Hyvin vanha mies

Kuopiossa kuoli Juhannuksena 1733 hyvin vanha mies....hyvin hyvin vanha mies....107 vuotta tai vähän enemmän

gl sld Per Tolvainen * före 1626 bgr 24.6.1733 107å ellr något mehr

‘Född i Raumo Stad, var under Gustaf Adolfs tid sld i Polen, under Karl X Regering, lefvat under 6 Konungars tid.’

Kuopion maa- ja kaupunkiseurakunnan arkisto
Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1691-1693 (I Ca:2), jakso 295: 1732 - 1733

Käsityöläistuotteita katoliselta ajalta?

Suomessa on yhä vieläkin muutama käsityötuote, joiden alkuperä on vahvasti katolilainen. Naantalin museo esitteli heinäkuussa 2011 yhden näistä eli sukat. Oikeammin museossa oli näytillä vanhoja, puisia sukkalestejä. Perimätiedon mukaan neulominen nimittäin levisi Suomeen Ruotsista Naantalin luostarin kautta. Nunnien opastamana taito yleistyi pienessä Naantalin kaupungissa 1600-luvun kuluessa ja pian paikkakunta opittiin tuntemaan sukkateollisuudestaan. Vaikka varsinaisia kirjallisia dokumentteja luostarin sukankudonnasta ei ole, kirjoitti mm. Suomenkieliset Tietosanomat numerossaan 23 seuraavasti;

"Nådendal eli Nantali, joka on puolitoista penikulmaa Turusta. Siellä on ennen ollut Luostari, joka tähän Kuninkas Kristopherin aikana asetettin w. 1443, mutta senjälkeen häwitettin. Täsä Kaupunkisa kudotan Sukkia. "

Sukkateollisuuden huippuvuodet ajoittuivat 1700-luvulle, jolloin vientiin lähti noin 20,000 sukkaparia vuodessa. Kotimaan lisäksi niitä myytiin tietysti Ruotsissa sekä Keski-Euroopassa, Balttiassa ja Venäjällä. Suurin imu katosi 1800-luvun mittaan, kun tehdasmainen valmistusprosessi yleistyi. Naantalissa sukkien laatua tarkkaili raatimies ja myytiin lähtevät sukat saivat varteensa erityisen hyväksymisleiman.

Toinen käsityötuote, joka tosin nykyisin valmistetaan todennäköisesti enemmän tai vähemmän koneellisesti, on markkina- eli Viipurin rinkeli. Tässäkin tapauksessa vanhat tarinat kertovat Viipurin munkkien valmistaneen pääsiäisen aikaan pyhitettyä leipää. Tätä leipomusta annettiin luostarin vieraille, mikäli nämä olivat tuoneet tullessaan jonklin lahjan. Avokätisimmille annettiin rinkeleitä useampiakin ystäville vietäviksi. Ilmeisesti "hurskaat akat" saivat niitä myös myydä. Paavin vallan loputtua kaupungin naiset jatkoivat tätä perinnettä ja näin me voimme vieläkin nauttia kahvikupposen kanssa markkinoilta ostettuja rinkeleitä.

Vaikka vanhemmissa sanomalehdissä ja kirjoissa kerrottiin raumalaisen pitsinnypläyksen olevan katolilaisen ajan luostariperintöä, ei tälle löydy mitään todellista pohjaa. Tosin jo 1500-luvulla pitsejä käytettiin ylhäisön sekä papiston keskuudessa, mutta raumalaisissa perukirjoissa niistä on mainintoja vasta 1600-luvulta alkaen. Rauman Fransiskaaniluostari oli lakkautettu jo 1538 ja tuolloin nypläystaitoa ei Suomessa vielä ollut. Italiasta alkunsa saanut käsityötaide levisi Pohjolan perukoille mm. Ranskan ja Alankomaiden kautta.

Varhaisin dokumentti pitsinnypläyksestä Raumalla on pieni lappunen, joka on ollut kirkossa luettavaksi tarkoitettu ilmoitus; "Yxi Cunjal. Ihminen valitta että hän Reestäns Kaupungin paikoille Pudottanut yhden Knypylä Dynyn Joka sen olis Ylös ottanut tekis nin hyvin ja ilmoitais." Mainittu paperinpalanen, jota nykyisin säilytetään paikallismuseossa, on peräisin vuosien 1747 ja 1750 väliltä. Viimeksi mainittuna vuotena annettiinkin jo virallinen esitys Rauman pitsinnypläyksestä Tukholman manifaktuurikonttorissa. Tuohon aikaan Turun ja Porin läänin maaherrana ollut Lillenber pyrki parantamaan ao. käsityöläisammattia harjoittavien työoloja Raumalla.

