Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

11.12.2019

Punataudin satoa


Punataudin kreikankielisestä nimi dysenteria on peräisin Hippokrateen ajalta noin 2400 vuoden takaa. Ruotsin kielen termi rödsot sai nimensä taudin yleiskuvasta, joka on verensekainen ripuli. Antiikin ajoista lähtien tämä viheliäinen bakteerin aiheuttama sairaus on vienyt miljoonien ja taas miljoonien ihmisten hengen. Omassa maassamme punatauti lähti kulkemaan paitsi sotajoukoissa, myös siviiliväestön parissa 1770-luvulta eteenpäin. Erityisen paljon uhreja aiheuttivat sotavuodet. Isorokkokin jäi välillä toiseksi verrattuna kuolleiden määrään.

Kansan parissa, jossa ei vielä aikohin tiedetty bakteerien olevan syypäänä tappavaan tautiin, yritettiin keksiä tapoja ehkäistä sairastumista. Tartunnan epäiltiin saavan alkunsa esimerkiksi siitä, jos elonkorjuunaikaan kuuman päivän jälkeen erehtyy makaamaan kylmälle tahi kostealle maalle. Tosiasiassa tauti levisi huonosti hoidettujen käymälöitten ja yleisen epähygieenisyyden takia. Lisäksi leviämisaikaa oli nimenomaan loppukesä ja syksy. Punatautiin ei kehittynyt elinikäistä immuniteettia ja samat seudut saattoivat kärsiä epidemiasta perättäisinä vuosina.

Marttilaan punatauti levisi Suomen sodan melskeissä kesällä 1808. Se iski erityisen kovaa Hämeen Härkätien varrella sijaitseviin kyliin aloittaen tuhotyönsä elokuussa alussa Lovella. Sieltä tauti löysi pian tiensä Palaisille, Siutilaan, Heikolaan, Hirvakselle, Ollilaan, Huovaristolle ja Jutilaan. Ensimmäiseksi menehtyi Loven piika Tiina Simontytär, joka oli iältään hieman yli viisikymppinen. Elokuun loppuun mennessä punatautiin oli kuollut jo 20 henkeä. Suurin osa heistä oli lapsia, mutta myös Ruskolaisten Tyyrin vanha emäntä Maria kuoli tähän ankaraan sairauteen. Toinen iäkäs vainaja oli Palaisten Paltan rusthollarin tytär Tiina.

Murheellisimpia tapauksia olivat Huovariston rusthollin isännän, Kustaa Bergin kolmivuotiaina menehtyneet kaksoset Liisa ja Juho. Ollilan kylässä asuneen renki Antti Ristonpojan ja vaimonsa Tiina Björkin viidestä lapsesta kuolivat peräkkäisinä päivinä kahdeksanvuotias Risto ja yksivuotias Juho. Kirkkoherralle ja tietenkin koko pitäjälle elokuun 21. päivä oli erityisen raskas. Tuolloin siunattiin haudan lepoon peräti yhdeksän punataudin uhria. Tasan viikkoa aiemmin oli haudattu neljä vainajaa samalla kuolinsyyllä.

Tauti niitti satoa vielä seuraavan vuoden tammikuussakin rauhoittuen vähitellen enemmän tai vähemmän satunnaiseksi vieraaksi Marttilassa. Seuraava suurempia epidemia koettiin vuonna 1814, jälleen syksystä. Elokuun ja marraskuun välillä ympäri pitäjää kirjattiin parikymmentä uhria, etupäässä lapsia. Toisaalta 1830-luvulta alkaen punatauti kävi aina vain harvinaisemmaksi eikä vastaavan mittaluokan katastrofeja enää koettu. Viimeinen koettelemus punataudin osalta Marttilassa oli alkusyksystä 1854.

Tietoja kuolinsyistä on kirjattu haudattujen luetteloihin kattavammin vasta vuodesta 1749 lähtien, kun ns. väkilukutaulukot tulivat kirkkoherrojen käyttöön. Tosin kuolinsyyt olivat pitkään pikemminkin oireenmukaisia kuin todellisia.


6.12.2019

Spoof


Spoof-suku, joka tuli Lempäälän pitäjään 1600-luvun lopulla, katsoi saaneensa alkunsa eräästä Matti Erikinpojasta. Tämä oli toiminut Turun linnankirjurina sekä Ylisen Satakunnan henkikirjurina. Hänen kolmesta pojastaan Erik omisti Kukkolan ja Kuljun tuolloiset ratsutilat Lempäälässä. Hänestä tuli aikanaan kruununvouti sekä Spoof-suvun jatkaja. Veli Joonaksella oli vain tyttäriä ja toisella veljellä, Johanilla ei ollut miespuolisia lapsenlapsia. Toisaalta hän perusti Sotavallan kartanon Lempäälään ja sai virka-ansioistaan aatelisarvon nimellä Spofvenhielm.

