8.6.
En ole aikoihin kirjoittanut päiväkirjaani, sillä mitään tärkeää ei ole tapahtunut. Tämän kuun kuudentena päivänä olin yksin ja ajoin Pukkilaan. Se oli ihana ilta ja nautin oikein kovasti kaikesta. Kauniin tien varrella ehdin miettiä paljon ja ajatukseni lensivät pois, kauas kauas pois.
Rakentelin myös kirkkaan ja kauniin pilvilinnan, sellaisen mitä oikeasti ei voisi koskaan olla. Se olikin koko reissun parasta - sain suuren ilon, kun sain fantasioida maaseudun rauhassa.
Seuraavana päivänä mummo tuli Helsingistä ja tämäkin sai minut hyvin hyvin iloiseksi. Sain vielä lisäksi kirjeen Dollylta ja postikortin Tottilta. Hän ei koskaan unohda lähettää minulle kortteja missä sitten ikinä matkustaakaan. ........
Kissi, tuo onnekas, oli ollut Viipurissa ja tavannut Mättin. He olivat puhuneet ja aina vain puhuneet minusta niin paljon ja luulevat että Totti ja minä olemme vähintään rakastuneita :)
edelliset osat;
1
2
Veikkarin koulu
 | |
| Veikkarin koulu heinäkuussa 2010 |
Vasta viime sotien jälkeen tilanne muuttui ratkaisevasti. Karjalainen siirtoväki muutti luovutetuille tiloille ja yht'äkkiä Veikkarissa asuikin runsaasti kouluikäisiä. Tässä vaiheessa pitäjän em. kolme koulua ja erityisesti Jokela olivat myös ääriään myöten täynnä, jäten Veikkari päätettiin rakentaa pikaisella aikataululla jo vuoden 1950 aikana. Paikaksi tuli Nikkarin torpan tontti minkä lisäksi kunta osti maanviljelijä Tammistolta lisäalueen. Yhteensä rahaa kului 700,000 silloista markkaa.
Aivan aiotussa aikataulussa ei pysytty, sillä ensimmäiset koululaiset tulivat Veikkarin uuteen kansakouluun vasta syyslukukaudella 1952. Virallisesti koulu tosin aloitti jo syksyllä 1950, sillä Jokelan ahtaus pakotti tilapäisratkaisuihin ja veikkarilaiset saivat oppia mm. Sievolan alakoulussa sekä Kasvalan talon salissa.
Seuraavien lukukausina oppilasmäärä kasvoi parhaimmillaan 99 henkeen vuonna 1953 aleten siitä vähitellen 62 koululaiseen vuoteen 1960 mennessä. Opettajia ei koskaan ollut kolme enempää. Koulu ehti viettää 2002 50-vuotisjuhliaan, mutta muutamia vuosia tämän jälkeen käytännön ja talouden realiteetit pakottivat sulkemaan oppilaitoksen. Loppuvaiheessa koulussa toimivat vain luokat kolmannesta viidenteen.
Suku Wernle
Ruotsissa ja Suomessa 1600-luvulta alkaen eläneen Wernle-suvun kantaisä sanottiin olleen nürnbergiläi-nen kauppias Veit Wernler, jolla oli 1580-luvulta lähtien puoliso Margareta Weilinger. Veitin sanottiin saaneen aateliskirjeen 1625 keisari Rudolf II:lta. Pariskunnalla oli pojat Baltasar, josta tuli kauppias Tukholmassa – hänestä lisää alla – sekä Michael Wernle, joka mainittiin porvarina Turussa 1625 sekä 1632 Göteborgissa. Hänen vaimokseen tuli noin 1633 Barbara Pekes tai Päcki.
***
Baltasar Wernle syntyi Nürnbergissä 8.9.1588. Hänet laitettiin sikäläisen kauppiaan palvelukseen, jonka puolesta Baltasar matkusti Saksassa ja Ranskassa. Baltasar irtisanoutui 1610 osallistuakseen elsassilaiseen sotaan ja aloitti sen jälkeen oman kauppiastoiminnan.
Vuonna 1612, vain 24-vuotiaana, hän matkusti Tukholmaan. Siellä hän avioitui 4.11.1617 (mahdollisesti jo toiseen kertaan), morsian oli kauppiaan tytär Katarina Gubbertz, joka oli syntynyt Tukholmassa 1599.
Katarinan isä oli Tukholmassa 1604 alkaen mainittu ja siellä 1622 kuollut, mutta Brabantissa Hollannissa syntynyt kauppias Johan Gubbertz. Johan oli avioitunut Hollannissa 1598 ennen Ruotsiin tuloa Katarinan äidin kanssa. Johanista sanottiin, että hän oli “vanhan flanderilaisen aatelissuvun vesa, jonka piti uskontonsa vuoksi kaiken omaisuutensa kanssa lähteä vapaaehtoiseen kurjuuteen ja maanpakoon, kun verenhimoinen tyranni Duc de Alba (Alban herttua) aloitti inkvisition”.
Katarinan äiti, Maria von Qvickelberg, oli syntynyt Hollannissa, Lucas von Qvickelbergin tyttärenä. Maria meni Kustaa II Aadolfin häiden aikoihin 1620 kuninkaanlinnan palvelukseen ja pysyi siellä, kunnes miehensä Johanin kuoleman jälkeen avioitui uudelleen Paridon van Hoornin kanssa. Äiti Maria kuoli vuonna 1646. Mainittakoon vielä, että Marian ja Johanin poika, Katarinan veli, Johan aateloitiin 1654, jolloin hän otti käyttöönsä äitinsä sukunimen von Qvickelberg.
Vuonna 1623 sai Baltasar kuninkaallisen valtakirjan järjestää uuden meritullin Turkuun, jonka tarkastajaksi hän sitten tuli. Vuonna 1639 hänet mainittiin vero- ja muonitusmestarina (ränt- och proviantmästare) Turun linnassa.
Katarina sairastui Turun palossa toukokuussa 1656, kuoli 28.12. samana vuonna ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Baltasarkin kuoli melko pian tämän jälkeen: 25.1.1675 klo yhdeksän aikaan illalla. Vuonna 1647 hän oli saanut elinikäisen vapauskirjeen omistamilleen Paraisten Yli-Kirjalle ja Skärmålalle, jotka nyt peri tytär Magdalena miehineen. Baltasarin ja Katarinan lapsia olivat:
1. Katarina Wernle, 1628 Turku – 1657 Turku, pso. Turun pormestari Nikolaus Lietzen.
2. Magdalena Wernle, 16.4.1632 Turku – 25.1.1667 Turku, pso. 1.11.1649 turkulainen kauppias Jost Schultz.
3. Elisabet Wernle, k. 1667, 1.pso. 1657 siskonsa lanko turkulainen kauppias Jochim Schultz, 2.pso. pormestari Johan Schaefer.
4. Moiken Wernle, k. 1708, 1.pso. rykmentinkirjuri Erik Sundel, 2.pso. turkulainen raatimies Albrekt Rosskamp, 3.pso. hovioikeuden asessori Henrik Brenner.
5. Anna Wernle, eli vielä 1661.
6. Kristina Wernle, k. 1695, pso. hovioikeuden asessori Samuel Wallenstjerna.
***
Baltasar Wernle syntyi Nürnbergissä 8.9.1588. Hänet laitettiin sikäläisen kauppiaan palvelukseen, jonka puolesta Baltasar matkusti Saksassa ja Ranskassa. Baltasar irtisanoutui 1610 osallistuakseen elsassilaiseen sotaan ja aloitti sen jälkeen oman kauppiastoiminnan.
Vuonna 1612, vain 24-vuotiaana, hän matkusti Tukholmaan. Siellä hän avioitui 4.11.1617 (mahdollisesti jo toiseen kertaan), morsian oli kauppiaan tytär Katarina Gubbertz, joka oli syntynyt Tukholmassa 1599.
Katarinan isä oli Tukholmassa 1604 alkaen mainittu ja siellä 1622 kuollut, mutta Brabantissa Hollannissa syntynyt kauppias Johan Gubbertz. Johan oli avioitunut Hollannissa 1598 ennen Ruotsiin tuloa Katarinan äidin kanssa. Johanista sanottiin, että hän oli “vanhan flanderilaisen aatelissuvun vesa, jonka piti uskontonsa vuoksi kaiken omaisuutensa kanssa lähteä vapaaehtoiseen kurjuuteen ja maanpakoon, kun verenhimoinen tyranni Duc de Alba (Alban herttua) aloitti inkvisition”.
Katarinan äiti, Maria von Qvickelberg, oli syntynyt Hollannissa, Lucas von Qvickelbergin tyttärenä. Maria meni Kustaa II Aadolfin häiden aikoihin 1620 kuninkaanlinnan palvelukseen ja pysyi siellä, kunnes miehensä Johanin kuoleman jälkeen avioitui uudelleen Paridon van Hoornin kanssa. Äiti Maria kuoli vuonna 1646. Mainittakoon vielä, että Marian ja Johanin poika, Katarinan veli, Johan aateloitiin 1654, jolloin hän otti käyttöönsä äitinsä sukunimen von Qvickelberg.
Vuonna 1623 sai Baltasar kuninkaallisen valtakirjan järjestää uuden meritullin Turkuun, jonka tarkastajaksi hän sitten tuli. Vuonna 1639 hänet mainittiin vero- ja muonitusmestarina (ränt- och proviantmästare) Turun linnassa.
Katarina sairastui Turun palossa toukokuussa 1656, kuoli 28.12. samana vuonna ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Baltasarkin kuoli melko pian tämän jälkeen: 25.1.1675 klo yhdeksän aikaan illalla. Vuonna 1647 hän oli saanut elinikäisen vapauskirjeen omistamilleen Paraisten Yli-Kirjalle ja Skärmålalle, jotka nyt peri tytär Magdalena miehineen. Baltasarin ja Katarinan lapsia olivat:
1. Katarina Wernle, 1628 Turku – 1657 Turku, pso. Turun pormestari Nikolaus Lietzen.
2. Magdalena Wernle, 16.4.1632 Turku – 25.1.1667 Turku, pso. 1.11.1649 turkulainen kauppias Jost Schultz.
3. Elisabet Wernle, k. 1667, 1.pso. 1657 siskonsa lanko turkulainen kauppias Jochim Schultz, 2.pso. pormestari Johan Schaefer.
4. Moiken Wernle, k. 1708, 1.pso. rykmentinkirjuri Erik Sundel, 2.pso. turkulainen raatimies Albrekt Rosskamp, 3.pso. hovioikeuden asessori Henrik Brenner.
5. Anna Wernle, eli vielä 1661.
6. Kristina Wernle, k. 1695, pso. hovioikeuden asessori Samuel Wallenstjerna.
Stråhlman Viipurista
Henrik Stråhlman tuli Saksasta ja hänet mainittiin Viipurissa 1573, jolloin sakotettiin Baltsar Kultaseppää, Baltsar Guldsmed, siitä että hän oli lyönyt Henrikin käsivarteen verihaavan. Kauppa-apulaisena Henrik mainitaan 1579, myöhemmin kauppiaana ja talonomistajana.
Henrikin puoliso oli piispan tytär Anna Juusten, vaikkakaan naisia ei tuohon aikaan sukunimellä mainittukaan. Henrikin kuoltua 1592 avioitui Anna uudestaan. Uusi puoliso oli pormestari Hans Cröell; toistamiseen leskeksi jouduttuaan 1627 asui Anna suvun Juustilanjoen tilalla, "gamla Krögelskan i Juustilanjoki". Anna sai 1594 elinikäisen rälssivapauden tiluksiinsa Nuorassa ja 1622 Kärstilässä, molemmat Viipurin pitäjässä . Henrikillä ja Annalla oli lapset:
1. Hans Stråhlman, k. 1627, ratsumieslippueen päällikkö, pso. Agneta Bengtintytär.
2. Paulus Stråhlman, k. 1630-luvulla, sotilas, pso. Margareta Perintytär.
3. Henrik Stråhlman, luutnantti 1619, ks. alla.
4. Peter Stråhlman, k. 1658, hospitaalinvouti Viipurissa, pso. Brita.
5. Katarina Stråhlman, 1.pso. Viipurin raatimies Hans Thesleff, 2.pso. pormestari, lainlukija Herman Böök.
6. Maria Stråhlman, k. 4.6.1650, 1.pso. Viipurin porm. Berendt Piper.
***
Henrik Stråhlman nuorempi oli ratsusotilas Venäjän sodassa; vuonna 1619 hänet mainitaan luutnanttina Antoni Jurgereickin lippuessa. Henrikin puoliso oli Maria Lod, jonka edellinen mies kauppias Henrik Jobin oli kuollut n. 1614-15. Maria sai 1616 Kustaa II Adolfilta kirjeen, jossa mitätöitiin Marian miesvainaan velat kruunulle ja Maria sai lisäksi vielä kolmen vuoden verovapauden tilalle, jonka puolesta mies oli varustanut. Maria kuoli vuoteen 1635 mennessä. Henrikillä ja Marialla oli lapset:
1. Katarina Stråhlman, s. noin 1615 - eli vielä 1694, pso. Viipurin postimestari Johan Bröijer.
2. Anna Stråhlman, eli 1690, pso. ravintoloitsija Kristian Vinberg.
3. Kolmas sisko, mahdollisesti Kristina, jonka pso. oli Herman Bröijer.
Henrikin puoliso oli piispan tytär Anna Juusten, vaikkakaan naisia ei tuohon aikaan sukunimellä mainittukaan. Henrikin kuoltua 1592 avioitui Anna uudestaan. Uusi puoliso oli pormestari Hans Cröell; toistamiseen leskeksi jouduttuaan 1627 asui Anna suvun Juustilanjoen tilalla, "gamla Krögelskan i Juustilanjoki". Anna sai 1594 elinikäisen rälssivapauden tiluksiinsa Nuorassa ja 1622 Kärstilässä, molemmat Viipurin pitäjässä . Henrikillä ja Annalla oli lapset:
 |
| Luutnantti Henrik Stråhlmanin sinetti 16.6.1621 |
1. Hans Stråhlman, k. 1627, ratsumieslippueen päällikkö, pso. Agneta Bengtintytär.
2. Paulus Stråhlman, k. 1630-luvulla, sotilas, pso. Margareta Perintytär.
3. Henrik Stråhlman, luutnantti 1619, ks. alla.
4. Peter Stråhlman, k. 1658, hospitaalinvouti Viipurissa, pso. Brita.
5. Katarina Stråhlman, 1.pso. Viipurin raatimies Hans Thesleff, 2.pso. pormestari, lainlukija Herman Böök.
6. Maria Stråhlman, k. 4.6.1650, 1.pso. Viipurin porm. Berendt Piper.
***
Henrik Stråhlman nuorempi oli ratsusotilas Venäjän sodassa; vuonna 1619 hänet mainitaan luutnanttina Antoni Jurgereickin lippuessa. Henrikin puoliso oli Maria Lod, jonka edellinen mies kauppias Henrik Jobin oli kuollut n. 1614-15. Maria sai 1616 Kustaa II Adolfilta kirjeen, jossa mitätöitiin Marian miesvainaan velat kruunulle ja Maria sai lisäksi vielä kolmen vuoden verovapauden tilalle, jonka puolesta mies oli varustanut. Maria kuoli vuoteen 1635 mennessä. Henrikillä ja Marialla oli lapset:
1. Katarina Stråhlman, s. noin 1615 - eli vielä 1694, pso. Viipurin postimestari Johan Bröijer.
2. Anna Stråhlman, eli 1690, pso. ravintoloitsija Kristian Vinberg.
3. Kolmas sisko, mahdollisesti Kristina, jonka pso. oli Herman Bröijer.
Käsityöläistuotteita katoliselta ajalta?