Vuonna 1772 eräs Sven Mellenius merkitsi ylös, että nypläystä tapahtui lähes jokaisessa talossa. Tyttölapset aloittivat harjoittelun jo seitsemän vuoden iässä ja jotkut jatkoivat sitä sitten koko ikänsä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin pitseistä sai elantonsa jo ainakin 200, mutta ehkä jopa 300 henkeä. Euroopassa 1700-luku olikin pitsinnypläyksen kulta-aikaa. Raumalla kukoistus jatkui vielä seuraavalla vuosisadalla. Leveimmät ja hienoimmat pitsit saivat nimen "dubbla". Tätä tarvittin esimerkiksi "tykkimyssyyn", jota tuon ajan naisväki mielellään käytti. Yhteen päähineeseen meni tavallisesti "viisi korttelia pitsiä, maksaen kahdeksan riksiä."

Omaan maan lisäksi pitsejä myytiin lähinnä Pietariin ja Ruotsiin. Vuosisadan puolivälin tienoilla nypläys alkoi menettää merkitystään kaupallisessa mielessä ja 1800-luvun lopulla vain harvat raumalaiset osasivat enää tehdä kaikista kauneinta pitsiä. Taitavimmaksi nyplääjäksi tunnustettiin neiti Maria Ulrika Ramstedt, tuttavallisemmin Maija Ulla. Hän sai kunnian edustaa ammattikuntaansa maamme ensimmäisessä käsityönäyttelyssä, joka pidettiin Helsingissä 1875. Suomen Talousseura, joka oli jo kauan tukenut pitsinnypläystä, palkitsi Maija Ullan hopeamitalilla. Pitsien arvostus pysyi korkealla, sillä mm. Venäjän leskikeisarinna Dagmar tilasi niitä itselleen.

Torvisoittoa ja suutareita

Marttilan pitäjän voimakastahtoinen nimismies Edvard Sjöman omasi silmää ja korvaa myös kulttuurille. Hän julkaisi ensimmäisen historiakirjan omasta kotikunnastaan ja 1885 hän oli jo ehtinyt perustaa kymmenmiehisen torvisoittokunnan Marttilaan.

Sjöman kustansi omasta kukkarostaan orkesterin tarvitsemat soittimet, opettajan sekä orkesterinjohtajan. Hän näki lisäksi kovasti vaivaa saadakseen yhtyeensä esiintymään ja harjoittelemaan ahkerasti. Sjömanilla oli onni tai taito saada orkesterin ensimmäiseksi johtajaksi entinen Turun pataljoonan signalisti Juho Forth. Soittamisen lisäksi Forth hoiti jonkin aikaa siltavoudin tehtäviä Marttilassa. Tämä taitava mies oli kysytty alan ammattilainen sillä hän johti myöhemmin mm. Rauman torvisoittokuntaa. Tämän lisäksi Forth hoiti laulunopetusta Rauman alkeiskoulussa ainakin lukukautena 1889-1890. Samalla hän ehti raittiusseuran "lauluköörin" johtajaksi.

Raumalta hän haki ja pääsi Jyväskylän torvisoittokunnan johtajaksi vuonna 1891. Valitettavasti hän nousujohteinen uransa päättyi keuhkotautiin sairastumisen myötä jo saman vuoden syksyllä. Juho Henrik Forth oli kuollessaan ainoastaan reilun 37 vuoden ikäinen. Hän jätti jälkeensä leski Vilhelmiinan. Pariskunta oli ollut lapseton. Kesällä 1898 Vilhelmiinan nai tamperelainen talonomistaja Mäkinen.

Juho oli syntynyt Jokioisten Ojaisten kylässä suutari Matti Fortin ja vaimonsa Kustava Abramintyttären perheeseen syyskuussa 1854. Matti ja Kustava oli vihitty paria vuotta aikaisemmin. Tuohon aikaan Matti Fort työskenteli Jokioisten kartanon omana suutarina, kun taas Kustava oli Pappilassa piikana. Kuten niin monesti aiemminkin käsityöläisten kohdalla, tuli Juho Henrikin pikkuveljestä, Matti Matinpoika Fortistakin suutari. Nuorempi suutari-Matti asui 1910-luvulle tultaessa Tammelan Kuhalan kylässä maksaen kunnallisveroa 1000 markan tuloista vuodelta 1909.

Rauman kaupungin talojen vanhat nimet

Tämä luettelo, joka tehtiin vanhojen karttojen ja ikäihmisten muistitietojen perusteella, julkaistiin sanomalehti Länsi-Suomessa 5.8.1909. Klikkaamalla kuvaa saa sen näkymään täysikokoisena.

