analytics

Eräs ammattikunnan jäsen Helsingistä


Ammattikuntalaitos oli keskiajalla Euroopassa vallinnut järjestelmä, jonka mukaan vain tietyn ammattikunnan jäsenet saivat harjoittaa ammattiaan. Suomessa ammattikuntalaitos toimi 1600-luvulta vuoteen 1868 asti, jolloin elinkeinovapauslaki lakkautti ammattikunnat.

Ammattikuntien tehtävät

Ammattikunnat olivat eri käsityöläisammattiryhmien muodostamia yhdistyksiä, joilla oli tärkeä rooli ammatinharjoittajien elämässä. Ammattikunnan tehtäviin kuuluivat:

Työn laadun valvonta: Ammattikunnat varmistivat, että käsityöläismestarit tuottivat laadukkaita tuotteita ja palveluita.

Jäsenten tukeminen: Ammattikunnat auttoivat jäseniään esimerkiksi taloudellisissa vaikeuksissa.

Riitojen ratkaiseminen: Ammattikunnat käsittelivät jäsenten välisiä riita-asioita.

Laittoman ammatinharjoittamisen estäminen: Ammattikunnat valvoivat, ettei kukaan harjoittanut käsityöammatteja ilman lupaa.

 

Ammattikuntien toiminta

Ammattikunnat toimivat eri puolilla Suomea, muun muassa Helsingissä, Turussa, Viipurissa ja useissa muissa kaupungeissa. Jokaisella käsityöläisammatilla oli oma ammattikuntansa. Ammattikunnan ylintä päätösvaltaa käytti ammattikunnan kokous, ja tärkeimmät luottamushenkilöt olivat ammattikunnan vanhin (oltermanni) ja kaksi apulaista.

 

Ammattikuntien loppu

Elinkeinovapauslaki vuonna 1868 lopetti ammattikuntien toiminnan Suomessa. Tämän jälkeen ammatinharjoittaminen vapautui, eikä ammattikuntien jäsenyys ollut enää edellytys ammatin harjoittamiselle.


Maalari Clarberg

 

Helsingissä toimi toistakymmentä eri ammattikuntaa. Yksi niistä oli maalarien ammattikunta, johon vuoden 1775 paikkeilla liittyi kaupungin maistraatin luvalla herra Malachias Clarberg. Hän oli syntynyt Ruotsin maalla vuonna 1737 ja saanut mestarikirjansa Tukholman ammattikunnalta 1774. Helsinkiin tullessaan hän joutui antamaan uuden mestarinäytteen, joka oli jollain tapaa hieman erikoinen. Clarbergin piti nimittäin maalata ”barnamoderskansa skylt” eli kätilön kyltti[1]!

Malachias Clarbergin[2] ensimmäinen puoliso oli Maria Johanna Pekander, jonka kanssa maalarimme vihittiin syksyllä 1775. Tämän kuoltua nai Clarberg Anna Beata Törnemanin, joka toi perheeseen edellisestä avioliitosta olleen tyttärensä Sara Ekebladin.  Maalarimestari Malachias kuoli Helsingissä vuonna 1790 ja Anna Beata neljää vuotta myöhemmin Hämeenlinnassa. Annan ensimmäinen puoliso oli ollut helsinkiläinen kauppias Nils Ekeblad. Heidän tyttärensä Sara asui 1700- ja 1800- lukujen vaihteessa Tammisaaren kaupungissa.



[1] Maalarilehti nro 5 & 6, 1948 Suomen Maalarimestariliiton Helsingin osaston 50v juhlanumero

[2] Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto - I Aa:4 Rippikirja 1785-1794, jakso 168, sivu 165: Tavast-Gatan ; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6435081173&aineistoId=1845754858 / Viitattu 10.6.2024

Sukututkimus: Talo- ja sukuhistorian selvittäminen rippikirjojen jälkeen

Sukututkimus on kiehtova matka menneisyyteen, jossa pääsemme tutustumaan esi-isiemme elämään ja tarinoihin. Usein tutkimus aloitetaan rippikirjoista, mutta mitä tehdä, kun ne loppuvat?