Suomessa on yhä vieläkin muutama käsityötuote, joiden alkuperä on vahvasti katolilainen. Naantalin museo esitteli heinäkuussa 2011 yhden näistä eli sukat. Oikeammin museossa oli näytillä vanhoja, puisia sukkalestejä. Perimätiedon mukaan neulominen nimittäin levisi Suomeen Ruotsista Naantalin luostarin kautta. Nunnien opastamana taito yleistyi pienessä Naantalin kaupungissa 1600-luvun kuluessa ja pian paikkakunta opittiin tuntemaan sukkateollisuudestaan. Vaikka varsinaisia kirjallisia dokumentteja luostarin sukankudonnasta ei ole, kirjoitti mm. Suomenkieliset Tietosanomat numerossaan 23 seuraavasti;
"Nådendal eli Nantali, joka on puolitoista penikulmaa Turusta. Siellä on ennen ollut Luostari, joka tähän Kuninkas Kristopherin aikana asetettin w. 1443, mutta senjälkeen häwitettin. Täsä Kaupunkisa kudotan Sukkia. "
Sukkateollisuuden huippuvuodet ajoittuivat 1700-luvulle, jolloin vientiin lähti noin 20,000 sukkaparia vuodessa. Kotimaan lisäksi niitä myytiin tietysti Ruotsissa sekä Keski-Euroopassa, Balttiassa ja Venäjällä. Suurin imu katosi 1800-luvun mittaan, kun tehdasmainen valmistusprosessi yleistyi. Naantalissa sukkien laatua tarkkaili raatimies ja myytiin lähtevät sukat saivat varteensa erityisen hyväksymisleiman.
Toinen käsityötuote, joka tosin nykyisin valmistetaan todennäköisesti enemmän tai vähemmän koneellisesti, on markkina- eli Viipurin rinkeli. Tässäkin tapauksessa vanhat tarinat kertovat Viipurin munkkien valmistaneen pääsiäisen aikaan pyhitettyä leipää. Tätä leipomusta annettiin luostarin vieraille, mikäli nämä olivat tuoneet tullessaan jonklin lahjan. Avokätisimmille annettiin rinkeleitä useampiakin ystäville vietäviksi. Ilmeisesti "hurskaat akat" saivat niitä myös myydä. Paavin vallan loputtua kaupungin naiset jatkoivat tätä perinnettä ja näin me voimme vieläkin nauttia kahvikupposen kanssa markkinoilta ostettuja rinkeleitä.
Vaikka vanhemmissa sanomalehdissä ja kirjoissa kerrottiin raumalaisen pitsinnypläyksen olevan katolilaisen ajan luostariperintöä, ei tälle löydy mitään todellista pohjaa. Tosin jo 1500-luvulla pitsejä käytettiin ylhäisön sekä papiston keskuudessa, mutta raumalaisissa perukirjoissa niistä on mainintoja vasta 1600-luvulta alkaen. Rauman Fransiskaaniluostari oli lakkautettu jo 1538 ja tuolloin nypläystaitoa ei Suomessa vielä ollut. Italiasta alkunsa saanut käsityötaide levisi Pohjolan perukoille mm. Ranskan ja Alankomaiden kautta.
Varhaisin dokumentti pitsinnypläyksestä Raumalla on pieni lappunen, joka on ollut kirkossa luettavaksi tarkoitettu ilmoitus; "Yxi Cunjal. Ihminen valitta että hän Reestäns Kaupungin paikoille Pudottanut yhden Knypylä Dynyn Joka sen olis Ylös ottanut tekis nin hyvin ja ilmoitais." Mainittu paperinpalanen, jota nykyisin säilytetään paikallismuseossa, on peräisin vuosien 1747 ja 1750 väliltä. Viimeksi mainittuna vuotena annettiinkin jo virallinen esitys Rauman pitsinnypläyksestä Tukholman manifaktuurikonttorissa. Tuohon aikaan Turun ja Porin läänin maaherrana ollut Lillenber pyrki parantamaan ao. käsityöläisammattia harjoittavien työoloja Raumalla.
Vuonna 1772 eräs Sven Mellenius merkitsi ylös, että nypläystä tapahtui lähes jokaisessa talossa. Tyttölapset aloittivat harjoittelun jo seitsemän vuoden iässä ja jotkut jatkoivat sitä sitten koko ikänsä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin pitseistä sai elantonsa jo ainakin 200, mutta ehkä jopa 300 henkeä. Euroopassa 1700-luku olikin pitsinnypläyksen kulta-aikaa. Raumalla kukoistus jatkui vielä seuraavalla vuosisadalla. Leveimmät ja hienoimmat pitsit saivat nimen "dubbla". Tätä tarvittin esimerkiksi "tykkimyssyyn", jota tuon ajan naisväki mielellään käytti. Yhteen päähineeseen meni tavallisesti "viisi korttelia pitsiä, maksaen kahdeksan riksiä."
Omaan maan lisäksi pitsejä myytiin lähinnä Pietariin ja Ruotsiin. Vuosisadan puolivälin tienoilla nypläys alkoi menettää merkitystään kaupallisessa mielessä ja 1800-luvun lopulla vain harvat raumalaiset osasivat enää tehdä kaikista kauneinta pitsiä. Taitavimmaksi nyplääjäksi tunnustettiin neiti Maria Ulrika Ramstedt, tuttavallisemmin Maija Ulla. Hän sai kunnian edustaa ammattikuntaansa maamme ensimmäisessä käsityönäyttelyssä, joka pidettiin Helsingissä 1875. Suomen Talousseura, joka oli jo kauan tukenut pitsinnypläystä, palkitsi Maija Ullan hopeamitalilla. Pitsien arvostus pysyi korkealla, sillä mm. Venäjän leskikeisarinna Dagmar tilasi niitä itselleen.
"Nådendal eli Nantali, joka on puolitoista penikulmaa Turusta. Siellä on ennen ollut Luostari, joka tähän Kuninkas Kristopherin aikana asetettin w. 1443, mutta senjälkeen häwitettin. Täsä Kaupunkisa kudotan Sukkia. "
Sukkateollisuuden huippuvuodet ajoittuivat 1700-luvulle, jolloin vientiin lähti noin 20,000 sukkaparia vuodessa. Kotimaan lisäksi niitä myytiin tietysti Ruotsissa sekä Keski-Euroopassa, Balttiassa ja Venäjällä. Suurin imu katosi 1800-luvun mittaan, kun tehdasmainen valmistusprosessi yleistyi. Naantalissa sukkien laatua tarkkaili raatimies ja myytiin lähtevät sukat saivat varteensa erityisen hyväksymisleiman.
Toinen käsityötuote, joka tosin nykyisin valmistetaan todennäköisesti enemmän tai vähemmän koneellisesti, on markkina- eli Viipurin rinkeli. Tässäkin tapauksessa vanhat tarinat kertovat Viipurin munkkien valmistaneen pääsiäisen aikaan pyhitettyä leipää. Tätä leipomusta annettiin luostarin vieraille, mikäli nämä olivat tuoneet tullessaan jonklin lahjan. Avokätisimmille annettiin rinkeleitä useampiakin ystäville vietäviksi. Ilmeisesti "hurskaat akat" saivat niitä myös myydä. Paavin vallan loputtua kaupungin naiset jatkoivat tätä perinnettä ja näin me voimme vieläkin nauttia kahvikupposen kanssa markkinoilta ostettuja rinkeleitä.
Vaikka vanhemmissa sanomalehdissä ja kirjoissa kerrottiin raumalaisen pitsinnypläyksen olevan katolilaisen ajan luostariperintöä, ei tälle löydy mitään todellista pohjaa. Tosin jo 1500-luvulla pitsejä käytettiin ylhäisön sekä papiston keskuudessa, mutta raumalaisissa perukirjoissa niistä on mainintoja vasta 1600-luvulta alkaen. Rauman Fransiskaaniluostari oli lakkautettu jo 1538 ja tuolloin nypläystaitoa ei Suomessa vielä ollut. Italiasta alkunsa saanut käsityötaide levisi Pohjolan perukoille mm. Ranskan ja Alankomaiden kautta.
Varhaisin dokumentti pitsinnypläyksestä Raumalla on pieni lappunen, joka on ollut kirkossa luettavaksi tarkoitettu ilmoitus; "Yxi Cunjal. Ihminen valitta että hän Reestäns Kaupungin paikoille Pudottanut yhden Knypylä Dynyn Joka sen olis Ylös ottanut tekis nin hyvin ja ilmoitais." Mainittu paperinpalanen, jota nykyisin säilytetään paikallismuseossa, on peräisin vuosien 1747 ja 1750 väliltä. Viimeksi mainittuna vuotena annettiinkin jo virallinen esitys Rauman pitsinnypläyksestä Tukholman manifaktuurikonttorissa. Tuohon aikaan Turun ja Porin läänin maaherrana ollut Lillenber pyrki parantamaan ao. käsityöläisammattia harjoittavien työoloja Raumalla.
Vuonna 1772 eräs Sven Mellenius merkitsi ylös, että nypläystä tapahtui lähes jokaisessa talossa. Tyttölapset aloittivat harjoittelun jo seitsemän vuoden iässä ja jotkut jatkoivat sitä sitten koko ikänsä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin pitseistä sai elantonsa jo ainakin 200, mutta ehkä jopa 300 henkeä. Euroopassa 1700-luku olikin pitsinnypläyksen kulta-aikaa. Raumalla kukoistus jatkui vielä seuraavalla vuosisadalla. Leveimmät ja hienoimmat pitsit saivat nimen "dubbla". Tätä tarvittin esimerkiksi "tykkimyssyyn", jota tuon ajan naisväki mielellään käytti. Yhteen päähineeseen meni tavallisesti "viisi korttelia pitsiä, maksaen kahdeksan riksiä."
Omaan maan lisäksi pitsejä myytiin lähinnä Pietariin ja Ruotsiin. Vuosisadan puolivälin tienoilla nypläys alkoi menettää merkitystään kaupallisessa mielessä ja 1800-luvun lopulla vain harvat raumalaiset osasivat enää tehdä kaikista kauneinta pitsiä. Taitavimmaksi nyplääjäksi tunnustettiin neiti Maria Ulrika Ramstedt, tuttavallisemmin Maija Ulla. Hän sai kunnian edustaa ammattikuntaansa maamme ensimmäisessä käsityönäyttelyssä, joka pidettiin Helsingissä 1875. Suomen Talousseura, joka oli jo kauan tukenut pitsinnypläystä, palkitsi Maija Ullan hopeamitalilla. Pitsien arvostus pysyi korkealla, sillä mm. Venäjän leskikeisarinna Dagmar tilasi niitä itselleen.
Pahantekijä ja murhamies Ananias Lindroos
Turun Kakolan vankilassa eräänä perjantaiaamuna alkusyksystä 1896 ilmoitti eräs vanki tarvitsevansa puuta työtarpeisiinsa. Vartija Nieminen lähtikin yhdessä mainitun vangin kanssa puuvajalle. Niemisen avatessa lukossa ollutta vajan ovea iski vanki, Ananias Lindroos, kirveen hamarapuolella vartijaa takaraivoon. Kaikeksi onneksi Niemiselle jäi sen verran voimia jäljelle, että hän saattoi huutaa apuvoimia. Ulkotyöjoukon toinen vartija riensikin tapahtumapaikalle, jolloin Lindroos sai jalat alleen. Nieminen toipui varsin nopeasti kirveen iskusta ja ryhtyi sitten ajamaan toisen vartijan kanssa karkuria takaa. Laukaistuaan pari kertaa pistoolinsa sai Nieminen Lindroosin pysähtymään. Ananias Lindroos vietiin takaisin kiven sisään ja Nieminen lähti hoidattamaan vammojaan Kakolan omaan sairaalaan.
Ananias Lindroos oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen nelinkertaisesta varkaudesta sekä erikseen kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen murhasta. Epätoivoisen teon syynä lienee ollut aie karata vartijan vaatteisiin pukeutuneena.
Lindroos sai murhatuomionsa Lohjalla tammikuun 19. päivänä tapahtuneesta Kristina Lovisa Alleenin väkivaltaisesta kuolemasta. Noin kuuden aikoihin illalla joku Lohjankylän asukki päätti vierailla yksinään asuneen Kristina Lovisan luona, mutta joutui kauhukseen huomaamaan tämän tulleen tapetuksi. Pikaisessa tutkinassa selvisi, murhaaja tai tämän apurit olivat myös ryöstäneet Alleenin omaisuutta. Kaikki piironkien laatikot oli avattu ja vaatearkusta oli koko sisältö levitelty ympäri asuntoa. Arvotavaraa ei Alleenilla edes ollut, joten siinä mielessä pahantekijä veti vesiperän. Vanhapiika oli saanut elantonsa huolehtimalla luonaan asuvista kansakoululapsista, minkä lisäksi hän teki satunnaisesti pieniä töitä.
Murhan tultua viranomaisten tietoon, otti poliisi talteen kaikki Lohjankylässä sillä hetkellä tilapäisesti asuneet henkilöt. Näiden joukosta kohdistui epäilys hyvin pian juuri Ananias Lindroosiin, joka oli kiertelevä tapiseeraaja. Tarkemmissa selvityksissä huomattiin, että Ananiaksen karvalakissa oli vielä hyytymätöntä verta, vaikkakaan muissa vaatteissa ei huomattu mitään epäilyttävää. Tämä ei ollut ihmeellistä, sillä murhatusta ei ollut edes vuotanut verta isoja määriä. Poliisin mukaan murhattua neiti Alleenia oli ensin isketty nyrkillä kohden oikeata silmää ja sen jälkeen potkaistu saappaan kannalla oikean korvan kohdalle. Tästä väkivallasta oli murhatun kallo haljennut.
Vaikka Lindroos ei heti tunnustanut tekojaan, löydettiin häntä vastaan raskauttavia todisteita. Aivan kuolleen vierellä oli tupakkaa, jonka epäillyn alainen oli todistettavasti ostanut lohjalaiselta kauppiaalta aivan äskettäin. Toisaalta hän oli jo muutoin poliisin hyvä tuttu, sillä Lindroos oli tuomittu jo kolmekertaisesta varkaudesta. Kaiken kukkuraksi häntä epäiltiin hieman aikaisemmin Inkoossa tapahtuneesta anastuksesta.
