12. toukokuuta 1906 – Kansallisen heräämisen huipentuma ja suuri nimenmuutos

Toukokuun 12. päivänä vuonna 1906 vietettiin Johan Vilhelm Snellmanin, suomalaisuuden herättäjän ja valtiomiehen, syntymän satavuotisjuhlaa. Tämä päivä ei kuitenkaan piirtynyt Suomen historiaan ainoastaan juhlapuheiden, lippumerien ja seppeleenlaskujen myötä. Siitä muodostui yksi maamme kulttuurihistorian ja erityisesti henkilöhistorian merkittävimmistä virstanpylväistä, kun kymmenet tuhannet suomalaiset hylkäsivät vieraskieliset sukunimensä ja ottivat tilalle suomenkieliset.

Aatteen taustalla vaikutti vahvasti kirjailija Johannes Linnankoski (oikealta nimeltään Vihtori Peltonen), joka oli jo edellisenä vuonna vedonnut kansalaisiin suomalaisen nimistön puolesta. Kirjallinen ja aatteellinen liikehdintä oli kypsynyt: ruotsinkieliset tai ruotsalaiselta kalskahtavat nimet – joita papisto, kirjurit ja upseerit olivat vuosisatojen ajan kansalle antaneet ja asiakirjoihin kirjanneet – koettiin nyt epäkansallisiksi. Oli aika palauttaa nimistö vastaamaan kansan kieltä ja vahvistuvaa identiteettiä.

Joukkovoimaa lehtien sivuilla

Snellmanin päivänä 1906 julkaistiin Suomalainen Kansa -lehden historiallinen lisävihko. Sen sivuille oli painettu ilmoitukset lähes 35 000 nimensä suomalaistaneen henkilön tiedoista. Nimenmuutoskampanja oli valtava menestys ja todellinen joukkoilmiö, joka laajeni lopulta koskemaan arviolta jopa sataa tuhatta suomalaista tuon aikakauden kuluessa.

Ihmisten tavat muuttaa nimeään vaihtelivat. Monet käänsivät nimensä suoraan suomeksi – esimerkiksi Sjöblomista tuli Merikukka, Stenvallista Kivenkorva tai Forsmanista Koskimies. Toiset taas hylkäsivät vanhan nimen kokonaan ja valitsivat tilalle täysin uuden, usein luontoaiheisen tai vanhaan kotitaloon pohjautuvan nimen, joka istui luontevasti suomalaiseen suuhun ja sielunmaisemaan. Tuolloin syntyivät lukuisat Virtaset, Lahtiset, Niemiset ja Mäkiset, joiden juuret nimistössämme ovat vahvasti juuri 1900-luvun alun kansallisromantiikassa.

Sukututkijan kiehtova rajapyykki

Henkilö- ja sukuhistorian näkökulmasta kevät 1906 on kiehtova, mutta samalla äärimmäistä tarkkuutta vaativa rajapyykki. Se on hetki, jolloin kirkonkirjojen sivuilla ja virallisissa asiakirjoissa tapahtuu massiivinen murros.

Samaan perheeseen kuuluvat aikuiset sisarukset saattoivat päätyä täysin erilaisiin ratkaisuihin. Yksi veljistä saattoi ottaa uuden, isänmaallisen suomalaisen nimen, toinen säilytti vanhan ruotsinkielisen nimen, ja kolmas muokkasi vanhaa nimeä vain hieman suomalaisempaan asuun. Asiakirjoja, kuten rippikirjoja ja muuttokirjoja, seuratessa on oltava tarkkana, jotta katkeamattomalta vaikuttava sukulinja ei yhtäkkiä "katoa" nimenmuutoksen myötä uuden identiteetin taakse. Vuoden 1906 nimenmuutoshakemistot ja lehti-ilmoitukset ovatkin nykyään korvaamaton työkalu arkistojen syövereissä työskenteleville.

Snellmanin perintö elää nimissä

J.V. Snellmanin elämäntyö tähtäsi suomen kielen aseman kohottamiseen ja kansallisen itsetunnon rakentamiseen sivistyneistön ja kansan syvien rivien keskuudessa. Mikä olisikaan voinut olla kauniimpi ja pysyvämpi kunnianosoitus hänen satavuotismuistolleen kuin se, että suomalaiset päättivät ottaa oman kielensä haltuun myös kaikkein henkilökohtaisimmalla tasolla – omassa nimessään.

