Pohjaa "heikkohermoisena ja horjuvana" kuollen lopulta halvaukseen Borgbyn virkatalossa. Fiskarsin ruukin nuoren rakennusmestarin, Lars Axel Laxin kasvot oli parantumaton tauti syövyttänyt "aina luihin asti". Vaikka haudattujen luettelon mukaan hän kuoli 25 -vuotiaana onnettomuudessa, teki Lax itsemurhan synkkämielisyyden tilassa. Armollisesti kunnialliset ihmiset saivat luvan käsitellä ja haudata Laxin, joka muutoin olisi joutunut maan poven "hiljaisuudessa".

Niilläkin, joilla olisi ollut paremmat mahdollisuudet säätynsä mukaiseen elämään, oli omat murheensa. Niinpä Åminnen kartanon palvelijattaret joutuivat kirjaimellisesti kaapimaan kartanoninspehtoori Johan Gästesbergin puhtaaksi häntä vaivanneista syöpäläistä. Sonabackan talossa Greta Hagström sai vaivaiskassasta rahaa muutamien orpolasten puhdistamaan syyhystä ja syöpäläisistä.

Ruukinjohtajan taustaa

Turkulaisessa apteekissa uransa aloittanut ja lopulta vuorineuvokseksi yltänyt Fiskarin ruukinpatruuna Johan Jakob Julin aateloitiin ansioistaan 1849 nimellä von Julin. Hän oli ostanut 1822 Perniön Kosken, Antskogin, Fiskarsin ja Karjalohjan Kärkelän ruukit. Lisäksi samassa kaupassa hän sai vielä Kiskon Orijärven kaivoksen. Hän kehitti tunnetulla tavalla näiden toimintaa perustaen runsaasti uutta teollisuutta eritoten Fiskarsiin. Varsinaista pääruukin toimintaa varten hänellä oli aina luotettu mies, joksi vuonna 1825 tuli Paltamossa syntynyt Arvid Appelgren. Hän oli toimessaan aina vuoteen 1859. Menestyksellistä yhteistyötä von Julinin kanssa tehnyt, arvostettu ruukinjohtaja kuoli Fiskarsissa 1871.


Oliko Arvid Appelgrenin valinta sitten täydellinen sattuma vai huolellisen valinnan tulos? Ei ehkä kumpaakaan, vaan takana olivat miehen taitojen lisäksi vahvat sukusiteet. Arvidin vanhemmat olivat Paltamossa asunut luutnantti Anders Vilhelm Appelgren ja vaimonsa Hedvig Antell. Anders Vilhelm useista lapsista Konrad toimi lopulta Helsingissä yliopiston apteekkarina ollen naimisissa Johanna Gustava Julinin kanssa. Johannan veli oli sitten vuorineuvos von Julin. Arvid taasen oli Konradin nuorempi veli. Tätä kautta hän on luultavasti tullut esitellyksi von Julinille ja tämä tarvittua uutta johtajaa Charles Peilhardtin kuoltua 1825 on Arvid tullut patruunan mieleen.


Luutnantti Anders Vilhelm Appelgrenin isä Simon oli ollut Paltamossa kirkkoherrana, mutta syntynyt itse talollisen poikana Pälkäneen Epaalan kylä Vaijalassa. Simonin äidinisä Simon Forsström oli kotoisin Oulusta, kun taas äidinäidin, Magdalena Lithoviuksen kautta saa tämän blogin kirjoittaja liitettyä ruukinjohtaja Arvidin myös omiin sukulaisiinsa. Kirkkoherra Simon Appelgrenin äidinisä oli Pälkäneen kirkkoherra Olof Castrenius, joka oli kotoisin Sääksmäen Linnaisten Mattilasta. Olofin puoliso, Arvidin kaukainen esiäiti oli Lempäälän kirkkoherra Matias Lignipaeuksen tytär. Näin Arvid Appelgrenin esipolvissa on aimo annos suomalaisia pappissukuja.

Myrskytuhoista

Vaikka viimeisten parin kolmen viikon myrskyt ovat tuntuneet poikkeuksellisen rajuilta, on Suomea toki koeteltu monta kertaa aiemminkin ilmojen haltijan toimesta.