Kakolassa tekemästään verityöstä tuomittiin Ananias syyskuussa 1896 neljäksi vuodeksi koppivankeuteen. Lisärangaistuksena hänet suljettiin viideksi vuorokaudeksi pimeään koppiin. Vartija Niemiselle hänet tuomittiin maksamaan kivuista 250 markkaa ja vaatteista 25 markkaa.
Ananias Lindroos oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen nelinkertaisesta varkaudesta sekä erikseen kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen murhasta. Epätoivoisen teon syynä lienee ollut aie karata vartijan vaatteisiin pukeutuneena.
Lindroos sai murhatuomionsa Lohjalla tammikuun 19. päivänä tapahtuneesta Kristina Lovisa Alleenin väkivaltaisesta kuolemasta. Noin kuuden aikoihin illalla joku Lohjankylän asukki päätti vierailla yksinään asuneen Kristina Lovisan luona, mutta joutui kauhukseen huomaamaan tämän tulleen tapetuksi. Pikaisessa tutkinassa selvisi, murhaaja tai tämän apurit olivat myös ryöstäneet Alleenin omaisuutta. Kaikki piironkien laatikot oli avattu ja vaatearkusta oli koko sisältö levitelty ympäri asuntoa. Arvotavaraa ei Alleenilla edes ollut, joten siinä mielessä pahantekijä veti vesiperän. Vanhapiika oli saanut elantonsa huolehtimalla luonaan asuvista kansakoululapsista, minkä lisäksi hän teki satunnaisesti pieniä töitä.
Murhan tultua viranomaisten tietoon, otti poliisi talteen kaikki Lohjankylässä sillä hetkellä tilapäisesti asuneet henkilöt. Näiden joukosta kohdistui epäilys hyvin pian juuri Ananias Lindroosiin, joka oli kiertelevä tapiseeraaja. Tarkemmissa selvityksissä huomattiin, että Ananiaksen karvalakissa oli vielä hyytymätöntä verta, vaikkakaan muissa vaatteissa ei huomattu mitään epäilyttävää. Tämä ei ollut ihmeellistä, sillä murhatusta ei ollut edes vuotanut verta isoja määriä. Poliisin mukaan murhattua neiti Alleenia oli ensin isketty nyrkillä kohden oikeata silmää ja sen jälkeen potkaistu saappaan kannalla oikean korvan kohdalle. Tästä väkivallasta oli murhatun kallo haljennut.
Vaikka Lindroos ei heti tunnustanut tekojaan, löydettiin häntä vastaan raskauttavia todisteita. Aivan kuolleen vierellä oli tupakkaa, jonka epäillyn alainen oli todistettavasti ostanut lohjalaiselta kauppiaalta aivan äskettäin. Toisaalta hän oli jo muutoin poliisin hyvä tuttu, sillä Lindroos oli tuomittu jo kolmekertaisesta varkaudesta. Kaiken kukkuraksi häntä epäiltiin hieman aikaisemmin Inkoossa tapahtuneesta anastuksesta.
Kakolassa tekemästään verityöstä tuomittiin Ananias syyskuussa 1896 neljäksi vuodeksi koppivankeuteen. Lisärangaistuksena hänet suljettiin viideksi vuorokaudeksi pimeään koppiin. Vartija Niemiselle hänet tuomittiin maksamaan kivuista 250 markkaa ja vaatteista 25 markkaa.
Ryypiskelun kauheat seuraukset
Kesäkuisena maanantaina vuonna 1879 tapahtui Lohjankylästä Ventelään johtavalla maantiellä kauheita. Mustion rautaruukilta Karjaan pitäjästä oli samaisena päivänä lähtenyt neljä miestä reissuun kahdella hevosella. Matkassa olivat entinen ruotusotamies Johan Wall, itsellismies Johan Viktor Backman, Romsarbyn Jussilan lampuoti Karl Skogberg sekä tämän renki Karl Lundberg. Miehet olivat poikenneet oluttehtaalla Lohjankylässä, vaikka jo sinne saapuessaan he olivat olleet aivan humalassa.
Olutkannuun porukka sekoitteli vielä jäljellä olleet viinat ja tätä ilolientä he sitten nauttivat Ventelää lähestyessään. Sieltä joukon oli tarkoitus jatkaa matkaansa Vihtiin miilupuita hakkaamaan. Tästä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään, sillä miehet olivat liiaksi humalassa. Heti Lohjannummen jälkeen heidän kesken tuli riitaa jostain joutavasta asiasta. Sanaharkka yltyi lopulta tappeluksi, jonka jälkeen renki Karl Lundberg makasi maassa iso puukonhaava rinnassaan. Lääkäri Tengström, joka sai rengin leikattavakseen, sanoi haavan ulottuneen keuhkoihin saakka ja olleen tämän takia kuolettavan.
Koska Skogberg, Wall ja Backman olivat aivan sekaisin viinasta ja oluesta, ei varsinaisesta puukottajasta päästy heti selvyyteen. Seuraavana päivänä eli tiistaina paikalle saatiin nimismies Jansson, mutta hänkään ei useiden tuntien kuulustelujen jälkeenkään saanut tolkkua puukottajasta. Skogberg ja Wall sanoivat Backmanin murhanneen rengin, mutta viimeksi mainittu ei myöntänyt eikä toisaalta kieltänyt tätä. Hän sanoi, että juopumuksensa takia muistanut mitään maanantaista.
Tutkinnassa avustanut jahtivouti Grahn oli löytänyt rattailta verisen puukon. Kysyessään Backmanilta oliko tämä hänen omansa, oli vastauksena jälleen hiljaisuus. Nimismies teki kuulustelujen jälkeen sen päätöksen, että Skogberg sekä Wall laskettin vapaalle jalalle. Backman sen sijaan lähetettiin Helsingin vankilaan odottamaan välikäräjiä. Johan Viktor Backman oli asunut Inkoon "Gångbölessä" ennen näitä tapahtumia. Tuollaista paikkaa en Inkoosta tiedä, mutta sen sijaan kyseessä voisi olla Gårsböle.
Olutkannuun porukka sekoitteli vielä jäljellä olleet viinat ja tätä ilolientä he sitten nauttivat Ventelää lähestyessään. Sieltä joukon oli tarkoitus jatkaa matkaansa Vihtiin miilupuita hakkaamaan. Tästä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään, sillä miehet olivat liiaksi humalassa. Heti Lohjannummen jälkeen heidän kesken tuli riitaa jostain joutavasta asiasta. Sanaharkka yltyi lopulta tappeluksi, jonka jälkeen renki Karl Lundberg makasi maassa iso puukonhaava rinnassaan. Lääkäri Tengström, joka sai rengin leikattavakseen, sanoi haavan ulottuneen keuhkoihin saakka ja olleen tämän takia kuolettavan.
Koska Skogberg, Wall ja Backman olivat aivan sekaisin viinasta ja oluesta, ei varsinaisesta puukottajasta päästy heti selvyyteen. Seuraavana päivänä eli tiistaina paikalle saatiin nimismies Jansson, mutta hänkään ei useiden tuntien kuulustelujen jälkeenkään saanut tolkkua puukottajasta. Skogberg ja Wall sanoivat Backmanin murhanneen rengin, mutta viimeksi mainittu ei myöntänyt eikä toisaalta kieltänyt tätä. Hän sanoi, että juopumuksensa takia muistanut mitään maanantaista.
Tutkinnassa avustanut jahtivouti Grahn oli löytänyt rattailta verisen puukon. Kysyessään Backmanilta oliko tämä hänen omansa, oli vastauksena jälleen hiljaisuus. Nimismies teki kuulustelujen jälkeen sen päätöksen, että Skogberg sekä Wall laskettin vapaalle jalalle. Backman sen sijaan lähetettiin Helsingin vankilaan odottamaan välikäräjiä. Johan Viktor Backman oli asunut Inkoon "Gångbölessä" ennen näitä tapahtumia. Tuollaista paikkaa en Inkoosta tiedä, mutta sen sijaan kyseessä voisi olla Gårsböle.
Grabben suvun perinnönjakoa
 |
| Grabbackaa kesällä 2002 |
Toinen poika Klas, Snappertunan Horsbäckin, Kirkkonummen Koskiksen ja Navalan isäntä, oli nähtävästi veljeään rauhallisempi eikä hänestä kovin paljon tietoa olekaan. Hänen vaimonsa oli mahdollisesti nimeltään Karin.
Grabben veljesten perinnönjako vuodelta 1526;
Heimos i Karis 13 oktober 1526. Lagman Erik Fleming stadfäster ett jordaskifte, hvarigenom Klas Grabbe afstår åt sin broder Nils Grabbe hälften i Grabbacka gård i Karis mot Koskis i Kyrkslätt socken. Afskrift, sannolikt från senare delen af 1500-talet, i Finlands statsarkiv. FMU 6337
Thenn tijdh jagh Erich Flämingh laghmans tingh hwlt med allmogen i Rasborgz län aff Karis sochen i Heijmosby i welbyrdigh mans närwaro Niles Grabbe, fowgote på Rasborgh och öffwer länedt, anno Domini 1526, lögerdagen näst effter sancte Birgitedag, tå kom å satte tingh Claus Grabbe och tilstodh om ett jordskiffte, som han hadhe giortt medh sin elskelige broder Niles Grabbe nw för ett åår sedan. Tå war iagh staddt widh Rasborgz gårdh och wart kalladt aff them till samma skipte, och welbördigh man Hendrich Hendrichson, booandes wpå Donisby, närwarandes och flere gode männ öffwer samma skipte, så att Clas Grabbe wpleth en halffdeell wthi Grabbacka, som Niles och Claes war tillhopa giffuit, förwthan all sijskensbijte, theres fader och moder them hade giffwidt tillhopa allan gården såsom Mångz Grabbe sine söner hadhe giffwidt medh breff; samma breff och iagh seedth haffwer medh welbördigh mans insegel Tönne Erichsons medh Mångz Grabbes egidt insegill och Såffrin Påualsons jnsegill för samma breff, som war giffwidt wppå alltt Grabbacka, hwilcken halffdeel, som Clas hadhe wthi Grabbacka gårdh (hade) nw skötte wndan sigh och sinom arffuom å satte tinge och wnder Niles Grabbe och hans arfwom; affhände och Niles wndan sigh och sinom arffwom vpå samma tijdh och vp wnder Claws Grabbe och hans arffwom een gårdh liggiandes i Espo sochn för then halffdelen, som Claes hade wthi Grabbacka, gården, hetandes Koskis, liggiandes till Espo till tingzlagh och till Kyrkesläth till kyrckie, hwilckedt skiptte the nw stadhfäste, som the tillförenne giortth hadhe, som thesse 12, som tå i nämpden såto, wore ther fasth åtth, såsom ähr först Staffan i Kägrebacka och i Skwggböle, Oleff i Rwllarsböle, Oleff i Konungzböle, Oleff Andersson i Kila, Jop i Mesby, Lasse i Kila, Bentt i Göbbelby, Jöns i Konungzböle, Hans i Kwrby, Per i Kyrckenäss och Erich i Klockaböle Effter theres egne godh willia och sammtyckie och effter thet skiffte lagligit giorth war och fans ther och wittne till att för:de Mångz Grabbe och hans e[l]skelige hwstrw Ingred Classdåtter hade andre köpegodz annorstädis än Grabbacka wärdth war, hwilcke köpe godz war skipt alle sijskene emillan. Effter thet så lagliga alltth tillgån[g]idt war, tå dömde iagh för:de sköttningh staducht och fast och hwar skall niwtha wpwnder sin gårdh ther effter som hwart haffwer haft wtaff ålder, jngo wndantagandes, hwadh ther nw wpwnder eller thet framdeles wpspörias kan, hwadh thet är hälst i wåtho eller tårro. Till ytermere wisso att så i sanningen är tillgångit, tå hänger iagh mitt insegil nädanför thetta breff medh Niles Grabbes egidt och Hendrich Hendrichsons och Clas Grabbes insegil. Datum anno die et loco vt supra.
Månsin tytär Margareta Grabbe avioitui Tenholan Prästkullan Sune Perssonin (Ille-sukua) kanssa. Edellä mainittujen kahden pojan ja yhden tunnetun tyttären lisäksi oli ainakin vielä toinenkin tytär, ... Månsintytär, jonka etunimi valitettavasti jää puuttumaan asiakirjoista. Nils Månsinpoika teki näet 1539 perinnönjakoa siskonsa tyttärentyttären Brita Larsintyttären kanssa, joka oli Sipoon nimismiehen Hans Erikinpojan (Ekelöf-sukau) vaimo. Tämän Britan on siinä vaiheessa täytynyt olla ainakin n. 20 vuotta vanha, eli syntynyt viimeistään 1519). Jos oletetaan, että hänen äitinsä ja äidinäitinsä olivat vähintään saman ikäisiä heidän saadessaan tyttärensä, on ... Månsintyttären täytynyt syntyä viimeistään noin 1479, luultavasti jo aikaisemminkin. Veli Nils Grabbe, joka kuoli 1548, lienee syntynyt n. 1480/1490-luvuilla, sillä hän oli sissipäällikkö 1520-luvulla. ... Månsdotter oli näin ollen ehkä Grabben sisarusparven vanhin. Hän jäi ehkä kokonaan Grabben sisarusten perinnönjaon ulkopuolelle 1526, koska Nils Grabbe 1539 jälkeenpäin hyvitti hänen tyttärentytärtä Grabbackan siskonosasta.
Måns, Nils ja Klas
 |
| Grabbackan raunioilla kesällä 2002 |
Grabbacka oli mahdollisesti Månsin ostotila, koska hänen poikansa Nils ja Klas perinnönsovittelussaan 1526 mainitsivat, että he kaksistaan saivat sen molemmilta vanhemmiltaan ("...som Niles och Claes war tillhopa gif-fuit, förwthan all sijskensbijte, theres fader och moder them hade giffwidt tillhopa..."). Jos kyseessä olisi ollut perintötila, myös sisaret olisivat olleet oikeutettuja sisarosuuksiin. Koko edellinen päätelmä jää kuitenkin hieman epävarmaksi, sillä perinnönjaossa mainitaan että vanhemmat omistivat "muualla muita(kin) ostotiloja Grabbackan arvon verran, nämä jaettiin kaikkien siskosten välillä" ("...Mångz Grabbe och hans e[l]skelige hwstrw Ingred Classdåtter hade andre köpegodz annorstädis än Grabbacka wärdth war, hwilcke köpe godz war skipt alle sijskene emillan.") ja Nils vielä 1539 korvasi nimettömäksi jääneen sisarensa tyttärentyttärelle perintöosuuksia.