Merimiehen kolmoset

Maaliskuun toisena päivänä vuonna 1886 tapahtui Raumalla jotain, mitä ei muistettu tapahtuneen ainakaan viimeiseen sataan vuoteen. Tuona päivänä merimies Isak Nordlundin vaimo Katarina Grönvall synnytti kolmoset; yhden pojan ja kaksi tytärtä. Jo samana päivänä kastetut pienokaiset saivat nimet Johan Onni, Elna Katarina ja Ada Maria.

Erityisen merkittäväksi tämän onnellisen perhetapahtuman teki se, että kaikki kolme lasta jäivät myös henkiin synnytyksessä. Ada Maria oli sisarusparven heikoin ja hän menehtyi pian, mutta Elna ja Johan selvisivät pahimman yli. Vuosien 1888-1897 Rauman rippikirjassa perheessä mainitaan lisäksi poika Frans Isak (s. 1878) sekä tytär Hilda Maria (s. 1887). Näistä jälkimmäinen kuoli vauvaiässä ja äiti Katarina helmikuussa 1890.

Katarina oli syntynyt Raumalla vuonna 1850, kun taas merillä elantonsa ansainnut Isak oli kotoisin Eurajoelta. Hän oli puolisoaan kahdeksan vuotta nuorempi. Tosin Eurajoen kastetuista en onnistunut Isakia paikallistamaan. Nordlundin toinen puoliso oli Adolfina Damlin Rauman maaseurakunnasta. Adolfinan ja Isakin yhteisiä lapsia olivat Lauri Mikael (s. 1893) ja Johan Arvo (s. 1897).  Perhe asui Vähä-Envallan (Envalda/Einvalla) talossa ja esimerkiksi vuodeksi 1898 isä Isak Nordlund sai kalastusoikeuden Kirkkosillalta Orellin siltaan saakka 20 markan ja 30 pennin hintaan.

Vähä-Envalla joutui lopulta kesäkuussa 1908 pakkohuutokauppaan Isak Nordlundin konkurssipesän kautta. Sen osti 11,020 markan hintaan työmies Kustaa Isopere Eurajoen Tarvolan kylästä. Vaikka kauppa sinänsä oli tehty oikein, aiheutti sen pienen skandaalin poikasen. Työmiehenleski Rosendahl, joka alunperin oli talon myynyt Nordlundille, oli pidättänyt rakennuksesta itselleen aikoinaan ns. vanhan miehen huoneen eliniäkseen. Tämä oli raumalainen tapa, mutta Rosendahl ei ollut ajoissa huomannut valvoa laillisia oikeuksiaan ja Isopereen tultua omistajaksi hän joutui luopumaan eläkekodistaan. Tätä tapausta esimerkkinä käyttäen kehoitti lehdistö kaikki talonomistajia tai vastaavia sopimuksia tehneitä hoitamaan asianmukaiset lainhuudot kuntoon ajoissa.

Pikkutullintarkastaja Edhnerin perheestä

Olof Eriksson Edhner oli Turun pikkutullin tarkastaja 1690-luvun alussa. Sitä ennen hän ehkä asui Raumalla, jossa eräs Olof Edner mainittiin Rauman aksiisioikeuden tarkastajana 1681-82. Olofin puoliso oli assessorin tytär Margareta Lindeman.

Olofin kuoltua 1693 Margareta avioitui uudestaan Turun koulun konrehtori Aron Hoffrénin kanssa, mutta kuoli kuitenkin jo 1697. Olofilla oli lapset:

1. Katarina Edhner, pso. 1690-luvulla Mårten Florinus, myöhemmin pappismies ja lääninrovasti.
2. Erik Edhner, 1692-1762, raatimies, kaupunginkasööri ison vihan aikaan, valtiopäivämies 1726-27, ensimmäinen puoliso Anna Maria, toinen Maria Forstén.
3. Kaksi nimetöntä lasta.

Tytär Katarina sai ensimmäisen lapsensa Mårten Florinuksen kanssa noin 1699 eli Katarinan on täytynyt olla avioitunut vuoteen 1698 mennessä. Täten hän olisi syntynyt viimeistään vuoteen 1680 mennessä, siis niihin aikoihin, jolloin isä Olof ehkä asui Raumalla. Veli Erik oli yli 10 vuotta nuorempi ja nähtävästi syntynyt Turussa. Näin ollen on todennäköistä, että Margareta Lindeman ei ollutkaan Katarinan äiti, vaan Katarina oli jostain Olofin aikaisemmasta liitosta Raumalla.

Margareta Lindemanin vanhemmat olivat assessori Anders Lindeman ja pormestarin tytär Anna Piper. Anders Lindemanin vanhempien sanottiin olevan Ruotsin Skeningenin pormestari Olof Håkansson (n. 1590-1665) ja Margareta Eriksdotter Nordanwäder, k. 1635 (nimestä päätellen porvarisukua).

