Blogissa jälkeen pieni tauon paikka - päivitykset jatkuvat 6. elokuuta 2007!
Tombstone epitaphs
On the grave of Ezekiel Aikle in East Dalhousie Cemetery, Nova Scotia:
Here lies Ezekial Aikle Age 102: The Good Die Young.
In a London, England cemetery:
Ann Mann: Here lies Ann Mann, Who lived an old maid But died an old Mann. Dec. 8, 1767
In a Ribbesford, England, cemetery:
Anna Wallace: The children of Israel wanted bread. And the Lord sent them manna.
Old clerk Wallace wanted a wife, And the Devil sent him Anna.
Ruidoso, New Mexico, cemetery:
Here lies Johnny Yeast, Pardon me For not rising.
Memory of an accident in a Uniontown, Pennsylvania, cemetery:
Here lies the body of Jonathan Blake: Stepped on the gas Instead of the brake.
In a Silver City, Nevada, cemetery:
Here lays Butch. We planted him raw. He was quick on the trigger, But slow on the draw.
In a Vermont cemetery:
Sacred to the memory of my husband John Barnes who died January 3, 1803.
His comely young widow, aged 23, has many qualifications of a good wife, and yearns to be comforted.
A lawyer's epitaph in England:
Sir John Strange: Here lies an honest lawyer, And that is Strange.
An Anonymous in Stowe, Vermont:
I was somebody. Who, is no business Of yours.
Lester Moore was a Wells, Fargo Co. station agent for Naco, Arizona
He's buried in the Boot Hill Cemetery in Tombstone, Arizona:
Here lies Lester Moore. Four slugs from a .44. No Les No More.
In a Georgia cemetery:
"I told you I was sick!"
John Penny's epitaph in the Wimborne, England, cemetery:
Reader, if cash thou art in want of any. Dig 4 feet deep, and thou wilt find a Penny.
On Margaret Daniels grave at Hollywood Cemetery, Richmond, Virginia:
She always said her feet were killing her but nobody believed her.
In a cemetery in Hartscombe, England:
On the 22nd of June - Jonathan Fiddle - Went out of tune.
Anna Hopewell's grave in Enosburg Falls, Vermont
Here lies the body of our Anna Done to death by a banana.
It wasn't the fruit that laid her low.
But the skin of the thing that made her go.
Owen Moore in Battersea, London, England:
Gone away Owin' more than he could pay.
Winslow, Maine
In Memory of Beza Wood Departed this life Nov. 2, 1837 Aged 45 yrs.
Here lies one Wood enclosed in wood, One Wood Within another.
The outer wood Is very good: We cannot praise The other.
On a grave from the 1880's in Nantucket, Massachusetts:
Under the sod and under the trees Lies the body of Jonathan Pease.
He is not here, there's only the pod: Pease shelled out and went to God.
The grave of Ellen Shannon in Girard, Pennsylvania
Who was fatally burned March 21, 1870 by the explosion of a lamp filled with "R.E. Danforth's Non-Explosive Burning Fluid"
Harry Edsel Smith of Albany, New York: Born 1903--Died 1942
Looked up the elevator shaft to see if the car was on the way down. It was.
In a Thurmont, Maryland, cemetery:
Here lies an Atheist All dressed up And no place to go.
Dr. Fred Roberts, Brookland, Arkansas:
Office upstairs
Thanks for June Pelo / Finlander forum !
tombstone June Pelo epitaphs
Here lies Ezekial Aikle Age 102: The Good Die Young.
In a London, England cemetery:
Ann Mann: Here lies Ann Mann, Who lived an old maid But died an old Mann. Dec. 8, 1767
In a Ribbesford, England, cemetery:
Anna Wallace: The children of Israel wanted bread. And the Lord sent them manna.
Old clerk Wallace wanted a wife, And the Devil sent him Anna.
Ruidoso, New Mexico, cemetery:
Here lies Johnny Yeast, Pardon me For not rising.
Memory of an accident in a Uniontown, Pennsylvania, cemetery:
Here lies the body of Jonathan Blake: Stepped on the gas Instead of the brake.
In a Silver City, Nevada, cemetery:
Here lays Butch. We planted him raw. He was quick on the trigger, But slow on the draw.
In a Vermont cemetery:
Sacred to the memory of my husband John Barnes who died January 3, 1803.
His comely young widow, aged 23, has many qualifications of a good wife, and yearns to be comforted.
A lawyer's epitaph in England:
Sir John Strange: Here lies an honest lawyer, And that is Strange.
An Anonymous in Stowe, Vermont:
I was somebody. Who, is no business Of yours.
Lester Moore was a Wells, Fargo Co. station agent for Naco, Arizona
He's buried in the Boot Hill Cemetery in Tombstone, Arizona:
Here lies Lester Moore. Four slugs from a .44. No Les No More.
In a Georgia cemetery:
"I told you I was sick!"
John Penny's epitaph in the Wimborne, England, cemetery:
Reader, if cash thou art in want of any. Dig 4 feet deep, and thou wilt find a Penny.
On Margaret Daniels grave at Hollywood Cemetery, Richmond, Virginia:
She always said her feet were killing her but nobody believed her.
In a cemetery in Hartscombe, England:
On the 22nd of June - Jonathan Fiddle - Went out of tune.
Anna Hopewell's grave in Enosburg Falls, Vermont
Here lies the body of our Anna Done to death by a banana.
It wasn't the fruit that laid her low.
But the skin of the thing that made her go.
Owen Moore in Battersea, London, England:
Gone away Owin' more than he could pay.
Winslow, Maine
In Memory of Beza Wood Departed this life Nov. 2, 1837 Aged 45 yrs.
Here lies one Wood enclosed in wood, One Wood Within another.
The outer wood Is very good: We cannot praise The other.
On a grave from the 1880's in Nantucket, Massachusetts:
Under the sod and under the trees Lies the body of Jonathan Pease.
He is not here, there's only the pod: Pease shelled out and went to God.
The grave of Ellen Shannon in Girard, Pennsylvania
Who was fatally burned March 21, 1870 by the explosion of a lamp filled with "R.E. Danforth's Non-Explosive Burning Fluid"
Harry Edsel Smith of Albany, New York: Born 1903--Died 1942
Looked up the elevator shaft to see if the car was on the way down. It was.
In a Thurmont, Maryland, cemetery:
Here lies an Atheist All dressed up And no place to go.
Dr. Fred Roberts, Brookland, Arkansas:
Office upstairs
Thanks for June Pelo / Finlander forum !
tombstone June Pelo epitaphs
Kiskon Vimanit
Lisäsin taannoin kotisivuilleni Kiskon Viiarin kylän Sepän rusthollareina toimineen Viman -suvun tauluston. Kiskon kirkkomaalla sijaitsevassa pienessä hautarakennuksessa on heidän sukuhautansa. Siihen on haudattu vuodesta 1822 lähtien ainakin kuusi sukuun tavalla tai toisella kuulunutta henkilöä.Henrik Eliaanpoika Vimanin jälkeläisiä löytyy oheisesta taulustosta muutamia. Koko sukupuun löydät sivuiltani linkin "Kisko Wiman" -kohdalta. Tuo ensimmäisen kirjaimen käyttö sukunimessä on ollut horjuvaa. Hautakivessä se on tuplaveenä, mutta monissa muissa yhteyksissä yksinkertaisena.
Viman Wiman Kisko
(Sala)Kapakoitsija Carl Lönnqvist
Matti Mäkelän omakustanne "Karjalohjan Kattelus" kertoo herra Carl Lönnqvististä seuraavaa;
Carl saapui Kattelukseen Karjaalta 29.6.1849. Hän oli 1870-luvulla syytettynä kapakanpidosta. Yhteisessä kuntakokouksessa Karjalohjalla 21.11.1875 keskusteltiin, jos kunta "myöten antaisi vapaatorpparin poika Gustaf Lönnqvistille tilaisuutta harjoittaa maakauppaliikettä Ilmoniemen kylässä. Ajan asiasta väiteltyä, enemmistöllä kumottiin tykkänään mainittu pyyntö, tarkoitettuun paikkaan ilman sitä, että se luultavasti hämmentää jumalanpalvelustakin syystä että se on aivan lähellä kirkkoa mutta myöskin peläten on se turmeleva kasvavaa kansaa koska pikkulasten koulua pidetään samassa huonerivissä, jotka huoneet sanottu koulu puolinaisesti omistaakin."
Kokouksessa siis kyseinen pyyntö hylättiin. Muihin kyliin hän olisi kyllä saanut asianomaisen luvan. Keväällä 1876 lupa kuitenkin myönnettiin ja Lönnqvist aloitti kauppapuodin pidon kolme viikkoa ennen joulua 1876. Muutti kotoaan Ilmoniemen Pussin viljelijäksi 3.5.1877 ja sieltä 1880 Pukkilaan avioiduttuaan.
Oli yritteliäs ja monitoiminen mies. Sakotettiin luvattomasta konjakin myynnistä. Oli aktiivisesti mukana kunnan eri toimissa. Osti Katteluksen 4.10.1883 Katteluksessa päivätyllä kauppakirjalla, jossa tilan haltuunottopäiväksi määrättiin 1.11.1883. Perkasi Myllyojaa peltojen kuivattamiseksi ja joutui käräjöimään vanhasta Myllylammen laskusta pitkälahtelaisten kanssa.