Yksi Måns Andersinpojan muista ostotiloista oli ehkä Kirkkonummen Koskiksen tila. Månsin pojista Klas nimittäin tuli Koskiksen yksinomistajaksi sitä vastaan, että hän luovutti oman puolikkaan Grabbackasta veljelleen Nilsille. On myös mahdollista, että Koskis oli poika Nilsin hankkima tila, jolla hän hyvitti veljeään Grabbackan luovutetusta puoliskosta. Koskis oli myöhemmin osa Koskis-Navalan kartanoa ja vielä myöhemmin osa Kirkkonummen Veikkolan Eerikinkartanoa, Eriksgårdia.
Måns Anderinpoika oli mahdollisesti aviossa kahdesti: poikien perintöasiakirjassa 1526 mainitaan, että Månsilla oli rakastettu vaimo Ingrid Klasintytär ("...hans elskelige hwstrw Ingred Classdåtter...); toinen vaimo oli sukutaulujen mukaan Beata Andersintytär Boije . Koska juuri Ingrid oli mainittuna poikien Nilsin ja Klasin perinnönjaossa, oli hän selvästi ainakin heidän äitinsä; valitettavasti ei mistään kuitenkaan käy selville kumpi vaimoista oli tyttärien äiti.
Grabbacka Karjaalla
 |
| Hagelbergien jälkeläiset Grabbackassa kesällä 2002 |
Jo vuonna 1450 mainittiin Karjaalla eräs Laurens Grab lautamiesten joukossa laamanninkäräjillä. Luultavasti hän oli sama kuin lautamies Lauren Grobbe (saattaa olla väärin kirjoitettu; lähde on 1600-luvun jäljennös pöytäkirjasta) käräjillä Karjaalla 1461 ja Graabin Laurens (”Laurens i Graab”), lautamies Karjaalla 1466. Jos Laurens oli talollinen juuri myöhemmän Grabbackan alueella ei tiedetä, mutta se lienee todennäköistä. Eräiden arvailujen mukaan olisi Grabbackan lähtösana "graben", ehkä suden kiertoilmaisusta "gråben", "harmaajalka". Tätä olettamusta tukee se, että Grabbacka 1578 kutsutaan Gråbackaksi ja 1581 Gråbachkaksi. Ei kuitenkaan ole poissuljettua, että kyseessä olisi ollut muinaisruotsalainen henkilönimi - ja nykyäänkin vielä elävä saksalainen sukunimi - Grabbe . Mainittakoon vielä, että eräs Olof Grabbe mainittiin Uskelassa jo 1401.
Grabbacka tuli tunnetuksi Grabbe-suvun säterinä, asuinkartanona. Sen vanhimpana tunnettuna omistajana oli Måns Andersinpoika Grabbe , joka ainakin 1490-1510 -luvuilla oli kihlakunnantuomarina Raaseporin itäisessä osassa, Inkoon-Espoon alueella. Grabbackassa oli kivitalo, joka 1900-luvulla kaivettiin esiin ja restauroitiin. Rakennuksessa oli eri ikäkausina rakennettuja osia. Vanhin ja suurin osa on rakennettu samalla tavalla kuin Karjaan kirkko, joka vihittiin käyttöön 1470, joten arvellaan, että Grabbackan rakentamisen alku on samalta ajalta; nuorimmat osat on 1500-luvun puoliltaväliltä. E. Kartano on Kansallismuseossa säilytettävässä käsikirjoituksessaan kuitenkin arvioinut, että talon sydämen muodosti tornimainen rakennelma peräti 1300-luvulta. Todennäköisesti kuitenkin on Grabbackan rälssilinna valmistunut vasta 1483 jälkeen, jolloin valtionhoitaja Sten Sture perui kuningatar Margaretan kiellon linnoitetuista aatelisten asuintaloista. Nimensä talo sai ehkä vasta silloin kun Måns oli liittänyt siihen talonpoikaistaloja tai kun hän jo oli kuollut, sillä nimi Grabbacka esiintyy kirjallisissa lähteissä vasta 1526 alkaen. Kivilinna lienee ollut vaikuttavan näköinen, sillä sen arvioidaan olleen kolmikerroksisen. Palon jälkeen n. 1670 siitä poistettiin kiviä.
Ahasverus
Muutama vuosi sitten tuhoutui tulipalon myötä Marttilan ainoa leipomo Tiipilän kylässä, Härkätien varrella. Melko harva varmaan tietää, että Tiipilässä asui jo 1880-luvun alussa eräs leipurimestari, Orimattilassa Lietsamaan Jursalassa 1856 syntynyt Kustaa Adolf Ahasverus Viljanen. Ammatin harjoittamiseen tarvittavan mestarikirjan Viljanen oli saanut Lappeenrannassa toukokuun 15. päivänä vuonna 1879. Hänen hyvin erikoinen toinen etunimensä oli raamatullinen, sillä Vanhassa testamentissa Ahasverus oli Persian kuninkaasta käytetty nimi. Yleisimmin tällä lienee tarkoitettu vuosina 486-465 eaa. hallinnutta Kserkses Ensimmäistä.
"Bagaremästaren" Viljanen tuli Tiipilään vuonna 1883 Lappeenrannasta yhdessä vaimonsa Maria Charlotta Wahlstenin ja kahden pienen tyttärensä kanssa. Samaan aikaan taloon tuli Helsingin kautta kuopiolainen leipuri Henrik Norqvist. Viimeksi mainittu muutti Tampereelle 1886. Kovin kauaa ei Viljanenkaan malttanut Marttilassa olla, sillä jo lokakuussa 1883 hän lähti perheineen Tampereellle. Siellä hän ilmoitti aikovansa harjoittaa nimenomaan leipurin ammattia. Kummallista kyllä, tämän ilmoituksen hän teki jo maaliskuussa 1883, joten Tiipilä taisi olla Viljasen perheelle vain pelkkä läpikulkupaikka.
Viljanen ja Maria Wahlsten olivat avioituneet Lappeenrannassa 1879. Perheen kahdesta tyttärenstä Bertha Maria syntyi Tampereella 1880, kun taas pikkusisko Alma Viktoria kahta vuotta myöhemmin Marttilassa rippikirjan mukaan. Luultavasti perhe oli vähän väliä liikekannalla, sillä Alma Viktoria kastemerkintää ei Marttilan kirjoista löydy. Myöskään Lappeenrannan tai Marttilan ulos- ja sisäänmuuttaneiden luetteloissa ei Viljasia mainita.
Tampereella Kustaa Viljanen muutti jossain välissä muutti Kymenlaakson Pyhtäälle sekä edelleen 1909 Lahden kaupunkiin, jonka jälkeisistä vaiheista ei ainakaan itselläni ole tietoa.
"Bagaremästaren" Viljanen tuli Tiipilään vuonna 1883 Lappeenrannasta yhdessä vaimonsa Maria Charlotta Wahlstenin ja kahden pienen tyttärensä kanssa. Samaan aikaan taloon tuli Helsingin kautta kuopiolainen leipuri Henrik Norqvist. Viimeksi mainittu muutti Tampereelle 1886. Kovin kauaa ei Viljanenkaan malttanut Marttilassa olla, sillä jo lokakuussa 1883 hän lähti perheineen Tampereellle. Siellä hän ilmoitti aikovansa harjoittaa nimenomaan leipurin ammattia. Kummallista kyllä, tämän ilmoituksen hän teki jo maaliskuussa 1883, joten Tiipilä taisi olla Viljasen perheelle vain pelkkä läpikulkupaikka.
Viljanen ja Maria Wahlsten olivat avioituneet Lappeenrannassa 1879. Perheen kahdesta tyttärenstä Bertha Maria syntyi Tampereella 1880, kun taas pikkusisko Alma Viktoria kahta vuotta myöhemmin Marttilassa rippikirjan mukaan. Luultavasti perhe oli vähän väliä liikekannalla, sillä Alma Viktoria kastemerkintää ei Marttilan kirjoista löydy. Myöskään Lappeenrannan tai Marttilan ulos- ja sisäänmuuttaneiden luetteloissa ei Viljasia mainita.
Tampereella Kustaa Viljanen muutti jossain välissä muutti Kymenlaakson Pyhtäälle sekä edelleen 1909 Lahden kaupunkiin, jonka jälkeisistä vaiheista ei ainakaan itselläni ole tietoa.
Karl Fredrik Wilenius Vuotavan torpasta
Päätin eräänä iltana selvitellä suomusjärveläisiä sukulaisiani, joille ennen ollut vielä merkinnyt syntymäaikaa. Perustiedot näistä henkilöistä olin nimittäin koonnut jo joskus 1990-puolivälissä enkä sen jälkeen ollut uhrannut niille riittävää mielenkiintoa.
Niinpä muutaman tunnin kestäneen HisKin ja SSHY:n sivujen pyörittelyn jälkeen oli koossa muutamia kymmeniä syntymäpäiviä sekä kaukaisempien esisukulaisten kohdalla syntymävuosia. Tässä ohessa törmäsin yht'äkkiä herra Karl Fredrik Wileniukseen, joka oli hauskasti nimetyn Kettulan kylän Vanha-Ällipään Vuotavan torpparina vuodesta 1859 lähtien.
Hänen syntymäaikansa 23.12.1825 kertoi itselleni, että kyseessä oli Lohjan Outamon kartanon Lahden torpassa syntynyt mies. Karl Fredrikin isoveli, muonatorppari Samuel Wilenius (s. 1812), on isoäitini isoäidin isä. Näin ollen Vuotavan torpparina 1889 kuollut Karl Fredrik ei ollut edes kovin kaukaista sukua itselleni.
Wilenius avioitui ensimmäisen kerran Inkoon Krämarsin kylästä kotoisin olleen Maria Lovisa Hedbergin kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta Inkoossa, kunnes he muuttivat Lohjan Jönsböleen. Siellä syntyi vielä kaksi lasta lisää, kunnes 1859 Wileniuksen tuli em. Vuotavan torppari Kettulaan kylään. Kettulasta suuri osa kuului Mustion ruukinpatruuna Linderin omistuksiin, sillä jostainhan ruukkien oli saatava puuhiilensä.
Vuotavan näki päivänvalon Karl Fredrikin ja Maria Lovisan kuudes lapsi Evert Viktor vuonna 1861. Seitsemän ajast'aikaa myöhemmin Maria Lovisa kuoli ja lähes saman tien Karl Fredrik vei vihille itseään 13 vuotta nuoremman Eva Gustava Åfeltin. Tämä oli kotoisin Sammatin Haarjärveltä. Heille syntyi Vuotavalla kuusi lasta vuosien 1869-1879 välillä. Viimeeksi mainittuna vuotena Eva Gustava kuoli ja 1880 Karl Fredrik avioitui kolmannen kerran. Tällä kertaa puolisoksi osui sammattilainen muonatorpparin tytär Greta Palander. Hänellä ja torppari Wileniuksella ei ollut lapsia, ehkä Gretan 45 -vuoden iästä johtuen.
Perheen lapsista vanhin oli Amanda Maria, jonka mies Johan Lönnqvist oli muonamies Kitulan Mikkelin talossa. Poika Karl Augustista tuli lampuoti Kettulan Sipparille, kun taas Evert Viktor jatkoi isänsä jälkeen torpparina Vuotavalla. Kustaa Edvard Wilenius taasen ehti olla renkinä Suomusjärven Kitulan Paavolassa, kunnes uuden vuosisadan alussa 1904 hänet mainitaan Laperlan Kevon tilanvuokraajana.
Oheisesta jälkipolvitaulustosta löytyy varmaan monia tuttuja nimiä muutamille sukututkijaystävilleni.
Taulu 1
I. Karl Fredrik Wilenius. Syntynyt 23.12.1825 Lohja, Outamo, Lahden torppa. Kuollut 24.06.1889 Suomusjärvi,Kettula. Haudattu 1889 Suomusjärvi. Torppari;muonatorppari. Asui ensin perheineen Inkoon Krämarsin kylässä, mistä hänen vaimonsa Maria Lovisa Hedberg oli kotoisin. Sieltä muutti Linkullan Antalle sekä edelleen Lohjan Jönsböleen.
Suomusjärven Kettulan kylän Vanha Ällipään Vuotavan torppari vuodesta 1859 lähtien.
Oli leski mennessään naimisiin Evan kanssa. Ensimmäinen vaimo oli ollut Maria Lovisa Hedberg.
Kotoisin Lohjan Outamon Lahden torpasta. Rippikirjoissa syntymäaikana 13.12, mutta kastettujen luettelon mukaan syntyi 23.12.1825. –Puoliso 1:o Maria Lovisa Hedberg. Syntynyt 01.02.1822 Inkoo, Krämars. Kuollut 26.06.1868 Suomusjärvi, Kettula, Vuotavan torppa. Torppari Johan Hedbergin ja Clara Bergheimin tytär Inkoon Krämarsin kylästä. –Puoliso 2:o Eva Gustava Åfeldt. Syntynyt 09.11.1838 Sammatti, Haarjärvi. Kuollut 1879 Suomusjärvi, Kettula, Vuotavan torppa. ( i Henrik Åfeldt. Syntynyt 23.10.1789 Sammatti,Haarjärvi. Kuollut 08.01.1840 Sammatti. Torppari. Ä Ulrika Risenkamp. Syntynyt 11.10.1801 Karjalohja,Härjänvatsa. Kuollut 06.08.1874 Sammatti.) –Puoliso 3:o 1880 Sammatti Greta Palander. Syntynyt 05.08.1835 Sammatti. Muonatorppari Josef Palanderin ja Maja Stordellin tytär Sammatista. ( i Josef Palander. Syntynyt 08.07.1792 Somero. Renki. muonatorppari. Ä Maria Stordell. Syntynyt 27.06.1796 Nummi,Tavola.)
II Lapset
1: Amanda Maria Wilenius. Syntynyt 20.12.1849 Inkoo, Krämars. Piika. Taulu 2.
1: Johan Viktor Wilenius. Syntynyt 26.04.1854 Lohja, Jönsböle. Kuollut 30.05.1854 Lohja, Jönsböle.
1: Karl August Wilenius. Syntynyt 06.01.1852 Inkoo, Krämars. Lampuoti. Taulu 3.
1: Emma Charlotta Wilenius. Syntynyt 27.06.1855 Lohja, Jönsböle.
1: Johan Berndt Wilenius. Syntynyt 27.01.1858 Lohja.
1: Evert Viktor Wilenius. Syntynyt 21.01.1861 Suomusjärvi, Kettula, Vuotavan torppa. Torppari. Isänsä jälkeen Suomusjärven Kettulan kylän Vanha-Ällipään Vuotavan torppari. –Puoliso 17.07.1890 Pusula Maria Josefa Stigell. Syntynyt 19.04.1868 Pusula, Hyönölä, Ali-Hannula. Vanhemmat Pusulan Hyönölän kylän Ali-Hannulan isäntä Abel Johansson Stigell ja vaimonsa Maria Josefa Alen.
2: Wilhelmina Gustawa Wilenius. Syntynyt 24.10.1869 Suomusjärvi,Kettula. Kastettu 26.10.1869 Suomusjärvi.