Heinäkuun 22. päivänä vuonna 1860 kulki Savossa myrskyrintama, joka sai alkunsa suurin piirtein Pieksämäen paikkeilta. Sieltä se kulki parin virstan levyisenä lounaasta koilliseen päin aina Tuusniemen kirkon lähelle, jossa myrsky vihdoin rauhoittui.

Suurimmat tuhot koettiin Leppävirran pitäjän Osmajärven, Konnuslahden, Tuppuralanmäen ja Leppävirran kylissä. Vaikka aamu oli valjennut kirkkaan kesäisenä, alkoi kello yhdentoista aikoihin ukonilma kovilla tuulenpuuskilla ja kananmunan kokoisilla rakeilla rikkoen kaikki tuulenpuolella olleet ikkunat. Tuuli vei mennessään kattoja, kaatoi aitoja, nosti maasta isoja puita juurineen pieksäen ne samalla kuorettomiksi. Kaikki kasvillisuus tuhoutui laajalta alueelta ja jopa perunanvarret lähti rajuilman mukaan. Ruokamullankin kerrotaan hävinneen myrskyssä. Jyrinä oli aikalaisten mukaan valtava ja koko maa peittyi pimeyteen hetkeksi.

Kaikeksi onneksi myrsky osui sunnuntaipäiväksi ja vieläpä kirkonmenojen aikaan. Näin vesillä ei ollut liikennettä ja tiettävästi luonnonvoimat eivät vieneet yhtään ihmishenkeä. Sen sijaan taloudelliset vahingot olivat huomattavat, sillä pelkästään tuhoutunutta viljaa arveltiin olleen 3500 jyvätynnyrin verran.


Luonnonvoimat eivät aina aiheuttaneet pahaa tuhoa, mutta ihmisten mielissä niistä kehkeytyi sitäkin ankarampia. Lapuan Tiistenjoen kylään iski ukkonen raemyrskyineen heinäkuun toisena päivänä 1896. Kyseisenä päivänä oli ollut "44 pykälää kuumuutta auringonhelteessä", kun ukkosenjylinää alkoi kantautua joka puolelta. Vain muutamassa minuutissa ukkonen kehittynyt niin kovaksi, ettei vanha kansakaan muistanut moista nähneensä. Luonto oli muuttui hetkessä synkäksi kuin syksy olisi iskenyt keskelle kesää ja vettä sekä rakeita tuli saavista kaatamalla. Maanpinta peittyi veteen ja jäähän, salamat sinkoilivat ja koko maisema oli aivan sekaisin.

Vahingot olivat kuitenkin melko pieniä, muutamia kattoja lähti tuulen matkaan ja ikkunaruutuja särkyi tuulen puolelta. Salama löi kylläkin suoraan Matti Pelanderin talon savupiippuun lennättäen tavarat ympäriinsä ja halkaisten kokonaan piipun sekä vinttikamarin muurin. Isäntä Matti ja emäntä saivat sellaisen iskun, että menivät molemmat tajuttomiksi. Tästä ei onneksi seurannut mitään vakavampaa vammaa, sillä molemmat tokenivat hetken päästä.

Sen verran hurjan tuon iltapäivän kerrotaan olleen, että monet luulivat lopun aikojen saapuneen maan päälle.

Esi-isäni muuttokirja

Isänäitini isänisän isänisä oli Lohjalla vuonna 1783 syntynyt Erik Johan Warelius, joka huhtikuussa 1807 meni naimisiin Karjalohjan Karkalissa 1786 syntyneen Hedvig Hagelbergin kanssa. Saman tien siirtyi Erik Johan Karkalin yksinäistalon isännäksi, sillä Hedvig isä Henrik Hagelberg oli kuollut jo 1793. Leskivaimo Johanna Rautell oli sitten emännöinyt lapsiensa avustuksella tätä kauniilla paikalla, Lohjanjärven rannassa sijainnutta taloa. Johanna kuoli vasta 1830, elettyään leskenä lähes 40 vuoden ajan.