Anna Piperin sukujuuret vievät Viipuriin ja Kannakselle päin. Annan isä Henrik Piper, 1618-78, oli Nevanlinnan (silloinen nuori kaupunki suurin piirtein nykyisen Pietarin paikalla) pormestari ja isän isä Berendt Piper, k. 1633 tai 1635, Lübeckistä Viipuriin tullut kauppias, myöhemmin Viipurin pormestari. Berendtin vaimo oli Maria Stråhlman, Viipurin porvarin Henrik Stråhlmanin (main. 1573-92) ja piispantyttären Anna Juustenin tytär.

Pipereistä tuli myöhemmin Ruotsin korkea-aatelia. Anna Piperin äiti oli rälssisukuinen Katarina Johansdotter Andeflygt (myös Antenflycht; sana tarkoittaa "sorsanlentoa"; suvun vaakunassa olikin lentävä lintu), äidinisä Viipurin muonitusmestari Johan Gregersson, k. 1632, puoliso Anna Larsdotter, sekä äidinisänisä ratsumies Gregorius Eriksson, joka omisti tilan Pyhtäällä ja varusti lisäksi kahden Hollolan tilan puolesta. Gregorius oli ollut paljon sotimassa, koska hän sen perusteella sai verohuojennusta 1594; hän kuoli noin 1630 ja tuli haudatuksi Pyhtään kirkkoon (Gregoriuksen poika Karl Gregersson aateloitiin 1644 nimellä Andeflygt, Ruotsin ritarihuone no. 312).

Kuvassa Erik Edhnerin kuolinmerkintä Turun ruotsalaisen seurakunnan haudattujen luettelossa v. 1762

Kiitos RR!

Satakuntaan lähteneet Heermannit

Karjalohjalla vihittiin kesäkuun lopulla 1818 Mustlahden Ylhäisten rusthollarin poika Evert Heerman ja Sakkolan Heikintalon rusthollarin tytär Anna Greta Saxell. Äidin puolelta Evert oli sukua Sammatin Kiikalan Kottarin ratsutilallisille.

Pian avioitumisen jälkeen tuore pariskunta muutti Tallaan kylän Pöykärille, jossa Evert hoiti taloa lampuotina. Sieltä Heerman vei perheensä Härjänvatsan kylään, Rannanpellon talon maille viimeistään 1823. Siellä hänet mainitaan itsellisenä. Karjalohjalta Evert Heerman ja Anna Greta Saxell muuttivat Varsinais-Suomen Piikkiöön pari vuotta myöhemmin. Lapsia oli ehtinyt Karjalohjan vuosina syntyä kolme.

Piikkössä Evertistä tuli Kiertilän verotalon renkivouti. Piikkiössä lapsikatras kasvoi kahdella tyttärellä, kunnes Heerman jälleen kerran vaihtoi maisemaa. Tällä kertaa kohteena oli Yläneen pitäjä Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajamailla vuonna 1832. Kovin kauaa perhe ei melko syrjäisessä pitäjässä viihtynyt, sillä jo 1836 Evert oli Leineperin ruukin renkivouti Kullaalla. Tälläkin kertaa visiitti jäi lyhyeksi, sillä kahta vuotta myöhemmin Heermannit asettuivat Raumalle. Tässä välissä oli Evert ehtinyt olla jonkin aikaa tilanvuokraajana Eurajoen Lavilassa. Raumalla Evert Heerman harjoitti värjärin ammattia.

Evertin ja Anna Gretan lapsista Evert Viktor ja Henrik Johan antautuivat samalle alalle, kellosepiksi. Evert Viktor asettui lopulta Uuteenkaupunkiin ja tuli tunnetuksi yhtenä kaupungin merkittävimmistä liikemiehistä. Kun esimerkiksi vuoden 1887 alussa Uudenkaupungin kansainvälinen lennätinasema tarvitsi kipeästi lisätiloja, antoi lennätinhallitus toimitalon rakentamisen Evert Viktor Heermanin huoleksi. Tämän rakennuksen tuli käsittää 24 huonetta, joista kaksi olisi isoja konesaleja. Lisäksi tuli rakennattavaksi tarpeelliset ulkohuoneet. Kaiken tuli olla valmiina jo saman vuoden kesäkuun ensimmäisenä päivänä.

Evert Viktor ehti olla monessa mukana ja niinpä hänen nimensä löytyy mm. Uudenkaupungin Mekaanillisen Tehtaan höyrymyllyn ilmoituksista Uudenkaupungin Sanomissa 1890-luvulla. Kun hän kuoli loppusyksystä 1898, muisteltiin hänen nauttineen suurta luottamusta paikkakunnalla. Hän oli ottanut osaa kunnallisiin toimiin, ollut valtuusmiehenä sekä rahatoimikamarin puheenjohtajana. Elämänsä loppupuolen hän kärsi hivuttavasta taudista, joka viimein vei hänet hautaan.