Muutti Helsinkiin 22.8.1904 ja Kattelus oli aluksi vuokralla 20.10.1903 tehdyllä vuokrasopimuksella serkullaan Johan Arvid Kullbergilla. Otti Helsingissä 12.5.1906 koko perheelle nimen Laiho. Esiintyi Helsingissä kirkonkirjoissa aluksi työmiehenä, sitten talonomistajana. Toimi ainakin antiikkikauppiaana.
Lönnqvist Linden Kattelus
Carl saapui Kattelukseen Karjaalta 29.6.1849. Hän oli 1870-luvulla syytettynä kapakanpidosta. Yhteisessä kuntakokouksessa Karjalohjalla 21.11.1875 keskusteltiin, jos kunta "myöten antaisi vapaatorpparin poika Gustaf Lönnqvistille tilaisuutta harjoittaa maakauppaliikettä Ilmoniemen kylässä. Ajan asiasta väiteltyä, enemmistöllä kumottiin tykkänään mainittu pyyntö, tarkoitettuun paikkaan ilman sitä, että se luultavasti hämmentää jumalanpalvelustakin syystä että se on aivan lähellä kirkkoa mutta myöskin peläten on se turmeleva kasvavaa kansaa koska pikkulasten koulua pidetään samassa huonerivissä, jotka huoneet sanottu koulu puolinaisesti omistaakin."
Kokouksessa siis kyseinen pyyntö hylättiin. Muihin kyliin hän olisi kyllä saanut asianomaisen luvan. Keväällä 1876 lupa kuitenkin myönnettiin ja Lönnqvist aloitti kauppapuodin pidon kolme viikkoa ennen joulua 1876. Muutti kotoaan Ilmoniemen Pussin viljelijäksi 3.5.1877 ja sieltä 1880 Pukkilaan avioiduttuaan.
Oli yritteliäs ja monitoiminen mies. Sakotettiin luvattomasta konjakin myynnistä. Oli aktiivisesti mukana kunnan eri toimissa. Osti Katteluksen 4.10.1883 Katteluksessa päivätyllä kauppakirjalla, jossa tilan haltuunottopäiväksi määrättiin 1.11.1883. Perkasi Myllyojaa peltojen kuivattamiseksi ja joutui käräjöimään vanhasta Myllylammen laskusta pitkälahtelaisten kanssa.
Muutti Helsinkiin 22.8.1904 ja Kattelus oli aluksi vuokralla 20.10.1903 tehdyllä vuokrasopimuksella serkullaan Johan Arvid Kullbergilla. Otti Helsingissä 12.5.1906 koko perheelle nimen Laiho. Esiintyi Helsingissä kirkonkirjoissa aluksi työmiehenä, sitten talonomistajana. Toimi ainakin antiikkikauppiaana.
Lönnqvist Linden Kattelus
Toijalan pedagogio Halikossa
Vapaaherratar Maria Katarina Armfelt, os. Wennerstedt oli Kustaa Mauritz Armfeltin äiti. Hän oli syntynyt vuonna 1728 ja kuoli 1803 Halikossa.
Vuonna 1796 hän laati lahjakirjan Joensuun ja Viurilan kartanoiden omistajan muodossa.
Lyhennettynä tämä asiakirja kertoo seuraavaa;
"Minä Maria Katariina Armfelt, syntyisin Wennerstedt, teen tiettäväksi, että kun korkein Jumala on siunannut minulle niin paljon ajallista hyvää, että lapsiltani mitään puuttumatta voin tyydyttää sydämeni taipumuksia kasvattamalla hyviä, kunniallisia ja kristillisiä ihmisiä Jumalan kunniaksi, ja niin tuoda hänelle sen kiitollisuusuhrin, jota hänen ylenpalttinen siunauksensa vaatii, niin olen sen vuoksi ja myös säilyttääkseni muiston siitä kalliista ja toivottavasta päivästä, jolloin nuori kuningas, alamaistensa hellimmän rakkauden ja siunauksen seuraamana astuu valtaistuimelle (Kustaa Mauritz Armfelt oli Kustaa III:n innoikkaimpia palvojia), olen tahtonut perustaa koulun köyhän nuorison opettamiseksi kristinopissa ja porvarillisissa velvollisuuksissa."
Lahjakirjassa oli myös kahdeksan pykälää käsittäneet koulun säännöt. Näissä määritellään mm. koulun kustannusten kattaminen, siellä tarjottava opetus sekä koulurakennuksen kunnossapito. Erikoisen modernia on se, että opetettavien lasten lukumäärä ei saanut nousta yli 20, koska tuolloin opetus jo kärsisi. Jokaista lasta määrättiin opetettavaksi samalla tavalla, kuului hän sitten kartanoon tai ei.
Lopuksi Maria Armfelt huomauttaa, että aika muuttaa kaiken. Tulevaisuutta on mahdotonta arvioida. Sen vuoksi arvaamattomia asioita kohdattaessa on tuomiokapitulin tehtävänä suorittaa tarvittavat ratkaisut.
Kuninkaallinen Majesteetti antoi oman suostumuksensa 26. heinäkuuta vuonna 1798. Ilmeisesti varsinainen koulutyö käynnistyi Toijalan kylään sijoitetussa laitoksessa jo 1795, vaikka virallinen vahvistus tulikin vasta kolmisen vuotta myöhemmin.
Koulu säilyi Toijalassa aina vuoteen 1927, jolloin Joensuun kartanon silloinen omistaja Erik von Knorring lahjoitti paikan Halikon kunnalle. Ehtona oli, että Toijalaan perustettaisiin sairaala Halikon tai lähiseudun asukkaille. Sairaalasta piti varattaman aina kaksi vapaasijaa kartanon vähävaraisille palvelijoille ja heidän perheilleen. Tätä vastaan von Knorring antaisi 35 hehtolitraa eri viljalajeja vuosittain toivoen, että tulevat kartanon omistajat tekisivät samoin.
Halikon kunta otti näillä ehdoilla lahjoituksen vastaa 28.2.1928.
Armfelt Halikko pedagogio
Vuonna 1796 hän laati lahjakirjan Joensuun ja Viurilan kartanoiden omistajan muodossa.
Lyhennettynä tämä asiakirja kertoo seuraavaa;
"Minä Maria Katariina Armfelt, syntyisin Wennerstedt, teen tiettäväksi, että kun korkein Jumala on siunannut minulle niin paljon ajallista hyvää, että lapsiltani mitään puuttumatta voin tyydyttää sydämeni taipumuksia kasvattamalla hyviä, kunniallisia ja kristillisiä ihmisiä Jumalan kunniaksi, ja niin tuoda hänelle sen kiitollisuusuhrin, jota hänen ylenpalttinen siunauksensa vaatii, niin olen sen vuoksi ja myös säilyttääkseni muiston siitä kalliista ja toivottavasta päivästä, jolloin nuori kuningas, alamaistensa hellimmän rakkauden ja siunauksen seuraamana astuu valtaistuimelle (Kustaa Mauritz Armfelt oli Kustaa III:n innoikkaimpia palvojia), olen tahtonut perustaa koulun köyhän nuorison opettamiseksi kristinopissa ja porvarillisissa velvollisuuksissa."
Lahjakirjassa oli myös kahdeksan pykälää käsittäneet koulun säännöt. Näissä määritellään mm. koulun kustannusten kattaminen, siellä tarjottava opetus sekä koulurakennuksen kunnossapito. Erikoisen modernia on se, että opetettavien lasten lukumäärä ei saanut nousta yli 20, koska tuolloin opetus jo kärsisi. Jokaista lasta määrättiin opetettavaksi samalla tavalla, kuului hän sitten kartanoon tai ei.
Lopuksi Maria Armfelt huomauttaa, että aika muuttaa kaiken. Tulevaisuutta on mahdotonta arvioida. Sen vuoksi arvaamattomia asioita kohdattaessa on tuomiokapitulin tehtävänä suorittaa tarvittavat ratkaisut.
Kuninkaallinen Majesteetti antoi oman suostumuksensa 26. heinäkuuta vuonna 1798. Ilmeisesti varsinainen koulutyö käynnistyi Toijalan kylään sijoitetussa laitoksessa jo 1795, vaikka virallinen vahvistus tulikin vasta kolmisen vuotta myöhemmin.
Koulu säilyi Toijalassa aina vuoteen 1927, jolloin Joensuun kartanon silloinen omistaja Erik von Knorring lahjoitti paikan Halikon kunnalle. Ehtona oli, että Toijalaan perustettaisiin sairaala Halikon tai lähiseudun asukkaille. Sairaalasta piti varattaman aina kaksi vapaasijaa kartanon vähävaraisille palvelijoille ja heidän perheilleen. Tätä vastaan von Knorring antaisi 35 hehtolitraa eri viljalajeja vuosittain toivoen, että tulevat kartanon omistajat tekisivät samoin.
Halikon kunta otti näillä ehdoilla lahjoituksen vastaa 28.2.1928.
Armfelt Halikko pedagogio
Kesätauko
Taikauskoa Halikossa 1600-luvulla
Maaherran käskystä tutkittiin vuonna 1640 kihlakunnanoikeudessa niitä tekoja, joita Erik "På Jumala" oli harjoittanut Halikon kihlakunnassa.
Silloin astui ensin esille hyvinoppinut Halikon kappalainen Juhana ja väitti, että jollei Erik saa niin paljon kuin hän haluaa, niin sanoo hän heti pahan sanan ja levittelee käsiään; sen jälkeen useimmiten tapahtuu vahinkoja; miltä menee käyttämispanos hukkaan, miltä pedot syövät karjan, miltä elukat äkkiä muuten vain kuolevat.