 Tässä blogikirjoituksessa perehdymme siihen, miten voit jatkaa tutkimustasi ja selvittää talo- ja sukuhistoriaasi rippikirjojen jälkeen. Tämä on lyhyt tiivistelmä kursseillani käyttämistäni materiaaleista.


1. Suomen Asutuksen Yleisluettelo (SAY):

SAY on erinomainen lähtökohta, kun rippikirjat loppuvat. Se sisältää tietoa taloista ja niiden asukkaista 1500-1800-luvuilla. SAY:n tiedot perustuvat kruunun tiliasiakirjoihin, kuten maakirjoihin ja kymmenysluetteloihin. Luettelo kattaa laajoja alueita Länsi-Suomesta, mutta myös Itä-Suomesta löytyy jonkin verran tietoa.


2. Tilojen luokittelu:

Historiassa tilat luokiteltiin eri tavoin. Perintötilat olivat yksityisomistuksessa olevia tiloja, joista maksettiin veroja kruunulle. Kruununtilat olivat valtion omistuksessa, ja niihin sai hallintaoikeuden maaherralta. Rälssitilat olivat verovapaita tiloja, joiden keskus oli usein säteri.


3. Maakirjat:

Maakirjat ovat tärkeitä lähteitä talon historian selvittämisessä. Ne sisältävät tietoa tilan koosta, verotuksesta ja omistajista eri aikoina. Maakirjojen avulla voit selvittää, ketkä ovat omistaneet ja viljelleet maata eri aikoina.


4. Kymmenysluettelot:

Kymmenysluettelot kertovat talojen maksamista veroista ja viljelystä. Niistä voit löytää tietoa esimerkiksi viljelykasveista ja niiden määristä.


5. Autiotila- ja verorästiluettelot:

Nämä luettelot kertovat taloista, jotka olivat jääneet autioiksi tai joilla oli verovelkaa. Ne voivat antaa viitteitä esimerkiksi katovuosista tai muista vaikeista ajoista.


6. Lainhuudot:

Lainhuudot kertovat tilan omistajanvaihdoksista. Niistä voit selvittää, ketkä ovat omistaneet tilan eri aikoina ja miten omistusoikeus on siirtynyt.


7. Kartat:

Kartat ovat hyödyllisiä apuvälineitä talon historian tutkimisessa. Isojako- ja uusjaossa tehdyt kartat voivat kertoa tilan rajoista, rakennuksista ja pelloista. Kartan avulla voit hahmottaa tilan sijainnin ja sen muutokset ajan saatossa.


8. Kruununvoudit:

Kruununvoudit olivat valtion virkamiehiä, joiden tehtäviin kuului muun muassa veronkanto ja oikeudenkäyttö. Kruununvoutien arkistoista voi löytyä tietoa tiloista, niiden asukkaista ja tapahtumista.


9. Kestikievarit:

Kestikievareiden arkistoista voit löytää tietoa matkustajista, heidän reiteistään ja majoittumisestaan. Jos esivanhempasi ovat olleet tekemisissä kestikievareiden kanssa, näistä arkistoista voi löytyä heistä mainintoja.


10. Muut lähteet:

Talon historiaa voi selvittää myös muista lähteistä, kuten sanomalehdistä, valokuvista ja perhekertomuksista. Nämä lähteet voivat antaa värikkään kuvan talon elämästä ja sen asukkaista.


Tutkimus vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Älä lannistu, vaikka kaikki vastaukset eivät heti löytyisi.

Käytä monipuolisesti eri lähteitä. Mitä enemmän tietoa keräät, sitä tarkempi kuva sinulle muodostuu talon historiasta.

Kysy tarvittaessa apua asiantuntijoilta. Sukututkimusseurat ja arkistot tarjoavat usein neuvontaa ja koulutusta.

Sukututkimus on palkitseva harrastus, joka voi johdattaa sinut uusiin löytöihin ja yllättäviin käänteisiin. Jatkamalla tutkimustasi rippikirjojen jälkeen voit syventää tietämystäsi suvustasi ja sen vaiheista.