Erikin pojanpoika Joonas nuorempi oli Spoof -suvun varsinainen kantaisä. Hän omisti Kukkolan rusthollin ja laittoi poikansa Jonaksen opintielle. Tämä valmistui maanmittariksi, vaikka lopulta työskenteli tilityskomissaarina kotiseudullaan. Toisella pojalla, Mathiaksella oli peräti kahdeksan lasta, joiden joukosta löydämme mm. kappalaisen, sotilaan ja turkulaisen kauppiaan. Perheen kuopus Sophia Margareta tuli avioliiton kautta ruustinnaksi Hämeenkyröön.

Edellä mainittujen lisäksi voidaan esitellä perheen järjestyksessä seitsemäs lapsi, Anders Wilhelm, joka värväytyi klarinetinsoittajaksi Porin läänin jalkaväkirykmentin Vesilahden komppaniaan. Suomen sodan jälkeen 1809 hän asettui asumaan Tarvasjoen Mäentaan Junnilan rustholliin. Sotaväessä hän oli ylennyt vänrikiksi. Tarvasjoen vuosina hän kävi Kangasalan pitäjässä naimassa korpraali von Hausenin tyttären, Sofia Elisabetin. Pariskunnalle syntyi vuosien 1820-1832 välillä yhteensä seitsemän lasta. Tosin vain osa kastettiin Tarvasjoella, sillä perhe asui välillä myös Kangasalalla.

Tästä pesueesta on mielenkiintoista nostaa esiin kevättalvella 1821 syntynyt Karl Kristian, jota tosin ei löydy sen kummemmin Euran kappelin kuin Kangasalan kastettujen luetteloista. Hän seilasi merillä vajaan 20 vuoden iässä. Hän pestautui laivaan Turussa ja mitä sopivimmin laivan nimi oli Åbo.

Naituaan Someron Talvisillan kylän Yli-Nikkarin talosta kotoisin olleen Kristiina Katariinan, tuli hänestä hetkeksi 1850-luvun alussa mainitun tilan omistaja. Sen jälkeen perhe asui lähinnä Tarvasjoen Juvan kylässä, tosin vieraillen ainakin kerran Paattisilla. Karl Kristian Spoof kuoli helmikuussa 1899. Hänen viimeisinä vuosinaan jonkinasteinen seikkailijan veri veti häntä tien päälle, sillä mies mainitaan mm. Atle Wilskmanin ”Släktbok II” -teoksessa kulkurina.
Kristina Katarinan kanssa hänellä oli viisi lasta, joista kaksi ehti kasvaa aikuisiksi. Tytär Maria Karolina sai aviottomat pojat Juho Vernerin ja Ilmari Edvinin. Sisko Vendla Sofian vei vihille raisiolainen seppä Henrik Lindgren.

Kuten edellä käy ilmi, oli Karl Kristianin isä väessä klarinetinsoittajana. Vielä enemmän musiikkia taisi harrastaa Karl Kristianin setä Erik Ulrik Spoof, joka veljensä tavoin palveli Vesilahden komppaniassa. Hänen nuottikirjansa on säilynyt meidän päiviimme saakka ja 1969 siitä teki väitöskirjansa suomalainen musiikintutkija ja filosofian maisteri Eero Nallinmaa. Paitsi nuotteja, sisältyy Erik Ulrikin nuottikirjaan vieraskirjasivu vuodelta 1822. Tämän perusteella saadaan hyvä käsitys vesilahtelaisista musiikkipiireistä 1820-luvun alussa. Kaiken kaikkiaan kirjasessa on peräti 128 viulusävelmää.

2.12.2019

Tukholmasta Tampereelle


Vanhoissa asiakirjoissa törmää vähän väliä ruotsiksi kirjoitettuihin käsitteisiin, joita saattaa olla vaikea kääntää nykysuomeksi. Yksi näistä tulkinnanvaraisista termeistä löytyy Auran eli silloisen Prunkkalan kappeliseurakunnan vihittyjen luettelosta. Nimismies Christian Oseenin ja vaimonsa Sophia Starckon tytär Catharinan vei lokakuussa 1773 vihille tukholmalainen ”klensmed” Erik Öhrling.