Myös rahvas todisti samaa; Erik tekee vain pahaa, ei lainkaan hyvää. Niinpä läheisen Teijon kartanon vouti Sigfrid Grelsinpoika Titus myönsi, että Erik oli turmellut häneltä kolme käyttämispanosta. Malin Pentintyttärelle Paimion Anttilasta oli Erik luvannut vasikanonnea, mutta heti olivat kaikki kuolleet ja vielä lisäksi 8 vuohta. Tämä siitä huolimatta, että Erik oli jo saanut palkaksi juustoja, sianlihaa ja kakkuja.
Maria Erikintytär Muntolan kylästä valitti Erikin luvanneen hänelle riihionnea, oli juonut hänen luonaan koko yön, mutta siitä huolimatta oli kaikki vaan mennyt hukkaan ja hullummin. Sitten oli mies vielä kehuskellut saavansa kenen naisen hyvänsä omakseen. Edelleen oli Erik tehnyt rautatangolla reiän navetan ikkunan alle ja pannut kananmunan siitä sisälle väittäen, ettei navetassa nyt ainakaan vasikka kuole. Kuitenkin kaikki kuolivat heti sen jälkeen.
Lopuksi selitti Henrik Sigfridinpoika Immalasta, että Erik oli lähettänyt hänen vaimolleen pienessä pussissa suolaa, jotta tämä antaisi sitä miehelleen. Suola oli esillä oikeuden istunnossa. Erik väitti, että se oli tarkoitettu parantamaan sitä särkyä, jota Henrikin vaimo poti jaloissaan, mutta Henrik arveli, että jos hän, Henrik, sitä olisi ottanut vaikka kuinka vähän, olisi se ollut hänen loppunsa.
Naapuripitäjä Marttilassa oli vastaavanlainen tapaus 1647, jotta syytettynä oli Huittisista kotoisin ollut nainen. Tässä tapauksessa oikeus totesi naisen noita-akaksi ja täten tuomitsi hänen poltettavaksi roviolla.
Lähde: Halikon kihlakunnan tuomiokirjat ja V. J. Kallion "Halikon historia"
Halikko taikausko Paimio
Silloin astui ensin esille hyvinoppinut Halikon kappalainen Juhana ja väitti, että jollei Erik saa niin paljon kuin hän haluaa, niin sanoo hän heti pahan sanan ja levittelee käsiään; sen jälkeen useimmiten tapahtuu vahinkoja; miltä menee käyttämispanos hukkaan, miltä pedot syövät karjan, miltä elukat äkkiä muuten vain kuolevat.
Myös rahvas todisti samaa; Erik tekee vain pahaa, ei lainkaan hyvää. Niinpä läheisen Teijon kartanon vouti Sigfrid Grelsinpoika Titus myönsi, että Erik oli turmellut häneltä kolme käyttämispanosta. Malin Pentintyttärelle Paimion Anttilasta oli Erik luvannut vasikanonnea, mutta heti olivat kaikki kuolleet ja vielä lisäksi 8 vuohta. Tämä siitä huolimatta, että Erik oli jo saanut palkaksi juustoja, sianlihaa ja kakkuja.
Maria Erikintytär Muntolan kylästä valitti Erikin luvanneen hänelle riihionnea, oli juonut hänen luonaan koko yön, mutta siitä huolimatta oli kaikki vaan mennyt hukkaan ja hullummin. Sitten oli mies vielä kehuskellut saavansa kenen naisen hyvänsä omakseen. Edelleen oli Erik tehnyt rautatangolla reiän navetan ikkunan alle ja pannut kananmunan siitä sisälle väittäen, ettei navetassa nyt ainakaan vasikka kuole. Kuitenkin kaikki kuolivat heti sen jälkeen.
Lopuksi selitti Henrik Sigfridinpoika Immalasta, että Erik oli lähettänyt hänen vaimolleen pienessä pussissa suolaa, jotta tämä antaisi sitä miehelleen. Suola oli esillä oikeuden istunnossa. Erik väitti, että se oli tarkoitettu parantamaan sitä särkyä, jota Henrikin vaimo poti jaloissaan, mutta Henrik arveli, että jos hän, Henrik, sitä olisi ottanut vaikka kuinka vähän, olisi se ollut hänen loppunsa.
Naapuripitäjä Marttilassa oli vastaavanlainen tapaus 1647, jotta syytettynä oli Huittisista kotoisin ollut nainen. Tässä tapauksessa oikeus totesi naisen noita-akaksi ja täten tuomitsi hänen poltettavaksi roviolla.
Lähde: Halikon kihlakunnan tuomiokirjat ja V. J. Kallion "Halikon historia"
Halikko taikausko Paimio
Rikala, Halikko
Halikossa on sijainnut kuuluisa kaalikaupunki, Rikala. Se, mistä paikkakuntalaiset tuon lempinimen ovat keksineet, ei ole enää tiedossa. V.J. Kallion vuonna 1930 julkaisemassa Halikon historiassa epäillään sanalla voineen olla joku kytkös Gotlantiin, jonka kanssa Rikalalla oli kiinteät kaupankäyntisuhteet.
Rikala oli itseasiassa Kihisten-, Puotilan-, Kirkon- ja Rikalanmäen muodostama kauppapaikka, jonka satama lienee sijainnut Rikalanmäen alapuolisella joenrannalla. Alueelta on tehty runsaasti löytöjä, mm. puolisensadan tutkitun haudan kätköistä on saatu esiin aseita, hopearahoja, tekstiilien fragmentteja ja tietysti aseita.
Se, voidaanko Rikalan sanoa olleen varsinainen kaupunki, lienee mielipidekysymys. Todennäköisemmin on ollut kyse vilkkaasta satamasta, jonka läheisyydessä ilmeisen varakkaat kauppiaat ovat asuneet.
J. R. Aspelin antoi jo 1880-luvulla tietoja eräästä hyvin mielenkiintoisesta näkökohdasta. H. A. Reinholmin tietoihin perustuen hän kertoo 1800-luvun alussa Rikalanmäellä olleen paitsi torppia ja itsellisiä niin myöskin kahdeksan taloa. Näiden talojen nimet olivat seuraavat;
Kylän läpi kulkevan kujanteen pohjoispuolella olivat Posti, Pormestari l. Seppä ja Kylänlapsi. Eteläisellä puolella taasen sijaitsivat Tullnääri, Viskaali, Kestalo, Söökäri ja Räntmestari.
Kylänlapsi termi oli 1800-luvun lopulla unohtunut, mutta Mikael Agricolan Uudessa Testamentissa vuodelta 1548 sanaa käytetään puhuttaessa kaupunginpalvelijasta (Apostolien teot 16; 35). Kun tähän lisätään loogisemmat talojen nimet Tullnääri ja Viskaali, voidaan melko huoletta todeta jonkinasteisen muiston ikivanhasta kauppapaikasta/kaupungista säilyneen läpi vuosisatojen. Siksi voimakas on paikan merkitys ollut.
Rikalan tuhoksi koitui aikanaan maannousu, joka teki sen satamasta kulkukelvottoman. Tätä kautta myös lausahdus "mennä Halikon kautta Ruotsiin" menetti vähitellen merkityksensä.
Rikalan historiasta löytyy runsaasti lisätietoja ihan internetinkin avulla - kokeile vaikka tätä!
Halikko Rikala Kylänlapsi
Rikala oli itseasiassa Kihisten-, Puotilan-, Kirkon- ja Rikalanmäen muodostama kauppapaikka, jonka satama lienee sijainnut Rikalanmäen alapuolisella joenrannalla. Alueelta on tehty runsaasti löytöjä, mm. puolisensadan tutkitun haudan kätköistä on saatu esiin aseita, hopearahoja, tekstiilien fragmentteja ja tietysti aseita.
Se, voidaanko Rikalan sanoa olleen varsinainen kaupunki, lienee mielipidekysymys. Todennäköisemmin on ollut kyse vilkkaasta satamasta, jonka läheisyydessä ilmeisen varakkaat kauppiaat ovat asuneet.
J. R. Aspelin antoi jo 1880-luvulla tietoja eräästä hyvin mielenkiintoisesta näkökohdasta. H. A. Reinholmin tietoihin perustuen hän kertoo 1800-luvun alussa Rikalanmäellä olleen paitsi torppia ja itsellisiä niin myöskin kahdeksan taloa. Näiden talojen nimet olivat seuraavat;
Kylän läpi kulkevan kujanteen pohjoispuolella olivat Posti, Pormestari l. Seppä ja Kylänlapsi. Eteläisellä puolella taasen sijaitsivat Tullnääri, Viskaali, Kestalo, Söökäri ja Räntmestari.
Kylänlapsi termi oli 1800-luvun lopulla unohtunut, mutta Mikael Agricolan Uudessa Testamentissa vuodelta 1548 sanaa käytetään puhuttaessa kaupunginpalvelijasta (Apostolien teot 16; 35). Kun tähän lisätään loogisemmat talojen nimet Tullnääri ja Viskaali, voidaan melko huoletta todeta jonkinasteisen muiston ikivanhasta kauppapaikasta/kaupungista säilyneen läpi vuosisatojen. Siksi voimakas on paikan merkitys ollut.
Rikalan tuhoksi koitui aikanaan maannousu, joka teki sen satamasta kulkukelvottoman. Tätä kautta myös lausahdus "mennä Halikon kautta Ruotsiin" menetti vähitellen merkityksensä.
