Kruununvouti Ferdinand Westerlingin syntymäpitäjästä

Kesäkuussa 1892 kuoli Maskun kihlakunnan kruununvouti Ferdinand Westerling, jonka väitettiin useissa lehtitiedoissa syntyneen Alastaron pitäjässä helmikuun 18. päivänä 1837. Hän oli jo nuoresta miehestä lähtien innokas suomalaisuusmies ottaen osaa mm. Aura-sanomalehden perustamiseen. Tämä julkaisu oli jatkossakin lähellä Ferdinandin sydäntä ja lehden aloitaessa oman kirjapainon vuonna 1887 tuli Westerlingin yksi sen puuhamiehistä. Hän toimi myöhemmin painon johtokunnan puheenjohtajana.

Yllättävää kyllä, kruununvouti oli myös työväen asialla. Viran toimipaikkana oli Turun kaupunki ja niinpä paikallinen työväenyhdistys sai hänestä perustajansa ja pitkäaikaisen puheenjohtajan. Lopulta ankara kivulloisuus pakotti Westerlingin luopumaan viimeksi mainitusta tehtävästä. Kuollessaan hän jätti jälkeensä leski Maria Matintyttären sekä poika Oskar Alexanderin ja tytär Olga Marian. Perheen toinen poika Selim Ferdinand oli kuollut jo 1876 pian ylioppilaaksi tulonsa jälkeen. Oskar Alexander oli myös ylioppilas. Hän työskenteli Loimaan ja sitten Maskun tuomiokunnissa tuomarina saaden lopulta laamannin arvonimen. Oskar kuoli Turussa 1921 jättäen jälkeensä leski Ellen Torckellin. Ferdinandin vaimo, Kiikassa 1822 syntynyt Maria Matintytär oli kuollut Turussa toukokuussa 1890.

Alussa totesin, että monet eri lähteet toteavat Ferdinand Westerlingin syntyneen Alastarolla. Häntä ei kuitenkaan löydy ao. seurakunnan kastettujen luettelosta vuodelta 1837. Rippikirjoja tutkimalla asia selviää pikaisesti. Loimaan vuosien 1859-1865 kirjoissa Westerlingin syntymäpitäjäksi paljastuu satakuntalainen Kangasala. Koska Westerlingien perhe asui tuossa vaiheessa Alastarolla, saattoi sekaannus myöhemmissä tiedoissa johtua tästä. Ferdinandin vanhemmat Kangasalalla eli puuseppä Joosef Vesterling ja sepän tytär Stina Loviisa Färm olivat menneet naimisiin vuonna 1836. Ferdinand oli perheen esikoispoika, joka sai seurakseen pikkusiskot Serafiinan ja Vilhelmiinan. Joosef oli nahkurin poika Kuhmalahdelta, kun taas Stina Lovisan isä työskenteli vihittyjen luettelon mukaan seppänä.

Näin saattoi ollakin, mutta tytön syntyessä 1816 oli isä Mikko Färm Kangasalan Vääksyn kylässä myllärinä. Kuollessaan 1833 hänet on sitten merkitty Suomatkan kylässä asuneeksi sepäksi. Stina Loviisan äiti oli nimeltään Anna Liisa Flinkman. Heidät oli vihitty Hauholla 1801 ja tuolloin Mikko oli Kuhmalahden pitäjänseppänä, kun taas Anna Liisa oli rusthollarin tytär Hauhon Kirkonkylästä.

Joosef Vesterling oli syntynyt Kuhmalahdella 1806 nahkuri Juho Essenin ja Maria Jaakontyttären ainoana lapsena. Erikoista kyllä, Juhosta ja Mariasta ei löydy ainakaan HisKin kautta lisätietoja. Kuhmalahden rippikirjat on digitoitu Arkistolaitoksen toimesta, mutta laiterikon takia heidän palvelunsa eivät tätä kirjoitettaessa oikein toimi.

Kultturelli venäläinen sotamies

Kuhmalahden lukkarin, Johan Simonsson Pendolinin ja vaimonsa Christina Gabrielsdotterin toiseksi nuorin lapsi Adolf syntyi maaliskuun lopulla 1762. Kymmenen vuoden iässä poika lähetettiin Turun katedraalikouluun. Ilmeisen menestyksekkäiden opintojen jälkeen Adolf pääsi ylioppilaaksi kesällä 1781. Tämän jälkeen hän jatkoi opiskelua saaden pappisvihkimyksen Viipurin hiippakunnassa vuonna 1787.