Hyvää matkaa menneisyyteen!

Sukuyhdistyksen arkistoinnista pari sanaa

Arkistointi on tärkeä osa organisaation toimintaa, olipa kyseessä sitten yritys tai järjestö. Se varmistaa, että tärkeät asiakirjat säilyvät tuleville sukupolville ja että päätöksenteko perustuu luotettavaan tietoon. Mutta mitä arkistointi oikeastaan tarkoittaa ja miten se tulisi tehdä? Tässä blogipostauksessa pureudumme arkistoinnin saloihin ja annamme käytännön vinkkejä onnistuneeseen arkistointiin.

Miksi arkistoidaan?

Arkistojen asiakirjat ovat arvokkaita vanhoja asioita selvitettäessä ja tietoja etsittäessä. Ne ovat korvaamattomia lähteitä historiantutkimuksessa ja voivat auttaa selvittämään esimerkiksi eläke- ja ikälisiin liittyviä asioita. Arkisto on paitsi organisaation myös kansakunnan muisti.

Mitä arkistoidaan?

Arkistoidaan pääsääntöisesti organisaation itse tuottamat asiakirjat, kuten pöytäkirjat, toimintakertomukset, kirjeenvaihto, sopimukset, valokuvat ja tallenteet. Kaikki asiakirjat ennen vuotta 1920 sekä kriisi- ja poikkeusaikojen asiakirjat säilytetään aina.

Mitä ei tarvitse säilyttää?

Kaikkea ei tarvitse säilyttää. Esimerkiksi saapuneet kiertokirjeet, tiedotteet, mainokset ja tiliotteet voi yleensä hävittää.

Miten ja mihin arkistoidaan?

Arkistointiin on tärkeää valita kuiva, puhdas ja paloturvallinen tila. Asiakirjat säilytetään arkistokelpoisissa kansioissa ja laatikoissa, joista on poistettu klemmarit, teipit ja muut haitalliset materiaalit. Valokuvat, ääni- ja kuvatallenteet sekä sähköiset asiakirjat vaativat erityistä huomiota arkistoinnissa.

Vanhat asiakirjat päätearkistoon

Vanhat asiakirjat voidaan siirtää päätearkistoon, kuten yksityiseen keskusarkistoon tai maakunta-arkistoon. Nämä arkistot tarjoavat ammattimaiset puitteet asiakirjojen säilytykselle ja tutkimukselle.

Arkistointi on investointi tulevaisuuteen. Se auttaa säilyttämään organisaation historian ja tiedon sekä tukee päätöksentekoa ja toimintaa. Panostamalla arkistointiin varmistat, että tieto säilyy ja on käytettävissä myös tulevaisuudessa.


Lisätietoja:

Yksityiset keskusarkistot: www.yksityisetkeskusarkistot.fi

Arkistolaitoksen päätös arkistokelpoisista materiaaleista: http://www.arkisto.fi/fi/arkistokelpoisuusluettelo-2011/


Tärkeää:

Arkistointi on jatkuva prosessi, joka vaatii säännöllistä huomiota.

Kysy tarvittaessa neuvoa arkistoinnin ammattilaisilta.

Toivottavasti tämä blogipostaus on auttanut sinua ymmärtämään arkistoinnin merkityksen ja antanut käytännön vinkkejä arkistointiin. Muista, että hyvin hoidettu arkisto on arvokas voimavara organisaatiolle!

Kutsukaa kätilö

Lokakuun 25. päivänä 1778 järjestettiin Vihdin kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen yleinen pitäjänkokous[1], johon osallistuivat seurakunnan kirkkoherra ja pitäjän talonisännät. Kokouksessa rovasti esitti seuraavan asian: Kuninkaallinen lääkintäkollegio oli helmikuun 28. päivänä lähettänyt kirjeen, jossa viitattiin Hänen Majesteettinsa Kuninkaan edellisen vuoden lokakuun kirjelmään sekä armollisesti vahvistettuun kätilöohjesääntöön. Kirjeessä pyydettiin maaherroja huolehtimaan siitä, että kaikissa pitäjissä, joissa ei ollut valantehnyttä kätilöä, valittaisiin yksi tai useampi kätilöoppilas Tukholman yleiseen kätilöopistoon lähetettäväksi Kynttilän- tai Mikkelinmessun aikaan.