Rikalan historiasta löytyy runsaasti lisätietoja ihan internetinkin avulla - kokeile vaikka tätä!
Halikko Rikala Kylänlapsi
Erik Wideniuksen muistoruno
Halikon kirkkoherrana oli vuosina 1751-80 Viikerlän talossa, ao. pitäjässä vuonna 1708 syntynyt Erik Widenius. Hän tuli ylioppilaaksi 1729 ja kotiseurakuntansa papin apulaiseksi 1731. Yhdeksää vuotta myöhemmin hänet valittiin vaaleilla Halikon kappalaiseksi ja lopulta 1750 kirkkoherraksi. Rovastin arvon Widenius sai 1777.
Hän oli naimisissa Margareta Limneliuksen kanssa (1714-1777). Heidän poikansa Henrik oli se Turun akatemian kamreeri, jonka tekemästä lahjoituksesta kirjoittelin pari päivää sitten. Heidän tyttärensä Hedvig oli puolestaan naimisissa kapteeni Frasierin kanssa, jonka sukulinnasta olen myös kirjoitellut.
Tällä kertaa otan Erikin ja Margaretan lapsista esiin vuonna 1750 syntyneen Efraimin. Isänsä kuoltua Efraim nimittäin julkaisi 9 säkeistöä käsittäneen, suomenkielisen muistorunon isänsä kunniaksi. Sen nimi oli seuraava;
"Walitus- Wirsi,
Koska
Se eläisäns Korkiast kunnioitettava ja Korkiast oppenut Halikon Seurakunnan Prowasti ja kirkkoherra, Herr Erik Widenius HERrasa poisnukkui sinä 15 päiw. Lokakuusa, ja Hänen Ruuminsa kunnialla Lepokammioonsa saatettiin sinä 19 päiw. Marras-Kuusa, vuonna 1780, Weisattu Hänen nuorimmalda Pojaldans Ephraim Wideniuxelda. Turusa, Prändätty Kuning:sen Acad. Kirjan-Pränttäjän J. C. Frenckellin Lesken tykönä."
Runosta itsestään on tässä pari säkeistöä;
5.
Mutt ystäwän! kuin oletta
Halikon Seurakunnas
Waskion ja Kydön kulmisa
Ja myöskin Sarikunnas,
Pyhäloukas, Laholoukas,
Angelniems, ja wielä
Jokikaustas, Randakaustas,
Jos asut siellä taikk täällä!
6.
Mä tunnen rakkaudenne
Opettajanne kohtan,
Ett moni händä kaipanne
Ja hänen saarnans puhtan,
Joll opetti Ja wirwotti
Sydämet, sielut, mielet,
Sai puhuman ja weisaman
Myös hämmästynet kielet
Efraim Widenius oli vihitty papiksi vuonna 1771 ja 1783 hänestä tuli Dragsfjärdin kappalainen. Siellä hän myös kuoli naimattomana 15 vuotta myöhemmin. Perheen sukutauluja löytyy yllä mainittujen linkkien takaa.
Halikko Widenius Limnelius
Hän oli naimisissa Margareta Limneliuksen kanssa (1714-1777). Heidän poikansa Henrik oli se Turun akatemian kamreeri, jonka tekemästä lahjoituksesta kirjoittelin pari päivää sitten. Heidän tyttärensä Hedvig oli puolestaan naimisissa kapteeni Frasierin kanssa, jonka sukulinnasta olen myös kirjoitellut.
Tällä kertaa otan Erikin ja Margaretan lapsista esiin vuonna 1750 syntyneen Efraimin. Isänsä kuoltua Efraim nimittäin julkaisi 9 säkeistöä käsittäneen, suomenkielisen muistorunon isänsä kunniaksi. Sen nimi oli seuraava;
"Walitus- Wirsi,
Koska
Se eläisäns Korkiast kunnioitettava ja Korkiast oppenut Halikon Seurakunnan Prowasti ja kirkkoherra, Herr Erik Widenius HERrasa poisnukkui sinä 15 päiw. Lokakuusa, ja Hänen Ruuminsa kunnialla Lepokammioonsa saatettiin sinä 19 päiw. Marras-Kuusa, vuonna 1780, Weisattu Hänen nuorimmalda Pojaldans Ephraim Wideniuxelda. Turusa, Prändätty Kuning:sen Acad. Kirjan-Pränttäjän J. C. Frenckellin Lesken tykönä."
Runosta itsestään on tässä pari säkeistöä;
5.
Mutt ystäwän! kuin oletta
Halikon Seurakunnas
Waskion ja Kydön kulmisa
Ja myöskin Sarikunnas,
Pyhäloukas, Laholoukas,
Angelniems, ja wielä
Jokikaustas, Randakaustas,
Jos asut siellä taikk täällä!
6.
Mä tunnen rakkaudenne
Opettajanne kohtan,
Ett moni händä kaipanne
Ja hänen saarnans puhtan,
Joll opetti Ja wirwotti
Sydämet, sielut, mielet,
Sai puhuman ja weisaman
Myös hämmästynet kielet
Efraim Widenius oli vihitty papiksi vuonna 1771 ja 1783 hänestä tuli Dragsfjärdin kappalainen. Siellä hän myös kuoli naimattomana 15 vuotta myöhemmin. Perheen sukutauluja löytyy yllä mainittujen linkkien takaa.
Halikko Widenius Limnelius
Henrik Wideniuksen lahjoitus
Turun Akatemian kamreeri Henrik Widenius testamenttasi 24.1.1792 päivätyllä lahjakirjalla Halikon pitäjälle 333 taalaria ja 16 killinkiä käytettäväksi vaivaiskassan hyväksi. Hän ja hänen puolisonsa Johanna Charlotta Mesterton olivat tähän lahjoitusajatukseen johtuneet ensiksikin siitä, että Henrik Wideniuksen isä Erik W. oli ollut seurakunnassa pitkän ajan kirkkoherrana ja nauttinut sinä aikana suuressa määrässä pitäjäläisten ystävyyttä.
Toisena motiivina näyttää olleen vakava halu lievittää köyhien lähimmäisten hätää. Testamentissa lausuttiin, että varoja oli käytettävä erittäinkin leskille ja turvattomille lapsille, jotka ovat tarpeessa, mutta eivät saa ruotuavustusta eivätkä halua kerjätä.
Kamreeri jakaa avustuksen pastorin kanssa yhdessä siten, että ensiksi ovat oikeutettuja Viikerlän talon sukulaiset. Sitten Metsäkulman yökunnan lapsista se, joka parhaiten lukee sisältä, saa virsikirjan ja paras ulkolukija 24 killinkiä. Etusijalla pidetään aina sitä, että eniten puutteessa olevat saavat. Se, mitä tämän jälkeen jää yli, jaetaan tarvitseville pitäjässä.
Täten vapautetaan Viikerlän talo vastaisuudessa suorittamasta ruotuavustusta, mihin kirkonkokouksessa 6.10.1793 yksimielisesti suostuttiin. Huomattava on, että kamreeri Widenius nimenomaan pyysi, ettei lahjoituksesta mitään mainittaisi sanomalehdissä. Seurakuntalaiset olivat lahjoituksesta erittäin kiitollisia.
Viikerlän oli Wideniusten kotitalo.
Pääoma jäi toistaiseksi Wideniuksen haltuun ja vuotuinen korko 20 taalaria käytettiin köyhien hyväksi. Asia oli muodollisesti hyvin heikoilla kantimilla, sillä piispantarkastuksessa vuonna 1807 totesi piispa J. Tengström, että kirkon hallussa olevassa lahjakirjassa ei ollut Wideniuksen allekirjoitusta ja että hänen 7.10.1795 antamansa velkakirja lahjavaroista oli vanhentunut ja kehoitti sen vuoksi järjestämään nämä asiat.
Rahaston suuruus oli pari vuotta myöhemmin noin 222 pankkotaalaria, v. 1846 116 hopearuplaa, 7 kopeekkaa ja vihdoin 1906 noin 800 markkaa. Pääoma oli sijoitettuna yksityisille lainanottajille. Ensimmäinen korkoerä lahjoituksesta oli 20 spesietaalaria, joka jaettiin jo vuonna 1793 seitsemälle eri henkilölle. Tilejä hoitivat ensin papit, sitten vuodesta 1873 kirkonisännät ja vihdoin 12.12.1886 rahasto siirrettiin kunnallislautakunnan hoitoon.
Lähde : V. J. Kallio : Halikon historia, Halikon seurakunta ja kunta, 1930
Mesterton Widenius Halikko
Toisena motiivina näyttää olleen vakava halu lievittää köyhien lähimmäisten hätää. Testamentissa lausuttiin, että varoja oli käytettävä erittäinkin leskille ja turvattomille lapsille, jotka ovat tarpeessa, mutta eivät saa ruotuavustusta eivätkä halua kerjätä.
Kamreeri jakaa avustuksen pastorin kanssa yhdessä siten, että ensiksi ovat oikeutettuja Viikerlän talon sukulaiset. Sitten Metsäkulman yökunnan lapsista se, joka parhaiten lukee sisältä, saa virsikirjan ja paras ulkolukija 24 killinkiä. Etusijalla pidetään aina sitä, että eniten puutteessa olevat saavat. Se, mitä tämän jälkeen jää yli, jaetaan tarvitseville pitäjässä.