Kun Erik Johan Warelius muutti Lohjalta naapuripitäjään, sai hän mukaan erityisen muuttokirjan, joka sitten asianmukaisesti arkistoitiin seurakunnan hoteisiin. Tämä todistus kertoi lyhyesti siitä, kuka muuttaja oli ja mistä hän oli tulossa.

Muuttokirjoista oli annettu laki 19. päivä helmikuuta 1768. Sen mukaan "jokainen yhteisestä kansasta, kuin muuttaa yhdestä seurakunnasta toiseen, ottakoon kirkkoherralda papinkirjan, viiden talarin hopia rahan sakon haaksolla, sekä sille kuin muuttaa että myös sille isännelle kuin vastaanottaa palkollisen ilman senkaldaista kirjaa. Saman sakon vetäkön myös se, joka ei kahden kuukauden sisälle seurakundaan tulduansa papinkirjansa edesandaa saman seurakunnan kirkkoherralle".

Esi-isäni Erik Johan oli hyvissä ajoin liikenteessä, sillä hänen kirjansa allekirjoitti Lohjan kirkkoherran apulainen, Johan Fahlgren, jo 22. päivänä maaliskuuta.

Itseäni sykähdytti kovasti löytää suoraan esivanhempaani henkilökohtaisesti liittyvä dokumentti Arkistolaitoksen hiljattain uusitusta Digitaaliarkistosta. Etsintä jatkuu syksyn mittaan laajalla rintamalla tämän loppumattoman aineistomateriaalin keskellä......

Kaupin linna

Marttilan pitäjässä puhuttiin hieman toistasataa vuotta sitten tarinoita Tuomarojan varrella, Kuusjoen rajan lähellä, sijainneesta mahtavasta linnasta. Sen isäntä olisi ollut Tuomarojan Kauppi.

Hän oli niin rikas, että hänen hevosillaan oli hopeiset kengät. Karjaa hänellä oli joka lajia, kaikki yhtä pulskia. Kun Kaupin linnan rautaiset portit lyötiin kiinni, kävi komea kumaus monen kilometrin päähän. Linna itsessään oli ympäröity niin korkealla muurilla, että linnutkaan eivät aina päässeet lentämään sen ylitse.

Eräänä jouluaamuna isäntä Kauppi lähti pienen poikansa kera Perttelin kirkolle. Matkan varrella he osuivat pienen töllin kohdalle. Sen luona poikanen kysyi isältään "voisimmeko me milloinkaan tulla noin köyhiksi?".

"Jaa, oli isä vastannut, kyllä Jumala saisi hikipäässä töitä tehdä, jotta meidät noin köyhäksi saisi". Mutta kuinkas kävikään!

Kun mahtava Kauppi palasi kirkkomatkalta, oli komea linna palanut poroksi. Vaikka Kauppi yritti rakentaa linnansa uudestaan, ei aie onnistunut. Haltiat nimittäin hajottivat sen, mitä päivisin oli onnistuttu tekemään. Vähitellen huomattiin joka paikassa pieniä haltijoita, jotka tappoivat jäljelle jäänyttä karjaa. Haltioita nousi vedestä ja niitä kiipeili puiden oksilla. Vaikka Tuomarojan Kauppi oli mahtava mies, ei hän pystynyt mitään näitä taikaolentoja vastaan; hän joutui keppikerjäläiseksi. Kaupin linnan rautainen portti vietiin Turun linnaan.

Itse Kaupin talo saatiin lopulta pystyyn, tosin hieman eri paikkaan kuin alkuperäinen linna. Myöhemmin talo siirrettiin nykyisille sijoilleen, puolen virstan päähän Tuomarojasta. Reilut sata vuotta sitten väitettiin silloisen isännän olleen viidettä polvea tuosta mahti-Kaupista alkaen. Kaupin talo sinänsä oli tuolloin vanhan hämäläistalon perikuva, huonekalutkin tuntuivat sata vuosia vanhoilta, samoin talon tavat.

Kaupin linnan kallioon hakattujen portaiden piti olla jäljellä, mutta kaikki ne, jotka niitä olivat nähneet, olivat nähneet ne jo pieninä poikina. Kukaan ei pystynyt enää näyttämään niiden paikkaa.