Vuoden 1906 suuri nimenmuutos ei jäänyt vain historiankirjojen sivuille. Se näkyy ja kuuluu yhä tänäkin päivänä, joka kerta kun selaamme sukupuutamme, luemme uutisia tai esittelemme itsemme. Suomalainen sukunimikäytäntö on elävä muistomerkki 120 vuoden takaisesta heräämisestä.

kuva - Suomalainen Wirallinen Lehti, 12.05.1906, nro 109, s. 56

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/703702?page=56

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Viitattu:12.05.2026

Norja antoi kuolleille henkilötunnukset

Jokainen meistä lähteitä penkovista tietää, kuinka haastavaa on seurata yhden ihmisen elämänvaiheita ristiriitaisten tai puutteellisten asiakirjojen viidakossa. Nimet muuttuvat, syntymävuodet heittelevät ja muuttoliike kadottaa ihmisiä kirkonkirjoista. Norjassa tähän ikiaikaiseen ongelmaan on tartuttu tavalla, joka muuttaa käsitystämme historiallisten aineistojen hallinnasta ja tarjoaa mahtavan esimerkin alan tulevaisuudesta.

Historiallinen väestörekisteri ulottuu vuoteen 1801

Norjan nykyinen väestörekisteri on ollut maailmanluokan kärkeä vuodesta 1964 lähtien, jolloin maa otti käyttöön yksilölliset henkilötunnukset jokaiselle kansalaiselle. Nyt Norwegian Computing Center on vienyt ajatuksen askeleen pidemmälle: he ovat luoneet historiallisen väestörekisterin (NHPR), joka ulottaa saman järjestelmän aina vuoteen 1801 saakka.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokainen Norjassa vuoden 1801 jälkeen elänyt henkilö on saanut oman uniikin tunnisteensa – eräänlaisen historiallisen henkilötunnuksen. Hanke pidentää tarkan väestödatan kattamaan noin 60 vuoden sijaan peräti 225 vuoden ajanjakson.

Miksi ainutlaatuinen tunniste muuttaa kaiken?

Kun historialliselle henkilölle annetaan pysyvä tunnus, hänet voidaan vihdoin tunnistaa luotettavasti lukuisten eri historiallisten lähteiden välillä. Projektin johtaja ja tutkimusjohtaja Lars Holden on todennut, että tunnisteet mahdollistavat uusia tapoja dokumentoida ja jäljittää yksilöitä ajassa. Se auttaa sitomaan yhteen ja löytämään jopa ne ihmiset, joiden seuraaminen asiakirjoista toiseen on aiemmin tyssännyt puutteellisiin merkintöihin.

Opiskelijoille ja aloitteleville harrastajille painotan kursseilla usein, kuinka tärkeää on todentaa, että eri lähteiden "Matti Meikäläinen" on todella tismalleen sama henkilö. Norjan malli poistaa tätä arvailua ja tekee perhesuhteiden sekä yksilöiden vaiheiden rakentamisesta huomattavasti luotettavampaa. Tulevaisuudessa hankkeen vetäjät toivovat, että näitä uniikkeja tunnisteita käytettäisiin aina, kun viitataan historiallisiin henkilöihin – tämä toisi asiakirjojen tulkintaan aivan uudenlaista läpinäkyvyyttä ja varmuutta. Laajemmassa mittakaavassa data auttaa paljastamaan aiemmin piilossa olleita malleja muuttoliikkeessä, perhesuhteissa ja jopa terveyden siirtymisessä sukupolvien yli.

Aineisto avoimena verkossa

Mikä parasta, järjestelmä ei ole jäänyt vain suljettujen ovien taakse akateemiseen käyttöön. Vaikka osa tuoreemmasta tiedosta on rajoitettu vain hyväksyttyjen tutkimusprojektien käyttöön, historiallisen väestörekisterin avoin puoli on kaikkien saavutettavissa osoitteessa histreg.no.

Jos tutkimuspöydältäsi löytyy norjalaisia esipolvia, sinne muuttaneita esi-isiä tai olet muuten vain kiinnostunut siitä, miten historiallista dataa voidaan linkittää modernin teknologian avulla, tämä on ehdottomasti tutustumisen arvoinen työkalu. Se on loistava esimerkki siitä, mihin suuntaan massadigitointi voi tutkimustamme lähitulevaisuudessa viedä!