Rovasti kertoi, että tuomiokapituli oli velvoittanut kirkkoherrat edistämään tätä hyödyllistä hanketta, ja kuninkaan käskynhaltija oli vaatinut ohjesäännön toteuttamista julistuksessa, joka oli luettu kirkossa. Hän kehotti seurakuntalaisia joko kutsumaan kätilön Tukholmasta tai lähettämään sinne oppilaan. Pitäjäläiset tunnustivat "alamaisella kunnioituksella Majesteetin armollisen huolenpidon" ja päättivät ryhtyä toimiin. He antoivat valtiopäivämies Heikki Tarttilalle, joka oleskeli Tukholmassa, tehtäväksi tiedustella, löytyisikö kätilö, joka osaisi sekä ruotsia että suomea, ja millä ehdoin tämä olisi saatavilla. Muussa tapauksessa oli tarkoitus lähettää oppilas Tukholmaan.

Heikki Tarttila, joka käytti puumerkkiä kirjoittamisen sijaan, sai tammikuun 24. päivänä[2] seuraavana vuonna ilmoitettua, että Tukholmasta löytyisi kätilö seuraavin ehdoin: matkarahoiksi Suomeen 16 riikin talaria ja 32 killinkiä, vuosipalkaksi kappa rukiita taloa kohden, ja jokaisen kätilön apua saavan vaimon tuli varojensa mukaan antaa jotain ylimääräistä. Näihin ehtoihin suostuttiin, ja asiasta lähetettiin pöytäkirjanote mainitulle kätilölle. Maaliskuun 21. päivänä kirkkoherra ilmoitti[3], että kätilö oli hyväksynyt tarjouksen ja saanut kuninkaallisen lääkintäkollegion määräyksen lähteä Suomeen. Hän oli jo matkalla, ja kuninkaallinen hovisaarnaaja oli lainannut hänelle matkarahat, jotka pyydettiin kiireellisesti lähettämään takaisin. Kassat olivat kuitenkin niin vähäiset, että summa päätettiin jakaa manttaalin mukaan talollisten maksettavaksi.

Valitettavasti kätilö, perniöläisen kersantti Cumlanderin vaimo, ei pitänyt lupaustaan, vaan matkusti Suomeen tultuaan suoraan Perniöön. Hän pyysi lääkintäkollegiota määräämään hänen tilalleen tyttärensä Stina Liisa Cumlanderin, joka oli Tukholman kätilöopistossa oppilaana. Pitäjäläiset suostuivat tähän ehdolla, että jos tytär ei tulisi, äidin tuli saapua seuraavan elokuun aikana. Heinäkuun 13. päivänä esitettiin kuitenkin kersantin kirje, jossa hän totesi ehtojen olevan riittämättömät ja vaimoaan sekä tytärtään vaivaavan ylpeyden, joka estäisi heitä palvelemasta talonpoikaisvaimoja.

Tämän vuoksi pitäjäläiset päättivät luopua yrityksestä saada jompikumpi henkilöistä kätilöksi. Rovasti merkitsi pöytäkirjaan, että seurakuntalaisia voidaan pitää onnekkaina, ettei heidän toiveensa toteutunut. Maksettu etumaksu päätettiin kuitenkin periä takaisin, mutta tapauksen seurauksena kätilön hankkiminen pitäjään viivästyi huomattavasti[4].