Klensmed -termin voi kääntää useallakin tavalla, joista yksi on hienotaeseppä. Tämä tuntuu hieman erikoiselta ainakin omiin korviini, joten on syytä turvautua 1800-luvun sanakirjoihin. Nordlundin sanakirja vuodelta 1889 kääntää termin muotoon kaluseppä, kun taas kuuluisa Knut Cannelin käännöskirja 1900-luvun alkupuolelta puhuu käsitaesepästä.  Käytännössä Erik Öhrling lienee tehnyt esimerkiksi avaimia ja lukkoja sekä muita pienikokoisia rautaesineitä. Pääsääntöisestä näitä herroja löytyi ruukeilta, mutta myös itsenäisinä ammatinharjoittajina.

Gyldenin kaupunkikartta 1841
Kun Erik Öhrling ja nuorikkonsa Catharina Oseen olivat avioituneet, he ei eivät suinkaan muuttaneet Ruotsiin. Erik sen sijaan hankki perheelle kodin Pöytyältä ja siellä syntyi heidän poikansa Laurent kesällä 1775. Tosin hänen nimensä kirjoitetaan myöhemmin muotoon Lorentz. Hieman myöhemmin pariskunta otti suunnan kohti Pirkanmaata ja Tammerkoskea. Tampereen kaupungin oli perustettu syrjäiselle takamaalle kuningas Kustaa III:n määräyksellä lokakuun ensimmäisenä päivänä 1779. Vielä vuonna 1809 oli uudessa kaupungissa vain vajaat tuhat asukasta.


Öhrlingien perhe asettui tontille numero 65. Lorentzin lisäksi Erikin ja Catharinan lapsia olivt Gustaf Erik, Anna Lovisa ja Ulrika Sophia. Leski menehtyi ”vanhuuteen” helmikuussa 1801. Tosin ikää hänelä oli vasta 58 vuotta. Seppä Erik Öhrling oli kuollut jo 1790. Hänen hautausmerkintänsä löytyy kuitenkin Messukylän historiakirjoista, ei suinkaan Tampereen.

Esikoispoika Lorentz, joka nyt sittemin mainitaan etunimellä Lars, on 1800-luvulle tultaessa päässyt yhdeksi kaupungin porvareista. Hän asui perheineen edelleen talossa 65. Lars Örlingillä (sillä myös sukunimen kirjoitusmuoto vaihtui aikanaan) oli useita lapsia vaimonsa Annan kanssa. Näistä eräs menehtyi Teiskon suunnalla Suomen sodan aikaan, sillä äiti oli lapsineen lähtenyt Venäjän joukkoja pakoon maaseudulle. Sen sijaan Larsin ja Annan poika Lars Reinhold muutti Poriin värjärinkisälliksi 1820-luvun lopulla palaten nopeasti takaisin kotiseudulleen. Värjärinkisällinä hän myös menehtyi keväällä 1844 Karkussa.

Larsin velipoika Gustaf Eric ei menestynyt elämässään yhtä hyvin. Hän kuoli punatautiin keväällä 1812 kaupunginköyhänä. Toisaalta toinen veli Gustaf Adolf löysi työpaikan viinanpolttimolta, jossa hän yleni vajaassa kymmenessä vuodessa työnjohtajaksi. Ensimmäinen puolisokin Hedvig Simontytär oli polttimon työntekijöitä. Tämä kuoltua nai Gustaf Adolf erään Albertinan ja hänenkin kuoltuaan Maria Justina Nymanin. Lopulta lavantauti vei miehemme joulukuussa 1867.

Näin siis auranmaalaisen nimismiehen tyttären jälkeläiset olivat rakentamassa Tampereen hyvinvointia jo kauan ennen herra Finlaysonin ilmestymistä tähän tulevaan suurkaupunkiin oman maamme mitta-asteikolla. Edellä mainittu Lars (Lorentz, Laurent) Örling kuoli matkoilla ollessaan Iitin Kimolassa 1819.