Analyysi digitaalisen ajan, DNA:n ja muuttuvan tutkimuskulttuurin vaikutuksista

Sukututkimus on viime vuosikymmenen aikana kokenut kenties historiansa suurimman murroksen. Se, mikä vielä sukupolvi sitten tarkoitti päiväkausien istumista maakunta-arkistojen hämärissä lukusaleissa ja mikrofilmien rullaamista, on muuttunut dynaamiseksi, monikansalliseksi ja teknologiavetoiseksi tieteenalaksi. Verkkokeskustelujen, foorumien ja tutkijayhteisöjen analysointi piirtää esiin kiehtovan kuvan harrastuksesta, joka elää jatkuvassa muutostilassa.

Tässä syväluotaavassa artikkelissa tarkastelemme niitä keskeisiä teemoja, jotka puhuttavat sukututkijoita juuri nyt. Samalla pohdimme, miten voimme varmistaa laadukkaan tutkimustradition säilymisen aikana, jolloin tietoa on saatavilla enemmän ja nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Digitaalinen vallankumous ja tekoälyn esiinmarssi

Digitalisaatio ei ole ainoastaan tuonut kirkonkirjoja, tuomiokirjoja ja henkikirjoja kotisohville, vaan se on muuttanut koko tutkimuksen luonteen. Nyt käsillä on seuraava suuri harppaus: tekoäly ja koneoppiminen. Tekoälypohjaiset ohjelmistot oppivat lukemaan jopa 1700-luvun koukeroisinta käsialaa ja indeksoivat miljoonia sivuja tekstiä ennennäkemättömällä vauhdilla.

Tämä kehitys herättää alan sisällä paitsi innostusta, myös huolta. Toisaalta se madaltaa kynnystä aloittaa tutkimus, mutta toisaalta se saattaa vieraannuttaa uudet tutkijat alkuperäislähteiden syvällisestä ymmärtämisestä. Paleografian (vanhojen käsialojen luvun) taito ei saa muuttua vain harvojen asiantuntijoiden erikoisosaamiseksi. Onkin ensiarvoisen tärkeää, että digitaalisten työnkulkujen rinnalla korostetaan jatkuvaa oppimista ja alkuperäisten asiakirjojen historiallisen kontekstin tuntemusta.

"Sukututkimus ei ole enää vain nimien ja päivämäärien keräilyä, vaan monitieteistä työtä, jossa yhdistyvät genetiikka, digitaalinen lukutaito, historia ja kriittinen tiedon analysointi. Tämän laaja-alaisen tiedon siirtäminen eteenpäin on aikakautemme suurin mahdollisuus."

Geneettinen sukututkimus: DNA avaa (ja sulkee) ovia

Keskustelujen ylivoimaisesti polttavin puheenaihe on DNA-testauksen arkipäiväistyminen. Geneettinen sukututkimus on tuonut alalle täysin uuden, luonnontieteellisen ulottuvuuden. Parhaimmillaan se murtaa asiakirjojen "tiiliseiniä", varmistaa satoja vuosia vanhoja isyyslinjoja ja paljastaa siirtolaisuuden kadottamia haaroja verkostojen toiselta puolelta.

DNA on kuitenkin myös armoton totuudenkertoja. Nykyään törmätään yhä useammin eettisiin ja emotionaalisiin solmukohtiin: testitulos saattaa yllättäen paljastaa perhesalaisuuden, adoption tai niin sanotun NPE-tapauksen (Non-Paternity Event). Tämä asettaa tutkimukselle uudenlaisia vaatimuksia. Hienotunteisuus, eettinen harkinta ja psykologinen silmä ovat muodostuneet yhtä tärkeiksi työvälineiksi kuin perinteinen arkistotutkimus. Genetiikan perusteiden ja oikeiden analyysimenetelmien opetus on elinehto sille, ettei vääriä johtopäätöksiä tehdä hätiköiden.

Lähdekriittisyyden uusi renessanssi

Yksi merkittävimmistä haasteista, joka nykyisestä tietotulvasta nousee esiin, on niin sanottu "klikkaus-sukututkimus". Monet alustat tarjoavat käyttäjilleen valmiita osumia, joiden kritiikitön hyväksyminen johtaa nopeasti valtaviin, virheitä pursuaviin ja kopioituihin sukupuihin.