Täten vapautetaan Viikerlän talo vastaisuudessa suorittamasta ruotuavustusta, mihin kirkonkokouksessa 6.10.1793 yksimielisesti suostuttiin. Huomattava on, että kamreeri Widenius nimenomaan pyysi, ettei lahjoituksesta mitään mainittaisi sanomalehdissä. Seurakuntalaiset olivat lahjoituksesta erittäin kiitollisia.
Viikerlän oli Wideniusten kotitalo.
Pääoma jäi toistaiseksi Wideniuksen haltuun ja vuotuinen korko 20 taalaria käytettiin köyhien hyväksi. Asia oli muodollisesti hyvin heikoilla kantimilla, sillä piispantarkastuksessa vuonna 1807 totesi piispa J. Tengström, että kirkon hallussa olevassa lahjakirjassa ei ollut Wideniuksen allekirjoitusta ja että hänen 7.10.1795 antamansa velkakirja lahjavaroista oli vanhentunut ja kehoitti sen vuoksi järjestämään nämä asiat.
Rahaston suuruus oli pari vuotta myöhemmin noin 222 pankkotaalaria, v. 1846 116 hopearuplaa, 7 kopeekkaa ja vihdoin 1906 noin 800 markkaa. Pääoma oli sijoitettuna yksityisille lainanottajille. Ensimmäinen korkoerä lahjoituksesta oli 20 spesietaalaria, joka jaettiin jo vuonna 1793 seitsemälle eri henkilölle. Tilejä hoitivat ensin papit, sitten vuodesta 1873 kirkonisännät ja vihdoin 12.12.1886 rahasto siirrettiin kunnallislautakunnan hoitoon.
Lähde : V. J. Kallio : Halikon historia, Halikon seurakunta ja kunta, 1930
Mesterton Widenius Halikko
Lukkarin tehtävät vuoden 1686 kirkkolaissa
Vuonna 1686 kirkkolaki määritteli lukkarin tehtävät seuraavalla tavalla;
"Luckari pitä samalla muoto Kirckoherrald ja Seuracunnald walittaman; waan ei ilman Tacausmiehiä wastan otettaman. Hänen pitä oleman cunniallisen / uscollisen ja wiriän / Kirjantaitawan / ja taitaman weisata ja kirjoitta / nijn että hän sijnä Seuracunnas Nuorta Cansa opetta taita.
Hänen pitä myös oleman Kircolle uscollisen / ja Kirckoherral ja Seuracunnal cuuliaisen / murhen pitämän soittamisest ja kläppämisest / cullakin ajallans / laitta Stundikelloja / nijn myös ottaman wisun warin / ja hywin tallella pitämän caickia mitä hänen halduns annettu ja uscottu on. Nijn pitä hänen myös Papille Jumalan Palweluxes / Rippisialla / ja cosca käsketän / Pitäjän Asioilla / nijn myös muusa Kircon palweluxes / käsillä oleman ; waan ei millän muoto Kirckoherra oman palweluxen cautta rasitettaman / estettämän eli poispidettämän sijtä welwolisudest / cuin hänen tule caikel wireydell ja uscollisudella Lasten opettamisen päällä pitä.
Hänen pitä myös edeswiemän Capitluniin / Prowastin ja Kirckoherran Kirjoja Prowastin tygö / cosca ne tulewat hänen kätens / lähimmäisel Luckarille / ja jos se wijwytetx tule / wastaman sen wahingon edest / cuin sijtä tapahtu"
1800-luvun alkupuolella lukkarin tehtäviin kuului myös erinäisiä välskärin töitä, mm. rokotusten antaminen. Toisaalta mm. Halikon seurakunnan hankittua urut kirkkoonsa, tuli lukkarista samalla myös urkuri.
Edellä mainittua kirkkolakia ei aikain kuluessa aina noudatettu ja monien lukkarin luku- sekä kirjoitustaito saattoi olla perin heikkoa. On myös mainintoja siitä, että 1700-luvun puolivälissä lukkari olisi antanut lapsille opetusta.
Lähde ; KirckoLaki ja Ordningi , Turusa 1688, s. 124
lukkari kirkkolaki 1686
"Luckari pitä samalla muoto Kirckoherrald ja Seuracunnald walittaman; waan ei ilman Tacausmiehiä wastan otettaman. Hänen pitä oleman cunniallisen / uscollisen ja wiriän / Kirjantaitawan / ja taitaman weisata ja kirjoitta / nijn että hän sijnä Seuracunnas Nuorta Cansa opetta taita.
Hänen pitä myös oleman Kircolle uscollisen / ja Kirckoherral ja Seuracunnal cuuliaisen / murhen pitämän soittamisest ja kläppämisest / cullakin ajallans / laitta Stundikelloja / nijn myös ottaman wisun warin / ja hywin tallella pitämän caickia mitä hänen halduns annettu ja uscottu on. Nijn pitä hänen myös Papille Jumalan Palweluxes / Rippisialla / ja cosca käsketän / Pitäjän Asioilla / nijn myös muusa Kircon palweluxes / käsillä oleman ; waan ei millän muoto Kirckoherra oman palweluxen cautta rasitettaman / estettämän eli poispidettämän sijtä welwolisudest / cuin hänen tule caikel wireydell ja uscollisudella Lasten opettamisen päällä pitä.
Hänen pitä myös edeswiemän Capitluniin / Prowastin ja Kirckoherran Kirjoja Prowastin tygö / cosca ne tulewat hänen kätens / lähimmäisel Luckarille / ja jos se wijwytetx tule / wastaman sen wahingon edest / cuin sijtä tapahtu"
1800-luvun alkupuolella lukkarin tehtäviin kuului myös erinäisiä välskärin töitä, mm. rokotusten antaminen. Toisaalta mm. Halikon seurakunnan hankittua urut kirkkoonsa, tuli lukkarista samalla myös urkuri.
Edellä mainittua kirkkolakia ei aikain kuluessa aina noudatettu ja monien lukkarin luku- sekä kirjoitustaito saattoi olla perin heikkoa. On myös mainintoja siitä, että 1700-luvun puolivälissä lukkari olisi antanut lapsille opetusta.
Lähde ; KirckoLaki ja Ordningi , Turusa 1688, s. 124
lukkari kirkkolaki 1686
Kappalaisen leski Tallqvist joutuu vaikeuksiin
Isovihan aika Vihdissä.
Kirkon hopeiden ja kassan kohtalo oli surullinen. Ne olivat alkuaan kätketyt muutamaan Vanjärven metsään vuorenkoloon. Mutta Uuden Vuoden aattona 1713 oli rovasti Thauvonius käskenyt kappalainen Johan Oxeniuksen tuomaan pienemmän kalkin ja molemmat pateenit takaisin, mutta hopeakannu ja suurempi kalkki saivat jäädä kesään asti piilopaikkaansa, kunnes maa paljastuisi.
Mutta samana iltana, kun mainitut esineet oli ehditty tuoda kappalaisen pappilaan, oli komendannti Bils y.m. seuruetta saapunut Vanhalaan. He ajoivat pappilan väen tuvasta, niin ettei kukaan talonväestä saanut sinä yönä nukkua. Tuodut kirkonesineet oli kyllä saatu talon omien kalleuksien (s.o. muutamien hopealusikkojen ja kahden pikarin) kanssa kätketyiksi kirstuun lattian alle. Aamulla kuitenkin, kun yöpyjät olivat talosta poistuneet, havaittiin, että tuolta kätköstä oli varastettu molemmat pateenit sekä pikarit kuin myös pari lusikkaa, mutta kalkki ja muutamia lusikoita oli jätetty kirstuun.
Komendantti Bilsiä oli heti pyydetty asiaa tutkimaan, mutta mainittu Bils ei ollut ymmärtänyt kieltä, ja piika, joka oli hänen tulkkinaan, oli matkustanut pois. Kappalaisen rouva oli sitten lähettänyt sanan miehelleen, joka oli viety joukon kanssa, että tämä kyselisi esineitä, saamatta kuitenkaan mitään tietoa, vaikka komendanttikin oli luvannut joukoltaan asiaa tiedustella. Hopeakannun oli kappalaisen joukko ottanut keväällä v. 1714 kotiinsa ja piilottanut ruoka-aittaan viljan sekaan, mutta kun taas oli väitetty, etteivät ne olisi varmassa tallessa, harkittiin paremmaksi kätkeä ne metsään.
Sen sai tehtäväksi kappalaisen tytär, joka oli Ylöstalon emäntänä, Anna Sofia ja ratsumiehenvaimo Karin Antintytär, joka pidettiin luotettavana henkilönä. Siten kätkettiin vuorenkoloon, joka oli lähellä pappilaa
vastapäätä kirkkoa olevalla niemellä, hopeakannu ja molemmat kalkit, yksi pikari ja 2 lusikkaa, mitkä olivat siellä kesästä lokakuuhun asti. Musta ristimessun aikana tahtoi rovasti-vainaja käydä ehtollisella, ja sentähden käytiin yöllä, niin ettei kukaan näkisi, hakemassa pienempi kalkki; muut esineet olivat tallella ja jäivät edelleen sinne. Mainittu kalkki taas jätettiin kirkkoon kätkettynä. Kun sitten vähää ennen pyhäinmiestenpäivää tahdottiin tuoda pois muut esineet ja säilyttää ne muualla, olivat ne poissa, eikä kukaan tietänyt, mihin ne olivat joutuneet.
Kirkon varoista oli kappalais-Oxenius-vainajalla ollut osa mukanaan ja osa Vanjärven metsässä, missä hän väkineen oli ollut paossa. Siellä oli kappalainen kätkenyt kukkaron, jossa oli muutama sata taalaria, erään kaatuneen puun alle, mistä hän ei niitä enää löytänyt, vaikka hän ja koko hänen väkensä olivat niitä hakeneet.