2: Gustaf Edvard Wilenius. Syntynyt 24.10.1869 Suomusjärvi,Kettula. Kastettu 26.10.1869 Suomusjärvi.
2: Kustaa Edvard Wilenius. Syntynyt 16.12.1871 Suomusjärvi, Kettula. Renki;torppari:vuokraaja. Taulu 4.
2: Ulof Oskar Wilenius. Syntynyt 25.06.1874 Suomusjärvi,Kettula. Kastettu 29.06.1874 Suomusjärvi.
2: Hilda Maria Wilenius. Syntynyt 25.10.1877 Suomusjärvi,Kettula. Kastettu 28.10.1877 Suomusjärvi. Kuollut 12.12.1877 Suomusjärvi. Haudattu 1877 Suomusjärvi.
2: Hilda Maria Wilenius. Syntynyt 22.01.1879 Suomusjärvi,Kettula. Kastettu 26.01.1879 Suomusjärvi.
Taulu 2
(Taulusta 1)
II. Amanda Maria Wilenius. Syntynyt 20.12.1849 Inkoo, Krämars. Piika. Ainakin 1870-luvun alussa piikana Suomusjärven Kettulan kylän Nikulassa.
Sai kuolleena syntyneen lapsen 16.3.1871. Isä Taulu 1. –Puoliso 28.12.1871 Suomusjärvi Johan Edvard Lönnqvist. Syntynyt 08.03.1849 Suomusjärvi, Kettula, Uusi-Ällipää. Muonamies. Muonamies Suomusjärven Kitulan Mikkelin talossa.
III Lapset
Johan Edvard Lönnqvist. Syntynyt 01.10.1873 Suomusjärvi, Ahtiala, Pietilä.
Johan Gabriel Lönnqvist. Syntynyt 21.03.1875 Suomusjärvi, Kitula, Mikkeli.
Amanda Wilhelmina Lönnqvist. Syntynyt 04.11.1876 Suomusjärvi, Kitula, Mikkeli.
Henrik Lönnqvist. Syntynyt 21.01.1879 Suomusjärvi, Kitula, Mikkeli.
Gustaf Edvard Lönnqvist. Syntynyt 07.12.1880 Suomusjärvi, Kitula, Mikkeli.
August Viktor Lönnqvist. Syntynyt 08.01.1888 Suomusjärvi, Kitula, Mikkeli.
Taulu 3
(Taulusta 1)
II. Karl August Wilenius. Syntynyt 06.01.1852 Inkoo, Krämars. Lampuoti. Suomusjärven Kettulan kylän Sipparin talon lampuoti. Tämän puolen manttaalin verotalon omisti Mustion ruukinpatruuna Linder. Isä Taulu 1. –Puoliso 1:o Amanda Vilhelmina Hök. Syntynyt 12.11.1861 Kiikala. Kuollut 27.03.1894 Suomusjärvi, Kettula, Sippari. Amandan isä oli ollut Suomusjärven Kitulan Kirjun talollisena. –Puoliso 2:o 1896 Lohja Amanda Maria Holmsten. Syntynyt 08.09.1865 Siuntio. Amanda Marialla oli avioton tytär Aina Irene, joka oli syntynyt Lohjalla.
III Lapset
1: Karl Filemon Wilenius. Syntynyt 02.03.1891 Suomusjärvi, Kettula, Sippari.
1: Kustaa Adolf Wilenius. Syntynyt 27.10.1892 Suomusjärvi, Kettula, Sippari.
2: Anna Maria Wilenius. Syntynyt 22.11.1896 Suomusjärvi, Kettula, Sippari.
Taulu 4
(Taulusta 1)
II. Kustaa Edvard Wilenius. Syntynyt 16.12.1871 Suomusjärvi, Kettula. Kastettu 20.12.1871 Suomusjärvi. Renki;torppari:vuokraaja. Vihkimisen aikaan 1897 oli renkinä Suomusjärven Kitulan kylän Paavolassa. Vuonna 1900 mainitaan torpparina Kitulassa ja 1904 vuokraajana Laperlan Kevolla. Isä Taulu 1. –Puoliso 21.11.1897 Suomusjärvi Amanda Kustava Eklund. Syntynyt 04.11.1867 Suomusjärvi, Kettula, Tomma. Vanhemmat Suomusjärven Kettulan kylän Tomman talon torppari Henrik Gustaf Eklund ja vaimonsa Eva Lena Eriksdotter.
III Lapset
Elli Maria Wilenius. Syntynyt 01.08.1900 Suomusjärvi, Kitula.
Hilma Vilhelmiina Wilenius. Syntynyt 03.09.1904 Suomusjärvi, Laperla, Kevo.
Niinpä muutaman tunnin kestäneen HisKin ja SSHY:n sivujen pyörittelyn jälkeen oli koossa muutamia kymmeniä syntymäpäiviä sekä kaukaisempien esisukulaisten kohdalla syntymävuosia. Tässä ohessa törmäsin yht'äkkiä herra Karl Fredrik Wileniukseen, joka oli hauskasti nimetyn Kettulan kylän Vanha-Ällipään Vuotavan torpparina vuodesta 1859 lähtien.
Hänen syntymäaikansa 23.12.1825 kertoi itselleni, että kyseessä oli Lohjan Outamon kartanon Lahden torpassa syntynyt mies. Karl Fredrikin isoveli, muonatorppari Samuel Wilenius (s. 1812), on isoäitini isoäidin isä. Näin ollen Vuotavan torpparina 1889 kuollut Karl Fredrik ei ollut edes kovin kaukaista sukua itselleni.
Wilenius avioitui ensimmäisen kerran Inkoon Krämarsin kylästä kotoisin olleen Maria Lovisa Hedbergin kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta Inkoossa, kunnes he muuttivat Lohjan Jönsböleen. Siellä syntyi vielä kaksi lasta lisää, kunnes 1859 Wileniuksen tuli em. Vuotavan torppari Kettulaan kylään. Kettulasta suuri osa kuului Mustion ruukinpatruuna Linderin omistuksiin, sillä jostainhan ruukkien oli saatava puuhiilensä.
Vuotavan näki päivänvalon Karl Fredrikin ja Maria Lovisan kuudes lapsi Evert Viktor vuonna 1861. Seitsemän ajast'aikaa myöhemmin Maria Lovisa kuoli ja lähes saman tien Karl Fredrik vei vihille itseään 13 vuotta nuoremman Eva Gustava Åfeltin. Tämä oli kotoisin Sammatin Haarjärveltä. Heille syntyi Vuotavalla kuusi lasta vuosien 1869-1879 välillä. Viimeeksi mainittuna vuotena Eva Gustava kuoli ja 1880 Karl Fredrik avioitui kolmannen kerran. Tällä kertaa puolisoksi osui sammattilainen muonatorpparin tytär Greta Palander. Hänellä ja torppari Wileniuksella ei ollut lapsia, ehkä Gretan 45 -vuoden iästä johtuen.
Perheen lapsista vanhin oli Amanda Maria, jonka mies Johan Lönnqvist oli muonamies Kitulan Mikkelin talossa. Poika Karl Augustista tuli lampuoti Kettulan Sipparille, kun taas Evert Viktor jatkoi isänsä jälkeen torpparina Vuotavalla. Kustaa Edvard Wilenius taasen ehti olla renkinä Suomusjärven Kitulan Paavolassa, kunnes uuden vuosisadan alussa 1904 hänet mainitaan Laperlan Kevon tilanvuokraajana.
Oheisesta jälkipolvitaulustosta löytyy varmaan monia tuttuja nimiä muutamille sukututkijaystävilleni.
Taulu 1
I. Karl Fredrik Wilenius. Syntynyt 23.12.1825 Lohja, Outamo, Lahden torppa. Kuollut 24.06.1889 Suomusjärvi,Kettula. Haudattu 1889 Suomusjärvi. Torppari;muonatorppari. Asui ensin perheineen Inkoon Krämarsin kylässä, mistä hänen vaimonsa Maria Lovisa Hedberg oli kotoisin. Sieltä muutti Linkullan Antalle sekä edelleen Lohjan Jönsböleen.
Suomusjärven Kettulan kylän Vanha Ällipään Vuotavan torppari vuodesta 1859 lähtien.
Oli leski mennessään naimisiin Evan kanssa. Ensimmäinen vaimo oli ollut Maria Lovisa Hedberg.
Kotoisin Lohjan Outamon Lahden torpasta. Rippikirjoissa syntymäaikana 13.12, mutta kastettujen luettelon mukaan syntyi 23.12.1825. –Puoliso 1:o Maria Lovisa Hedberg. Syntynyt 01.02.1822 Inkoo, Krämars. Kuollut 26.06.1868 Suomusjärvi, Kettula, Vuotavan torppa. Torppari Johan Hedbergin ja Clara Bergheimin tytär Inkoon Krämarsin kylästä. –Puoliso 2:o Eva Gustava Åfeldt. Syntynyt 09.11.1838 Sammatti, Haarjärvi. Kuollut 1879 Suomusjärvi, Kettula, Vuotavan torppa. ( i Henrik Åfeldt. Syntynyt 23.10.1789 Sammatti,Haarjärvi. Kuollut 08.01.1840 Sammatti. Torppari. Ä Ulrika Risenkamp. Syntynyt 11.10.1801 Karjalohja,Härjänvatsa. Kuollut 06.08.1874 Sammatti.) –Puoliso 3:o 1880 Sammatti Greta Palander. Syntynyt 05.08.1835 Sammatti. Muonatorppari Josef Palanderin ja Maja Stordellin tytär Sammatista. ( i Josef Palander. Syntynyt 08.07.1792 Somero. Renki. muonatorppari. Ä Maria Stordell. Syntynyt 27.06.1796 Nummi,Tavola.)
II Lapset
1: Amanda Maria Wilenius. Syntynyt 20.12.1849 Inkoo, Krämars. Piika. Taulu 2.
1: Johan Viktor Wilenius. Syntynyt 26.04.1854 Lohja, Jönsböle. Kuollut 30.05.1854 Lohja, Jönsböle.
1: Karl August Wilenius. Syntynyt 06.01.1852 Inkoo, Krämars. Lampuoti. Taulu 3.
1: Emma Charlotta Wilenius. Syntynyt 27.06.1855 Lohja, Jönsböle.
1: Johan Berndt Wilenius. Syntynyt 27.01.1858 Lohja.
1: Evert Viktor Wilenius. Syntynyt 21.01.1861 Suomusjärvi, Kettula, Vuotavan torppa. Torppari. Isänsä jälkeen Suomusjärven Kettulan kylän Vanha-Ällipään Vuotavan torppari. –Puoliso 17.07.1890 Pusula Maria Josefa Stigell. Syntynyt 19.04.1868 Pusula, Hyönölä, Ali-Hannula. Vanhemmat Pusulan Hyönölän kylän Ali-Hannulan isäntä Abel Johansson Stigell ja vaimonsa Maria Josefa Alen.
2: Wilhelmina Gustawa Wilenius. Syntynyt 24.10.1869 Suomusjärvi,Kettula. Kastettu 26.10.1869 Suomusjärvi.
2: Gustaf Edvard Wilenius. Syntynyt 24.10.1869 Suomusjärvi,Kettula. Kastettu 26.10.1869 Suomusjärvi.
2: Kustaa Edvard Wilenius. Syntynyt 16.12.1871 Suomusjärvi, Kettula. Renki;torppari:vuokraaja. Taulu 4.
2: Ulof Oskar Wilenius. Syntynyt 25.06.1874 Suomusjärvi,Kettula. Kastettu 29.06.1874 Suomusjärvi.
2: Hilda Maria Wilenius. Syntynyt 25.10.1877 Suomusjärvi,Kettula. Kastettu 28.10.1877 Suomusjärvi. Kuollut 12.12.1877 Suomusjärvi. Haudattu 1877 Suomusjärvi.
2: Hilda Maria Wilenius. Syntynyt 22.01.1879 Suomusjärvi,Kettula. Kastettu 26.01.1879 Suomusjärvi.
Taulu 2
(Taulusta 1)
II. Amanda Maria Wilenius. Syntynyt 20.12.1849 Inkoo, Krämars. Piika. Ainakin 1870-luvun alussa piikana Suomusjärven Kettulan kylän Nikulassa.
Sai kuolleena syntyneen lapsen 16.3.1871. Isä Taulu 1. –Puoliso 28.12.1871 Suomusjärvi Johan Edvard Lönnqvist. Syntynyt 08.03.1849 Suomusjärvi, Kettula, Uusi-Ällipää. Muonamies. Muonamies Suomusjärven Kitulan Mikkelin talossa.
III Lapset
Johan Edvard Lönnqvist. Syntynyt 01.10.1873 Suomusjärvi, Ahtiala, Pietilä.
Johan Gabriel Lönnqvist. Syntynyt 21.03.1875 Suomusjärvi, Kitula, Mikkeli.
Amanda Wilhelmina Lönnqvist. Syntynyt 04.11.1876 Suomusjärvi, Kitula, Mikkeli.
Henrik Lönnqvist. Syntynyt 21.01.1879 Suomusjärvi, Kitula, Mikkeli.
Gustaf Edvard Lönnqvist. Syntynyt 07.12.1880 Suomusjärvi, Kitula, Mikkeli.
August Viktor Lönnqvist. Syntynyt 08.01.1888 Suomusjärvi, Kitula, Mikkeli.
Taulu 3
(Taulusta 1)
II. Karl August Wilenius. Syntynyt 06.01.1852 Inkoo, Krämars. Lampuoti. Suomusjärven Kettulan kylän Sipparin talon lampuoti. Tämän puolen manttaalin verotalon omisti Mustion ruukinpatruuna Linder. Isä Taulu 1. –Puoliso 1:o Amanda Vilhelmina Hök. Syntynyt 12.11.1861 Kiikala. Kuollut 27.03.1894 Suomusjärvi, Kettula, Sippari. Amandan isä oli ollut Suomusjärven Kitulan Kirjun talollisena. –Puoliso 2:o 1896 Lohja Amanda Maria Holmsten. Syntynyt 08.09.1865 Siuntio. Amanda Marialla oli avioton tytär Aina Irene, joka oli syntynyt Lohjalla.
III Lapset
1: Karl Filemon Wilenius. Syntynyt 02.03.1891 Suomusjärvi, Kettula, Sippari.
1: Kustaa Adolf Wilenius. Syntynyt 27.10.1892 Suomusjärvi, Kettula, Sippari.
2: Anna Maria Wilenius. Syntynyt 22.11.1896 Suomusjärvi, Kettula, Sippari.