Digitaalinen kohina ja tiedon helppo saatavuus vaativat vastapainokseen erittäin vankkaa metodologista pohjaa. Oikeaoppisessa sukututkimuksessa korostuvat nykyään seuraavat periaatteet:

• Alkuperäislähteen ensisijaisuus: Indeksit ja toisten tutkijoiden verkkopuut ovat aina vain vihjeitä, eivät koskaan lopullisia todisteita. Jokainen fakta on pyrittävä varmentamaan primäärilähteestä.

• Historiallisen kontekstin laajuus: Pelkkä nimi ja vuosiluku antavat kapean kuvan. On tunnettava ajan lainsäädäntö, nimeämiskäytännöt, verotus ja paikallishistoria, jotta lähteitä voidaan tulkita oikein.

• Kollektiivinen laadunvalvonta: Jaettujen globaalien sukupuiden laatu säilyy ja paranee vain silloin, kun yhteisö sitoutuu tiukkoihin lähteistämisen standardeihin ja rakentavaan vertaisarviointiin.

Yhteisön voima ja tiedon jakamisen kulttuuri

Kaikkien teknologisten harppausten rinnalla harrastuksen ehdottomasti vahvimmaksi voimavaraksi on noussut sen yhteisöllisyys. Verkon vertaistukiryhmät ja foorumit ovat poistaneet fyysiset ja maantieteelliset rajat. Kun tutkija jää jumiin tuomiokirjan suttuisen merkinnän tai oudosti käyttäytyvän DNA-osuman kanssa, asiantuntevaa apua on saatavilla usein minuuteissa.

Tämä kollektiivinen älykkyys ja pyyteetön auttamisen halu ylläpitävät alan perinteitä. On elintärkeää, että kokeneemmat tutkijat siirtävät hiljaista tietoaan eteenpäin ohjaamalla, neuvomalla ja selittämällä metodologisia valintoja uusille harrastajille. Näin ylläpidetään jatkumoa, jossa tutkimuksen laatu ei kärsi, vaikka menetelmät muuttuvat.

Lopuksi: Kohti entistä rikkaampaa menneisyyttä

Sukututkimuksen tulevaisuus näyttää poikkeuksellisen valoisalta ja moniulotteiselta. Digitalisaatio ja DNA ovat antaneet meille tehokkaat moottorit, mutta vankka tutkimusmetodologia, oikeaoppinen ohjaus ja lähdekritiikki muodostavat sen kompassin, jolla laivaa ohjataan turvallisesti. Ymmärtämällä omaa historiaamme syvällisesti ja monipuolisesti, ymmärrämme huomattavasti paremmin myös nyky-yhteiskuntaa ja omaa paikkaamme sen pitkässä jatkumossa.

Tämä katsaus perustuu laajaan analyysiin nykypäivän sukututkimuskeskusteluista sekä pitkän linjan ymmärrykseen alan metodologisesta ja pedagogisesta kehityksestä. Blogipostaukseni on laadittu palvelemaan niin harrastajia, alan opiskelijoita kuin sen opettajiakin Gemini AI:n avustuksella.

Sukututkimuksen megatrendit 2027-2036

 Tuleva vuosikymmen tulee muuttamaan tapaamme ymmärtää ja jäsentää menneisyyttä rajummin kuin mikään aiempi aikakausi. Kun teknologia kehittyy harppauksin, alan painopiste siirtyy mekaanisesta tiedonkeruusta tiedon kriittiseen analysointiin ja kokemuksellisuuteen. Blogin pitäjä hyödynsi tätä tekstiä ja visualisointia tehdessä Gemini Pro -tekoälyä. Mikäänhän ei ole niin vaikeaa kuin ennustaminen ja erityisen vaikeaa on tulevaisuuden ennustaminen!

Ehkä tämä herättäisi keskustelua siitä, minne tutkimus on menossa....

 Sukututkimuksen Visuaalinen Tiekartta 2027–2036

Megatrendien syvempi tarkastelu

1. Koneoppiminen ja "Katoavan hiljaisuuden" murtuminen

Tekoäly ei ainoastaan lue rippikirjoja tai tuomiokirjoja, vaan se osaa yhdistää hajanaisia tietolähteitä (esim. veroluettelot, oikeuspöytäkirjat ja säähavainnot) luodakseen yhtenäisen narratiivin esivanhemman elinolosuhteista. Tämä tarkoittaa, että tutkimus syvenee pelkistä nimistä ja päivämääristä elämäkertoihin, joissa konteksti rakentuu automaattisesti.