Tämä asia oli esillä ensi kerran v:n 1723 talvikäräjillä ja sitten saman vuoden syyskäräjillä, jolloin kirkkoherra Henrik Malm esitti kappalaisen Johan Oxeniuksen leskelle Sfia Tallqvistille vaatimuksen, että tämä viime
rovastitarkastuksen päätöksen mukaisesti todistaisi oikeudessa venäläisten vieneen kirkolle kuuluvat yhden hopeakannun ja kullatun pateenin, jotka hän oli kätkenyt ja antanut hävitä, tahi suorittaisi niiden arvon sekä että muuten tekisi tiliä kirkon varoista , nim. 1,500 taalarista kuparirahaa, mitkä olivat olleet hänen miehensä hoidossa.
Kappalaisen leski itse ei ollut saapunut tähän istuntoon, mutta hänen vävynsä Jakob Ilmeen ilmoitti, ettei ensiksimainittu ollut saanut haastetta kirkkoväärti Rennerfeltiltä. Asia lykkäytyi seuraaviin talvikäräjiin, joilla kappalaisen Oxeniuksen leski kertoi esineiden katoamisesta siten, kuin yllä olemme hänen kuvauksensa mukaan esittäneet.
Kirkkoherra Malm silloin huomautti, että kappalaisen Oxeniuksen olisi aikanaan pitänyt neuvotella pitäjän vanhimpain ja kirkon isännän kanssa, kun asia oli niin tärkeä. Leski ilmoitti siihen, että siten oli tapahtunutkin
Jaakko Eerikinpoika Kaharlan y.m. kanssa. Muille vanhemmille hänen miesvainajansa ei ollut voinut asiaa esittää, koska siihen aikaan ihmiset oleskelivat siellä täällä metsissä eivätkä tulleet mihinkään koolle. Mutta
he olivat heti siitä saaneet tietää, kuten ratsumestari Rennerfelt totesi.
Kun vielä muutamat henkilöt olivat kappalaisen lesken kertomuksen mukaisesti asiasta todistaneet, lykättiin asia vielä seuraaviin käräjiin. Näissäkään ei se vielä päättynyt, vaan jätettiin erään kuulustelun varaan.
Oli näet kulkupuheena käynyt tieto, että Lohjan Roution rustitilallinen Henrik Mikkelinpoika (Rautell -sukua) oli antanut Oxeniukselle lainaan jotakin hopeaesinettä vastaan. Asiassa oli siis mainittua rustitilallista kuultava. - Muuten päätti oikeus, että kirkon rahoihin nähden oli lesken suoritettava, minkä hänen miehensä oli pitäjäläisiltä kantanut, sekä vaadittava loput heiltä, jollei hän itse tahtonut olla niistä vastaamassa.
Lopullinen päätös ei ole toistaiseksi tunnettu.
Lähde : Kaarle Soikkeli: VIHTI II - Kuvauksia Vihdin kunnan luonnosta, historiasta
ja kansan elämästä. (Vuosi 1932.)
Oxenius Tallqvist Vihti
Kirkon hopeiden ja kassan kohtalo oli surullinen. Ne olivat alkuaan kätketyt muutamaan Vanjärven metsään vuorenkoloon. Mutta Uuden Vuoden aattona 1713 oli rovasti Thauvonius käskenyt kappalainen Johan Oxeniuksen tuomaan pienemmän kalkin ja molemmat pateenit takaisin, mutta hopeakannu ja suurempi kalkki saivat jäädä kesään asti piilopaikkaansa, kunnes maa paljastuisi.
Mutta samana iltana, kun mainitut esineet oli ehditty tuoda kappalaisen pappilaan, oli komendannti Bils y.m. seuruetta saapunut Vanhalaan. He ajoivat pappilan väen tuvasta, niin ettei kukaan talonväestä saanut sinä yönä nukkua. Tuodut kirkonesineet oli kyllä saatu talon omien kalleuksien (s.o. muutamien hopealusikkojen ja kahden pikarin) kanssa kätketyiksi kirstuun lattian alle. Aamulla kuitenkin, kun yöpyjät olivat talosta poistuneet, havaittiin, että tuolta kätköstä oli varastettu molemmat pateenit sekä pikarit kuin myös pari lusikkaa, mutta kalkki ja muutamia lusikoita oli jätetty kirstuun.
Komendantti Bilsiä oli heti pyydetty asiaa tutkimaan, mutta mainittu Bils ei ollut ymmärtänyt kieltä, ja piika, joka oli hänen tulkkinaan, oli matkustanut pois. Kappalaisen rouva oli sitten lähettänyt sanan miehelleen, joka oli viety joukon kanssa, että tämä kyselisi esineitä, saamatta kuitenkaan mitään tietoa, vaikka komendanttikin oli luvannut joukoltaan asiaa tiedustella. Hopeakannun oli kappalaisen joukko ottanut keväällä v. 1714 kotiinsa ja piilottanut ruoka-aittaan viljan sekaan, mutta kun taas oli väitetty, etteivät ne olisi varmassa tallessa, harkittiin paremmaksi kätkeä ne metsään.
Sen sai tehtäväksi kappalaisen tytär, joka oli Ylöstalon emäntänä, Anna Sofia ja ratsumiehenvaimo Karin Antintytär, joka pidettiin luotettavana henkilönä. Siten kätkettiin vuorenkoloon, joka oli lähellä pappilaa
vastapäätä kirkkoa olevalla niemellä, hopeakannu ja molemmat kalkit, yksi pikari ja 2 lusikkaa, mitkä olivat siellä kesästä lokakuuhun asti. Musta ristimessun aikana tahtoi rovasti-vainaja käydä ehtollisella, ja sentähden käytiin yöllä, niin ettei kukaan näkisi, hakemassa pienempi kalkki; muut esineet olivat tallella ja jäivät edelleen sinne. Mainittu kalkki taas jätettiin kirkkoon kätkettynä. Kun sitten vähää ennen pyhäinmiestenpäivää tahdottiin tuoda pois muut esineet ja säilyttää ne muualla, olivat ne poissa, eikä kukaan tietänyt, mihin ne olivat joutuneet.
Kirkon varoista oli kappalais-Oxenius-vainajalla ollut osa mukanaan ja osa Vanjärven metsässä, missä hän väkineen oli ollut paossa. Siellä oli kappalainen kätkenyt kukkaron, jossa oli muutama sata taalaria, erään kaatuneen puun alle, mistä hän ei niitä enää löytänyt, vaikka hän ja koko hänen väkensä olivat niitä hakeneet.
Tämä asia oli esillä ensi kerran v:n 1723 talvikäräjillä ja sitten saman vuoden syyskäräjillä, jolloin kirkkoherra Henrik Malm esitti kappalaisen Johan Oxeniuksen leskelle Sfia Tallqvistille vaatimuksen, että tämä viime
rovastitarkastuksen päätöksen mukaisesti todistaisi oikeudessa venäläisten vieneen kirkolle kuuluvat yhden hopeakannun ja kullatun pateenin, jotka hän oli kätkenyt ja antanut hävitä, tahi suorittaisi niiden arvon sekä että muuten tekisi tiliä kirkon varoista , nim. 1,500 taalarista kuparirahaa, mitkä olivat olleet hänen miehensä hoidossa.
Kappalaisen leski itse ei ollut saapunut tähän istuntoon, mutta hänen vävynsä Jakob Ilmeen ilmoitti, ettei ensiksimainittu ollut saanut haastetta kirkkoväärti Rennerfeltiltä. Asia lykkäytyi seuraaviin talvikäräjiin, joilla kappalaisen Oxeniuksen leski kertoi esineiden katoamisesta siten, kuin yllä olemme hänen kuvauksensa mukaan esittäneet.
Kirkkoherra Malm silloin huomautti, että kappalaisen Oxeniuksen olisi aikanaan pitänyt neuvotella pitäjän vanhimpain ja kirkon isännän kanssa, kun asia oli niin tärkeä. Leski ilmoitti siihen, että siten oli tapahtunutkin
Jaakko Eerikinpoika Kaharlan y.m. kanssa. Muille vanhemmille hänen miesvainajansa ei ollut voinut asiaa esittää, koska siihen aikaan ihmiset oleskelivat siellä täällä metsissä eivätkä tulleet mihinkään koolle. Mutta
he olivat heti siitä saaneet tietää, kuten ratsumestari Rennerfelt totesi.
Kun vielä muutamat henkilöt olivat kappalaisen lesken kertomuksen mukaisesti asiasta todistaneet, lykättiin asia vielä seuraaviin käräjiin. Näissäkään ei se vielä päättynyt, vaan jätettiin erään kuulustelun varaan.
Oli näet kulkupuheena käynyt tieto, että Lohjan Roution rustitilallinen Henrik Mikkelinpoika (Rautell -sukua) oli antanut Oxeniukselle lainaan jotakin hopeaesinettä vastaan. Asiassa oli siis mainittua rustitilallista kuultava. - Muuten päätti oikeus, että kirkon rahoihin nähden oli lesken suoritettava, minkä hänen miehensä oli pitäjäläisiltä kantanut, sekä vaadittava loput heiltä, jollei hän itse tahtonut olla niistä vastaamassa.
Lopullinen päätös ei ole toistaiseksi tunnettu.