Evert Viktorin velipoika Henrik Johan Heerman oli kelloseppänä Raumalla. Eräissä yhteyksissä hänen syntymäpaikakseen on merkitty Rauman rippikirjaankin merkitty Karjaa, mutta tosiasiassa hän syntyi Karjalohjan Tallaan Pöykärillä. Kelloseppä Henrik Johan Heermanin puoliso oli porilainen Anna Ulrika Grönlund. Heidän tyttäriään olivat näyttelijä Selma Erika sekä Tampereen pellavatehtaan konepajan johtajan, Karl Richard Munsterhjelmin kanssa avioitunut Hilda Cecilia.



Selman puolisoita olivat Suomalaisen Teatterin näyttelijä Arthur Lundahl, joka kuoli kesällä 1879 sekä norjalainen kauppias Isak Bergström. Selma Erika oli Suomalaisen Teatterin ensimmäinen näyttelijätär ja viimeinen Kaarlo Bergbomin aikalainen. Hänen uransa alkoi Westermarkin teatteriseurueessa ja Suomalaiseen Teatteriin hän pääsi 1872. Selma, joka tunnettiin miehensä sukunimellä Lundahl, sai tehdä heti alkuunsa päärooleja, kuten kuningattaren osan "Maria Tudorissa", Elisabetin "Maria Stuartissa" ja markiisitar Popadourin "Narciss Rameaussa".

Hänen kerrotaan paneutuneen rooleihinsa erityisellä huolella ja tämän ansiosta Selma sai runsaasti lahjoja sekä kiitoksia työstään. Vaikka hänen vuositulonsa nousivat 1877 peräti 2200 markkaan, joutui hänen tahtomattaan osallistumaan ruotsalaisen ja suomalaisen teatteriväen keskinäisiin kahinoihin. Lundahl määrättiin käyttämään kotikielenään suomea, vaikka perhe olikin ruotsinkielinen. Ahkeruus ja loputon työhön keskittyminen aiheutti Selma Lundahlille lopulta kuumetaudin. Tämän seurauksena tullut muistin heikkeneminen vaikutti hänen loppu-uraansa teatterissa.

Hilda Cecilian ja Karl Richard Munsterhjelmin lapsista tytär Elin Vega tuli tunnetuksi opettajana sekä ennen kaikkea lastenkirjailijana. Hän julkaisi kirjoja myös nimillä Elin Munsterhjelm-Harva ja Elin Munsterhjelm-Holmberg. Nimet Holmberg ja Harva tulivat hänen puolisoltaan, uskontotieteilijä Uno Harvalta, joka suomensi sukunimensä Holmberg vuonna 1927. Elin Munsterhjelm toimi Hangon suomalaisen yhteiskoulun rehtorina 1906–1915 ja myöhemmin Helsingissä Suomalaisen tyttökoulun luonnonhistorian ja maantieteen opettajana.

Uno Harva teki useita tutkimusmatkoja Etelä-Venäjän ja Siperian suomensukuisten kansojen keskuuteen. Näiden ja muiden tutkimustensa pohjalta hän esitti ajatuksen siitä, että Sampo tarkoittaisi kansainvälisesti tunnettua maailmanpuuta. Harva nimitettiin Turun Yliopiston sosiologian professoriksi ja hän loi perusteet uskontotieteen vakiintumiselle omaksi tieteenalakseen. Luottamustoimina Uno Harvalla oli mm. Porthan-Seuran esimiehenä toimiminen vuosina 1936-49 ja Kalevalaseuran varapuheenjohtajuus 1930-1931. Harva julkaisi useita, erityisesti suomensukuisten kansojen uskontoja käsitteleviä teoksia. Unon ja Elinin poika oli Helsingin Puhelinlaitoksen pitkäaikainen toimitusjohtaja, vuorineuvos Martti Harva.


Evertin ja Anna Gretan tyttäristä Sofia Vilhelmina Heerman avioitui porilaisen posteljoonin, Karl Henrik Westermanin kanssa vuoden 1850 alussa. Jo kymmenkunta vuotta aiemmin isosisko Eva Lovisa oli löytänyt puolisokseen "uppsyningsman" Aron Philip Ramstadiuksen. Tämä oli aloittanut uransa räätälinä. Aron kuoli 1866 ja hänen mustaa graniittia ollut hautakivensä oli Porin vanhalla hautausmaalla ainakin vielä 1928.

Kolmas sisko Maria Gustava ei ollut naimisissa, mutta sai 1859 aviottoman pojan, jolle antoi nimen Nikolai. Evertin ja Anna Gretan Gabriel-poika oli ammatiltaan värjäri. Hän oli naimisissa kersantintytär Emilia Lovisa von Köhlerin kanssa ja asui Porin kaupungissa.