2. DNA-tutkimuksen uusi aalto: Epigenetiikka

2030-luvulle tultaessa perinteinen autosomaalinen DNA-tutkimus alkaa väistyä koko perimän sekvensoinnin tieltä. Mielenkiinto siirtyy epigenetiikkaan: miten esivanhempien kokemat nälkävuodet, sodat tai traumat ovat jättäneet kemiallisia merkkejä DNA:han, jotka näkyvät vielä nykysukupolvissa.

3. Todennettavuuskriisi ja digitaalinen lähdekritiikki

Mitä helpommaksi synteettisen median ja tekoälyn luomien dokumenttien tekeminen muuttuu, sitä suuremmaksi kasvaa riski väärän historiallisen tiedon leviämisestä. Tulevaisuudessa sukututkimuksessa tarvitaan entistä tiukempaa kryptografista varmentamista (esim. digitaaliset vesileimat ja lohkoketjut), jotta voidaan todistaa, että tietty kirkonkirjan aukeama on alkuperäinen eikä tekoälyn generoima.

Furiirin puustellilta

Kuvattu 22.4.2026

Moni menneisyyden lähteitä, kuten vanhoja kirkonkirjoja tai henkikirjoja selaileva, törmää ennemmin tai myöhemmin sanaan puustelli (ruots. boställe). Mutta mitä nämä sotilasvirkatalot oikeastaan olivat, ja miten niiden rooli muuttui vuosisatojen saatossa?

Sotilasvirkatalot kätkevät sisäänsä valtavan määrän asutushistoriaa ja mielenkiintoisia ihmiskohtaloita. Sukujen reittejä seuratessa puustellien historian ymmärtäminen avaa aivan uudenlaisen ikkunan esivanhempiemme arkeen ja yhteiskunnalliseen asemaan.

Jakopalkkalaitos syntyy

Ruotsin vallan aikana, 1600-luvun lopulla, sotaväen ylläpito koki suuren mullistuksen, kun jakopalkkalaitos (eli määräjakoislaitos, ruotsiksi indelningsverket) vakinaistettiin. Puustelli oli tässä järjestelmässä tiettyyn sotilasvirkaan sidottu tila. Se toimi upseerin tai aliupseerin palkkana: viranhaltija sai asua tilalla ja pitää sen tuoton itsellään.

Tutkijan vinkki: Jos etsit tietoa Ruotsin ajan sotilasvirkatalojen haltijoista, ehdoton aarreaitta on Kaarlo Wirilanderin tutkimus "Suomen armeijan sotilasvirkamiehistö 1718–1810: virkatalonhaltijain luettelot". (Tätä vanhempaa, 1600-luvun lähteistöä kaipaavien kannattaa puolestaan tutustua Ali Pylkkäsen tutkimuksiin vuodelta 1996.)

Autonomian aika ja vuokralaisten kausi

Kun Suomi siirtyi Venäjän vallan alle ja autonomian aika alkoi, maalta katosi oma vakituinen armeija. Samalla sotilasvirkaan perustuva tilojen hallinta kävi tarpeettomaksi. Miten kävi satojen puustellien?

Vanhat, elossa olevat viranhaltijat saivat oikeuden pitää puustellinsa elinaikansa, mutta heidän jälkeensä tilat siirtyivät vuokralle. Näiden vuokra-asioiden hallinnoinnista tuli tarkkaa byrokratiaa: niitä hoiti lääninkonttori, piiritasolla kruununvouti ja myöhemmin erillinen virkatalojen tarkastaja.

Tarkkaa valvontaa: Katselmukset ja tyyppipiirustukset

Puustellien elämää ei jätetty sattuman varaan, vaan niitä ohjasi tiukka puustellisääntö. Tämä tuotti myös asiakirjoja, jotka ovat nykypäivän historiantutkijalle todellisia kultasuonia:

• Taloudellinen katselmus: Tila tarkastettiin säännöllisesti joka viides vuosi, yleensä nimismiehen johdolla. Jos puutteita ilmeni, järjestettiin erillinen, varsinainen tarkastus.

• Tulo- ja lähtökatselmus: Asukkaan vaihtuessa tila syynättiin tarkasti. Upseerintiloilla tämän teki kihlakunnantuomari yhdessä kuuden lautamiehen kanssa. Aliupseerintiloilla katselmuksen hoiti kruununvouti ja neljä lautamiestä.