Lähde : Kaarle Soikkeli: VIHTI II - Kuvauksia Vihdin kunnan luonnosta, historiasta
ja kansan elämästä. (Vuosi 1932.)
Oxenius Tallqvist Vihti
Gustaf Lundborg, murhattu
Karjalohjan Lönnhammarin kylässä tapahtui keskiviikkona, syyskuun kolmantena päivänä vuonna 1879 murha. Uhriksi joutui Mustlahden kylän Ylhäisten talon torppari Gustaf Lundborg.Sukunimestään huolimatta hän ei näyttäisi olleen sukua Kiskon Leilän kylästä lähteneelle ja laajalle levinneille Lundborgeille (von Lund). Gustaf oli itseasiassa Kiskon Jylyn Kauppilan talon Grönkullan torpparintyttären avioton poika. Hän oli mennyt 1861 naimisiin Karjalohjan Puujärven Frääsän talon torpassa syntyneen Christina Ilmenin kanssa. Avioliitosta syntyi kaksi lasta, lapsena kuollut Carl Gustaf ja myöhemmin torppari Johan Klipan kanssa avioitunut Mathilda Gustava.
Huvudstadbladet kertoi syyskuun 10. päivä murhatapauksessa oheisessa artikkelissa. Jo viisi päivää aiemmin oli eräässä toisessa lehdessä kerrottu murhaajan henkilöllisyys. Hän oli ollut itsellinen Johan Wilhelm Berglund, muonatorppari Johan August Berglundin ja vaimonsa Engla Lönnin vuonna 1845 syntynyt esikoinen. Isä Johan August oli puolestaan Karjaan Kansbackan kylän lampuodin poika ja Engla Lönnin isä oli korpraali Daniel Lönn.
Tapauksen taustalla oli ollut pitkäaikainen riita Lundborgin ja Berglundin välillä, joka sitten kohtalokkain seurauksin päättyi yleisellä maantiellä lähellä Tusslan taloa. Miesten kohdatessa oli heidän välilleen syntynyt riitaa ja Lundborg oli huutanut suomeksi Berglundille; "Sinä perkele, sinä olet ryöstänyt minua". Tätä seuranneessa tappelussa oli Lundborg saanut veitsestä ja jäänyt kuolleena tien varteen. Berglund löydettiin myöhemmin kotoaan ja virkavalta otti hänet hoteisiinsa.
Lundborg Berglund Lönn
Väinämöisen ensiesiintyminen
Kansallissankari Väinämöisen ensimmäinen esiintyminen sanomalehtiemme palstoilla tapahtui maaliskuussa 1820. Ahmaksen Kukkolassa 25.3.1770 syntynyt Pekka Jaakonpoika Kukkonen, myöh. Gullsten, oli eräs Kalevalan syntyyn merkittävästi vaikuttaneista runonlaulajista.
Pekka toimi lukkarina Rovaniemellä ja tuohon aikaan ammatissa tarvittiin myös välskärintaitoja. Pekan opettajana toimi häntä kymmenkunta vuotta nuorempi lääketieteen opiskelija Sakari Topelius vanhempi. Ollessaan rokottamassa Kemin seudulla kuuli Topelius näitä runoja merkitsi niitä sitten muistiin.
Jotain kautta tieto runollisesta lukkarista kiiri aina Turun Yliopistoon saakka ja siellä suomenkielen tutkija Reinhold von Beckerin korviin. Vuonna 1819 von Becker lähti käymään Rovaniemelle kuullakseen omin korvin lukkarimme runolaulelmia.
Matkan aikana hän merkitsi muistiin mm. runot Kanteleen
synty,
Ilman Immen Kosinta ja Väinämöisen polvenhaava. Ilman Immen Kosinta runo on nykyisin näkyvillä mm. Rovaniemen kirjastotaloon sijoitetussa Pekka Gullstenin muistotaulussa;
"Tuulicki Tapion neijti
hoicka hongelan miniä
Salakaarron kaunis vajmo
istu ilman vembeleellä
taivon kaarella kajotti"
Seuraavan vuoden kevättalvella julkaisi von Becker kirjoitelmia Väinämöisestä Turun Wiikko-Sanomissa. Nämä maaliskuussa ilmestyneet tarinat ovat ilmeisestikin ensimmäiset sanomalehdissä olleet jutut Suomen kansallisrunoelmasta. Tuohon aikaan Elias Lönnrot oli 18 -vuotias nuorukainen. Lönnrotin latinankielinen väitöskirja Väinämöisestä ilmestyi 1827 ja lähteidensä joukossa hän mainitsee von Beckerin ja Topelius vanhemman kokoelmat.
Becker Lönnrot Wiikko-Sanomat
Pekka toimi lukkarina Rovaniemellä ja tuohon aikaan ammatissa tarvittiin myös välskärintaitoja. Pekan opettajana toimi häntä kymmenkunta vuotta nuorempi lääketieteen opiskelija Sakari Topelius vanhempi. Ollessaan rokottamassa Kemin seudulla kuuli Topelius näitä runoja merkitsi niitä sitten muistiin.
Jotain kautta tieto runollisesta lukkarista kiiri aina Turun Yliopistoon saakka ja siellä suomenkielen tutkija Reinhold von Beckerin korviin. Vuonna 1819 von Becker lähti käymään Rovaniemelle kuullakseen omin korvin lukkarimme runolaulelmia.
Matkan aikana hän merkitsi muistiin mm. runot Kanteleen
synty,Ilman Immen Kosinta ja Väinämöisen polvenhaava. Ilman Immen Kosinta runo on nykyisin näkyvillä mm. Rovaniemen kirjastotaloon sijoitetussa Pekka Gullstenin muistotaulussa;
"Tuulicki Tapion neijti
hoicka hongelan miniä
Salakaarron kaunis vajmo
istu ilman vembeleellä
taivon kaarella kajotti"
Seuraavan vuoden kevättalvella julkaisi von Becker kirjoitelmia Väinämöisestä Turun Wiikko-Sanomissa. Nämä maaliskuussa ilmestyneet tarinat ovat ilmeisestikin ensimmäiset sanomalehdissä olleet jutut Suomen kansallisrunoelmasta. Tuohon aikaan Elias Lönnrot oli 18 -vuotias nuorukainen. Lönnrotin latinankielinen väitöskirja Väinämöisestä ilmestyi 1827 ja lähteidensä joukossa hän mainitsee von Beckerin ja Topelius vanhemman kokoelmat.
Becker Lönnrot Wiikko-Sanomat
Ida Maria Vendelin
Muutama päivä sitten esittelin Suomusjärven Arpalahden ratsutilan isännäksi 1800-luvun loppupuoliskolla tulleen Karl Vigiliuksen. Hänen puolisonsa Ida Maria Vendelin oli taasen Arpalahtea virallisesti vuodesta 1864 lähtien hallinneen Anders Johan Vendelinin tytär.Anders Johan oli aikoinaan Karjalohjan Kärkelän ruukilla mm. raudanvääntäjänä olleen isänsä, samoin Anders Johanin nimeä kantaneen Kiskon Sorttilan kylän Alhaisten talollisen poika. Tätä Vendelin -sukua voidaan seurata 1600-luvun lopulle saakka. Abraham Michelssonin poika Abraham oli 1700-luvun puolivälin tienoilla Tenholan Kälkalan kylän Mellangårdin isäntänä.
Äitinsä puolelta Ida Maria oli Arpalahden aiemman isäntäväen, Alenien sukua. Hänen äitinsä isoisän isä Elias Andersson oli tullut kotivävyksi Arpalahden tilalle ja lopulta appensa jälkeen sen isännäksi vuosiksi 1763-1787. Elias oli kotoisin Suomusjärven kylän Alhaisten talosta ja hänen vaimonsa Greta oli ollut Arpalahtea jo vuodesta 1540 hallineen suvun jälkeläinen. Suku on saattanut asustaa talossa jo tuota ennenkin, mutta henkikirjat alkavat vasta mainitusta vuodesta.
Oheisen kuvan Ida Maria Vendelinistä sekä laajat tiedot hänen suvustaan on käyttööni toimittanut T. Arpalahti - kiitoksia! Rippikirjaotteessa näkyy alimmalla rivillä Idan isä sekä kahdella ylimmällä hänen isovanhempansa.
Suomusjärvi Vendelin Alen
Rahankätkentää
Sven Gabriel Elmgren kertoo Karinaisten, Kosken Tl, Marttilan ja Tarvasjoen historiaa käsittelevässä kirjasessaan "Beskrifning öfver S:t Mårtens Socken" mm. yhteisten asioiden hoidosta seuraavaa (suomennos Esko Hallanheimo);
"Mitä tulee vuoden 1741 sotaan (Pikkuviha), joka muuten ratkesi suuremmitta vahingoitta Suomen asukkaille, löytyy Marttilan emäpitäjän kirkonkirjoissa sangen harvinaislaatuinen merkintä, että sodan aikana kirkon rahavarat olivat kaivettuina maahan kirkon lattian alla tynnyrinpuolikkaassa. Tästä piilopaikasta ne - surullista kyllä - otettiin ylös vasta vuonna 1748, siis useita vuosia rauhanpäätöksen jälkeen, ja silloin havaittiin, että rotat tai myyrät olivat nakertaneet reiän tynnyriin ja kuljettaneet pois osan rahoista.
Tapahtuneen vahingon tahtoi silloinen kirkkoherra kirjata kirkkoväärtin syyksi, mutta seurakunta vapautti hänet ja kiitti Herraa, ettei yksinomaan suurin osa rahoista, vaan myöskin messukasukuat sekä itse rakennus olivat säästyneet.