21.11.2019

Kavaltaja ja kruununpuisto

Museovirasto - Musketti
Toukokuussa 1896 teki silloinen Keisarillinen Suomen senaatti päätöksen, jonka mukaan Uudentalon 1/6 manttaalin kokoisesta maatilasta, joka kuului Yläneen kartanon kanssa samaan kylään, tehtäisiin kruununpuisto. Kruunun- eli valtionpuisto tarkoitti aluksi sellaista metsätalouden käyttöön erotettua aluetta, jolle ei saanut perustaa uudistilaa. Kuitenkin 1886 metsälain muutoksessa sallittiin myös kruununpuiston asuttaminen, ellei se haitannut valtion metsätaloutta. Niinpä joillekin alueille perustettiin kruununmetsätorppia tai vuokrapalastoja. Kruuununpuiston nimi korvattiin valtionpuistolla vähitellen. Niitä ei perustettu enää vuoden 1921 jälkeen eivätkä ne 1960-luvulta lähtien eronneet mitenkään valtion muutoin omistamista metsistä.

Yläneen Uusitalon kruuununpuistoon metsänhoitajaksi vuonna 1904 Orimattilassa syntynyt Väinö Johan Alopaeus, jonka isä oli mainitun seurakunnan kappalainen. Alopaeus-suvun kantaisänä pidetään Jääsken kirkkoherrana 1612-34 toiminutta Pertteli Antinpoika Kettuniusta. Hänen jälkeläisenä muuttivat sukunimen Alopaeukseksi, joka tulee kreikan kielen sanasta alopeeks eli kettu.

Yläneelle Väinö Alopaeus toi mukanaan vaimonsa Aina Emilia Fagerlundin, joka oli kotoisin Lappvedeltä. Pariskunta oli vihitty Muolaan pitäjässä elokuussa 1903. Yläneellä syntyi seuraavana vuonna perheen esikoispoika Martti Mauno Johannes, mutta kauaa hän ei saanut Auranmaan ilmanalasta nauttia. Isä Väinö nimittäin otti kesän 1905 lopulla vastaan uuden toimen Orivedellä, minne perhe luonnollisesti muutti saman tien. Hänestä tuli uudessa asemapaikassaan Kalajoen hoitoalueen aluemetsähoitaja vuosiksi 1905-1927. Väinö Alopaeus kuoli Längelmäellä 1947.
Ikävä kyllä hänen virkauransa loppu olisi voinut olla hieman kunniakkaampi. Kevättalvella 1926 Alopaeuksen huomattiin tehneen useita eri kavalluksia muutaman edellisen vuoden aikana. Yhteensä näiden kavallusten summa nousi 120 000 markan tienoille. Lisäksi hän oli tehnyt erinäisiä virkavirheitä. Näihin kuului puutavaran myynti valtionmetsästä omaan laskuun. Ostajana oli ollut raahelainen Sovio & Kangas -niminen yritys. Myydyn puutavaran arvo oli ollut noin 9000 markkaa, minkä lisäksi ilman selvitystä jäi vielä lähes 8000 markkaa.

Tämä kaikki johti myös siihen, että Alopaeuksen pariskunnat omistukseensa hankkimat kuusi verotilaa Sievin kunnan Sievin kylässä joutuivat pakkohuutokauppaan. Velkojina olivat maanviljelijä Emanuel Ojalehto sekä Keski-Pohjanmaan Mylly- ja Saha Oy saataviensa osalta. Lisäksi valtio velkoi tulo- ja omaisuusveroa ja palovakuutusmaksutkin olivat rästissä. Jo kolme vuotta aiemmin maaliskuussa 1926 oli Sievissä ulosottoapulainen kuuluttanut Alopaeukselta ulosmitatuksi kahdeksan kantakirjalehmää, seitsemän lypsylehmää, viisi kantakirjahiehoa sekä kolme erittäin hyvää hevosta. Lisäksi ulosottoon joutui vaatemankeli, kaksi kirjahyllyä, yksi ”arvokas” lattiamatto ja salin kalusto sekä muuta pienempää tavaraa.

Yläneelle Alopaeuksen seuraajaksi senaatti nimitti huhtikuussa 1904 Halmejärven hoitoalueen metsänhoitaja Gustaf Harlinin. Yläneen ns. hoitoalue oli perustettu vain hetkeä aiemmin, mutta Harlin viihtyi pitäjässä vain vuoden verran vaimonsa Elna Brobergin kanssa. He vaihtoivat Varsinais-Suomen maisemat Kainuuseen muuttaen 1906 Kajaaniin. Mainittakoon vielä, että Helsingin Sanomista oli toukokuussa 1905 tietoja Helsingin suomalais-ruotsalaisessa seurakunnassa kuulutetuista pariskunnista. Mukana olivat metsäherra Gustaf Harlin ja insinöörin tytär Elna Broberg. Yläneelle Gustaf oli ”vain” metsänhoitaja!