Rakennuskanta oli myös tarkkaan säädelty. Upseerinvirkatalojen asukkaiden velvollisuuksiin (Ruotsin vallan aikana) kuului näyttävän päärakennuksen eli karaktärsbyggnadin rakentaminen ja ylläpito. Näitä varten julkaistiin jopa omia tyyppipiirustussarjojaan. Alempien virkamiesten asunnot puolestaan rakennettiin yleisen talonkatselmusasetuksen puitteissa. Autonomian aikaisilla vuokralaisilla ei vastaavaa rakennusvelvollisuutta päärakennusten osalta enää ollut.

Torpparit ja itsenäisyyden aika

Puustellit olivat usein isoja kokonaisuuksia, joille sai perustaa torppia – tosin tähän vaadittiin lääninhallituksen lupa. Torpat ja niihin liittyvät sopimukset syynättiin ja luetteloitiin huolellisesti tulo- ja lähtökatselmusten yhteydessä.

Kun Suomi itsenäistyi, puustellien vuokraaminen jatkui aluksi, mutta vähitellen valtion päälinjaksi muodostui tilojen myyminen yksityisille. Tämä johti laajoihin maanmittaustoimituksiin:

1. Päärakennukselle jätettiin omat, tietyt tiluksensa.

2. Torpat erotettiin omiksi, itsenäisiksi tiloikseen (mikä muutti monen torpparisuvun elämän).

3. Metsät siirrettiin valtiolle kruununpuistoiksi.

Lopulta valtiolle jäänyttä maata käytettiin vielä mahdollisuuksien mukaan erinäisiin asutustarkoituksiin. Näin vanhat sotilastilat pirstoutuivat ja muuttuivat osaksi suomalaista perusmaatalousmaisemaa.

Marttilan Karvelan kylän furiirin puustelli

Maanmittaushallituksen uudistusarkisto  - A59:6/2-7 Karvela; Isojako 1779-1783

Furiirin tehtävät komppaniassa

Termi juontaa juurensa ranskan kielen sanaan fourrier, joka viittaa rehunhankkijaan tai majoittajaan. Tämä kuvastaa täydellisesti viranhaltijan työnkuvaa, sillä furiiri oli käytännössä komppaniansa talous- ja huoltoaliupseeri. Hänen keskeisiin vastuualueisiinsa kuuluivat:

• Majoitus: Komppanian sotilaiden majoituspaikkojen järjestäminen leiritysten, marssien ja sotaharjoitusten aikana.

• Muonitus ja rehu: Elintarvikkeiden hankinta, varastointi ja jakelu miehistölle, sekä elintärkeän rehun hankinta hevosille.

• Varusteet ja järjestys: Yleisestä leirijärjestyksestä ja huollon sujuvuudesta huolehtiminen komppanian päällikön alaisuudessa.

Arkistolähteiden jäljillä: Puustellit ja sotilasrullat

Koska furiiri kuului alipäällystöön, hän oli osa jakopalkkajärjestelmää. Furiirilla oli tyypillisesti hallussaan oma aliupseerin virkatalo eli furiirinpuustelli (furirsboställe), jonka tuotosta hänen palkkansa muodostui. Kuten puustelleissa ylipäätään, näilläkin tiloilla järjestettiin säännöllisesti tulo-, lähtö- ja taloudellisia katselmuksia, joista on voinut jäädä runsaasti mielenkiintoisia asiakirjoja tuomiokuntien ja lääninhallitusten arkistoihin.

Kun etsit furiirina palvellutta henkilöä alkuperäislähteistä, kannattaa pitää mielessä nämä seikat:

• Pääkatselmusrullat (generalmönsterrullor): Furiirin tiedot eivät löydy tavallisten ruotusotilaiden joukosta, vaan komppanian esikunnan eli päällystön (staben) luettelosta rullan alusta.

• Kirkonkirjat: Ammattinimike voi esiintyä hyvinkin vaihtelevissa, usein kirjurin omissa foneettisissa kirjoitusasuissa, kuten fourijr, furier, forir tai furir.

Karvelan puustelli sijaitsee Paimionjoen mutkan kohdalla ja käsitti 1779-1783 tehdyn isojakokartan mukaan mm. seuraavia peltoja:

1a Vättilänpuolinen pelto

1b samaa

2a Prunkilanpuolinen pelto

2b samaa

Tontille on myös merkitty kaali- eli ryytimaa, mutta tarkkaa paikkaa ei mainita. 