Samoin tein hänestä tehtiin Viipurin tuomiorovastin apulainen ja tuomiokapitulin notaari. Varapastorin arvon hän sai jo 1791. Kolme vuotta myöhemmin Adolfista tuli Viipurin luostarikirkon kappalainen l. diakoni. Samana vuonna hänet nimitettiin tuomiokapitulin jäseneksi. Rovastin arvon Adolf Pendolin sai 1801. Hän sai nimityksen Sortavalan kirkkoherraksi 1805, mutta tuohon virkaan hän ei koskaan mennyt. Vuodesta 1817 hän oli Viipurin ensimmäisenä kappalaisena. Samassa kaupungissa hän myös kuoli 1834.

Adolf mainitaan satakuntalaisen osakunnan jäsenenä 18.6.1781 ja tuolloin hän jo käytti sukunimeä Penselius/Penzelius. Heinäkuussa 1799 Adolf Penzelius vei vihille viipurilaisen Charlotta Molitorin. Pariskunnalla oli kahdeksan yhteistä lasta; Georg Adolf, Carl Adolf, Elisabet Charlotta, Catharina Sara Christina, Alexander Wilhelm, Juliana Amalia, Petteri Wilhelm ja Sophia Adventura. Tyttäristä Julianan vei vihille majuri Jegor Groen ja isosisko Sara christinan kauppias Carl Wrigstedt.

Arkkidiakoni Adolf Penzelius kuoli helmikuussa 1834 ja leski Charlotta menehtyi halvaukseen saman vuoden syyskuussa. Lapsista Petteri Wilhelm mainitaan kapteenina hänen kuoltua keuhkotautiin keväällä 1861. Kolmea vuotta aiemmin oli sisko Fredrika Charlotta kuollut samaan sairauteen Viipurin kaupungin köyhäinhuoneessa.

Penzeliusten lasten kohtalo oli siis osin julma, vaikka vanhempien kuoleman jälkeen näiden omaisuus oli pistetty julkisen huutokaupan kohteeksi. Tähän huutokauppatilaisuuteen liittyen on säilynyt rovasti Gustaf Vilhelm Vireniuksen kertoma opettavainen tarina.

Kun huutokaupalla vuonna 1835 myytiin Penzeliukselta jäänyttä omaisuutta, oli huutajien joukossa eräs venäläinen sotamies. Hän osti hevosen ja yhdet rattaat. Niillä sotamies oli jo poistumassa huutokaupasta, kun hän toisessa kamarissa näki suuren joukon kirjoja. Venäläinen pysähtyi kysymään, olisivatko nuo kirjatkin myynnissä ja edelleen hän uteli, josko niiden joukossa olisi suomenkielisiä teoksia.

Saatuaan myöntävän vastauksen molempiin kysymyksiin, jäi sotamies odottamaan. Kirjat nimittäin tulivat myyntiin huutokaupan viimeisinä tavaroina. Kun meklari sitten alkoi niitä myynneskellä, osti venäläinen sotamiehemme niistä jokaisen. Mies ylitti huudoillaan kaikki muut huutokauppaan tulleet.

Lopulta hän tuli ostaneeksi suomalaisen Raamatun, Uuden Testamentin, virsikirjan ja monia muita suomenkielisiä kirjoja. Niistä hän joutui maksamaan osin kovankin hinnan. Tämä johtui osaksi siitä, että eräät paikalla olleet halusivat pelleillä vierasmaalaisen kanssa ja piloillaan huudattivat hintaan korkeammaksi.

Tämä omituinen huutaminen sai erään paikalla olleen upseeri kysymään sotamieheltä, olisiko tällä myös rahaa huutojensa maksuksi. "Jiest!" oli venäläinen sanonut kohottaen rahamassinsa lakkaristaan. No osaatkos suomenkieltä oli upseeri jatkanut. "Nieet!" tuli nyt ulos oudon miehen suusta. Nyt alkoivat kaikki läsnäolleet ihmetellä, mistä oikein on kyse.

Venäläinen sotilas valisti heitä seuraavasti;

Olen jo palvellut koko aikani ja tulen Suomesta mennäkseni takaisin synkälle Venäjänmaalle. Sen vuoksi ostin hevosen ja kärryt. En osaa lukea suomea enkä ymmärrä sitä. Mutta olen matkallani nainut suomalaisen naisen, joka on hyvin taitava lukemaan ja lukee mielellään. Kun yhdessä palaamme Venäjälle, vaimoni tapaa tuskin enää koskaan maanmiehiään. Kuitenkin haluan hänen pitävän oman kielensä ja Jumalansa. Joten hänen mielensä nosteeksi sekä huvitukseksi ostin kaikkia niitä kirjoja, joihin minun vähät varani riittivät.

Tämän kuultuaan ei kukaan huutokauppalainen enää halunnut leikillään hintaa korottaa ja niin sotamies osti koko vakallisen suomalaisia kirjoja. Lisäksi erehdyksessä mukaan tuli yksi hepreankielinenkin raamattu, jonka miehemme oli luullut olevan suomalaisen.