 

Kuva - Catherine Monvoisin (ca 1640-1680), barnmorska, spåkvinna och giftblandare, avrättad för häxeri 1680 / Le Portrait de la Voisin - Lund University Library



[1] Vihdin seurakunnan arkisto - Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1759-1791, jakso 43: 25.10..1778; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6262672456&aineistoId=1837960622 / Viitattu 5.6.2024

[2] Vihdin seurakunnan arkisto - Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1759-1791, jakso 45: 25.10..1778; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6262672450&aineistoId=1837960622 / Viitattu 5.6.2024

[3] Vihdin seurakunnan arkisto - Pitäjänkokousten pöytäkirjat 1759-1791, jakso 46; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6262672441&aineistoId=1837960622 / Viitattu 5.6.2024

[4] Kätilölehti, 01.10.1935, nro 10, s. 18

Perinnöksiostoja

1600-luvun aikana ja 1700-luvun alun sotien myötä suuri osa Suomen maatiloista siirtyi kruunun omistukseen ja muuttui kruununtiloiksi, joille viljelijät saivat hallintaoikeuden. Vuonna 1723 annettu perinnöksiostoasetus mahdollisti ja säänteli kruununtilojen ostamista perintötiloiksi. Kun tila ostettiin perintö- eli verotilaksi (ruots. skattehemman), siitä tuli ostajan perinnöllistä omaisuutta, turvaten näin ostajan ja hänen jälkeläistensä tulevaisuuden.

Ruotsin vallan aikana perinnöksiostojen vahvistamisesta ja perintökirjojen myöntämisestä vastasi Tukholmassa toimiva kamarikollegio. Suuri osa Suomea koskeneista perinnöksiostoasiakirjoista tuhoutui tulipalossa vuonna 1802. Autonomian aikana perintökirjat myönsi Keisarillinen Suomen senaatti.

Ruotsin vallan aikaisista perinnöksiostoista saa tietoa mm. vuoden 1905 maakirjoista, jotka Kansallisarkisto on jo vuosia sitten digitoinut. Maakirja peilaa talon historiaa pitkälle menneisyyteen. Voit toki käyttää minkä tahansa vuoden maakirjoja, mutta em. vuosi on kirjoitettu suomeksi ja on ainakin omasta mielestäni selkein tapa lähestyä asiaa.

Ruotsin vallan ajan varsinaiset perinnöksiostoasiakirjat löytyvät siis Tukholmasta ja niistä voi pyytää tietoja esimerkiksi sähköpostilla. Kamarikollegion nettisivut ovat täällätäällä.

Jos sinulle riittää pelkkä ostajan nimi, vuosiluku, manttaalien määrä ja hinta, voit hyvällä tuurilla löytää tiedot myös läänintilien alta löytyvistä maakirjoista Ruotsin vallan ajalta. Tässä esimerkkinä Halikon kihlakunnan perinnöksiostoja vuodelta 1797[1].  Kirjurilla on kaiken lisäksi ollut erittäin selkeä ja kaunis käsiala, joten tulkintavaikeuksia ei pitäisi tulla.

Kruununtilan perinnöksiostosumma oli 1700-luvulla vähintään kuuden vuoden maaveron suuruinen. Vuonna 1793 ostohinta korotettiin 10 vuoden veron suuruiseksi. Suomen alueelle perinnöksiostohinnaksi määrättiin kolmen vuoden vero. Summan sai suorittaa kertamaksuna tai vuodesta 1858 lähtien kymmenen vuoden maksuajalla[2].



Kuvassa[3] yksi vuonna 1797 perinnöksiostetuista tiloista, Perniön Aaljoen kylän Värrän talo. Sen osti Petteri Heikinpoika ja ainakin vielä 1930-luvun alussa Suomen maatilat kirjan mukaan sama suku asui Värrällä edelleen. Petterin tyttären Lovisan puoliso oli särkisalolainen Isaac Förbom. Heidän lapsensa ehtivät syntyä perheen asuessa Särkisalon Förbyssä, mutta Petteri Heikinpojan kuoltua vävystä tuli Värrän uusi isäntä. Hänen pojantyttärensä Julia Gustava Förbom nai kiikalalaisen Robert Aleksius Aaltosen, joka oli 1900-luvun alkupuolen isäntänä. Heidän poika Voitto Eino Aaltonen isännöi em. maatilakirjan teon aikaan Värrää.