Syy, miksi rahoja ei heti rauhanteon jälkeen otettu Turkuun, sanotaan olleen sen, ettei ollut ainoatakaan vapaata rahakirstua, jossa niitä olisi voitu säilyttää."
Kaikki tämä todistaa S.G. Elmgrenin mielestä kunnallisten ja kirkollisten asoiden huolimatonta hoitoa. Tapa kaivaa arvotavarat maahan vihollisten lähestyessä oli jo esikristillinen. Vuosina 1756 ja 1757 Marttilan emäpitäjän kirkko ryöstettiin ja samalla menetettiin muutamia asiakirjoja. Elmgren katsoo tämänkin osoitteesen huolimattomuutta ja alkeellisia säilytystiloja.
Marttila Elmgren varkaus
"Mitä tulee vuoden 1741 sotaan (Pikkuviha), joka muuten ratkesi suuremmitta vahingoitta Suomen asukkaille, löytyy Marttilan emäpitäjän kirkonkirjoissa sangen harvinaislaatuinen merkintä, että sodan aikana kirkon rahavarat olivat kaivettuina maahan kirkon lattian alla tynnyrinpuolikkaassa. Tästä piilopaikasta ne - surullista kyllä - otettiin ylös vasta vuonna 1748, siis useita vuosia rauhanpäätöksen jälkeen, ja silloin havaittiin, että rotat tai myyrät olivat nakertaneet reiän tynnyriin ja kuljettaneet pois osan rahoista.
Tapahtuneen vahingon tahtoi silloinen kirkkoherra kirjata kirkkoväärtin syyksi, mutta seurakunta vapautti hänet ja kiitti Herraa, ettei yksinomaan suurin osa rahoista, vaan myöskin messukasukuat sekä itse rakennus olivat säästyneet.
Syy, miksi rahoja ei heti rauhanteon jälkeen otettu Turkuun, sanotaan olleen sen, ettei ollut ainoatakaan vapaata rahakirstua, jossa niitä olisi voitu säilyttää."
Kaikki tämä todistaa S.G. Elmgrenin mielestä kunnallisten ja kirkollisten asoiden huolimatonta hoitoa. Tapa kaivaa arvotavarat maahan vihollisten lähestyessä oli jo esikristillinen. Vuosina 1756 ja 1757 Marttilan emäpitäjän kirkko ryöstettiin ja samalla menetettiin muutamia asiakirjoja. Elmgren katsoo tämänkin osoitteesen huolimattomuutta ja alkeellisia säilytystiloja.
Marttila Elmgren varkaus
Kaisa Sassi - nimismies
Marttilan Historia -teoksessaan Aulis Oja tekee selkoa mm. pitäjän varhaisimmista nimismiehistä. Aina 1700-luvun alkuun saakka nimismiehinä pystyivät toimimaan myös talonpojat. Sen jälkeen virkaan valittiin vain hallintokoulutuksen saaneita henkilöitä.
Marttilan 1600-luvun nimismiesten joukossa on eräs hyvin harvinainen henkilö, Kaisa Martintytär Sassi. Hän oli Krouvin kylän Sassin talon emäntä, jonka ensimmäinen puoliso oli ollut vuosien 1615-17 ja 1618-1629 nimismies Tapani Kreunpoika, samaisen talon isäntä. Tapanin kuoltua 1629 meni leski Kaisa uusiin naimisiin Perttelin Valkjärveltä kotoisin olleen luutnantin, sittemmin kapteenin, Simo Heikinpojan kanssa.
Kaisa Martintytär Sassi hoiti Marttilan nimismiehen tointa vuosina 1629-32. Sen johdosta, ettei maaherra halunnut naisen hoitavan tällaista tointa ja että Ollilan kylän Knuutilan isäntä Knuutti Simonpoika oli tehnyt maaherralle kantelun Kaisan pitäjältä kokoomasta laittomasta verosta, Marttilan käräjillä joulukuussa 1631 käsiteltiin koko nimismiesasiaa.
Kun kihlakunnanoikeuden puheenjohtaja maaherran käskystä tiedusteli, eikö Kaisan uusi aviomies Simo Heikinpoika tai joku muu pitäjän isäntämiehistä halunnut ottaa nimismiehen tointa hoitaakseen, kaikki vastasivat kieltävästi ja ilmoittivat yksimielisen tahtonsa olevan, että Krouvin emäntä saa edelleenkin toimia heidän nimismiehenään. Pitäjäläiset perustelivat kantaansa mm. sillä, että Kaisa aina laittoi hollikyytipojille hyvät eväät kyytimatkan ajaksi, mitä muut nimismiehet eivät tietenkään tehneet.
Mitä sitten Knuutilan isännän kantelussaan ilmoittamaan laittomaan veroon tuli, pitäjäläiset selittivät, että he itse olivat vapaaehtoisesti keränneet keskuudestaan vähäisen vilja-avustuksen - pari kolme kappaa talolta - saadakseen Kaisan pysymään nimismiehen toimessa siitä huolimatta, että tulipalo oli vuonna 1630 tuhonnut kaikki hänen rakennuksensa ja tavaransa.
Lopulta parin epäonnistuneen valinnan jälkeen Simo Heikinpojasta lopulta nimismies vuosiksi 1634-1639.
Suomusjärvi Wikström ratsutila
Marttilan 1600-luvun nimismiesten joukossa on eräs hyvin harvinainen henkilö, Kaisa Martintytär Sassi. Hän oli Krouvin kylän Sassin talon emäntä, jonka ensimmäinen puoliso oli ollut vuosien 1615-17 ja 1618-1629 nimismies Tapani Kreunpoika, samaisen talon isäntä. Tapanin kuoltua 1629 meni leski Kaisa uusiin naimisiin Perttelin Valkjärveltä kotoisin olleen luutnantin, sittemmin kapteenin, Simo Heikinpojan kanssa.
Kaisa Martintytär Sassi hoiti Marttilan nimismiehen tointa vuosina 1629-32. Sen johdosta, ettei maaherra halunnut naisen hoitavan tällaista tointa ja että Ollilan kylän Knuutilan isäntä Knuutti Simonpoika oli tehnyt maaherralle kantelun Kaisan pitäjältä kokoomasta laittomasta verosta, Marttilan käräjillä joulukuussa 1631 käsiteltiin koko nimismiesasiaa.
Kun kihlakunnanoikeuden puheenjohtaja maaherran käskystä tiedusteli, eikö Kaisan uusi aviomies Simo Heikinpoika tai joku muu pitäjän isäntämiehistä halunnut ottaa nimismiehen tointa hoitaakseen, kaikki vastasivat kieltävästi ja ilmoittivat yksimielisen tahtonsa olevan, että Krouvin emäntä saa edelleenkin toimia heidän nimismiehenään. Pitäjäläiset perustelivat kantaansa mm. sillä, että Kaisa aina laittoi hollikyytipojille hyvät eväät kyytimatkan ajaksi, mitä muut nimismiehet eivät tietenkään tehneet.
Mitä sitten Knuutilan isännän kantelussaan ilmoittamaan laittomaan veroon tuli, pitäjäläiset selittivät, että he itse olivat vapaaehtoisesti keränneet keskuudestaan vähäisen vilja-avustuksen - pari kolme kappaa talolta - saadakseen Kaisan pysymään nimismiehen toimessa siitä huolimatta, että tulipalo oli vuonna 1630 tuhonnut kaikki hänen rakennuksensa ja tavaransa.
Lopulta parin epäonnistuneen valinnan jälkeen Simo Heikinpojasta lopulta nimismies vuosiksi 1634-1639.
Suomusjärvi Wikström ratsutila
Falkstedt
Suomusjärven Alhaisten talon rusthollarina oli 1700-luvun alkupuolella muuan Anders Andersson. Isä Anders Henriksson oli ollut tilan aiempi isäntä ja äiti Brita Gustafsdotter oli puolestaan kotoisin Laperlan kylästä.
Anders Anderssonin lapsenlapsista osa otti käyttöön sukunimen Falkstedt. Suvun jälkeläiset olivat rusthollareina, talollisina ja torppareina mm. Suomusjärven, Kiskon ja Nummen pitäjissä.
Oheisessa taulustossa on muutamia Andersin jälkeläisiä. Otan mielelläni vastaan korjauksia ja lisäyksiä.
Suomusjärvi Wikström Arpalahti
Anders Anderssonin lapsenlapsista osa otti käyttöön sukunimen Falkstedt. Suvun jälkeläiset olivat rusthollareina, talollisina ja torppareina mm. Suomusjärven, Kiskon ja Nummen pitäjissä.
Oheisessa taulustossa on muutamia Andersin jälkeläisiä. Otan mielelläni vastaan korjauksia ja lisäyksiä.
Suomusjärvi Wikström Arpalahti
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Blogitekstisuositus
-
14.3.1723 - sivu 345 Ifwar Mattsson, vanha mies Isojoelta, valittaa, ettei hän enää saa asianmukaista hoitoa ja huolenpitoa poikansa Matzin ... -
PITÄJÄNKOKOUS VIITASAARI LAUANTAINA 8.12.1860 § 4 Usiamman kansan parasta harrastavan Isänmaan ystävän seurakunnassa pynnöstä kuulusteltiin ... -
Muutama sata vuotta sitten rälssi- ja aatelissuvuilla oli tapana kehitellä mitä omituisimpia tarinoita sukujensa alkuperästä. Tämä saattoi t...