Muiden lasten myöhemmistä kohtaloista en ole kerännyt tietoa. Evert Heermanilla ja Anna Greta Saxellilla saattoi olla myös sellaisia jälkeläisiä, joita ei ole mainittu oheisessa jälkipolvitaulustossa. Otan mielelläni vastaan mahdolliset lisäykset ja/tai korjaukset.

Australian siirtolaisia

Vanhemman aliupseerin Turun läänin tarkk'ampujapataljoonassa, Kristian Lorentz von Hausenin ja hänen vaimonsa Ester Wahlbergin perheessä oli yhdeksän lasta, joista seitsemän oli syntynyt Marttilan pitäjän Tiipilän kylän Lammin puustellissa. Tytär Natalia ehti kuitenkin syntyä vuonna 1860 perheen ollessa tilapäisesti Turun kaupungissa. Isänpuoleista von Hausen -sukua voi jäljittää 1600-luvun Viroon ja 1500-luvun Saksaan saakka. Eräät suvun varhaisemmat haarat aateloitiin nimellä von Burghausen. Näiden Burghausenien ja Natalia von Hausenin varhaisin tunnettu yhteinen esi-isä on Saksan Thuringenissä 1500-luvulla syntynyt Jurgen Willhardt von Hausen l. Husen.

Natalian löysi vaimokseen raumalainen nahkurinkisälli, Frans Ivar Nyman. Hänet mainitaan mm. Rauman käsityöläisyhdistyksen jäsenenä vuonna 1877. Häitä nuoripari vietti Aurassa joulukuussa 1885. Nahkurin ammatti oli yksi vähäarvoisimmista silloisessa käsityöläishierarkiassa ja niinpä ei ollut ihme, että Frans Ivar ryhtyi suunnittelemaan muuta toimeentuloa. Suomesta ei töitä tuntunut löytyvän riittävästi ja näin perhe, johon vaimo Natalian lisäksi kuuluivat lapset Ellen ja Julius, lähti etsimään onneaan aina Australiasta asti vuonna 1899.

He asuivat aluksi Queenslandin osavaltion nykyisessä pääkaupungissa, Brisbanessa, joka sijaitsee mantereen itäreunalla. Paikalliset tunsivat rakennusurakoitsijaksi ryhtyneen entisen nahkurikisällin nimellä Franz Nyman. Vuodesta 1902 lähtien Nymanit asettuivat Maroochy -joen pohjoisen haaran varrelle, hieman Brisbanesta pohjoiseen. Siellä isä Franz jatkoi rakennusurakoitsijana. Lopulta 1919 Franz ja Natalia muuttivat vielä kerran, nyt lähellä sijainneeseen Yandinan taajamaan.

Perheen poika Julius l. Jule Ivar Edmund Nyman osallistui liittoutuneiden joukoissa Ensimmäiseen Maailmansotaan. Hän astui palvelukseen 27 vuoden iässä, helmikuussa 1916. Joukko-osastoksi tuli 49. jalkaväkirykmentti huhtikuusta 1916 aina elokuuhun 1917. Erottuaan palveluksesta lopullisesti 1919 hän palasi Yandinaan.

Tytär Ellen Jacobina Nyman meni naimisiin Otto Abraham Räisäsen kanssa marraskuussa 1919. Pariskunta toimi maanviljelijöinä Cooroyn piirikunnassa ja monessa muussa paikassa. He asuivat Uudessa Seelannissakin muutamia vuosia, kunnes palasivat Yandinaan 1952. Otto Räisänen oli voittanut 16-vuotiaana poikasena painimestaruuksia Suomessa ja seilannut merillä kapteenina toimineen isänsä seurassa. Hän jopa osallistui olympialaisiin kaksi kertaa. Vaikka en ole löytänyt näistä saavutuksista tarkempia tietoja, uskoisin kyseessä olleen Lontoon 1908 ja Tukholman 1912 olympialaiset. Australiaan Otto Abraham saapui 1915 ja samoin kuin kälynsä, hän osallistui sotaan uuden kotimaansa joukoissa palvellen Ranskassa.

Valokuvassa, jonka julkaisuluvan tähän blogiin on ystävällisesti myöntänyt Sunshine Coast Libraries, katselevat meitä Natalia Nyman, os. von Hausen ja hänen tyttärensä Ellen.


Photograph: Sunshine Coast Libraries
Valokuva: Sunshine Coast Libraries

Oreniuksia ja Sederströmejä Turus' & Raumal'

Turun hautausmaalla on tuhansia hautakiviä, joiden läpikäymiseen ei yhden ihmisen aika tietenkään millään riitä. Joskus voi omituinen sattuma puuttua tapahtumien kulkuun ja sukututkija hämmästyy myöhemmin kotona digikameran muistikorttia tutkiessaan...