Taulu 4
(Taulusta 1)
II. Kustaa Edvard Wilenius. Syntynyt 16.12.1871 Suomusjärvi, Kettula. Kastettu 20.12.1871 Suomusjärvi. Renki;torppari:vuokraaja. Vihkimisen aikaan 1897 oli renkinä Suomusjärven Kitulan kylän Paavolassa. Vuonna 1900 mainitaan torpparina Kitulassa ja 1904 vuokraajana Laperlan Kevolla. Isä Taulu 1. –Puoliso 21.11.1897 Suomusjärvi Amanda Kustava Eklund. Syntynyt 04.11.1867 Suomusjärvi, Kettula, Tomma. Vanhemmat Suomusjärven Kettulan kylän Tomman talon torppari Henrik Gustaf Eklund ja vaimonsa Eva Lena Eriksdotter.
III Lapset
Elli Maria Wilenius. Syntynyt 01.08.1900 Suomusjärvi, Kitula.
Hilma Vilhelmiina Wilenius. Syntynyt 03.09.1904 Suomusjärvi, Laperla, Kevo.
Tuorlasta tutkinto ja työpaikka
Lokakuussa 1888 jaettiin Piikkiössä sijaitsevassa Tuorlan maanviljelyskoulussa päästötodistuksia ns. vuositutkinnon aikaan. Tutkinto sisälsi maanviljelysoppia, karjanhoitoa, hevosenkengitystä sekä luvunlaskua. Koulusalissa oli lisäksi näytteillä oppilaiden piirustusvihkoja sekä oiko- ja kaunokirjoitustöitä. Paikalla olleet saivat sen käsityksen, että koulussa oli ahkeroitu menestyksellisesti.
Tuorlan kartanon omistaja, metsäherra Michael von Haartman oli paikalla jakamassa todistuksia. Hän olikin tehtävään mitä sopivin paitsi paikan omistajana niin myös ansioituneena metsä- ja maatalouden toimijana. Suomen Kansallisbiografia kertoo miehestä mm. seuraavaa;
Eipä ollutkaan ihme, että Michael von Haartman oli yksi niistä, jotka perustivat maatalouskoulun Tuorlaan vuonna 1885. Laitos ei ollut kovin iso, mutta sitäkin merkittävämpi. Siellä järjestettiin mm. maamme ensimmäiset tarkastuskarjakkokurssit ja Tuorlan lypsykoneet olivat ensimmäisten joukossa koko Suomessa. Koulutus noudatteli 1840 perustetun Mustialan maanviljelyskoulun opetustaohjelmaa kestäen kaksi vuotta. Koulun käyneillä oli valmiudet toimia esimerkiksi suurten tilojen työnjohtajina.
Vuonna 1888 valmistuneita oli yhteensä yhdeksän, joista peräti kuusi pääsi saman tien koulutustaan vastaavaan työpaikkaan. Herrat August Björkman Perniöstä, Aksel Vilhelm Johansson Paraisilta ja Johan Alfred Svensson Raisiosta joutuivat vielä miettimään, mitä jatkossa tekisivät.
Sen sijaan halikkolainen Gustaf Wilhelm Allen sai paikan kapteeni Ekholmin luona Kosken kartanossa Karkussa, Henrik Helenius Köyliöstä sai paikan tehtaanisäntä Granbergilta Lotilan kartanossa Sääksmäellä, Julius Gustaf Illman Merikarvialta sai paikan vapaaherra von Troilin luona Pohjan pitäjän Elimon kartanossa, Kaarle Viktor Larsson (syntyjään ruotsalainen) sai paikan herra de Pontin luona Kosken kartanossa Kosken Tl kappeliseurakunnassa, Johan Valentin Lundqvist Paraisilta sai paikan Närpiön Pappilasta ja lopulta Oskar Vilhelm Nieminen Piikkiöstä sai paikan herra Candolinin luona Rymättylän Hangan talossa.
Lyhyessä onnittelupuheessaan von Haartman kehoitti kaikkia miehiä kartuttamaan tietojaan jatkuvasti kiittäen samalla koulun opettajia.
Päivä päättyi kilpakyntöön ja ojitukseen. Kyntöhommissa parhaana palkittiin 30 markalla Henrik Helenius, kun taas ojan teki taitavimmin alemman luokan oppilas Frans Fredrik Wahlman. Hän sai nopeudestaan palkkioksi 15 markkaa. Lisäksi Helenius ja Gustaf Allen palkittiin Arrheniuksen maanviljelyksen oppikirjalla.
Tuorlan kartanon omistaja, metsäherra Michael von Haartman oli paikalla jakamassa todistuksia. Hän olikin tehtävään mitä sopivin paitsi paikan omistajana niin myös ansioituneena metsä- ja maatalouden toimijana. Suomen Kansallisbiografia kertoo miehestä mm. seuraavaa;
Michael von Haartman suoritti Maanmittauksen ja metsänhoitolaitoksen ylihallituksen tutkinnon, hankki sen jälkeen työkokemusta metsäkonduktöörinä ja vt. metsänhoitajana Pudasjärven Ohtavaaran ja Viitasaaren metsänhoitoalueilla sekä sittemmin Viitasaarella vakinaisena metsänhoitajana, kunnes sai kesällä 1868 alimetsänhoitajan viran Metsähallituksessa. Viitasaaren hoitoalue oli perustettu vasta 1859 yhtä aikaa metsähallinnonalan kanssa, joten von Haartman on hyvä esimerkki 1800-luvun nuoresta säätyläismiehestä, joka valitsi urakseen uuden, nousevan hallinnon- ja taloudenalan. Siirtyessään Helsinkiin keskushallinnon palvelukseen hän sai saman vuoden marraskuussa erivapaudella myös toimeen senaatissa ylimääräisenä kamarikirjurina. Näiden lisäksi von Haartman toimi muun muassa Manufaktuurijohtokunnan sihteerinä 1870 ja metsähallituksen vt. kamreerina vuodesta 1871.
Von Haartman erosi alimetsänhoitajan virastaan samoin kuin kaikista muistakin toimistaan jo syksyllä 1874. Hän siirtyi Piikkiöön Tuorlan kartanoon, joka oli kuulunut 1860–1874 hänen velipuolelleen salaneuvos Karl Frans Gabriel von Haartmanille. Tuorlassa Michael von Haartman ryhtyi kehittämään tilaa monin tavoin, paneutui maanviljelyyn ja erityisesti siihen liittyvään liiketoimintaan. Kartanossa oli tilaa harjoittaa kokeiluja. Se oli 1905 noin 700 hehtaarin suuruinen.
Samana vuonna 1874, kun von Haartman erosi viroistaan pääkaupungissa ja asettui kartanoon kotiseudullaan Piikkiössä, hän solmi avioliiton ruotsalaisen serkkupuolensa Elma Rosina Kempen kanssa.
Eipä ollutkaan ihme, että Michael von Haartman oli yksi niistä, jotka perustivat maatalouskoulun Tuorlaan vuonna 1885. Laitos ei ollut kovin iso, mutta sitäkin merkittävämpi. Siellä järjestettiin mm. maamme ensimmäiset tarkastuskarjakkokurssit ja Tuorlan lypsykoneet olivat ensimmäisten joukossa koko Suomessa. Koulutus noudatteli 1840 perustetun Mustialan maanviljelyskoulun opetustaohjelmaa kestäen kaksi vuotta. Koulun käyneillä oli valmiudet toimia esimerkiksi suurten tilojen työnjohtajina.
Vuonna 1888 valmistuneita oli yhteensä yhdeksän, joista peräti kuusi pääsi saman tien koulutustaan vastaavaan työpaikkaan. Herrat August Björkman Perniöstä, Aksel Vilhelm Johansson Paraisilta ja Johan Alfred Svensson Raisiosta joutuivat vielä miettimään, mitä jatkossa tekisivät.
 |
| Tuorlassa sijaitsi myös "Tuorla Konvservfabrik" eli säilyketehdas. Se tuotti säilykkeitä mm. herneistä, pavuista, parsasta, vihanneksista, sienistä, hilloista tai vaikkapa linnuista. Säilyketehtaassa oli myös mahdollista purkittaa omia tuotteita. Perinteisen myllyn ja em. tehtaan lisäksi Tuorlassa oli myös uudenaikainen meijeri tiiviöpakkausmenetelmineen. Michael von Hartmaan oli luultavasti kovin kiinnostunut tekniikasta, sillä hän rakennutti yhden Suomen ensimmäisistä puhelinlinjoista Turun kaupungista Tuorlaan jo vuonna 1882! |
Sen sijaan halikkolainen Gustaf Wilhelm Allen sai paikan kapteeni Ekholmin luona Kosken kartanossa Karkussa, Henrik Helenius Köyliöstä sai paikan tehtaanisäntä Granbergilta Lotilan kartanossa Sääksmäellä, Julius Gustaf Illman Merikarvialta sai paikan vapaaherra von Troilin luona Pohjan pitäjän Elimon kartanossa, Kaarle Viktor Larsson (syntyjään ruotsalainen) sai paikan herra de Pontin luona Kosken kartanossa Kosken Tl kappeliseurakunnassa, Johan Valentin Lundqvist Paraisilta sai paikan Närpiön Pappilasta ja lopulta Oskar Vilhelm Nieminen Piikkiöstä sai paikan herra Candolinin luona Rymättylän Hangan talossa.
Lyhyessä onnittelupuheessaan von Haartman kehoitti kaikkia miehiä kartuttamaan tietojaan jatkuvasti kiittäen samalla koulun opettajia.
Päivä päättyi kilpakyntöön ja ojitukseen. Kyntöhommissa parhaana palkittiin 30 markalla Henrik Helenius, kun taas ojan teki taitavimmin alemman luokan oppilas Frans Fredrik Wahlman. Hän sai nopeudestaan palkkioksi 15 markkaa. Lisäksi Helenius ja Gustaf Allen palkittiin Arrheniuksen maanviljelyksen oppikirjalla.
Sukupuuhuijauksia Agricola-suvussa
Jörenin ja hänen ensimmäisen puolisonsa Elisabet Klemetintyttären pojanpojanpojanpojanpoika Johan Georg Agricola oli virkamies (mm. notaari Turun hovioikeudessa, senaatin kanslisti ja protokollasihteeri), joka sai 25.4.1864 hakemuksestaan aatelisarvon ja paikan Suomen ritarihuoneella nimellä Agricola no. 238 sillä perusteella, että hän olisi ollut piispa Mikael Agricolan pojan, aateloidun Räävelin piispan Kristian Agricolan, jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Turun piispan Mikaelin ja hänen ainoan poikansa Räävelin piispan Kristianin sukunimi Agricola sammui todellisuudessa Kristianiin, mutta sinänsä tämä ei ollut mitään outoa, aatelissuvut ovat kautta aikojen keksineet tällaisia olemattomia sukupuita. Tästä suvusta olen itseasiassa kirjoitellut jo muutama vuosi sitten.
Mielenkiintoista on kuitenkin, että hakemukseen liittyi Vihdin silloisen kirkkoherran, A.J. Hippingin tekemä sukupuu, joka oli jäljennös Ruotsin ritarihuoneelle otetun Leijonmarck-suvun polveutumiskaavasta. Leijonmarckit nimittäin myös väittivät olevansa Agricola-piispojen jälkeläisiä. Kaava oli kuitenkin läpeensä virheellinen. Hipping itse kirjoittaa kirjassaan 1845, että "On epävarmaa polvetuiko hän (Jöran Bertilsson) ja kuinka läheisesti piispa Mikael Agricolasta, mutta kiistatonta on, että nykyisin elävä Agricola-suku polveutuu suoraan alenevassa polvessa meidän Jöranista". Tästä polveutumisesta piispa Mikaelista on siis täytynyt olla puhetta jo ainakin 20 vuotta ennen kuin se mainittiin suvun aatelishakemuksessa. Ehkä se oli ollut jo pitkään suvussa liikkunut tarina, joka aikojen myötä alettiin pitämään totena. Tämä aateloitu sukuhaara sammui kuitenkin 1918.
Jörenin aikana 1642 ilmeistyi uusi suomenkielinen Raamattu: ”Biblia, Se on Coco Pyhä Ramattu, Suomexi”. Lähes sata vuotta oli kulunut Mikael Agricolan suomentamasta Uudesta testamentista. Vuoden 1642 raamatun julkaisi komitea, jota johti Turun akatemian teologian pro-fessori Eskil Petraeus. Tämä Biblia oli sekä kooltaan että painoasultaan vaikuttava teos. Sen merkitys suomen kirjakielen kehitykselle on ollut suurempi kuin minkään muun yksittäisen teoksen. Koko 1600-luvun ajan suomen kielen malli saatiin Raamatun kielestä, ja vasta 1700-luvulla kirjakielen kehitys rupesi vähitellen irtautumaan siitä. Tämä ensimmäinen suomenkielinen Raamattu pysyi käytössä lähes 300 vuotta, sillä seuraava virallinen käännös ilmestyi vasta 1930-luvulla.
Mielenkiintoista on kuitenkin, että hakemukseen liittyi Vihdin silloisen kirkkoherran, A.J. Hippingin tekemä sukupuu, joka oli jäljennös Ruotsin ritarihuoneelle otetun Leijonmarck-suvun polveutumiskaavasta. Leijonmarckit nimittäin myös väittivät olevansa Agricola-piispojen jälkeläisiä. Kaava oli kuitenkin läpeensä virheellinen. Hipping itse kirjoittaa kirjassaan 1845, että "On epävarmaa polvetuiko hän (Jöran Bertilsson) ja kuinka läheisesti piispa Mikael Agricolasta, mutta kiistatonta on, että nykyisin elävä Agricola-suku polveutuu suoraan alenevassa polvessa meidän Jöranista". Tästä polveutumisesta piispa Mikaelista on siis täytynyt olla puhetta jo ainakin 20 vuotta ennen kuin se mainittiin suvun aatelishakemuksessa. Ehkä se oli ollut jo pitkään suvussa liikkunut tarina, joka aikojen myötä alettiin pitämään totena. Tämä aateloitu sukuhaara sammui kuitenkin 1918.Jörenin aikana 1642 ilmeistyi uusi suomenkielinen Raamattu: ”Biblia, Se on Coco Pyhä Ramattu, Suomexi”. Lähes sata vuotta oli kulunut Mikael Agricolan suomentamasta Uudesta testamentista. Vuoden 1642 raamatun julkaisi komitea, jota johti Turun akatemian teologian pro-fessori Eskil Petraeus. Tämä Biblia oli sekä kooltaan että painoasultaan vaikuttava teos. Sen merkitys suomen kirjakielen kehitykselle on ollut suurempi kuin minkään muun yksittäisen teoksen. Koko 1600-luvun ajan suomen kielen malli saatiin Raamatun kielestä, ja vasta 1700-luvulla kirjakielen kehitys rupesi vähitellen irtautumaan siitä. Tämä ensimmäinen suomenkielinen Raamattu pysyi käytössä lähes 300 vuotta, sillä seuraava virallinen käännös ilmestyi vasta 1930-luvulla.