Isojaon tienoilla puustellilla asui varamaanmittari Henrik Fallsten, josta ehti 1793 tulla Turun ja Porin läänin komissiomaanmittari. Ikävä kyllä Fallsten menehtyi jo 1799 Marttilassa. Hänen puolisonsa oli Maria Nukander, turkulaisen porvarin tytär.

Rautateiden mies Hajalasta

Gustaf Wilhelm Lindberg syntyi Naantalissa elokuussa 1870 varsin vaatimattomissa oloissa – suutari Gustaf Lindbergin piian aviottomana lapsena. Elämä ei siis alkanut helpolta pohjalta, mutta se ei estänyt häntä rakentamasta vakaata uraa.

Ensimmäiset askeleet työelämään hän otti sähkölennättimen hoitajana Sortavalassa vuonna 1895. Siitä alkoi hiljalleen muotoutua rautatieläisen ura: vuonna 1901 hän pääsi harjoittelijaksi rautateille, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet määrättiin sähköttäjäksi Kelan asemalle.

Vuonna 1911 tie vei Tammisaareen, jossa Lindberg toimi rautatieaseman kirjanpitäjänä reilun vuosikymmenen. Lopulta hän löysi paikkansa Halikon Hajalasta, jossa hän toimi asemapäällikkönä aina eläkeikään asti – yhteensä yli puolitoista vuosikymmentä.

Kun Lindberg täytti 60 vuotta, Salon Seudun Kunnallislehti muisti miestä lyhyesti mutta lämpimästi. Lehti totesi hänen "aina osoittaneen taitoa ja tunnollisuutta tehtäviensä suorittamisessa" – arvio, joka kertoo paljon siitä, millaisena hänet tunnettiin. Hajalan asemaseudun liikennöitsijät tunsivat miehen hyvin, ja luottamus oli ansaittu pitkän ja tasaisen työuran kautta.

Lindberg pysyi naimattomana koko ikänsä. Hän eli ja teki työnsä hiljaa ja huolellisesti – juuri sellainen ihminen, jonka varaan rautatiet toimivat.

Kuva . Allas Krönika, 23.08.1930, nro 16, s. 29

Lähteitä

Salon Seudun Kunnallislehti, 21.08.1930, nro 92, s. 2

Tammisaari kaupunkiseurakunta rippikirja 1910-1919 (AP)  Sivu 181 L Lindberg, Handström, Liljeström, Holmberg, Ekholm ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=34713&pnum=187 / Viitattu 16.04.2026
Naantali syntyneet 1838-1879 (MKO32-39)  Sivu 358 1869 Juni, Juli, Augusti-1870 Januari-Mars ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=22953&pnum=178 / Viitattu 16.04.2026

MyHeritagen uutuus - Scribe Ai

Mitä Scribe AI käytännössä tekee?

Palvelu on suunniteltu analysoimaan monenlaista genealogista materiaalia, kuten käsin kirjoitettuja kirjeitä, kirkonkirjoja, historiallisia valokuvia ja hautakiviä. Sillä on kolme päätehtävää:

• Litterointi ja kääntäminen: Työkalu purkaa haalistuneen tai vaikeaselkoisen tekstin luettavaan muotoon. Samalla se pystyy kääntämään vieraankielisen aineiston automaattisesti, mikä avaa aivan uusia ovia esimerkiksi ulkomailta löytyneiden siirtolaiskohtaloiden tutkimiseen.

• Historiallisen kontekstin tulkinta: Tämä on palvelun kiinnostavin anti. Scribe AI ei vain lue sanoja, vaan tunnistaa historiallisia vihjeitä. Se osaa esimerkiksi selittää asiakirjoissa esiintyviä vanhoja titteleitä, avata hautakivien tai vaakunoiden symboliikkaa ja arvioida valokuvien aikakautta visuaalisten yksityiskohtien perusteella.

• Seuraavien askelten ehdottaminen: Analyysin pohjalta tekoäly osaa vinkata loogisia jatkoreittejä. Se voi esimerkiksi kehottaa etsimään tietyn paikkakunnan syntymätietuetta juuri puretusta asiakirjasta löytyneiden päivämäärien ja nimien perusteella.

Miten palvelua voi hyödyntää?