Kuten eilisen pikku tarinan lukenut huomaa, on Kaupin linnasta kertova legenda sekin pelkkä toisinto. Kaupin linnaa ei ole ikinä löydetty, vaikka Aulis Oja on omien sanojensa mukaan löytänyt tulisijan ja tiilenmurua Viepjoen länsirannalta, nykyisestä Lehtolan talosta noin 200 metriä itäkoilliseen. Tuossa paikassa on hieman ympäristöään korkeampi peltokumpare, josta ei arkeologisissa inventoinneissa ole löydetty merkkejä rakenteista.

Kohde on mukana Museoviraston Kulttuuriympäristön rekisteriportaalissa, mutta maininnalla "Kaupinlinnan tiedot ovat siten ristiriitaiset ja epämääräiset ja niiden selvittäminen edellyttää tarkempia tutkimuksia."

Vellon tarulinna

Tarvasjoella kerrottiin vielä 1800-luvun lopulla tarinaa Halikon Viurilan ja Joensuun kartanoiden mailla, Vaskion kulmakunnalla sijainneesta Vellon linnasta.

Tämä kuviteltu linna oli korkeilla muureilla ympäröity ja sinne pääsi yhdestä rautaportista. Tämä portti olisi nykyisin Turun linnassa. Vellon omistaja ja asukas oli hyvin rikas, mutta kopea rouva. Kerran hän sitten lähti Uskelaan kylään.

Mennessään Halikon sillalla hän heitti sormuksensa jokeen sanoen "Minun on yhtä mahdoton tulla köyhäksi kuin sormuksen tulla enää takaisin minulle". Mutta kuinkas ollakaan, Uskelassa tarjottiin vieraalle kalaa sinä päivänä. Kun suuri kala tuotiin pöytään, sai Vellon valtiatar leikata sitä ensin.

Tietysti kalan sisältä ilmestyi tuo sillalta nakattu sormus.....Saman tien kävi rouva kalpeammaksi kuin pöytäliina, ruokakaan ei aterialla maittanut. Hän arvasi tuhonsa olevan tulossa.

Kotiin tultuaan kopea rouva saikin huomata Vellon linnan palaneen poroksi. Sen tilalle ei enää rakennettu uutta, vaan rouva jako maansa muille. Eräs osa maista joutui hänen hoviräätälinsä seitsemälle pojalle ja heistä sai alkunsa seitsemän taloa käsittänyt Perttelin Raatalan eli Skradarlan kylä.


Mitään kivistä Vellon linnaa ei ole koskaan ollut olemassa, mutta itse tarina on vain toisinto yleiseurooppalaisesta aiheesta. Halikon puolelle legenda meneekin hieman eri tavalla, kuten voit lukea tästä parin vuoden takaisesta jutustani.

Maskun Stenbergan linnavuorelta

Aloitin omien laskujeni mukaan vuonna 1981 Etelä-Suomen muinaislinnoihin tutustumiseni Raaseporista ja Junkarsborgista Uudellamaalla. Tämän vuoden elokuun ensimmäisenä maanantaina sain vihdoin päätökseen pitkän reissuni ja viimeinen kohteeni saa esittelynsä tässä.

Maskun Stenbergan linnavuoren tai pikemminkin kallion historiasta on heikosti dokumentoitua tietoa. Juhani Rinteen mukaan tälle vain kymmenisen metriä korkealle kalliolle olisi pystytetty jokin puolustusvarustus jo 1100-luvulla. Rinne sai vuonna 1908 mahdollisuuden kaivaa Stenbergan laella. Tutkimusten perusteella mäellä sijaitsi 1200-luvulla harmaakivinen linna, joka oli varustettu kahdella tornilla.

Näistä kallion luoteiskulmassa olleen tornin koko oli 13*13 metriä, kun taas vastakkaisessa päädyssä, kaakossa, oli 9*7 metrinen puolustustorni. Muurien paksuus olisi Rinteen mielestä ollut noin kaksi metriä. Edelleen hän sai selville, että viimeistään 1300-luvulla linnassa oli tehty isoja korjauksia. Näissä oli käytetty myös tiiltä rakennusmateriaalina.