Puuseppäkisälli Anders Sederströmin ja hänen sukulaistensa haudan ohitse kävellessäni jokin pienen pieni tiuku alkoi soimaan. Niinpä tulin kuvanneeksi tämän sinänsä erikoisen haudan, jossa Sederström ja vaimonsa Stina Orenius ovat saaneet peräti kaksi muistomerkkiä. Ensimmäinen on takorautainen risti, joka on melko varmasti aivan alkuperäinen ajoittuen 1840-luvulle. Vieressä on uudempi, perinteinen hautakivi, jossa mainitaan ainakin em. pariskunnan poika Gustav Wilhelm vaimoineen.

Kuvaa myöhemmin katsoessani mieleeni tuli ensin Lohjan Karnaisten Sedolan talosta kotoisin ollut Sederström -suku, mutta puuseppänä työskentely ei oikein kuulostanut mielekkäältä tässä yhteydessä. Niinpä vaimon sukunimi Orenius oli seuraava tarkistuksen kohde. Siitä tulikin ns. napakymppi hautakivessä olevasta painovirheestä huolimatta.

Christina Orenius oli nimittäin se tyttö, joka oli syntynyt 27.11.1777 Turun kaupungissa Christian Christiansson Oreniuksen ja Maria Eriksdotter Löfströmin perheeseen. Christian O. oli sitten taas kotoisin Suomusjärven Taipalon kylästä ja naimisissa Maria Thauvonian kanssa. Tätä kautta tällä puuseppäkisällin vaimolla oli lukuisia aatelisia sukujuuria, joista ei tietenkään ollut sanottavammin hyötyä Turun kaupungissa 1800-luvun alkupuoliskolla.

Sen sijaan Stinan avioliitto Anders S:n kanssa ei ollut mitenkään yllättävä, sillä isä Christian Orenius oli muuttanut Suomusjärveltä Turkuun merimieheksi viimeistään vuonna 1760. Saman vuosikymmenen lopulla hänet mainitaan yhtenä kaupungin monista puusepistä. Niinpä on oletettavaa, että Anders ja Stina ovat tavanneet esimerkiksi jossain käsityöläisten yhteisessä riennossa. Vanhemmalla iällä Christian O. muutti takaisin kotiseudulleen, Taipalon kylään, mutta kuoli ja haudattiin Turussa.

Stina Oreniuksella oli kaksi aviotonta lasta ennen avioliittoa Anders Sederströmin kanssa. Näistä nuorempi oli nimeltään Carl, joka myöhemmin käytti isäpuolensa sukunimeä. Toisaalta voisi ajatella, että hän olikin Andersin lapsi. Tähän ei asiaan on koko lailla mahdotonta saada varmuutta.

Joka tapauksessa Carl Sederström oli tarmokas mies ja 1830-luvulla hänet löytää Perniön Teijon ruukilta kirjanpitäjänä. Sieltä hän muutti Rauman kaupunkiin elintarvikekauppiaaksi. Carl Sederström oli naimisissa Magdalena Ingmanin kanssa ja tästä avioliitosta oli poika Gustaf Adolf.

Isänsä tavoin Gustaf Adolf oli kauppiaana Raumalla. Hänellä oli yhteinen yritys suurkauppias Långforsin kanssa. Vaikka Sederström oli jo kuollut, säilyi liikkeen nimenä aina 1900-luvulle saakka Sederström & Långfors. Tuosta liikkeestä oli mahdollista hankkia kaikkea mahdollista ompelulangoista kattonauloihin.


Löydät tarkempia tietoja tästä perheestä tai oikeammin Stinan esipolvista ja sisaruksista kotisivujeni Juusten -linkin takaa. Linkki päivittyy lähipäivinä.

Raumalainen konsuli

Rauman vanhan kaupungin Kirstin talo sijaitsee osoitteessa Pohjankatu kolme, mutta sen entinen tontinnumero oli 44. Vuonna 1756 Kirstin omisti Mikko Tiula, mutta seuraavan vuosisadan sarastaessa porvari Johan Panelius nuorempi oli tullut talon uudeksi isännäksi.

Kirstin nykyistä asuinrakennusta kuvaillaan Rauman kaupungin museon nettisivuilla seuraavasti; "Kaksiosainen, pitkänurkkainen asuinrakennus 1700-luvulta, porttikäytävä, pystylaudoitus, osittain peiterimalaudoitettu, satulakatto." Näin ollen Johan Paneliuksen suku asui juuri tässä talossa.

Porvari Panelius oli syntynyt heinäkuussa 1765, mutta hänen vaimonsa Maria Helena Ahlgren vasta 22 vuotta myöhemmin. Molemmat olivat porvareitta lapsia Raumalta. Johanilla ja Maria Helenalla itselleen ehti syntyä viisi lasta vuosien 1813-25 välisenä aikana. Isä Johan oli siis melko iäkäs perheenisä ja hän kuoli keuhkotautiin kevättalvella 1827 vanhimmankin lapsena ollessa vasta noin 14 vuoden ikäinen. Äiti Maria Helenan kohtaloksi koitui sama, tuolloin yleensä aina tappava sairaus ja hän kuoli joulukuussa 1834.