[1] Turun ja Porin läänin tilejä - 7793 Maakirja 1797-1797, jakso 29: <perinnöksiostoja>; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=8948018266&aineistoId=1622505059 / Viitattu 3.6.2024

[2] https://portti.kansallisarkisto.fi/fi/aineisto-oppaat/senaatin-perinn%C3%B6ksiostoasiakirjat

[3] Suomen maatilat, III osa

 

Orpolasten huutokauppa

Pitkälle 1800 -luvulle seurakuntien ja myöhemmin kuntien köyhäinhoito kohdistus ainoastaan heihin, jotka eivät voineet itse hankkia elatustaan. Kaikkien työkykyisten piti pärjätä omillaan. Erityisen heikossa asemassa olivat orpolapset, joilla ei ollut edes sukulaisten tuomaa turvaa. Heistä osa oli aviottomia lapsia, joilla asiat saattoivat olla jo lähtökohtaisesti vieläkin heikommin.

1700-luvun loppupuolella ei ollut enää tarpeen ilmoittaa lapsen isää oikeudessa. 1800-luvulle tultaessa aviottoman lapsen äitiä vastaan esitetyt syytteet olivat harvinaisia. Jos äiti kuitenkin halusi, että lapsen isä maksaisi elatusmaksuja eikä asiasta päästy sopimukseen, äiti saattoi haastaa isän oikeuteen: maaseudulla kihlakunnanoikeuteen ja kaupungissa raastuvanoikeuteen. Isyyden tunnustamiset ja elatusmaksuasioita koskevat tiedot löytyvät alioikeuden varsinaisasioiden pöytäkirjoista. Kaupungeissa sitten raastuvanoikeuksien pöytäkirjoista. Nämä kaikki on digitoitu 1800-luvun lopulle saakka melko kattavasti.

Eräs pieni esimerkki aviottomien orpolasten kohtaloista voisi olla nykyisen Auran kunnan alueella syntyneiden sisarusten tapaus. Maria Antintytär, joka syntyi itsekin aviottomana vuonna 1806, sai Järvenojan Käyrällä maaliskuussa 1832 tyttären[1]. Tämä sai nimen Maria. Seitsemää vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1839, sai Maria pikkuveljen nimeltä Kustaa. Tämän isäksi on merkitty renki Akseli Kallenpoika kastettujen luettelossa[2]. Tuossa vaiheessa äiti Maria työskenteli piikana Leikolan kylässä. Lokakuun alussa 1841 Maria ja Kustaa joutuivat kohtaamaan suuren tragedian. Heidän äitinsä menehtyi keuhkotautiin ainoastaan 35 vuoden iässä. Haudattujen luetteloon hänet on merkitty kirkonvaivaiseksi eli seurakunta oli joutunut huolehtimaan hänen ja hänen lastensa elannosta.

Nelisen vuotta myöhemmin, lokakuun lopulla 1845 pidetyssä kirkonkokouksessa[3] Prunkkalan kappeliseurakunta otti kantaa siihen, mitä em. kahden sisaruksen elatus järjestyy seuraavan vuoden ajaksi. Niinpä 13 -vuotias Maria Mariantytär huutokaupattiin itsellisvaimo Liisa Matintytär Lithoniukselle Leikolan kylään 26 ruplalla ja vastaavasti Kustaa Marianpoika talollinen Jaakko Heikinpoika Ojalalle Skinnarlaan 11 ruplalla. Lithoniuksen ja Ojalan tehtävänä oli huolehtia lasten lukemisen opetuksesta ja yleisestä huolenpidosta.

Lasten myöhempiä vaiheita en ole selvitellyt.


Kuvassa Aurajokea Auran pitäjän Pitkäniityn kylän paikkeilta.



[1] https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=27091&pnum=70

[2] https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21971&pnum=83

[3] https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/aura/pitajankokouksia_1829-1847_jk1012/22.htm

J.V. Snellman irtolaisena

Liedon kirkkomaa 2018
Tiesitkö, että J.V. Snellman eli aikanaan irtolaisena eli vailla ns. laillista suojelua. Laillinen suojelu tarkoittaa Suomessa ja Ruotsissa sääty-yhteiskunnan aikana, ja vielä 1800-luvulla voimassa ollutta lainsäädännöllistä määritelmää, jossa jokaisen kansalaisen, jolla ei ollut omaa maata tai omaa erillistä elinkeinoa, tuli pestautua nämä ehdot täyttävän henkilön palvelukseen.