Rinteen jälkeen uskottiin vuosikymmeniä, että Stenberga olisi ollut silloista Nousiaisten piispankirkkoa ja täten Suomen ensimmäisiä piispoja palvelut linnoitus. Todennäköisemmin Stenberga oli 1200-luvulla alkunsa saanut linnoitettu kruununkartano. Ensimmäinen kirjallinen maininta kartanosta on vuodelta 1398. Tuona vuonna sen omistaja Jakob Abramsson Djäkn lähti maanpakoon.

Ruotsin valtaneuvosto lahjoitti Stenbergan Suomen perusteilla olleelle birgittalaisluostarille ja tämä omistikin sen aina uskonpuhdistukseen saakka 1556. Tuolloin se palautui reduktion yhteydessä kruunun omistukseen.

Itse linna tuhoutui vuosien 1438 ja 1556 välisenä aika. Vaikka häviämisen varsinaista syytä ei tiedetä, arvellaan linnoituksen tulleen puretuksi ja rakennusmateriaalien käytetyn Naantalin nousseeseen luostariin. Onpa väitetty, että Stenbergan kiviä vietiin Turun linnan korjaustöihin 1500-luvulla.

Itseasiassa Stenbergaan oli tarkoitus rakentaa koko tuleva luostari ja tätä varten aloitettiin työtkin 1438. Ne lopetettiin viitisen vuotta myöhemmin, kun birgittalaissisaret päättivätkin asettua Raision Ailostenniemeen eli tulevaan Naantaliin. Kaupunkioikeudet ja luostarisääntö vahvistettiin Kööpenhaminassa 1443.

Museoviraston nettisivujen mukaan Stenbergan linnan olisi rakennuttanut vasta em. Jakob Djäkn vuosina 1377-99. Museovirasto ei myöskään mainitse torneja, vaan puhuu ainoastaan huoneista. Lisätietona mainitaan kaivon jäännös, jonka paikka tosin jätetään kertomatta. Varsinainen Stenbergan kartano oli luonnollisesti tasaisella maalla, heti kallion juurella. Aikojen mittaan se jakautui Stenbergan Itä- ja Länsitaloksi. Ne molemmat ovat edelleen jäljellä, minkä lisäksi Stenbergassa on useita muita asuintaloja.

Kuten jo etukäteen tiesinkin, ei Stenberga ole mikään erityisen kiinnostava matkakohde. Tosin se sijaitsee kauniissa maaseutumiljöössä, mutta linnavuoren laelta ei voi parhaalla tahdollakaan löytää merkkejä siellä noin 700-800 vuotta sitten olleessa varustuksesta. Kallion laki on lähes paljas, mutta oletettujen tornien paikalla on vähintäänkin 20-30 senttinen multakerros ja puustoa. Näin mitään käsitystä muureista tai linnoituksen rakenteesta ei voi saada. Tämä sama ongelmahan on mm. Liedon Vanhalinnassa, jossa tosin edes osa varustuksista erottuu jollain tapaa mäen rinteillä.

Ylempi kuva on otettu Stenbergan laelta Maskunjoen suuntaan. Tuo joki on näin kuivaan aikaan melko vähävetinen. Näin ei silmien eteen ainakaan heti piirry kuva piispoja mahdollisesti uhanneista vihollislaivastoista. Toisesta kuvasta saa jonkinlaisen käsityksen Stenbergan "linnavuoren" vaatimattomasta koosta.


Kun lähes 30 vuotta kestänyt urakka on vihdoin ohi, saattaa luvassa olla lisää linnavuoria, niihin liittyviä tarinoita ja ainakin joitain valokuvia ynnä videoita - kaikkea mitä matkan varrella on tullut koottua.

Paimiolaiselta Linnanmäeltä

Paimion Iso-Heikosin kylässä sijaitsevaan Linnanmäkeen on aikojen kuluessa yritetty sovittaa muinaista vartiolinnaketta. Noin kilometrin päässä etelässä, Rekottilassa tällainen varustus onkin ollut. Rekottilasta löytyy myös viisi röykkiöhautaa. Puolustuslinnake on ollut käytössä rautakaudella, mutta ehkä myös vielä varhaiskeskiajalla. Rekottilasta kirjoittelin enemmän noin kuukausi sitten.