Enemmän Agricolaa
Jören Larsinpoika, todennäköisesti edellisessä artikkelissani mainitun Lassen poika, oli Mikkolan (Pölkin) seuraava isäntä vuosina 1571-87. Hänet mainittiin myös lautamiehenä. Kuten kaikkien muidenkin talonpoikien, kirjattiin Jörenin omaisuutta ns. vuoden 1571 hopeavero-luettelossa. Hänellä oli kupariesineitä n. 1,3 kg edestä, 1 hevonen, 8 nautaa, 5 lammasta, 1 härkä ja 2 sikaa. Irtaimiston arvo oli 74 mk 3 äyriä eli n. puolitoistakertainen verrattuna keskimääräiseen eteläsuomalaiseen talonpojan omaisuuteen.
Bertil Jöreninpoika, Mikkolan (Pölkin) isäntä 1588-1634 ja todennäköisesti edellisen poika, mainittiin 1604 myös naapuritilan eli Peltoisen kylän toisen tilan, myöhemmältä nimeltään Frantsi, viljelijänä. Frantsi oli ollut hylättynä jo kaksi kertaa 1500-luvun loppupuolella. Kuten oletettu isänsäkin, oli Bertil lautamies. Hän oli myös yksi pitäjän varakkaimpia talonpoikia, jolla oli suuret uloslainaukset.
Hänen toinen vaimonsa Karin jäi leskeksi, kun Bertil kuoli ja haudattiin Loimijoella 1631; perinnönjako suoritettiin vuosina 1636 ja 1640. Bertilitä jäi ainakin yksi poika, Jören Bertilinpoika eli Georgius Bartolli Agricola. Tämä saattoi olla joko nimettömäksi jääneen ensimmäisen vaimon tai toisen vaimon Karinin lapsi, todennäköisesti kuitenkin ensimmäisen.
Jören Bertilinpoika mainittiin nuorena pappina ensi kerran ”Pärttylin hallavuonna” 1635. Ajan tavan mukaan hän oppineena käytti nimestänsä latinankielistä muotoa Georgius Bartolli ja liitti siihen vielä lisänimen Agricola. Jörenin nimivalinta viittaa nähtävästi synnyinkylään Peltoiseen, sillä latinan sana agricola tarkoittaa maanviljelija, talonpoika; pappismiehenä hänestä ei varmaankaan ollut haitaksi se, että nimi ehkä assosioitiin Mikael Agricolaan, nimekkääseen 1500-luvun Turun piispaan. Lisänimi "Agricola" oli ollut siellä täällä Euroopassa käytössä lisänimenä jo roomalaisajoista alkaen.
Nuorena pappina Jören myös oli avioitunut ennen vuotta 1635 - vaimo oli nimeltään Elisabet Klemetintytär, jonka mainittiin olleen elossa vielä 1648. Vuonna 1640 Jören oli armonvuodensaarnaajana Loimijoella. Kappalaisena Vihdissä, tai oikeammin Vihdin Pyhäjärven kappeliseurakunnassa (nyk. Karkkila) Jörenin mainittiin 1643, mutta siinä tehtävässä hän oli ilmeisesti jo 1641. Sukutilalle Loimaalle ei nähtävästi jäänyt ketään jatkajaksi, sillä 1645 Jören anoi isänsä Peltoisten taloa itselleen sukuoikeuteen vedoten. Toisen avioliittonsa Jören solmi noin 1650. Morsiamen nimi oli Elisabet Jakobintytär.
Vihdin kirkkoherra Jacobus Petrin kuoltua 1660 alkoi Jörenin sekä edellisen kirkkoherran pojan, Petrus Jacobi Aquilinuksen, armoton taistelu kirkkoherran virasta. Jören sai loppujen lopuksi kuitenkin viran itselleen 1661. Vuonna 1646 osti Jören talon Vihdin Enäjärven Leppärlän kylästä. Vuonna 1670 hän osti Kirkkonummen Kauhalan Juopilan rusthollin luutnantti Gabriel Korpilta 570 kuparitaalarilla .
Jören kuoli 1675 ja haudattiin varmaan tavan mukaan kirkon lattian alle Vihdin Pyhän Birgitan kirkkoon. Leski Elisabet mainittiin Kirkkonummella asuvana vielä 1687. Hän joutui vaikeuksiin toistuvasti uusittavien Kauhalan Juopilan rusthollin ratsumiehen varustelujen vuoksi. Juopila jäi sittemmin pojalle Johanille ja edelleen Jakobille.
Ensimmäisestä liitostaan Jörenillä oli neljä lasta, poika Nicolaus Georgii, josta tuli Messukylän kirkkoherra, poika Jacobus Georgii, josta tuli Kalvolan kirkkoherra, poika Henrik, jonka kohtalo on tuntematon, sekä tytär Elisabet, joka meni naimisissa Pyhäjärven kappalaisen Matias Jacobii Siikaleniuksen kanssa, Pyhäjärven Siikalasta.
Toisesta liitostaan Elisabet Jakontyttären kanssa Jörenillä oli lapset:
1. Johan Agricola, synt. n. 1650, ylioppilas Turussa 1675, Espoon Röylän ratsutilallinen, kuoli 1710 nähtävästi ruttoon. Pso. Helena Regina Boggensköld.
2. Jakob Agricola, joka seurasi veljeään Röylän isäntänä, oli porvarina Helsingissä 1712 ja kuoli 1725. Pso. porvarintytär Hebla Stockman.
3. Margareta Agricola, joka avioitui isänsä kilpakumppanin Petrus Jacobi Aquilinuksen kanssa! Heidän on täytynyt avioitua noin v. 1672-73, jolloin Petruksen on täytynyt olla yli 50-v. ja morsiamen alle 20-v.
4. Katarina Agricola, pso. 1713 Messukylän kappalainen Carolus Georgii Asp, k. 1721.
Bertil Jöreninpoika, Mikkolan (Pölkin) isäntä 1588-1634 ja todennäköisesti edellisen poika, mainittiin 1604 myös naapuritilan eli Peltoisen kylän toisen tilan, myöhemmältä nimeltään Frantsi, viljelijänä. Frantsi oli ollut hylättynä jo kaksi kertaa 1500-luvun loppupuolella. Kuten oletettu isänsäkin, oli Bertil lautamies. Hän oli myös yksi pitäjän varakkaimpia talonpoikia, jolla oli suuret uloslainaukset.
Hänen toinen vaimonsa Karin jäi leskeksi, kun Bertil kuoli ja haudattiin Loimijoella 1631; perinnönjako suoritettiin vuosina 1636 ja 1640. Bertilitä jäi ainakin yksi poika, Jören Bertilinpoika eli Georgius Bartolli Agricola. Tämä saattoi olla joko nimettömäksi jääneen ensimmäisen vaimon tai toisen vaimon Karinin lapsi, todennäköisesti kuitenkin ensimmäisen.
Jören Bertilinpoika mainittiin nuorena pappina ensi kerran ”Pärttylin hallavuonna” 1635. Ajan tavan mukaan hän oppineena käytti nimestänsä latinankielistä muotoa Georgius Bartolli ja liitti siihen vielä lisänimen Agricola. Jörenin nimivalinta viittaa nähtävästi synnyinkylään Peltoiseen, sillä latinan sana agricola tarkoittaa maanviljelija, talonpoika; pappismiehenä hänestä ei varmaankaan ollut haitaksi se, että nimi ehkä assosioitiin Mikael Agricolaan, nimekkääseen 1500-luvun Turun piispaan. Lisänimi "Agricola" oli ollut siellä täällä Euroopassa käytössä lisänimenä jo roomalaisajoista alkaen.
Nuorena pappina Jören myös oli avioitunut ennen vuotta 1635 - vaimo oli nimeltään Elisabet Klemetintytär, jonka mainittiin olleen elossa vielä 1648. Vuonna 1640 Jören oli armonvuodensaarnaajana Loimijoella. Kappalaisena Vihdissä, tai oikeammin Vihdin Pyhäjärven kappeliseurakunnassa (nyk. Karkkila) Jörenin mainittiin 1643, mutta siinä tehtävässä hän oli ilmeisesti jo 1641. Sukutilalle Loimaalle ei nähtävästi jäänyt ketään jatkajaksi, sillä 1645 Jören anoi isänsä Peltoisten taloa itselleen sukuoikeuteen vedoten. Toisen avioliittonsa Jören solmi noin 1650. Morsiamen nimi oli Elisabet Jakobintytär.
Vihdin kirkkoherra Jacobus Petrin kuoltua 1660 alkoi Jörenin sekä edellisen kirkkoherran pojan, Petrus Jacobi Aquilinuksen, armoton taistelu kirkkoherran virasta. Jören sai loppujen lopuksi kuitenkin viran itselleen 1661. Vuonna 1646 osti Jören talon Vihdin Enäjärven Leppärlän kylästä. Vuonna 1670 hän osti Kirkkonummen Kauhalan Juopilan rusthollin luutnantti Gabriel Korpilta 570 kuparitaalarilla .
Jören kuoli 1675 ja haudattiin varmaan tavan mukaan kirkon lattian alle Vihdin Pyhän Birgitan kirkkoon. Leski Elisabet mainittiin Kirkkonummella asuvana vielä 1687. Hän joutui vaikeuksiin toistuvasti uusittavien Kauhalan Juopilan rusthollin ratsumiehen varustelujen vuoksi. Juopila jäi sittemmin pojalle Johanille ja edelleen Jakobille.
Ensimmäisestä liitostaan Jörenillä oli neljä lasta, poika Nicolaus Georgii, josta tuli Messukylän kirkkoherra, poika Jacobus Georgii, josta tuli Kalvolan kirkkoherra, poika Henrik, jonka kohtalo on tuntematon, sekä tytär Elisabet, joka meni naimisissa Pyhäjärven kappalaisen Matias Jacobii Siikaleniuksen kanssa, Pyhäjärven Siikalasta.
Toisesta liitostaan Elisabet Jakontyttären kanssa Jörenillä oli lapset:
1. Johan Agricola, synt. n. 1650, ylioppilas Turussa 1675, Espoon Röylän ratsutilallinen, kuoli 1710 nähtävästi ruttoon. Pso. Helena Regina Boggensköld.
2. Jakob Agricola, joka seurasi veljeään Röylän isäntänä, oli porvarina Helsingissä 1712 ja kuoli 1725. Pso. porvarintytär Hebla Stockman.
3. Margareta Agricola, joka avioitui isänsä kilpakumppanin Petrus Jacobi Aquilinuksen kanssa! Heidän on täytynyt avioitua noin v. 1672-73, jolloin Petruksen on täytynyt olla yli 50-v. ja morsiamen alle 20-v.
4. Katarina Agricola, pso. 1713 Messukylän kappalainen Carolus Georgii Asp, k. 1721.
Ekeroddeja
Marttilan pitäjän vihittyjen luetteloissa ei juuri näy Auranmaata tai Turkua kauempaa tulleita sulhaisia. Sulhasia sen takia, että vihkiminen tapahtui entisaikaan aina morsiamen kotiseurakunnassa. Toki tästä on poikkeuksiakin, kuten joulukuun lopulla 1851. Tuolloin vihittiin Uudessakaupungissa asunut seppämestari Johan Grönroos ja Loven kylän Knaapin rusthollin mailla asunut "mamselli" Karolina Ekerodde.
Knaapilla asui naimattomana myös Karolinan sisko Amalia Vilhelmina. Sisarukset olivat syntyneet Pöytyän Kaulanperän Arkkilan puustellissa, missä heidän isänsä Didrik Lorentz Ekerodde tuohon aikaan asusti. Vänrikistä luutnantiksi ylennetyn Ekerodden ensimmäinen puoliso Sophia Margareta Finne oli kuollut kesän 1810 lopulla ja kolmisen vuotta myöhemmin leski avioitui toisen kerran itseään huomattavasti nuoremman Maria Erkintyttären kanssa. Tämä oli kotoisin naapurista, Rontin rusthollista. Ikäeroa pariskunnalla oli peräti 40 vuotta.
Didrik Lorentz Ekerodde oli ilmeisen viriili mies, sillä hänen nuorin lapsensa, edellä mainittu Amanda Vilhelmina syntyi elokuussa 1828 isän ollessa jo 77 vuoden ikäinen. Kovin kauaa hän ei kuopuksestaan ehtinyt iloita, sillä "vanha luutnantti" menehtyi marraskuun alussa samana vuonna.
Ekerodden ensimmäinen puoliso, rouva Finne oli syntynyt jo 1729 Juvan pitäjässä, missä hänen isänsä, varusmestari Jacob Leonhard Finne tuohon aikaan asui vaimonsa Gertrud Helena von Dehlvichin kanssa. Koska Maria Erkintytär oli syntynyt 1791, oli Ekerodden ensimmäisellä ja toisella vaimolla ikäeroa 62 vuotta. Didrik Lorentzilla ja Sophia Margaretalla ei ollut yhteisiä lapsia, sillä heidät oli vihitty Vesilahdella 1782, jolloin morsian oli ehtinyt jo viidenkympin paremmalle puolelle.
Minkä takia Karolina Ekerodde sitten sai miehensä peräti Uudestakaupungista saakka? Mikä yhteys Marttilassa asuneella, aatelisvertakin esivanhemmiltaan saaneella nuorella naisella oli länsirannikolle? Luultavasti selittävänä tekijänä on Karolinan isoveli, Didrik Albrect Ekerodde. Tämä nimittäin asusti Uudessakaupungissa ja tienasi elantonsa perheelleen värjärin ammatissa. Värjäri oli myös Ekerodden sisarussarjan vanhimman, Maria Johannan puoliso Samuli Uotila. Tämä pariskunta asui Oripäässä.
Käsityöläisemme, seppämestari Grönroos ja värjäri Ekerodde, ovat varmasti joutuneet keskenään tekemisiin ammattinsa puitteissa - olivathan käsityöläiset melko lailla oma yhteiskuntaluokkansa vielä 1800-luvun alun Suomessa. Voimme hyvin kuvitella, että värjäri on maininnut jossain keskustelussa Marttilan Loven hiljaisessa maaseutukylässä majailevasta, naimattomasta sisarestaan. Amalia Vilhelmina sen sijaan jatkoi eloaan Knaapilla nauttien samalla pienestä eläkkeestä, joka hänelle myönnettiin isä Didrik Lorentzin ansioista. Hänen hiljainen elämänsä päättyi keuhkotaudin seurauksena toukokuun lopulla 1860 vain 32 vuoden iässä.
Karolina Ekerodde oli kauan ennen avioitumistaan, jo vuonna 1842 saanut aviottoman tyttären, Olga Marian. Marttilan kastettujen luettelon mukaan lapsen isä oli Pietarissa majaansa pitänyt pianisti Carl Samuel Eichorn. Tässä kohtaa täytyy taas antaa mielikuvitukselle sijaa tosiseikkojen puuttuessa. Karolina oli varmaan tavannut Carl Samuelin viimeksi mainitun matkatessa pitkin Härkätietä, sillä Eichornien perhe asui ainakin 1820-luvulla Hämeenlinnassa. Toisaalta Turusta Pietariin matkatessaan saattoi kulkija käyttää ns. Ylistä Viipurintietä, jonka yhtenä osana oli juuri Härkätie. Ekeroddden siskokset asuivat sopivasti matkan varrella ja saattoivat tavata ihmisiä vaikka lähellä sijainneessa krouvissa, missä matkamies lepuutti hevostaan virvoittaen samalla itseään paikan antimilla.