Työkalu on tällä hetkellä käytettävissä MyHeritagen verkkoselainversiossa, jonne voi ladata omia skannattuja tiedostoja analysoitavaksi. Tuki MyHeritagen mobiilisovellukseen on tulossa myöhemmin.

Kuten tutkimustyössä on aina syytä muistaa, tekoäly ei koskaan poista oman lähdekritiikin tarvetta. Virhetulkintoja (kuten nimien vääriä lukutapoja) voi yhä sattua, joten Scribe AI:ta kannattaa ajatella väsymättömänä "apututkijana" ja suunnan näyttäjänä, jonka tekemät johtopäätökset varmennetaan aina asiantuntemuksella alkuperäislähteistä.

---

Tämän oheisen, tuntemattomaksi jääneen miehen valokuvasta Scribe Ai kertoili seuraavaa:

Tärkeimmät havainnot

Mustavalkoinen tai seepiansävyinen rintakuva nuoresta miehestä, jolla on kädet puuskassa. Hänellä on paksut, ylöspäin kammatut aaltoilevat hiukset ja pienet viikset. Hän on pukeutunut tummaan pikkutakkiin, korkeaan ja jäykkään kaulukseen sekä kuviolliseen solmioon. Tausta on yksivärinen ja neutraali, mikä on tyypillistä ajan studiomuotokuville. Tunnelma on muodollinen ja vakava.

 

Historiallinen tausta

Kuva edustaa tyypillistä 1900-luvun alun kaupunkilaista studiomuotokuvausta Suomen suuriruhtinaskunnassa. Ruotsin kielen käyttö valokuvaamon tiedoissa ("Helsingfors", "Alexandersg.") oli tuolloin yleistä Helsingin liike-elämässä. Atelier Iris oli yksi monista Aleksanterinkadulla, kaupungin pääkadulla, sijainneista valokuvaamoista. Sukututkijat voisivat etsiä lisätietoja henkilöstä vertaamalla kuvaa muihin saman suvun arkistoihin tai tutkimalla Atelier Iriksen asiakasrekistereitä, mikäli niitä on säilynyt (esim. Museoviraston tai Suomen valokuvataiteen museon kokoelmissa). Annettu lisätieto (tiedostonimi "IMG_20251105_0003.png") ei tarjoa historiallista kontekstia, vaan on ainoastaan moderni digitointitunniste.

 

Arvioitu päivämäärä

Noin 1900–1915. Arvio perustuu miehen vaatetukseen, erityisesti korkeaan ja jäykkään kaulukseen, joka oli tyypillinen miesten muodissa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja 1910-luvun alussa. Myös valokuvan formaatti (kartongille pohjustettu studiokuva kultapainatuksin) viittaa tähän aikakauteen. Atelier Iris toimi Helsingissä tällä ajanjaksolla. Varmuus: Korkea.

 

Arvioitu sijainti

Helsinki, Suomi (Helsingfors). Tarkka osoite on Aleksanterinkatu 21 (Alexandersgatan 21). Tämä perustuu suoraan valokuvan alareunassa olevaan kultapainatukseen "HELSINGFORS ALEXANDERSG. 21.". Varmuus: Korkea.

 

Visuaaliset vihjeet

Teksti: Kartongin alareunassa lukee vasemmalla "ATELIER IRIS", keskellä on vaakuna ja oikealla "HELSINGFORS" sekä "ALEXANDERSG. 21.". Muoti: Miehellä on yllään tumma takki, jonka käänteet ovat melko korkealla. Erityisen huomiota herättävä on korkea, jäykkä pystykaulus (ns. club collar -tyyppinen pyöristetty kaulus) ja sen alla oleva kuviollinen solmio. Hihansuista näkyvät selvästi valkoiset kalvosimet. Hiustyyli on tuuhea ja ylöspäin kammattu, ja hänellä on siistit, kapeat viikset. Ympäristö: Kuva on otettu valokuvaamossa, jossa on tasainen, valaistu tausta ilman ylimääräistä rekvisiittaa.

 

Tekniset yksityiskohdat

Valokuva on todennäköisesti hopeagelatiinivedos, joka on kiinnitetty paksulle kartongille (cabinet-kortti tai vastaava). Kuvan alareunassa on kultaisella painatuksella valokuvaamon tiedot. Kuva on säilynyt melko hyvin, vaikka pinnassa on pientä kulumaa ja pölyä. Tällainen kartongille pohjustettu formaatti oli erittäin suosittu 1800-luvun lopulta 1910-luvulle.