Sen sijaan Iso-Heikoisista on vaikea löytää mitään konkreettista todistetta muinaislinnakkeesta. Kallionlaki kyllä kohoaa lähes 50 metriin merenpinnasta ja reilut tuhat vuotta sitten merenpinnan oltua nykyistä huomattavasti korkeammalla, Linnanmäki olisi hyvin voinut olla nimensä veroinen. Kuitenkaan mäellä ei ole yhtenäisiä kivirivejä ellei paria kolmea kolmen tai neljän lohkareen muodostamaa kohtaa oteta huomioon. Oheinen kuva kertonee paremmin retkikohteestani.

Vielä 1800-luvulla kerrotaan ainakin Uudellamaalla nuorison huvitelleen vierittelemällä kallioilta isoja kiviä alas. Näin monet puolustusta varten kootut muurit ovat aikojen mittaan menettäneet jykevyyttään. Kiviä on myös saatettu käyttää rakentamiseen, sillä kuten Rekottilassa, on Linnanmäen alapuolellakin ikivanhoja maatiloja.

Mikäli Linnanmäellä on joskus ollut jotain alueen puolustukseen liittyvää, on se ehkä ollut vain tilapäinen vartiotulen paikka. Sotilaallisen tarkoitukseen kallioinen mäki olisi tosin ollut vallan erinomainen, sillä sen keskellä on parikin pientä lampea. Näin piirityksen varalta ainakin juomaveden saanti olisi ollut turvattua. Paikallisessa perinteessä tämä Linnanmäki on liitetty yhteen Nakolinnan, Rekottilan ja parin muun esihistoriallisen varustuksen kanssa. Paimiosta on tehty hämmästyttävän laajoja asuinpaikkahavaintoja, joten toki he ovat tarvinneet suojan sekä mereltä että myös sisämaasta tulleita hyökkääjiä vastaan. Ehkäpä Iso-Heikoisin kyläläiset ovat yksinkertaisesti purkaneet kylmämuuratut kivet omiin tarkoituksiinsa vuosisatain kuluessa.

Sukututkija epäonnistuu

Tarkoitukseni oli tänään kertoilla Paimion Spurilan kartanosta, sen ympäriltä löytyvistä muinaismuistoista ja kartanon omistajasuvuista kuvien kera.

Mutta aina ei voi sukututkijakaan onnistua yrityksissään. Matkalla kohteeseen voi tulla yllättävä este....



Kuvaa klikkaamalla voit kuitenkin järjestää itsellesi hyvää lukemista eräästä Spurilassa asuneesta.

Kyrön asemataajamassa tapahtui

Huhtikuun 21. päivänä 1902 syttyi nykyisen Pöytyän pitäjän Kyrön asemataajamassa iso tulipalo. Tuntemattomasta syystä alkunsa saanut liekkimeri leimahti kello kahdeksan aikaan aamulla paikallisen höyrypuuseppä- ja huonekalutehtaan päärakennuksessa. Tämä kaksikerroksinen rakennus oli tehty kokonaan puusta, joten tuli levisi voimallisesti. Paikalla olleilla työmiehillä ei ollut mahdollisuutta pelastaa edes arvokkaita työkalujaan.

Perustuksiaan myöten tuhoutuneesta tehtaasta kipinät ehättivät myös työväen asuinhuoneistoon, joka sekin paloi kokonaan. Onneksi suurin osa huonekaluista, vaatteista ja henkilökohtaisista tavaroista saatiin pelastettua nopealla toiminnalla.

Liekit levisivät myös pienempään tehdasrakennukseen, joka oli osaksi kivirakenteinen. Puinen osa paloi kokonaan, mutta kivisen puoliskon sisällä olleet höyry- ja työstökoneet saatiin turvaan ankarin ponnistuksin.

Kaiken kaikkiaan tulipalot kestivät alle kaksi tuntia vahinkojen ollessa mittavia. Tehtaat omisti puuseppä Heinonen Turun kaupungista. Hänen mukaansa kiinteistöt olivat ainakin osittain vakuutettu Turun ja Porin läänin paloapuyhtiössä.