Uudet urut

Heinäkuussa 1888 raportoitiin Pöytyän kirkon saaneen uudet urut. Tämän Bror Axel Thulenin rakentaman soittimen vihkijäisjuhlaa vietettiin Juhannuspäivänä. Uruissa oli lehtitietojen mukaan kaikki ”uudemman ajan mukavuudet”. Sointi oli mitä miellyttävin ja rakentajan kädenjälki ”sangen tarkkaa työtä”. Urkujen tarkastamisen hoiti turkulainen johtaja Pahlman, joka totesi niiden käsittävän 13 äänikertaa, kaksi koskettimistoa sekä itsenäisen pedaalin. Niin kutsutuilla makasiinipalkeilla saatiin urkuihin riittävä paine, silloinkin, kun niitä soitettaisiin kirjaimellisesti täysin palkein.

Ilmakanavien Pahlman totesi olevan riittävän tiiviiden ja tarkasti nahoitettujen. Kun vielä todettiin, että Thulella oli ollut sekä taitoa että kykyä toimittaa ”samannäköistä ja pienimpiin osiinsa huolellista työtä”, voitiin urut ottaa käyttöön suurella mielihyvällä. Ensimmäinen kanttori seurakuntaan saatiin herra Karl Emil Seleniuksesta, joka tosin suomensi nimensä Sauraksi muutamia vuosia myöhemmin. Hän oli kotoisin Sääksmäeltä, mutta Pöytyälle tultuaan hän myös jäi sinne kuolemaansa saakka 1948. Tässä varmaan auttoi puolisoksi löytynyt Pöytyän tyttö Ida Eufemia Ketola.

Urkujen rakentaja Bror Axel Thulen oli saanut urkujen rakentamisen taidon jo verenperintönä, sillä myös hänen isänsä Anders oli tehnyt lukuisia soittimia. Hän myös perusti legendaarisen Kangasalan urkutehtaan, joka oli ensimmäinen laatuaan maassamme. Siellä ehdittiin valmistaa urkuja neljässä sukupolvessa vuosien 1844-1983 välillä.

Bror Axel syntyi Kangasalan pitäjässä syksyllä 1847. Hänen piti lähteä Turun tuomiokirkon urkurin, herra Boströmin oppilaaksi, mutta opettajan kuolema esti tämän suunnitelman. Sen sijaan hän työskenteli em. tehtaalla mm. virittäen urkuja. Ensimmäisiä itsenäisiä töitä olivat Hollolan ja Oriveden kirkkojen urut.

Isä Anders menehtyi melko nuorena ja monista epäilyksistä huolimatta Bror Axel pystyi kehittämään tehtaan toimintaa edelleen. Kaiken kaikkiaan miehemme rakensi 195 urut, joista nelisenkymmentä oli yksiäänikertaisia koulu-urkuja.

Hänen poikansa Martti, joka suomensi sukunimensä Tulenheimoksi, otti tehtaan johdon haltuunsa 1911. Tuohon aikaan tulivat tuotantoon myös harmonit. Martti Tulenheimon aikakaudella tehdas ylsi kenties hienoimpaan saavutukseensa rakentaen Lapuan kirkkoon maamme suurimmat urut.
Pöytyän urut olivat kyseisen kirkon ensimmäiset ja rakentajan poika Martti uudisti ne täysin vuonna 1928. Nykyiset urut ovat vuodelta 1983 ja niissäkin on saman suvun jälki. Ne ovat nimittäin konkurssiin menneen Kangasalan urkutehtaan viimeiset urut. Alussa mainittu tarkastaja, johtaja Oscar Pahlman oli suomalainen kirkkomuusikko. Hän oli perustanut 1878 Turun lukkari- ja urkurikoulun, jonka johdossa hän oli aina vuoteen 1928 saakka.

Urkujen tulo vauhditti jumalanpalveluksia melkoisesti, sillä aikaisempi verkkainen veisaustyyli muuttui säestyksen myötä. Kansantarinoissa kerrotaan, miten hitaampi mökin emäntä oli virren loppuessa pari säkeistöä jäljessä, vaikka kuinka oli yrittänyt pitää vauhtia yllä.


Kuva; Kotimainen työ : Kotimaisen työn liiton äänenkannattaja, 01.08.1925, nro 8-9, s. 25
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/970753?page=25
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Blogitekstisuositus

Julmaa vanhuksen hoivaa

Liedon Ankan kylän Ryngöllä syntyi tammikuussa 1821 rusthollari Matti Heikinpojan ja Ulrika Jaakontyttären perheeseen tytär, jolle annettiin...