Knaapilla asui naimattomana myös Karolinan sisko Amalia Vilhelmina. Sisarukset olivat syntyneet Pöytyän Kaulanperän Arkkilan puustellissa, missä heidän isänsä Didrik Lorentz Ekerodde tuohon aikaan asusti. Vänrikistä luutnantiksi ylennetyn Ekerodden ensimmäinen puoliso Sophia Margareta Finne oli kuollut kesän 1810 lopulla ja kolmisen vuotta myöhemmin leski avioitui toisen kerran itseään huomattavasti nuoremman Maria Erkintyttären kanssa. Tämä oli kotoisin naapurista, Rontin rusthollista. Ikäeroa pariskunnalla oli peräti 40 vuotta.
Didrik Lorentz Ekerodde oli ilmeisen viriili mies, sillä hänen nuorin lapsensa, edellä mainittu Amanda Vilhelmina syntyi elokuussa 1828 isän ollessa jo 77 vuoden ikäinen. Kovin kauaa hän ei kuopuksestaan ehtinyt iloita, sillä "vanha luutnantti" menehtyi marraskuun alussa samana vuonna.
Ekerodden ensimmäinen puoliso, rouva Finne oli syntynyt jo 1729 Juvan pitäjässä, missä hänen isänsä, varusmestari Jacob Leonhard Finne tuohon aikaan asui vaimonsa Gertrud Helena von Dehlvichin kanssa. Koska Maria Erkintytär oli syntynyt 1791, oli Ekerodden ensimmäisellä ja toisella vaimolla ikäeroa 62 vuotta. Didrik Lorentzilla ja Sophia Margaretalla ei ollut yhteisiä lapsia, sillä heidät oli vihitty Vesilahdella 1782, jolloin morsian oli ehtinyt jo viidenkympin paremmalle puolelle.
Minkä takia Karolina Ekerodde sitten sai miehensä peräti Uudestakaupungista saakka? Mikä yhteys Marttilassa asuneella, aatelisvertakin esivanhemmiltaan saaneella nuorella naisella oli länsirannikolle? Luultavasti selittävänä tekijänä on Karolinan isoveli, Didrik Albrect Ekerodde. Tämä nimittäin asusti Uudessakaupungissa ja tienasi elantonsa perheelleen värjärin ammatissa. Värjäri oli myös Ekerodden sisarussarjan vanhimman, Maria Johannan puoliso Samuli Uotila. Tämä pariskunta asui Oripäässä.
Käsityöläisemme, seppämestari Grönroos ja värjäri Ekerodde, ovat varmasti joutuneet keskenään tekemisiin ammattinsa puitteissa - olivathan käsityöläiset melko lailla oma yhteiskuntaluokkansa vielä 1800-luvun alun Suomessa. Voimme hyvin kuvitella, että värjäri on maininnut jossain keskustelussa Marttilan Loven hiljaisessa maaseutukylässä majailevasta, naimattomasta sisarestaan. Amalia Vilhelmina sen sijaan jatkoi eloaan Knaapilla nauttien samalla pienestä eläkkeestä, joka hänelle myönnettiin isä Didrik Lorentzin ansioista. Hänen hiljainen elämänsä päättyi keuhkotaudin seurauksena toukokuun lopulla 1860 vain 32 vuoden iässä.
Karolina Ekerodde oli kauan ennen avioitumistaan, jo vuonna 1842 saanut aviottoman tyttären, Olga Marian. Marttilan kastettujen luettelon mukaan lapsen isä oli Pietarissa majaansa pitänyt pianisti Carl Samuel Eichorn. Tässä kohtaa täytyy taas antaa mielikuvitukselle sijaa tosiseikkojen puuttuessa. Karolina oli varmaan tavannut Carl Samuelin viimeksi mainitun matkatessa pitkin Härkätietä, sillä Eichornien perhe asui ainakin 1820-luvulla Hämeenlinnassa. Toisaalta Turusta Pietariin matkatessaan saattoi kulkija käyttää ns. Ylistä Viipurintietä, jonka yhtenä osana oli juuri Härkätie. Ekeroddden siskokset asuivat sopivasti matkan varrella ja saattoivat tavata ihmisiä vaikka lähellä sijainneessa krouvissa, missä matkamies lepuutti hevostaan virvoittaen samalla itseään paikan antimilla.
Eräs monista Agricola-suvuista
Loimijoen pitäjässä oli 1540-luvulla 247 taloa. Kahden talon kylä Peltoinen sijaitsi Loimijoen mutkan sisällä nykyisen Loimaan kaupungin kohdalla - kaupunginosan nimi on edelleenkin Peltoinen. Kylän toisen talon, Mikkolan, isännäksi mainittiin 1542(0)-1570 Lasse Markuksenpoika Peldoij; vaimon nimeä ei tiedetä. Itse Mikkolan tila sai nimensä vasta 1660-luvulla; sen alkuperäinen nimi on saattanut olla Pölkki ja Peltoisten molemmat talot lienevät alun perin olleet osa vastarannan Kemppilän kylää, sillä Peltoinen luettiin Kemppilään maakirjassa 1540-43 ja kymmennyskirjassa 1560.
Kemppilässä asui kaksi Markusta, Nahkan talon isäntä Markus Olofinpoika (main. 1540-71) sekä Pölkin talon isäntä Markus Perinpoika (main. 1540-71), josta jälkimmäinen saattoi olla Lassen isä.
Vuonna 1540 Lasse Markuksenpojalla oli 1 härkä, 3 lehmää, 1 nuori nauta, 2 lammasta, mutta ei hevosta. Siis melko tyypillinen aikansa talonpoika. Siemenviljansa hän lienee ostanut Kokemäen kuninkaankartanosta, sillä esim. 1554 sieltä osti eräs ”Lasse Marcusson Peltoilan” ruista 2,5 pannia, ”Lass Peltoisten” ruista 3 pannia sekä ”Lasse Peltosten” ohraa 2,5 pannia.
Lasse sai vuoden 1550 kesäkäräjillä heinäkuun 30. päivänä kolmen markan sakot siitä, että oli lyönyt Alastaron Annisten Laurens Pusaan mustelman. Tämä ei tarkoita, että Lasse välttämättä olisi ollut luonteeltaan väkivaltainen. Sen ajan ihmiselle oli arvovalta tärkein omistus ja heidän oli pakko puolustaa kunniaansa; käräjille asia vietiin taas sen takia, että oli tärkeä saada koston kierre katkaistua heti alkuunsa. Tuomittu sakkokin, 3 mk, oli käräjien "vakiohinnastohinta" yhdestä mustelmasta. Vertailun vuoksi: tynnyri ruista maksoi silloin neljä markkaa (2-3 tynnyrillä ihminen kitkutti tarvittaessa hengissä vuoden päivät), yhden lampaan arvo oli 1 mk ja esimerkiksi Uudenmaan kuninkaankartanoiden renkien vuosipalkka, tai oikeammin käyttöraha asunnon, ylläpidon ja vaatetuksen lisäksi, oli samaisen sakon arvo 3 mk.
Helmikuussa 1551 todettiin, että Lasse ei ollut pystyttänyt humalatarhaa, kuten kuninkaan käsky vaati. Mainittakoon, että myös Pölkin talon isäntää, Markus Perinpoikaa, Lassen mahdollistä isää, sakotettiin myös samasta laiminlyönnistä. Kevätkäräjillä 24.4.1551 todettiin, että eräs ”Laurens Pelto” oli velkaa Alastaron Bengt Haverille tämän maksaman rovastinkäräjillä Laurille tulleen sakon. Kesäkäräjillä 7.8. 1551 oli eräs ”Lasse Peltouaisten” yksi niistä 12:sta Loimijoen isännästä, jotka vannoivat kirkkoherra Mikaelin puolesta puhdistusvalan Bengt Haverin tätä vastaan esittämien syytösten vuoksi.
Samana vuonna kuin Mikael Agricolasta tuli Turun piispa, 1554, sai Lasse kevätkäräjillä 9.5. sakot, koska tämän aidat ja sillat olivat huonossa kunnossa (samasta laiminlyönnistä hänta sakotettiin muuten myös 1555, 1565, 1568 – sekä 1571 siitä, ettei hän lähtenyt Kokemäen kartanon siltatöihin. Isäehdokas Markus Perinpoikaa oli sakotettu tästä viimeisestä aiheesta jo vuonna 1559). Vuonna 1557 Lasse laiminlöi kyytivuorovelvollisuutensa, kuten myös 1560 ja 1566. Vuonna 1565 Lasse ei suorittanut ajoissa vuotuista veroa eikä muita ulostekoja, eikä maksanut lainkaan vuoden 1566 apuveroa tai vuotuiseen veroon kuuluvaa leipäosuutta.
jatkuu......
Kemppilässä asui kaksi Markusta, Nahkan talon isäntä Markus Olofinpoika (main. 1540-71) sekä Pölkin talon isäntä Markus Perinpoika (main. 1540-71), josta jälkimmäinen saattoi olla Lassen isä.
Vuonna 1540 Lasse Markuksenpojalla oli 1 härkä, 3 lehmää, 1 nuori nauta, 2 lammasta, mutta ei hevosta. Siis melko tyypillinen aikansa talonpoika. Siemenviljansa hän lienee ostanut Kokemäen kuninkaankartanosta, sillä esim. 1554 sieltä osti eräs ”Lasse Marcusson Peltoilan” ruista 2,5 pannia, ”Lass Peltoisten” ruista 3 pannia sekä ”Lasse Peltosten” ohraa 2,5 pannia.
Lasse sai vuoden 1550 kesäkäräjillä heinäkuun 30. päivänä kolmen markan sakot siitä, että oli lyönyt Alastaron Annisten Laurens Pusaan mustelman. Tämä ei tarkoita, että Lasse välttämättä olisi ollut luonteeltaan väkivaltainen. Sen ajan ihmiselle oli arvovalta tärkein omistus ja heidän oli pakko puolustaa kunniaansa; käräjille asia vietiin taas sen takia, että oli tärkeä saada koston kierre katkaistua heti alkuunsa. Tuomittu sakkokin, 3 mk, oli käräjien "vakiohinnastohinta" yhdestä mustelmasta. Vertailun vuoksi: tynnyri ruista maksoi silloin neljä markkaa (2-3 tynnyrillä ihminen kitkutti tarvittaessa hengissä vuoden päivät), yhden lampaan arvo oli 1 mk ja esimerkiksi Uudenmaan kuninkaankartanoiden renkien vuosipalkka, tai oikeammin käyttöraha asunnon, ylläpidon ja vaatetuksen lisäksi, oli samaisen sakon arvo 3 mk.
Helmikuussa 1551 todettiin, että Lasse ei ollut pystyttänyt humalatarhaa, kuten kuninkaan käsky vaati. Mainittakoon, että myös Pölkin talon isäntää, Markus Perinpoikaa, Lassen mahdollistä isää, sakotettiin myös samasta laiminlyönnistä. Kevätkäräjillä 24.4.1551 todettiin, että eräs ”Laurens Pelto” oli velkaa Alastaron Bengt Haverille tämän maksaman rovastinkäräjillä Laurille tulleen sakon. Kesäkäräjillä 7.8. 1551 oli eräs ”Lasse Peltouaisten” yksi niistä 12:sta Loimijoen isännästä, jotka vannoivat kirkkoherra Mikaelin puolesta puhdistusvalan Bengt Haverin tätä vastaan esittämien syytösten vuoksi.
Samana vuonna kuin Mikael Agricolasta tuli Turun piispa, 1554, sai Lasse kevätkäräjillä 9.5. sakot, koska tämän aidat ja sillat olivat huonossa kunnossa (samasta laiminlyönnistä hänta sakotettiin muuten myös 1555, 1565, 1568 – sekä 1571 siitä, ettei hän lähtenyt Kokemäen kartanon siltatöihin. Isäehdokas Markus Perinpoikaa oli sakotettu tästä viimeisestä aiheesta jo vuonna 1559). Vuonna 1557 Lasse laiminlöi kyytivuorovelvollisuutensa, kuten myös 1560 ja 1566. Vuonna 1565 Lasse ei suorittanut ajoissa vuotuista veroa eikä muita ulostekoja, eikä maksanut lainkaan vuoden 1566 apuveroa tai vuotuiseen veroon kuuluvaa leipäosuutta.
jatkuu......
Paimion Kampparla
 |
| Kampparlaa kesällä 2010 - etualalla Kuninkaantietä, joka ylittää tässä kohdassa pienen Varsojan |
Talollisia olivat Jaakko Porvari, Jaakko Heikinpoika sekä Paavo Matinpoika. Porvarin taloa isännöivät Jaakon perilliset aina vuoteen 1586 jolloin se autioitui ruton takia. Esko Markunpoika ja Mikko Eskonpoika olivat sitten isäntinä 1600-1652, kunnes talo jälleen tuli autioksi. Paimion nimismies keräsi niittyjen heinät itselleen ja ohikulkevat matkamiehet antoivat elukoittensa syödä talon mailla. Talo ja koko kylä sijaitsi nimittäin aivan ikivanhan Kuninkaantien varrella. Seuraava yritys talon kohdalla oli vuosina 1670-1685, kun Simon Jaakonpoika ja Esko Kreunpoika hallitsivat sitä. Vuodesta 1686 lähtien tila pysyi autiona aina Isovihaan saakka.
Jaakko Heikinpojan suku piti taloaan vuoteen 1608. Tuolloin tila joutui autioiduttuaan kruunulle. Aivan kuten Porvarin talossa, yritettiin täälläkin aika-ajoin saada tilaa kannattavaksi, mutta vuodesta 1682 Isovihaan saakka tämäkin paikka oli autiona.
Paavo Matinpojan talo pysyi itsenäisenä vain vuoteen 1621 ja tuli sitten autiovaiheen jälkeen liitetyksi naapureihinsa. Näin 1680-luvulta Isovihaan saakka koko Kampparlan kylä oli autiona.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Blogitekstisuositus
-
14.3.1723 - sivu 345 Ifwar Mattsson, vanha mies Isojoelta, valittaa, ettei hän enää saa asianmukaista hoitoa ja huolenpitoa poikansa Matzin ... -
PITÄJÄNKOKOUS VIITASAARI LAUANTAINA 8.12.1860 § 4 Usiamman kansan parasta harrastavan Isänmaan ystävän seurakunnassa pynnöstä kuulusteltiin ... -
Muutama sata vuotta sitten rälssi- ja aatelissuvuilla oli tapana kehitellä mitä omituisimpia tarinoita sukujensa alkuperästä. Tämä saattoi t...