Heinonen sai kuin saikin tehtaansa uudelleen käyntiin, mutta kohtasi jatkossa aivan erilaisia ongelmia. Vuoden 1907 aikana paikalliset työläiset aktivoituivat ja Heinosen tehtaan puusepät päättivät huhtikuussa mennä lakkoon. Kyrön lakkokomitea joutui ilmoittamaan saman vuoden marraskuun lopulla, ettei sovintoa enää kannattanut odottaa. Heinonen oli onnistunut palkkaamaan rikkurityövoimaa muilta paikkakunnilta sekä pitäjän syrjäkyliltä. Ammattimiehiä ei näiden joukossa ollut, mikäli on uskomista lakkokomiteaan.

Tämä sama lakko jatkui vielä tammikuussa 1908. Tehtailija Heinonen oli erehtynyt edellisenä syksynä kehumaan, miten hän talven tullen saisi ammattimiehiä vaikka kuinka paljon. Puuseppiä edustavan komitean mukaan oli kuitenkin käynyt niin, että suurin osa vanhoista työntekijöistä oli jo saanut uuden, paremman paikan. Niinpä työväki antoi entisille esimiehilleen palautetta seuraavaan tyyliin;

"Nyt on syytä jo pomojen raapia korviansa. Rahat luisuvat, eikä töitä tule tuon enempää. Ruokarahaakin täytyy niille maksaa markkaa enempi kuin järjestäytyneille ammattimiehille. Hyvä kun kaikkia saa koettaa, että saa vielä niistä kertoilla vanhoilla päivillään".

Huhtikuussa 1908 vietettiin lakon alkamisen yksivuotisjuhlaa. Samaan aikaan olivat alkaneet myös Auran ja Loimaan puuseppien lakot, mutta nämä oli saatu päättymään aikaisemmin. Lakko jatkui edelleen syksyn tullen ja arveltiin, että se muutamien rikkureiden pyörittäessä tehdasta saattaisi pitkittyä "ties kuinka kauan vieläkin".

Aivan varauksetonta ihailua nämä parempien työsuhteiden puolesta kamppailleet miehet eivät saaneet. Työväenyhdistyksen iltamissa lokakuisena perjantaina 1908 juopuneet puusepät alkoivat jo ennen tanssin alkua puukkohippasille. Viisi miestä ehti saada verihaavoja ennen kuin tilanne rauhoittui. Pahimmat vammat sai eräs Mikola -niminen mies, jota lyötiin puukolla suoraan sydämen kohdalle. santeri Nuorteva otti ensiaputaitoisena ohjat käsiinsä sitoen parhaansa mukaan Mikolan ja muide vammoja, kunnes Pöytyän kirkolta saatiin tuotettua lääkäri Kyröön.

Loppujen lopuksi päästiin viettämään itse iltamiakin, missä em. herra Nuorteva sitten puhui.

Märynummelta

Toukokuun 12. päivänä 1918 lähdettiin Someron nuorisoseuraintalolta kuljettamaan punaisia vankeja Kuusjokea kohti. Suurin osa vangeista oli kotoisin nimenomaan Somerolta.

Matkalla joukko yöpyi Kurkelan nuorisoseuraintalolla ja työväentalolla, mistä matka jatkui kohti Halikkoa Vaskion kylän ohitse. Muutama kilometri ennen Halikon kirkkoa, Märynummen kohdalla vangit pysäytettiin ja jaettiin 10 miehen ryhmiin.

Yksi kerrallaan ryhmät vietiin ammuttaviksi. Lähteistä riippuen murhattuja oli 50 - 100 hengen väliltä. Kaikki ammutut haudattiin teloituspaikalle.


Talvisodan jälkeen 1940 kansallisen yhtenäisyyden nimissä murhapaikalle pystytettiin Vehmaan punaisesta graniitista tehty muistomerkki entisen puuristin tilalle. Merkkiin on kaiverretty päivänsäteitä, vuosiluku 1918 sekä teksti "Uhri kallein aatteelle".

Someron ja muiden lähialueen työväenyhdistykset käyvät helatorstaisin kunnioittamassa näiden vakaumuksen puolesta surmattujen muistoa.