Tiesitkö myös sen, että J.V: Snellmanin äiti oli Julin -sukua? Entä tiesitkö J.V. Snellmanin isän olleen pitäjänsuutarin??? Luultavasti et tiennyt mitään näistä asioista ja ihmettelet, miten nämä tosiasiat ovat edes mahdollisia. Esimerkiksi Wikipedian artikkeli Snellmanista ei mainitse näitä tietoja.

Leikki leikkinä, sillä tämän blogipostaukseni tarkoitus on varoittaa tekemästä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä pelkkien sukunimien perusteella. Nimittäin tämän tarinan päähenkilöillä ei ole mitään tekemistä valtiomies Johan Vilhelm Snellmanin tai aatelissuku von Julinin kanssa. Samoja nimiä ovat käyttäneet myös talonpoikaissäätyyn ja säädyttömiin kuuluneet henkilöt.

Tarina lähtee tällä kertaa liikenteeseen vuodesta 1795, jolloin syntyy Liedon pitäjässä tuleva pitäjänsuutari Petter Snellman. Hänen isänsä oli pojan syntymän aikaan lampuotina paikallisessa Pappilassa. Muutamia vuosia Petterin syntymän jälkeen isä Simo Simonpoika muuttaa rengiksi Hyvättylän kylän Kässän taloon. Hyvin nuorena miehenä, 1810 -luvulla, löydämme sitten poika Petterin pitäjänsuutarina Hyvättylän kylästä. Tässä vaiheessa hän on ryhtynyt käyttämään sukunimeä Snellman. Lokakuussa 1818 hän vie vihille Sofia Juhontyttären Tootilan kylästä.

Petterille ja Sofialle syntyy kaikkiaan 10 lasta, joista suuri osa kuolee ajalle tyypilliseen tapaan aivan pieninä. Esikoisena syntyy kaksoset, jotka ilmeisesti syntyivät kuolleina. Kastettujen luettelossa ei ole lasten nimiä, mutta toisaalta heitä ei löydy haudattujen luettelostakaan.

Perhe asettuu Hyvättylän Kässälle, joka tunnetaan myös nimellä Junnila. Perheen lapsista ovat 1840 -luvulla elossa Petter Johan (s. 1822), Gustaf Wilhelm (s. 1825) ja Anders Jakob (s. 1833). Isänsä tavoin Petter Johanista tulee pitäjänsuutari. Hän menee naimisiin hieman varttuneemmassa iässä vuonna 1860. Morsian on Hyvättylän kylässä asunut piika Justina Matintytär Julin. Hän on rippikirjojen mukaan kotoisin Mynämäeltä ja syntynyt vuonna 1830. Perheessä asuu myös Petter Johan em. veli Anders Jakob, joka kuolee joulukuussa 1864.

Pitäjänsuutarimme Petter Johan Snellman ei ole mikään pyhäkoulupoika, sillä vuonna 1848 hänet tuomittiin käräjillä ensikertaisesta juopumuksesta ja rähinnöinnistä kadulla.  Petter Johanin ja Justina Julinin ainoa lapsi, poika Johan Vilhelm syntyy maaliskuussa 1868. Lapsi ei koskaan ehdi nähdä isäänsä, sillä Petter Johan oli kuollut jo edellisenä vuonna. Samalla rippikirjoihin ilmestyy merkintä siitä, että Justinalla on epilepsia (fallandesot).

Johan Vilhelm Snellman työllistää itsensä rengin työllä ympäri Lietoa, mutta rippikirjassa 1897 - 1906 hänet on merkitty irtolaiseksi. Viimeisin merkintä hänestä on Liedon kirjoissa 1907, kun mies muuttaa Turkuun. Siellä suuren fennomaanin täyskaima kuolee elokuussa 1909. Haudattujen luettelon on merkitty ammatiksi työmies. Äiti Justina menehtyi Liedossa joulukuussa 1914.



Blogitekstisuositus

Habsburgit ja sisäsiittoisuus