Heidän lapsistaan poika Johan Efraim oli esi-isiensä tavoin porvari ja toimi myös laivanvarustajana monien muiden raumalaisten kauppiaiden tavoin. Puoliso Fredrika Emelie Lindegrenin vanhemmat olivat porvari Johan Henrik L. ja vaimonsa Gustava Ridderstad. Ikäeroa ei tässä tapauksessa ollut kuin muutama kuukausi vuosien 1819 ja 1820 välillä.

Kirstillä asuen Johan Efraim ja Fredrika Emelie saivat ainakin kuusi lasta, joista joulun alla 1848 syntynyt poika sai nimen Berndt Wilhelm.

Pitkän uransa aikana hänestä tuli mm. konsuli ja raumalaisen puhelintoiminnan uranuurtaja. Opiskelut käytyään Panelius harjoitti puutavarakauppaa ja laivanvarustamista. Vuonna 1880 paikkeilla hänestä tuli sitten Pohjoismaiden Osakepankin johtaja. Tämä oli Rauman ensimmäinen liikepankki. Tässä työssä konsuli Panelius oli sitten peräti 25 vuoden ajan. Liiketoimiensa ohessa Berndt Wilhelm vaikutti myös kaupungin kunnalliselämässä.

Jo aivan ensimmäisestä toimikaudesta alkaen hän oli mukana Rauman kaupunginvaltuustossa. Valtuuston puheenjohtaja hän myös oli useaankin otteeseen. Aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, Panelius toimi Rauman rautatien rakennustoimikunnan kamreerina, johtokunnan jäsenenä sekä puheenjohtajana. Kaupunginkamreerinakin hän ehti olla 26 vuoden ajan. Vuoden 1882 valtiopäivillä hän edusti porvarissäätyä.

Intoa sekä taitoa riitti kulttuurillekin. Niinpä Panelius oli perustamassa paikallista sanomalehteä, Rauman Lehteä sekä Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiötä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenenä hän oli vuodesta 1876 lähtien aina kuolemaansa saakka. Edelleen hän oli Soitannollisen seuran puheenjohtaja. Koulutukseltaan tämä tarmonpesä oli filosofian kandidaatti matemaattis-luonnontieteellisestä tiedekunnasta.

Rauman Puhelimen perustamiseen ja kehittämiseen Berndt Wilhelm Panelius osallistui voimakkasti. Jo vuoden 1882 kesäkuussa Rauman Lehdessä julkaistiin ensimmäinen uutinen kaupunkiin tulossa olevasta puhelinlinjasta. Itseasiassa työt oli jo aloitettu saman vuoden keväällä, ehkäpä Kokkolan mallia noudattaen. Sielläkin ensimmäinen linja oli vedetty kaupungin keskustasta nimenomaan satamaan. Linja valmistui Raumalla nopeasti ja heinäkuussa 1882 Rauman Lehdessä tiedotettiin seuraavaa;

"Telefonilaitos kaupungissa on jätetty yleisön käytettäväksi. Wiiden minutin puhumisesta on maksettawa 15 penniä ja sanan lähettämisestä sitä paitsi 10 penniä. Tämän laitoksen kautta woidaan selwästi antaa tietoja ja määräyksiä kaupungista satamaan, siellä olewille aluksille ja saarille sekä satamasta kaupunkiin. Suljemme sen siis yleisön suosioon!"

The Church of the Holy Cross

It seems that Fransican friars built the Church of the Holy Cross at the end of 15th century. It was located on the northern shore of the Rauma river. The city of Rauma was founded in 1442. Among Turku, Ulvila, Porvoo, Viipuri and Naantali it is one of the oldest cities in Finland.

This church became a Lutheran church in 1640. It is like to have served as a Lutheran one soon after the departure of the monks a century earlier.

The paintings on the inner walls and the vaults date from the Middle Ages and present a summary of the biblical history of salvation. The paintings were made during the time Bishop Arvid Kurki who carried out an inspection in Rauma on the day of the Exaltation of the Holy Cross on 14th of September, 1512. It is presumed that the church was completed at that date.

The brass candelier in the middle aisle was donated by Johannes Veilanus from Rauma. According to the inscription on the magnificent 24-branched chandelier it was acquired in 1648 to decorate the church of true religion in his home town.

The wooden statue of the Holy Anna was also made in the Middle Ages. It was carved by a unknown Finnish sculptor. The statue is made out of oak and birch tree.






Rauma Franciscan church